Kirjan ystävän päivä 9.8.

 

Lapsuuden suosikit, kuva luotu tekoälyn avustuksella

Nyt menossa oleva elokuun 9. päivä on monella tapaa kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvä. Siksi on melko luonnollista aloittaa aamu kirjoittamalla kirjoista, kirjallisuudesta sekä kotimaisesta kulttuurista. 

Vuodesta 2020 alkaen on elokuun yhdeksäntenä päivänä vietetty Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää. Kyseinen päivä on vuonna 1914 syntyneen kirjailijan, kuvataiteilijan ja Muumien äidin syntymäpäivä. Hänen kirjallinen tuotantonsa ja tuotannon merkitys suomalaiselle kulttuurille ansaitsee todellakin oman juhlapäivänsä. Tove Jansson on myös tuorein liputuspäivän ansainnut kotimainen kulttuurivaikuttaja. 

Toinen tänään vietettävä juhlapäivä on kansainvälinen Book lovers day. Suomeksi tuo taitaisi kääntyä kirjan ystävän päiväksi. Ja kuten harrastuksestani arvaatte, on tuolla minulle suurempi merkitys. Siksi kirjoitan mieluummin kirjoista elämässäni kuin Tove Janssonista (joka toki ansaitsisi kirjoituksen jos toisenkin!)

Yksinäisen lapsen pakopaikka

Olin ja olen ainoa lapsi vanhemmilleni. Kun sisaruksia ei ollut, oli pakko rakentaa leikit ja niiden maailmat pitkälti yksin. Lisäksi olin jo lapsena sen verran introvertti, etten hakeutunut koko aikaa kavereiden pariin, vaan viihdyin hyvin itsekseni. 

Sisarusten sijaan Luoja antoi lahjaksi kohtalaisen hyvän mielikuvituksen, eikä legoleikkien luomiseen tarvittu apulaisia. Ritarilinnat taisteluineen syntyivät käden käänteessä ja muovisten sotilaiden rintamat taistelivat toisiaan vastaan olohuoneen eturintamalla panssarivaunuineen ja tykkeineen. Vanhemmilleni lienee ollut selvää, ettei siitä pienestä kaverista voi tulla kuin jotain luovaa - tai kouluampuja. Onneksi lopputulos oli se ensimmäinen.

Kirjat löysin heti, kun opin lukemaan. En ollut lapsena mitenkään poikkeuksellisen välkky (tuskin aikuisenakaan) ja opin lukemaan koulussa - ja sielläkin vähän hitaanlaisesti. Mutta kun se lukujunan diesel saatiin jyskyttämään, ei rakkaus kirjoihin ole koskaan sammunut.

Suomalainen kirjastojärjestelmä ansaitsee megalomaanisen suuren halauksen ja onnittelut. Kirjasto on suomalaisen kansansivistyksen kehto. Kirjaston ansiosta uudet kirjat sekä kaikenlainen tietokirjallisuus on ollut kansalaisten ulottuvilla pelkän kirjastokortin hankkimisen vaivalla - tulotasosta riippumatta. Kirjastoihin sijoitetut rahat ovat tulleet moninkertaisina takaisin siinä, että kansan sivistystaso alemmillakin koulutustasoilla on vähintään kohtalainen. On Luojan lykky, että maamme isät älysivät jo aikanaan, että lukutaidon ulottaminen jokaiseen torppaan on merkittävämpi taito kuin varpaiden kaivelu ja kaskinauriin viljely. 

Joensuun Rantakylän sivukirjastosta löysin toisen kodin. Sen sisältämät kansien sisäänsä sulkemat aarteet veivät mukanaan. Luin koko kirjaston lastenosaston läpi muutamassa vuodessa. Tutuiksi tulivat Edgar Rice Burroughsin kirjoittamat Tarzanit sekä Mars-sarja. Toinen suosikkini oli Enid Blyton - eikä pelkästään Viisikkojen takia. Blyton kirjoitti monia muitakin nuorille suunnattuja kirjasarjoja, kuten Seikkailu- ja Arvoitus-kirjat. Erikoista on, että vietin lapsuuttani 1980-luvulla ja nuo kirjat oli kirjoitettu jo silloin neljäkymmentä vuotta aiemmin - mutta tarinat toimivat edelleen. Klassikoille aika ei tee hallaa.

Enid Blytonin vahvuus oli Frendit-efektin hyödyntäminen. Hän pystyi luomaan kirjoihin päähahmoista koostuvan porukan, jonka keskinäisistä suhteista sai rakennettua metatarinaa varsinaisen juonen ympärille. Viisikon ja muiden nuorten elämää seurasi kiinnostuneena kirjasta toiseen samalla, kun koetti ratkaista hahmojen mukana kirjan varsinaista arvoitusta. 

Sotakirjojen aatelia, kuva luotu tekoälyn avulla

Kohti aikuisten osastoa

Muistan elävästi päivän, kun tajusin lukeneeni koko kirjaston lastenosaston läpi. Mitään lainattavaa ei löytynyt, eikä uusintakierros kiinnostanut. Tajusin, että on aika siirtyä seinän taakse aikuisten osastolle. Se tunne, kun seisot kaunokirjallisen osaston kohdassa A ja katsot hyllyä eteenpäin. Koko osasto on täynnä uusia, lukemattomia kirjoja - ja voin aloittaa urakan alusta. Joskus joulu on joka päivä.

Ensimmäisenä aikuisten osastolta lainasin Daniel Defoen Robinson Crusoen. Sekään ei ihan tuore teos ollut, koska kirjan alkuperäisteos on kirjoitettu 1719 eli reilut kaksi ja puoli vuosisataa aiemmin. Omistan yhden kappaleen Robinson Crusoeta nykyisin ja pidän sitä kirjahyllyssä. Kirja on maailmanluokan klassikko, johon tulee palattua vielä tänä päivänäkin. Tarina on ikuinen ja sen sisältämät filosofiset pohdinnat toimivat yhtä hyvin tämän päivän ihmiselle kuin hänen kollegalleen vuosisatojen takaa. 

Aloitin myös elämäkertojen lukemisen verrattain nuorena. Olen aina ollut kiinnostunut muiden elämästä ja hyvät elämäkerrat päästävät kurkistamaan tunnettujen ihmisten elämään kulissien taakse. Ne kertovat, miten meidän tuntemasta tyypistä on tullut tunnettu ja mitä hän oli ennen julkista uraansa. Mitkä ovat syyt, miksi joku urheilija menestyy ja miten taiteilijat kestävät menestystä. Rakastan edelleen tarinoita bändien synnyistä, noususta ja kuolemasta. Ahmin nykyisinkin urheilijaelämänkertoja - jopa lajeista, joita en itse edes osaa tai tunne. Kirjojen kautta olen löytänyt Doorsin musiikin ja Andre Agassin tenniksen. Elämäkerran kautta olen alkanut fanittaa Charlie Chaplinia sekä toisen maailmansodan hävittäjä-ässiä. Ilman kirjoja en tietäisi heistä mitään. 

Kaunokirjallinen esikuvani, Anni Polva - kriitikoiden vihaama ja kansan rakastama viihdekirjailija

Kohti oman kirjaston keräämistä

Lapsena kirjat olivat kalliita, eikä niitä kotiin juuri ostettu. Kirjoja saatiin ja annettiin lahjaksi ja ne olivat jonkin sortin arvokapistuksia. Meillä kotona kirjahylly koostui muutamasta Anni Polvan teoksesta (muistan yhden "Nyt lähden minä"), parista Arto Paasilinnan lahjaksi saadusta kirjasta (Hirtettyjen kettujen metsä ja Ulvova mylläri ainakin). Hassua on, että Arto Paasilinnat olivat kirjahyllyssä edelleen, kun tyhjensin isäni jäämistöä Uimaharjun talosta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin - melkoisia kestosuosikkeja sanoisin.

Taas muisto - olimme kotibileissä luokkakaverini luona. Hänen vanhempansa olivat luultavasti omiani enemmän kiinnostuneita kirjoista, koska tuossa asunnossa oli yksi seinä varattu lattiasta kattoon kirjahyllylle. Bileiden keskellä seisoin sen kirjahyllyn edessä ja ihailin. Sitä, että joillain voi olla omia kirjoja niin paljon. Luultavasti sillä hetkellä päätin hiljaa itsekseni, että jonain päivänä myös minulla on yhtä paljon kirjoja (Anu A. et tiedäkään, mitä suuria elämänhallinnan päätöksiä lapsuudenkotisi olohuoneessasi on tehty kesken bileiden).

Ja niin minä lopulta tein. Aloin hankkia kirjoja yksi kerrallaan. Jossain vaiheessa kirjojen hinnat laskivat painotekniikan kehittymisen ja kilpailun myötä. Kovakantisten lisäksi alettiin painaa pehmoisia ja lopulta pokkareita. Fiinimpien kirjakauppojen oheen tuli myös halpamyyntipaikkoja, joista kirjoja sai opiskelijabudjettiin sopivammalla hinnalla. Kirjat tulivat alennusmyynteihin, kun painosmäärät kasvoivat ja volyymi suureni.

Ostin harkiten - ja harkitsematta. Kirjoja jäi käteen milloin antikvariaatista, milloin messuilta. Niitä tuli ostettua junamatkaa tai kesälomaa varten. Pokkareita jäi käteen ale-laarista, koska "ainahan ne joskus tulee luettua". Tämä oli sitä harkitsematonta kulutusta, josta en vielä viidenkympin koreassa iässäkään ole päässyt eroon. 

Harkiten ostan teoksia, joihin palaan myöhemmin. Kirjahyllystä pysyvän paikan saavat kirjallisuuden klassikot, jotka täytyy omistaa. Ensimmäisenä näistä nostan Mika Waltarin historialliset teokset, mutta en klassikko Sinuhea. Omistan sen totta kai, mutta en pidä sitä Waltarin parhaana kirjana. Waltaria itseään sen sijaan pidän kaikkien aikojen kotimaisena kirjailijana. Hänen tuotantotapansa, kyky rakentaa pitkiä, ehjiä tarinoita ja pitää käsissään juonta niin, että se kantaa tuhat sivua, on ylittämätön. Waltarin kykyyn kirjoittaa ja kykyyn rakentaa omia maailmoja, ei Suomessa pysty kukaan, eikä tule pystymään. Mika Waltari oli yksi uniikki Jumalan luomus kirjailijaksi. 

Klassikoiksi katson itse vain kirjoja, joita oikeasti luen. En perusta millään tapaa venäläisistä klassikoista tai Shakespearesta. En jaksa lukea heidän teoksiaan loppuun, enkä siksi kaipaa hyllyyni pelkkää täytettä. Waltarin lisäksi tykkään itse Leon Urisin teoksista. Uris on maailman mittakaavassa samaa kuin Waltari. Suosikkini on Kolmiyhteys, joka kertoo Irlannin historiasta 1840-luvusta aina 1900-luvun alkuun saakka. Se sitoo hahmot Sinn Feinin syntyyn sekä siihen, mistä Irlannin ja Britannian kriisissä on kyse. 

Kirjojen suhteen minulla on kaksi quilty pleasurea. Ensimmäinen ovat toista maailmansotaa koskettavat teokset. Niitä on historian saatossa kirjahylly(i)ssäni kulkenut satoja. Välillä ne ovat olleet valokuvakirjoja, välillä elämäkertoja. Ja sitten on taistelukuvauksia, jotka kertovat taisteluista siellä ja täällä. Totta kai omistan suuren osan Antony Beevorin teoksista, joista Berliini 1945 on koko genren klassikko. Sen lukeneet muistavat ikuisesti sanaparin "kumm frau". 

Toinen heikkouteni ovat rock-elämäkerrat. Bändeistä en voi ohittaa Led Zeppeliniä, AC/DC:tä tai Doorsia. Kun heitä koskevaa materiaalia joku julkaisee, löytyy teos melko nopeasti myös minun kirjahyllystäni. 

Perkaan kirjahyllyni läpi aina sitä mukaa, kun tila loppuu. Koska ei ole varaa ostaa kokonaista kirjastohuonetta (vielä), on pakko karsia teoksia - että voi ostaa lisää. Kirjahylly täyttyy yleensä ensin normaalisti hyllyt täyteen. Sen jälkeen ensimmäisen rivin eteen tulee toinen rivi, jonka jälkeen kirjoja pakataan hyllyyn myös rivien päälle. Lopulta koko hylly on sellainen sekamelska, että se näyttää jo pahalta, eikä sieltä löydä mitään. Tämä tarkoittaa, että on aika tehdä siivous. Siis karsia kirjoista "ei niin hyvät" pois ja samalla vannoa, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa lisää. 

Eikä kirjoja suinkaan heitetä roskiin. Sellaiseen olen aivan liian hentomielinen. Kirjat pakataan laatikkoon ja viedään vintille, josta ne sitten "löydetään" muutaman vuoden päästä - ja saatetaan hellästi viimeiselle matkalleen. 

Vielä tänäkin päivänä sydämeni itkee verta, kun joudun hävittämään kirjan. Jokainen kirja on kuitenkin tekijänsä sielusta raavittu teos, jonka eteen on tehty valtavasti töitä. Asiaa ei helpota yhtään, kun yhden kirjan kirjoittaneena tiedän, mikä määrä työtä yhtä kirjaa varten tehdään. Mutta koetan aina silti pitää realiteetit ja tajuta, etten voi ihan jokaista kirjaa säilöä ja pitää hyllyssä.

Lukemisesta kirjoittamiseen

Minulle oli luonnollinen jatke alkaa kirjoittaa kirjaa. Olin lukenut tuhansia ja taas tuhansia teoksia. Tiesin, millaisesta kirjasta itse pitäisin ja koetin luoda sellaisen. Kirjoittamaan ei opi, jos ei lue. Tuntematta kirjoja ja kirjallisuutta, ei mitään omaa ole mahdollista saada aikaan. 

Kirjoittaminen ei ole matkimista tai kopiointia. Kirjoittaminen on sitä, että luot maailman ja sinne hahmot. Omien hahmojesi suhteen olet Jumala, joka saa päättää, mitä maailmassa tapahtuu. Ihmiset rakastavat, vihaavat, pettävät, kuolevat. Heidän kohtalonsa on kirjoittajan käsissä. Tarinan luominen on maagista ja juonen kuljettaminen alusta loppuun on hullua. Päässä vilisee tarina, josta koetat saada kiinni ja tehtäväsi on solmia alussa avatut langat takaisin kiinni ennen viimeistä sivua. 

En olisi ollut kypsä kirjoittamaan kirjaa vielä kolmekymppisenä. Ikä on tuonut kyvyn antaa hahmoille syvyyttä ja elämää. On tullut järkeä juoksuttaa tarinaa pidemmälle ja luoda kokonainen maailma. Tällä hetkellä suunnittelen kokonaista sarjaa päähahmojen ympärille. Toivon, että kustantaja tarttuu sarjan ensimmäiseen osaan ja pääsen tekemään töitä luomusteni kanssa. 

Olen nyt välitilassa. Odotan kustantajien mielipidettä tarjotusta käsikirjoituksesta. Kirjoittamisen vimman tuhlaan tänne blogiin ja tyhjennän sieluani tutusti tänne julkisen päiväkirjan puolelle. Tämä maailma on minulle tuttu, koska tätä arkea elän joka päivä. 

Kirjoja eri muodoissaan

En osta pelkästään fyysisiä kirjoja. Kulutan myös äänikirjoja. Kirjallisuuden tuotantotapojen on muututtava aikojen myötä. Pelkkä fyysinen kirja ei pärjää enää taistelussa kuluttajien ajasta. Tarinoiden saattamiseksi lukijan tietoisuuteen pitää päästä mukaan myös kiireiseen arkeen. On luotava tapoja, joilla kynnys tarinaan tarttumiseen on mahdollisimman matala. Tähän yksi vastaus on äänikirja.

Äänikirja kulkee mukana silloin, kun fyysisen kirjan käyttö on mahdotonta. Äänikirja tavoittaa lukijan lenkillä, kotitöiden keskellä tai vaikka työmatkalla. Äänikirja ei ole fyysisen kirja surma, vaan se on toisenlainen tuotantotapa auttaa lukijaa ja kirjaa kohtaamaan toisensa. Jokainen kirjailija kirjoittaa saadakseen tarinalle lukijoita - vain harvat kirjoittavat pelkästään ansaitakseen. Tuloja tärkeämpää on se, että tarinaa luetaan. 

Kirjallisuuden surma ovat kirjoista maksettavat korvaukset. Kotimaisella kirjallisuudella elää melko pieni joukko kirjoittajia. Yhdestä kirjasta saatava korvaus on sen verran pliisu, että kirjamyynnin pitäisi olla valtava, jotta elanto tekemisestä syntyy. Ja syntyyhän se muutamille huippunimille. Mutta noiden suosituimpien (en väitä, että parhaiden) takana on kirjoittajien joukko, joiden elanto koostuu apurahoista tai siitä, että kirjoja tehdään harrastuksena oman työn ohella. Käytännössä siis käydään töissä, että on varaa kirjoittaa. 

"Ole parempi, niin pärjäät" voisi joku sanoa. Mutta ihan noinkaan se ei mene. Ymmärrän kustantajien logiikan. Heidän tehtävänsä on tuottaa kannattavaa liiketoimintaa. Se tarkoittaa joskus sitä, että on kustannettava genreä, joka kannattaa ja sivuutettava taiteellisia ambitioita. Niin minäkin tekisin, jos omilla rahoillani leikkisin. Toki toivon, että kustannusohjelmaan sisällytetään myös vähemmän myyviä artikkeleita, jotta suomalaisuuden kulttuurinen kuva täydentyy. Tavallaan siis toivon, että myyntimenestyksestä saatavia voittoja käytetään osinkojen maksun lisäksi myös kustannusohjelman laajentamiseen vähemmän myyviin teoksiin.

Positiivista on huomata se, että suosikkien valinnoissa valta on edelleen lukijoilla. Joka vuosi kotimaisessa kirjallisuudessa nousee suosikkeja myös valtamarkkinan ulkopuolelta. Onnistumisia tulee sekä isojen kustantajien marginaalikirjoissa että pienten kustantajien teoksissa. Yksikään kustantaja ei onneksi pysty täysin ennustamaan sitä, mitä Suomi lukee. Siinä tuon alan suola ja jännitys varmaan piileekin. 

Nyt kuitenkin lopetan - kirjallisuudesta ja kirjoista voisin puhua vaikka loppupäivän, mutta tuskin sille lukijoita löytyy. Armahdan teitä lukijat ja pistän pisteen tähän.  

*****

Juhlikaa ihmiset kotimaista taidetta ja kirjallisuutta. Käykää museoissa ja taidenäyttelyissä. Ostakaa kirjoja ja ostakaa mielellään kotimaista kirjallisuutta. Jokainen kotimaisen kirjailijan ostettu teos tukee sitä, että Suomessa säilyy meidän omaa kieltä ja kulttuuriperimää. Kirjallisuuden eläminen takaa, että  pysymme sellaisina, mitä olemme aina olleet. Takaan ja vannon, että kirjan kirjoittanut ihminen osaa olla kiitollinen jokaisesta ostetusta teoksesta. Siinä kuitenkin kannatetaan heidän intohimoaan ja elämäntyötä. 

Ja jos haluatte ostaa minun esikoisteostani "Niin kuin me sen muistamme", yhteyden saa tämän blogin kautta. Kirjan hinta on 20€/kpl + mahdolliset postituskulut 5,50€. Yhteyden saa blogin sivussa olevan viestikentän kautta, messengerissä tai vaikka sähköpostilla pesu.neljassakympissa@gmail.com

Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 

Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.

Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?

Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.

Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.

Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 

Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.

Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä

Onnea 10 ikävuodesta Ra(s)kas Keski-ikä!

 

Onneksi on Facebook! Ilman sitä olisin lipunut ohi tärkeästä merkkipäivästä täysin huomaamatta. Tänään kymmenen vuotta täyttää "lapsistani" nuorin eli tämä blogi nimeltä Ra(s)kas Keski-ikä. Kymppi on tällä alalla suuri merkkipaalu, jota ei sovi jättää huomiotta. Verrattain usein blogien kirjoittamiseen kyllästytään jo parissa vuodessa, kun oma ideapussi on puhallettu tyhjiin, eikä sanottavaa ole. Jostain olen lukenut, että jo seitsemää vuotta pidetään blogimaailmassa keskimääräistä pidempänä aikana. Ja nyt olen tällä julkisella päiväkirjalla päässyt kymmeneen ikävuoteen.

En ole itsekään ollut koko aikaa aktiivinen kirjoittaja. On mennyt vuosia, jolloin tekstejä on syntynyt vähän ja tekstien väli on ollut pitkä kuin Eppu Normaalin levyjen julkaisuissa. Blogi on jäänyt ruuhkavuosien rattaisiin, eikä aikaa - tai energiaa - ole kirjoittamiseen ollut. Mutta silti hengissä on sinnitelty. Nyt syntyvä teksti on järjestyksessään 308. eli on näitä näppäimiä jonkin verran hakattu (käytössä taitaa olla neljäs läppäri, jotka bloggaamiseen käytän).

Aihepiirit ovat vaihdelleet ajan ja aikakauden mukaan. Kasvoin itse neljänkymmenen ikävuoden nuoresta pojanklopista aikuiseksi. Täytin viime vuonna viisikymmentä vuotta ja tähän kymmenen vuoden jaksoon on mahtunut melkoinen määrä isoja ja pieniä elämän käännekohtia.

Elämäni on nyt aivan erilaista kuin se oli kymmenen vuotta sitten. En ollut yrittäjä, vaan lomarahahuorana protestanttisessa palkkatyössä. Tässä välissä olen opiskellut yhden ammatin (työn ohessa ja omalla rahalla), viettänyt vuoden koulussa opiskelijana ja kaksi opettajana. Blogin alkuvaiheessa kotona asui kolme keskenkasvuista lasta, kun nyt täällä majailee yksi osa-aikaisesti murjottava esiteini. Loput ovat älynneet lähteä etsimään omaa onneaan uusista osoitteista. Autot ovat vaihtuneet ja jopa poliittinen kanta on alkanut kallistua vasemmalle. Aiemmasta elämästä ovat jäljellä entinen omakotitalo ja vaimo - onneksi ovat! Kaipuu on jäänyt Saabin rattiin ja Uimaharjuun.

Ja muuttunut on myös kirjoittaminen. Blogin alussa jännitin julkaista omia tekstejäni julkisesti. Niitä hiottiin, suunniteltiin, esiluetettiin ja joskus hävettiin. Nyt on enää kuukausi siihen, että esikoisromaani näkee päivänvalon ja lähtee maailmalle etsimään uusia lukijoita. Eikä tekstit tai kirjoittaminen hävetä yhtään. Päinvastoin - olen ylpeä blogista ja ylpeä siitä, että uskallan kirjoittaa sekä itseäni esiin että luoda tarinoita toisten silmiä varten. 

Aina, kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, miettii, miten helvetissä on jaksanut ne pahimmat vuodet. Kymmenen vuotta sitten olin henkisesti melko hajalla. Isä oli kuollut, työelämä oli luisumassa kohti väsymistä ja arki oli painimista kolmen lapsen rikastamassa oravanpyörässä. Ei ollut mahdollisuutta vetää happea tai heittäytyä latautumaan, vaan perhettä, kotia sekä työtä oli luotsattava eteenpäin niin resursseilla, mitä oli. En arvostele heitä, jotka palavat loppuun, enkä missään nimessä väheksy heitä, jotka sortuvat taakan alle - mutta minulla ei sellaiseen ollut varaa, eikä mahdollisuutta

Aikaa oli vähän, energiaa vielä vähemmän - mutta velkaa kyllä riitti (ja riittää edelleen). Kaikki ne ratkaisut ja risteyskohdat sitten realisoituivat "uudeksi elämäksi", josta nyt nautin. Kovassa prässissä hioutui timantti.

Tänä päivänä olen ehjempi, energisempi ja monella tavalla terveempi fyysisesti ja henkisesti. Arvomaailmassa on tehty hieman remonttia. Oikea termi lienee maadoittuminen ja monimuotoistuminen. Kirjoituksissa se näkyy paljon poliittisena pohdintana ja maailmantuskan purkamisena. Toki siihen on johtanut sekin, että kymmenessä vuodessa tämän maapallon johtolinjat ovat menneet sekaisin kuin ranskalaisten autojen virtapiirit. Kaikki entinen varmuus, ennustettavuus ja turva ovat kadonneet ja viimeisen parin vuoden aikana tilalle ovat tulleet kaaos, sodan uhka ja synkkyys. Olemme maapallona lähempänä seuraavaa suursotaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja se on suurimpia syitä laittaa omia ajatuksia ja maailmantapahtumia myös talteen. Haluan muistaa nämä vuodet ja tapahtumat sitten, kun hulluus häipyy ja tilalle astuu järki ja sovinnaisuus. 

Mistä kirjoitan?

Tänä päivänä kirjoitukset ovat paljon päiväkirjamaista muistiinpanojen tekemistä. Kirjaan blogiin ylös merkittäviä tapahtumia ja koetan tallentaa omia tunnelmia. Valitettavasti viime aikoina tilaa ovat saaneet hulluuden kapellimestarit  - eli kolmen suuren poliittisen navan diktaattorit. Heidän toimintansa seuraaminen on kuin katsoisi formulan iskeytymistä seinään - täydestä vauhdista. Valitettavasti se on meidän realismiamme 2020-luvulla.

Edelleen rakastan keski-ikää. Edelleen näen sen trendikkäänä ja ihanana elämänvaiheena, joka jatkaa antamistaan. Vuosi vuodelta minun elämäni tuntuu paremmalta, varmemmalta ja helpommalta. Helppoutta ei aiheuta pelkästään lasten kasvu tai velan pieneneminen. Helppoutta tekee elämän syväymmärryksen kasvaminen. Osaan elää fiksummin, taloudellisemmin ja ennen kaikkea mailaa turhia puristelematta. Sielussa on enemmän tilaa hengittää. 

Ja loppu kolmannes teksteistä tulee arjesta. Kirjoitan kirjoittamisesta - kappas kehveliä, kun kirjakin on tuossa tulossa. Kirjoitan yrittäjyydestä - hups keikkaa, kun kaksi firmaa pyörii tuossa jaloissa. Elämä täyttyy nykyisin edelleen työnteosta. Se on tavallaan sitovampaa, mutta tavallaan vapaampaa. Valitsen jokaisen työpäivän itse omasta tahdosta. En tee töitä muille, mutta en pysty tulemaan toimeen ilman muista ihmisiä. Työ asiakkaiden kanssa on erittäin rakasta ja rikasta. Työ antaa minulle tänään enemmän kuin ennen. Se ei ole pakko, se on valinta. 

Miksi kirjoitan?

Motivaatio on muuttunut hieman itsestä ulospäin. Kirjoitan lukijoille enemmän kuin alussa. Ensimmäiset vuodet availin tänne sivuille pääni solmuja ja koetin päästä selville, mitä tunnen ja ajattelen. Omat ajatukset näyttävät selkeämmiltä, kun ne lukee näytöltä. Mutta sitä mukaa, kun oma pää on selkiytynyt, on tullut tilaa kirjoittaa muille. Lukijoita tässä matkan varrella on tarttunut erittäin kiitettävä määrä. Luettujen kertojen lukema kasvaa teksti tekstiltä ja myös palautetta tulee - saa tulla enemmänkin. Teillehän tätä myös tehdään.

Merkittävä motivaatio kirjoittamiselle on oppia ja kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Luen toisinaan vanhoja tekstejä. Ne ovat hyviä - parempia kuin luulisi, mutta kehitettävää on edelleen. Tekstien tekeminen on helpompaa. Esityötä tarvitsee tehdä vähemmän ja turha itsekriittisyys on kadonnut. Nyt aiheeksi riittää joku hyvä lause tai ajatus, joka tulee lehdistä, somesta, perheenjäseniltä tai kyliltä kuultuna. Jotkut jutut ovat saaneet alkunsa jostain työn lomassa käydystä keskustelusta, joka sitten lähtee blogin sivulla lentoon. 

Kirjoitan, koska yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta, tarinoista ja myös siitä, että näitä joku muukin lukee kuin äiti ja vaimo (joiden molempien lukupanoksesta olen joka kerta valtavan kiitollinen edelleen!). Ehkä suurin "voittoni" lukijoiden suhteen on ollut saada oman perheen lapset lukemaan näitä "viisauksia". Yhden heistä huijasin jopa kirjoittamaan tänne. 

Omat intohimot kirjoittamisen suhteen liittyvät julkaistaviin teksteihin. Olen vuosia himoinnut kirjan kirjoittamista. Nyt se toteutuu. Samalla työstän toista käsikirjoitusta, josta toivon samanlaista onnistumista kuin ensimmäisestä. Pitkien tekstien tuottaminen on hankalampaa kuin blogin pitäminen. Työ on pitkäjänteistä, hidasta ja myös vaativaa. Kirjan juonen piteleminen käsissä on yhtä suurta 3D-ajattelua, joka vaatii onnistuakseen aikaa ja tilaa. Mutta homman kiinnostavuus on siinä haasteessa. Kun sitä on kerran maistanut, ei luopuakaan voi.

Mitä tulevaisuus tuo Ra(s)kaalle Keski-iälle?

Blogi jatkaa elämistään. Kuten elämä se muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt meneväni opiskelemaan, löytäväni uutta ammattia (josta en kyennyt edes haaveilemaan), kirjoittavani kirjaa. En osannut kuvitella, millaista vanhemmuus on, kun lapset ovat isoja, osa jopa aikuisia. En tiennyt, kuinka paljon elämää voi rakastaa, kun se sujuu ja maistuu helpolta. Luulen, että seuraavat kymmenen vuotta tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemusrekisterin kuin kymmenen edellistä.

Maailma pelottaa. On paljon suuria valtavirtoja, jotka eivät ole käsissämme. Kotimaisen historian tumpeloin pääministeri on globaaleissa rattaissa pieni hiekanjyvä, joka ei saisi suurta vahinkoa aikaan, vaikka haluaisi. Verrokkina toiset valtion päämiehet sulkevat koko maailman öljyhanat tai uhkaavat naapureita ydinaseella. Meillä tehdään ehkä satatuhatta työtöntä, mutta naapurissa miljoona vainajaa. Asiat kannattaa aina suhteuttaa perspektiiviin. 

Koetan luoda toivoa ja tehdä keski-iästä entistä trendikkäämpää. Minun maailmassani keski-ikäiset tullaan näkemään valtakunnan trendsettereinä ja esikuvina. Heidän jälkiään seurataan ajattelussa, pukeutumisessa ja arkielämän käytännöllisyydessä. Keski-ikäiset ovat mainosmiesten unelmien kohde ja haavekuva. Heillä on rahaa, asennetta ja kykyä käyttää kumpaakin. Toivon, että tulevaisuudessa Ra(s)kaassa keski-iässä on vähemmän ässää.

Kiitos teille rakkaat lukijat kuluneesta kymmenestä vuodesta. Jokainen teistä on tärkeä. En tee blogia rahasta, enkä kyllä rahallakaan. Teen tätä puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kirjoittamisen intohimosta. Kuten näette blogin ulkonäöstä, ei täällä ole mainostajia, eikä kirjoittamisesta kukaan maksa muuta kuin silloin tällöin kehuja. Mutta blogin pitävät elossa lukukerrat, kommentit ja se, ettei tätä tarvitse pelkästään itselle kirjoittaa. Jatkakaa lukemista, kommentointia ja läsnäoloa.

Ja ennen kaikkea - Let´s make Keski-ikä Greatest again!

Tervetuloa kevät 2026 - on sinua odotettukin!!

 

Työkalut saavat levätä hetken 

Tänään on talven viimeinen päivä ja rustaan 301. tekstiäni tähän blogiin. Illalla on luvassa UMK-finaali ja takana on parin päivän pikainen hiihtoloma vailla minkäänlaista suksimista. Alkuperäinen ajatus oli käyttää ainakin toinen lomapäivä kirjan ensimmäisen editointiversion viimeistelyyn, mutta sain tekstin valmiiksi jo torstai-iltana, joten loma jäi täyteen vapaan viettoon. Teki vaihteeksi ihan hyvää. Oli mukava olla-öllöttää tekemättä mitään aivoja nyrjäyttävää.

Kun kirjoittaa esikoistaan, on koko prosessi outo ja ennenkokematon. Jokainen käänne on uusi ja niihin suhtautuu uteliaasti. Vieläkin on vaikeaa uskoa, että kirja ilmestyy neljän kuukauden päästä. Olen melko lähellä oman unelmani kirjaimellista toteutumista.

 Tähän mennessä olen jo oppinut, että kirja oikeasti kirjoitetaan kahteen tai jopa kolmeen kertaan ennen kuin se painetaan kansiin ja toimitetaan lukijoille. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta lähti ensimmäisessä vaiheessa 38 sivua tekstiä, jonka osin kirjoitin uudelleen ja osin se jäi varastoon muistoksi. Käytännössä siis 15% kokonaisuudesta tehtiin uusiksi. Ja editointityö on alkuperäiseen luovaan kirjoittamiseen verrattuna huomattavan raskasta. 

Korjauksia tehdessä joutuu olemaan tarkempana siitä, mitä poistetaan ja miksi. Ja jos jotain poistetaan, on mietittävä, korvataanko teksti jollain muulla vai jätetään kohta kokonaan pois. Ja jos jätetään kokonaan pois, särkyykö juoni jotenkin (vaikka sadan sivun päästä poistokohdasta). Ja näiden lisäksi pitää tietenkin pystyä laskemaan, että tarina pysyy ehjän lisäksi myös juoksevana ja riittävän suurena. Uuden ja vanhan tekstin liitoskohdat on huolellisesti valutettava sopimaan toisiinsa. 

Korjaaminen ei ole minun mielipuuhaani. Siitä puuttuu luovan kirjoittamisen mania ja oivaltavuus. Työ on tarkkaa, hidasta ja siinä joutuu olemaan todella skarppina. Sitä ei käsikirjoituksen luominen ole. Luovassa vaiheessa ainakin minä tuotan tekstiä tuottamisen ilosta. Kirjoitan paljon ja enemmän siinä on määrää kuin laatua. Sitten toisella ja kolmannella lukukerralla karsin tekstistä rönsyjä ja siistin kieltä, joka ensimmäisessä vaiheessa jää aika skrodeksi. 

Olen muuten lukenut oman käsikirjoitukseni nyt yhdeksän kertaa. Edelleen joissain kohdissa tekstiä liikutun, nauran ja elän tarinan mukana. Kai se merkki jostain on? Nyt korjatessa huomasin yhdessä kohtaa uppoavani teksiin niin, että unohdin tehdä siihen kokonaan korjaukset. 

Kustannustoimittaja tekee kirjoittajasta paremman

Viime päivinä olen joutunut lukemaan somesta paljon siitä, kuinka kateus vaivaa kirjailijoita tai kuinka huonosti kustannustoimittajat tai ylipäätään kustantajien henkilökunta voivat. Ala on valtavan kilpailtu ja kärsii todella paljon siitä, että raha ei liiku. Tosin ainakin WSOY ilmoitti tehneensä ennätystuloksen, joten joihinkin taskuihin rahaa kirjallisuudesta valuu edelleen. 

Kirjoittajien kateudesta olen suoraan eri mieltä. Ajatus sai alkunsa siitä, kun "Hengaillaan" -ohjelmassa arvosteltiin Satu Rämön kirjoja ja kommentit tulkittiin kateudeksi, jota menestys aiheuttaa. Minä olen omasta puolestani kokenut jotain ihan muuta. Kirjoittajat yleensä auttavat toisiaan ja tukevat silloin, kun valkoisen paperin kammo iskee. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa eletään vahvasti tunteella mukana. Mutta kateus siihen ei oikein sovi. Jokainen kuitenkin tekee omanlaistaan kirjallisuutta ja pysyy melko rajatusti omassa ruudussaan. Ja tässä haluan muistuttaa sekä itseäni että lukijoita, että minä en ole kirjailija - hädin tuskin edes kirjoittajan orastava alku.

Totta kai menestys aiheuttaa kateutta - mutta tuskin sen enempää kirjoittajissa kuin muissakaan luovien alojen ammattilaisissa. Täytyy aina muistaa, että kateus on Suomen suurin vientituote. Jos siitä voisi jotain laskuttaa, ei nyt surtaisi alasajettavaa metsäteollisuutta. 

Lienee totuus, että nyt julkaistaan ennätysmääriä sekä kauno- että tietokirjallisuuden teoksia. Kustannustaloja on enemmän kuin koskaan ja ihmiset myös kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Kustannuskynnys madaltuu, kun pienten painosten tekeminen on digipainamisen myötä mahdollistunut ja suuri tarjonta myös nostaa laatua ylöspäin. Laatuvaade on erittäin korkea, että saat käsikirjoituksesi millään tapaa painetuksi saakka. 

Ymmärrän siis paineen ja varmaan senkin, että ala on armoton. Unelma-alat ovat monesti sellaisia, että niillä tehdään töitä, vaikka ei jakseta. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että minulla ja kustannustoimittajallani asiat luistavat. Sain hyvän palautteen käsikirjoituksesta ja palautteen ansiosta tarina muuttuu kirjoittajaansa paremmaksi. Korjaukset olivat fiksuja, niitä oli sopivan paljon. Ajatus on tehdä tarinasta yhdessä parempi niin, että alkuperäinen juoni säilyy ja elää voimakkaampana. Tuntuu, että meidän kemiamme kustin kanssa osuvat yhteen niin, että se koituu tekstin voitoksi.

Korjauksia tehdessä luin uutta tekstiä ja oli helpotus sekä ilo huomata, että toinen silmäpari oli bongannut tekstin heikkoudet (kuten pyysinkin) ja tehnyt niihin ehdotuksia (joita en itse olisi keksinyt). Luojan kiitos en loputtomassa itsevarmuudessani alkanut väkisin vääntämään mitään omakustanne-hässäkkää, vaan annoin tämän ammattilaisten käsiin. Ainakin minun kohdalla tekstin jalostaminen ammattilaisen avulla tekee siitä paremman, luettavamman ja kiinnostavamman. Uskon kokonaisuuteen jopa enemmän kuin aluksi.

Työ tekstin eteen jatkuu

Nyt kun teksti on taas palautettu työstöön, jatkuu työ kustannustoimittajan kirjoituspöydällä. Minä taas odottelen tuskaisena pari viikkoa, mikä juonenkäänne on vuorossa seuraavaksi. Viimeksi, kun kirjoittamisessa tuli taukoa, aloin työstää yhtä toista käsikirjoitusta, joka oli jäänyt kesken kolme vuotta sitten. Muutaman vuoden ero tekstistä oli tehnyt hyvää ja nyt tarinaa oli mukava jatkaa tuorein silmin. Siis tästä käsikirjoituksesta ei ole tulossa kirjaa (tietenkään!), mutta kirjoittelen sitä eteenpäin ajan salliessa.

Esikoisen painovalmiiksi saattamiseen on nyt kaksi kuukautta aikaa, joten kiire tässä jossain vaiheessa tulee - varmaan paniikinpoikanenkin, ei vielä, mutta joskus. En silti epäile, etteikö homma valmistuisi annetussa aikataulussa. Venytellään muita aikatauluja kirjoittamiseen sopivammaksi sitä mukaa, kun ajalle tarvetta tulee. On minun onni, että työni on sellaista, että siinä on olemassa joustoa joka suunataan - yleensä niin, että kirjoittamista harjoitellaan aamuyön tunteina ja päivät painetaan duunia, että on rahaa kirjoittaa. 

Kirjoittaminen on uniongelmaiselle hyvä harrastus. Viime viikkoina olen taas heräillyt sopivasti kahden aikaan ja kyllästynyt sängyssä pyörimiseen aika lailla kolmelta. Heille, jotka eivät aihealuetta tunne, niin kolmelta aamuyöllä maailmassa ei tapahdu yhtään mitään, joten jokainen valvottu vartti on vähintään tunnin mittainen. On hyvä, kun voin hipsiä muita häiritsemättä työhuoneeseen kirjoittamaan. Näppäinten huolellinen hakkaaminen pimeinä tunteina saa unenkin palaamaan, kun sielussa roihuava luovuus on saatu taltutettua. 

Kevät on viiden tunnin päässä

Huomenna alkaa maaliskuu - ja minulle se tarkoittaa, että kevät alkaa heti puolenyön jälkeen. Valo lisääntyy huimaa vauhtia ja etenkin aamuista huomaa, kuinka pimeä saa taas häipyä helvettiin minuutti kerrallaan. Auringonvalon lisääntymisen huomaa omasta olostakin. Sielun alavire alkaa helpottaa ja tilalle tulee ihana luova mania. Olen parhaimmillani juuri tässä kevään alussa. Jokainen solu tuntuu huutavan valoa ja valo taas muuntuu kehon energiaksi, joka auttaa jaksamaan. Pää on suunnitelmia täynnä ja kaikki tuntuu mahdolliselta. On juuri oikea aika esimerkiksi kirjoittaa (kun ei piirtää tai soittaa osaa). Yleensä koetan saada kaiken luovan tekstin tekemisen juuri valon aikana. Syksy sopii paremmin sitten korjaamiseen ja hiomiseen. 

Minun kevään alkuun riittää kalenteri. Tiedän, että suurin osa ihmisistä mittaa kevättä lämpötilalla, lumien sulamisella tai vaikka muuttolintujen avulla. Minä en havaintoihin tarvitse muuta kuin sen, että seinäkalenterissa lukee ylärivillä maaliskuu. Tulkoon muuttolinnut tänne sitten, kun ehtivät. Tänä vuonna vaikuttaisi vielä siltä, että lumi tuskin pysyy riesanamme kovin kauaa. Kisapuiston latuja ei oikein ole saatu edes priimakuntoon, kun sieltä alkaa lumi valua takaisin vetenä Saimaaseen. Jos juoksisin, niin kaudesta voisi tulla pitkä....siis se iso jos.

Joka vuosi keväällä elämä alkaa uudestaan. Lokakuusta alkava orastava pimeys, masennus ja voimattomuus lamaannuttavat minut totaalisesti. Käytännössä loppusyksy ja talvi ovat melkoista eloonjäämistaistelua. Mutta kaikki muuttuu auringon myötä. Brum, brum kone käynnistyy hyrisemään paremmalla soundilla. Tätä maaliskuun ekan päivän fiilistä kun saisi purkkiin ja tallennettua hillokellariin varastoon. 

Liekinheitin vai takatukka - vai miljoonan dollarin hymy?

Nyt odottelemaan illan UMK-finaalia. Sen luoma karnevaali-ilo sopii talven lopetukseen oikealla tavalla ja onhan kisan taso noussut niistä pohjamutavuosista Erika Vikmanin fallistisen raketin lailla. Tänä vuonna tarjottimella on vähän kaikkea ja se yksi selkeä voittaja. On ihme ja kumma, jos maailmassa olisi niin erikoinen asia, ettei Euroviisuissa soisi Liekinheitin Suomen ehdokkaana. Se koko biisi on tehty niin viisubiisiksi kuin voi. Kaksi suomimusiikin erilaista superstaraa. Kotiäitien tuplasokerillinen kielletty karkki Pete Parkkonen sekä meidän lama-ajan poikien märkä päiväuni Linda Lampenius yhdessä paketissa. Sävel on Euroviisun kestävää asbestia ja jopa sanoitus on tehty suomenkielellä, mutta niin, että se kuulostaa hyvältä suomea osaamattomien korvissa. Sanoista on vedetty pois kaikki kovat R-,K-,T- kombot ja laulu kuulostaa...no lauletulta. Kokonaisuus on raju, tarttuva ja ennen kaikkea sitä, mitä pitää - mahtipontinen. 

Suurin haastaja Liekinheittimen liekeille on kurkkulaulaja Antti Paalasen takatukka. Teos on hauska, erilainen ja saa varmasti kannatusta. Valinta ei olisi viisuihin huono, mutta Takatukan paukut eivät riitä taistelemaan finaalipaikasta muita maita vastaan. Lopuista ehdokkaista on vaikea nähdä viisuvastusta kärkikaksikko uhkaamaan. Tarttuvia ralleja noissa todellakin on - ja Ram pam pam -kategorian suosikki ainakin minulle on Million dollar smile. Varma radiohitti kuluvalle vuodelle. 

Mutta kisa ei ole ohi ennen kuin viimeinenkin esitys on laulettu. Ennen finaalia jokaisella kandidaatilla on sama mahdollisuus voittoon. Onnea kilpailijoille tasapuolisesti (ja vähän ekstrasti Petelle ja Lindalle).

Tämä oli tällaista tajunnanvirtaa - seuraavaan tekstiin sitten taas jotain vakavampaa :)

Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin. 

Lukuhaaste-25 vuodelle 2026

 

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden takia kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani myös suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Tämän lukuhaasteen myötä aktivoin taas useamman vuoden uinumassa olleen kirjablogini "Sivujen sisältä". Kirjoittelin blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Syynä tuohon kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Turhan usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestäänselvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennene kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Sivujen sisältä -blogin löydät täältä