Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harrastukset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. helmikuuta 2026

Tervetuloa kevät 2026 - on sinua odotettukin!!

 

Työkalut saavat levätä hetken 


Tänään on talven viimeinen päivä ja rustaan 301. tekstiäni tähän blogiin. Illalla on luvassa UMK-finaali ja takana on parin päivän pikainen hiihtoloma vailla minkäänlaista suksimista. Alkuperäinen ajatus oli käyttää ainakin toinen lomapäivä kirjan ensimmäisen editointiversion viimeistelyyn, mutta sain tekstin valmiiksi jo torstai-iltana, joten loma jäi täyteen vapaan viettoon. Teki vaihteeksi ihan hyvää. Oli mukava olla-öllöttää tekemättä mitään aivoja nyrjäyttävää.

Kun kirjoittaa esikoistaan, on koko prosessi outo ja ennenkokematon. Jokainen käänne on uusi ja niihin suhtautuu uteliaasti. Vieläkin on vaikeaa uskoa, että kirja ilmestyy neljän kuukauden päästä. Olen melko lähellä oman unelmani kirjaimellista toteutumista.

 Tähän mennessä olen jo oppinut, että kirja oikeasti kirjoitetaan kahteen tai jopa kolmeen kertaan ennen kuin se painetaan kansiin ja toimitetaan lukijoille. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta lähti ensimmäisessä vaiheessa 38 sivua tekstiä, jonka osin kirjoitin uudelleen ja osin se jäi varastoon muistoksi. Käytännössä siis 15% kokonaisuudesta tehtiin uusiksi. Ja editointityö on alkuperäiseen luovaan kirjoittamiseen verrattuna huomattavan raskasta. 

Korjauksia tehdessä joutuu olemaan tarkempana siitä, mitä poistetaan ja miksi. Ja jos jotain poistetaan, on mietittävä, korvataanko teksti jollain muulla vai jätetään kohta kokonaan pois. Ja jos jätetään kokonaan pois, särkyykö juoni jotenkin (vaikka sadan sivun päästä poistokohdasta). Ja näiden lisäksi pitää tietenkin pystyä laskemaan, että tarina pysyy ehjän lisäksi myös juoksevana ja riittävän suurena. Uuden ja vanhan tekstin liitoskohdat on huolellisesti valutettava sopimaan toisiinsa. 

Korjaaminen ei ole minun mielipuuhaani. Siitä puuttuu luovan kirjoittamisen mania ja oivaltavuus. Työ on tarkkaa, hidasta ja siinä joutuu olemaan todella skarppina. Sitä ei käsikirjoituksen luominen ole. Luovassa vaiheessa ainakin minä tuotan tekstiä tuottamisen ilosta. Kirjoitan paljon ja enemmän siinä on määrää kuin laatua. Sitten toisella ja kolmannella lukukerralla karsin tekstistä rönsyjä ja siistin kieltä, joka ensimmäisessä vaiheessa jää aika skrodeksi. 

Olen muuten lukenut oman käsikirjoitukseni nyt yhdeksän kertaa. Edelleen joissain kohdissa tekstiä liikutun, nauran ja elän tarinan mukana. Kai se merkki jostain on? Nyt korjatessa huomasin yhdessä kohtaa uppoavani teksiin niin, että unohdin tehdä siihen kokonaan korjaukset. 

Kustannustoimittaja tekee kirjoittajasta paremman

Viime päivinä olen joutunut lukemaan somesta paljon siitä, kuinka kateus vaivaa kirjailijoita tai kuinka huonosti kustannustoimittajat tai ylipäätään kustantajien henkilökunta voivat. Ala on valtavan kilpailtu ja kärsii todella paljon siitä, että raha ei liiku. Tosin ainakin WSOY ilmoitti tehneensä ennätystuloksen, joten joihinkin taskuihin rahaa kirjallisuudesta valuu edelleen. 

Kirjoittajien kateudesta olen suoraan eri mieltä. Ajatus sai alkunsa siitä, kun "Hengaillaan" -ohjelmassa arvosteltiin Satu Rämön kirjoja ja kommentit tulkittiin kateudeksi, jota menestys aiheuttaa. Minä olen omasta puolestani kokenut jotain ihan muuta. Kirjoittajat yleensä auttavat toisiaan ja tukevat silloin, kun valkoisen paperin kammo iskee. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa eletään vahvasti tunteella mukana. Mutta kateus siihen ei oikein sovi. Jokainen kuitenkin tekee omanlaistaan kirjallisuutta ja pysyy melko rajatusti omassa ruudussaan. Ja tässä haluan muistuttaa sekä itseäni että lukijoita, että minä en ole kirjailija - hädin tuskin edes kirjoittajan orastava alku.

Totta kai menestys aiheuttaa kateutta - mutta tuskin sen enempää kirjoittajissa kuin muissakaan luovien alojen ammattilaisissa. Täytyy aina muistaa, että kateus on Suomen suurin vientituote. Jos siitä voisi jotain laskuttaa, ei nyt surtaisi alasajettavaa metsäteollisuutta. 

Lienee totuus, että nyt julkaistaan ennätysmääriä sekä kauno- että tietokirjallisuuden teoksia. Kustannustaloja on enemmän kuin koskaan ja ihmiset myös kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Kustannuskynnys madaltuu, kun pienten painosten tekeminen on digipainamisen myötä mahdollistunut ja suuri tarjonta myös nostaa laatua ylöspäin. Laatuvaade on erittäin korkea, että saat käsikirjoituksesi millään tapaa painetuksi saakka. 

Ymmärrän siis paineen ja varmaan senkin, että ala on armoton. Unelma-alat ovat monesti sellaisia, että niillä tehdään töitä, vaikka ei jakseta. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että minulla ja kustannustoimittajallani asiat luistavat. Sain hyvän palautteen käsikirjoituksesta ja palautteen ansiosta tarina muuttuu kirjoittajaansa paremmaksi. Korjaukset olivat fiksuja, niitä oli sopivan paljon. Ajatus on tehdä tarinasta yhdessä parempi niin, että alkuperäinen juoni säilyy ja elää voimakkaampana. Tuntuu, että meidän kemiamme kustin kanssa osuvat yhteen niin, että se koituu tekstin voitoksi.

Korjauksia tehdessä luin uutta tekstiä ja oli helpotus sekä ilo huomata, että toinen silmäpari oli bongannut tekstin heikkoudet (kuten pyysinkin) ja tehnyt niihin ehdotuksia (joita en itse olisi keksinyt). Luojan kiitos en loputtomassa itsevarmuudessani alkanut väkisin vääntämään mitään omakustanne-hässäkkää, vaan annoin tämän ammattilaisten käsiin. Ainakin minun kohdalla tekstin jalostaminen ammattilaisen avulla tekee siitä paremman, luettavamman ja kiinnostavamman. Uskon kokonaisuuteen jopa enemmän kuin aluksi.

Työ tekstin eteen jatkuu

Nyt kun teksti on taas palautettu työstöön, jatkuu työ kustannustoimittajan kirjoituspöydällä. Minä taas odottelen tuskaisena pari viikkoa, mikä juonenkäänne on vuorossa seuraavaksi. Viimeksi, kun kirjoittamisessa tuli taukoa, aloin työstää yhtä toista käsikirjoitusta, joka oli jäänyt kesken kolme vuotta sitten. Muutaman vuoden ero tekstistä oli tehnyt hyvää ja nyt tarinaa oli mukava jatkaa tuorein silmin. Siis tästä käsikirjoituksesta ei ole tulossa kirjaa (tietenkään!), mutta kirjoittelen sitä eteenpäin ajan salliessa.

Esikoisen painovalmiiksi saattamiseen on nyt kaksi kuukautta aikaa, joten kiire tässä jossain vaiheessa tulee - varmaan paniikinpoikanenkin, ei vielä, mutta joskus. En silti epäile, etteikö homma valmistuisi annetussa aikataulussa. Venytellään muita aikatauluja kirjoittamiseen sopivammaksi sitä mukaa, kun ajalle tarvetta tulee. On minun onni, että työni on sellaista, että siinä on olemassa joustoa joka suunataan - yleensä niin, että kirjoittamista harjoitellaan aamuyön tunteina ja päivät painetaan duunia, että on rahaa kirjoittaa. 

Kirjoittaminen on uniongelmaiselle hyvä harrastus. Viime viikkoina olen taas heräillyt sopivasti kahden aikaan ja kyllästynyt sängyssä pyörimiseen aika lailla kolmelta. Heille, jotka eivät aihealuetta tunne, niin kolmelta aamuyöllä maailmassa ei tapahdu yhtään mitään, joten jokainen valvottu vartti on vähintään tunnin mittainen. On hyvä, kun voin hipsiä muita häiritsemättä työhuoneeseen kirjoittamaan. Näppäinten huolellinen hakkaaminen pimeinä tunteina saa unenkin palaamaan, kun sielussa roihuava luovuus on saatu taltutettua. 

Kevät on viiden tunnin päässä

Huomenna alkaa maaliskuu - ja minulle se tarkoittaa, että kevät alkaa heti puolenyön jälkeen. Valo lisääntyy huimaa vauhtia ja etenkin aamuista huomaa, kuinka pimeä saa taas häipyä helvettiin minuutti kerrallaan. Auringonvalon lisääntymisen huomaa omasta olostakin. Sielun alavire alkaa helpottaa ja tilalle tulee ihana luova mania. Olen parhaimmillani juuri tässä kevään alussa. Jokainen solu tuntuu huutavan valoa ja valo taas muuntuu kehon energiaksi, joka auttaa jaksamaan. Pää on suunnitelmia täynnä ja kaikki tuntuu mahdolliselta. On juuri oikea aika esimerkiksi kirjoittaa (kun ei piirtää tai soittaa osaa). Yleensä koetan saada kaiken luovan tekstin tekemisen juuri valon aikana. Syksy sopii paremmin sitten korjaamiseen ja hiomiseen. 

Minun kevään alkuun riittää kalenteri. Tiedän, että suurin osa ihmisistä mittaa kevättä lämpötilalla, lumien sulamisella tai vaikka muuttolintujen avulla. Minä en havaintoihin tarvitse muuta kuin sen, että seinäkalenterissa lukee ylärivillä maaliskuu. Tulkoon muuttolinnut tänne sitten, kun ehtivät. Tänä vuonna vaikuttaisi vielä siltä, että lumi tuskin pysyy riesanamme kovin kauaa. Kisapuiston latuja ei oikein ole saatu edes priimakuntoon, kun sieltä alkaa lumi valua takaisin vetenä Saimaaseen. Jos juoksisin, niin kaudesta voisi tulla pitkä....siis se iso jos.

Joka vuosi keväällä elämä alkaa uudestaan. Lokakuusta alkava orastava pimeys, masennus ja voimattomuus lamaannuttavat minut totaalisesti. Käytännössä loppusyksy ja talvi ovat melkoista eloonjäämistaistelua. Mutta kaikki muuttuu auringon myötä. Brum, brum kone käynnistyy hyrisemään paremmalla soundilla. Tätä maaliskuun ekan päivän fiilistä kun saisi purkkiin ja tallennettua hillokellariin varastoon. 

Liekinheitin vai takatukka - vai miljoonan dollarin hymy?

Nyt odottelemaan illan UMK-finaalia. Sen luoma karnevaali-ilo sopii talven lopetukseen oikealla tavalla ja onhan kisan taso noussut niistä pohjamutavuosista Erika Vikmanin fallistisen raketin lailla. Tänä vuonna tarjottimella on vähän kaikkea ja se yksi selkeä voittaja. On ihme ja kumma, jos maailmassa olisi niin erikoinen asia, ettei Euroviisuissa soisi Liekinheitin Suomen ehdokkaana. Se koko biisi on tehty niin viisubiisiksi kuin voi. Kaksi suomimusiikin erilaista superstaraa. Kotiäitien tuplasokerillinen kielletty karkki Pete Parkkonen sekä meidän lama-ajan poikien märkä päiväuni Linda Lampenius yhdessä paketissa. Sävel on Euroviisun kestävää asbestia ja jopa sanoitus on tehty suomenkielellä, mutta niin, että se kuulostaa hyvältä suomea osaamattomien korvissa. Sanoista on vedetty pois kaikki kovat R-,K-,T- kombot ja laulu kuulostaa...no lauletulta. Kokonaisuus on raju, tarttuva ja ennen kaikkea sitä, mitä pitää - mahtipontinen. 

Suurin haastaja Liekinheittimen liekeille on kurkkulaulaja Antti Paalasen takatukka. Teos on hauska, erilainen ja saa varmasti kannatusta. Valinta ei olisi viisuihin huono, mutta Takatukan paukut eivät riitä taistelemaan finaalipaikasta muita maita vastaan. Lopuista ehdokkaista on vaikea nähdä viisuvastusta kärkikaksikko uhkaamaan. Tarttuvia ralleja noissa todellakin on - ja Ram pam pam -kategorian suosikki ainakin minulle on Million dollar smile. Varma radiohitti kuluvalle vuodelle. 

Mutta kisa ei ole ohi ennen kuin viimeinenkin esitys on laulettu. Ennen finaalia jokaisella kandidaatilla on sama mahdollisuus voittoon. Onnea kilpailijoille tasapuolisesti (ja vähän ekstrasti Petelle ja Lindalle).



Tämä oli tällaista tajunnanvirtaa - seuraavaan tekstiin sitten taas jotain vakavampaa :)


lauantai 13. toukokuuta 2023

Koululaisena juoksemassa

"Hiki valuu otsalta ja jättää pitkän märän viivan pitkin paidan etumusta. Vilkaisen kellon näyttöä, joka kertoo, että 7,5 km on täynnä. Ylitän viime viikkoisen lenkin pituuden melkein kahdella kilometrillä. Kilometrivauhti kertoo, että viimeinen kilometri on tultu melkein minuuttia alle tavoitevauhdin. Pudistelen päätäni, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. Mutta korvissa kuulen valmentajan sanat "kuntonne nousee kohisten, ettekä te voi sille mitään" - mies näköjään tietää, mitä puhuu.

 Hymyilyttää, koska askel on edelleen kevyt. Enää ei jokaista askelta edes ajattele, vaan tulee metrejä, ei - satoja metrejä, että ajatus on juoksun sijaan jossain muualla. Keuhkoissa ilma kulkee tasaisesti ja testaan itsekseni ääneen puhumalla, että kellon kertoma vauhti on sopivaa. Kun vihdoin lopetan tajuan, että olen viimeisen tunnin aikana juossut enemmän kuin edelliseen viiteen vuoteen yhteensä. Ajatus naurattaa, vaikka oikean jalan rakko hieman kurtistaa kulmia. Lienee pakko mennä ostamaan sittenkin uudet lenkkarit...." 



Viime vuosien liikuntasuoritukset ovat olleet omalta osaltani "enemmän puhetta, vähemmän tekoja"-tyyppistä puurtamista, jossa haaveita ja ideoita oman ruhon liikuttamiseen kyllä löytyy, mutta asioiden realisoituminen tuskanhieksi on jäänyt minimiin. Vuosi toisensa jälkeen valahtaa ohi ilman, että fitnes-päiväkirjan sivut täyttyisivät muista kuin kukkasista ja kauniista lupauksista. 

Ongelma on keski-ikäiselle kovin tyypillinen. Arki on aikataulutettu niin pitkälle, että omien harrastusten sovittaminen muutenkin turhan tiukaksi aikataulutettuun elämään on kuin survoisi viisikymppisen miehen jalkoja pillifarkkuihin - epämukavaa, toimimatonta ja ennen kaikkea rumaa katsella. Keski-iässä aikavarkaita löytyy joka nurkan takaa, ja jokainen niistä on omasta mielestään se numero yksi. Omien harrastusten sovittaminen kaikkeen muuhun tuntuu jopa hieman itsekkäältä. Ja itsekäs pitääkin olla - terveellä tavalla. Loppujen lopuksi kukaan ei pyydä hylkäämään perhettä, jättämään kotitöitä tekemättä tai vähentämään töitä - vaikka pahimmillaan harrastaminen sitä tekeekin. Maailma on pullollaan golf-, metsästys- tai purjehdusleskiä jotka tuntevat jääneensä armotta kakkoseksi puolison harrastuksen jälkeen.

Usein ongelmaksi väitetään ajanpuute. Ajasta ei kenelläkään ole sen enempää puutetta kuin toisilla. Jokainen meistä saa vuorokauteensa samat 24 tuntia, joiden käytön saamme suunnitella loppujen lopuksi melkein itse. Ajan kuluttaminen oikein on taiteen ja tieteen suloinen riemuvoitto. Mitä enemmän käytät aikaasi hyödyttömästi "tiktokkaillen" sitä vähemmän sitä jää lenkkeilylle. Ei moite, vaan fakta - ja samalla valintakysymys.

Yrittäjän ajanvalinnat

Itse syyllistyn ajankäytössä todelliseen laiskuuteen. Työpäivät venähtävät monesti (onneksi nykyisin on keskiviikkoisin ja torstaisin stoppari, joka estää turhat venymiset) ja kun illalla tulee kotiin, on liian puhki liikkuakseen sohvan ja jääkaapin väliä pidemmälle. Ja työn aikataulut ovat melko kaoottiset - alkuviikosta tulen kotiin vasta kahdeksan jälkeen - ja monesti ensimmäiset tahdit näppäimistöllä lyödään seitsemän jälkeen, aamulla. 

Ja koska viikot kuluvat tiiviisti töiden merkeissä, jää viikonlopuille vähän turha paine sekä lepäämisestä että muista pakollisista aktiviteeteista. Yleensä olen nykyisin jo torstaisin niin poikki, ettei minusta kovin suurta iloa kotona olekaan. Ja vika ei edelleenkään ole työssä - tai sen aikatauluissa, vaan siinä, etten osaa hyödyntää työn ulkopuolisia aikoja riittävän tehokkaasti. 

Kyse on pelkän liikunnan lisäksi muustakin. Liikkuminen on paras tapa pitää omasta työkunnostaan huolta - ja yksinyrittäjän kunnosta ei huolehdi kukaan muu kuin yrittäjä itse. Työkunnosta huolehtiminen tarkoittaa perimmiltään sitä, että liikkumalla ja pitämällä itsestä huolta, varmistan sen, että pystyn tuottamaan sen palvelun, mitä minulta odotetaan ja pystyn toimimaan täysipainoisesti läpi vuoden ja jopa vuodesta toiseen. 

Työskentelen päivät urheilijoiden, paljon urheilevien sekä myös ei-urheilevien parissa. Kunnosta huolehtimisen näkee ihmisistä monella tapaa. Liikkuvat ihmiset ovat keskimäärin elämässään tasapainoisempia, onnellisempia ja kaikin tavoin toimintakykyisiä. Ja jos liikunta ei kiinnosta, tai mahdu muuten elämään, se näkyy usein myös alavireisyytenä muussakin kuin pururadalla. Tämä on raaka yleistys vailla tieteellistä pohjaa, mutta tulee kyllä riittävän laajalla otannalla.



Aikataulutus ja kuinka se hallitaan

Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ongelma on ajanhallintani. Kaoottiseen työaikatauluun ei saa mahtumaan järkevästi harrastuksia, joissa on joku kiinnitetty aikataulu. Se syö pois siis lajitreenit. Lisäksi työ on luonteeltaan sellaista, että esim. omia sormia on varjeltava vammoilta, koska muutaman viikon murtumaloma voisi käydä turhan rajusti kukkaron päälle. Siis unohdetaan judot ja muut sen tyyppiset. 

Onneksi harrastaa voi myös ilman aikatauluja. Talvella hiihtää voi aamuyön tunneista aina iltapimeään saakka ja kesällä taas pururadalle pääsee silloin, kun kello ja kalenteri sen sallii. Samoin kuntosalit ovat nykyisin sellaisia, että sinne pääsee melkein mihin aikaan tahansa. Itse olisin luonteeltani enemmän aamutreenaaja, kun vaan sali löytyy sopivan matkan päästä sekä kotoa että työmaalta.

Aikataulutuksen salaisuus on suunnitelmallisuudessa, itsekkyydessä ja ryhdikkyydessä. Paras tapa olisi raa'asti kalenteroida menonsa joka viikolle ja laittaa niistä muistutukset. Silloin kalenteri ystävällisesti kehottaa liikkumaan ja jopa itselle valehtelu unohtamisesta menee hankalaksi. Itsekkyyttä taas vaatii se, että osaa laittaa omat liikunta-asiat edes joskus etusijalle ja työntää jotain muuta sivuun. Monesti etenkin äiti-ihmisten perisynti on se, että järjestys on kiveenhakattu "lapset-kotityöt-palkkatyöt-"ja jos ehtii, niin sitten omat jutut"- koira- mies. Tällöin harvoin päästään edes sinne omiin harrastuksiin saakka ennen kuin kaikki potentiaalinen aika- ja energiavaranto on tuhlattu loppuun. 

Ryhdikkyys taas meinaa sitä, että kalenteroiduista ja suunnitelluista menoista pidetään kiinni. Rumasti sanottuna, jos kalenteri käskee liikkumaan, silloin pistetään Tiktokit kiinni ja painellaan baanalle. Luovuutta on hyvä käyttää sen verran, että kaikista omatoimilajeista etsii sen itselleen sopivimman. Juoksu ei sovi kaikille, eikä pyörää löydy läheskään jokaisesta autotallista. Ja kaikkiin lajeihin saa apua, jos homma ei itsestään luista. 
Siitäpä tarinaa seuraavassa...



Juoksukouluun

Oma suhtautumisena juoksuun on ollut viha-rakkaus-suhde vailla rakkautta. Olen käytännössä aina ollut kehno juoksija, enkä ole vaivautunut ikinä opettelemaan tekniikkaa tai käyttämään aikaa harjoitteluun. Ajatuksellisesti onnistunut alku on tyssännyt siihen, että ensimmäisen suoran päässä sydän pyrkii ulos rintakehästä ja keuhkot huutavat happea niin, ettei sijaa jää edes kunnon vit.... harmitukselle. Yleensä olen syyttänyt asiasta joko huonoja kenkiä tai olematonta kuntoa - mutta kuinka väärässä olenkaan ollut nämä vuodet.

Lähinnä omien asiakkaiden tarinoista syntyi kipinä opetella juoksemaan. Kuulin pöydän ääressä riittävän monta menestystarinaa siitä, kuinka juoksunvihaajasta on leivottu lenkkeilijä, jotta aloin uskoa itsekin omiin mahdollisuuksiini. Ja mikä parasta, tieto juoksukoulun alustakin tuli omasta asiakaspiiristä. Jos hieroja huolehtii asiakkaistaan, niin toimii se yhtä lailla toiseenkin suuntaan.

Lappeenrannassa on onneksi saatavilla jopa valtakunnan tasolla erittäin tasokasta koulutusta Juoksuakatemian taholta. Juoksuakatemia järjestää joka vuosi kaksi juoksukoulua, jossa noviiseista koulitaan harrastajia. Jokainen pystyy treenaamaan omalla tasollaan ja koulusta saa vinkkejä niin maratonille treenaavat kuin pelkästään omaksi ilokseen hölköttelevät. Lisäksi akatemia järjestää säännöllisesti eri tyyppisiä treenejä, joihin on akatemian jäsenillä on mahdollisuus osallistua. 

Ja jotta sain murhattua kaksi kärpästä yhdellä läimäyksellä, niin patistin sohvan toisesta nurkasta vaimoni matkaan kouluun. Koulun kautta olisi mahdollisuus molemmille kehittyä yhtä aikaa ja ehkä jopa löytää jonkinlainen yhteinen harrastus, johon karata kotitöiltä ja lapsilta. Ja ajatuksena pariskuntana juoksukouluun meno oli hyvä. Niinä hetkinä, kun toisella meinaa usko loppua, toimii toinen puolisko varapatterina ja molemmat voittavat. Luulisin, että juoksukoulu on tehnyt hyvää meille molemmille.

Juoksuakatemian koulu sopii kaikenlaisille ja kaikentasoisille treenaajille. Jos minä pärjään koulussa, pärjää siellä varmasti melkein kuka vain. Jopa itselle oli yllätys, kuinka alhaalta treenaaminen alkoi (ja kuinka alhaalla oma juoksukunto todellisuudessa oli). Mutta viikko viikolta juoksuun alkoi löytyä sekä tahti että tyyli. Koulun opit askeltamisesta, vauhdin hakemisesta sekä "todella hitaasti kiiruhtamisesta" iskostuivat nopeasti päähän ja pikkuhiljaa treeneissä juostut matkat pitenivät.

Mihin koulu on johtanut? Juoksukoulusta viedään viimeisiä viikkoja ja nollatason juoksusta olen edennyt siihen, että tänä aamuna heitin lauantain aamulenkkinä 7,5km - kokonaan juosten ja vieläpä 7 minuutin kilometrivauhtia. Todellisiin juoksijoihin verrattuna se ei ole mitään, mutta omaan alkutilanteeseen nähden se on jotain, mihin en itse olisi uskonut. Ja mikä parasta - lopussakaan en tullut hampaat irvessä huohottaen, vaan enemmänkin naureskellen, kuinka helppoa eteneminen olikaan.

Hetkittäin - todella harvoin ja nopeasti ohikiitävissä minuuteissa - juoksu jopa tuntuu rennolta. Huomaa, kuinka pää tyhjenee, et mieti matkaa, aikaa tai uupumista, vaan liidät eteenpäin ilman mitään tuntemusta. Juoksussa on jokaisella löydettävissä se oma zen-taso, jolloin vai vain nauttia. Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, joille juoksu on elämäntapa - onhan se vähän koukuttavaa, hyvällä tavalla.  

Mikään koulu ei tee juoksijaa (tai minkään muun lajin harrastajaa) ihmisestä, joka ei halua oppia. Mutta koulusta voi saada sen oikean asenteen sekä apua siihen "ensimmäisen askeleen dilemmaan". Vaikein askel otettavaksi on se, joka otetaan kodin kynnyksen yli. Sen jälkeen loput tulevat helpommalla. Itse sain koulusta totta kai apua juoksutekniikkaan, vauhdin hakemiseen, harjoittelumuotoihin, mutta ennen kaikkea koulu on luonut uskoa siihen, että minusta voisi olla juoksijaksi. Tuo tulos on saavutettu rehellisellä ja aidolla valmentamisella. Kun koulun peräsimessä on valmentaja, joka on todella vihkiytynyt juoksun saloihin ja itse aidosti haluaa opettaa ihmisiä juoksemaan, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Ja Jarmo Viskari on kaikkea tuota - mies, joka on luultavasti syntynyt lenkkarit jalassa.

Itse asetin kesän tavoitteeksi juosta kympin. Tällä hetkellä näyttää, että jopa tavoitteenasetanta on liian kesysti asetettu, mutta tavoitteita voi aina rukata. Ehkä tuohon on pistettävä matkan lisäksi joku vauhtitavoite, jotta se tuntuu riittävän haastavalta. 

Juoksuakatemian sivut löytyvät muuten täältä



Omat opit juoksemisesta

Ensimmäinen ja tärkein oppi on se, että älä luule osaavasi. Juoksemista pidetään taitona, jonka jokainen osaa ja joka onnistuu, jos osaa sitoa lenkkarin nauhoihin rusettisolmun. Joo, varmaan se joiltain onnistuu, mutta itse en olisi ikinä oppinut omin voimin juoksemaan. Juoksemiseen ja kaikkeen harrastamiseen liittyvä oppi - "hae apua". Kaikkiin lajeihin on joku, joka voi neuvoa. Ota neuvot vastaan ja opettele rauhassa. Ja vaikka osaatkin, saatat ammattilaisen näpeissä löytää vanhoihin taitoihin täysin uusia ulottuvuuksia.

Toinen oppi on se sama ja vanha, joka pätee joka asiaan. Älä häpeä! Ei se minunkaan taaperrus mitään kaunista katsottavaa ollut alussa (eikä varmaan ole vieläkään), mutta pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että sieltä tietää, mihin suuntaan on mentävä. Kukaan ei ole seppä tai suutari syntyessään ja jokainen on joskus aloittanut alusta. Tärkeintä on edetä itse itseään varten miettimättä vertailuja muihin. Ei se mitään hauskaa ole, kun porukka ohittaa treeneissä kierroksella, mutta mitä sinnikkäämmin treenaa sitä pienemmäksi se ero kapenee. Ja ylipäätään harjoitusringit ovat todella kannustavia ja niissä se positiivinen ryhmäpaine siivittää omaa tasoa parempiin suorituksiin. Eli rohkeasti mukaan vaan.

Kolmas - ja itselle se tärkein oppi - on se, että niitä asioita vastaan on käytävä, mitä todella pelkää tai vihaa. En todellakaan pitänyt juoksemisesta, enkä kuvitellut sitä millään tapaa omaksi maailmakseni. Mutta kun omia antipatioitaan oppii ravistelemaan ja uskaltaa mennä tulta päin, voi löytää itselleen jotain uutta ja ennen kaikkea oppii itsestään uutta. Harvoin näissä kokeiluissa mitään oikeaa menetettävää on - ehkä yrität ja epäonnistut, mutta vuoden jälkeen sitäkään et enää muistaisi. 

Neljäs oppi liittyy ajanhallintaan. Omat liikuntaharrastukset eivät synny sillä, että odotat jonkun heittävän sinut pihalle liikkumaan. Aika harrastamiseen on otettava - ja joskus se vaatii sitä, että jotain muuta on jätettävä tekemättä. Olen aina ollut (ja olen edelleen) sitä mieltä, että puhuminen epämukavuusalueesta on paskaa. Ihmisen ei tarvitse mennä epämukavuusalueelleen, vaan on kyettävä löytämään ne mukavuusalueet, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Minusta epämukavuusalueet saavat edelleen jäädä kokemusrinkini ulkopuolelle, mutta ehkä suhtaudun avoimemmin niihin mahdollisuuksiin, joita oman mukavuusalueeni rajamailla on. 

Jopa lenkkeily - niin uskomattoman helppoa kuin se suorittamisena onkin, vaatii kovaa itsekuria. Ketään ei kiinnosta juosta sateessa, pakkasessa tai lumituiskussa, mutta lähteminen kannattaa silti. Fiilis siitä, kun suoritus on tehty ja hiki valuu joka huokosesta, on aika voittamaton. Itse suosittelen edelleen kalenterointia, aikatauluttamista ja puhelimen muistutuksia. Ne ovat kaikki sisäisen minän perseellepotkijoita, joiden ansiosta lähden useammin kuin jään. Ja ehkä - huom. ehkä - tulee aika, jolloin lähteminen on niin vakiota, ettei sitä enää mieti. Sinne on kuitenkin vielä aikaa.

Loppukaneetti - kilpavarustelun aakkoset

Vaikka juoksuun ei varsinaisesti tarvita kuin lenkkarit ja kyky solmia nauhat, niin totta kai kilpavarustelu on hiipinyt siihenkin lajiin.

Varusteet liittyvät yhtä lailla mukavuuteen kuin tekniikkaan. Minusta tärkeintä on alussa tehdä juoksusta mukavaa. Siihen vaikuttaa yllättävän paljon se, että juostessa ei tule liian kuuma (tai kylmä). Hengittävä vaatetus ja oikea kerrostelu on helppoa - ja halpaa - rakentaa. Hyvin alkanut fiilis menee taatusti pilalle, jos saat parin kierroksen jälkeen lämpöhalvauksen tai vaatteet tuntuvat päällä inhottavan märiltä ja raskailta. Siis housut ja paita on hyvä hankinta (ja halvin sellainen). Jos vaatetus ei ole mukava, loppuu harrastaminen alkuunsa. Ja unohtaa ei kannata muuten sukkiakaan - on melkoinen merkitys, että kengän sisällä on napakka sukka, joka ei tee jalalle ongelmia liikkuessaan kengän sisällä.

Kengät ostaisin vasta toisena. Tämä sen takia, että opetteluvaiheessa omasta askeleesta oppii paljon sellaista, joka vaikuttaa kenkien ostoon. Ja alussa juokseminen on joka tapauksessa sellaista rämpimistä, että sen tekee huonommillakin lenkkareilla. 

Lenkkareista puhutaan paljon, ja niissä tason variaatio onkin valtava. Juuri kenkäkaupasta tulleena, voin sanoa, etten tiennyt ennen koulua kenkien ostamisesta mitään. Onneksi - taas kerran - on omat asiakkaat. Parin viime viikon aikana olen keskustellut pöydän ääressä juoksukengistä jokusen tunnin ja sieltä se päämäärä on löytynyt. Kenkiin ei ole pakko sijoittaa miljoonaa, eikä se edes kannata harrastajatasolla, mutta omantyyppiseen kenkään kannattaa sijoittaa. Jotta kengät saa kulumaan, on niillä juostava paljon - eli perusharrastajan ei kenkiä tarvitse montaa kertaa vuodessa uusia.

Itse tein kenkävalinnan näin. Menin kauppaan ja pyysin molempiin jalkoihin eri merkin kengän. Niistä sitten raakkasin huonomman pois ja valikoin merkeistä parhaan vaihtamalla kengän aina toiseen niin, että parempi parista sai jäädä jalkaan. Kun pitää jalassa kahta eri merkin kenkää, huomaa merkkien väliset erot helpommin. Toki se myyjälle aiheuttaa harmaita hiuksia, kun lattialla saattaa olla kymmenkunta kenkää hujan hajan, mutta yleensä myyjä saa myös myytyä paremmat kengät asiakkaalle. 

Ja kolmas - yllättävän tärkeä - apuväline on urheilukello. Tunnustan itsekin nauraneeni ajatukselle, että kello muka opettaa (ja sopivasti myös pakottaa) juoksemaan. Mutta oikein käytettynä kello on todella hyvä apuväline, etenkin kun oman kehon ja sen rajojen tuntemus on vaillinainen. Kelloissa merkkejä ja malleja on valtavasti. Kalleinta ei kannata ostaa, jos elämässä on olemassa jonkinlainen budjetti. Tämä siksi, että halvemmallakin pärjää hyvin. 

Itse päädyin Polarin Vantage M2:een. Perusteluna kotimaisuus, ulkonäkö ja aikataulullisesti sopiva budjetointi (Powerin synttäritarjous). Vantagessa toiminnot ovat kaikki olemassa ja helposti löydettävissä. Kello on ulkonäöltään neutraali ja sopii käteen kuin hyvä hansikas. Lisäksi Polarin ohjelmisto toimii hyvin tallentamisessa ja arvojen tarkastelussa jälkikäteen. 

Koska en ymmärrä sykemaailmasta mitään, käytän kellossa eniten km-aikaa ja vauhtia. Tiedän suunnilleen oman kilometrivauhtini rajat ja pystyn juostessa pelaamaan niillä siten, ettei vauhti karkaa käsistä. Vaikka kehontuntemukseni on fyysisesti keskivertoa parempi, niin vauhdin arvioinnissa olen todella surkea. Ilman kelloa vauhtini karkaisi äkkiä liian kovaksi ja silloin etenemiselle tulee nopea loppu. Pidemmälle edetessä sykkeen ja sykerajojen tarkkailu taas antaisi uusia ulottuvuuksia siihen, miten omaa vauhtia voi kehittää ja miten harjoitusten kestoa ja tehoa voi kasvattaa. Sinne on minulla kuitenkin vielä matkaa. 

"Juostessa päähän pälkähtää ajatus siitä, kuinka kiitollinen saa olla omasta ammatistaan. Niinä aikoina, kun liikunta ei ole juuri kiinnostanut, on työ antanut keholle fyysistä buustia. Päivät pöydän ääressä ihmisiä käsitellen, pitää yllä sentään jotain fyysistä aktiviteettia. Ja yhtä kiitollinen olen myös ihmisistä, joita olen pöydän ääressä tavannut. Kolmeen vuoteen olen tavannut ainoastaan kivoja ihmisiä ja oppinut heiltä valtavasti omasta ammatistani, itsestäni - niin ja juoksemisesta"

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Luopumisen sietämätön keveys

 

Me ihmiset tunnumme hakevan elämäämme koko ajan tasapainoa. Koko ajan tulee uusia asioita, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta. Toisaalta taas vanhat asiat menettävät merkitystään ja ne tekisi mieli hylätä. Saamme ideoita, jotka on ihan pakko toteuttaa ja toisaalta taas huomaamme, että jokin vanha harrastus on saattanut jäädä "vahingossa" hyllylle lepäämään.

Ainakin minusta on vaikeinta tunnustaa itselle, että jostain vanhasta on aika luopua - olipa syy sitten mielenkiinnon hiipumisessa tai yksinkertaisesti siinä, että harrastus tai "juttu" ei nyt vaan sovi tähän ruuhkavuosi-keski-ikä-hässäkkään.

Sitä jotenkin pitää vaan kiinni vanhasta, koska se on totuttua ja tuttua. Yhtä paljon kuin pelkää uutta, suojelee myös vanhaa, koska tietää, että vanhan kanssa pärjää varmasti. Monesti juuri keski-ikäisen suurin vihollinen on muutos. Mielikuvissa keski-ikää kuvataan siten, että siinä nuoruuden toilailut jäävät taakse ja alkaa elämän seesteinen vaihe. Höpöpuhetta!

Samoin sanotaan, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on enää tarttua uuteen tai edes oppia uutta. Ikään kuin nuoruusvuosien hulluttelevien kokeilujen jälkeen sitä istuisi sohvalla ja alkaisi muistella juuri taaksejäänyttä elettyä elämää. Joo, höpöpuhetta tuokin.

Todellisuudessa keski-iässä kohtaavat varallisuus, aika ja mielenkiinto. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun kaikki rahaa syövät (joskus kirjaimellisesti) lapset on viskottu pitkin maailmaa selviämään omillaan (ja lukot vaihdettu ja osoite muutettu niin salaiseksi, että voidaan myös varmistaa jälkikasvun pysyminen poissa). Keski-iässä, kuulemma, jotkut saavat jopa lainansa maksettua ja eikä dementia pahemmmin ole runnellut aivojemme herkkää rakennetta. Me keski-ikäiset olemme siis loppujen lopuksi kaikkein eniten alttiita oppimaan ja kokeilemaan uutta. No tiedän kyllä tapauksia, joissa jopa uuden puhelimen käytön opettelu on saanut ihmisen hulluuden ja hermoromahduksen partaalle...

Häpeän viitta - jälleen kerran

 

Olen aikaisemminkin puhunut häpeän viitasta, johon verhoudumme. Nolostelemme tekemisiämme ja keskitymme turhaan siihen, mitä muut meistä ajattelevat. Tällöin puemme päälle häpeän viitan, jonka alle suojaudumme. Siellä on helppoa, turvallista ja ennen kaikkea riskitöntä olla. Ja viitan alla pysyy, kun ei koskaan kurottele sen ulkopuolelle katsomaan, mitä maailma voisi tarjota.

Minä huomasin karistavani omaa viittaani vasta tässä ihanassa keski-iässä. Sitä ennen koetin kaikin mahdollisin keinoin pysytellä tutuissa ja turvallisissa ympyröissä, joissa tiesin varmasti selviäväni. Ennen olisi ollut suoranainen kauhistus lähteä kokeilemaan jotain uutta harrastusta tai alkaa opettelemaan vaikka uusia kieliä (vaikka olen aina tykännyt sekä opiskelusta, että vieraista kielistä). No jos tarkemmin ajatellaan, niin tuskin olisin vielä kymmenen vuotta sitten pistänyt pystyyn tätä blogiakaan - ihan siitä pelosta, että ihmiset nauraa. No nyt taas juna on kääntynyt siihen suuntaan, että mielelläni näen ihmiset nauramassa näille teksteille....niin no ehkä eri tavalla kuin ennen.

Bye bye Drag Star

 

Notta mistäkö nämä ajatukset taasen tulivat mieleen....

Jouduin myymään pois rakkaan moottoripyöräni ja siis samalla luopumaan harrastuksesta, joka oli osa minun identiteettiäni. Syy myymiseen oli se, että pyörään tuli sen luokan tekninen vika, jota en itse olisi osannut korjata ja sen korjaaminen ei minulle ollut rahallisesti järkevää. Sen sijaan tiesin, että pyörä löytää kodin sellaisista käsistä, jotka pyöriä osaavat korjata.

Eilen sitten pyörän uusi omistaja kaartoi pihaan ja vei rakkaani mennessään. Kun tulin sisään,  vaimoni osuvasti kysyi, onko fiiils haikea vai helpottunut. Mietin tuota kysymystä pienen tovin ja kuuntelin itseäni. Sitten totesin, että enemmän tässä taitaa helpotusta olla.

Pyörä seisoi pihassa jo muutaman kesän niin, etten ehtinyt sillä ajamaan. Joka kerta, kun katsoin pyörää, harmittelin, kuinka vähän sillä on käyttöä ja kuinka vähän ehdin viilettää tukka hulmuten mutkaisia teitä. Ja nyt kun pyörää ei ole, huomaan, että se vapautti kummallisesti energiaa, jonka voin suunnata johonkin muuhun. Eli tuo pyörä ja ajatus moottoripyöräilystä oli vanginnut minut niin, etten olisi varmaan luopunut ajamisesta kokonaan, jos tuota vikaa ei olisi tullut. Lienee pakko todeta, että tässäkin onnettomuudessa oli pieni siunaus sisällään.

Ja sitten tuo opiskelu...

Tuskailin viime viikolla sitä, että pitäisi noille työmatkoille kehittää hieman ajanvietettä. No tavallaan se onnistui ja tavallaan ei. Löysin nimittäin verkosta parikin sovellusta (aika modernia, eikö totta?!), joiden avulla kielten opiskelusta on rakennettu jonkin sortin peli - tai leikki. Nuo appsit siis tarjoavat erilaisia harjotteita, joiden avulla sanavarasto karttuu ja näköjään pikkuhiljaa sitä alkaa kieltä oppia. Suosittelen ehdottomasti testaamaan, jos vähänkään on poltetta kieltenopiskeluun!

Vanhaminämäisesti nolostelin ensin, että voikos sitä nyt tässä keittiönpöydän ääressä alkaa opiskelemaan espanjaa, kun kaikki kuulee ralliespanjamaisen ääntämykseni. Mutta sitten raotin taas tuota häpeän viittaa ja mietin, että mitäs minä häpeilen. Nauratan perhettäni jo niin monella muullakin jutulla, että menköön samaan piikkiin. Ja hauskaa on piisannut niin minulla kuin ilmeisesti muillakin.

Itse käyttämäni sovellus löytyi Apple storesta nimellä Duolingo. Tämä on ilmaisohjelma, jossa voi valita, kuinka paljon haluat päivässä kuluttaa opiskeluun ja millä tasolla opiskelet. Toinen löytämäni kielisovellus, jota myös keskustelupalstoilla kehuttiin, on maksullinen ja nimeltään WordDive. Siinä on tutustumisen jälkeen kiinteä kk-maksu. Tähän ajattelin siirtyä, jos todella sytyn tuolle opiskelulle.
Suunnitelmani kielten suhteen on se, että aluksi verestän hieman espanjan taitojani. Opiskelin kieltä pari kurssia yliopistossa, mutta homma jäi harmillisesti alkutekijöihin. Olin varmaan mieleenpainuva opiskelija, kun olin aamulla mennyt ensin kuuteen töihin ja siitä kampesin espanjan tunneille kymmeneksi. Opettaja Lopez muistaakin minut "tunneilla nukkuvana poikana....". Mutta hyvä opettaja jätti kytösen polttamaan ja kielen sekä sen opiskelun mieleen.

Todellinen päämääräni on kuitenkin oppia venäjää ja päästä soveltamaan sitä ihan käytännössä tuossa rajan takana. Haaveeni on päästä turistina Pietariin ja siellä pärjätä jotakuinkin omin avuin. No siihen nyt on vielä matkaa, mutta mitäänhän ei saa, jos ei haaveile.

Hauskaa alkaa viikkoa - ei oo kellekään kiva, että nämä lyhyet viikot on taas taputeltu ja alkaa pitkä talvi ennen pääsiäistä. Koettakaa jaksaa, jokainen!

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Junnut kentällä - ja vanhemmat katsomossa

"Kaksi sekuntia ennen summerin soittoa pallo menee nätisti yläkulmaan. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuu monta heräämistä ja monta kuolemaa. Voittavan joukkueen pelaajat juoksevat kentälle ja kokoontuvat yhdeksi pyöriväksi myllyksi maalintekijän ympärille. Jatkopaikan ratkaissut maali nostaa hallissa infernaalisen metelin. Vanhemmat taputtavat omilleen seisaaltaan ja muutama isä pyyhkii vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. Vastustajat makaavat kentällä kaiken menettäneinä, surullisina ja voimattomina. "Näinkö tässä kävi!". Katson toisella silmällä omia voittaneita, mutta myös hävinneitä vastustajia. Riemun lisäksi sielua pistää sääli vastustajaa ja heidän liian pitkää kotimatkaansa kohtaan. No, tätä se urheilu on."

Ohessa katkelma meidän perheen tästä viikonlopusta. Vaikka pelit ovat vielä kesken, niin tuntuu kuin jotain olisi jo voitettu. Pojan joukkue petasi itselleen jatkopaikan kahdella upealla pelillä. Pitkän kauden päätteeksi pilvien takaa paistaa hienoinen valonkaje.

Kentälle sopimattomat

Olen kirjoittanut junioriurheilusta aikaisemminkin ja viitannut harrastaviin nuoriin parissa muussakin tekstissä. Tämä ajatus nyt hahmottui tänään mieleeni salibandya seuratessani ja ajattelin siirtää sen tekstiksi.

On yksi ryhmä, jolle junioriuheilu ei sovi. He ovat lasten vanhemmat. Vanhempien joukossa on monenlaista säheltäjää. Suurin osa vanhemmista löytyy viikonloppuisin katsomosta, kahvionpitäjinä, järjestysmiehinä, huoltajina, valmentajina tai muuten sivuosan esittäjinä. Mutta tuon massan sisään ja taakse jää myös niitä yksilöitä, joille lapsen urheilu ei tee hyvää.

Huonoin tapaus on se vanhempi, jota lapsen harrastaminen ei kiinnosta. Hän ei ehkä ymmärrä lajia tai kokee, että harrastus vie liikaa aikaa, rahaa ja sen eteen joutuu näkemään suotta vaivaa. Tuo on totta, osittain. Lapsen harrastus vie meidän aikuisten aikaa aivan tolkuttomasti ja ruuhkaperheen arki koostuukin siitä, että viikot kuskataan lapsia paikasta toiseen ja viikonloput lähetetään samaa jälkikasvua pelireissuille tai ollaan ottamassa häntä vastaan aamuyön tunteina. Se aika jolloin lapsi ei ole menossa harkkoihin tai tulossa harkoista, mietitään, miten kerätään rahat harrastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että harrastavien lasten vanhemmat kiertävät sukulaisia ja työpaikkoja lista kourassa myymässä sukkia/vessapaperia/keksejä/pesuaineita/mausteita tai muuta artikkelia, jonka myymisestä seuran tilille kilahtaa roposia, joilla sitten maksetaan pelireissujen viulut. Lisäksi vanhemmat tietenkin miettivät päänsä puhki, mistä kolosesta revitään rahat harrastusmaksujen, vakuutusten ja lisenssien maksamiseen. Mikään noista artikkeleista ei ole kovin halpaa, olipa lajivalinta sulkapallo, salibandy tai hevospoolo.

Toiseksi huonoin arkkityyppi on vanhempi, jota lapsen harrastaminen kiinnostaa liikaa. He soittelevat valmentajille iltaisin ja kyselevät, miksei Aki-Petteri pelaa ja miksi se Matikaisen poika on ykkösessä, kun meidän pojalla on selvästä enemmän lahjoja. Omaa lasta prässätään harjoittelemaan kovemmin ja enemmän ja kun lopulta lapsi nakkaa hanskat naulaan ja pelihousut narikkaan, ollaan vallan hämmästyneitä, että mikäs nyt. Näille ehkä motiivi lapsen harrastamiseen on väärä. Yleensä näissä tapaa juuri se kenttien vihatuimman lätkäfaijan eli tyypin, joka elää lapsen kautta omaa kaatunutta uraansa.

Noiden kahden ääripään välille mahdumme me muut ja varmaan meissäkin riittää vikoja enemmän kuin keskikokoisessa ranskalaisessa perhefarmarissa. 

Junnu-urheilun fiksut teesit

Lapsen harrastamisen pitää lähteä lapsesta. Halu urheilla, piirtää, tanssia tai taiteilla tulee lähteä siitä, että lapsi sanoo haluavansa kokeilla juttuja ja harrastaa. Meilläkin on tehty lajikokeiluja ja on epäonnistuttu ja lopetettu. On lähdetty itku silmässä treeneihin, kunnes on lapsen kanssa yhdessä todettu, että ehkä se judon musta vyö ei ollut meidän tavoittelun arvoinen. Lisäksi on koetettu udella 8 päivää viikossa sängyssään lojuvalta lapselta, että "ei sua urheilu kiinnostais?".

Kaikesta on opittu ja opeista on saatu paljon positiivisia kokemuksia. Nyt meillä asuu kolme harrastavaa lasta, joista ketään ei tarvitse itku silmässä saatella harjoituksiin. Vaikeita päiviä välillä on, mutta niitä varmaan mahtuu jokaiselle aikuisellekin - vai väitättekö lähtevänne joka aamu töihin samalla satasen sykkeellä?

Opeta lasta häviämään - ja opeta lasta voittamaan

Junnu-urheilu on ja tietyn pisteen jälkeen sen tuleekin olla, kamppailua voitosta. Se tarkoittaa sitä, että oppiakseen voittamaan, täytyy osata myös hävitä. Vielä B-junnu ikäisissäkin näkee sitä, että tappion koittaessa maila paiskataa kaukalon laitaan säpäleiksi ja kentältä lähdetään vittua ladellen pukuhuoneeseen. Toisaalta taas junnuissa näkee myös niitä, jotka ottavat voitot liiallisena gloriana niin, että takinnapit lentävät katsomoon saakka.

Minä voin tunnustaa, että olen helvetin huono häviäjä. Isäni ei pelannut kanssani shakkia enää teini-iän kieppeillä, koska suutuin häviämisestä niin kovin. Samoin olen kehnohko lautapelien pelaaja, jos niissä uhkaa käydä niin, etten voitakaan - olipa vastus kolme tai kolmekymmentävuotias. Siksi en suosittele kenellekään, että kutsutte minua mihinkään aikuisten lautapeli-iltaan. Saattaa lipsahtaa tunteisiin....

Urheiluun kuuluvat yhtä lailla niin voitot kuin tappiot. Maailmanhistoria ei tunne yhtään urheilijaa, joka ei olisi hävinnyt, mutta voittajien taulusta voidaan lukea monen sellaisen nimi, jotka ovat ottaneet tappioista opikseen ja opetelleet tappioiden kautta voittamaan.

Myös voittaminen on taitolaji. Tunnen monia ikäisiäni, jotka saivat nuorena liian helpolla menestystä, jolloin harjoittelun nälkä katosi ja tilalle hiipi ylimielisyys treenaamista ja lajia kohtaan. Lopputulos oli se, että kun siirryttiin ikäluokkiin, joissa kilpailu oli kovempaa, ne enemmän harjoitelleet painoivat ohi. Suomalaiset lähiöbaarit ovatkin pullollaan näitä "melkein menestyneitä" junioriurhelijoita.

Kannusta, kehu, kuuntele - ole kiinnostunut

Urheilu tai harrastus on lapsen unelma. Onko julmempaa kuin tarkoituksella murskata jonkun unelma - ja vieläpä oman lapsen? Jokaisesta lapsesta - tai oikeastaan aika harvasta lapsesta - tulee teemuselänne tai kaisamäkäräinen. Mutta se ei saa olla harrastusurheilun motivaatiokaan. Lapsen harrastamisen motivaatio on kehittyä omassa lajissaan sille tasolle, joka on henkilökohtainen maksimi ja harrastuksen tarkoitus on tuottaa lapselle elämyksiä, iloa ja rikkautta.

Juuri tuon takia lasta tulee tukea tappion hetkillä ja olla läsnä silloin, kun harkkoihin ei jaksaisi lähteä tai pelireissu tuntuu liian pitkältä. Lasta pitää osata kannustaa silloinkin, kun peli ei suju tai tulee epäonnistumisia. Lapsenkin unelma kaipaa välillä tukirankaa ja buustia ja minusta meidän aikuisten tehtävä on tarjota sitä.

Jos aikuinen kannustaa lasta ainoastaan menestyksen tai maineen vuoksi, niin ollaan hypätty askel väärään ja kauas. Menestys tulee suorittamisen ilosta ja halusta pärjätä siinä, mitä rakastaa. Se ei tule ilman työntekoa, mutta halua tehdä työtä ei synny, jos lajia ei rakasta (ellei katsota Andre Agassin elämää). Kannustaminen tulee siis suunnata työntekoon ja motivaation ylläpitämiseen ja sitä kautta unelman eteenpäin viemiseen.

Seurasin tänään poikaa, joka oli sijoitettu neloskenttään eli ei-pelaavaan kentälliseen. Alkuverkat poika veti täysillä ja vähintään samaan tahtin kuin muut. Pelin ajan hän seisoi penkinpäässä pelissä 100% mukana eläen ja joukkuetovereita kannustaen. Onnistumiset olivat yhtä suuria hänelle kuin kentällä pelaavillekin ja hän oli joukkueen osa siinä, missä toisetkin. Minusta hän oli sen joukkueen todellinen tsemppari,sillä hän oli siirtänyt oman harmituksensa sivuun, koska sisäisti sen, mistä joukkuelajissa on kyse - joukkue pärjää joukkueena ja häviää joukkueena ja jokaista tarvitaan.

Kotona olet huoltaja ja kentän laidalla katsoja

Junnu-urheilu ei ole mitään helppoa valmentajille tai huoltajillekaan. Valmennustiimi tekee vaikeita päätöksiä siitä, ketkä pelaavat ja ketkä jätetään penkille. Penkille jäävien motivaatiota on pidettävä yllä, sillä he ovat samalla lailla osa joukkuetta kuin pelaava viisikkokin. Ja jokaisessa valinnassa valmentajat ottavat riskin, että se menee pieleen ja palaute on armoton - sekä joukkueelta että vanhemmilta. Valmentajille kuuluu antaa meidän vanhempien taholta työrauha peluuttaa joukkuetta omalla tavallaan. Ei ole kenenkään vanhemman tehtävä mennä häsäämään pelaajavalintoihin tai pelata valintojen suhteen kabinettipeliä. Myös nuoret ymmärtävät pelin hengen. He tunnustavat valmentajan joukkueen ainoaksi auktoriteetiksi, eikä pelaajille tule itku silmään siitä, että jotkut pelit seurataan penkiltä - ei se itku saisi silloin tulla vanhemmillekaan.

Siis rakkaat minusta-ei-tullut-teemu-selänne- vanhemmat. Katsomossa oleva vanhempi on katsoja, eikä mitään muuta. Kotona hän on lapsen huoltaja ja kokkipyykkäriteippaajakuski. Itse nostan hattua jokaiselle tyypille, joka uhraa aikaansa ja energiaansa nuorisojoukkueen valmentajana. En voi edes kuvitella, kuinka paljon uhrauksia tekevät ne isät ja äidit, jotka matkustavat eri joukkueiden mukana kaikki peliviikonloput ja siirtävät samalla omaa elämäänsä syrjään. Sanomattakin on selvää, että minusta ei siihen olisi - hyvä kun jaksaa omaa kolmikkoa kotona koko viikonlopun...

Maksa ja ole tyytyväinen

Harrastaminen maksaa, mutta harrastamattomuus maksaa enemmän. Väitän, että jos lapsen vetää harrstuksista pois ja sen rahan säästää lapsena, niin loppulasku siitä samasta nuoresta on ajan saatossa isompi. Harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään, saada elämyksiä, ystäviä ja eväitä sille, että aikuisena hän pärjää myös muualla kuin kotona. Kun laitan pojan bussilla pelireissulle kohti Oulua, niin otan riskin, että hän oppii juomaan matkalla kaljaa ja käymään naisissa. Mutta siinä on myös riski, että poika oppii tuolla reissulla tulemaan toimeen omillaan niin, ettei äiti kulje jatkuvasti perässä korjaamassa pyykkejä lattialta tai muistuttamassa tavaroiden huolehtimisesta - luotan jälkimmäiseen, ja merkkejä moisesta on jo näkyvissä.

Minä näen harrastamisen vaihtoehtona sen, että junnut pyörivät ostareilla kaljapussi kourassa ja viettävät aikaansa sitä joutavaan kuluttaen. Tai istuvat sohvannurkassa pleikkarin ohjain kädessä ja koettavat kehittää ennenaikaista keskivartalolihavuutta. Kumpikaan ei kuulosta siltä tulevaisuudelta, jota toivoisin lapsille. Näin ollen minun vaihtoehtoni on maksaa - maksaa kiltisti ne viulut, joita harrastaminen kustantaa.

Kaiken kaikkiaan rakkaat vanhemmat. Tarjotaan lapsillemme mahdollisuus toteuttaa itseään harrastamisen kautta. Koetetaan resurssiemme mukaan tukea lapsen unelmaa siitä, että harrastamalla he saavat jotain omaa ja itselle tärkeää. Totta kai maksaminen, kuskaaminen ja huolehtiminen joskus vituttaa, mutta kun aikaa katsoo eteenpäin, niin on se sen arvoista. 
 

 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Massa liikkumassa

Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle. 

Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.

Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??

Enhän minä aina ole tällainen ollut?

Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.

Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...

Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....

Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.

Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?

Mää ny vaan ole tämmöttis

Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.

Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.

Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan. 

Korjausliike

Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).

Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.

Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.

Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.

Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?

Eteenpäin!

Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.

On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.

Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.  

 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 2 - Nämä asiat täytyy tehdä kerran vuodessa

Keski-iän kiireisimpien vuosien aikataulut täyttyvät normaaleista rutiineista ja siitä, että samoja asioita tehdään päivästä toiseen. Jo pelkät arkielämän askareet kuormittavat kalenteria niin, että arki on monesti pelkkää lentoa paikasta toiseen. Et erota, mikä viikonpäivä on ennen lauantaita ja sekin vain sen takia, että päivässä jää pitkästä aikaa kahdeksan tuntia enemmän saattaa kodin kaaosta hallitummaksi.

Ongelma ei suinkaan ole se, että tekemistä olisi liikaa, vaan se, että keski-ikäisille ei tehdä noin viidentoista vuoden ajaksi pidempiä vuorokausia. Todellisuudessa pitäisi olla valtion hallinnoimma ruuhkavuosiajasto, josta jaettaisiin aina erillisestä hakemuksesta vuodeksi kerrallaan 36 tunnin vuorokausia niille äiti- ja isäraukoille, joilla arjen askareet uhkaavat jäädä tekemättä liian lyhyen vuorokauden takia. Pitkällä vuorokaudella taattaisiin se, että aikaa jäisi rutiinien ulkopuolella myös niin sanottuun huvitteluun ja vapaa-aikaan. Tuota aikaa jaettaisiin harkinnanvaraisesti sen vuoksi, etteivät työnarkomaanit insinöörit huijaisi valtiota ja käyttäisi aikaa oman työriippuvuutensa ruokkimiseen tai toisaalta peliriippuvaiset teinit käyttäisi pidempiä vuorokausia vaikka joutavaan pleikan pelaamiseen.

No, ettei mopo karkaisi täysin käsistä, niin tein viiden kohdan elämää parantavan listan niistä asoista, jotka jokaisen ruuhkavuoden rasittaman tulisi tehdä kerran vuodessa. Jokaisella näistä kohdista on oma tarkoituksensa, mutta koko homman pääpointti on se, että aina silloin tällöin on hyvä ottaa kunnon irtiotto arjesta ja tehdä jotain, mihin arki ei yletä.

1) Vie puolisosi treffeille

Heti alkuun anteeksipyyntö, jos joukossa on sinkkuja tai muuten puolisottomia. Ajatelkaa positiivisesti, että teillä on mahdollisuus (toivottavasti) viedä treffeille kenet tahansa ja milloin tahansa.

Keski-iässä olen itse huomannut, että aikuisten välinen parisuhde pääsee lakastumaan. Kiire, ajanpuute sekä ylipäänsä se, että ajalle on enemmän ottajia kuin antajia, saa aikaan sen, että parisuhden pääsee väljähtymään. Papille tunnustetun aamenen jälkeen aikaa käyvät varastamaan työ, koti ja lapset. Ja pikkuhiljaa vaimo/mies muuttuu vain heippalapuksi keittiönpöydän kulmalla. Elämässä  tulee vaihe, jossa parisuhteen eteen tulevat vuodet, jolloin töitä liiton elättämiseksi on tehtävä aika lailla hartiavoimin. Ne asiat, jotka tulivat nuoressa parisuhteessa itsestään, alkavatkin vaatia suunnittelua ja ajan sekä energian järjestämistä.

Olen tainnut ennenkin sanoa, etten suinkaan ole avioliiton osaajana mitään "ivy league"-tasoa, vaan ehkä enemmänkin kunnallisen virkamiehen korkeuksissa. Mutta hyvänä puolena on se, että sentään tiedän, missä menen pieleen ja mitä pitäisi tehdä. Ongelma on enemmän tuolla toteuttamispuolella.

Parisuhteelle tekisi hyvää viedä kerran vuodessa puoliso treffeille. Ja tämä kaikki vielä pitkän kaavan mukaan. Eli ensin tulisi esittää treffikutsu (vaikka sen heippalapun kääntöpuolelle) ja sen jälkeen viettää kunnon ilta kaksin. Pääasia on, että pääsisi pois kotoa tutuista vangitsevista ympyröistä ja saisi olla kaksin ilman yhtään lasta lahkeesta roikkumassa.

Treffeillä vietetään aikaa yhdessä ja tutustutaan toiseen, niin kuin muillakin treffeillä. Koetetaan selvittää, mikä se toinen on miehiään tai naisiaan ja tietenkin myös samalla tutkitaan, johtavatko nämä treffit pidemmälle. Parhaat treffit voivat johtaa jopa tuohon allaolevaan kakkoskohtaan.

Jo yksi ilta antaa mahdollisuuden saada kosketusta puolisoon taas puolisona ja aikuisena kumppanina, eikä vain yhtökumppanina. Voitte tehdä jotain tai olla tekemättä, mutta pääasia on, että puhutte kerrankin toinen toisillenne. Sieltä heippalapun takaa löytyy yllättäen taas se sama ihminen, jonka kanssa koko ruuhkavuoden teatteri on aikoinaan perustettu ja pienen hengähdystauon jälkeen arkikin todennäköisesti maistuu makeammalle (tai ainakin siedettävälle).

Ja mikä parasta, kun kumpikin puoliso kutsuu toisen kerran vuodessa treffeille, niin sehän tekee jo treffit per puoli vuotta. Päihittää ison osan sinkuistakin!

2) Vietä yö hotellissa

Kerran vuodessa tulisi jokaisen perheen pakata kassit ja häipyä yöksi hotelliin. Vaikka rahaa on vähän ja ajastakin on pulaa, niin poistuminen kotiympyröistä tuulettaa aivoja oikein kunnolla. Hotellien hyvänä puolena on se, että siellä tarjotaan ruokaa ilman, että sitä tarvitsee itse tehdä. Siellä siivotaan ilman, että kukaan nalkuttaa tai pyytää korjaamaan omat jälkesi ja ylipäänsä hotelleissa saa olla juuri niin rennosti kuin sielu sietää. Ja mikä parasta - hotellista lähdetään sen vuorokauden jälkeen pois, eli jos käytävillä tulee vastaan ihmisiä, jotka katsovat vinoon meluavaa joukkoanne, niin voitte olla varma, että heitä ette tule tapaamaan enää toiste.

Monet hifistelijät tietenkin vetävät tämänkin överiksi ja vievät koko perheen hienosti ulkomaille tai risteilylle, mutta jo pienestäkin irtiotosta saa koko perheelle virtaa. Hotelleja löytyy nykyisin kaikista hyvin varustelluista kaupungeista ja kylistä ja yksi hotelliyö ruokineen on suurimmalle osalle perheistä mahdollisuuksien rajoissa.

Homman juju on siinä, että poistuminen kotoa vapauttaa energiaa, jota muuten käyttäisit kodin siivoamiseen ja järjestelyyn. Iso osa arjen energiasta menee siihen, että siivoat paikkoja ja järjestelet pois lattialla lojuvia vaatteita tai leluja. Toinen aikaa vievä asia on ruuan teko ja jälkien raivaus. Hotellissa tuo kaikki aika on käytettävissä muuhun. Sotkut ja lattialle jätetyt vaatteet eivät häiritse silmää, koska ne raivaa joku muu. On kerrankin aikaa ja energiaa lähteä vaikka koko perheen kesken lenkille tai uimaan tai sitten olla vaan.

Olin jossain vaiheessa elämää aika usein hotelleissa yötä ja siellä elämiseen tavallaan tottui. Parasta hotelleissa on minusta se A-luokan aamiainen. Voit astella herättyäsi suoraan alakerran ruokahuoneeseen ja ottaa tarjottimen täyteen ruokaa, jota et itse viitsisi kotona valmistaa. Syömiselle ei ole kiire ja lisääkin löytyy tarvittaessa.

Joskus tietenkin tekisi hyvää päästä hotelliin kaksin vaimon kanssa, mutta se on kokonaan toinen tarina. Sen plussat saattaisivat olla jossain muuallakin kuin hyvässä aamiaisessa.

3) Vietä somevapaa viikko

Somesta on tullut meille aikasyöppö, joka täyttää ne hetket, jolloin meillä ei ole mitään järkevää tekemistä. Ne hetket, jolloin emme tee kotitöitä, otamme puhelimen käteen ja selaamme somen antamaa uutisvirtaa. Se tarkoittaa sitä, että aivoihin työnnetään jatkuvalla syötöllä pureksittavaa ja pää ei koskaan lepää.

Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin ja lakko teki hyvää. Ilman somea olet muiden mielipiteiden ulottumattomissa ja käytät aivojasi aktiivisesti ajatteluun, etkä vain passiivisesti feedin omaksumiseen. Some ja sen antamat syötteet ovat yllättävän koukuttavia jopa keski-ikäiselle, noista teineistä puhumattakaan. Meillä kotona keskustellaan nykyisin melkein päivittäin siitä, että teini-ikäiset roikkuvat netissä lähes 24/7 ellei heitä hieman suitsi. Netti- ja someriippuvuus on yhtä vaarallista ja koukuttavaa kuin muutkin riippuvuudet.

Tässä homman johtolankana on se, että ilman somea tarkkailisimme ajankäyttöämme sekä sitä, kuinka paljon elämämme riippuu muiden antamista mielipiteistä ja vaikutteista. Se aika, jonka käytämme nyt someen, olisi mahdollista käyttää myös muuhun. Minä ainakin tunnen aika usein piston sydämessäni, kun huomaan, että leikkiessäni pienimmän kanssa selaan samalla puhelinta tai padia. Nyt olen koettanutkin hylätä kaikki sähköiset lärpyttimet kirjahyllyyn leikkihetken ajaksi, jotta huomio olisi lapsen täysin jakamattomasti. Jo tuollainen kolmevuotias huomaa herkästi, jos et ole hänen kanssaan 100% ja osaa myös osoittaa hyvin pienen somekateuden.

Samoin on hyvä välillä tutkiskella sitä, kuinka paljon olemme riippuvaisia muiden mielipiteistä ja kommenteista. Viikon somepaasto on hyvä ja suhteellisen helppo tapa vapauttaa aivoista energiaa omaan ajatteluun.

Kun vielä joku keksisi riittävän hyvän porkkanan sille, että nuo teinien käsiin kasvaneet puhelimet ja tabletit saataisiin irrotettua tajunnanvirrasta vaikka sitten pariksi vuorokaudeksi.

4) Hemmottele itseäsi-päivä

 Usein meiltä unohtuu hemmotella häntä, jonka pitäisi olla se kaikken tärkein. Siis se sama tyyppi, jonka kanssa on pystyttävä elämään ja tulemaan toimeen sattui mitä tahansa. Puhun tietenkin meistä itsestämme. 

Olisiko liioiteltua järjestää kerran vuodessa päivä, jossa hemmottelet itseäsi? Varaat ehkä hieronnan ja käyt syömässä tai kaljalla kaikessa rauhassa. Naiset taitavat tämän asian ehkä meitä miehiä paremmin, sillä heille käsittääkseni kampaaja, kosmetologi tai käsijalkahoito vastaa juuri tätä itsen hemmottelua. Ja jos katsoo kampaajalta palaavaa naista kotona, niin kyllä hän vaikuttaa siltä, että on rentoutunut - kaunistumisen lisäksi.

Omassa hemmottelupäivässä tekisit vain niitä asioita, joista itse nautit. Varaat nautinnon itsellesi ilman mitään huonoa omaatuntoa siitä, että järjestät jutut itse itsellesi. Jokainen saa tietenkin hemmotellun fiiliksen eri asioista. Toiselle se voi olla pääsy lätkämatsiin ja toiselle hyvä sikari ja lasi viskiä takapihalla. Kolmas taas tykkäisi mennä elokuviin tai vaikka shoppailemaan. Nämä siis ehkä miehisemmästä näkökulmasta.

Miten sitten itse viettäisin hemmottelupäivän minulta minulle?

No luultavasti päivä sisältäisi astetta pidemmät yöunet, hyvän aamiaisen, kävelylenkin ja sen päälle hyvän hieronnan. Illalla taas nauttisin kunnon pihvistä kera lasillisen punaviiniä ja jälkiruuaksi hyvän sikarin ja lasin sievästi ikääntynyttä viskiä. Ja ettei totuus unohtuisi, niin tietenkin se, että kuulisin Aamulypsyn keskeytymättä ja kokonaan (se tosin alkaa jo kuudelta eli heti tuli ristiriita noiden pitkien yöunien kanssa). 

5) Raapaise kunnon kännit

Tätä nyt en tietenkään suosittele heille, joilla on alkoholin kanssa todettuja ongelmia johtuen ylikulutuksesta, mutta muille voi olla terapeuttista ottaa kerran vuodessa sellainen reipas nollauskänni.

Minulle alkoholi ei ole enää niin hyvä ystävä kuin nuorempana. Se johtuu varmaan pitkälti siitä, että omasta järvestäni olen juonut tarpeeksi suuren osan, jotta voin hyvillä mielin nauttia lopusta lasi, eikä pullo, kerrallaan. Silti etenkin syksyn pimeydessä ja kylmässä huikan väli lyhenee ja annoskoko kasvaa.

Mitä enemmän tulee ikää sitä huonommin alkoholi minulle sopii. Jälkijäristykset kuluttavat ja vievät tuhottomasti energiaa ja panos-tuotos-ajattelun mukaisesti reipas dokaaminen ei olekaan kaiken vaivan väärti. Ja ehkä olen nykyisin jo muutenkin sen verran sinut itseni kanssa, että osaan pöllöillä aivan riittävästi ilman alkoholin kasvattamaa valheellista itsevarmuutta.  

Näistä asioista johtuen olen koettanut pitäytyä nollauskänneissä tuossa kerta-vuodessa-jaksotuksessa.

Kunnon ryypyttelyyn tarvitaan hyvää seuraa. Se tarkoittaa samanhenkistä juomisesta nauttivaa ja itsensä hauskaan humalaan kiihdyttävää juoppolallia. Minkään sievistelijän tai synkistelijän kanssa ei pöytään kehtaa istua. Puhumattakaan heistä, jotka pyrkivät laittamaan jarrua sekä itselleen että siinä sivussa sinulle. Keski-ikäisten illat eivät kuitenkaan (yleensä) pääty mihinkään hillittyömyyksiin.

Aivojen nollaus tekee aina hyvää, kunhan ei tavaksi ota. Ehkä se muutaman sadan aivosolun uhraaminen Bacchukselle helpottaa keski-ikäisen ahdistusta tai sitten se blackout buuttaa systeemin uuteen iskuun. Pitäähän puhelimet ja tietokoneetkin välillä sammuttaa ja käynnistää uudelleen.

Todennäköisesti näiden iltojen hyvyys perustuu kuitenkin enemmän hyvään seuraan ja huonoihin juttuihin kuin alkoholiin, mutta meissä suomalaisissa tuo alkoholi vapauttaa estoja ja luo monesti edellytykset parhaille illoille. 

Ja lopuksi pakollinen kansanvalistusvirsi - hauskaa voi olla yhtä hyvin myös selvinpäin. Älkää dokatko liikaa ja liian usein!!