Tämä on blogi keski-ikäisestä ihmislapsesta, joka on selviytynyt tähän asti ilman käyttöohjetta. Täällä kerron perheestä, työstä, vanhenemisesta, yhteiskunnasta ja elämästä –kaikissa harmaan sävyissä. Ra(s)kas Keski-ikä on julkinen päiväkirja, henkilökohtainen terapiahuone ja paikka, jossa voin olla väärässäkin, kunhan olen vakuuttava. Elämä ei ole kiiltokuvaa. Tänne kirjoitan niin kuin koen, näen ja joskus täysin väärin ymmärrän. Elämästä saa tekemällä hyvän. Tai ainakin hyvän tarinan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viiskertaaviis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viiskertaaviis. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 26. helmikuuta 2017
Viiskertaaviis osa 5 - viisi parasta asiaa keski-iässä
Välillä eksyn tästä blogin perusaiheesta eli keski-ikäisyydestä ja sen eri olomuodoista. Tähän viiden kohdan listalle on siis paikallaan laittaa yksi keski-ikäisyyttä kuvaava lista.
Keski-ikä näyttäytyy ulospäin harmaana ja hankalana ikänä - vähän niin kuin aikuisten murrosikänä. Se on ulkoiselta habitukseltaan vähän harmaa, nuhjuinen ja joskus kovin ikävä. Keski-ikäiset luopuvat unelmistaan hypätessään urapyörään ja lasten tuomiin ruuhkavuosiin. He kulkevat samoissa vaatteissa vuodesta toiseen ja kantavat automarketista sitä samaa ikuista sika-nautaa ja broilerin koipi-reittä. Ei perkele - se ei ole koko kuva, eikä totuus!
Keski-ikäisyyden puolivirallisena sanansaattajana on suoranainen velvollisuuteni löytää keski-iästä positiivisia ja iloisia asioita. Ohessa siis viisi asiaa, miksi keski-ikä on hyvä ikä:
1) Elämänkokemus ja viisaus
Keski-ikäiset ovat siinä iässä, että heillä alkaa olla elämää yhtä paljon takana kuin edessä. Siis neljäänkymmeneen vuoteen on kerätty jonkinlainen kokemuspankki ja tuosta pankista on hyvä ottaa myös talletuksia ulos.
Minä ainakin tiedän tänä päivänä aika hiton paljon enemmän kuin parikymppisenä, mutta toisaalta en vielä ole saavuttanut putoushahmo Aino Inkeri Ankeisen tasoista katkeruutta elämälle. Näen elämässä mahdottoman paljon potentiaalia ja asioita, jotka täytyy tehdä ja nähdä. Katson elämässä enemmän eteen- kuin taaksepäin. Elämässä peruutuspeilin kautta ajaminen on suunnilleen yhtä hyödyllistä ja järkevää kuin autollakin.
Elämää osaa myös arvioida riittävän kriittisesti. Mihinkään ääliömäisyyksiin ei ihan helpolla lähde mukaan. Toisaalta taas ei ole liian varovainen, jotta ei uskaltaisi tarttua tilaisuuteen kun sellainen ovelle koputtaa. Oma sokeapisteeni on ehkä siinä, että aina ei tajua noita tilaisuuksia. Sitä miettii, että elämässä kaipaa "jotain uutta", mutta toisaalta taas ei tiedä tai ymmärrä, missä ne "jotkin uudet" jutut ovat.
2) Keski-ikäinen ei häpeä!
Huomasin eräänä päivänä, että olin lähdössä ruokakauppaan siten, että päällä olivat collegehousut ja jalassa Kuomat, joiden varret oli vedetty lahkeiden päälle. Takkina oli "joku hyllystä löytynyt" ja ulkoasu siis....no keski-ikäinen. Ohitsekiitävän sekunnin mietin, että näytän samalta kuin isäni kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kohautin olkapäitäni ja lähdin kauppaan. En minä muita varten pukeudu, vaan omaa mukavuuttani varten.
Keski-ikäistä ei hävetä juuri mikään. Itselleni vapauttavin kokemus aikuisella iällä on ollut se, kun tajusin, etten välitä muiden ihmisten mielipiteistä tuon taivaallista. Elämää eletään itseä, eikä muita, varten ja se tarkoittaa, että tuo elämä on suoritettava sellaisin arvosanoin, että peili kiittää. Peili onkin keski-ikäisen ainoa sovelias kriitikko. Minulla tuon asian tajuamiseen meni melkein neljäkymmentä vuotta. Toiset oppivat läksynsä nopeammin ja elävätkin ehkä astetta kreisimmän nuoruden.
Me keski-ikäiset olemme juuri sitä porukkaa, joka laulaa karaokessa sydämensä kyllyydestä aikuista naista ja Mombasaa ja me olemme niitä, joille pukeutumisessa käytännöllisyys ajaa aina ulkonäön ohi. Tuskin näet keski-ikäistä kulkemassa talvipakkasella nilkat paljaana ilman pipoa, mutta teini-ikäisille kyseinen pukeutumismuoto on univormuun verrattava joukkotyperyyden ilmentymä. Keski-ikäinen hakee elämän mäkihypyssä enemmän pituus- kuin tyylipisteitä.
3) Olemme valmiimpia kohtaamaan epäonnistumisia ja pettymyksiä
Kun on aikuista elämää nähnyt parikymmenä vuotta, niin siihen on jokaiselle mahtunut jonkinlaisia kolhuja ja epäonnistumisia. On ehdittyä eroamaan, näkemään työttymyyttä ja konkursseja. Osa on nähnyt vakavampiakin sairauksia ja kokenut terveyden kannalta hankalia hetkiä. Melkein jokaiselta on kuollut joku läheinen ystävä tai sukulainen ja elämän realiteeteista on saanut mojovia iskuja kummallekin korvalliselle.
Tuo kaikki on kuitenkin valmistanut meitä siihen, että osaamme kohdata epäonnistumisia ja takaiskuja entistä paremmin. Suurimmalla osalla meistä luonne on kuin aapasuolla kasvava vaivaiskoivu. Varreltaan vähäinen, mutta säätä kestävä - runko saattaa taipua ja natista, mutta katkea se ei millään.
Itse olen kokenut yllämainituista elämän perushaitoista suurimman osan. Nyt huomaan, että se on opettanut suhtautumaan elämään suurella kunnioituksella. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että silmät avautuvat ja pääsen omin avuin sängystä ylös (en tosin ähkäisemättä ja yhdellä loikalla). Olen kiitollinen siitä, että ympärillä on lauma terveitä lapsia ja perhe, jota näkee joskus jopa saman pöydän ääressä. En myöskään taivu elämän ongelmien alle. Jos elämä antaa kaksi lapiollista, niin niistä toinen sisältää kaikilla meillä paskaa - mutta se toinen lapiollinen ei. Ja vaikka välillä elämä tuntuu hankalalta ja työläältä, niin se on ohimenevää. Sitten taas välilllä löydät itsesi kävelemästä aurinkoisen Saimaan jääkannen päällä nauttimassa kevään ensimmäisistä auringonsäteistä.
4) Oikeat mittasuhteet
Olen huomannut itsessäni viime vuosina sen, että tullakseni onnelliseksi en tarvitse niin suuria juttuja kuin ennen. Onni löytyy monesti pienistä, arkisista, asioista ja onnellisuutta osaa kaivaa jopa harmaan arjen keskeltä. Haaveilen edelleen isoista asioista (lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta), mutta tullakseni onnelliseksi en odota noiden haaveiden toteutuvan. Tänä aamuna olin onnellinen siitä, että sain nukkua puoli tuntia normaalia pidempään.
Olen myös oppinut tajuamaan sen, että ajan ja energian haaskaaminen huonon sään, korkean verotuksen tai huonon olympiamenestyksen valitteluun on puhdasta ajanhukkaa ja sekin energia kannattaa haaskata johonkin, mihin voi vaikuttaa tai mitä voi parantaa.
Keski-ikäiselle syntyy aiempaa tarkempi mielikuva siitä, mikä on pientä ja mikä isoa. Syntyy ymmärrys siitä, että kaiken ei tarvitse olla isoa ja suurta, vaan onni tulee myös monista pienistä asioista. On taito ymmärtää elämän mittasuhteet, mutta on viisautta osata muuttaa noita mittasuhteita itselle mieluisaksi.
5) Pystymme vieläkin aloittamaan alusta
Olen joskus kirjoittanut siitä, että olisi hauskaa, jos olisi nykyinen viisaus parikymppisen kropassa. Tuo ajatus on kypsynyt mielessä ja olen sitä mieltä, että en vieläkään olisi liian vanha aloittamaan elämää alusta. Ei niin, että sille oisi mitään tarvetta, mutta ainahan elämän potentiaalit on hyvä pitää mielessä. Nyt olen hieman tarkentanut mielipidettäni siihen suuntaan, että keski-iässä on hyvä tajuta se, että vaikka takana on reilut neljäkymmentä vuotta elämää, niin hyvällä tuurilla edessä on samanmoinen urakka eli aikaa on!
Minun sukupolveni elämäntaiteilijat ovat vielä sitä ikäluokkaa, että olemme uskoneet pitkiin ja vakaisiin työuriin. Tavoite on ollut sellaisessa ammatissa, joka kantaa läpi elämän ja jonka piiristä töitä löytyy kaikkina aikoina. Todellisuushan on tänä päivänä se, että suhdanteet vaihtelevat koko ajan voimakkaammin ja nopeammin ja se ammatti, joka tänään on pop, voi kymmenen vuoden päästä olla huonoin mahdollinen työllistäjä. Kysykää vaikka oikolukijoilta tai käsinlatojilta.
Tämän päivän nuoret laskeutuvatkin jatkuvan koulutuksen ja muutoksen maailmaan. Lähes jokainen tänä päivänä ammattia opiskeleva tulee jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan myös jonkin toisen ammatin. Syynä voi olla vaikea työllistyvyys, muutokset teveydentilassa tai sitten puhdas vaihtelunhalu. Muutos ei kuitenkaan ole mikään suuri tsunami, vaan enemmänkin elämään normaalina kuuluvaa värinää. Tuo sama asenne olisi hyvä oppia meidän muidenkin, koska työelämän lainalaisuudet koskettavat yhtä lailla niin vanhaa kuin nuorta.
Työelämän lisäksi tuo sääntö muutoksesta koskettaa kaikkea muutakin elämää. Elämän pysyvänä ohjenuorana tulisi olla se, että jokaisella on oikeus ja velvollisuus pyrkiä onnelliseen elämään ja sen eteen on oltava valmis joskus rohkeisiin ratkaisuihin ja päätöksiin. Elonkaaren viimeistäkään neljääkymmentä vuotta ei kannata haaskata elämään, joka ei tuo onnea tai tuota tyydytystä.Elämää kantavat eteenpäin haaveet ja niiden toteuttaminen.
Loppuun vielä perinteinen ja puolipakollinen lause mielensäpahoittajia varten, että meitä keski-ikäisiä on yhtä monenlaista persoonaa kuin on korvaparejakin. Nämä ovat minun ajatuksiani siitä, miksi elän tällä hetkellä ainakin joillain mittareilla elämäni parasta aikaa. Toivottavasti näistä saa joku muukin toivoa siihen, että kriisivuosien takaa pilkistää välillä aurinkokin.
________
Tähän myös päättyy tämä elämänohjeiden sarja. Hauskaa oli kirjoittaa ja pohtia, mutta mitään helppoa näiden viiden listan keksiminen ei ollut. Itselle sain näistä listoista varmaan vähintään saman verran kuin lukijatkin, sillä huomasin kirjoittaessani oppivani hieman lisää elämästä ja itsestäni. Vanhaa jääkiekkosanontaa sanoen parhaat tulokset tulevat silloin, kun pistää lujaa kroppaa likoon.
Aurinkoista viikonloppua kaikille!
tiistai 21. helmikuuta 2017
Viiskertaaviis osa 4 - viisi viisautta lasten kasvatukseen
Vaikka olen täysi amatööri kasvattamisessa, voin sentään tituleerata itseäni edes pienyrittäjäksi, jolla on alasta jonkinlaista kokemusta jo kymmenen vuoden ajalta. En siis todellakaan ole lastenkasvatuksen ammattilainen, enkä aio
muutenkaan leikkiä joka-alan-asiantuntijaa. Mutta perheenisänä oppii
väkisin jotain.
Kasvattaminen on elämän tehtävistä vaikein ja jopa mahdoton. Siinä täydellisen onnistumisen todennäköisyys on samaa luokkaa suomalaisen kestävyysjuoksijan olympiamenestyksen kanssa eli vahinkoja sattuu ja harjoittelemalla voi tuloksia parantaa (mutta dopingiin ei kannata sortua, koska siitä jää aina kiinni!). Sen takia lapsiakin kannattaa tehdä useampia. Jos ensimmäisestä tulee itseni kaltainen harjoituskappale, niin seuraavien kanssa voi olla jo vähän viisaampi.
Joitain asioita kasvatuksesta oppii ja toisia ei opi koskaan. Ainoa, minkä varmasti tiedän on, että kahta samanlaista päivää ei lasten kanssa tule ja kaikkea ei voi oppia koskaan. Se on yhtä aikaa lasten kanssa elämisen hienous ja kauheus.
Panos-tuotos -ajattelu ei sovi lapsiperheeseen milloinkaan. Syyt lasten hankkimiseen ja niiden kanssa olemiseen löytyvät useimiten jostain muualta kuin talous- tai järkisyistä. Joskus vaimon kanssa ihmettelimme tuttavaperheitä, joilla on vielä meitäkin enemmän lapsia, että kuinka he jaksavat, mutta ei niitä syitä voi toinen koskaan ymmärtääkään. Joku perhe täyttyy yhdestä lapsesta, kun toiseen perheeseen mahtuu vaikka viisi tai viisitoista lasta.
Lapsettomat saattavat ihmetellä joskus, kuinka vanhemmat ihastelevat potassa makaavaa kakkaa tai kolmesta viivasta koostuvaa piirustusta. Kyllä - se ihastelu on 100% aitoa ja se johtuu siitä, että noiden asioiden eteen on saatettu tehdä tuntitolkulla töitä ja kovan työn antamista tuloksista täytyy osata olla myös ylpeä.
Ehkä löysin kuitenkin jotain universaaleja totuuksia myös lasten kasvatukseen liittyen - ohessa viikon viisikkko.
1) Kasvata lapsesta vahvempi ja viisaampi kuin itse olet
Jossain vaiheessa lapsistamme tulee meitä viisaampia. Kaikille vanhemmille koittaa se päivä, jolloin he joutuvat pyytämään tietokoneen päivittämisessä apua tai kyselevät lapsilta maailman tuoreimmista trendeistä. Jos ihmiset eivät kehittyisi sukupolvi toisensa jälkeen, niin maailma ei menisi eteenpäin.
Minulle tuo on aina ollut hiukka vaikea paikka. On haastavaa hyväksyä, että lapsi painelee ohi lenkkipolulla, kaukalossa tai ATK:ssa, mutta siihenkin tottuu. Nyt osaan olla jo ylpeä lapsista, jotka menevät taidollisesti omassa luokassaan ja menestyvät myös oman ikäisiinsä verrattuna. Ja ehkä se hieman keventää myös sydäntä, kun huomaa, että lapset pärjäävät.
Lapsi ei ole sinun kuvasi tai haaveidesi ruumiillistuma
Etenkin pelikentillä näkee lapsia, joita vanhemmat puskevat eteenpäin vielä siinäkin vaiheessa, kun lapsen oma kiilto peliin on silmistä jo kadonnut. Lapsesta ei koskaan pitäisi tehdä sitä NHL-pelaajaa, jota isästäkään ei tullut tai lasta ei pitäisi asettaa väkisin siihen kouluputkeen, jonka vanhemmat näkevät parhaaksi. Lasta täytyy ohjata, mutta se ohjaaminen tulisi tehdä lapsen ehdoilla. Maailma saattaisi olla kovin vittumainen paikka elää, jos se olisi täynnä vanhempien toiveita noudattaneita lääkäri-lakimies-ekonomeja, eikä kukaan keskittyisi siihen, että eläisi ihan vaan onnellista elämää. Suurin osa onnellisista aikuisista tulee niistä lapsista, joita vanhemmat ovat kannustaneet jahtaamaan omaa intohimoaan ja sallineet myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ehkä olleet vanhempien mielessä. Samoin mustan kiven alta löytyy huonoja esimerkkejä niistä lapsista, joita on liikaa painettu vanhempien haaveiden perässä.
2) Salli lapsen tehdä omat virheensä
Vanhempi, joka kolaa kaikki elämän asettamat esteet lapsensa edestä, tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että lapselle. Jossain vaiheessa jokaiselle lapselle tulee vastaan hetki, jolloin omasta elämästä on otettava vastuu. Ja mitä nuorempana tuohon vastuuseen koulii sitä paremmin lapset pärjäävät lopulta omillaan.
Etenkin tämän päivän äideillä on tapana ennaltaehkäistä kaikki mahdolliset ongelmat pois lapsen tieltä niin, että lapsi saisi höyhenen lailla kulkea huolista vapaana ja huolettomana. Kuinka noille lapsille käy siinä vaiheessa, kun on aika lennähtää höyhenenkeveästi omaan elämään ja omiin huoliin? Jos kotona ei ole opetettu selviämisen eväitä, niin eivät ne itsestään kasva. Parhaassa tapauksessa lapsi jää ikuisesti riippuvaiseksi äidin kaikenkolaavasta avusta, eikä opi elämään omillaan. Tai sitten poika jää aikuisenakin makaamaan synnyinkotinsa peränurkkiin vanhempiensa riesaksi.
Itse olen niin sanotun vapaan kasvatuksen tuotos. Kotona oli paljon sallivat rajat ja pitkälle oma vapaus tehdä asiat mieleni mukaan. Oli minun pelastukseni, että minua kiinnosti lukeminen, oppiminen ja koulunkäynti. Ilman tuota kiinnostusta, olisi minun luonteellani tie saattanut olla...no hieman erilainen. Kun katsoo osumia, joita olen elämässäni ottanut vielä aikuisiällä, niin nuoressa ihmisessä lopputulos olisi saattanut olla paljon fataalimpi.
Vapaan kasvatuksen yksi lopputulos oli myös se, että omat ongelmansa ratkaisi itse ja oppi tulemaan toimeen omillaan. Minuun syntyi heti lukion jälkeen mahdoton palo päästä pois kotikaupungista ja opiskelu onneksi mahdollisti sen. Siirtymä kotoa pois ei minuun tehnytkään isoa lovea huomio- ja rakkausvajeeseen Aika äkkiä elämä uudessa kotikaupungissa asettui jonkinlaisiin uomiin.
3) Älä anna periksi
Tähän ohjeeseen sisältyy kaksi viisautta.
Toisaalta usko lapseen ja hänen tulevaisuuteensa ei saa koskaan horjua. Vaikka lapset välillä mokaavat ja tuntuu, ettei lapsesta tule mitään, niin häneen on luotettava ja uskottava, että jossain vaiheessa asiat kääntyvät parempaan. On aikuisen tehtävä valaa lapseen koko ajan itseluottamusta ja uskoa omaan itseen - ja vielä isolla lapiolla!
Tämä on niitä viisauksia, jotka tulevat teini-ikäisten kanssa kovaan käyttöön. Teinit koettelevat vanhempiensa hermoja ja uskoa joka päivä. Välillä tuntuu, että teini irtaantuu vanhempiensa otteesta liian aikaisin ja liian nopeasti. Me vanhemmat emme yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsen päässä liikkuu. Tuolloin on pakko vain luottaa siihen, että aiemmassa elämässä annetut neuvot ja opit ovat edelleen siellä raivoavan ja myrskyävän lapsen pään sisällä ja ohjaavat laivan jossain kohtaa oikeaan uomaan. Jos äitien synti äsken oli tuo liiallinen kolaaminen, niin tämä uskon loppumattomuus on kiistatta äitien vahvuus, jossa isät eivät pärjää. Isät olisivat monesti valmiimpia antamaan helpommin periksi, kun taas äitien loputon kärsivällisyys pelastaa tilanteet himaan.
Toisaalta taas kun elää taloudessa, joka sisältää yhtä aikaa teini-, uhma- ja keski-ikäisen naisen, niin oppii siihen, että toisen tahdolle ei aina saa antaa periksi. Olen sivusta kuunnellut tuntien mittaista tahtojen taistelua, jossa periaatteet ottavat mittaa toisistaan. Vastapuolilla ovat järjen ääntä edustava keski-ikäinen ja toisessa nurkkauksessa nyrkkeilee kaikentietävä visionäärinen teini-ikäinen. Taistelussa harvoin sovelletaan minkään henkisen nyrkkeilyn liiton sääntöjä tai mitään työehtosopimusta. Peli on koko ajan kovaa, eikä koskaan reilua. Mutta mikä parasta, niin nuo eivät koskaan pääty ratkaisemattomaan tai mene edes rankkareille. Voittaja selviää lopulta joka kerta. On hetkiä, jolloin olen vaimostani valtavan ylpeä ja niistä yksi ovat noiden kamppailuiden suvereenit voitot, jotka on hankittu puhtaalla sisulla ja peräänantamattomuudella. Taito, joka minulla on paljon heikompi.
Olen huomannut yksinkertaisen totuuden, että jos lapselle annat periksi tänään, niin huomenna se yhden kerran poikkeus on muuttunut jo säännöksi. Lapset ovat lakimiehiä ja luottamusmiehiä satoja kertoja ovelampia silloin, kun he haluavat jotain etuuksia tai myönnytyksiä. Niiden eteen ollaan valmiita tekemään lähes mitä vain, aina pienestä huijauksesta jättivalheeseen ja periaatteiden polttamiseen saakka. Ja minä olen kyllä aina osannut arvostaa hyvää ja keksiliästä yritystä päästä omiin, hullumpiinkin, päämääriin - vaikka lopputulos onkin se, että kurja vanhanaikainen ja kaikinpuolin mistään ymmärtämätön vanhempi tuon äkillisen idena tyrmää ja ampuu alas samalla nuolella.
Onneksi voi aina sanoa, että pettymykset kasvattavat. Siis en suosittele antamaan liian helpolla periksi, enkä varsinkaan niissä asioissa, jotka varmasti tietää turmiollisiksi (huumeet, alkoholi, liian vanhat ja epämääräiset poika- / tyttöystävät, huonomaineiset kaverit, kotoa pois muutto teini-ikäisenä, yön viettäminen paikallisella ostarilla, pään lävistäminen ohimoiden kohdalta ja koko vartalon kokoinen tribaalitatuointi noin aluksi). Aikuisen tehtävä on olla aikuinen niin kauan, kunnes lapsi on kypsä kantamaan vastuut teoistaan ja omista asioistaan.
Eivätkä ne rajat ja säännöt sitä lasta riko. Enemmän rikkinäisiä lapsia tulee niistä kodeista, joissa sääntöjä ja rajoja sekä sitä kautta sitä välittämistä ei ole. Synkimmän mielensä pimeimmässä sopukassa lapsikin tajuaa, että säännöt kertovat siitä, että aikuinen välittää ja suojelee.
4) Jokainen lapsi on erilainen
Elämän suurin mysteeri on se, kuinka samoista aineksista tehdyistä lapsista tulee niin erilaisia. Lapseen käytetään vain kahta ainesosaa - puolet äitiä ja puolet isää. Ja silti noista ainesosista saadaan niin erilaisia sekoituksia, ettei niihin koskaan päde samat lainalaisuudet. Jos tämä tapahtuisi elintarviketeollisuudessa, niin firmaa uhkaisi konkurssi alta aikayksikön. Olisi paakarin painajainen hoitaa leipomoa, jossa kahden ainesosan tuotteista saataisiin joka päivä eri näköistä ja makuista pullaa.
Juuri, kun luulit oppineesi, mitä uhmaikä tarkoittaa, niin siihen samaan ikään astuu toinen lapsi, joka käyttäytyy samoissa tilanteissa aivan päinvastoin. Ja sama pätee murrosikään. Sen jekkuja ja jippoja ei kukaan täysin opi, eikä voikaan oppia - niitä pitää vain oppia sietämään. Ne asiat, jotka olivat ensimmäiselle helppoja, ovatkin toiselle juuri maailman vaikeimmat. Ja ikäkausien ennustettavuus on pohjois-Korean ydinaseohjelman toimivuuden luokkaa. Mutta kyllä lasten hienous piilee juuri siinä, että he ovat yksilöitä. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja jokaisessa lapsessa piilee juuri se oma potentiaalinsa. Erilaisista lapsista kasvaa erilaisia aikuisia ja siitä muodostuu tämä monimutkainen maailmamme.
Koska jokainen lapsi on yksilö, niin heitä pitäisi osata myös kohdella yksilönä. On aikuisen viisautta osata ottaa huomioon kunkin sisaruksen erilaisuus ja kohdella heitä omalla tavallaan. Mietin monesti, miten opettajat oikein pärjäävät luokissa, joissa on kaksikymmentä eri persoonaa. On selvää, ettei jokaiselle voi puhua yksilöllisesti tai ottaa huomioon jokaisen erityispiirteitä, mutta jotkin sävelet ne on luokkaankin luotava. Olette te kansankynttilät tavallisen taitavia!
5) Jokainen vanhempi epäonnistuu (ja onnistuu)
Vanhemmuus on maailman epäkiitollisin ammatti. Siinä on suorituksiin nähden heikoin palkka, kurjimmat työajat ja varmasti vaativimmat asiakkaat. Myös työn sisältämät kannustimet ovat kohtalaisen heikkoja. Parhaimmillaan siitä, että olet uhrannut lapselle aikaa, vaivaa ja rahaa, saat kiitokseksi pari v-sanalla ryyditettyä lausetta ja olankohautuksen silmien pyörityksellä vauhditettuna. Siinäpä bonusta.
Varmaan juuri tuosta syystä mikään ay-liike ei ole neuvotellut kotiäideille ja -isille mitään työehtosopimusta. Jos ammattia eivät koske mitkään säännöt, niin mitenkä noille olemattomille säännöille voisi tehdä jotain rajoja?!
Ja sitä paitsi työehtosopimuksen solmiminen olisi muutenkin mahdoton tehtävä, sillä vanhemmuus itsessään rikkoo jo niin montaa lakia, alkaen työaika- ja vuosilomalaista. Lisäksi jokainen vanhempi joutuu "urallaan" ainakin kiristämään, uhkaamaan ja mahdollisesti jopa sortumaan pieniin petoksiin esimerkiksi pientä lasta syöttäessään tai teinin kanssa kotiintulosäännöistä sopiessaan.
Vaikka naapurin tai sukulaisten lapset näyttävät joskus omiamme paremmin kasvatetuilta, niin todellisuus on, että täydellistä vanhempaa, tai perhettä, ei ole olemassakaan. Jokainen epäonnistuu joskus. Teemme virheitä, mutta toivottavasti niiden motiivi on oikea - eli saada lasta kasvamaan tai menemään eteenpäin. Ja kasvatukseen pätee sama kuin muuhunkin elämään - epäonnistumisiin ei saa jäädä vellomaan, vaan niiden tarkoitus on antaa meille opetuksia, joilla suoritamme hommat seuraavalla kerralla hieman paremmin.
Ja lopuksi vielä yksi vanhemmuuden huono puoli. Vaikka teet kuinka lujasti töitä ja parhaasi lapsen kasvamisen eteen, niin ne tulokset näkyvät lopulta vasta silloin, kun näet aikuiseksi kasvaneen lapsen elävän omillaan ja pärjäävän. Ja jos jotain bonusta kaipaat, niin ehkä Luoja suo sinun jonain päivänä näkevän sen, kun lapsesi taistelee verisesti periaatteista oman teini-ikäisen lapsensa kanssa. Tiedän nimittäin, että isäni on pilvenreunalla saanut jo muutamat hyvät naurut seuratessaan perheemme kasvatustaivalta. Joskus oikein hiljaisina hetkinä kuulen yläkerrasta hiljaa kaikuvat sanat "siitä sait".
Kasvattaminen on elämän tehtävistä vaikein ja jopa mahdoton. Siinä täydellisen onnistumisen todennäköisyys on samaa luokkaa suomalaisen kestävyysjuoksijan olympiamenestyksen kanssa eli vahinkoja sattuu ja harjoittelemalla voi tuloksia parantaa (mutta dopingiin ei kannata sortua, koska siitä jää aina kiinni!). Sen takia lapsiakin kannattaa tehdä useampia. Jos ensimmäisestä tulee itseni kaltainen harjoituskappale, niin seuraavien kanssa voi olla jo vähän viisaampi.
Joitain asioita kasvatuksesta oppii ja toisia ei opi koskaan. Ainoa, minkä varmasti tiedän on, että kahta samanlaista päivää ei lasten kanssa tule ja kaikkea ei voi oppia koskaan. Se on yhtä aikaa lasten kanssa elämisen hienous ja kauheus.
Panos-tuotos -ajattelu ei sovi lapsiperheeseen milloinkaan. Syyt lasten hankkimiseen ja niiden kanssa olemiseen löytyvät useimiten jostain muualta kuin talous- tai järkisyistä. Joskus vaimon kanssa ihmettelimme tuttavaperheitä, joilla on vielä meitäkin enemmän lapsia, että kuinka he jaksavat, mutta ei niitä syitä voi toinen koskaan ymmärtääkään. Joku perhe täyttyy yhdestä lapsesta, kun toiseen perheeseen mahtuu vaikka viisi tai viisitoista lasta.
Lapsettomat saattavat ihmetellä joskus, kuinka vanhemmat ihastelevat potassa makaavaa kakkaa tai kolmesta viivasta koostuvaa piirustusta. Kyllä - se ihastelu on 100% aitoa ja se johtuu siitä, että noiden asioiden eteen on saatettu tehdä tuntitolkulla töitä ja kovan työn antamista tuloksista täytyy osata olla myös ylpeä.
Ehkä löysin kuitenkin jotain universaaleja totuuksia myös lasten kasvatukseen liittyen - ohessa viikon viisikkko.
1) Kasvata lapsesta vahvempi ja viisaampi kuin itse olet
Jossain vaiheessa lapsistamme tulee meitä viisaampia. Kaikille vanhemmille koittaa se päivä, jolloin he joutuvat pyytämään tietokoneen päivittämisessä apua tai kyselevät lapsilta maailman tuoreimmista trendeistä. Jos ihmiset eivät kehittyisi sukupolvi toisensa jälkeen, niin maailma ei menisi eteenpäin.
Minulle tuo on aina ollut hiukka vaikea paikka. On haastavaa hyväksyä, että lapsi painelee ohi lenkkipolulla, kaukalossa tai ATK:ssa, mutta siihenkin tottuu. Nyt osaan olla jo ylpeä lapsista, jotka menevät taidollisesti omassa luokassaan ja menestyvät myös oman ikäisiinsä verrattuna. Ja ehkä se hieman keventää myös sydäntä, kun huomaa, että lapset pärjäävät.
Lapsi ei ole sinun kuvasi tai haaveidesi ruumiillistuma
Etenkin pelikentillä näkee lapsia, joita vanhemmat puskevat eteenpäin vielä siinäkin vaiheessa, kun lapsen oma kiilto peliin on silmistä jo kadonnut. Lapsesta ei koskaan pitäisi tehdä sitä NHL-pelaajaa, jota isästäkään ei tullut tai lasta ei pitäisi asettaa väkisin siihen kouluputkeen, jonka vanhemmat näkevät parhaaksi. Lasta täytyy ohjata, mutta se ohjaaminen tulisi tehdä lapsen ehdoilla. Maailma saattaisi olla kovin vittumainen paikka elää, jos se olisi täynnä vanhempien toiveita noudattaneita lääkäri-lakimies-ekonomeja, eikä kukaan keskittyisi siihen, että eläisi ihan vaan onnellista elämää. Suurin osa onnellisista aikuisista tulee niistä lapsista, joita vanhemmat ovat kannustaneet jahtaamaan omaa intohimoaan ja sallineet myös sellaisia ratkaisuja, jotka eivät ehkä olleet vanhempien mielessä. Samoin mustan kiven alta löytyy huonoja esimerkkejä niistä lapsista, joita on liikaa painettu vanhempien haaveiden perässä.
2) Salli lapsen tehdä omat virheensä
Vanhempi, joka kolaa kaikki elämän asettamat esteet lapsensa edestä, tekee karhunpalveluksen sekä itselleen että lapselle. Jossain vaiheessa jokaiselle lapselle tulee vastaan hetki, jolloin omasta elämästä on otettava vastuu. Ja mitä nuorempana tuohon vastuuseen koulii sitä paremmin lapset pärjäävät lopulta omillaan.
Etenkin tämän päivän äideillä on tapana ennaltaehkäistä kaikki mahdolliset ongelmat pois lapsen tieltä niin, että lapsi saisi höyhenen lailla kulkea huolista vapaana ja huolettomana. Kuinka noille lapsille käy siinä vaiheessa, kun on aika lennähtää höyhenenkeveästi omaan elämään ja omiin huoliin? Jos kotona ei ole opetettu selviämisen eväitä, niin eivät ne itsestään kasva. Parhaassa tapauksessa lapsi jää ikuisesti riippuvaiseksi äidin kaikenkolaavasta avusta, eikä opi elämään omillaan. Tai sitten poika jää aikuisenakin makaamaan synnyinkotinsa peränurkkiin vanhempiensa riesaksi.
Itse olen niin sanotun vapaan kasvatuksen tuotos. Kotona oli paljon sallivat rajat ja pitkälle oma vapaus tehdä asiat mieleni mukaan. Oli minun pelastukseni, että minua kiinnosti lukeminen, oppiminen ja koulunkäynti. Ilman tuota kiinnostusta, olisi minun luonteellani tie saattanut olla...no hieman erilainen. Kun katsoo osumia, joita olen elämässäni ottanut vielä aikuisiällä, niin nuoressa ihmisessä lopputulos olisi saattanut olla paljon fataalimpi.
Vapaan kasvatuksen yksi lopputulos oli myös se, että omat ongelmansa ratkaisi itse ja oppi tulemaan toimeen omillaan. Minuun syntyi heti lukion jälkeen mahdoton palo päästä pois kotikaupungista ja opiskelu onneksi mahdollisti sen. Siirtymä kotoa pois ei minuun tehnytkään isoa lovea huomio- ja rakkausvajeeseen Aika äkkiä elämä uudessa kotikaupungissa asettui jonkinlaisiin uomiin.
3) Älä anna periksi
Tähän ohjeeseen sisältyy kaksi viisautta.
Toisaalta usko lapseen ja hänen tulevaisuuteensa ei saa koskaan horjua. Vaikka lapset välillä mokaavat ja tuntuu, ettei lapsesta tule mitään, niin häneen on luotettava ja uskottava, että jossain vaiheessa asiat kääntyvät parempaan. On aikuisen tehtävä valaa lapseen koko ajan itseluottamusta ja uskoa omaan itseen - ja vielä isolla lapiolla!
Tämä on niitä viisauksia, jotka tulevat teini-ikäisten kanssa kovaan käyttöön. Teinit koettelevat vanhempiensa hermoja ja uskoa joka päivä. Välillä tuntuu, että teini irtaantuu vanhempiensa otteesta liian aikaisin ja liian nopeasti. Me vanhemmat emme yksinkertaisesti ymmärrä, mitä lapsen päässä liikkuu. Tuolloin on pakko vain luottaa siihen, että aiemmassa elämässä annetut neuvot ja opit ovat edelleen siellä raivoavan ja myrskyävän lapsen pään sisällä ja ohjaavat laivan jossain kohtaa oikeaan uomaan. Jos äitien synti äsken oli tuo liiallinen kolaaminen, niin tämä uskon loppumattomuus on kiistatta äitien vahvuus, jossa isät eivät pärjää. Isät olisivat monesti valmiimpia antamaan helpommin periksi, kun taas äitien loputon kärsivällisyys pelastaa tilanteet himaan.
Toisaalta taas kun elää taloudessa, joka sisältää yhtä aikaa teini-, uhma- ja keski-ikäisen naisen, niin oppii siihen, että toisen tahdolle ei aina saa antaa periksi. Olen sivusta kuunnellut tuntien mittaista tahtojen taistelua, jossa periaatteet ottavat mittaa toisistaan. Vastapuolilla ovat järjen ääntä edustava keski-ikäinen ja toisessa nurkkauksessa nyrkkeilee kaikentietävä visionäärinen teini-ikäinen. Taistelussa harvoin sovelletaan minkään henkisen nyrkkeilyn liiton sääntöjä tai mitään työehtosopimusta. Peli on koko ajan kovaa, eikä koskaan reilua. Mutta mikä parasta, niin nuo eivät koskaan pääty ratkaisemattomaan tai mene edes rankkareille. Voittaja selviää lopulta joka kerta. On hetkiä, jolloin olen vaimostani valtavan ylpeä ja niistä yksi ovat noiden kamppailuiden suvereenit voitot, jotka on hankittu puhtaalla sisulla ja peräänantamattomuudella. Taito, joka minulla on paljon heikompi.
Olen huomannut yksinkertaisen totuuden, että jos lapselle annat periksi tänään, niin huomenna se yhden kerran poikkeus on muuttunut jo säännöksi. Lapset ovat lakimiehiä ja luottamusmiehiä satoja kertoja ovelampia silloin, kun he haluavat jotain etuuksia tai myönnytyksiä. Niiden eteen ollaan valmiita tekemään lähes mitä vain, aina pienestä huijauksesta jättivalheeseen ja periaatteiden polttamiseen saakka. Ja minä olen kyllä aina osannut arvostaa hyvää ja keksiliästä yritystä päästä omiin, hullumpiinkin, päämääriin - vaikka lopputulos onkin se, että kurja vanhanaikainen ja kaikinpuolin mistään ymmärtämätön vanhempi tuon äkillisen idena tyrmää ja ampuu alas samalla nuolella.
Onneksi voi aina sanoa, että pettymykset kasvattavat. Siis en suosittele antamaan liian helpolla periksi, enkä varsinkaan niissä asioissa, jotka varmasti tietää turmiollisiksi (huumeet, alkoholi, liian vanhat ja epämääräiset poika- / tyttöystävät, huonomaineiset kaverit, kotoa pois muutto teini-ikäisenä, yön viettäminen paikallisella ostarilla, pään lävistäminen ohimoiden kohdalta ja koko vartalon kokoinen tribaalitatuointi noin aluksi). Aikuisen tehtävä on olla aikuinen niin kauan, kunnes lapsi on kypsä kantamaan vastuut teoistaan ja omista asioistaan.
Eivätkä ne rajat ja säännöt sitä lasta riko. Enemmän rikkinäisiä lapsia tulee niistä kodeista, joissa sääntöjä ja rajoja sekä sitä kautta sitä välittämistä ei ole. Synkimmän mielensä pimeimmässä sopukassa lapsikin tajuaa, että säännöt kertovat siitä, että aikuinen välittää ja suojelee.
4) Jokainen lapsi on erilainen
Elämän suurin mysteeri on se, kuinka samoista aineksista tehdyistä lapsista tulee niin erilaisia. Lapseen käytetään vain kahta ainesosaa - puolet äitiä ja puolet isää. Ja silti noista ainesosista saadaan niin erilaisia sekoituksia, ettei niihin koskaan päde samat lainalaisuudet. Jos tämä tapahtuisi elintarviketeollisuudessa, niin firmaa uhkaisi konkurssi alta aikayksikön. Olisi paakarin painajainen hoitaa leipomoa, jossa kahden ainesosan tuotteista saataisiin joka päivä eri näköistä ja makuista pullaa.
Juuri, kun luulit oppineesi, mitä uhmaikä tarkoittaa, niin siihen samaan ikään astuu toinen lapsi, joka käyttäytyy samoissa tilanteissa aivan päinvastoin. Ja sama pätee murrosikään. Sen jekkuja ja jippoja ei kukaan täysin opi, eikä voikaan oppia - niitä pitää vain oppia sietämään. Ne asiat, jotka olivat ensimmäiselle helppoja, ovatkin toiselle juuri maailman vaikeimmat. Ja ikäkausien ennustettavuus on pohjois-Korean ydinaseohjelman toimivuuden luokkaa. Mutta kyllä lasten hienous piilee juuri siinä, että he ovat yksilöitä. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja jokaisessa lapsessa piilee juuri se oma potentiaalinsa. Erilaisista lapsista kasvaa erilaisia aikuisia ja siitä muodostuu tämä monimutkainen maailmamme.
Koska jokainen lapsi on yksilö, niin heitä pitäisi osata myös kohdella yksilönä. On aikuisen viisautta osata ottaa huomioon kunkin sisaruksen erilaisuus ja kohdella heitä omalla tavallaan. Mietin monesti, miten opettajat oikein pärjäävät luokissa, joissa on kaksikymmentä eri persoonaa. On selvää, ettei jokaiselle voi puhua yksilöllisesti tai ottaa huomioon jokaisen erityispiirteitä, mutta jotkin sävelet ne on luokkaankin luotava. Olette te kansankynttilät tavallisen taitavia!
5) Jokainen vanhempi epäonnistuu (ja onnistuu)
Vanhemmuus on maailman epäkiitollisin ammatti. Siinä on suorituksiin nähden heikoin palkka, kurjimmat työajat ja varmasti vaativimmat asiakkaat. Myös työn sisältämät kannustimet ovat kohtalaisen heikkoja. Parhaimmillaan siitä, että olet uhrannut lapselle aikaa, vaivaa ja rahaa, saat kiitokseksi pari v-sanalla ryyditettyä lausetta ja olankohautuksen silmien pyörityksellä vauhditettuna. Siinäpä bonusta.
Varmaan juuri tuosta syystä mikään ay-liike ei ole neuvotellut kotiäideille ja -isille mitään työehtosopimusta. Jos ammattia eivät koske mitkään säännöt, niin mitenkä noille olemattomille säännöille voisi tehdä jotain rajoja?!
Ja sitä paitsi työehtosopimuksen solmiminen olisi muutenkin mahdoton tehtävä, sillä vanhemmuus itsessään rikkoo jo niin montaa lakia, alkaen työaika- ja vuosilomalaista. Lisäksi jokainen vanhempi joutuu "urallaan" ainakin kiristämään, uhkaamaan ja mahdollisesti jopa sortumaan pieniin petoksiin esimerkiksi pientä lasta syöttäessään tai teinin kanssa kotiintulosäännöistä sopiessaan.
Vaikka naapurin tai sukulaisten lapset näyttävät joskus omiamme paremmin kasvatetuilta, niin todellisuus on, että täydellistä vanhempaa, tai perhettä, ei ole olemassakaan. Jokainen epäonnistuu joskus. Teemme virheitä, mutta toivottavasti niiden motiivi on oikea - eli saada lasta kasvamaan tai menemään eteenpäin. Ja kasvatukseen pätee sama kuin muuhunkin elämään - epäonnistumisiin ei saa jäädä vellomaan, vaan niiden tarkoitus on antaa meille opetuksia, joilla suoritamme hommat seuraavalla kerralla hieman paremmin.
Ja lopuksi vielä yksi vanhemmuuden huono puoli. Vaikka teet kuinka lujasti töitä ja parhaasi lapsen kasvamisen eteen, niin ne tulokset näkyvät lopulta vasta silloin, kun näet aikuiseksi kasvaneen lapsen elävän omillaan ja pärjäävän. Ja jos jotain bonusta kaipaat, niin ehkä Luoja suo sinun jonain päivänä näkevän sen, kun lapsesi taistelee verisesti periaatteista oman teini-ikäisen lapsensa kanssa. Tiedän nimittäin, että isäni on pilvenreunalla saanut jo muutamat hyvät naurut seuratessaan perheemme kasvatustaivalta. Joskus oikein hiljaisina hetkinä kuulen yläkerrasta hiljaa kaikuvat sanat "siitä sait".
sunnuntai 19. helmikuuta 2017
Viiskertaaviis osa 3 - autionsaaren elokuvat
Otetaanpä väliin hieman keveämpää viihdettä. Eräs all-time-favourite kirjojani on Robinson Crusoe. Autiolle saarelle joutuneen miekkosen tarina kestää yllättävän hyvin aikaa ja on täysin käyttökelpoinen vielä edelleenkin. Kirja sisältää hienoa käytäntöpohjaista elämänfilosofiaa siitä, kuinka ihminen tulee itsensä kanssa toimeen, kun on pakko ja kuinka yksin voi sopeutua ja rakentaa ympäristön mieleisekseen silloin, kun vaihtoehdot ovat vähissä. Autionsaaren Robinson ei jäänyt murehtimaan yksinäisyyttään tai itkemään kohtalonsa kurjuutta, vaan alkoi rakentaa saaresta omansa näköistä ja päätti surkuttelun ja pelastumisen sijasta muokata saaren itselleen mukavaksi asuinpaikaksi.
Meistä varmaan jokainen on pelannut autiosaari-pelejä, joissa kaksin tai porukalla mietitään, mitä tai ketä ottaisi mukaan autiolle saarelle. On hämmästyttävää, kuinka erilaisia vaihtoehtoja eri ihmisillä on samaan ongelmaan. Kumppanista tai kavereista oppii paljon uutta, kun pohtii omia mielihalujaan ja vertaa niitä toisen vaihtoehtoihin. Meilläkin on vaimon kanssa hieman toisistaan eroava elokuvamaku. Jos kumpikin ottaisi autiolle saarelle viisi elokuvaa, niin ehkä kaksi olisi samaa.
Minusta on paikallaan ottaa tähänkin viiden kohdan tarinaan yksi aution saaren juttu.
Mitkä viisi elokuvaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Lähtötilanne on siis sellainen, että Silja Symphony on ajanut karille ja olet ainoa selviytynyt, joka on ajautunut Viron rannikolla olevalle autiolle saarelle. Saari on vanha Neuvostoliiton ohjustukikohta, jota ei näy kartoissa, eikä sen ohitse kulje muita venereittejä kuin vanha pirtun salakuljetusreitti, jota ei Viron halvan tuotiviinan vuoksi tarvitse enää kukaan. Kun astelet saaren rantoja myöten, niin löydät vanhan päivystäjän kopin, jossa on edelleen toimivat televisio ja DVD-soitin (mikä ihana yllätys!). Mitkä viisi elokuvaa toivoisit löytäväsi repustasi juuri tuolla hetkellä?
Oma settini koostuisi monenlaisista elokuvista. Joukossa pitäisi olla hieman toimintaa, hieman kevyempää viihdettä, ehkä jotain vakavampaa. Haluaisin, että elokuvista löytyisi hyvää viihdettä kaikkiin fiiliksiin. Oletettavaa on, että autiolla saarella kuitenkin aika käy toisinaan pitkäksi. Ainoat, mitkä varmasti jättäisin pois, ovat kauhuelokuvat ja lasten elokuvat. Kauhusta en tykkää yhtään, eikä autiolla saarella Ti Ti Nalle tanssisi tai Puuha Pete korjaisi yhtään mitään. Ja kaikki omat valintani ovat sellaisia, jotka on tehty vähintään muutamia vuosia sitten. Viime vuosien tulokkaista eivät aikaa kestä kuin James Bondit, jotka paranevat vielä vanhetessaankin ja Quentin Tarantinon westernit, jotka on tehty vanhanaikasella fiiliksellä.
Katson joitakin elokuvia lähes joka vuosi vähintään kerran. Sitten on sellaisia elokuvasarjoja, joita voisi katsoa melkein aina (Kummisedät, James Bondit). On taito tehdä elokuva, jonka vetovoima kestää aikaa ja kulutusta. Minusta hyvän elokuvan tae ovat uskottavat pääosan esittäjät sekä tarina, josta voi löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta.Ja eräs minuun vetoava tekijä on pääosanesittäjien välinen kemia, joka huokuu tekemisen läpi.
Jokainen tekee valinnat omista lähtökohdistaan. Yksi tuijottaa elokuvan ohjaajaa, koska nimi takaa hyvää viihdettä, kun toinen taas katsoo pääosan esittäjiä, koska voi samaistua johonkin tai ihailee näyttelijää fanitukseen saakka. Itse katson elokuvia enemmän näyttelijöiden kuin vaikka ohjaajien kautta. Pidän paljon esimerkiksi Daniel Craigista ja Russel Crowesta, mutta ehkä enemmän heidän rooliensa kautta (James Bond ja Galdiaattori). On myös näyttelijöitä, joiden kaikki elokuvat voisin katsoa (ja olen suurimman osan katsonutkin), kuten Clint Eastwood, Brad Pitt ja Tom Sizemoore (Pelastakaa sotamies Ryan ja Isku Mogadishuun) sekä hauskemmalla puolella Hugh Grant. Jos saisin itse olla näyttelijä, niin olisin todennäköisesti juuri Hugh Grant, koska hän on kaikissa rooleissaan sellainen hyväntahtoinen tohelo, joka lopulta saa asiat luistamaan.
Mutta pidemmittä puheitta viisikkoon
1) Sukellusvene U-96 (Das Boot)
Olen saattanut muutamaan kertaan jo mainitakin, että olen armoton sotahistorin harrastaja ja lukija. Sen takia tähänkin viisikkoon osuu kaksi sotaelokuvaa, joista toinen on sukellusveneklassikko Das Boot.
Kovaa kamppailua kävin tästä itseni kanssa, koska tarjolla olivat myös Pelastakaa sotamies Ryan, Isku Mogadishuun tai 2014 ilmestynyt Fury. Mutta U-96 vetää eniten puoleensa sen vuoksi, että se on kestänyt aikaa kaikkein parhaiten. Elokuvan näyttelijöistä kukaan ei ole Saksan ulkopuolella kovinkaan tunnettu. Koko elokuva on saksalaisten tekemä, jolloin näyttelijät ovat valtavirran ulkopuolelta. Myös elokuvan saksan kieli tekee siitä erilaisen kuin muut. Koska näyttelijät ja outo kieli eivät puhu elokuvan puolesta, niin vetovoima tulee loistavasta tarinasta, uskottavasta näyttelijätyöstä sekä tietystä realistisesta rosoisuudesta tuotannossa. Filmauksesta puuttuu se tähtilipun liiallinen kiilto. Olen lukenut kohtalaisen monta sukellusvenesodasta kertovaa kirjaa ja niiden perusteella tämä elokuva vastaa todellisuutta tarkasti.
Tähän elokuvaan palaan silloin tällöin, kun vietän yksinäistä poikamiesiltaa (meidän perheessä tätä eivät muut kestäisi puolta tuntia pidempään). Lasi saksalaista vehnäolutta ja kunnon sotapornoa. Kun tuttu tunnusmusiikki alkaa soida, niin olen valmis sotaan.
2) Talvisota
Jatkan vielä tätä sotateemaa, niin saadaan se käsiteltyä pois. Tuntematon sotilas on klassikko isolla K:lla, mutta minulle Talvisota on suomalaisten sotaelokuvien ykkönen. Tähänkin liittyy tarina.
Talvisota on ilmestynyt vuonna 1989, jolloin talvisodan alkamisesta oli kulunut viisikymmentä vuotta. Sen kunniaksi elokuvaa esitettiin koululaisille ilmaiseksi ja meidänkin luokka kävi katsomassa elokuvan Joensuulaisessa Aallottaressa (olimme siis 14-vuotiaita!). Tänä päivänä moisesta joutuisi koko koulu vankilaan aina rehtoria ja koulutoimenjohtajaa myöten, mutta meille kokemus oli päätähuimaava. Ja tuosta hetkestä alkaen on elokuva kuulunut suosikkeihini. Se tykkien jyly elokuvateatterin äänentoistolla on jotain, mitä ei tinnitukseltaan voi unohtaa. Olenkin toivonut, että elokuva tulisi joskus uusintakierrokselle elokuvateattereihin, mutta ei ole näkynyt.
Miksi ottaisin tämän mukaan autiolle saarelle?
Minut tarina vie mennessään. Elokuva on tarina sodasta, mutta myös miesten kasvukertomus. Aihe on tietenkin meille suomalaisille herkkä ja jokainen koulunsa käynyt tuntee talvisodan ihmeen. Talvisota-elokuvassa se tarina on aika hienosti kerrottu. Ja sotahistoriaa vähänkään tunteville sieltä on bongattavissa hyvin loppuunajateltuja yksityiskohtia.
Ja onhan se hauskaa nähdä nykyisiä vanhemman kaartin näyttelijöitä nuorina poikina (Taneli Mäkelä, Esko Kovero, Martti Suosalo, Antti Raivio). Käsikirjoitus perustuu Antti Tuurin romaaniin. Kirjaa en ole koskaan lukenut, enkä varmaan lue. Haluan pitää illusion tarinan täydellisestä filmatisoinnista.
Ja näiden rymistelyleffojen jälkeen on aika siirtyä vähän iisimmän menon pariin....
3) Up in the air
"Up in the air" kertoo miehestä, joka matkustaa paikasta toiseen irtisanomassa ihmisiä ja tekemässä vaikeita yrityssaneerauksia. Siinä sivussa mies toteuttaa intohimoaan pitämällä luentoja siitä, mitä ihmisellä pitäisi olla oman elämänsä repussa. Mies on saavuttamassa juuri yhtä tavoitettaan lentomailien suhteen, kun työssä sekä yksityiselämässä alkaa tapahtua kaikenlaista.
Elokuvan pääosissa ovat George Clooney sekä Vera Farmiga. Elokuvan viehätys perustuu juuri noiden kahden kemialle. Kun nämä pääosan esittäjät kohtaavat, niin alan joka kerta seurata, kuinka heidän kahden tarinansa etenee - vaikka tiedänkin lopputuloksen. Ja lopputulos ei suinkaan ole niin ennalta-arvattava kuin luulisi. Tämä maagisuus on vähän samaa luokkaa kuin yhdessä toisessa suosikissani Sliding doorsissa.
Ja George Clooney. Siinä on mies, jolle voin avoimesti tunnustaa olevani kateellinen. Hänessä on karismaa, komeutta ja taitoa näytellä. Hänhän on kuin myöhempien aikojen Clint Eastwood - hieman eleetön, mutta niin itsevarma. Jos vaimoni jonain päivänä ilmoittaisi, että karkaa George Clooneyn matkaan, niin todennäköisesti en olisi edes vihainen - ainoastaan to-del-la kateellinen.
Teille, jotka ette ole elokuvaa koskaan katsoneet, niin ehdottomasti vuokraamaan/varastamaan/ostamaan tai muuten hankkimaan ko. leffa katsottavaksi ja katsokaa hyvien eväiden kera ja ihan kaikessa rauhassa.
4) Neljät häät ja yhdet hautajaiset
Neljät häät ja yhdet hautajaiset on minun settini ainoa vähän hauskempi elokuva. Minulle tarinan viehätys perustuu taas kerran pääparin väliseen kemiaan. Saako Hugh Grant lopulta unelmiensa naisen? Tykkään Andie MacDowellista etenkin tässä elokuvassa (vaikkei hän Hugh Grantin parina Julia Robertsia päihitäkään!). Ja tässäkin hauskaa on nähdä tuttuja näyttelijöitä nuorena (Grant, MacDowell ja Mr. Bean Rowan Atkinson). Tarina on yhtä aikaa hauska ja hieman traaginen. Tämä on niitä elokuvia, joihin on yritetty saada kaikkea - ja jopa onnistuttu! Voin katsoa tämän elokuvan helposti kerran vuodessa (vaikka se jostain syystä näytti meidän hyllystä puuttuvankin!)
Tämän elokuvan kanssa paikasta autionsaaren elokuvana taisteli kovaa Notting Hill ja Tom Cruisen Cocktail tai miksei kotimaisista elokuvista Pitkä kuuma kesä tai Keisarikunta. Mutta klassikko on klassikko.
5) Hiljaiset sillat
Paras jää aina viimeiseksi. Jostain syystä olen kiintynyt Clint Eastwoodin tähdittämään Hiljaisiin siltoihin. Niin kummallista kuin se onkin, niin elokuvan tarina kaappaa pikkuhiljaa matkaansa. Alussa tarina on kiedottu niin kummalliseksi, että kestää hieman aikaa ennen kuin elokuvaan pääsee sisään. Mutta kun olet tukevasti rattailla, niin juoni vie mukanaan niin, että loppua alkaa odottaa jo hyvissä ajoin. Ei siis sen takia, että elokuvan toivoisi loppuvan, vaan siksi, että haluaa tietää, mitä päähenkilöille lopulta käy.
Elokuvan tarinahan on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan. Elokuvan teemana on menetetty rakkaus ja pako avioliitosta, jossa on pakko olla, mutta joka ei todellisuudessa toimi. Mutta koska tapahtumat sijoittuvat 60-luvulle, niin tuo ajankohtaisuus jotenkin vielä enemmän alleviivautuu. Syntyy hienoa kontrastia, kun 60-luvun kulisseissa puhutaan petoksesta ja käsiin kuivuneesta avioliitosta.
Sanomattakin lienee selvää, että pidän elokuvasta Clint Eastwoodin takia. Pidän Clintin elokuvista laidasta laitaan ja kyseessä on todella ikuinen ja muuntautumiskykyinen kaveri. Sama kaveri, joka on nuorena Harry Callahan, voi vanhana olla vielä todella uskottavasti Gran Torinon Walt Kowalski tai muuntua likaisesta Harrystä Hiljaisten siltojen valokuvaajaksi. Hiljaisten siltojen kanssa tästä paikasta kamppailikin juuri Gran Torino tai ikiklassikko Casablanca.
Ainoa ongelma tässä elokuvassa ja autiossa saaressa onkin se, että tämä on niitä elokuvia, joita ei pitäisi katsoa yksin, vaan juuri "hänen" kanssaan. Yksin katsellessa saattaisi tulla jopa sivistystä ikävä.
Näillä eväillä minä pärjäisin autiolla saarella ainakin jonkin aikaa. Totta kai aika kävisi pitkäksi tasokkaasta viihteestä huolimatta, mutta ehkä nämä viisi elokuvaa hieman ehkäisisivät pahinta tylsistymistä. Mitkä olisivat sinun suosikkisi autiolle saarelle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



