Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellinen elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellinen elämä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. lokakuuta 2021

Elämä on valintojemme summa

 


Elämämme on summa niistä valinnoista, joita arkielämässämme teemme. Päivittäiset päätöksemme johdattavat meitä eri suuntiin. Jokaisella valinnallamme on olemassa vaihtoehto, vaikka se joskus toiselta näyttää. Vaihtoehto tarkoittaa, että olisimme kussakin risteyksessä voineet valita myös toisin ja valita tien, joka nyt jäi käyttämättä. Eikä täydellistä valintakaavaa ole olemassa. Monesti tuntuukin kuin olisimme omassa elämässämme kuin flipperissä, joka pompottaa meitä hallitsemattomasti seinästä toiseen. 

Teemme valintojamme tiedostaen ja tiedostamatta. Ihminen on pääosin automaattiohjauksella kulkeva nisäkäs, joka pohtii syvällisesti loppujen lopuksi hyvin harvaa valintaansa. Suurin osa meistä pyrkii elämässään siihen, että arjen kulku olisi mahdollisimman katkeamatonta, automatisoitua ja huoletonta. Mitä enemmän pystymme ajamaan autopilotilla sitä onnellisempia olevinaan olemme. 

Mutta edes arjen autopilotti ei ole oikeasti automatisoitu. Valintoihimme vaikuttavat täysin ulkopuoliset motiivit. Yhteiskunta, moraali, perinteet sekä muiden mielipiteet heiluttavat sisäistä kompassiamme eri suuntiin. Emme siis tee edes omia päätöksiämme kovinkaan puhtaasti vapaasta tahdosta.

Elin omaa elämääni ensimmäiset lähes neljäkymmentä vuotta liikaa automatisoituna. Ajelehdin paikasta toiseen ilman suurempaa pohdintaa siitä, mihin elämää pitäisi suunnata. Annoin sattuman valita jopa isoja päätöksiä elämästä. Tein sitä siksi, että se oli helppoa. Ja tein sitä siksi, että minulla oli monessa asiassa niin käsittämättömän hyvä tuuri, että sattuma johdatti hyvään suuntaan. Ajelehtien eletty elämä ei tehnyt minusta koskaan onnetonta, joskaan ei ehkä onnellistakaan. Elämä soljui kuin jokea pitkin myötävirtaan valuessa. Maisema vaihtui, vaikkei juuri mitään tehnytkään, riitti kun katseli maisemia. 

Ja kuten pokerissa, myös elämässä hyvä tuuri loppuu joskus ja elämä on otettava omiin käsiin. Minulle sattui ja tapahtui suhteellisen lyhyessä ajanjaksossa tapahtumia, jotka pakottivat luopumaan arjen autopilotoinnista ja tekemään aktiivisesti töitä onnellisemman elämän eteen. Keski-ikäisenä elämänhallinnan opettelu ei ole mitään helpointa puuhaa, mutta antoisaa se on kyllä ollut. 

Miksi siis olen tänään onnellisempi ja tasapainoisempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten?

Aktiivinen omaan elämään vaikuttaminen luo varmuutta

Kun oman elämänsä valintoja alkaa pohtia ja punnita aktiivisesti, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että elämästä tulee työteliäämpää. Laiskan ajelehtimisen sijaan joutuu tekemään työtä punniten ja pohtien eri valintojen lopputuloksia. Yhden ja ainoan jokiuoman sijaan alkaa nähdä elämässään sivuhaaroja ja teitä, joita pitkin voisi mennä yhtä hyvin kuin varsinaista pääväylää. 

Aktiiviset valinnat synnyttävät elämään myös varmuutta. Kun elämän ottaa enemmän omiin käsiin, ovat valinnat arvotettuja ja erikseen päätettyjä. Syntyy suurempi varmuus siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. Omista valinnoista löytyy myös syypää helpommin. Jos ei tee juuri valintoja, on pieleen menneestä lopputuloksesta maailman helpointa syyttää jotakuta muuta. Epäonnistumisten syynä voi nähdä kohtalon/Jumalan/karman/sukurasitteen/geenit tai melkein mitä tahansa muuta paitsi peilin. Ainakin minulle on käynyt niin, että kun elämä menee pieleen, tulee ensimmäisenä kurkattua peiliin ja vasta sen jälkeen olan yli muualle. 

Valinnat tekevät elämästä myös tavoitteellisempaa. Kun päättää lopettaa ajelehtimisen, suuntaa elämän fokuksen johonkin. Päämäärätietoinen ihminen pyrkii saavuttamaan jotain ja pyrkii tulemaan jokisikin. Taas kerran vaikuttimet päämäärien muodostumiseen voivat olla mitä vain. Itse pidän huonoina vaikuttimina puhtaasti ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten raha, maine, asema, valta. Ulkoisten tunnusmerkkien jahtaamisen vaarana on vauhtisokeus. Minusta vauhtisokeus johtaa lähes poikkeuksetta myös siihen, että kokonaisuuden hallinta katoaa. Kun tavoittelet rahaa, mainetta tai tiettyä asemaa, on vaarana aina se, että saavuttaaksesi päämäärän, unohdat esimerkiksi perusonnellisuuden tavoittelun. 

Pyrin elämässäni tasapainoon ja onnellisuuteen. Pyrin siihen, että tunnen illalla itseni onnelliseksi ja siihen, että elämässä on tehty enemmän hyvää kuin huonoa. Kyse on toki omasta tunteesta ja fiiliksestä, mutta toisaalta - itsepä olen oman elämäni tuomari ja lakimies. 

Valintojen esteenä ovat pelko ja häpeä

Oma heräämiseni tuli siitä, että tajusin tehneeni monet elämäni suurista päätöksistä täysin ulkoisista vaikuttimista. Hain tiettyä uramallia työelämässä ja elämänkaarta henkilökohtaisessa elämässä sen vuoksi, että halusin näyttää ulospäin joltakin. Kun jälkeenpäin mietin valintojeni motiiveja, en kokenut suurta osaa niistä enää omiksi, vaan sellaisiksi, joita tein miellyttääkseni esimerkiksi vanhempiani tai näyttääkseni ulospäin joltain. Hain arvostusta paljolti ulkoisten merkkien kautta ja energia meni enemmän siihen, miltä asiat näyttävät ulospäin kuin siihen, miltä asiat tuntuvat. 

Päätin luopua kahdesta asiasta - pelosta ja häpeästä. Luovuin sen pelosta, että jos en hae enää taloudellista varmuutta tai ulkoista asemaa, lakkaan olemasta. En luottanut itseeni riittävästi siinä, että kelpaisin muuna kuin työni kautta saavutetun aseman kautta. Toisaalta taas pelkäsin, mitä tapahtuu silloin, jos en elä elämääni tietyn kaavan mukaan niin, että täytän muiden toiveita.

Pelot olivat todellisuudessa omassa päässäni. Minua ei koskaan ole kotoa pakotettu tekemään mitään valintoja ammatillisesti tai muuten. Loin ulkoiset rajatkin paljon oman pääni sisällä ja tavoittelin jotain, mitä ei ollut edes olemassa. Tiedän (ja olen itse asiassa aina tiennyt), että vanhempani ovat tyytyväisiä siihen, että kannattelen oman elämäni - ja "teen töitä ja maksan verot". Kaikki tuon ylittävä maksimisuoritusten tavoittelu on tullut omasta päästäni. Samaa viestiä koetan välittää myös seuraavalle sukupolvelle. Oman näköinen elämä riittää. Vahempien vuoksi ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, mutta onnellisen elämän tavoittelu olisi suotavaa.

Minut potki omalle tielleni se, että mahdollisuus jatkaa tuttua ja turvallista tietä katkaistiin. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään töitä sen eteen, että pääsen eteenpäin ja jouduin muutakin kuin hyväksymään automaattisesti vastaantulevia tilaisuuksia. 

Mentaalinen kehittyminen on samanlaista kuin fyysinen treeni, mitä enemmän saa taakseen harjoitustunteja sitä paremmin asioista suoriutuu. Olen tänä päivänä työelämätaidoiltani noin valovuoden päässä siitä, mitä olin kolmevitosena. Olen voittanut sisäisen epävarmuuden ja tietyn sisäsyntyisen häpeän tunteet itsestäni. Varmuuteni syntyy siitä, että olen opetellut pitämään ensin itsestäni ja vasta sen jälkeen uhrannut ajatustakaan sille, miltä näytän ulospäin. 

Totta kai harmittelen sitä, että omaan kasvuun meni noin kauan aikaa, mutta toisaalta - kuten sanottu, elämä on valintojemme summa ja toisilla oman tien löytäminen menee useamman mutkan kautta. 

Epäonnistumiset ovat elämän valintojen solmukohtia

Toinen syy oman kehitykseni hidastumiselle oli pelko epäonnistumisesta. Halusin varmistella elämäni valintoja aina niin kauan, että monet tilaisuudet lipuivat ohi. Ja jätin käyttämättä kaikki mahikset, joissa vähänkin haiskahti mahdollisuus epäonnistua. Ja kuten kaikki tosissaan urheilleet tietävät - jos pelkäät epäonnistuvasi, se näkyy siinä, että mailaa alkaa puristaa liikaa ja suorittamisesta tulee väkinäistä. Siltä oma elämänikin tuntuu jälkikäteen katsottuna. Liiallisesti varmistelluista päätöksistä tulee tasapaksua ja siitä puuttuu se tietty jännityksen kipinä. 

Epäonnistumisen pelkääminen on toki omaa suomalaista kansallisaarrettamme. Pyrimme säilyttämään kulissit ja varomme ottamasta turhia riskejä millään elämänhallinnan osa-alueella. Pelkäämme tekevämme valintoja, jotka antavat naapurille tilaisuuden nauraa tai vaimolle mahdollisuuden moittia. Kun ostamme auton, valitsemme väriksi harmaan, jotta emme erottuisi joukosta. Jos taas pukeudumme värikkääseen, on meillä koko ajan fiilis, että kaikki katsovat. 

Voin kertoa totuuden - ketään ei oikeasti kiinnosta. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka vähän ketään ulkopuolista meidän elämämme kiinnostaa - jos sen suhteuttaa siihen, miten paljon ajattelemme asiaa ja kuinka paljon uhraamme sille energiaa. 

Epäonnistuminen elämässä ei ole häpeä. Se on paikka oppia. Jos katsomme arjen valintoja, niin suurin osa niistä on joko merkityksettömiä tai vääriä. Merkityksettömät valinnat ovat sellaisia, jotka eivät vie elämää suuntaan tai toiseen (kuten se, minkä merkkistä maitoa ostan). Epäonnistuneistakaan valinnoista ei yleensä seuraa mitään pahaa, mutta paremminkin olisi voinut onnistua. Täysin oikeaan osuvia valintoja osallemme koituu vähän. 

Väärät valinnat luovat elämässä tarvittavaa kontrastia. Tarvitsemme epäonnea, että näkisimme onnen. Jos kulkisimme vain voitosta voittoon, emme edes tajuaisi, kuinka paljon olemme saavuttaneet. Hyvä esimerkki on terveys - me täysin terveet ihmiset emme edes tajua, miten suuri aarre meillä on käsissämme. Mutta kysykääpä asiaa sellaiselta, joka on läpikäynyt vaikean sairauden tai sellaiselta, joka on sairauden vuoksi menettänyt läheisensä. 

Elämässä menestyvät oppimaan kykenevät

Elämässä eivät suinkaan menesty he, jotka onnistuvat kaikessa. Pelkkä onnistuminen ei valmista ihmistä siihen, että elämään tulee häiriötila. Onnistuminen luo vauhtisokeutta ja huonontaa menetysten sietämistä. Minä olin nuoresta alkaen onnistujaksi laskettava henkilö. Menestyin koulussa, työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. Mutta menestyksen ja elämän helppouden kääntöpuoli oli se, että vastoinkäymisten kohdatessa olin melko lailla aseeton. 

Elämässä todellisia menestyjiä ovat he, jotka kykenevät nopeiten jättämään epäonnistumiset taakseen ja ottavat niistä opikseen. Elämä on ihmisiän mittainen koulu, jossa oppiminen jatkuu syntymästä viimeiseen henkäykseen saakka. Epäonnistumiset ovat meille paikkoja, joissa kasvu ihmisenä tapahtuu. 

Oman elämäni suurimmat epäonnistumiset liittyvät työelämään ja parisuhteisiin. Olen työelämässä mennyt muutaman kerran vikaan. Valinnat, jotka on tehty ehkä vääristä lähtökohdista, ovat oletetustikin epäonnistuneet. Lisäksi olen joskus lähtenyt liikkeelle hieman ontuvin motiivein, jolloin onnistumisen tahtotila on ollut vaillinainen. Tuohon soppaan kun vielä lisätään epäonnistumisen pelko ja liiallinen varmistelu, niin soppa on aika lailla keitetty. Jälkikäteen katsottuna en monia huteja edes ihmettele. 

Parisuhteissa epäonnistuminen on enemmän johdannaista siitä, että en ole itsekään tunnustanut itselleni, mitä haluan. Ajelehtija antaa mystisen kohtalon päättää puolestaan ja ajautuu elämään, jota ei ole juuri valinnut, mutta ei ole jättänyt valitsemattakaan. 

Kyse on myös siitä, että olen lähtenyt parisuhteeseen väärästä päästä. Jos haluat olla toisen kanssa, on ensin tykättävä itsestä. Kyse on ollut myös siitä, että en ole uskaltanut tunnustaa itselleni, mitä haluan. Ei siis tunnistaa omia haluja, vaan tunnustaa ne. Jossain syvällä sisällä olen ehkä tiennyt haluni ja tavoiteeni, mutta en ole asiaa pystynyt itselleni avoimesti tunnustamaan. Uskon, että tuonkin tunteen jakaa aika moni muu. 

Jos taas mennään perinnepuolelle, niin suomalaisen yhteiskunnan kaksi vahvinta mittaria ovat työ ja perhe. Noissa kahdessa epäonnistumista on meillä katsottu suhteellisen kärkkäästi vinoon. Ja se johtaa pakkosuorittamiseen ja korostuneeseen epäonnistumisen pelkoon. 

Kuulostaako tutulta henkilö, joka sinnittelee paskassa duunipaikassa vuodesta toiseen, vaikkei pidä työstään, eikä saa siitä enää mitään sisältöä elämäänsä. Mutta luopuakaan ei voi, koska ei tiedä, mitä "haluaisi tehdä isona" tai "ei koskaan enää löytäisi uutta työtä". Jokusen kerran työpaikan menettäneenä voin sanoa, että työelämässä löytyy aina paikka sille, joka haluaa tehdä ja joka on valmis näkemään vaivaa oman menestyksensä eteen. 

Tai kuulostaako tutulta tyypit, jotka sinnittelevät täysin epäonnistuneessa avioliitossa, mutta eivät voi erotakaan, koska kulissit romahtavat, taloudellinen turva katoaa tai lapsille ei voi tarjota enää ehjää kotia. Kokemusperäisesti voin sanoa, että tuokin on fuulaa. Kahden kodin lapsista tulee vähintään yhtä onnellisia - ja usein onnellisempia - kuin niistä, jotka elävät tunnekylmässä ja toimimattomassa ydinperheessä. Onneksi erot eivät muutenkaan enää tänä päivänä ole samanlainen stigma kuin omassa lapsuudessani. Kulissien purkaminen vaatii rohkeutta, mutta on yleensä sen arvoista. 

Onnellisemman elämän avaimet

Kuten aina, puhun vain oman elämäni ja omien oppimisteni kautta. Joku pään terveyteen erikoistunut lanttumaakari voi olla monesta asiasta eri mieltä. Mutta minua nämä opit ovat kantaneet ja olen saanut oivalluksista itselleni oman tien. 

Minulle onnellisuuden avaimena on ollut vaihtoehtojen näkeminen. Jos yksi työsuhde/parisuhde loppuu, niin maailma ei lopu. Jokaiselle on olemassa vaihtoehtoja, jotka löytää, jos ne haluaa nähdä. Mikään elämämme valinnoista ei ole se yksi ja ainoa kiveen hakattu. Valinta on valinta ja sellaisena vain yksi monista. 

Toinen onnellisuuden avain on pelon ja häpeän unohtaminen. En enää pelkää epäonnistumista, sillä tiedän takaiskujen olevan vain solmuja oppimiseen. Elämän epäonnistumiset ovat olleet kasvun paikkoja. Joskus nuo oman elämän opit tajuaa vasta vuosien päästä, mutta yhtä opettavaisia ne ovat silloinkin. Sen vuoksi itsereflektiota kannattaa tehdä aika ajoin myös taaksepäin. 

En myöskään enää häpeä omia tavoitteitani. Kun olen luonut elämälleni tietä aktiivisesti ja tehnyt valintoja, uskon vahvemmin siihen, että valintani luovat myös onnellisuutta. Päämäärätön ajelehtiminen kasasi minuun epävarmuutta ja suurempaa elämänhallinnan menetystä. Vaikka joki virtaa helposti myötävirtaan, on siinäkin hyvä pitää ruori kädessä. 

Olen myös kehittynyt siinä, että näen elämässä ensin päämäärät ja vasta sitten esteet. Aiemmin keskityin liikaa siihen, että huomasin kaikki esteet ennen kuin lähdin tavoittelemaan päämääriäni. Esteet vielä kasvoivat kokoa sitä mukaa, kun tutkin kaikkia asioita jopa liian tarkasti "ennen maalia". 

Nykyään pyrin näkemään päämäärän ensin ja vasta sitten mietin, millainen tie päämäärään johtaa. Esteiden koko pienenee ja suorittamisesta tulee analyyttisempää ja itsevarmempaa. Ja jos suoraan sanon, niin allergiani "mutku"-ihmisiä kohtaan on kasvanut. Harvemmin jaksan enää kuunnella nilllitystä, jolla pyritään torppaamaan päämäärien saavuttaminen näkemällä joko todellisia tai keksittyjä esteitä. Varmistelevan ajattelun sijaan näen kyseessä olevan enemmänkin sabotaasia.

Minulle suuri oivallus oli myös omien mielihalujen tunnustaminen. Tämä liittyy toki häpeään, mutta ennen kaikkea siihen, että opettelin pitämään itsestäni. Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla kaksi ihmistä, jotka ensin pitävät itsestään ja vasta sitten opettelevat pitämään myös muista. Minun tieni itsetuntemukseen ja itsestä pitämiseen oli suhteellisen pitkä. Omat häpeäkokemukseni olivat niin suuria ja vaikeita, että niiden ylittämiseen meni aikaa. Tänään katson itseäni aivan uusin silmin. Keski-ikäinen ja ohimoiltaan harmaa minä on aika kiva tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää aikaa.

Itsestä pitämiseen kuuluu itsearmo ja itselle anteeksiantaminen. Raa'asti sanottuna olemme omassakin elämässäkin jokainen enemmän tai vähemmän munaajia. Taito tulee siitä, että ymmärtää itseään ja antaa anteeksi ne kosmeettiset virheet, joista inhimillinen elämämme koostuu. Täydellisyyteen pyrkimisen sijaan tulisi keskittyä epätäydellisyyden sallimiseen. 

Ja sitten vielä pari sanaa uskosta. Meistä jokainen uskokoon mihin tahtoon tai kehen tahtoo. Uskonto itsessään ei ole ongelma. Ongelma tulee siitä, että uskonto nähdään pelastajana. Hädän hetkellä turvaudumme uskoon ja ajattelemme sen pelastavan. Todellisuudessahan ei käy niin. Usko ei pelasta meitä ongelmilta ja epäonnistumisilta - voimme uskoa ainoastaan siihen, että selviämme elossa pahimmankin jälkeen. Uskon sijaan tulisi puhua vahvemmin toivosta. 

Kaikesta selviää

Miksi kirjoittelen näitä liirum-laarumeita lauantain ratoksi. Lähinnä siksi, että olen itse tehnyt valtavasti töitä oman elämänhallinnan ja onnellisuuden eteen ja toivon, että minun ajatuksistani on apua jollekin toiselle, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Ystävistäni osa kamppailee avioerojen ja työelämän haasteiden kanssa. Heille toivon voivani sanoa, että kipukohdat kuuluvat elämään ja niistäkin selviää. 

En ole koskaan ollut "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppiä. Pikemminkin haluaisin elää elämäni jostain kaksivitosesta eteenpäin kokonaan uudestaan ja hyödyntää ne tilaisuudet, joita hyödyntämättä jäi. Mutta koska se ei ole mahdollista, niin tyydyn siihen, etten tee samoja virheitä uudestaan. Ja tajuan myös sen, että eletyn elämän kautta olen saanut ne opit, jotka ovat rakentaneet minusta nykyisen minun. Toisenlaiset valinnat olisivat tuottaneet toisenlaisen lopputuloksen - valintojen summa muuttuisi. 

Kenenkään elämä ei ole paskoista tapahtumista vapaa. Jokaisen elämään kuuluu lusikallinen onnea ja lusikallinen epäonnea. Tuo jako ei vaan koskaan mene tasaisesti. On jaksoja, jolloin kaikki onnistuu ja elämä luistaa ja toisinaan taas tuntuu, että kaikki elämän epäonni tulee lyhyessä setissä juuri omalle kohdalle. Mutta niin onnessa kuin epäonnessa on se hyvä puoli, että se loppuu ja elämänjakso vaihtuu toiseen. Huonoina hetkinä meitä kannattelee vain tietoisuus siitä, että kaikesta selviää. 

Hyvää ja onnellista lauantaita tyypit!


maanantai 21. joulukuuta 2020

No olihan vuosi!! Yhteenveto 2020 ja kohti - todellakin uutta vuotta

Puutyö Hjerppen tekemä upea logotaulu kassapöydässä

 

Kun kalenterin viimeinen sivu on ruksittu loppuun, tässä maassa on tuskin yhtään ihmistä, joka ei ole kiitollinen tämän koitoksen päättymisestä. Vuosi on ollut erilainen, monessa suhteessa opettavainen ja jossain mielessä todellinen henkinen mylly. Toivottavasti vastaavaa ei ole luvassa ihan lähiaikoina. 

Korona korkojen kera

Isossa kuvassa ei juuri muuta sanottavaa ole kuin se, että yksi virus muutti koko maailman. Korona sai aikaan sellaisia muutoksia yhteiskunnassa, jotka pysäyttivät kaiken normaalin. Mutta toisaalta se varmaan opetti meille itsellemme asioita itsestämme, elämästä ja maailmasta. Tämän jälkeen monet asiat ovat muuttuneet lopullisesti ja paljon asioita tullaan tekemään toisella tapaa myös koronan jälkeen. 

Kun vuosi alkoi, ei kukaan arvannut, että maaliskuussa kaikki muuttuu. Minä etsin tammikuussa itselleni liiketiloja toteuttaakseni yrityshaaveitani. Laskeskelin mielessäni exitiä palkkatyöstä ja haaveilin siirtymisestä omaan tekemiseen. Luojan lykky en ehtinyt toteuttaa noita haaveita liian pitkälle. Jouduin seuraamaan sivusta, kuinka vaikeaa hyvinvointialalla oli koronan ensimmäisen aallon aikaan. 

Puoli vuotta maaliskuusta syyskuuhun oltiinkin sitten enemmän tai vähemmän neljän seinän sisällä. Nuorimmainen otettiin eskarista pois hyvissä ajoin ja sittenhän eskarit pistettiin säppiin kokonaan. En voi väittää olevani kauhean onneton siitä, että minulle tarjoutui tilaisuus olla kotona pienen kanssa kaksin. Meillä oli itse asiassa aika kivaa - ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Päiviin syntyivät omat rutiinit. Minä tein töitä ja pieni viihdytti itseään tai sitten teki tehtäviä, joita olin hänelle keksinyt. Lapsi oli keksinyt tehdä itselleen oman postilaatikon huoneensa viereen, joten kasasin pienistä tehtävistä hänelle "Postipojan Kesätehtävät"-vihkosen. Oli iloinen yllätys, kun omassa postilaatikossa oli "postia". No aika vähän aikaa eskarilainen jaksoi tehtävien parissa aina tuusailla.

Ja on totuuden nimessä tunnustettava, että puoli vuotta oli varmaan meille molemmille aika lailla liian pitkä aika olla kaksin päivät. Loppuajasta alkoi olla näkyvissä jo pieniä allergisia reaktioita puolin ja  toisin. 



Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että olen ollut kaikkien perheen lasten kanssa jossain välissä pidempiä aikoja kotona. Se syventää lapsen ja vanhemman suhdetta. On aikaa seurata, millaisia tyyppejä junioreista kasvaa ja on mahdollisuus antaa omaa huomiota rajattomasti lapselle, joka sitä myös osaa ottaa vastaan. Lapsihan on huomion suhteen täysin pohjaton kaivo.

Viime vuoden lopulla pelkäsin, että määräaikainen työsuhteeni uhkaa loppua. No se "parin kuukauden homma" on venähtänyt kohta kahteen vuoteen. Nautin edelleen työstäni ja firman boogiesta. Tässä kahden vuoden aikana olen tehnyt suunnittelua, asiakaspalvelua, rekrytointia sekä kaikkea muutakin, mitä on tarvittu. Ei ole muuten aika käynyt kertaakaan pitkäksi!! Etenkin korona-aikojen pahimmilla hetkillä olen jotakuinkin polvillani kiittänyt, että töitä on piisannut ja perheen elanto on vaikeimpina hetkinäkin ollut turvassa. 

Sitten tuli Studio

Yrittäjyys on ollut haaveeni pitkän aikaa. Se on muhinut takaraivossa ja välillä unohtunut, mutta lopulta kypsynyt valmiiksi kuin viini tynnyrissä. Kevään haaveet romuttuivat nopeasti koronan takia, mutta kun ensimmäinen aalto helpotti, palasin taas vuokratilojen tarkisteluun ja laskentaan. Sitten eräänä päivänä soi puhelin, kun kaverini ilmoitti, että hänellä on "tiskin alla" yksi hyvä tila ja lähtisinkö katsomaan. Ei muuten tarvinnut paljoa miettiä....

Ja siitä se sitten lähti. Syyskuusta alkaen olen pyörittänyt Lappeen Hierontastudio -nimistä unelmatehdasta, joka tarjoaa klassisen ja urheiluhieronnan palveluita. Yrityksen perustaminen ja pyörittäminen ovat minulle lihallistunutta unelmaa. Jokainen euro, joka tulee sisään tai lähtee ulos, on kiinni omasta tekemisestä. Asiakkaat ovat omiani ja kannan työstäni vastuun vain itselleni. Aivan täydellistä (vaikka välillä vähän pelottavaa). 

Tykkään työstäni yrittäjänä. Tykkään asiakkaista ja rakastan heidän kanssaan tehtävää työtä. Yksinäisen palkkatyön vastineeksi on mukavaa saada työ, jossa tapaa ihmisiä ja pääsee heidän kanssaan kunnolla jutulle. Yrittämisen arjessa on paljon oppimista ja varmaan isoimmat jutut tajuaa vasta ensimmäisen toimintavuoden jälkeen. Mutta so far so good. Studion tarinaa olen enemmän avannut firman verkkosivuilla olevassa blogissa

Ja koska ihminen ei osaa olla paikoillaan - tai ei osaa lopettaa ajoissa, otin vielä yhden homman hoitaakseni. Hain - ja pääsin - Suomen Hierojakouluille tuntiopettajaksi. Tällä hetkellä vedän Kotkassa monimuoto-opiskelijoiden kurssia, joka on noin puolessavälissä. Opettaminen antaa omaan työhön aivan uudenlaista näkökulmaa ja toisaalta taas opettaminen on ollut haaveeni jo pidemmän aikaa.

Unelmat toteutuvat yksi kerrallaan. Joskus ne näyttävät olevan kaukana, mutta askel kerrallaan ne huomaamatta lähenevät, kunnes tajuat eläväsi juuri sitä, mistä haaveilit. Sen vuoksi pelkkä haaveilu ja unelmien kirjaaminen ovat tie onnelliseen elämään. Päämäärät, unelmat ja haaveet antavat elämälle suunnan ja tien, mitä kohti haluaa ponnistella. Kun katson elämääni taaksepäin, olen saavuttanut lähes kaikki ne asiat, jotka olen uskaltanut ääneen sanoa. Tie on ollut mutkainen, pitkä ja joskus vaikeakin, mutta maalit ratkaisevat. 

Romaani, jota ei koskaan tullut


Kirjoittamista niin, että tuntuu

Tänä vuonna on kirjoituskonekin pysynyt tavallista paremmin näpeissä. Lisääntynyt vapaa-aika sekä kestotyyppinen kotoilu saivat aikaan sen, että päässä alkoi kehittyä tarinoita jopa ulostettavaksi saakka. Kesän aikana kirjoitin yhden romaanikäsikirjoituksen, joka tosin ei ottanut sen enempää tulta alleen kustantajissa (yksi kustantaja sanoikin, että korona-aikana on käsiksiä tullut luettavaksi noin 30% enemmän kuin aiemmin, joten eipä suuren suuri ihme). Eikä siitä menestymättömyydestä sen isompaa lommoa sieluun tullut. Olen ylpeä, että olen tuottanut pitkän, juoksevan ja kokonaisen tarinan hahmoineen. Ja tiedän senkin, että jonain päivänä kynnys julkaisuun vielä ylittyy.

Lisäksi olen nyt joulun aikana kirjoittanut perheen junnulle joulukalenteri-tyyppistä tonttutarinaa. Suoraan sanottuna siinä tekstin juoksutus ja hahmot sekä juoni ovat aika hyvin onnistuneet, kun otetaan huomioon, että se on kiireessä kirjoitettu. Kaksi liuskaa per päivä kaiken tämän työ-yrittäjyys-opettajuus-hässäkän keskellä on minusta kelpo saavutus. Ja mikä parasta - kohdeyleisö odottaa illan tarinaa ja pitää siitä, että hänelle tuota tarinaa luetaan. Jos teksti on yhdelle tehty ja yksi siitä pitää, niin kohdeyleisö on 100% tavoitettu.

Ja noiden lisäksi olen kirjoittanut firman sivuille blogia, tehnyt tekstejä verkkosivuille ja vähän muuallekin. 

Lisääntynyt vapaa-aika sekä vähentynyt ruutu-aika ovat tehneet ihmeitä sille, kuinka teksti syntyy ja siihen, kuinka omaa mielikuvitusta on saanut kehitettyä. Minusta kirjoittamiseen tuli tänä vuonna todella hyvä flow. Toivottavasti sama jatkuu myös ensi vuonna. Ainakin päässä pyörii vahvasti teksti, jolla on työnimenä "Pataässä".

Vuoden 2020 opetukset

Vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ymmärrän, että monille se on ollut vaikea ja surullinen. Ei kukaan toivo, että koko juokseva  yhteiskunta pysähtyy näin totaalisesti ja näin nopeasti. Taloudelliset vahingot, joista loppulasku lankeaa vasta vuosien päästä, ovat kohtuuton hinta viattomille asianosaisille, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Silti näen tämän vuoden myös positiivisena. Minulle tämä on opettanut kiitollisuutta sekä kykyä sopeutua. Olen oppinut näkemään huonoissa asioissa myös hyvät puolet ja oppinut tulemaan toimeen  muuttuvissa tilanteissa. 

Totta kai omassa elämässä tapahtuneet muutokset ovat vieneet fokuksen enemmän pois kaikesta ankeudesta ja mahdollistaneet sen, että olen voinut keskittyä positiivisiin muutoksiin elämässä. Yrittäjyys ja oman tekemisen kehittäminen ovat nostaneet itsetuntoa ja antaneet rohkeutta. Lisäksi yrittäminen on pakottanut siihen, että epävarmuuden sietokyky paranee. Tästä vuodesta tulen ulos vahvempana kuin siihen menin.

Yksi tämän vuoden opetuksia on ollut se, että maailmassa voi nopeasti tapahtua asioita, joille emme voi mitään. Silloin ainoa oikea tapa suhtautua on se, että roikkuu mukana ja sopeutuu. Olen aktiivisesti pyrkinyt ottamaan omaan asennevalikoimaan tällaisen ehkä enemmän venäläistyyppisen maailmankatsomuksen, jossa voivottelun sijaan selvitään. 

Toiveikas 2021

Kaikki meistä lähtevät seuraavaan vuoteen toiveikkaina. Amerikka on saanut oikean presidentin sen edellisen kaaosgeneraattorin sijaan. Koronaan on tulossa rokote, joka taittaa toivottavasti pahimman ja vuoden aikana purkautunut kulutustulppa purkautuu. Lähtökohtaisesti ensi vuodesta pitäisi tulla monella tapaa rikkaampi kuin nyt loppuvasta.

Itselleni vuosi on toiveikas myös muista syistä. Työelämä on suhteellisen mallillaan ja voisin jopa sanoa orastavassa kasvussa. Toivon, ja melkein rukoilen, että nämä tänä vuonna alkaneet kuviot ottavat tulta alleen ja pärjään siinä, mitä olen aloittanut. Opettaminen on tosi kivaa ja niin on kyllä yrittäminenkin. On aika luksusta tehdä töitä sellaisten asiakkaiden parissa, joiden oloa voi parantaa ja hyvinvointia edistää. "Tee työtä, jolla on tarkoitus"-metodi täyttyy täydellisesti. 

Tämä blogi aloittaa viidennen vuotensa. Kun katsoo tekstejä taaksepäin, on elämä muuttunut hurjasti. On tullut paljon uutta, olen menettänyt paljon vanhaa. Elämässä jokainen vuosi on ollut täynnä erilaisia tunnetiloja, jotka ovat kasvattaneet kukin tavallaan. Itse huomaan kasvaneeni henkisesti eniten näiden viiden edellisen vuoden aikana. Minusta on tullut henkisesti vahvempi, rohkeampi ja jos mahdollista, vieläkin uteliaampi elämälle. Se tuskin johtuu blogista tai edes kirjoittamisesta. Se johtuu siitä, että elämä on pakottanut kohtaamaan asioita, jotka opettavat ja kasvattavat. 

Minulle suurimmat kasvun paikat ovat liittyneet epäonnistumisiin. Suru, pelko, epäonnistuminen ja häpeä ovat tehokkaimmat motivaattorit, sillä ne jättävät voimakkaimmat muistijäljet ja toisaalta taas ne kertovat sen, mitä tulee tehdä toisin. Toki yhtä tärkeää on olla onnellinen ja kiitollinen ja huomata elämässään myös ne positiiviset asiat. Tällä saralla suurin oppini on se, että sallin itselleni sen, että olen tyytyväinen saavuttamiini asioihin ja osaan olla onnellinen saavutuksistani. Ei niitä kaikkein helpoimpia oppeja perisuomalaiselle luonteelle. 

Kuten joka aamu toistan itselleni - olen kiitollinen elämästä sekä kaikista heistä, joiden ansiosta en ole täällä yksin. 

Kiitos taas kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta!

Hyvää Joulunaikaa sekä Onnellisempaa Uutta Vuotta 2021!

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kiitti hei!

Joskus sitä onnistuu tulemaan onnelliseksi kovin pienistä asioista. Tänä aamuna heräsin vasta kello 8:30 ja olin nukkunut koko yön yhteen putkeen. Olo oli täysin latautunut ja kehokin luuli varmaan minun vaipuneen koomaan. Ensimmäiseen pariin minuuttiin eivät sormet ja varpaat meinanneet löytää elämään ollenkaan oikeaa säveltä. Mutta hitaasti ja vakaasti kuin keski-ikäinen pääsin elämän juonesta kiinni. Kuuntelin hetken lapsen leikkiääniä olohuoneesta ja mieleen tuli ajatus kirjoittaa jotain asioista, joista olen kiitollinen.


Perusasiat kunniaan

Meillä ihmisillä on paha tapa tottua kaikkiin arkisiin asioihin niin, ettei niiden tärkeyttä huomaa ennen kuin jokin järkyttää tasapainoa. Varmaan jokaisella on arkipäivässä asioita, joista olisi syytä viskata silloin tällöin positiivinen muikkari yläkertaan. Sen sijaan usemmiten löydämme kyllä pienetkin nillittämisen aiheet helposti ja annamme ongelmien haudata hyvät asiat alleen. Meistä useita vaivaa elämässä mittakaavaongelma. 

Terveys on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä. Emme edes huomaa teveyden olemassaoloa ennen kuin jokin todella uhkaa terveyttä tai menetämme osan siitä. Harva muistaa kiittää siitä, että pystyy joka päivä kävelemään omin jaloin paikasta toiseen tai siitä, että näkee ja kuulee kaiken. Entä jos menettäisimme jonkin noista? Valitettavan moni tarvitsee jonkin herätyksen ennen kuin alkaa arvostaa omaa ja läheistensä terveyttä.

Läheiset ovat toinen hyvä esimerkki. Aina välillä unohtuu se, kuinka onnellisessa asemassa itse on, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voi elämänsä jakaa. Toisinaan elämässä kyllästyttää sekä avioliitto että lapset. Nuo ovat juuri niitä hetkiä, jolloin olisi eniten syytä nostaa nenä pois omasta perseestä ja miettiä, millaista elämä sitten olisi, jos nuo häiriötekijät olisivat pois. Saattaisimme olla aika yksinäisiä tai ainakin kaipaisimme lähellemme jotain.

Ja ehkä meille suomalaisille on myös hyvä muistaa se, että elämme yhdessä maailman vakaimmista maista. Vaikka Suomi ei ole täydellinen paratiisi tai jokaisen unelmamaa, niin meillä on asiat vielä suhteellisen hyvin. Yhteiskuntarauhamme on korkealla tasolla, voimme luottaa siihen, että julkinen infrastruktuuri toimii ja ketään ei meillä jätetä yksin, vaan apua löytyy kaikilla tasoilla. Kun kuuntelee ihmisiä, jotka matkustavat paljon, niin yleensä he kertovat selväsanaisesti sen, miten mukavalta tuntuu palata kotimaan kamaralle.

Iloitse onnesta - siedä epäonnea

Itse aina huomaa sisäsyntyisen negatiivisuuden ja pessimisimin pyrkivän välillä väkisin pintaan. Kun onnistun jossain, niin vähättelen suorituksen merkitystä ja kiellän itseäni keulimasta suotta tyyliin "vielä se epäonni vie tästäkin voitosta ilon". Todellisuudessa jokaisesta onnistumisesta ja voitosta tulisi olla ylpeä ja onnellinen. Vaikka jonain toisena päivänä vastaan tulisikin epäonnea, niin eihän se tätä kyseistä onnistumista enää kaada. Positiivisesta suorituksesta tulee antaa itsellekin taputus olkapäälle.


Ja sama pätee myös niihin elämän epäonnistumisiin. Niihin ei saisi jäädä makaamaan, vaan ottaa virheistä opiksi ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Minuakin vaivaa usein suomalaistyypillinen halu jäädä vellomaan epäonnen syliin ja pilllittää sitä, kuinka minä aina pystynkin epäonnistumaan. Oikea tapa on pyyhkäistä nenästä enimmät veret pois ja aloittaa alusta. Elämän mittakaavavirhe näkyy helpoiten juuri suhtautumisessa onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Pienet epäonnistumiset tuntuvat usein suuremmilta kuin isotkin onnistumiset.

Kiitollisuus ja onnellisuus - serkukset

Ihminen on onnellinen silloin, kun hän ei ole onneton. Ja ihminen on onnellinen silloin, kun hän tahtoo olla onnellinen ja nähdä elämän positiiviset puolet. Onnellisuus on loppujen lopuksi pitkälti valintakysymys. Tunnen ihmisiä, joilla asiat ovat sillä tolalla, että moni rasvaisi köyttä tai ainakin sirottelisi tuhkaa päälleen, mutta silti nuo ihmiset painavat sairauksien tai taloudellisten epäonnistumisten keskellä hymyssä suin nähden tulevaisuuden parempana kuin tämän päivän. Vastavuoroisesti tunnen ihmisiä, joilla elämässä ei todellisuudessa ole mitään valittamista, mutta jokin pieni asia sakkaa. Ehkä rakkaus puuttuu tai työpaikka ei ole juuri toiveiden mukainen. Nuo ihmiset pystyvät suhteellisen ison onnistumisprosentin läpi näkemään elämässään huonot puolet ja suhtautuvat huomiseen enemmän uhkana kuin mahdollisuutena.

Kiitollisuus ja onnellisuus ovat sukua sen vuoksi, että kiitollinen ihminen pystyy näkemään, mitkä asiat elämässä ovat hyvin. Kiittämätön ihminen sen sijaan keskittyy näkemään elämässä puutteita ja vajavaisuutta.

Olen vanhemmiten huomannut itsessäni sen puolen, että näen elämän päivä päivältä parempana. Olen onnistunut (toivottavasti) jättämään turhasta nillittämisen pois arkikielestä sekä ohittamaan myös pienet epäonnistumiset olkaa kohauttamalla. Isompiin epäonnistumisiin suhtaudun kuin Nelson Mandela, joka sanoi, ettei koskaan häviä - hän joko voittaa tai oppii. Samaa positiivisuutta olen koettanut luoda tänne blogin teksteihin. Olisi helppoa nähdä esimerkiksi keski-ikä kovin negatiivisena terminä, joka sisältää kriisejä ja voimakkaan vanhenemiskokemuksen. Tuo sama on positiivisuuden kielelle käännettynä se, että kriisit ovat oppimisen paikkoja, joiden jälkeen ihminen on kokemusta rikkaampi ja valmiimpi kohtaamaan uusia haasteita. Vanheneminen sen sijaan tuo kokemusta, jota voi koettaa levittää myös keski-iän kourissa painiville kanssaeläjille.

Sanoista tekoihin

Mistä sitten tänään olen kiitollinen?

Nuo alussa mainitut pitkät yöunet saivat koko päivän hienosti lentoon. Tänään teimme vaimon kanssa pihatyöt kevätkuntoon eli piha on pääosin haravoitu ja ylimääräiset kasvustot leikattu pihapensaista. Molemmissa autoissa on kesärenkaat alla eli ensi viikolla ajelu on äänimaailmaltaan hieman hiljaisempaa. Lisäksi suurin osa perheen polkupyöristä on ajokunnossa. Elämä alkaa huutaa ensimmäistä pyöräretkeä satamaan jäätelölle.

Olen myös kiitollinen siitä, että huomennakin lähden töihin, koska työnteko takaa sen, että taloudellinen turva säilyy. Lisäksi bonuksena perheestämme starttaa huomenna toinenkin auto työmaan suuntaan eli perheen toisenkin työikäisen arki on vähän aikaa toisenlaista.

Noin yleismaailmallisesti olen kiitollinen siitä, että olen terve, suomalainen, keski-ikäinen mies. Elämässä on tällä hetkellä suurin osa palikoista niin tiukasti maassa kiinni, etten pelkää elämän perustusten sortuvan heti huomenna. Ja tässä iässä tiedän myös sen, että jos nuo perusutukset jossain vaiheessa horjuvat, niin elämä on opettanut sen verran kättentaitoja, että pystyn kasaamaan jämistä vielä uuden talon, joka varmasti on vielä entistä ehompi.


Noiden edelllämainittujen lisäksi olen kuitenkin eniten kiitollinen noista kahdella jalalla kävelevistä ihmisenaluista, jotka tuottavat ilon lisäksi joka päivä myös uusia ja ennennäkemättömiä kokemuksia. Eilen otimme taas neiti kolmen kanssa mittaa toisistamme pihalla ja lopputulos oli se, että vahvempi voitti eli jouduin kantamaan punaisena kirkuvan palosireenin palomiesotteella takaisin sisälle liian pitkäksi venyneen iltaulkoilun jälkeen. Silti tuo ihmisaurinko oli tänä aamuna lähdössä uuteen päivään entistä positiivisemmalla mielellä ja tänään meillä olikin aika mahtava päivä pihatöiden parissa. Voiko tuosta muka olla kiittämätön??

Hyvää ja positiivista viikkoa - muistakaa kiittää hyvistä asioista!  



sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mitä toivon lapsista tulevan?

Katson sohvalta pienen kiharapään  touhuja. Kasasta leluja on tullut keskikokoisen yhteiskunnan kokoinen leikki täynnä toimintaa. Jokaisella palikalla ja muovieläimellä on oma roolinsa ja leikkiä johtaa yksinoikeudella kapelimestari, jonka suu käy tasaiseen tahtiin antaen leluille neuvoja ja käskyjä. En voi kuin ihailla lapsen mielikuvitusta, joka saa muunnettua yksinkertaisen muovipalikan eläväksi olennoksi. Alan miettiä, mitä toivoisin tuosta ihmisentaimesta kasvavan?

Isompien suhteen toivo alkaa olla mennyttä. Kasvatuksen positiivisiin aspekteihin vaikuttavat tekijät olisi pitänyt laskea viljavaan maahan jo vuosia sitten. Nyt kun ensimmäiset kolkuttelevat aikuisuuden portteja, niin voi enää vain toivoa, että joitain viisauksia on kotoa saatu syötettyä. Meidän vanhempien esittämät toiveet ovat vain toiveita. Viisas ja harkitsevainen nuori tekee itse päätöksen - joko ratkaisuvaihtoehtoja puntaroiden tai silmät kiinni suunnistaen.

Tuo nuorin on sen sijaan vielä siinä iässä, että kasvatuksella hänen elämänsä suuntaa voidaan bonsaimaisesti ohjailla johonkin suuntaan. Välillä tuollainen kolmevuotias vaikuteimuri ottaa kyllä onkeensa kaikista ei-niin-toivotuista jutuista, mutta vanhempien viisaudet putoavat korvien ulottuvilta kuin rasva teflonpannusta. Lapset ovatkin siinä suhteessa jänniä olentoja, että niihin syöttää erilaisia kasvatustapahtumia koko lapsuuden ajan, mutta lopputulosta ei näe ennen kuin aikuisena. Lastenkasvatusta voisikin nimittää pitkän aikavälin tuuripeliksi.

Jos saisin valita ne jutut, joita toivon lapsistani tulevan, niin tässä olisi short list

1) Luku- ja kirjoitustaito

 Vaikka nykynuoriso tuntuu valuvan kovaa vauhtia takaisin muinaisen Egyptin tasolle kommunikoidessaan pääsääntöisesti hymiöin, emojein ja mystisin kirjainlyhentein, niin väitän silti, että hyvä luku- ja kirjoitustaito ovat tulevaisuudessakin mainettaan tärkeämpiä ominaisuuksia. Ja vaikka maailma läpisomeutuisi kuinka pitkälle tahansa, niin tieto ympäröivästä todellisuudesta imaistaan silti silmien läpi aivoihin. Tällä hetkellä saan itse ihailla, kuinka sanat avautuvat kirjain kerrallaan lapselle ja nyt hän hahmottelee joitakin kirjoitettuja sanoja. Oivaltamisen ilo paistaa pienistä silmistä ja tuntuu, että noiden pienten taitojen kautta lapsi kasvaa noin puoli metriä päivässä.

Oma oppini ja viisauteni, jos sitä sellaisena voi pitää, on lähes täysin kirjoista opittua. Lukeminen ja opiskelu pelastivat minut nuorena kouluun ja sitä kautta täysijärkisenä työelämään. Kirjat ovat opettaneet minulle paljon sellaista, mitä en ole omin silmin koskaan nähnyt ja jotenkin sitä toivoisi, että sama jatkuisi myös seuraavalle sukupolvelle.

Pelkän mekaanisen lukutaidon lisäksi paljon tärkeämpää on se, että lapset oppisivat lukemaan asioita kriittisesti ja arvioimaan aina tiedon todenperäisyyttä. Tänä päivänä minua harmittaa suunnattomasti kaikenlaisen kvasitiedon määrä. Minun lapsuudessa totuus tuli sanomalehdistä ja radiosta. Totta kai tuokin median tuottotapa oli yksipuolista, mutta totta se ainakin oli. Lehdissä ei tänäkään päivänä kirjoiteta varmistamatonta tietoa ja lehdet myös kantavat vastuun aina tuottamastaan tiedosta.

Tänään taas tieto nuorille tulee useita epävirallisia reittejä myöten ja tiedon joukossa on enemmän epätotuuksia kuin totuuksia. Seurasin pari vuotta sitten yhden rikosuutisen leviämistä sekä virallisissa kanavissa että nuorten maailmassa. Siinä vaiheessa, kun sanomalehti vielä selvitti tapahtuman taustoja ja selvitti, mitä oikeasti tiedetään tapahtuneen, oli meidän keittiönpöydässä nuorisolla jo "varma tieto" tekijästä, hänen kansallisuudestaan ja teon motiiveista - lienee sanomattakin selvää, että lopulta mikään noista "varmoista tiedoista" ei pitänyt paikkaansa. Mihin kaikkeen nuo "varmat tiedot" olisivatkaan pahimmillaan voineet johtaa?

2) Avoimuus erilaisuutta kohtaan

Maailma muuttuu ja se vaati, että uuteen on pystyttävä sopeutumaan ja erilaisuutta on opittava sietämään aivan toisella tavalla kuin ennen. Muutos ei ole aina uhka, eikä erilaisuus saavu aina tavoitteenaan lanata kaikki vanha maan tasalle.

Erilaisuus lisääntyy kaikin tavoin. Me ihmiset muutumme koko ajan erilaisiksi ja kuilu kahden edellisen sukupolven välillä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Minäkin vihaan pääsääntöisesti lähes kaikkea nuorisomusiikkia, Samoin kummastelen nuorison tapaa pukeutua tai kauhistelen joidenkin nuorison edustajien käytöstapojen puutetta. Mutta kun katson rehellisesti peiliin, niin tuskin nuoriso pitää minustakaan musiikkimakuni tai vaatteideni vuoksi. Ja huonokäytöksisiä löytyy meissä keski-ikäisissä taatusti vähintään saman verran kuin nuorisossa. Sietäminen, oppiminen ja kärsivällisyys ovat hyveitä, jotka johtavat rauhalliseen yhteiseloon.

Lisäksi maailman avautuminen johtaa siihen, että kohtaamme ilmiöitä, joita emme ennen ole kohdanneet aiemmin. Voin rehellisesti sanoa, että Joensuulaisessa maisemassa et 90-luvun alussa törmännyt muslimeihin, mustiin tai juuri homoihinkaan. Nyt taas samaa toria kiertäessäni on kirjo samanlainen kuin muissakin keskisuurissa kaupungeissa. Kaikkien ihmisten juuret eivät saata olla Pohjois-Karjalaisessa peruskalliossa, mutta yhtä hyvin he toria osaavat kiertää ja minun käsitykseni mukaan tänne mahtuu ihmisiä maailman eri kolkista.

Toivonkin lasteni näkevän erilaisuuden myös mahdollisuutena itseään kohtaan. Kun ei keskity sulkemaan ketään elinpiirinsä ulkopuolelle, niin nuo muut toimivatkin voimavarana ja mahdollisuutena.

3) Kyky elää elämää, jossa voi toteuttaa itseään ja jahdata unelmiaan

Oma missioni elämässä on saada ihmiset uskomaan aikuisemmallakin iällä unelmoimiseen ja siihen, että onnellisuus lisääntyy sitä kautta, kun ihminen luo unelmia ja jahtaa niitä. Omille lapsilleni toivon kaikkein eniten sitä, että he pienestä pitäen uskaltavat unelmoida ja toteuttaa unelmiaan - huolimatta siitä, kuinka hulluja nuo unelmat ovat. Minusta unelmat ovat elämän moottori, joka kuljettaa meitä eteenpäin ja jonka kautta omat päämäärämme tulevat todeksi.

Kyky unelmoida tuo mukanaan kyvyn nähdä oman elämän potentiaalit ja mahdollisuudet sekä nousta omien kykyjen yläpuolelle. Ihmisen itsensä on oltava ensimmäinen, joka uskoo siihen, että joskus myös mahdoton on mahdollista, kun sen eteen tekee töitä.

Toivon myös, että lapsillani säilyy kyky innostua uusista asioista ja myös uskallus kokeilla uusia asioita. Totta kai toivon, että he tulevat näkemään maailmaa paljon enemmän kuin itse sitä ole nähnyt ja luultavasti tulen näkemään. Matkailuun sijoitettu raha tuo sijoituksen takaisin henkisenä kasvuna ja oppina erilaisuudesta.

Tähän olen koettanut käyttää KKK-menetelmää mahdollisimman paljon. Tuohan sisältää sen, että lasta Kehutaan, Kannustetaan ja Kiitetään asioista. Kotoa lähtevä positiivinen boogie saa lapsen uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä ja luottamaan siihen, että maailmassa pärjää, kun uskaltaa yrittää. (Tätä ei siis pidä sekoittaa siihen Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaan lakana päässä hihhulointiin, joka toki sekin kannustaa omanlaiseensa luovuuteen, mutta ei ehkä lapsille sopivalla tai lakia kunnoittavalla tavalla)

4) Kyky tulla toimeen omillaan

Haluan lapsistani normaaleja veroja maksavia kansalaisia. Minulle ei ole merkityksellistä, mitä he tekevät työkseen tai harrastavat, kunhan pysyvät lain ja asetusten sisäpuolella. Mieluummin näen lasten lähtevän touhuihinsa onnellisina kuin että kulkisivat turpa mutturassa tekemässä työtä, joka ei tee muuta kuin rikkaaksi.

Työn lisäksi toivoisin, että lapsista kasvaa kaikin puolin itsenäisiä ja omat asiansa hoitavia aikuisia, jotka tulevat toimeen omillaan. Pahin pelkoni on, että nurkistamme löytyy vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kolme nenänkaivajaa, jotka eläkkeen maksupäivänä tulevat pyytämään viikkorahaa ja autoa lainaksi. Ajatuskin puistattaa.

5) Usko ihmisen hyvyyteen

Viime aikojen uutisten jälkeen on vaikea ajatella pelkkiä positiivisia ajatuksia eläinlajista nimeltä ihminen. Osa meistä tuntuu olevan maapallolla pelkästään aiheuttaakseen kaaosta ja tuhoa. Ja nuo tuhon tekoset suuntautuvat pahiten juuri täysin sivullisiin ja sitä kautta viattomiin ihmisiin. Lopputulos on sama, olipa kyseessä ISIS-terroristien teot Tukholmassa, Yhdysvaltojen ohjusiskut Syyriassa tai Venäläisten tekemät tykistökeskitykset Ukrainassa.

Siltikään en usko, että oikea reaktio on sulkea kaikki rajat ja kääntyä sisäänpäin uskoen, että maailman pahuuden voi siten välttää. En jaksa uskoa kaiken väkivallan ja kaaoksen katoavan sillä, että keskitymme täällä Suomessa tuijottamaan vain omaa napaamme ja suljemme korvat maailman tapahtumilta.

Kun eli lapsuuttaan 90-luvun Joensuussa, niin näki, mihin kaikkeen tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus voivat johtaa. Tänä päivänä tuo sen aikainen ulkomaalaisvastainen aate tuntuu asteen verran lapselliselta. Ja yhtä lapsellista on käyttää tuota samaa ymmärtämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta vaaliaseena, kuten nyt tehdään eri puolilla Eurooppaa - ja myös Suomessa. En ole koskaan kokenut olevani mikään maailmanhalaaja ja minusta rikolliset kuuluu lähettää takaisin paluupostissa sinne, mistä he ovat tulleet - huolimatta siitä, mikä siellä odottaa. Mutta en voi mitenkään uskoa siihen, että on oikein vihata toista ihmistä puhtaasti perustuen uskontoon, ihonväriin tai vaikka seksuaaliseen suuntautumiseen. Tämän perusperiaatteen toivon siirtyvän myös eteenpäin lapsilleni. Minun vakaa uskoni on, että suvaitsevaisuus rakentaa parempaa maailmaa.

Hupsista - teksti meni hieman syvemmälle kuin oli tarkoitus, mutta toivottavasti lukijoista löytyy samanhenkisiä ja samoilla tavoitteilla varustettuja ihmisiä!

Hauskaa viikkoa!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Keski-iän ilot ja murheet

Heräsin viikonloppuun vähän poikkeuksellisesti jo viiden aikaan. Mielessä pyöri sata miljoonaa asiaa, eikä kaikissa soinut positiivinen klangi. Takana on nyrkkeilytermein keskiraskas viikko ja perjantaina, kun pistin työkoneen kiinni, olo oli vähän selkäänsaaneen makuinen. Jäin siinä sitten itsekseni miettimään, että mihin kaikkeen olen ajatuksiani kuluneen viikon aikana uhrannut. Tässä siis kotisosiologista liiba-laabaa vailla mitään tieteellistä pohjaa.

 Murheet

Tällainen keski-ikäinen hermokimppu ehtii viikossa murehtia ja huolehtia aikamoisen monesta asiasta. Koska elämästä yli 70% pyöritään kotona, niin iso osa murheistakin liittyy kotiasioihin ja kaikkiin niihin pienempiin ja isompiin jalkapareihin, jotka samaa lattiaa kuluttavat. Lapset tuovat elämään kaikenlaista pikku murhetta ja huolta - ihan tasaisesti jokainen kolmesta. Samoin keski-ikäistyvä avioliitto saa välillä kulmat kurttuun. Lapsipohjaiset murheet liittyvät useimmin heidän tulevaisuuteensa ja siihen huoleen, jota heistä tuntee. Vastuu painaa. Ja avioliitto taas on se elämän osatekijä, joka valitettavasti saa kantaa vastuuta myös muista ongelmista. Kuulostaako tutulta, että kun rahallisesti menee alavireisesti, niin myös parisuhde kärsii? Tai kun töissä on kovat paineet, ei se parisuhdekaan kukoista.

Samoin meidän perhe on elämässään juuri siinä vaiheessa, että miniatyyrivaltion tulo- ja menoarvio ei ole juuri koskaan täydellisessä balanssissa ja ylijäämää ei kuukausitasolla ole näkyvissä. Tuossa tilanteessa raha-asiat hiipivät väkisin sekä pääministerin että vaatimattomamman sisäministerin mieleen useammin kuin kerran viikossa. Ja tähän kvasisosiologiseen tarkastelujaksoon mahtui vielä kuunvaihde, jolloin tilitämme tulostaimme ison osan erilaisille osakeyhtiömallisille velkojille. Onko siis ihme, että tilin tyhjyyttä jaksaa ihmetellä. Vanhassa kunnon 70-lukulaisessa maailmassa, jolloin käteinen oli kova sana, kuunvaihteessa setelien kahina varmaan ylsi kuuhun asti. Yhtenä ja samana päivänä työnantaja kuvittelee korvaavansa meille kultaakin arvokkaan työpanoksemme ja yhtä lailla me kuvittelemme olevamme moiseen tyytyväisiä ja kiitollisia.Tällä viikolla tein vielä itseni kanssa yhden taloudellisesti hankalan päätöksen, joka aiheutti ensin huolta, mutta toisaalta sen tehtyäni olo oli ehkä hieman iisimpi.

Tällä viikolla uhrasin jonkin verran murheenajatuksia myös ystävillemme, jotka kamppailevat lapsensa vaikean sairauden kanssa. Tutuu turhauttavalta, kun auttamaan ei pysty ja tietää, että perheen elämä pyörii todella vakavien asioiden äärellä. Toisaalta taas, kun katsoo toisten kamppailua "ihan oikeiden" murheiden kanssa, niin siinä menevät omat muutaman pennin murheet oikeaan mittasuhteeseen.

Samoin tähän viikkoon mahtui myös pari globaalia murheen lähdettä. Kun terroriteot tuodaan Pietariin ja Tukholmaan, niin siinä tuntee todella, kuinka lähelle maailman pahuus jo yltää. En tunne mitään todellista maailmantuskaa, mutta nuo teot kertovat, että terrori hakee kohteensa sattumanvaraisesti. Terrorismin lähtökohtainen motiivi on huomionherättäminen ja kauhun aikaansaaminen kaikissa, ja ennen kaikkea viattomissa, ihmisissä. Samoin Yhdysvaltojen tekemä ohjusisku Syyriaan on mainettaan pahempi asia. Jos Yhdysvallat iskee raskain ohjuksin kohteeseen, jossa sijaitsee myös Venäjän maajoukkoja, niin eikö se teistä muista kuulosta jo veren kaivamiselta nenästä isolla peukalolla?

Yleensä olen oman terveyteni suhteen melko huoleton veikko. Jos ei lasketa noita suhteellisen kauniiksi pyöristyneitä ruumiinmuotoja, niin olen jotakuinkin terve ja myös tunnen itseni terveeksi. Tällä viikolla kuitenkin ruumis joutui jonkun tietoturvaiskun kouriin, koska puolet viikosta kolotuksia löytyi vähän joka puolelta. Ja koska keski-ikä, niin sitä alkaa miettiä, joko se supervartalon alasajo alkaa.

Viikon murheet kääntyivät minulla tällaiseksi piiraaksi:



Ilot

Olen kuitenkin perusluonteeltani positiivinen ja melko huoleton velikulta. Niinpä elämään mahtui kuluneen viikon aikana myös paljon iloja. Hauskasti ne ilon lähteet ovat pitkälti samoissa paikoissa kuin murheetkin. Perheenjäsenet tuovat elämään paljon positiivista ja enemmän heistä onneksi iloa on kuin murhetta. Suhteellisen täysijärkinen ja tasapainoinen parisuhde sekä lasten tuomat väriläiskät elämään antavat paljon - ja antavat enemmän kuin murheuttavat. Vaikka joissain propagandateksteissä lapsia väitetään kalliiksi ja hankaliksi, niin ainakin tällä viikolla huomasin, että sijoituksena lapset "pitävät päällään" erittäin hyvin. Kun saaduista ilon hetkistä vähennetään murheet, niin minä koin jääväni reilusti voiton puolelle. Ja kuten murhetta, niin myös iloja tuottivat kaikki kolme vajaakasvuista tasaiseen tahtiin. Viikon lause minusta on pienimmän kello 5:46 heittämä positiiis-sävyinen lausahdus "eiköhän se isi meidän ole jo aika herätä ja nousta ylös".

Minulle iloa tällä viikolla tuottivat myös kevään voimakas vihertyminen sekä ensi viikolla koittava lyhyt lomantynkä. Jos tällä viikolla ehkä painoi edellinen kuusipäiväinen työviikko, niin enemmän sain kyllä sairasta nautintoa siitä, että ensi viikon lyhyt viikko lyheni vielä lyhyemmäksi. Lomaa tähän väsymykseen kaipaa ja nyt se tulee todella hyvään saumaan. Eilen autolla ajellessani seurasin, kuinka pellot ovat jo auenneet ja ensimmäiset kurjet sekä joutsenet olivat saapuneet jostain Fuengirolan lämmöstä. Siinä alkaa olla viimeisiä merkkejä siitä, että vuoden parempi puolisko on täydessä vauhdissa ja talveen ei ole paluuta ennen loppuvuotta. Kesää manatakseni vaihdoin jopa yhteen autoon kesäisemmät renkaat alle. Muistattehan, mitä kaikkea renkaanvaihtoon liittyy

Iloa tuottivat edellisten lisäksi tietenkin myös ystävät viesteineen ja puheluineen. Minun ilahduttamiseen ei niin mahdottomia tarvita. Ja on se tunnustettava, että työstäkin sai muutamia ilonhetkiä. Kun työn osaa suhteuttaa siihen, millaista elämä olisi ilman työtä, niin kummasti se alkaa askel kevetä aamulla tehtaaseen taivaltaessa. Elämän ilot ja murheet ovatkin usein suhteellisia ja onnellisen ihmisen erottaa onnettomasti usein se, kuinka hyvin omat asiansa osaa laittaa mittasuhteisiin.

Viimeiset viisitoista prosenttia ilon ajatuksista laitoin otsikolle "elämä". Kaiken kaikkiaan elämä tässä iässä ja tähän aikaan vuodesta on enemmän positiivista kuin negatiiista. Ja kun seuraa muiden ihmisten todellisia huolia, niin sitä jotenkin helposti osaa laittaa omat murheensa oikeaan perspektiiviin ja iloita niistä pienemmistäkin asioista. Elämä kaikkineen on tosi jees.

Ja yksi suuri ilon aiheuttaja on myös tämä blogi. Huomaan, että lukijamäärä kasvaa viikko viikolta ja tuntuu, että uusia lukijoita löytyy myös. Tuskin vaimo ja äitikään jaksaa niin montaa kertaa tekstejäni käydä tarkistelemassa. Ja aina tuolla kylillä ja somessa liikkuessa saa myös palautetta - toki enemmänkin kelpaa.

Ilon piiras näyttää tältä:


Tilin saldo

Kokonaisuuten viikko jäi  minusta plussan puolelle. Murheet, joita koin, olivat lopulta aika pieniä ja kovin maallisia. Ja yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella myös tiedän, että laskujen maksusta aiheutuva vitutus katoaa muutamassa päivässä, kun joutuu valmistautumaan taas uusiin haasteisiin. Myös työelämän kiireet ovat kausiluonteisia ja kun kelkka kääntyy kohti kesää, niin työn murheet vaihtuvat kesän odotukseen. Positiivisen puolen kevät ja lähestyvä lomanen antavat voimaa, joka peittoaa murhepuolta helposti. Kuka muka jaksaa keväällä olla murheellinen?

Testinä tämä kvasisosiologinen pohdinta oli minusta tervettä. Aina aika ajoin on syytä laittaa murhepisteet yhteen koriin ja ilon pisteet toiseen ja laittaa nuo korit vaakaan. Helposti huomaa, että ne jutut, jotka vievät elämäniloa varjon puolelle, ovatkin suhteessa aika pieniä. Tässä elämänpelissä hyvin pitkälti asenne ratkaisee!

Hyvää viikonloppua lukijat! 



sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 5 - viisi parasta asiaa keski-iässä




Välillä eksyn tästä blogin perusaiheesta eli keski-ikäisyydestä ja sen eri olomuodoista. Tähän viiden kohdan listalle on siis paikallaan laittaa yksi keski-ikäisyyttä kuvaava lista. 


Keski-ikä näyttäytyy ulospäin harmaana ja hankalana ikänä - vähän niin kuin aikuisten murrosikänä. Se on ulkoiselta habitukseltaan vähän harmaa, nuhjuinen ja joskus kovin ikävä. Keski-ikäiset luopuvat unelmistaan hypätessään urapyörään ja lasten tuomiin ruuhkavuosiin. He kulkevat samoissa vaatteissa vuodesta toiseen ja kantavat automarketista sitä samaa ikuista sika-nautaa ja broilerin koipi-reittä. Ei perkele - se ei ole koko kuva, eikä totuus!

Keski-ikäisyyden puolivirallisena sanansaattajana on suoranainen velvollisuuteni löytää keski-iästä positiivisia ja iloisia asioita. Ohessa siis viisi asiaa, miksi keski-ikä on hyvä ikä:

1) Elämänkokemus ja viisaus

Keski-ikäiset ovat siinä iässä, että heillä alkaa olla elämää yhtä paljon takana kuin edessä. Siis neljäänkymmeneen vuoteen on kerätty jonkinlainen kokemuspankki ja tuosta pankista on hyvä ottaa myös talletuksia ulos.


Minä ainakin tiedän tänä päivänä aika hiton paljon enemmän kuin parikymppisenä, mutta toisaalta en vielä ole saavuttanut putoushahmo Aino Inkeri Ankeisen tasoista katkeruutta elämälle. Näen elämässä mahdottoman paljon potentiaalia ja asioita, jotka täytyy tehdä ja nähdä. Katson elämässä enemmän eteen- kuin taaksepäin. Elämässä peruutuspeilin kautta ajaminen on suunnilleen yhtä hyödyllistä ja järkevää kuin autollakin.

Elämää osaa myös arvioida riittävän kriittisesti. Mihinkään ääliömäisyyksiin ei ihan helpolla lähde mukaan. Toisaalta taas ei ole liian varovainen, jotta ei uskaltaisi tarttua tilaisuuteen kun sellainen ovelle koputtaa. Oma sokeapisteeni on ehkä siinä, että aina ei tajua noita tilaisuuksia. Sitä miettii, että elämässä kaipaa "jotain uutta", mutta toisaalta taas ei tiedä tai ymmärrä, missä ne "jotkin uudet" jutut ovat.

2) Keski-ikäinen ei häpeä!

Huomasin eräänä päivänä, että olin lähdössä ruokakauppaan siten, että päällä olivat collegehousut ja jalassa Kuomat, joiden varret oli vedetty lahkeiden päälle. Takkina oli "joku hyllystä löytynyt" ja ulkoasu siis....no keski-ikäinen. Ohitsekiitävän sekunnin mietin, että näytän samalta kuin isäni kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kohautin olkapäitäni ja lähdin kauppaan. En minä muita varten pukeudu, vaan omaa mukavuuttani varten.

Keski-ikäistä ei hävetä juuri mikään. Itselleni vapauttavin kokemus aikuisella iällä on ollut se, kun tajusin, etten välitä muiden ihmisten mielipiteistä tuon taivaallista. Elämää eletään itseä, eikä muita, varten ja se tarkoittaa, että tuo elämä on suoritettava sellaisin arvosanoin, että peili kiittää. Peili onkin keski-ikäisen ainoa sovelias kriitikko. Minulla tuon asian tajuamiseen meni melkein neljäkymmentä vuotta. Toiset oppivat läksynsä nopeammin ja elävätkin ehkä astetta kreisimmän nuoruden.

Me keski-ikäiset olemme juuri sitä porukkaa, joka laulaa karaokessa sydämensä kyllyydestä aikuista naista ja Mombasaa ja me olemme niitä, joille pukeutumisessa käytännöllisyys ajaa aina ulkonäön ohi. Tuskin näet keski-ikäistä kulkemassa talvipakkasella nilkat paljaana ilman pipoa, mutta teini-ikäisille kyseinen pukeutumismuoto on univormuun verrattava joukkotyperyyden ilmentymä. Keski-ikäinen hakee elämän mäkihypyssä enemmän pituus- kuin tyylipisteitä.

3) Olemme valmiimpia kohtaamaan epäonnistumisia ja pettymyksiä

Kun on aikuista elämää nähnyt parikymmenä vuotta, niin siihen on jokaiselle mahtunut jonkinlaisia kolhuja ja epäonnistumisia. On ehdittyä eroamaan, näkemään työttymyyttä ja konkursseja. Osa on nähnyt vakavampiakin sairauksia ja kokenut terveyden kannalta hankalia hetkiä. Melkein jokaiselta on kuollut joku läheinen ystävä tai sukulainen ja elämän realiteeteista on saanut mojovia iskuja kummallekin korvalliselle.


Tuo kaikki on kuitenkin valmistanut meitä siihen, että osaamme kohdata epäonnistumisia ja takaiskuja entistä paremmin. Suurimmalla osalla meistä luonne on kuin aapasuolla kasvava vaivaiskoivu. Varreltaan vähäinen, mutta säätä kestävä - runko saattaa taipua ja natista, mutta katkea se ei millään.

Itse olen kokenut yllämainituista elämän perushaitoista suurimman osan. Nyt huomaan, että se on opettanut suhtautumaan elämään suurella kunnioituksella. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että silmät avautuvat ja pääsen omin avuin sängystä ylös  (en tosin ähkäisemättä ja yhdellä loikalla). Olen kiitollinen siitä, että ympärillä on lauma terveitä lapsia ja perhe, jota näkee joskus jopa saman pöydän ääressä. En myöskään taivu elämän ongelmien alle. Jos elämä antaa kaksi lapiollista, niin niistä toinen sisältää kaikilla meillä paskaa - mutta se toinen lapiollinen ei. Ja vaikka välillä elämä tuntuu hankalalta ja työläältä, niin se on ohimenevää. Sitten taas välilllä löydät itsesi kävelemästä aurinkoisen Saimaan jääkannen päällä nauttimassa kevään ensimmäisistä auringonsäteistä.

4) Oikeat mittasuhteet

Olen huomannut itsessäni viime vuosina sen, että tullakseni onnelliseksi en tarvitse niin suuria juttuja kuin ennen. Onni löytyy monesti pienistä, arkisista, asioista ja onnellisuutta osaa kaivaa jopa harmaan arjen keskeltä. Haaveilen edelleen isoista asioista (lottovoitosta ja maailmanympärimatkasta), mutta tullakseni onnelliseksi en odota noiden haaveiden toteutuvan. Tänä aamuna olin onnellinen siitä, että sain nukkua puoli tuntia normaalia pidempään.

Olen myös oppinut tajuamaan sen, että ajan ja energian haaskaaminen huonon sään, korkean verotuksen tai huonon olympiamenestyksen valitteluun on puhdasta ajanhukkaa ja sekin energia kannattaa haaskata johonkin, mihin voi vaikuttaa tai mitä voi parantaa. 

Keski-ikäiselle syntyy aiempaa tarkempi mielikuva siitä, mikä on pientä ja mikä isoa. Syntyy ymmärrys siitä, että kaiken ei tarvitse olla isoa ja suurta, vaan onni tulee myös monista pienistä asioista. On taito ymmärtää elämän mittasuhteet, mutta on viisautta osata muuttaa noita mittasuhteita itselle mieluisaksi.

5)  Pystymme vieläkin aloittamaan alusta

Olen joskus kirjoittanut siitä, että olisi hauskaa, jos olisi nykyinen viisaus parikymppisen kropassa. Tuo ajatus on kypsynyt mielessä ja olen sitä mieltä, että en vieläkään olisi liian vanha aloittamaan elämää alusta. Ei niin, että sille oisi mitään tarvetta, mutta ainahan elämän potentiaalit on hyvä pitää mielessä. Nyt olen hieman tarkentanut mielipidettäni siihen suuntaan, että keski-iässä on hyvä tajuta se, että vaikka takana on reilut neljäkymmentä vuotta elämää, niin hyvällä tuurilla edessä on samanmoinen urakka eli aikaa on!

Minun sukupolveni elämäntaiteilijat ovat vielä sitä ikäluokkaa, että olemme uskoneet pitkiin ja vakaisiin työuriin. Tavoite on ollut sellaisessa ammatissa, joka kantaa läpi elämän ja jonka piiristä töitä löytyy kaikkina aikoina. Todellisuushan on tänä päivänä se, että suhdanteet vaihtelevat koko ajan voimakkaammin ja nopeammin ja se ammatti, joka tänään on pop, voi kymmenen vuoden päästä olla huonoin mahdollinen työllistäjä. Kysykää vaikka oikolukijoilta tai käsinlatojilta.

Tämän päivän nuoret laskeutuvatkin jatkuvan koulutuksen ja muutoksen maailmaan. Lähes jokainen tänä päivänä ammattia opiskeleva tulee jossain elämänsä vaiheessa opettelemaan myös jonkin toisen ammatin. Syynä voi olla vaikea työllistyvyys, muutokset teveydentilassa tai sitten puhdas vaihtelunhalu. Muutos ei kuitenkaan ole mikään suuri tsunami, vaan enemmänkin elämään normaalina kuuluvaa värinää. Tuo sama asenne olisi hyvä oppia meidän muidenkin, koska työelämän lainalaisuudet koskettavat yhtä lailla niin vanhaa kuin nuorta.

Työelämän lisäksi tuo sääntö muutoksesta koskettaa kaikkea muutakin elämää. Elämän pysyvänä ohjenuorana tulisi olla se, että jokaisella on oikeus ja velvollisuus pyrkiä onnelliseen elämään ja sen eteen on oltava valmis joskus rohkeisiin ratkaisuihin ja päätöksiin. Elonkaaren viimeistäkään neljääkymmentä vuotta ei kannata haaskata elämään, joka ei tuo onnea tai tuota tyydytystä.Elämää kantavat eteenpäin haaveet ja niiden toteuttaminen.

Loppuun vielä perinteinen ja puolipakollinen lause mielensäpahoittajia varten, että meitä keski-ikäisiä on yhtä monenlaista persoonaa kuin on korvaparejakin. Nämä ovat minun ajatuksiani siitä, miksi elän tällä hetkellä ainakin joillain mittareilla elämäni parasta aikaa. Toivottavasti näistä saa joku muukin toivoa siihen, että kriisivuosien takaa pilkistää välillä aurinkokin. 

________

Tähän myös päättyy tämä elämänohjeiden sarja. Hauskaa oli kirjoittaa ja pohtia, mutta mitään helppoa näiden viiden listan keksiminen ei ollut. Itselle sain näistä listoista varmaan vähintään saman verran kuin lukijatkin, sillä huomasin kirjoittaessani oppivani hieman lisää elämästä ja itsestäni. Vanhaa jääkiekkosanontaa sanoen parhaat tulokset tulevat silloin, kun pistää lujaa kroppaa likoon.

 Aurinkoista viikonloppua kaikille!







lauantai 4. helmikuuta 2017

Viisi neuvoa parempaan elämään - hassut listat

Sydäntalven keskellä pääsin käymään kesäpaikallamme ja ohessa kuva kotitoimistosta, jossa tätä kirjoitan. Ympärillä on helmikuinen sysipimeys ja hiljaisuus, jonka rikkoo vain ajoittainen koirien haukunta. Hiljaisella kylällä eivät paljon autot jyrise...

Minulla on eräs inhimillinen heikkous, joka on pakko tunnustaa. Tykkään lukea naistenlehtien ja erilaisten lifestyle-aviisien vinkkilistoja parempaan elämään. Tiedättehän ne jutut, jotka on otsikoitu niin, että ne alkavat sanoilla "viisi neuvoa...". Nuo listat tarkoittavat hyvää ja tarjoavat meille vähän ymmärtäville helppoja vinkkejä, kuinka saamme helposti henkisen elämämme pikku krempat kuntoon "vain pienillä muutoksilla". Noudattamalla noita yleensä viittä yksinkertaista ohjetta on seksielämämme, keski-ikäisyytemme, kulunut avioliittomme sekä sirpaloitunut mielenterveytemme kuosissa ja kurittomat lapsemmekin on ohjattu kasvamaan oikeaan suuntaan. Sen mitä itse sössimme, sen Cosmo korjaa.

Olen siis säälittävän helppo uhri kaikille klikkihuijareille, joiden ainoa tavoite on saada hyvällä otsikolla ja huonolla sisällöllä houkuteltua hölmöjä klikkaamaan otsikkoa ja siirtymään lehden sivuille. Vain otsikko, joka sisältää sanat "viis" "neuvoa" "jotain seksiä" "jotain parempaa elämää" tai "jotain onnellisempi" ja tämän lukijan ääni on ostettu. Ainoastaan ruokajutut ja laihdutusjutut jätän suosiolla klikkaamatta. En nimittäin osaisi tehdä niitä ruokia kuitenkaan ja laihduttamisenkin jätän paremman itsekurin omaaville. Olen riittävän hermoheikko ilman jatkuvaa syömisen vahtaamistakin!

Nuo listathan ovat noin 110% pettymyksiä. Tuo sadan prosentin ylitys tulee siitä, että totta kai menen parhaimpiin ansoihin pariin kertaan, kun noita turhanpäiväisyyksiä ei jaksa muistaa. Ne vinkit ovat yleensä joko itsestäänselvyyksiä tai sitten tarkoitettu ilmeisesti jollekin toiselle. Mutta ehkä se viehätys onkin noiden vihjeiden turhuudessa? On niin helppo kuvitella (ja uskotella itselleen), että elämän voisi korjata helposti ja uhraamatta energiaa omaan ajatteluun.

Naistenlehtien antia parempaa tekstiä löytää nykyisin erilaisista lifestyle-tyyppisistä blogeista. Blogien kirjoittajilla elämäntaitovihjeet ankkuroituvat omaan elämään ja takana on yleensä persnahan tarkkaa kokemusta, joka antaa tekstille astetta syvempää rintaääntä.

Mitä listataan?

Nuo naistenlehtien listat haluavat antaa meille jokaiselle mahdollisuuden korjata elämässämme jonkin vinksallaan olevan asian. Ne ovat siis manuaali suoraan ihmisen elämään lähtöolettamuksella, että elämään olisi olemassa yleispätevä ohjekirja tai että ihminen voisi korjata elämänsä rosoja ulkokohtaisesti muiden vinkeillä. Maailma olisi luultavasti verrattoman paljon parempi paikka, jos meistä jokainen toimisi erheineen ja virheinen samalla tavalla. Minä ainakin uskon olevani sen luokan sössölandian kuningas, että vastaavaa ei Luoja maailmaan uskaltanut luoda toista. Ja jos uskalsikin, niin piilotti sen syvälle suolakaivokseen.

Sielun säröjen korjausoppaat osuvat yleensä niihin kohtiin, jotka osuvat meissä kaikkein kipeimmin sielun iskiashermoon. Jos halpamaisena tavoitteena on kerätä iso potti klikkejä, niin aiheenvalinta on itsestäänselvä. Toisaalta nuo aiheet ovat juuri niitä, joista naiset (oletettavasti) juoruavat keskenään kuntosalin pukuhuoneessa tai joita miehet miettivät yksin pilkkiavannolla istuessaan. Huomannette pienen kärjistetyn stereotypian.... 

Viisi kertaa viisi listaa

Huolimatta noiden lifestylelistojen turhuudesta, en koskaan jätä niitä lukematta. Elämäni ei tiettävästi ole parantunut naistenlehtiä lukemalla, mutta toisaalta ei sen alavireisyyskään ole koskaan noista otsikoista johtunut. Siis halpaa ja viatonta hupia.

Kun noin vuosi sitten aloitin kirjoittaa tätä sieluni tarinaa, niin yksi syy sille oli, etten löytänyt täysin itselleni sopivaa blogia. Siispä päätin tehdä sellaisen. Jos teistä lukijoista joskus tuntuu, että nämä tekstit ovat jotenkin outoja, niin se voi johtua siitä, että kirjoitan teidän lisäksi myös itselleni.

Samaa aion tehdä nytkin. Kirjoitan seuraavaksi viisi kertaa viiden kohdan listoja, jotka tarjoavat teille jokaiselle helpon tavan kulkea kohti onnellista elämää ja antaa yksinkertaisesti avaimet siihen, että elämänne henkiset rypyt silittyvät kuin siistein tekokuitu ravistamalla.  

Ja lopuksi varoituksen sana lauantain kunniaksi - älkää uskoko naistenlehtien elämänkorjausoppaisiin älkääkä noudattako niitä hölmöjä ohjeita, joilla saatte elämänne kuntoon vain viiden kohdan remontilla. Lopputulos voi olla, että istutte parkkipaikalle autossa puolisonne kanssa viehkeimpiin alusvaatteisiin tai kiiltävään nahkaan  pukeutuneina ja mies/nainen käsiraudoilla rattiin kytkettynä. Mutta sen sijaan, että homma olisi "kivaa, erilaista ja jännittävää", niin teitä molempia hävettää ja pahimmillaan se ikkunaan koputtava poliisikin tajuaa naurultaan homman nolouden. Kaikki muutokset niin teissä kuin elämässänne lähtevät samasta ja yhdestä kovalevystä, joka sijaitsee itse kunkin korvien välissä.