Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste liikunta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Takaisin rautoihin

 


Olen elänyt kovin myrskyisässä suhteessa kuntosalien kanssa lukion ensimmäisestä luokasta alkaen. Ensimmäiset vuodet suhteeni kuntosaliin oli lähes salasuhde. Pienellä, mutta sitäkin innokkaammalla poikaporukalla nosteltiin rautoja koulun pienellä ja hikisellä kuntosalilla. Intoa ja kehittymisen halua oli monin verroin tekniikkaa ja tietämystä enemmän. Nuorille miehille tärkeintä oli saada suoritukseen mahdollisimman raskaat painot ja kovat tulokset. Kun ei naisseikkailuissa tai muissa elämän saavutuksissa ollut kehumista, niin sentään oli kirjoihin ja kansiin merkattu kelvollinen penkkitulos! No ei ne tuloksetkaan ihan Arnoldin tasoa olleet.
 
Sitten tulivat villit opiskeluvuodet ja suhteeni kuntosaliin muuttui puhtaasti etäsuhteeksi. Katselin kauempaa kyykkytelineitä ja käsipainoja, mutta kädet eivät vaan rautaan enää tarttuneet. Lienee joku demagnetoitumisilmiö. Kun opiskeluvuodet jäivät onnistuneesti taakse ja astelin rahamiehenä työelämään, niin paluun teki myös halu treenata.

Kakkoskierroksella himo salitreeniin tuli oman kehon kehittämisen tahdosta. Kovia tuloksia tärkeämpää oli saada kroppaan massaa ja alkaa näyttää enemmän "äijältä". Ja helposti treenaamalla ja syömällä rakentelinkin ensimmäisen kympin lisää ruodon varteen. Reilussa kolmenkympin iässä olin ihka ensimmäistä kertaa yli maagisen kahdeksankympin rajan.

Ja kun elämässä mennään noin seitsemän vuoden rotaatiolla, niin tämä toinenkin treenisetti päättyi aikansa kestettyään muutaman vuoden taukoon. Työelämän kiireet ja lapsiperheen arki söivät liikaa aikaa ja samalla katosi halu antaa aikaa ja huomiota omalle kropalle. Lopullisena huipentumana tulivat ns. kriisivuodet ja niistä seurannut totaalinen liikuntalakko. Tuli vaan fiilis, että kaikki muu saa ajaa liikunnan ja treenaamisen ohi.

Pahoinvoinnin herättävä vaikutus

 

Muutaman vuoden totaalisen liikuntalakon jälkeen olo alkoi olla aika tukala. Liikuntahan ei anna pelkästään fyysistä hyvinvointia, vaan se tuo valoa myös henkiselle elämänlaadulle. Pikkuhiljaa liikkumattomuus ja saman sohvannurkan yhtäjaksoinen tuijottelu alkoi riittää - ja käydä hermojen päälle. Sielussa alkoi taas kyteä halu hoitaa omaa kehoa ja hyvinvointia paremmin.

Keski-ikäisellä kroppa oireilee ihan luonnostaan. Luusto ja lihaksisto eivät ole enää niin elastisia kuin nuorena ja yllättäviä kolotuksia löytyy kehon jokaisesta nurkasta. Kun tuo jähmettymisen kierre pääsee riittävän pahaksi, huomaa yhtenä päivänä voivansa suorastaan huonosti.

Kehon yleisellä liikkumattomuuden aiheuttamalla pahalla ololla on hyvä herättävä vaikutus. Minäkin huomasin kaipaavani raitista ilmaa ja liikuntaa. Mikään helppo tehtävä sohvalta nousu ei ollut. Joutenolo ja lörväily on yllättävänkin houkuttelevaa. Pitkään meni niin, että tekosyitä olla liikkumatta oli enemmän kuin hyviä syitä liikkua. Ihminen on käsittämättömän taitava perustelemaan itselleen asioita, jotka puoltavat laiskottelua.

Eikä pelkästään ne laiskottelun vetävät tekijät, vaan myös ne kuntoilun työntävät tekijät. Jos olet kolmekin vuotta vailla fyysistä rasitusta, niin voin kertoa, että kroppa ei liikuntaa ihan napisematta ota vastaan. Ensimmäisten kävelylenkkien jälkeen kroppaa huusi sitä kuuluisaa hoosiannaa ja taisipa laulaa pari Mikko Alatalon veisuakin siinä samalla.

Tauon jälkeen liikunnan aloittaminen vaatii lujaa tahtoa ja halua oikeasti uskoa liikunnan tervehdyttävään voimaan. Minä en sentään päässyt pahasti lihomaan tai muuten löystymään laiskottelun autuaina vuosina, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu lähteä lenkille, jos kroppa on kerännyt sohvasta mukaansa vielä parikymmentä kiloa ekstraa.

Askel kerrallaan - vähän, mutta säännöllisesti

 

Oman kuurini aloitin kevyesti kävelemällä. Alussa tärkeintä on, että lähtee liikkeelle. Startti on otettava pienistä asioista. Ensimmäisenä rakensin itselleni pelkästään tottumuksen liikkua ja annoin kropalle impulssin, että mieli on tehnyt päätöksen kropan aktiivisesta liikuttamisesta.

Liikunnan määrää ja intensiivisyyttä tärkeämpää on säännöllisyys. Ulos on lähdettävä, vaikka keli tai oma fiilis olisi millainen. Alussa ei  loppujen lopuksi ole edes väliä, liikutko vartin vai puoli tuntia tai harrastatko kävelyä, kiipeilyä vai uintia. Tärkeintä on vain, että kotisohva ja saippisten uusinnat jäävät taakse riittävän usein ja säännöllisesti.

Liikunnan intensiivisyys ja pidempi kesto seuraavat automaattisesti perässä, jos osaat aluksi totuttaa kropan liikkumaan. Mutta jos liian aikaisin alat piiskata väsynyttä ja sohvanvaltaamaa kehoasi maratonille, tulee hyvälle alulle nopea stoppi. Pakottamisen sijaan parempi metodi on houkuttelu.
Minäkin huomaan kävelylenkkien lipsahtaneen puolesta tunnista lähemmäs tuntiin. Samalla askelten tahti on noussut "ei-tässä-mihinkään-ole-kiire"-tahdista "sydänkohtausta-houkutellen"-tahtiin. Ja vaikka pyhästi vihaan juoksemista, niin syksyllä ehdin jo ottaa muutaman juoksuaskeleenkin - siis ihan vahingossa ja alamäessä (ja tätäkään en virallisesti tunnusta kenellekään....)

Talvella kävelypolut vaihtuvat latu-urakointiin.

 

Vaihtelu virkistää

 

Säännöllisyyden lisäksi toinen hyvä motivaattori liikunnalle on monipuolisuus. Jos höyläät kävellen samoja katuja viikosta toiseen, niin kyllästyyhän siihen - vaikka kuinka korvissa soisi Aamulypsy tai joku muu timanttinen podcast. Ei ole synneistä suurin ottaa joskus auto alle ja lähteä kävelemään vaikka toiselle puolen kaupunkia.

Ja lajien kirjohan on loputon. Talvella minäkin vaihdan kävelyn hiihtoon. Ja pienellä rahalla voi kroppaa lilluttaa vaikka uimahallissa. Luoja minua varjelkoon miltään vanhusten vesijuoksulta, mutta on se tunnustettava, että vanhan uimarin raihnaista ruumista ovat vetäneet puoleensa rivakat uimatreenit. Klooriveden tuoksu on uintia harrastaneelle kuin pilven tuoksu narkkarille. Siitä ei vaan pääse eroon, että kun uimahallin ovesta astelet sisään, alkavat jalat väkisin tehdä sammakkoliikettä.

Talvisaikaan liikuntaa saa myös vaikka luistelemalla. Hokkarit eivät uutena maksa miljoonaa, mutta jos uusien kiitimien hinta tuntuu liian kalliilta, niin tori.fi tarjoaa vähän käytettyjä kappaleita täysin naurettavalla kustannuksella. Ja luistelubaanoja kaupungista löytyy jokaisen tarpeeseen. Meillä perheen pienin painos opettelee kovaa vauhtia pysymään luistinten päällä ja olen ollut tukijoukkona mukana suihkimassa. Mukavaa liikuntaa, joka kuormittaa kroppaa vähän eri tavalla.

 

Takaisin rautojen pariin

 

Kun kerran rakastuu rautaan, niin salilta on suorastaan mahdotonta pysyä pois. Minäkin tuskailin pidemmän aikaa sen kanssa, että salille tekisi mieli, mutta en löytänyt sopivaa salia (mikä ihana tekosyy), eikä oikein hyvää treeniaikaakaan (mikä toinen huono tekosyy). Mutta kun fiilis ei ottanut laskeakseen, niin pakko oli keksiä jotain.

Niinpä tällä viikolla tein enemmän tai vähemmän kunniakkaan paluun kuntosalille. Motivaatio on ehkä toinen kuin aikaisemmin. Tässä iässä ei enää ole tarvetta todistaa itselleen, että pystyy nostamaan sata penkistä (enkä ole kyllä koskaan nostanutkaan), eikä myöskään ole tarvetta painaa päälle sataa (enkä ole liikkunut vaa'assa noissa lukemissa päinkään). Nyt motivaation lähteenä on löytää kroppaan lisää liikkuvuutta sekä lihastuntumaa ja keskittyä tekemään pienemmillä painoilla pidempää ja intensiivisempää sarjaa. Nyt tuntuu, että tärkeämpää on treeniin sisällä tehtävä matka kuin lopputulos.

Liikeradat löytyivät ensimmäisestä kerrasta alkaen tosi hyvin. Totta kai lihaskoordinaatio on jostain mustan meren tuolta puolen, mutta riittävällä toistomäärällä sekin varmasti korjaantuu. Sopivien painojen löytäminen vei hieman aikaa, mutta maltilla ja kokeilemalla homma alkoi luistamaan.
Suurin ongelma olivat muuttuneet salilaitteet. Periaatteessa kaikkien merkkien laitteet muistuttavat toisiaan, mutta muutaman kerran sai vipuja ja vipstaakeja väännellä, että vehkeistä löysi oikeat säädöt. Ja koska olen mies - ja keski-ikäinen, niin neuvoa en alentunut tietenkään kysymään. Mitä ei kysymättä opi, ei tarvitse tietääkään!

Salilla treenaaminen tuntui pitkästä aikaa kirjaimellisesti kipeän hyvältä. Kroppa otti treeniä vastaan kivasti ja yllättäen ns. toisen päivän kipukin oli jotakuinkin siedettävä. Kaikki salilla treenanneet tietävät, että lihakset eivät suinkaan saavuta kivun pohjalukuja treenejä seuraavana päivänä, vaan vasta ns. kakkospäivänä. Ja jos sen kivun yli pääsee ja palaa vielä painojen pariin, on tie lopullisesti auki.

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle motivaatio kantaa. Mutta jos hyvin käy, niin uudelleenlämmennyt suhteeni kuntosaliin kokee jälleen flirttailun jälkeen ihanan ihastumisen vaiheen, joka vaihtuu tasaiseen suhteen arkeen hyvine ja huonoine puolineen.

Se, mitä kaipaan, on nuoruusaikojen treenirinki. Porukassa oli kivaa treenata ja luonnollisesti heittää siinä sivussa äijäläppää. Missä olette äijät?!

2018 Valon ja liikkeen vuosi

 


Keski-ikäisten elämää pidetään suotta muuttumattomana ja staattisena. Ainakin omalla kohdalla tuntuu, että viime vuodet ovat olleet kaikkein suurimpia muutosten vuosia tähän saakka. Eihän elämän muuttumista huomaa ennen kuin tekee pieniä välitilinpäätöksiä ja tarkastelee kuluneita kausia taaksepäin.

Tosin en ole ihan varma, ovatko vuodet olleet muutosten vuosia vai huomaanko muutokset helpommin. Asiaa helpottaa kummasti, kun vieressä on kolme kappaletta huimaa vauhtia kasvavia mittatikkuja. Omaa ikääntymistään ei oikeastaan huomaa (paitsi, kun tapaa tuttuja vuosien jälkeen ja näkee heidän ikääntyneen kummallisen paljon), mutta kun seuraa lasten kasvamista, ajan kulumisen huomaa senteissä. Vauvat muuttuvat huomaamatta ajatteleviksi ja itsenäisiksi taaperoiksi, joista reippaiden koululaisten kautta kuoriutuu vittua latelevia teinejä ja lopulta oikeita aikuisia. Se, joka roikkui hetki sitten jalanjuuressa kiinni, näkyy enää ruokapöydässä ja kieltäytymässä perheen yhteisistä menoista milloin mihinkin tekosyyhyn viitaten. Lopulta jäljellä ovat ainoastaan avainkaapissa roikkuvat avaimet. Ainoat ikuisesti katoamattomat asiat ovat tiskipöydän likaiset astiat, lumityöt ja ruokalaskun koko.

Olen onnellinen, että perheessä on vielä yksi pieni, johon saan keskittää varauksetonta rakkautta ja jota voin vielä hetken pitää sylissä. Tuo pieni varavirtalähde on tänäkin vuonna pitänyt minua kiitettävästi liikkeessä ja toki välillä myös verenpaineet oikeissa toleransseissa. Tässä päivänä muutamana otimme pienen ihmisen kanssa hieman rajummin yhteen, niin vaimoni totesi savolaisella tyyneydellä, että "varmaan kurja katsoa itseään peilistä"

Hetken vielä pieni

 

Valon ja liikkeen vuosi

 

Minulle kulunut vuosi oli valon ja liikkeen vuosi. Vaikka tapahtumia oli paljon ja valitettavasti tänäkään vuonna ihan kaikki jutut eivät menneet pelkästään parempaan suuntaan, niin kokonaisuutena vuosi oli aivan loistava. Toki vuodessa itsessään oli paljon hyvää, mutta vielä enemmän löydän hyvää omassa ajattelumaailmassani ja tavassa käsitellä asioita. Ilmeisesti en vieläkään ole liian luutunut kasvamaan vahvemmaksi ja rohkeammaksi.

Liikettä vuodessa riitti niin työ- kuin henkilökohtaisessa elämässä. Ilahdutin vuoden aikana kolmen eri työnantajan verorekisteriä ja sain tehdä monenlaisia hommia ja vielä useammalla eri paikkakunnalla. Kaikista työpaikoista ja tehtävistä sain uutta oppia ja jokainen jätti myös jälkensä - uusia ystäviä, työkavereita, kontakteja ja ennen kaikkea oma maailmani avartui. Kun työelämä alkaa luuduttaa ja puuduttaa, suosittelen vähän jokaiselle rohkeaa askelta katsomaan, mitä kaikkea muualla on tarjolla.

Alan nyt paremmin ymmärtää milleniumien ajattelumaailmaa, joka perustuu jatkuvaan oppimiseen, kehittymiseen ja muutokseen. Tänään työmarkkinoille astuvat eivät tavoittele meidän tavoin pitkää ja kestävää työsuhdetta yhden työnantajan palveluksessa. He hakevat sitä, että pystyvät läpi uran löytämään uutta, kehittymään ja pitämään yllä myös työelämän positiivisen vetovoiman. Työuupumus tulee muuttamaan muotoaan. Enää ei väsytä siihen, että kaikki on aina samaa tai lähtemisen pelosta, vaan väsyminen tulee jatkuvasta etsimisestä ja työmarkkinoiden epävarmuudesta.

Liikettä riitti myös fyysisesti. Pitkäikäiset lukijat muistavat, että viime vuoden kamppailin liikunnan puutteen kourissa ja pyhästi lupasin antaa sieluni temppelille lisää raitista ilmaa ja fyysistä rasitusta. Tänä vuonna tuo lupaus on pitänyt. Liikunta löysi kuin löysikin tieni takaisin elämääni - joskin aika eri muodossa kuin tähän saakka. Nyt omaan aamun ohjelmistoon kuuluvat puolen tunnin reippaan aamukävelyt - tai näin talvisaikaan hiihtely. Jo pienen liikunnan vaikutuken huomaa kropassa ja siinä, kuinka paljon kevytkin reippailu piristää mieltä.



Rauhoittava kuva aamulenkin varrelta.

 

Se asenne

 

 

Valoa riitti vuodessa myöskin usein eri tavoin. Takana on "kaikkien aikojen kesä". Edes minä en muista kuin pari yhtä hienoa valoisaa ja helteistä kesää. Tällaiselle hellehullulle yhtäjaksoinen kuuma kausi oli mannaa! Kertaakaan ei omassa mielessä käynyt, että helle olisi riittänyt, eikä edes kasvihuoneilmiö-maanikkojen huutelu varjostanut nautintoani. Täysin estoitta iloitsin kesällä toimiston pätsistä ja iltaisin uimarannasta.

Hellekesä sattui siinäkin mielessä oikeaan saumaan, että perheen pienin pääsi tutustumaan kunnolla uimarantaelämään. Itselle järvessä uiminen ei ehkä ole nautinnoista suurin, enkä ole kummoinen rantahiekassa makoilija, mutta kun uimarantaa seuraa pienen lapsen silmin, pääsee osaksi pienen ihmisen nautintoa. Pienin lähtee talvella vielä uimakouluun, joten ensi kesänä rantariemut voivat olla hieman toisenlaisia.

Täyttä laukkaa!
 
Luonnonvalon lisäksi olen tänä vuonna kokenut koko elämän entistä valoisammaksi. Vuoden puolenvälin jälkeen huomasin itsessäni valtavan muutoksen positiiviseen suuntaan. Ehkä isäni kuoleman aiheuttama varjo väistyi vihdoin ja surutyö muuttui kauniiksi muistoiksi vapauttaen omaa kapasiteettia muidenkin asioiden ajatteluun. Pari vuotta se surutyö aktiviisesti otti, mutta pahimpienkin menetysten takana paistaa aina valo.
 
Minulle tuo surutyön läpikäynti on vapauttanut valtavasti energiaa. Nyt huomaan, että iltaisin jaksan muutakin kuin raahata itseni sohvalle nukkumaan. Toki liikunta on tehnyt terveemmän olon, mutta kyllä suurin energiavaranto tulee kuitenkin korvien välistä. Surutyön läpikäynti on raakaa aivotyötä. On aika muistella ja on aika unohtaa. Suruun ei saa jäädä vellomaan, mutta ei sitä saa jättää käsittelemättäkään. Näin loppuvuodesta menetin vielä oman mummoni, joten surutyötä tulee meidän perheessä vielä riittämään. Suru-uutisten vastaanottamisessakin kehittyy. Kun kerran on kokenut riittävän suuren menetyksen, niin seuraaviin osaa suhtautua eri tavalla. Se ei surun määrää vähennä, mutta se muuttaa tapaa kohdata oma surunsa ja menetyksen aiheuttama tuska.

Kaunis Kitka yläviistosta

Tuota energiaa olen käyttänyt moneen asiaan. Vuoden alussa starttailin omaa podcast-sarjaa, joka sittemmin jäi hienon radiokokeilun jalkoihin. Yksi kiistatta vuoden hienoimpia juttuja oli päästä tekemään viikottaista Saimaan Podilogi-sarjaa Radio Saimaalle. Lasselle olen ikuisesti kiitollinen mahdollisuudesta päästä tutustumaan radiotyöhön sekä siitä, että pääsin aivan nollakokemuksella vääntämään radiokolumneja. Harmi, ettei aika vielä ollut kypsä saada paikallista nettiradiota liikkeelle, mutta vielä senkin aika koittaa. Itse uskoin - ja uskon edelleen - tuotteeseen ja siihen, että siitä saataisiin menestystarina myös Etelä-Karjalaan. Jotkut asiat vain ottavat aikaa ja vaativat sen, että joku tekee sen kuuluisan pioneerityön.

Tuota orastavaa podcast-ajatusta täytyy ensi vuodelle jalostaa. Oma toiveeni olisi saada aikaan jotain podcastien ja Podilogin välistä. Eli ehkä tulossa on ajankohtaisia Etelä-Karjalaisia asioita ruotiva podcast-sarja. Ainakin kysyntää sellaiselle on, koska paikallinen äänitarjonta on vielä verrattain köyhää.

Vaihtuisiko moottoripyörä veneeseen - ei kai sentään?!

Podaamisen lisäksi olemme tänä vuonna tehneet pieniä kotiseutumatkoja. Viisivuotias on siinä mahtavassa iässä, että hänen kanssa matkustaminen on mutkatonta ja pienet retket onnistuvat niin autolla matkustaen kuin myös kävellen (niin ja hänet saa ylipäänsä mukaan joka paikkaan).
Salainen toiveeni on, että tästä viimeisestä painoksesta kasvaisi minulle vaelluskamu, jonka kanssa voisin tehdä joskus pidempiäkin retkiä. Matkaa olemme tähän saakka tehneet ihan tässä lähiseudulla ja lähimaakunnissa. Tutuiksi ovat tulleet Savitaipaleen Kärnäkosken linnoitus, Kiteen eläinpuisto ja Kotkassa Maretarium sekä merikeskus Wellamo.

Kotkaa täytyy kyllä ihan erikseen kehua - matkailullisesti kiva, nopeasti tavoitettava ja monipuolinen paikka, josta löytyy näkemistä yhtä aikaa pienille ja vähän isommillekin matkaajille. Käykää ihmiset ihmeessä Kotkassa!

Eikä unohtaa sovi Patvinsuon syysretkeä, jonka tein setäni sekä muksun kanssa.
Suomalaista lasitaidetta Wellamon näyttelystä kesältä.
Vuoden suurin reissu oli alkukesän Karhun kierros. Näin jälkikäteen ajateltuna olen kaverilleni todella kiitollinen, että hän suunnilleen korvasta pitäen raahasi minut takaisin metsäpoluille (niin ja vaimolleni siitä, että hän laski minut matkaan :) ). Eihän tuo Kuusamon reissukaan ihan tuubiin mennyt, mutta silti se oli vaeltaja-minän paluun alku. Ensi kesänä toivottavasti aikaa riittää pieneen Ilomantsin reissuun ja mielellään useamman yön verran. Sen verran tuo vaelluskärpänen pääsi puremaan Kiutakönkään rannalla seistessä.

Onneksi en toteuttanut uhkaustani siitä, että naulaan rinkan tuvan seinään ja poltan vanhat vaelluskenkäni...

Kaikest' selviää

 

Vuoden suurin opetus on se, että kaikesta selviää. Elämän tehtävä on näyttää ihmiselle välillä persettä oikein kunnolla, mutta sen merkitys ei ole lannistaa, vaan vahvistaa. Jokainen kokemamme takaisku on muutettavissa positiivisiksi kokemuksiksi ja jokaisessa mustimmassakin hetkessä on opin siemen - joskus sen opin tajuamiseen voi tosin mennä parikin vuotta, mutta silti.

Minua viime vuosien takaiskut ovat vahvistaneet. Ne ovat vahvistaneet itsetuntoani sekä ajattelumaailmaa. Toki elämän epäonnistumiset käyvät sieluun edelleen, mutta häviöön ei jää enää vellomaan. Ainakin omasta mielestäni olin vielä muutama vuosi sitten paljon heikompi ja takaiskujen sietokyky oli paljon pienempi. Nyt tuntuu, että olen paljon enemmän sinut itseni kanssa ja suhtaudun elämään noin ylipäänsä positiivisemmin. Toivottavasti ajattelumaailman muutos heijastuu myös ulospäin ja kantaa jossain vaiheessa hedelmää.

Toinen tämän vuoden opetus on se, että olen oppinut näkemään ympärilläni pienet, kauniit asiat. Ainakin minulla on omassa elämässäni niin paljon hyvää, että parhaat jutut näkee pelkästään päätä kääntämällä. Välillä on ehkä ollut liiankin kova kiire rakentaa uraa, menestystä ja muuta "vouhkaa", etten ole tarpeeksi ehtinyt nauttia ihan näistä arjen pienistä jutuista. Tässä on varmaan opin paikka itseni lisäksi myös monille muille.

Vuoden 2019 pähkinät pienessä kuoressa

 

Tulevana vuonna aion suunnata jollain tapaa uusille urille. Vahva veikkaus on, että työelämä tulee olemaan samanlaista sähläämistä ja oman paikan etsimistä ainakin alkuvuoden. Edelleen toiveissa on löytää itselle pysyvämpi jalansija firmasta, jonka arvot ja ajatukset allekirjoitan ja jolle olen valmis uhraamaan kolmanneksen elämästäni.


Työelämän muutosten lisäksi toiveissa olisi aloittaa jonkin sortin opiskelu. Ainakin tänä vuonna vähän vauhtia saaneet kieliopinnot saavat jatkoa. Aloin tutustua kesän aikana venäjän ja espanjan omaehtoisiin opintoihin ja huomasin kielten opiskelun olevan erittäin hyvää aivojumppaa. Venäjän kielen oppimista yritän vielä edistää pienellä naapurimaan matkailulla. Taskussa kiiltelee tuore viisumi ja sen käyttöä olen suunnitellut myös Svetoa pidemmälle.

Kirjoitushommat saavat edelleen jatkua. Olen ollut lievästi sanottuna hieman laiska näin loppuvuodesta, mutta siihen lupaan pyhästi pysyvämmän muutoksen. Edelleen kirjoittaminen antaa virtaa ja sen kautta on helpompi selkeyttää ajatuksia. Joten niin kauan kuin terapiatyökalu toimii, on hoitoa syytä jatkaa!

Kirjoitusten lisäksi haluan jatkaa alkuja saaneita podcast-tarinoita. Se tarvitsee uuden alustan ja ajatuksen ja mielellään jonkun kestävän johtoajatuksen. Olen hahmotellut jopa ajatusta, että saisin tehdä haastis-podcastia jonkun yhteistyöyrityksen kanssa, mutta se on totaalisesti vielä ajatuksen tasolla.

Näiden lisäksi olen kiinnostunut opiskelemaan. Olkoonpa kyseessä harrastus tai ihan oikea ammatti (joka minulta siis puuttuu), niin joka tapauksessa keski-ikäiset aivoni kaipaavat jotain jumppaa ja mieli huutaa uutta oppia. Tätä ajatusta alan jalostaa heti vuoden alussa.

Meni niin tai näin, niin oletettavasti luvassa on taas kerran vauhdikas vuosi, jonka käänteitä tuskin tässä vaiheessa edes pystyy arvaamaan. Toivottavasti lukijat pysyvät edelleen kyydissä!

Kiitos kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta - toivotan kaikille rauhallista ja entistä parempaa uutta vuotta 2019!

Aamulenkin anatomia

 


Kun astuu ovesta ulos, syksyinen viima pistelee naamaa. Pimeys alkaa pikkuhiljaa väistyä, mutta keskiverto syksyinen aamu on niin harmaa, ettei kellonaikaa voi päätellä pohjantädestä tai auringosta. Ensimmäinen ajatus on kääntyä kannoillaan ja palata sisään lämpimän sohvan nurkkaan. Ainahan sitä jotain tekemistä keksii. Mutta lopulta sisu ottaa vallan. Nyt on aika palauttaa sokerin väsyttämä keho takaisin ruotuun. Siis hop hop, aamukävelylle!
 
Käyn lähes joka aamu puolen tunnin reippaalla kävelyllä ennen töiden aloittamista. Kevyen lenkin aikana suuntaan ajatukset työpäivään ja suunnittelen, mitä päivän aikana aion saada aikaan. Yleensä, kun palaan takaisin lähtöpisteeseen, sormet jo syyhyävät päästä töihin käsiksi. Ja kieltämättä keho tykkää siitä, että sinne survoo raitista ilmaa heti aamusta. Mutta helppoa se ei aina ole!

Lehtien peittämä lähtösuora

Ensimmäiset askeleet hieman hankaavat vastaan. Jalka ei nouse, eikä happi kulje. Hengästyttää ja väsyttää - ja pikkuisen jopa viluttaa, t-viivalla ja ilman. Mikä ajaa ihmisen tänne pakkaseen, kun voisi nauttia (kalliin) keskuslämmityksen tuloksista? Pakotan kuitenkin lenkkarit vauhtiin. Askel askeleen jälkeen kotisuora jää taakse, eikä kunniallista paluuta ole. Korvissa soi tietenkin Aamulypsy - radiokamujen kanssa matkanteko menee helpommin.

Tykkään, että matkan aikana korviini tulee ääntä. Yleensä valitsen radion ja luonnollisesti SuomiPopin Aamulypsyn. Sen kanssa olen matkaa tehnyt milloin autolla, milloin jalan. Mutta ei se Lypsy mikään automaatio ole. Toisinaan on aamuja, että tekee mieli vähän vaihtelua. Silloin nappaan korviini Radio Suomirockin Aamun tai Radio Rockin Korporaation. Ja jos tuntuu, että pää on aivan tukossa, niin paras vaihtoehto on musiikki. Viimeksi kuuntelin aamusta J. Karjalaisen uuden albumin. Kävellessä musiikkiin pystyy syventymään.

Hanhet karkaa etelään

Yläpuolelta kuuluu kiivasta kalkatusta. Käännän katseeni yläilmoihin ja huomaan ison hanhiparven. Nuo ryökäleet karkaa etelään nauttimaan lämmöstä, kun me nahkajalkaiset jäämme tänne kylmään ja pimeään pohjoiseen kärvistelemään. Samalla huomaan, että tänä syksynä keskimääräinen vitutuksen määrä on ollut viime vuosia huomattavasti pienempi. On kohta marraskuu ja tunnen edelleen olevani vahvasti elossa. Ilmeisesti alan toipua viime vuosien surusta ja olen saanut elämästä uudella tavalla kiinni. Eli vika ei ollutkaan syksyssä, vaan korvien välissä, mielenkiintoista.

Kävely on aika yksinäistä puuhaa. Harvoin tuossa puoli kahdeksan jälkeen ketään pururadalla näkeekään. Ihmettelen, etteivät ihmiset tajua pienen happihyppelyn parantavaa ja mielenterveyttä kehittävää vaikutusta. Kun kävelee suunnilleen samaa reittiä, näkee samalla, kuinka pihojen syystyöt etenevät. Helposti erottaa, mitkä talot ovat asuttamattomia tai muuten huonolla hoidolla. Siinä missä jotkut haravoivat jokaisen lehden talteen, jää toisiin pihoihin siivoamattomat isot kasat. Jopa talot näyttävät surullisilta, kun niiden pihoja ei rapsutella

Kisapuistossa alkaa tapahtua aina talven koittaessa.

Kisapuiston kulmilla koetan sovittaa tontille uutta jäähallia. Mihinkään keskustan kansiareenaan en jaksa tässä rahallisessa tilanteessa uskoa. Ja hullulta kuulostaa purkaa keskustasta kokonainen kortteli monitoimiareenan vuoksi. Mutta päättäjät päättää, me verotettavat vaan maksetaan. Jalka alkaa nousta kevyemmin. Huomaa, että parin kuukauden työ tuottaa tulosta ja eteneminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin alussa. Kummasti kroppa hakee alamäessä jopa kevyttä juoksuaskelta - ei nyt sentään siihen lähdetä!

Kohtalaiseen fyysiseen kuntoon pääsee suhteellisen vaivattomasti. Se vaatii vain kolme sellaista liikuntakertaa viikossa, että hiki tulee ja hengästyy. Reipasta kävelyä kummempaa ei tarvita. Kummasti vaan meillä ruuhkavuosien orjilla on ajalle ottajia ja somelle tai telkkarille menevä aika varastetaan valitettavan usein juuri ulkoilusta. Sitä samaa tein itsekin muutaman vuoden. Kun illalla väsytti ja teki mieli heittäytyä painovoiman vietäväksi sohvalle, jäi ulkoilu käytännössä nollaan.

Pikkuhiljaa liikunnasta vaan luopuu ja kuvittelee pärjäävänsä ihan paikallaan olemalla. Tosiasiassa se ei ihan niin mene. Ihmisen keho vaatii liikuntaa ja mieli kaipaa raitista ilmaa. Liikkumaton ihminen jäykistyy, väsyy ja kelottuu. Ja kynnys aloitta minkään sortin harrastusta kasvaa. Mitään maratoni-triathloneita ei jokaisen tarvitse vetää, eikä edes käydä puulaaki-kaukalopallossa tai golfaamassa, mutta "kuha ees jotain". Ja jos raitis ilma tekee pahaa, niin kehoa voi liikuttaa kuntosalilla tai vaikka kotona.

Idyllisen Alakylän kauniit kadut

Puolituntinen alkaa olla taas taisteltu. Olo on loistava ja energiaa täysi. Poskia punottaa ja tunnen, kuinka veri kiertää läpi kehon. Jälleen kerran on lenkki tiennyt paikkansa, eikä omaatuntoa enää kolkuta liikkumattomuus. Kun ihmisellä on käytössä energiaa tietty määrä, niin siitä määrästä ei kannata uhrata osasia liikkumisen välttelyyn. Ja liikunnassa toimii myös porttiteoria. Kun alkaa tehdä tällaisia kevyitä kävelylenkkejä, niin pikkuhiljaa herää kiinnostus myös kovempaan liikuntaan. Ja yhtäkkiä oletkin siirtynyt kevyistä kävelyistä kuntosalille tai alat joogaamaan kotilattialla. Ja lopulta huomaat, että liikunta on tehnyt sinusta addiktin, etkä voi olla enää ilman. Tuota toivoisin itselleni.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Näillä viidellä keinolla voi syksyn selättää

 


Remontin jälkeen on vihdoin aika hengähtää ja karkasin viikonlopuksi Uimaharjuun toiselle työmaalle. Vuorossa "kesäpaikan" talvikuntoonlaittoa. Kuulostaa isommalta kuin onkaan - koska käytännössä leikkasin nurmikon, kannoin kesäromut varastoon ja laittelin mökkiin lämpöjä ja vähän lämpösuojauksia päälle, ettei ekoilla pakkasilla käy köpelösti. Samalla sitten vein kanervia haudalle ja kiertelin siinä hautausmaata "menneiden sukulaisten" tapaamisen merkeissä miettein, että niin se taas vuosi vierähti syksyyn.

Syksy ei todellakaan ole lemppariaikojani vuodesta. Joka vuosi narisen ja murisen sitä, kun kesä jää taakse ja alkaa vuoden huonompi puolisko - ikään kuin valittaminen auttaisi tässäkään asiassa yhtään. Päätin tänä vuonna ottaa asiaan uuden asenteen. Ei, en edelleenkään ala fanittamaan ruskaa, mutta päätin kestää syksyn kuin mies ja selättää ne fiilikset, jotka droppaa mun tunnelmaa.

Tässä viisi kivenkovaa punchlinea, jolla tänä vuonna selviämme syysmasennuksesta:

1) Lue uutisia

Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto.

Suomalaisiin on sisäänrakennettu veljekset nimeltä kateus ja vahingonilo. Nuo kaksi asiaa soittavat hyvin yhteen kuin turkulainen iskelmäduo, sillä kun jostain asiasta osaa olla kateellinen, niin yhtä lailla osaa olla vahingoniloinen, kun kateudenaihe häviää. Eli kun lottovoittajanaapurin talo palaa, niin sitä ei suinkaan sammuteta, vaan toivotaan, että tulipalon jälkeen naapuriraukka olisi yhtä köyhä kuin minäkin. Kuulostaako tutulta? Ja onhan olemassa sanonta, että suomalaiset ovat ainoa kansa, joka maksaisi satasen siitä, että naapuri ei saa ilmaista viiskymppistä.

Meitä suomalaisia harmittaa, kun menee huonosti. Harmittaa, kun etelässä on lämmintä ja meillä on kylmää. Kiukuttaa, kun aurinko menee kahdeksan jälkeen nukkumaan, koska jossain se paistaa edelleen. Olemme ylpeitä Suomen kesästä, koska sitä ei ole muilla - pakkasen ja kesän yhdistelmä kun on melko tuntematon 99% maapalloa.

No uutisia lukemalla näinä aikoina kateus kyllä karisee. Joka päivä saa sanomalehdistä lukea, kuinka hurrikaanit toisaalla lyö taloja matalaksi ja toisaalla taas maanjäristykset tasaavat tontteja. Noista ei kukaan ole, eikä saa olla iloinen, mutta se asettaa nämä meidän pienet syysmasennukset oikeaan raamiin. Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto. Tai kiukuttaako pimeys juurikaan, jos tarjolla on kuitenkin sähkövalot ja pattereissa lämpöä.

Siis asiat oikeaan mittasuhteeseen ja jos ei kovan maailman opit muuten tartu, niin kuulemma Karibian saarilla aletaan tarvita apujoukkoja raivaamaan myrskytuhoja. Kukaan ei kiellä syysmarisijaa ottamasta Norwegiania avustusjoukkoihin.

2) Pukeudu lämpimästi

Meille aina syyskuussa tolkutetaan, ettei pitäisi pukeutua toppatakkiin heti alkusyksystä, koska sitten ei kestä tammikuun pakkasia. Onpa ehkä pahinta bullshittiä ikinä.

Ensinnäkin tammikuun pakkaset ovat osa kansallista myyttiä, josta ei ole enää juurikaan konkreettisia todisteita. Parina edellistalvena kasvihuoneilmiö on tarjonnut Suomelle niin keski-eurooppalaiset talvet, että kun Lappeenrannassa silmät pisti kiinni, niin melkein tunsi olevansa Berliinissä. Kadut olivat täynnä märkää loskaa ja ruohokin näkyi maasta vielä jouluaaton tienoilla. Enemmän taisi tarvita kuravaatteita kuin jämäkämpää toppaa.

Ja toisekseen - pahinta syksyssä on se kylmän tunne. Se, kun Jumalan sormi tökkää pohjoisella viimalla kyljestä läpi niin, että tuulen tuntee munuaisissa saakka. Sitä tunnetta ehkäisemään on meille keksitty toinen toistaan parempia kankaita ja suojavaatteita. Ja kun kylmän tunne on pois, niin silloin harmituskin puolittuu.

Minä olen vasta aikuisiällä oppinut, kuinka ihana vaate esim. pipo tai kunnon toppatakki on. Nuorempana sitä kuvitteli olevansa tosi kolee, kun piti korvat paljaana (ja paleltuneena) vielä pakkasilla tai jätti kalsarit pois marraskuussa, koska luuli, että tytöt nauraa kalsareiden käyttäjille. Myöhemmin, kun tutustuin tyttösukupuoleen, niin heillä ei ole röntgenkatsetta, joka paljastaisi, ketkä pojista käyttää kalsareita ja ketkä ei. Ja jos tytön kanssa pääsee siihen tilanteeseen, että ne kalsarit on riisuttava, niin ei se pojat siihen stoppaa, että alta löytyy entisen tenniksenpelaajan nimikkoboxereiden sijaan mustat hepat (tämä siis ilmaisena vinkkinä lähinnä tuonne nuoriso-osastolle).

Minä pidän lämmöntunteesta ja siitä, ettei viluta (t-viivalla tai ilman). Sen takia kaivelen jo nyt rynnäkkövarustukseeni toppatakkia, kalsareita ja pipoa. Hanskat pidän kädessä aina ja piponkin vedän silmille niin kuin Irwin kovimmassa ryyppyputkessaan. Suurin ongelmani ovat jalat - niihin kun ei märällä oikein kannata talvikenkää laittaa ja sitten kesälenkkarit kyllä Suomen syksyssä kastuu.

3) Liikuntaa vaikka väkisin

Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin raahata sohvankyllästämä takapuoli ulos kelillä, jossa ulkona on pimeää, kylmää ja sataa vettä. Tieteellisin termein sanottuna sohvassa ei ole mitään liikuntaan työntäviä tekijöitä ja toisaalta taas ulkoilmassa ei ole molekyylin molekyyliä vetäviä tekijöitä. Tällöin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa tieteen kaikkia lakeja ja pakotettava itsensä ulos.
Raittiilla ilmalla on ihmeellinen vaikutus, tuli se ilma sitten kesäisessä lämpimässä muodossa tai syksyn kylmässä ja märässä. Pelkkä ulkona oleminen piristää ja saa mieltä vähän kohenemaan. Mutta toki vasta pienen kapinavaiheen jälkeen. Kun itse lähden ulos, niin ensimmäinen kilometri on täynnä armotonta vastustusta ja vitutusta. Miksi tänne piti itsensä raahata ja ketä tämä muka palvelee?! Sitten pikkuhiljaa keho tottuu ulkoilmaan. Happea saavat sekä aivot että sydän ja liikunta alkaakin tuntua mahtavalta. Tuo tunne vaan antaa odottaa itseään.

Ja kyllä liikunnaksi syksyllä kelpaa sisäliikuntakin. Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa. Kerran jo kävin kuntosalin sisäpuolella aikomuksena ostaa kuntosalikortti sekä itselle että kaveriksi lupautuneelle, mutta kun paikalla ei odottelusta huolimatta ollut henkilökuntaa palvelemassa, niin momentum meni ohi. Nyt viikon jälkeen tuo käynti on muista vain ja koko mentaalipuolen treenin joutuu aloittamaan alusta. Näinköhän treenikaverikaan enää muistaa lupaustaan.

Suomeen tarvittaisiinkin personal trainereiden lisäksi sellaisia virtuaalisia liikuttajia. He voisivat olla joku puhelinpalvelu, joka soittaa arki-iltaisin sovittuina hetkinä ja kysyisi hieman syyllistävästi, että jokos se peffa on noussut sohvalta kohti ulkoilmaa ja että missäs se herra on ollut, kun ei ulkona ole omenvartavaloista keski-ikäistä näkynyt ja lenkkaritkin kuulemma kasvaa sammalta. Nuo virtuaaliliikuttajat voisivat olla se pienen kipinän sytyttävä apu, joka auttaa ylittämään liikuntaan ehkäisevän kynnyksen. Tiedän jopa kokemuksesta, että pienen harjoittelun jälkeen liikuntaan meno starttaa lähes automaattisesti ja miettimättä, jolloin myös tarve tuolle virtuaaliliikuttajalle vähenee.

4) Etsi positiivista seuraa

 

Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin.

Minä olen kuullut melko luotettavalta taholta, että Suomessakin asuu sellaisten ihmisten joukko, jotka oikeasti pitävät syksystä. Ruskassa on kuulemma hienot värit ja sadekin tuntuu kivalta, kun se osaa jatkua kesän yli aina syksyyn saakka. Nämä tyypit ovatkin tänä vuonna eläneet yhtä suurta orgastista jatkumoa toukokuusta saakka. Milloinkaan ei luultavasti ole ollut tarjolla näin pitkää syksyä, joka otti jo ennakkoakin kolme kuukautta. On suoranainen ihme, ettei luonto mennyt niin sekaisin, että olisi synnyttänyt puiden lehdetkin jo suoraan syksyn väreihin.

Meillä syysvihaajilla on paha taipumus alkaa murjottaaa syksyisin ja monesti teemme sen vielä parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin. Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin. Samaa tekee myös moni vaimo, kun he lähtevät sienestämään tai marjastamaan. Mukaan ei tarvita muita pilaamaan hyvin alkanutta murjotusta. On kivempaa murista yksin karhujen kanssa kilpaa ja oikein kiihdyttää itsensä syyskiimaan miettimällä, mitkä kaikki asiat ovat Suomessa pielessä. Takana on neljän viikon vaatimaton kesäloma (verrattuna japanilaisten puolen päivän mittaiseen vastaavaan) ja verotuskin varmaan kovenee.

Syksyssä voi toteuttaa sensei-ajattelua. Murjottajan kannattaa etsiä rinnalleen kaveri, jolle kärpässieni on kaunein luonnonilmiö. Tuo sensei voisi opettaa murjottajalle sen, miten luontoa voi katsoa myös syksyllä nauttien. Ehkä voisimme perustaa syysmurjottajille tukilinjan tai seuralaispalvelun, jossa syysvihaajalle etsitään ulkoiluseuraa, joka taluttaa murjottajan korvasta käsin ulos ja pakottaa nauttimaan myös kylmemmästä säästä.

5) Kiellä syksy!

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen.

Viimeinen ja varmin keino selvitä syksystä on kieltää se kokonaan. Kun kaleterista on ruksittu kaikki elokuun päivät, niin vetäydytään kotiin, vedetään verhot ikkunaan ja otetaan kunnon Netflix&Chill-maratoni, joka kestää helmikuun loppuun. Työpaikalta otetaan "opintovapaata" syyslukukaudelle ja vanhempainvapaata kevätlukukaudeksi. Silloin voi huoletta murjottaa mökissään ja kieltää koko synkän syksyn olemassaolo.

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen. On siinä sitten astetta kovempi motivaatio saattaa itsensä kesäkuntoon, kun on Special Operaa vedellyt naamariin puolen vuoden kuurin. Tuo juomapuoli tietenkin arveluttaa, että tuokohan se Olvin rekka tukkusatsin everstiä kotiin saakka.

 
Kuulkaas Enot! Syksystä selvitään tänäkin vuonna ja tänä vuonna se tehdään tyylikkäästi muuttamalla asennetta positiivisempaan suuntaan. Kylmä on kylmää eikä pimeä muutu valoisaksi, vaikka kuinka murjottaa. Sen sijaan kylmää ja pimeää voi oppia sietämään ja jopa näkemään hieman positiivisena, jos muuttaa omaa asennetta. Syksy on asennepeliä!
 


Elämän neljä tukijalkaa 2/2







Jatkan koska lupasin - halusitte tai ette! Viimeksi pääsin siihen saakka, että elämässä rajallinen ja sitä kautta arvokkain omaisuutemme on aika, jota ei enää alun jälkeen valmisteta. Jokainen minuutti, jonka hukkaamme, kirjataan elämän kirjanpidossa suoraan tappioksi, eikä siihen palata. Mutta toisaalta jokaisen vapaan tahdon sisällä on päättää se, kuinka oman aikansa kuluttaa.
Lisäksi tulin siihen lopputulokseen, että niin ikävää kuin se onkin, raha pyörittää tätä maailmaa. Ilman rahaa ei toimeen tule. Vastavuoroisesti taas jokaisen omassa harkinnassa on se, kuinka paljon rahaa elämässään tarvitsee. Ja sitä kautta on vapaasti valittavissa se, miten paljon omaa aikaa ja energiaa on valmis tuhlaamaan rahan keräämiseksi. 

Tänään sitten loput.

Myös tiikerit hoitavat terveyttään vesijalkapallolla.
 

Terveys vaikuttaa kaikkeen

 
Minulle kolmas elämän tukijalka on terveys. Terveyttä ylläpitämällä voimme vaikuttaa siihen, kuinka paljon meillä on aikaa ja jos emme siihen ajan kokonaismäärään, niin ainakin ajan laadulliseen sisältöön. Terveyteen minä lasken kaksi eri osa-aluetta - fyysisen ja psyykkisen terveyden. Kumpikin vaikuttaa elämäämme tasan saman verran.

Fyysinen terveys syntyy siitä, että syö terveellisesti, liikkuu riittävästi ja lepää tarpeeksi. Itse koetan liikkua ja toisinaan se jopa onnistuu. Olen ihminen, joka vihaa juoksemista, pitää kävelystä ja sietää hiihtämistä. Mikään noista ei taatusti pääse menemään överiksi. Lempipaikkani liikunnalle on kuntosali. Olen melskannut rautojen parissa kuusitoistavuotiaasta saakka eli karkeasti reilun neljännesvuosisadan. No rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että on siinä muutamia vuosien pituisia taukoja ollut. Välillä kiinnostus vaan sammuu ja rauta maistuu paskalle. Sitten taas maataan kotona sohvalla, kunnes kasvanut maha peittää television ja tulee aika alkaa liikuttamaan itseä. Olen jälleen vaiheessa, jossa teen tuttavuutta salin kanssa ja koetan hakea uudelleen itselleni "kakkoskotia".

Ruokavaliossa taas tarjolla on tuhansia eri vaihtoehtoja. Jotkut tykkää lihasta ja jotkut lihattomasta. Toisille on must juttu seurata kaikkia superdieettejä ja muotivirtauksia ja sitä kautta tuntea koko ajan tekevänsä jotain oman terveyden tai hyvinvoinnin eteen. Jokainen tavallaan.
Itse vannon puhtaasti tavallisen perusruokavalion nimeen. Ihminen on loppujen lopuksi kahdella jalalla kävelevä polttomoottoritoiminen monitoimikone ja ruuan tehtävä on toimia tuolle polttomoottorille energianlähteenä. Ei tietenkään ole keneltäkään pois se, että tuon energian nauttii mahdollisimman miellyttävässä ja itselle sopivimmassa paketissa.

Terveyden kääntöpuoli onkin se, että sen annetaan hallita liikaa elämää. Terveydestä tehdään jumala, jolle uhrataan kaikki liikenevä aika ja sitä kautta myös raha. Liikunnan ja tervellisten elämäntapojen tarkoitus muuttuu orjasta isännäksi. Yhtä vaarallista on julistava terveysfasismi, jossa omaa totuutta julistetaan ainoana oikeana ja kuvitellaan, että maailma parantuu sillä, kun jokainen saadaan dieetille tai ainakin noudattamaan itämais-suufilais-hindulaista ruokavaliota, joka pelastaa varmasti maailman.
Yhtä haitallista on kuvitella, että terveyden voi hankkia pelkästään syömällä purkista oikean kombinaation ravinteita ja lisäaineita. Terveellinen elämä on kokonaisuus, jonka eteen täytyy tehdä töitä ja nähdä vaivaa. Liikkumisen ainoa keino suorittaa, on nostaa perse ylös sohvalta ja liikkua. Mikään ihmevempain tai pilleripurkki ei voi tuota oikaista. Sitten kun perusliikunta, riittävä uni ja terveellinen ruokavalio ovat reilassa, niin voi alkaa hifistellä. Itsekin olen vannoutunut arginiinin ystävä ja uskon siihen, että energiavajeen koittaessa saan argista apua arkeen.

Itse menetin uskoni liikuntaan pari vuotta sitten, kun isäni kuoli. Ajattelin, että jos maksimaalisen terveellisiä elämäntapoja viettänyt ja paljon liikuntaa harrastava mies voi kuolla noin vain, niin miksi uhraisin aikaa liikunnalle. Tuon saman ennenaikaisen kuoleman saa aikaan vähemmälläkin vaivalla kuin hiihtämällä tonnitolkulla talvessa. No nyt alkaa taas järki palaamaan pääkoppaan ja olen alkanut löytää liikunnasta iloa. Vielä vuosienkin jälkeen voin sanoa, että minulle paras mahdollinen avaus viikonlopulle on se, kun pääsen aamulla suht aikaseen kuntosalille ottamaan kunnon hiet ja siihen päälle saunaan.

Viimeinen terveyteen täysillä vaikuttava asia on mielenterveys. Minusta tärkein asia on se, että ihmisellä on tavoitteita ja päämääriä - eli käytännössä unelmia. Unelmoiva ihminen on sellainen, joka tuntee elävänsä ja menevänsä eteenpäin. Eteenpäin menevä ja katsova ihminen taas tuntee tuulenvireen kasvoillaan ja - tuntee elävänsä.

Sen lisäksi hyvään mielenterveyteen vaikuttaa positiivinen asenne elämään ja maailmaan ylipäänsä. Monet hukkaavat tolkuttomasti energiaa suhtautumalla maailmaan negatiivisesti ja vihamielisesti. Tuhlaamme energiaa katkeruuteen ja vihaan unohtaen samalla sen, että tuo aika, jonka hukkaamme, ei palaa ja energia, jota käytämme maailman mustaamiseen, voisi positiivisena tuottaa jotain hyvää. Esimerkiksi Suomen kesä on sellainen, joka todella vaatii vannoutunutta positiivisen asenteen omaksumista.

Kilpikonnatkin tarvitsevat muita lajitovereita - vaikka sitten harjoitellakseen pukkihyppelyä.

Jokainen tarvitsee jonkun

Viimeisenä elämän tukipilarina pidän muita ihmisiä. Jokainen meistä tarvitsee jonkun tai joitakin ympärilleen. Jokaisella on myös pääosin vapaus valita, kenen kanssa aikaansa viettää. Sukulaisia ei ehkä voi valita, mutta ystävät, työtoverit, naapurit ja harrastuskaverit ovat melko lailla vapaasti valittavissa - ainakin se, kuinka paljon heidän kanssaan viettää aikaa.

Yleensä ihmisen lähipiiri koostuu omasta perheestä. Joillakin siihen kuuluu puoliso ja lapsia, mutta pidän kyllä yhtä arvokkaana sitä elämäntapaa, jossa lapset jätetään yhtälön ulkopuolelle. Elämässä tärkeintä on elää niin, että elämä maistuu parhaalta - ja itselle oikealta. Elämän pääsääntö ylipäänsä on se, että kaikissa ratkaisuissa tulee olla itselleen rehellinen ja uskollinen.

Samaan tyyliin olen ajatellut kumppanin valinnasta. En jaksa uskoa siihen, että ainakaan minun Jumala on kiinnostunut siitä, seurusteleeko keskenään eri- vai samanmerkkiset ihmiset. Suurempana syntinä näen sen, että elämää hukkaa itselleen väärässä elämässä vaikkapa pakkoheterona. Ja kun nämä homohetero-jutut eivät edes ole valintoja, vaan osa ihmistä, johon ei omilla valinnoilla voi vaikuttaa.

Toiset taas elävät elämänsä kokonaan ilman puolisoa. Heille tärkeimmät ihmiset löytyvät ystävistä, työtovereista tai vaikka harrastuspiiristä. Eli ei se yksinäinenkään yksin elä, mutta hänen lähipiirinsä koostumus ja kiinteys on toisenlainen.

Miksi ihmeessä tarvitsemme toisia ihmisiä?

Ihminen on loppujen kuitenkin laumaeläin. Muiden ihmisien tarkoitus elämässämme on se, että voimme jakaa ajatuksiamme jonkun kanssa. Pään sisällä vellovat ajatukset ja mahtavat ideat on saatava kertoa jonnekin. Muut ihmiset ovat meille myös eräänlainen peili tai mittari ihmisyyteen. Muiden kautta näemme, olemmeko samanlaisia vai erilaisia.

Nykyaikana ajatusten jakaminen onkin helpottunut. Emme tarvitsekaan fyysistä ihmistä, jolle ajatukset jaetaan, vaan meille riittää se, että mielipiteemme tulee näkyviin Twitterissä, lehden tekstiviestipalstalla. Ja sitten hulluimmat koostavat mielipiteistään jopa blogin ja pakkosyöttävät ajatuksiaan lukijoille.

Oma lähipiirini koostuu ensisijaisesti omasta perheestä, joka siis myös varastaa suuren osan ajastani. Toinen piiri minulle ovat työkaverit. Jos elämästään jakaa kolmanneksen jonkun sakin kanssa, niin on itselle fiksuinta koettaa löytää ihmisiä, joiden seurassa viihtyy. Ja kolmas rinki muodostuu ystävistä ja sukulaisista. Heitä ehkä näkee harvemmin, mutta pidän heitä silti yhtä tärkeinä kuin noita kahta muutakin rinkiä.

Koska lähipiiriin sijoitetaan aikaa ja energiaa, on luonnollista, että tuo tuhlaaminen kannattaa tehdä niin, että se kannattaa. Eli Suomeksi sanottuna, aikaa ei kannata uhrata ihmisille, joiden seurassa ei viihdy tai jotka eivät anna sinulle yhtään mitään. Elämän mittaan meidän jokaisen lähipiiriin tulee ja sieltä lähtee ihmisiä. Kasvamme, muutamme, elämämme muuttuu ja ihmissuhteemme muuttuvat. On vain luonnollista, että kaikki ihmiset eivät vierellämme kulje läpi elämän. Mutta vastaavasti, kun kulkee silmät auki, niin läpi elämän voimme löytää uusia ihmisiä, joiden seurassa viihtyy ja joille haluaa aikaansa jakaa. Uusia ihmisiä tulee harrastuksista, naapurustosta, työpaikoilta tai sitten "ihan vaan jostain".

Nykyaika on tuottanut myös uudentyyppisiä ystäviä. On porukka, joiden kanssa pidetään yhtä lähes ainoastaan virtuaalimaailmassa. He ovat Facebook-, Whatsapp- tai Twitter-kamuja ja ainoa merkki heistä ovat tykkäykset ja kommentit omissa postauksissa tai viesti puhelimessa silloin tällöin. En pidä tätäkään ystävyydenmuotoa huonompana kuin vanhaa kunnon face-to-face-ystävyyttä. Päinvastoin, virtuaaliystävyys tuo lähemmäs ihmiset, jotka voivat olla fyysisesti kaukanakin ja nykyteknologia (tuo sana on niiiiiin keski-ikäinen!!) mahdollistaa sen, että voimme jakaa ajatuksia (siis lähimmäisyyden perimmäinen tarkoitus!) etäisyydestä huolimatta. Minulle esimerkiksi Whatsapp on yksi suurimmista ystävyydenhoitokanavista. Sitä kautta vaihdan paljonkin viestejä ihmisten kanssa, joita en saata fyysisesti tavata pitkiin aikoihin.

Nuorisolle olenkin asteen verran kateellinen siitä, että he osaavat käyttää virtuaalikanavia meitä keski-ikäisiä paljon notkeammin. Heillä on ilmeisen laaja ja moniulotteinen tuttavapiiri, joka tuntuu kattavan fyysisesti koko Suomen. Osan kanssa nuoriso on tekemisissä lähinnä virtuaaliteitse ja ilmeisesti koko ystävyys on syntynyt verkon pimeissä nurkissa. Olisikin mielenkiintoista lukea jotain tutkimusta modernista ystävyydensynnystä ja ystävyyden kiinteydestä. Ovatko nuo nuorison suosimat verkkokaveruudet kiinteydeltään verrattavissa perinteiseen kaveruuteen?

Jos joku sattuu tällaisen gradun tai tutkimuksen tuntemaan, niin vinkatkaapa.

Korkeasaaren pelinjohtajalla on viuhka levällään ajolähdön merkiksi

Neljä neljästä

Nyt olen koettanut hieman valottaa omaa elämänfilosofiaani teille. Pääkohtana on se, että aikaa meillä on rajallinen määrä, joten se kannattaa kuluttaa viisaasti. Töitä on jokaisen tehtävä, mutta on kaikkien itse päätettävissä, kuinka paljon haluaa aikaa ja energiaa uhrata työlle. Ja sama pätee muuhunkin elämään. Terveydestä kannattaa pitää huolta, jotta elämänlaatu paranee ja pysyy hyvänä loppuun saakka, mutta on yhtä lailla fiksua varoa, ettei terveydenhoidosta tule orjan sijasta isäntää. Ja muut ihmiset ovat meille jokaiselle rikkaus, mutta piiri kannattaa valita itse ja hyvin.
Toivottavasti nämä herättivät jotain ajatuksia lukijoissa. Ensi kerralla jotain kevyempää

Tämän tekstin kuvasaalis kuvaa Etelä-Karjalaista kotieläimistöä luonnollisessa ympäristössään.

Takapihan pioni täydessä loistossaan.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Massa liikkumassa

Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle. 

Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.

Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??

Enhän minä aina ole tällainen ollut?

Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.

Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...

Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....

Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.

Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?

Mää ny vaan ole tämmöttis

Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.

Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.

Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan. 

Korjausliike

Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).

Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.

Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.

Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.

Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?

Eteenpäin!

Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.

On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.

Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.  

 

perjantai 2. joulukuuta 2016

Hapetusta

Perjantai-ilta, ajelin pimeässä Mikkelistä mutkaista ja vähän ruuhkaista valtatietä kotiin. Kun pääsin perille, niin ruokapöydän kautta suoraan sänkyyn. Väsymyksen sijasta voisi olotilaa nimittää ennemminkin puolikuolleeksi. Arkiviikko otti kuin ottikin taas pistevoiton. Vaivun syvään uneen alta minuutissa. Puolen tunnin pikakooman jälkeen pääsen ylös ja saan ensin käyntiin pään ja sitten muun ruumiin (kyllä, se tosiaan tuntuu ruumiilta eikä keholta). Päässä jyskyttää Wienin filharmonikkojen kokoinen päänsärky. Hetkessä teen viikon parhaan päätöksen. Lähden ulos kävelylle.

Raittiin ilman kierrättäminen aivoissa ei ole koskaan huono sijoitus. Verenkierron kiihdyttäminen yksinkertaisesti jalkoja nostelemalla on todennäköisesti helpoimpia ja ainakin halvin tapa saada viikon aikana totaalisen umpeen jumittunut pää auki ja mieli piristymään. Kävellessä näkee samalla, kuinka ihmiset alkavat valmistautua joulun viettoon. Omakotitalojen pihoilla on kaikenlaisia valovirityksiä ja tämän vuoden hitti näyttää olevan ledeistä tehty valopuu (löytyy myös meiltä!). Ja kyllä minä tunnustan kurkkivani myös talojen sisälle. Iltaisin siellä ei juuri muuta liikettä näy kuin televisiosta tuleva hailakka valonkajo. Eikä kyllä liikettä näy ulkonakaan. Lähiöiden katuja saa mittailla kaikessa rauhassa ilman pelkoa suuremmasta ruuhkasta.

Jos suomalaisilla ei olisi koiria, joita on pakko lenkittää, niin melko hiljaista olisi iltaisin jalankulkuväylillä. Siihen olisi kätevää tuoda nippu aasialaisia ihmettelemään hiljaisuutta. Lappeenrannassakin riittäisi, kun turistit toisi lentokentältä ohimenevän tien varteen, niin hijaisuutta löytyisi enemmän kuin Kiinasta mistään.

Tänään halusin lähteä ulos itsekseni. Kävellessä tulee käytyä läpi viikon tapahtumat ja siinä samalla siirrän aivot ja mielen kätevästi viikonlopun offline-moodiin. Kun viikon ruusut ja risut on itsensä kanssa taistellut, niin vapaa-ajan voi ottaa täysin levon kannalta, eivätkä työt seuraa mukana omalle ajalle. Ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka haluavat purkaa stressiä tolkuttomalla juoksemisella tai hiihtämisellä.

Hellin vielä aivoja hyvällä musiikilla. Tällä kertaa korvista valui sisään Rolling Stonesin uusi livelevy "Havana Moon". Harva bändi pystyy tekemään pitkän livetaltioinnin ilman yhtään täytebiisiä tai turhaa biisien venyttämistä esim. yleisöä huudattamalla tai joutavilla täytesooloilla - mutta Rollareille se ei ole temppu eikä mikään. Koko levy on täynnä top-10 hittejä. Ja se soitto - parhaimmillaan livelevyyn saadaan yhdistettyä musiikin raaka voima ja biisien nerokkaat soinnut. Havana Moonissa se on lähes täydellistä. Jotenkin soitosta kuulee, että nämä kaverit ovat kuluttaneet lavoja yhdessä jo vuodesta 1962. Olen tuota levyä kuunnellut nyt parin viikon verran ja joka kuuntelukerralla siitä löytää jotain uutta. Levystä myös kuulee sen, että soittamisessa on edelleen tekemisen ilo mukana. Keikoilla ei taatusti tarvitse käydä rahan takia, jolloin motiivi täytyy löytyä musiikista itsestään.

Joskus taas kävely on parasta toisen kanssa. Siinä matkaa tehdessä tulee juteltua ja yleensä tuo raittiin ilman lievä yliannostus kyllä kirvoittaa kielenjuuresta parhaat (ja hulluimmat) jutut ja ideat. Parhaimmillaan kävelylenkki voi olla yhdistettyä puhetta, naurua, höpinää ja vakavaa asiaa. Ei ole ihme, että on kehitetty kävelypalaveri, mutta miksi ei ole olemassa kävelyterapiaa?? Minulle ainakin hyvä lenkki saattaa olla parin psykiatrin tunnin veroinen piristysruiske ja aivojen avaus. Voisikohan tuon jotenkin tuotteistaa....

Nyt kun on viikonloppu, niin liikkukaa hyvät ihmiset. Pukekaa sopivasti päälle ja menkää ulos katselemaan talvisia maisemia. Haukkokaa raitista ilmaa ja huuhdelkaa pajojen ja toimistojen pölyt ulos keuhkoista. Kiihdyttäkää aivojen verenkiertoa muullakin kuin salkkareiden superjännillä juonenkäänteillä. Nostakaa perseenne sieltä nahkasohvan uumenista ja karistakaa homeet olkapäiltä - on ulkoilun aika! Tehkää palvelus myös kaverillenne ja pakottakaa hänetkin ulos pakkaseen tuulettumaan. 

PS. Jos ihmettelette tätä positiivista asenneilmaston muutosta, niin se johtuu siitä, että marraskuu on takana, syksy on kärsitty ja kevään edessä ainoana raivattavana esteenä ja kärsimyksenä on enää talvi, joka on jo hyvällä alulla. Voisin varovasti todeta, että aletaan olla jo paremmalla puolella...

lauantai 27. elokuuta 2016

Nuorisourheilu ja huippu-urheilu

Petteri Sihvonen nosti todellisen myrskyn juniorien vanhempien uima-altaassa tämän viikkoisella kolumnillaan ja aihe pysynyt koko viikon framilla. Niille, jotka tähän urheilun syvään totuuteen ole vielä tutustuneet, niin linkki on tässä:

https://blog.paf.com/petterisihvonen/2016/08/21/akateemiset-aidit-pilasivat-suomalaisen-huippu-urheilun/#.V8EKFMWU9yI

Luin kirjoituksen vielä tarkemmalla silmällä aamulla läpi ja eihän tätä voi olla ottamatta käsittelyyn. Itselläni on taustaa junioriurheiluun sen verran, että olen lapsena saanut harrastaa kaikkea, mihin rahat vaan riittivät ja enkä omista lahjakkuutta missään muussa kuin nenänkaivelussa ja suunsoitossa. Urheilullisinta minussa lienee se, että osaan istua SaiPan pelissä juuri optimaalisessa asennossa ja näytän kaikkitietävältä kiekkonikkarilta. Isäni toimi muutamissa joukkueissa valmentajana ja mikä parasta hän toimi useampia vuosia junnu-lätkässä myös erotuomarina. Siinä sitä saa perspektiiviä suomalaisiin vanhempiin. Tästä samasta syystä en itse voisi koskaan valmentaa tai tuomaroida mitään joukkuetta. Valitettavasti jokaisen joukkueen vanhemmistoon kuuluu vakiona vähintään se yksi persereikä.

Nyt aikuisiällä olen saanut seurata paria junioriurheilun tarinaa. Toisessa tarjottiin lajeja kokeiluun, mutta mikään niistä ei tuottanut tulosta, mutta liikunnan ilo löytyi tanssista. Harrastaminen on kivaa ja lapsi on sitoutunut siihen, että käy treeneissä ja oppii uutta ilman mitään menestymisen painetta. Lapsi tajusi saman kuin me vanhemmatkin - huippu-urheilu ei ollut häntä varten. Toisessa taas laji löytyi pienen etsimisen jälkeen ja samalla paljastui iso läjä halua tehdä töitä ja menestyä, mutta myös lahjakkuutta lajissa, joka on tuntunut vievän nuoren miehen sielun kokonaan. Siis Sihvosen termein samasta perheestä löytyy Toni-Petteri ja sitten se huippu.

Huippu-urheilu ja junioriurheilu

Olen Sihvosen kanssa samaa mieltä, että jos halutaan tuottaa huippu-urheilijoita, niin "kaikki pelaa"-periaate ei noita huippuja tuota. Huippu-urheilu vaatii todellista sitoutumista ja hurjaa halua tehdä töitä ja sitoutua lajiin jo nuorena. Se vaatii sitä, että sille joukkueelle tai lajille uhrataan oma sekä vanhempien elämä jo pienestä pitäen ja alusta saakka on tietoinen halu pärjätä omassa lajissa ja mennä siinä päätyyn saakka. Näillä lapsilla on jo B-ikäisenä takana on tuhansia tunteja töitä. Ja jos puhutaan joukkuepelistä, niin se tarkoittaa, että koko joukkue on täynnä samanlaisia ja samaa haluavia nuoria.

Näissä joukkueissa valmentaja on auktoriteetti, joka päättää ketkä pelaavat ja ennen kaikkea, ketkä eivät pelaa. Kokemukseni mukaan tämä ei ole ongelma lapsille, vaan vanhemmille. Monta kertaa olen itse istunut katsomossa ja katsonut, kun poika istuu penkillä odottaen peliaikaa sitä saamatta. Mutta kun olen pojan kanssa keskustellut, niin se kuuluu hänestä pelin henkeen. Ja nyt puhutaan ihan oikeasta lahjakkuudesta eikä Toni-Petteristä.

"Kaikki pelaa"-säännöt eivät huipulle tähtäämisessä toimi valmentajan, pelaajien eikä edes niiden peliajatta jäävien takia. Valmentajalle työn tekeminen pelaajilla, joilla ei ole menestymisen halua ja ennen kaikkea työnteon halua, on tuskainen taival. Se turhauttaa ja lopulta saa aikaan sen, että myös valmentajan moti on syöty loppuun. Valmentajasta tulee ihakki eli henkilö, jolle joukkueen eteenpäin meneminen on "ihan sama".

Pelaajille taas osaamattoman nipun laittaminen kentälle on tuskaa. Parhaassa tapauksessa "Nuori Suomi"-kentällinen häviää koko pelin ja aiheuttaa joukkueessa juopaa pelaajien kesken. Ja uskokaa pois - lapsetkin pelaavat voitosta jo pienestä pitäen.

Pahinta tuo "kaikki pelaa"-mentaliteetti on niille nuorille, jotka eivät ole niin hyviä ja motivoituneita pelaajia. Hehän tuntevat niskassaan valmentajien, pelikavereiden ja myös omien vanhempien katseet. Pärjätä pitäisi, vaikka mitään mahdollisuutta siihen ei ole. Monta kertaa kaukalolta lähteekin isän matkaan aika hiljaisia poikia ja tyttöjä.

Millä tämä yhtälö sitten ratkaistaan?

Ensinnäkin liikunta kuuluu kaikille ja kaikentasoisille pelaajille. Lasten ja nuorten harrastaminen ja liikunta on tärkein tekijä siinä, että lapset eivät valu kadulle liian aikaisin tekemään ei-mitään-järkevää. Toiseksi taas lapsena opittu tapa liikkua kantaa aikuisiälle. Jos tuota tapaa ei opi lapsena, ei se tartu enää aikuisenakaan. Ja liikkumattomuuden kustannukset ovat kansanterveydelle ja terveysmenoille myrkkyä. Kuinka paljon Suomessa hoidetaan jo nyt niitä seurauksia, jotka johtuvat liikunnan puutteesta ja huonoista elämäntavoista?

Huippu- ja harrastusurheilulle tulee olla eri joukkueet ja eri pelaajat. Jokaiselle nuorelle tulisi olla mahdollisuus harrastaa omalla tasollaan. Jos lapsesta ei tule huippua, niin toivottavasti edes lajin aktiiviharrastaja. Kyllä minäkin lätkästä nautin lapsena, vaikka en koskaan siinä pärjännyt. Sitten sainkin pelata höntsä-joukkueessa, jolla toki oli omat pelipaidat, mutta harvemmin veristä kamppailua pokaalista.

Käytännössä ongelma on tälläkin hetkellä hienotunteisuus ja päättämättömyys. Emme uskalla tunnustaa, että menestymisen eteen tehdään töitä ja vaaditaan lahjakkuutta jo pienestä pitäen. Emmekä myönnä edes itsellemme, että jokaisesta ei vaan tule "TeemuSelännettä" - tuo on meidän vanhempien ongelma, ei lasten. Petteri Sihvosen termein puhuttuna suurin ongelmat eivät ole ainoastaan akateemiset äidit, vaan myös ex-lätkä-faijat, jotka koettavat taikoa paskasta kultaa.

Ja emme pysty tekemään päätöstä siitä, että urheiluseura Nakkilan Nakki tähtää SM-sarjaan ja Makkolan Makkara taas haluaa tarjota mahdollisuuden pelata pelaamisen ilosta. Nyt on onneksi jo vähän nähtävissä tämän suuntaista liikennettä. Olen lehti-ilmoituksista seurannut, että on alkanut tulemaan joukkueita, jotka haluavat kerätä niitä pelaajia, jotka eivät huippuihin mahdu. Kun tehdään päätös eriyttää huiput ja harrastajat, niin henkinen tuska helpottuu ainakin pelaajilta ja valmentajilta. Vanhempien tuskaa tämä ei välttämättä paranna.

Lapsiurheilun kustannukset

Se, mitä Sihvonenkaan ei suuressa viisaudessaan käsitellyt on, että suurin huippu-urheilun ja myös harrastusuheilun tuho ovat alati kasvavat kustannukset. Olen itsekin nähnyt, kuinka mahdollisesti lahjakkaan lapsen ura tyssää siihen, että perheellä ei ole varaa harrastaa. Tämä siis nykypäivän Suomessa, missä koko yhteiskunta perustuu "kaikki maksaa liikaa veroja"-mentaliteettiin.

Lasten urheilu vaatii todella paljon aikaa ja rahaa. Harrastuspaikkojen maksuja on korotettu koko ajan, joukkueiden kulut nousevat pelimatkojen ja valmennusmaksujen takia. Harrastusvälineet kehittyvät vuosi vuodelta ja samoin niiden kustannukset. Harrastuspaikkojen määrää on vähennetty ja se tarkoittaa sitä että lasta kuskataan eri puolelle kaupunkia kovin kummallisiin aikoihin. Niitä kaikkien vanhempien kaipaamia "halpoja lajeja" ei tänä päivänä tahdo löytyä mistään. Ja vaikka tuo harrastaminen kallista onkin, niin olen silti sitä mieltä, että joka penni on sijoittamisen väärti.

Kun talous vetää samaan aikaa kovasti alamäkeen, olemme kohta keskiaikaisessa tilanteessa, jossa harrastaminen on mahdollista vain hyväosaisille. Mitä sitten tapahtuu niiden perheiden lapsille, joissa vanhemmat ovat työttömiä ja harrastaminenkin jää pois rahanpuutteen takia? Emme pelkästää syrjäytä noita lapsia, vaan hukkaamme varmasti lahjakkuuksia, joista olisi tullut urheilukentällä menestystarinoita.

Jo sillä rahalla, mitä laitoimme Rion olympialaisiin, olisi tehty junioriurhelussa paljon hyvää. Rion joukkueen yhden pronssimitalin hinta oli miljoona euroa. Onko tuo kohtuullista? Olisin ehkä lähettänyt postikortin, jossa kerrotaan, että rahat on loppu ja emme tulekaan kisoihin. Nähdään ehkä neljän vuoden päästä.

Pahoittelut kyynisyydestäni, mutta Paavo Nurmikin kääntyisi haudassaan, jos olisi tätä rämpimistä näkemässä.