Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

#olisinpatiennyt

 


Viikon lopussa alkoi läpi somelandian levitä Maaret Kallion virtuaaliaalloille laskema somehaaste #olisinpatiennyt. Haaste sai alkunsa HS:n artikkelista, jossa viideltä vaikuttajalta kysyttiin, mitä he kertoisivat viisitoistavuotiaalle itselleen elämästä. Minusta haaste on kaunis ja kun lukee samalla risuaidalla heitettyjä twiittejä, on se koskettanut monia muitakin. Ilahduttavinta oli lukea nuorten vastauksia, joissa he kertoivat saaneensa enemmän tai vähemmän aikuisten vihjeistä eväitä omaan ajatteluunsa.

Viisitoistavuotias nuori on ihmiseksi täysin raakile. Hän elää epävarmuudessa, vaikka muutaman vuoden päässä häämöttää lainmukainen aikuisuus sekä ensimmäiset suuret päätökset siitä, mihin elämänsä suuntaa. Mieltä myllertävät yhtä aikaa kouluun, ihmissuhteisiin ja elämään ylipäänsä liittyvät muutokset. Lapsi hyppää nuoruuden kautta kohti esiaikuisuutta.

Me nelikymppiset olemme viisitoistavuotiaiden mielestä täysiä käpyjä vailla mitään käsitystä siitä, millainen maailman "ihan oikeasti" on. Todellisuudessa me olemme vasta ensimmäiset aikuisiksi katsottavat ihmiset. Elämä ennen tätä ikää on ollut pelkkää oppimista.

Itse olin viidentoista ikäisenä Joensuun Rantakylän yläasteella viimeistä vuotta. Yhteishaussa olin hakenut ainoastaan lukioon. Mitään tiettyä haavetta tulevasta ammatista ei ollut, eikä elämälle ollut olemassa mitään varmaa suuntaa. Olin koulussa hyvä ja tiesin pääseväni melko varmasti mihin tahansa kouluun, mihin pyrkisin.

Taloudessa elettiin juuri ylikuumenemisen ja laman vaihtoaikaa. Vuonna 1990 Suomi oli bruttokansantuotteella mitattuna maailman kahdeksanneksi rikkain maa. Muistaakseni meillä kotona isällä oli töitä vaihtelevasti ja yksinhuoltajan perheen talous oli välillä ohuen langan varassa. Ei me missään leipäjonossa kuitenkaan seisottu (koska silloinen Suomi ei leipäjonoja vielä tuntenut).

Elämä ei koskaan tuntunut toivottomalta. Epävarmalta joo ja aika ajoin kovin vaikealta käsittää, mutta asioissa oli aika huoleton ja positiivinen klangi. Tuossa iässä tärkeintä olivat kai kaverit ja se, että sai suunnilleen tehdä asiat mieleisellään tavalla.

Ja kun varaa ei mihinkään ollut, niin eipä paljon muotivirtaukset mieltä kaivaneet. Tuntuu, että noista ajoista on eriarvoisuus lisääntynyt ja kuilu eri luokkien välillä leventynyt. Radiossa soi Raptori, Pekka Ruuska, Snapp ja New kids on the block. Yksi vahva muistikuva ko. vuodelta olikin, kun nuoret saivat ensimmäisen virallisen radiokanavan YLE:n taajuuksilta - kesäkuussa 1990 starttasi Radio Mafia.

Maailmalla elettiin uuden toivon aikaa. Neuvostoliitto hajosi ja koko keskinen sekä itäinen eurooppa oli yhtä suurta muutosta. Kylmä sota lopetettiin, Saksat yhdistettiin ja lopulta koko itäblokki muokattiin uusiksi. Etelä-Afrikassa Nelson Mandela vapautettiin. Toisaalta taas Jugoslavian hajoamisesta kimmonnut sisällissota oli muutaman vuoden päässä ja Arabian niemimaalla Irak aloitti hyökkäyksen Kuwaitiin käynnistäen samalla prosessin, joka johti lopulta Yhdysvaltain armeijan monivuotiseen sotaretkeen.

Tuota aikaa eläneenä ei minkään asian merkitystä tajunnut vasta kuin vuosia myöhemmin. Asiat tapahtuivat hitaasti tapaus kerrallaan ja kokonaisuuden saattoi nähdä vasta vuosien päästä. Kunpa olisinkin tajunnut eläväni silloisen maailmanajan suurimman murroksen aikaa.

Maailma oli aika toisenlainen. Se oli suurempi ja asiat tapahtuivat hitaammin. Pääasiallinen media koostui sanomalehdistä, radiosta ja television puoli yhdeksän uutisista. Ikkuna maailmaan oli olemassa, mutta aika paljon pienempi se oli kuin nykyisin. Ei ollut toivoakaan nähdä videoita lento-onnettomuuksista tai urheilutapahtumista välittömästi tapahtuman jälkeen. Kukaan ei kulkenut kännykkä taskussa, eikä edes kameraa ollut mukana kuin turistimatkoilla - niin ja sekin oli filmikamera, jonka kuvat sai käteen pari viikkkoa sen jälkeen, kun filmi oli viety kehitettäväksi.

Tuolta on kuitenkin ponnistettu ja tänään olen bloggaaja, radiokolumnisti ja nähnyt työ- sekä perhe-elämää jo parinkymmenen vuoden ajan. Jo tätä tekstiä kirjoittaessa teen jotain, mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Kirjoitan omia ajatuksiani kaiken kansan luettavaksi.

Poika susta tulee jotain - susta tulee sosiolgi!

Kirje 15-vuotiaalle minulle

Kuules poika!

Elämässä on loppujen lopuksi hyvin vähän asioita, joilla on todella merkitystä. Ne tärkeimmät asiat ovat perhe, terveys, positiivinen elämänasenne ja usko tulevaan. Asioiden merkityksen ymmärrät, kun mietit, minkä asioiden menettäminen koskee kaikkein eniten. Se, että et pääse haluamaasi kouluun tai rakkautesi kohde ei sinulle syty, kirpaisee hetkisen, mutta kun kannat hautaan itsellesi rakkaan ihmisen, tiedät, ettei tästä selvitä ihan äkkiä. 

Elämä opettaa. Välillä se antaa turpaan ihan vain opetusmielessä. Joka kerta, kun löydät itsesi katuojasta, se on paikka oppia ja muuttaa suuntaa. Ja kaikesta, siis ihan kaikesta, voi oppia jotain. Ongelmat, takaiskut ja epäonnistumiset ovat vain elämän keino kertoa, ettet ole vielä täydellinen. Se auttaa siinä, ettet vahingossa luulisi osaavasi kaikkea ja kyllästyisi.

Ole ystävällinen ja kohtelias. Muiden ihmisten hyvä kohtelu ei maksa sinulle mitään. Mutta se tuottaa valtavasti hyvää. Jätä itsestäsi jälki hyväluontoisena ja positiivisena ihmisenä. Se takaa vähintään sen, että löydät hautajaisiin arkunkantajat. Kohteliaisuus maksaa itsensä aina korkojen kera takaisin. 

Sen sijaan itsekkyys, epärehellisyys ja pelkkä oman edun tavoittelu jättävät jälkeensä lisälaskua. Et koskaan voi tietää, missä joudut tapaamaan huonosti kohtelemasi ihmisen uudestaan. Hän voi olla tuleva pomosi tai hoitaja, joka vaihtaa vaippasi, kun päädyt lastesi hylkäämänä palvelutaloon.

Älä uhraa aikaa ja energiaa mulkkuihin. Meistä ihmisistä tulee aina tietty prosentti olemaan ihmisiä, joista et pidä. Heitä on kouluissa, työpaikoilla, liikenteessä, lasten harrastuksissa ja kauppojen kassajonoissa. He eivät muutu, vaikka opettaisit tai koettaisit kertoa, kuinka maailma oikeasti pyörii. Heistä ei tule mukavia ja empaattisia, vaikka kurtistaisit kulmiasi oikein kovaa ja puristaisit kädet nyrkkiin. Mulkvisteja toki tarvitaan - heidän rinnallaan mukavat ihmiset näyttävät vielä mukavammilta.

Et voi ennustaa. Kukaan ei voi oikeasti suunnitella elämäänsä eteenpäin. Unelmoida voi ja pitää, mutta tarkkaa tietä omalle elämällesi et voi tietää. Ja se on elämässä lopulta parasta. Elämä käy tylsäksi, jos sen seuraavat kurvit ja mäet tietää etukäteen. Ja yhtä turhaa kuin on katsoa liikaa eteenpäin, on katsoa elämässä taaksepäin. Joku viisas sanoi, että peruutuspeilin kautta on mahdotonta ohjata ja se on täysin totta. Äläkä koskaan käytä sanontaa Carpe diem - kuulostat vain tyhmältä, eikä latinan osaamista enää muutenkaan arvosteta.

Ja sinun elämästä olet vastuussa sinä. Et voi syyttää ketään siitä, että vedät oman elämäsi viemäristä alas. Et myöskään voi kaataa kenenkään toisen niskaan sitä, että teet elämässäsi vääriä valintoja. Meistä jokainen valitsee väärin - viisaat erottaa siitä, että he ottavat opikseen. Olet aina itsesi paras kannustaja, tuomari ja pelastaja.

Kunnoita ja arvosta itseäsi. Usko unelmiisi ja luota siihen, että elämä kantaa. Jokaiselle asialle elämässä on olemassa vaihtoehto. Elämä itsessään on valtavan arvokas lahja, eikä sitä kannata uhrata turhan takia. 

Muista, että aika on kallein resurssi, jota omistat. Sitä ei tehdä lisää ja jokaiselle meistä on annettu oma tuntimäärämme. Ne tunnit kannattaa käyttää mahdollisimman viisaasti. Äläkä koskaan vaihda aikaa rahaan. Rahaa tulee ja rahaa menee, eikä sitä koskaan ole tarpeeksi. Vaikka tienaisit miljoonan, tulet haaveilemaan enemmästä. Onnellisin ihminen on hän, joka osaa arvostaa sitä, mitä omistaa, eikä vain sitä, mitä ei omista.

Älä häpeä. Ne tilanteet, joita pelkäät ja nolostelet eniten, ovat yleensä paikkoja, joista saat parhaat muistot. Kun kuolet, et halua viime hetkillä muistella asioita, jotka jätit tekemättä, vaan asioita, joita teit ja joista nautit. Sen vuoksi ylitä häpeä ja käy rohkeasti tulta päin.

Ja viimeisenä - jätä itsestäsi jälki. Lapsi, kirja, graffitti seinään tai vaikka entisöity loistoauto. Minun jälkeni kasvavat tällä hetkellä kohti aikuisuutta. Toivon, että kun joskus kuolen, minua katsottaisiin samalla  tavalla kuin itse katsoin omaa isääni hänen poismenonsa jälkeen.

Elä viisaasti - ja usko, mitä sanon!

Ja loppuun tietenkin trendikäs selfie.

Näillä viidellä keinolla voi syksyn selättää

 


Remontin jälkeen on vihdoin aika hengähtää ja karkasin viikonlopuksi Uimaharjuun toiselle työmaalle. Vuorossa "kesäpaikan" talvikuntoonlaittoa. Kuulostaa isommalta kuin onkaan - koska käytännössä leikkasin nurmikon, kannoin kesäromut varastoon ja laittelin mökkiin lämpöjä ja vähän lämpösuojauksia päälle, ettei ekoilla pakkasilla käy köpelösti. Samalla sitten vein kanervia haudalle ja kiertelin siinä hautausmaata "menneiden sukulaisten" tapaamisen merkeissä miettein, että niin se taas vuosi vierähti syksyyn.

Syksy ei todellakaan ole lemppariaikojani vuodesta. Joka vuosi narisen ja murisen sitä, kun kesä jää taakse ja alkaa vuoden huonompi puolisko - ikään kuin valittaminen auttaisi tässäkään asiassa yhtään. Päätin tänä vuonna ottaa asiaan uuden asenteen. Ei, en edelleenkään ala fanittamaan ruskaa, mutta päätin kestää syksyn kuin mies ja selättää ne fiilikset, jotka droppaa mun tunnelmaa.

Tässä viisi kivenkovaa punchlinea, jolla tänä vuonna selviämme syysmasennuksesta:

1) Lue uutisia

Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto.

Suomalaisiin on sisäänrakennettu veljekset nimeltä kateus ja vahingonilo. Nuo kaksi asiaa soittavat hyvin yhteen kuin turkulainen iskelmäduo, sillä kun jostain asiasta osaa olla kateellinen, niin yhtä lailla osaa olla vahingoniloinen, kun kateudenaihe häviää. Eli kun lottovoittajanaapurin talo palaa, niin sitä ei suinkaan sammuteta, vaan toivotaan, että tulipalon jälkeen naapuriraukka olisi yhtä köyhä kuin minäkin. Kuulostaako tutulta? Ja onhan olemassa sanonta, että suomalaiset ovat ainoa kansa, joka maksaisi satasen siitä, että naapuri ei saa ilmaista viiskymppistä.

Meitä suomalaisia harmittaa, kun menee huonosti. Harmittaa, kun etelässä on lämmintä ja meillä on kylmää. Kiukuttaa, kun aurinko menee kahdeksan jälkeen nukkumaan, koska jossain se paistaa edelleen. Olemme ylpeitä Suomen kesästä, koska sitä ei ole muilla - pakkasen ja kesän yhdistelmä kun on melko tuntematon 99% maapalloa.

No uutisia lukemalla näinä aikoina kateus kyllä karisee. Joka päivä saa sanomalehdistä lukea, kuinka hurrikaanit toisaalla lyö taloja matalaksi ja toisaalla taas maanjäristykset tasaavat tontteja. Noista ei kukaan ole, eikä saa olla iloinen, mutta se asettaa nämä meidän pienet syysmasennukset oikeaan raamiin. Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto. Tai kiukuttaako pimeys juurikaan, jos tarjolla on kuitenkin sähkövalot ja pattereissa lämpöä.

Siis asiat oikeaan mittasuhteeseen ja jos ei kovan maailman opit muuten tartu, niin kuulemma Karibian saarilla aletaan tarvita apujoukkoja raivaamaan myrskytuhoja. Kukaan ei kiellä syysmarisijaa ottamasta Norwegiania avustusjoukkoihin.

2) Pukeudu lämpimästi

Meille aina syyskuussa tolkutetaan, ettei pitäisi pukeutua toppatakkiin heti alkusyksystä, koska sitten ei kestä tammikuun pakkasia. Onpa ehkä pahinta bullshittiä ikinä.

Ensinnäkin tammikuun pakkaset ovat osa kansallista myyttiä, josta ei ole enää juurikaan konkreettisia todisteita. Parina edellistalvena kasvihuoneilmiö on tarjonnut Suomelle niin keski-eurooppalaiset talvet, että kun Lappeenrannassa silmät pisti kiinni, niin melkein tunsi olevansa Berliinissä. Kadut olivat täynnä märkää loskaa ja ruohokin näkyi maasta vielä jouluaaton tienoilla. Enemmän taisi tarvita kuravaatteita kuin jämäkämpää toppaa.

Ja toisekseen - pahinta syksyssä on se kylmän tunne. Se, kun Jumalan sormi tökkää pohjoisella viimalla kyljestä läpi niin, että tuulen tuntee munuaisissa saakka. Sitä tunnetta ehkäisemään on meille keksitty toinen toistaan parempia kankaita ja suojavaatteita. Ja kun kylmän tunne on pois, niin silloin harmituskin puolittuu.

Minä olen vasta aikuisiällä oppinut, kuinka ihana vaate esim. pipo tai kunnon toppatakki on. Nuorempana sitä kuvitteli olevansa tosi kolee, kun piti korvat paljaana (ja paleltuneena) vielä pakkasilla tai jätti kalsarit pois marraskuussa, koska luuli, että tytöt nauraa kalsareiden käyttäjille. Myöhemmin, kun tutustuin tyttösukupuoleen, niin heillä ei ole röntgenkatsetta, joka paljastaisi, ketkä pojista käyttää kalsareita ja ketkä ei. Ja jos tytön kanssa pääsee siihen tilanteeseen, että ne kalsarit on riisuttava, niin ei se pojat siihen stoppaa, että alta löytyy entisen tenniksenpelaajan nimikkoboxereiden sijaan mustat hepat (tämä siis ilmaisena vinkkinä lähinnä tuonne nuoriso-osastolle).

Minä pidän lämmöntunteesta ja siitä, ettei viluta (t-viivalla tai ilman). Sen takia kaivelen jo nyt rynnäkkövarustukseeni toppatakkia, kalsareita ja pipoa. Hanskat pidän kädessä aina ja piponkin vedän silmille niin kuin Irwin kovimmassa ryyppyputkessaan. Suurin ongelmani ovat jalat - niihin kun ei märällä oikein kannata talvikenkää laittaa ja sitten kesälenkkarit kyllä Suomen syksyssä kastuu.

3) Liikuntaa vaikka väkisin

Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin raahata sohvankyllästämä takapuoli ulos kelillä, jossa ulkona on pimeää, kylmää ja sataa vettä. Tieteellisin termein sanottuna sohvassa ei ole mitään liikuntaan työntäviä tekijöitä ja toisaalta taas ulkoilmassa ei ole molekyylin molekyyliä vetäviä tekijöitä. Tällöin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa tieteen kaikkia lakeja ja pakotettava itsensä ulos.
Raittiilla ilmalla on ihmeellinen vaikutus, tuli se ilma sitten kesäisessä lämpimässä muodossa tai syksyn kylmässä ja märässä. Pelkkä ulkona oleminen piristää ja saa mieltä vähän kohenemaan. Mutta toki vasta pienen kapinavaiheen jälkeen. Kun itse lähden ulos, niin ensimmäinen kilometri on täynnä armotonta vastustusta ja vitutusta. Miksi tänne piti itsensä raahata ja ketä tämä muka palvelee?! Sitten pikkuhiljaa keho tottuu ulkoilmaan. Happea saavat sekä aivot että sydän ja liikunta alkaakin tuntua mahtavalta. Tuo tunne vaan antaa odottaa itseään.

Ja kyllä liikunnaksi syksyllä kelpaa sisäliikuntakin. Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa. Kerran jo kävin kuntosalin sisäpuolella aikomuksena ostaa kuntosalikortti sekä itselle että kaveriksi lupautuneelle, mutta kun paikalla ei odottelusta huolimatta ollut henkilökuntaa palvelemassa, niin momentum meni ohi. Nyt viikon jälkeen tuo käynti on muista vain ja koko mentaalipuolen treenin joutuu aloittamaan alusta. Näinköhän treenikaverikaan enää muistaa lupaustaan.

Suomeen tarvittaisiinkin personal trainereiden lisäksi sellaisia virtuaalisia liikuttajia. He voisivat olla joku puhelinpalvelu, joka soittaa arki-iltaisin sovittuina hetkinä ja kysyisi hieman syyllistävästi, että jokos se peffa on noussut sohvalta kohti ulkoilmaa ja että missäs se herra on ollut, kun ei ulkona ole omenvartavaloista keski-ikäistä näkynyt ja lenkkaritkin kuulemma kasvaa sammalta. Nuo virtuaaliliikuttajat voisivat olla se pienen kipinän sytyttävä apu, joka auttaa ylittämään liikuntaan ehkäisevän kynnyksen. Tiedän jopa kokemuksesta, että pienen harjoittelun jälkeen liikuntaan meno starttaa lähes automaattisesti ja miettimättä, jolloin myös tarve tuolle virtuaaliliikuttajalle vähenee.

4) Etsi positiivista seuraa

 

Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin.

Minä olen kuullut melko luotettavalta taholta, että Suomessakin asuu sellaisten ihmisten joukko, jotka oikeasti pitävät syksystä. Ruskassa on kuulemma hienot värit ja sadekin tuntuu kivalta, kun se osaa jatkua kesän yli aina syksyyn saakka. Nämä tyypit ovatkin tänä vuonna eläneet yhtä suurta orgastista jatkumoa toukokuusta saakka. Milloinkaan ei luultavasti ole ollut tarjolla näin pitkää syksyä, joka otti jo ennakkoakin kolme kuukautta. On suoranainen ihme, ettei luonto mennyt niin sekaisin, että olisi synnyttänyt puiden lehdetkin jo suoraan syksyn väreihin.

Meillä syysvihaajilla on paha taipumus alkaa murjottaaa syksyisin ja monesti teemme sen vielä parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin. Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin. Samaa tekee myös moni vaimo, kun he lähtevät sienestämään tai marjastamaan. Mukaan ei tarvita muita pilaamaan hyvin alkanutta murjotusta. On kivempaa murista yksin karhujen kanssa kilpaa ja oikein kiihdyttää itsensä syyskiimaan miettimällä, mitkä kaikki asiat ovat Suomessa pielessä. Takana on neljän viikon vaatimaton kesäloma (verrattuna japanilaisten puolen päivän mittaiseen vastaavaan) ja verotuskin varmaan kovenee.

Syksyssä voi toteuttaa sensei-ajattelua. Murjottajan kannattaa etsiä rinnalleen kaveri, jolle kärpässieni on kaunein luonnonilmiö. Tuo sensei voisi opettaa murjottajalle sen, miten luontoa voi katsoa myös syksyllä nauttien. Ehkä voisimme perustaa syysmurjottajille tukilinjan tai seuralaispalvelun, jossa syysvihaajalle etsitään ulkoiluseuraa, joka taluttaa murjottajan korvasta käsin ulos ja pakottaa nauttimaan myös kylmemmästä säästä.

5) Kiellä syksy!

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen.

Viimeinen ja varmin keino selvitä syksystä on kieltää se kokonaan. Kun kaleterista on ruksittu kaikki elokuun päivät, niin vetäydytään kotiin, vedetään verhot ikkunaan ja otetaan kunnon Netflix&Chill-maratoni, joka kestää helmikuun loppuun. Työpaikalta otetaan "opintovapaata" syyslukukaudelle ja vanhempainvapaata kevätlukukaudeksi. Silloin voi huoletta murjottaa mökissään ja kieltää koko synkän syksyn olemassaolo.

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen. On siinä sitten astetta kovempi motivaatio saattaa itsensä kesäkuntoon, kun on Special Operaa vedellyt naamariin puolen vuoden kuurin. Tuo juomapuoli tietenkin arveluttaa, että tuokohan se Olvin rekka tukkusatsin everstiä kotiin saakka.

 

Kuulkaas Enot! Syksystä selvitään tänäkin vuonna ja tänä vuonna se tehdään tyylikkäästi muuttamalla asennetta positiivisempaan suuntaan. Kylmä on kylmää eikä pimeä muutu valoisaksi, vaikka kuinka murjottaa. Sen sijaan kylmää ja pimeää voi oppia sietämään ja jopa näkemään hieman positiivisena, jos muuttaa omaa asennetta. Syksy on asennepeliä!

 

Taito olla keski-ikäinen

 

Kun lapset tuo maalle, niin yleensä jo ensimmäisen päivän iltana joku heistä kysyy, milloin lähdetään kotiin. Jos kysyt syytä yllättävälle koti-ikävälle, niin standardivastaus on, että ei ole mitään tekemistä ja elämä maalla on vaan niin (kirosana) tylsää. Tätä vielä useimmiten tehostetaan syyllistämiseen pyrkivällä lisäargumentilla, että kaikki kaverit saa olla kotona ja niillä on ainakin miljoona kertaa hauskempaa kuin meillä täällä umpitylsässä korvessa. Tämä silloinkin, kun tiedämme, että kaikki kavereiksi laskettavat on varmasti lukittu omien lasten tavoin mökeille, mummoloihin tai jonnekin leirille varmaan talteen.

Ensin tuosta kotiin naukumisesta tulee ärsytys ja vihastus, mutta sen aallon mentyä muistaa, että itse oli noina teinivuosien ankeina hetkinä aivan samanlainen. Missään ei ollut niin tylsää kuin mummolassa tai mökillä ja sen vuoksi, että kuvitteli kaikilla muilla olevan paljon kivempaa kuin itsellä. Nyt taas neljänkympin yläpuolella tajuaa, miksi vanhemmat viihtyivät silloin ennen maalla niin hyvin.

Mitä tapahtuu kahdessakymmennessä vuodessa, jolloin tavallinen ja tylsä muuttuvat kivaksi? Mitä taitoja vaatii olla keski-ikäinen?

Taito nauttia yksinkertaisista asioista

Nyt keski-ikäisenä ymmärtää, että tekemisen ei tarvitse aina olla mitään hienoa ja erikoista, koska elämäkään ei yleensä sellaista ole. Sen sijaan elämän sisältö löytyy maalla ja mökilläkin pienistä jutuista. Sitä kummasti nauttii vaikkapa pihatöistä, pitkistä kävelyistä tai sitten ihan vaan siitä, että voi istuskella pihalla tekemättä yhtään mitään. Nautinnon sisältö syntyy siitä, että on tekemistä ja ei ole kiire tehdä mitään. Aina välillä elämä iskee parhaiten silloin, kun siitä puuttuu se draama ja jännitys - se on vähän niin kuin Ylen tarjonta kesällä, yhtä tasaista uusintaa.

Myöskään tylsyys ja pieni tylsistyminen ei ole myrkkyä, vaan elämään luonnollisena kuuluva osa. On oikeastaan tosi kiva, kun välillä on niin tylsää, että maalin kuivaminen seinässä näyttää taiteelta. Tuossa tylsyydessä nimittäin piilee aivojen latautumisen ja lepäämisen avain. Kun aivoja on osannut sopivan hetken tylsyttää, niin ne ovat entistä valmiimpia tarttumaan toimeen heti, kun sitä vaaditaan.
Nuoriso puolestaan vaatii aivoille koko ajan jotain impulsseja. Ilmeisesti teiniaivoille on vaarallista laskea yläpää täysin lepotilaan ilman mitään ärsykkeitä. Elämästä haetaan jatkuvasti elämyksiä ja kokemuksia, jotka saavat elämän maistumaan paremmalta ja paremmalta. Meitä keski-ikäisiä joskus oikein hengästyttää tuo elämysten hakeminen - me kun tunnemme elävämme koko ajan, jos ylipainon ja liian verenpaineen rasittama sydämemme vaan jaksaa pumpata.

Hitaan kiiruhtamisen metodi

 

Keski-ikäinen on mestari kuluttamaan aikaa. Saamme venytettyä yksinkertaistakin askaretta määrättömiin mittoihin. Tämä johtuu siitä,että meille nautinto on enemmän tekemisessä kuin päämäärässä. Emme hosu tehtävästä toiseen vain saadaksemme tehtäviä rastittua listasta, vaan käytämme hommiin aikaa sen verran, mitä mihinkin sattuu menemään. Ne muut hommat tulevat kuitenkin meidän tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin - ellei niitä hoida ystävämme aika.

Nyt olemme pari päivää tehneet täällä maalla pakollisia talon töitä ja voin kyllä sanoa, että joka hommassa on ollut nautinnon siemen. Mitään kun ei ole pakko tehdä, eikä kiire ole mihinkään, niin hommia voi tehdä vähän kerrallaan ja nautiskellen. Kun tekemiseltä puuttuu pakko, niin tilalle tulee nautinto. Ja vaikka olen tehnyt muutaman päivän, niin ei noille töille vielä loppupäätä näy, vaan tekemistä riittää kaikille päiville. Tälläkään kertaa en ole tehnyt lomasta mitään työleiriä, vaan oleilua ja puuhastelua sopivassa suhteessa.

Eilen vietimme vaimon kanssa hääpäivää poikkeuksellisesti orapihlaja-aitaa leikaten. Siinä oli sitä avioliiton karheaa symboliikkaa, kun käsiä ja jalkapohjia pistelivät orapihlajan piikit ja niskaa pureskelivat paarmat. Ja noiden kanssa oloa kohensi taivaalta täysillä mollottava helle. Kyllä muuten tunsi, miten kova se papin joskus ammoin mainitsena vastamäki osaa parhaimmillaan olla. Silti meitä illalla osasi koko homma naurattaa. Saimme hienosti kulutettua aikaa ja oikeastaan tuli siinä aitaa leikatessa juteltua paljon niitä näitä ja vietettyä ainakin aikaa yhdessä. Suoraan sanottuna en olisi vaihtanut tuota hikisen kivuliasta iltapäivää mihinkään patsasjäykkään ravintolaruokailuun. (Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin meistä ei kumpikaan edes muistanut, että on hääpäivämme...)

Kyky rakentaa tekemistä ei-mistään

 

Nuorisolle tekeminen tarkoittaa, että mennään jonnekin tekemään jotain. Siis otetaan yksi tai useampi kappale nuoria, lastataan heidät autoon ja ajetaan kilometritolkulla jonnekin. Sitten siellä jossain ostetaan kalliit pääsyliput, jotka oikeuttavat  tekemään jotain, mille määritetään alku- ja loppuaika. Sitten ennen aloitusta sille nuorelle vielä varta vasten kerrotaan, että tehdään nyt tätä juttua tässä tunnin verran.

Tietenkin ennen aloitusta, kesken tekemisen ja lopuksi otetaan parit selfiet, jotka postataan someen, jotta kaveritkin näkee, että tässä sitä ollaan perheen kanssa tekemässä juttuja. Sitten, kun tekeminen on ohi, niin yritetään köyttää autoon kiinni sama määrä nuorisoa, kun tuotiinkin ja ajetaan mäkkärin autokaistan kautta kotiin. Sitten, kun homma on ohi, niin todetaan, että olipa kiva tehdä kerrankin jotain yhdessä (ja että onpas iskä taas köyhtynyt satasen verran).

Me keski-ikäiset taas näemme tekemisen missä vaan. Tänäänkin kulutin sadepäivää siirtelemällä varastossa tavaroita paikasta toiseen ja sitten, kun varaston tavarat olivat järjestyksessä, menin autotalliin tekemään samaa. Toisessa korvassa soi radio ja toinen korva kuunteli, mistä suunnasta itikat koettavat aloittaa verenimemisen. Tiedän, että tuo kuulostaa aivan saatanan tylsältä, mutta siinä oli tekemistä, jolla oli tarkoitus ja joka kulutti joutavaa aikaa - siis täytti ne kaksi tarvetta, jotka hommalla olikin.

Meidän keski-ikäisten maailma ei ole koskaan valmis. Varmaan alitajuisesti jätämme jälkeemme rasteja, joihin voimme palata aina ajan käydessä pitkäksi tai Emmerdalen jäädessä kesätauolle. Lopulta käy sitten kuitenkin niin, että noista rasteista muodostuu tekemättömien töiden lista, joka muuttuu kivasta varatekemisestä stressiksi. Alkaa se vimmattu konmarittaminen, jossa kivasta pikku tekemisestä muodostetaan projekti, jolla on oma palkattu henkilökuntansa. Eli menee se meilläkin joskus yli.

Näihin mitättömyyksiin eivät lapset ja nuoret viitsi tarttua. Ensinnäkin niistä ei paljon kiksejä saa ja  toisekseen on kivempaa odottaa sitä "oikeaa tekemistä" ja sillä aikaa naukua, ettei mitään tekemistä ole. Vai onko moni vanhempi koettanut saada teiniä siivoamaan vaatehuonetta (tai edes omia vaatekaappejaan) tai koettanut houkutella teinejä pihatöihin raittiin ilman ja reippaan ulkoilmakokemuksen varjolla? Onnistumiset lasketaan luultavasti yhden käden sormissa, siis koko Suomen osalta.

Eikä noista osaa oikein nuorisoa moittia - olin itse juuri tuollainen samanlainen tekemistä välttelevä vetelys. Ja silti minusta kasvoi ihan hyvä keski-ikäinen. Meidän keski-ikäisten suurimpia taitoja on käyttää välillä elämän alennusvaihdetta. Emme hötkyile, emmekä hae elämyksiä, vaan nautimme siitä, että elämä menee tasaisen varmasti eteenpäin vähän kerrallaan. Sallitaan kuitenkin nuorisolle se angstisuus ja ahdistus siitä, että maalla on tylsää. Voimme olla hyvillä mielin siitä, että nuo nuoretkin jonain päivänä heräävät sängystä keski-ikäisinä selkää kolottaen ja nauttivat elämästä sellaisena kuin se on, vailla jännitystä.

Keski-iän kriisipesäke

Keski-iän tunnetuin tuote on taatusti keski-iän kriisi. Siitä on brändätty jotain, jonka kaikki tuntevat, vaikka sisältö jää usein vieraaksi. Heikoimmat vellovat kriisin kourissa heti kolmekymppisten jälkeen läpi koko kultaisten vuosien, kun vahvimmat kieltävät minkään kriisin olemassaolon vielä siinä vaiheessa, kun pihalla hyrskyttää uudenuutukainen harrikka, jonka tarakalla parikymppinen pirkko jauhaa purkkaa ja kinuaa ajelulle.

Keski-iän kriisi on epätoivon tila, jota aletaan odotella joskus kolmenkympin jälkeen ja kaikkina tasakymppeinä ilma täyttyy toisen maailmansodan pommituksen sakeudella kysymyksistä siitä, joko se kriisi on vihdoin tavoittanut juhlakalun. Montako kertaa olette itse kuulleet tai itse esittäneet kysymyksen "jokos pukkaa kriisiä?"

Kriisi on jotain, jota pelätään, mutta samalla odotetaan. Kriisissä on ihmiselle mahdollisuus  tutkia elämää ja toisaalta kriisi voi olla se kimmoke, jota tarvitaan, että elämän suunta saadaan käännettyä kohti kaivattua vektoria. Negatiivisessa mielessä taas kriisi johtaa meidät pois tutusta ja turvallisesta suunnasta kohti tuntematonta. Joka tapauksessa kriisi on risteys, jossa on päätettävä, muuttaako nykyistä elämää vai jääkö "kiirastuleen makaamaan".

Onnellinen ei kriisiydy

Kriisi ei iske niihin, joilla ei elämässä ole muutettavaa. Siis heitä, jotka elävät elämäänsä jahdaten koko ajan onnellisuutta ja tehden töitä sen eteen, että elämän tavoitteet toteutuvat. Kyse on ihmisistä, jotka asettavat päämääriä, luovat unelmia ja elävät niin, että tavoitteet ohjaavat elämää. Elämän tavoitteissa ei ole kyse ainoastaan rahasta, maineesta tai menestyksestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että on riittävästi uteliaisuutta selvittää omat kiinnostuksen kohteensa ja tehdä töitä niiden toteutumisen eteen.

Kriisissä on kyse siitä, että ihmiselle syntyy liian suuri juopa elämän ja haaveiden välille. Ehkä jonain päivänä huomaat, että omat tavoitteesi eivät ole toteutuneet tai et ole saavuttanut elämässä niitä asioita, joista haaveilit. Tasakympeissä kriisi iskee siitä syystä, että nuo ovat hetkiä, jolloin katsomme taaksepäin ja vertaamme elämää menneisyyden ja nykyisyyden välillä.

Kriisi voi tulla myös sen vuoksi, että huomaat haaveidesi toteutuneen ja ne eivät olleetkaan sitä, mitä luulit. Mitä haluat sen jälkeen, kun olet nähnyt kaiken tai mitä haluat sen jälkeen, kun olet saanut kaiken? Loppujen lopuksi olemmekin onnellisimpia silloin, kun meillä on jotain tavoiteltavaa ja jotain, mitä odottaa. 

Toisille taas koko elämä on kriisiä. Tunnen ihmisiä, joille kriisit ja elämän riitasoinnut ovat polttoainetta, joka vie elämää eteenpäin. Ehkä heillä elämä menee niin, että kun koko ajan hakee elämälle tasapainoa, niin tuntee liikkuvansa ja kun tuntee liikkuvansa, tuntee myös elävänsä.

Työ, avioliitto, lapset, harrastukset, terveys

Kriisin lähteet ovat loputtomat. Tyytymättömyyttä voi kokea kaikkea sitä kohtaan, mitä elämä pitää sisällään. Toiset eivät tykkää työstään, kun toiset taas ovat tyytymättömiä avioliittoonsa. Joillekin kriisi tulee siitä, kun huomaa fyysisen kunnon tai terveyden rapistuvan. Toiset taas ovat onnettomia siitä, että asiat jäävät tekemättä tai näkemättä.

Kriisin laukaisee jokin käännekohta elämässä. Se voi olla syntymäpäivä, avioero tai vaikka läheisen kuolema. Kriisin saa aikaan jokin, joka saa meidät yhdellä sysäyksellä tarkastelemaan omaa elämäämme - jokin, joka tekee muutoksen. Keski-iässä kriisi tulee sen vuoksi, että koemme silloin paljon suuria muutoksia. Monet eroavat ja monet myös menettävät läheisiään. Lapset kasvavat ja yhtenä päivänä huomaamme olevamme kotona aikuisten kesken - elämä on muuttunut ja pohdimme kysymystä "mitäs nyt?". Koska tuo kriisin laukaiseva tekijä on kaikilla eri, niin kriisi myös tulee eri ihmisillä eri aikaan. Kriisiä voi alkaa toisella pukkaamaan kolmessakympissä, kun viimeinen alkaa kokea elämäntuskaa vasta viidenkympin jälkeen. Parisuhteessa onkin lievästi sanottuna ongelmallista, jos kumpikin kipuilee oman kriisinsä täysin eri aikaan.

Kun kriisi iskee päälle, niin alamme paniikinomaisesti tehdä muutosta elämäämme. Jokin on suistanut tutun elämänrytmin pois tasapainosta ja alamme hakea epätasapainon jälkeen uutta tasapainon tilaa. Tasapainoa haetaan siitä, että ne ulottuvilta karanneet haaveet halutaan saada kiinni. Sen vuoksi miehet ostelevat viidenkympin villityksen kourissa moottoripyöriä ja veneitä. He koettavat tavoittaa menetettyä haavetta ikuisesta nuoruudesta tai palata ajassa taaksepäin aikaan, jolloin viimeksi vielä haaveilivat jostain. Samasta syystä eron jälkeen haetaan kainaloon nuorempaa kumppania, koska jostain syntyy oletus, että nuori kumppani nuorentaa ja toisen nuoruudesta voi löytää myös oman tiensä nuoruuteen. Noin ylipäänsä kumppanin vaihdolla haetaan omalle sielulle uutta peiliä - luullaan, että se kadonnut minä löytyy, jos omaa naamaa peilaa uuteen kumppaniin.

Sankolistassa kriisin ratkaisu

Miten kriisistä sitten pääsee yli? Pitääkö elämä muuttaa totaalisesti, jotta elämän uusi tasapaino löytyy? Täytyykö jokaista mielihalua ja haavetta noudattaa, jotta karanneen onnellisuuden saa taas kiinni?

Viime aikoina eri paikoissa on pyörinyt ihmisten tekemiä bucket listejä. Ne ovat listoja, joissa ihmiset listaavat asioita, jotka vielä ovat tekemättä, mutta jotka on tehtävä ennen kuin lusikan nakkaa viimeisen kerran nurkkaan. Minusta tuo idea on hyvä. Olen koettanut hahmotella omaa bucket listiäni kasaan ja saanut jo muistikirjan nurkkaan joitakin aihioita. En kuitenkaan ole koonnut koko listaa. En siis tiedä, toimiiko bucket list kriisin ratkaisuna. Ajatustasolla voisin kuitenkin kuvitella, että kun listaa elämän vielä tekemättömät haaveteot allekkain ja alkaa toteuttaa niitä, niin kriisi ikään kuin selkiytyy mielessä. Silloinhan nuo mieltä kummittelevat puutteet ovat näkyvillä ja huomaat, että elämä ei suinkaan ole livennyt lapasesta kokonaan, vaan kriisi on pelkkä tunne siitä, että aika on päässyt laukkaamaan ja oletkin elämänjunasta vain muutaman aseman jäljessä.

Omaan bucket listiini eivät kuulu laskuvarjohyppy tai tatuointi. Siihen ei myöskään liity kävelyretki Santiago de Compostellaan tai kapuaminen Himalajan huipulle. Mutta matkustelua siihen kyllä liittyy ja paikkoja, joita haluaisin nähdä. Siihen liittyy myös se, että voisin näyttää itse itselleni olevani fyysisesti kunnossa ja hyvävoimainen. Siihen kuuluu myös joitakin kirjoja, jotka haluan lukea ja joihin haluan tutustua.  Hyvä esimerkki on esimerkiksi se, että haluaisin lukea raamatun kannesta kanteen, koska uskon sen kirjan sisältä löytyvän hyvää elämänfilosofiaa, joka opettaa niin sanottuun hyvään elämään. Aika näyttää, tartunko kyseiseen opukseen koskaan tositarkoituksella. Sen verran pinnallinen olen myös, että listaani olen kirjoittanut haluavani vielä kerran omistaa purjeveneen.

Oma kriisini sai lähtölaukauksen isäni kuolemasta. Se sai minut pohtimaan elämän rajallisuutta ja sitä, että omaa lähtöaikatalua ei löydy mistään VR:n taulusta, vaan sen päättää ihan joku muu. Yhdellä iskulla tajusin sen, että jos jään odottamaan elämän valmistumista ja sitä hetkeä, kun on aika toteuttaa omia unelmiaan, voikin hyvin käydä, että odotus päättyy puulaatikon sisäpuolelle. Voin rehellisesti tunnustaa, että pari vuotta tuon lähtölaukauksen jälkeen olin monissa asioissa sekaisin kuin se monille tuttu seinäkello ja elämä oli aikamoista hakemista. Tietyllä tavalla minun pelastukseni oli se, että perheessä oli niin pieni lapsi, että hän vaati totaalisen huomion ja pakotti pitämään omankin sielun edes jonkinlaisessa aakkosjärjestyksessä. Tasaisesta keskivertoelämästä tuli jotenkin kummallista tempoilua ja testaamista, jossa yksi kerrallaan availin elämäni ovia vain nähdäkseni, mitä oven takana on. Olen aika varma, että elämän ykkösrinki oli välillä sellaisen tsunamin kourissa, että välillä ei tiennyt, onko kompassin punainen neula etelässä vai pohjoisessa. Osin onkin tuuria ja avioliittolupauksen valtuuttamaa pitkämielisyyttä, että oma kriisini ei suistanut koko elämän perusrakenteita kokonaan raiteiltaan. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen alkaakin tuntua siltä, että suurimmat aallot ovat jo lyöneet läpi ja jossain rautatietunnelin päässä näkyy ledin pilkahdus. Minulle paras terapiamuoto ovat olleet juuri nämä tekstit, joita raavin pääni sisältä tänne blogiin. Siis rakkaat lukijat - olen salakavalasti raahannut teidät mukaan tälle puolihullulle kriisinselvityspolulle. Kiitokset siitä, että olette kohta vuoden olleet matkassa.

Neljäkymppisen järki kaksikymppisen elämässä

Neljänkympin jälkeen on elänyt elämää sen verran, että voi muistaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kaksikymmentä vuotta sitten. Kahdenkymmenen vuoden päästähän on todennäköisesti jo unohtanut enemmän kahdenkymmenen vuoden takaisista asioista kuin pystyy muistamaan. Eli nyt on optimaalinen hetki miettiä sitä, mitä tekisin toisin, jos voisin tällä järjellä palata kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Jokainen meistä elää elämäänsä omien valintojen ohjaamana. Päivittäin teemme kymmeniä valintoja, joista jokainen ei todellakaan osu oikeaan tai vie elämää suoraan eteenpäin. Nämä valinnat kuitenkin tekevät meistä lopulta sen ihmisen, joka olemme. Itse en todellakaan ole elänyt omaa suoraani 100% oikein ja olen tehnyt elämässäni välillä isojakin virheitä. Silti nenä on edelleen pinnan yläpuolella ja nyt osa noista vanhoistakin virheistä naurattaa (osa ei vieläkään).

Meillä jokaisella varmaan olisi omat sanansa sanottavana nuorelle itselle, mutta minä kertoisin nämä viisi asiaa, jotka kannattaisi ottaa harkintaan (tosin parikymppinen minä tuskin nelikymppistä minää kuuntelisi saati uskoisi....)

1) Matkusta

Mikään ei opeta niin paljon kuin matkustelu paikkaan, josta ei taksilla pääse helposti kotiin omaan sänkyyn. Vieraat kulttuurit opettavat paljon ja ennen kaikkea matkailu opettaa oman minän survival-taitoja. Sillä ei ole väliä, matkustatko kotimaassa, ulkomailla, erämaassa tai vaikka merellä. Se, että painelet uusiin maisemiin, tapaat uusia ihmisiä ja joudut selviämään oman mukavuusruudun ulkopuolella, pakottaa sinut kestämään itseäsi ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Itse olen päässyt valitettavan vähän matkailemaan kotimaan ulkopuolella. Tykkäisin matkustaa ja tykkäisin nähdä uusia paikkoja. Bucket listilläni on pitkä liuta paikkoja, jotka pitää nähdä ennen kuin kaihi vie näön ja rock-musiikki kuulon. Nuorena en itse tajunnut sitä, kuinka suuri maapallo on ja kuinka paljon ihmeellistä nähtävää kotimaan ulkopuolella voi olla. Onneksi sentään olen kotimaan päässyt matkustamaan lähes päästä päähän ja nähnyt Suomessa mahtavia paikkoja. Jo kotimaan läpi koluaminen opettaa paljon (toivottavasti lukijoissa on joku Haltin kuusikosta).

Reissaaminen kannattaa nimenomaan nuorena. Silloin lähteminen on vapaampaa ja matkustelu onnistuu helpommin. Rahaa ei ole silloinkaan, mutta toimeenkin tulee vähemmällä. Samoin nuorena uskaltaa enemmän ja on ennakkoluulottomampi lähtemään normi "las palmasien" ulkopuolelle. Toki lapsiperheetkin matkustelevat ja käyvät säännöllisesti ulkomailla. Meilläkin kyse on enemmän rahasta ja ajasta kuin periaatteesta.

2) Opiskele ammatti

Olen koulutuseltani yhteiskuntatieteiden maisteri ja pääaineena olen lukenut sosiologiaa. Koulutus on kohtuu hyvä, mutta mihin se on johtanut - ei yhtään mihinkään. Nykyiseen ammattiini olen  päässyt puhtaasti työkokemuksen, uutteran luonteen - ja suhteiden - avulla. Teille nuoret tiedoksi - maisteri ei ole ammatti!

Jos nyt olisin siinä valintatilanteessa, että menisin kouluun, hyppäisin suoraan sellaisen koulun penkille, jonka ovessa lukee - sinusta tulee kolmen vuoden päästä ammatin X edustaja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että menisin varmaan ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun. Kolmessa vuodessa olisin jonkin ammatin harjoittaja ja alkaisin maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä velkaa, jonka kouluttaminen aiheutti.

Työelämä tänä päivänä on sellainen, että kukaan ei enää pärjää yhdellä tutkinnolla tai yhdellä ammatilla läpi työuran. Joudumme tai haluamme vaihtaa työpaikkaa ja ammattialaa. Todennäköisesti iso osa tulee jossain vaiheessa irtisanotuksi ja joillakin menee myös työkyky alkuperäiseen ammattiin. Tällöin ammatinvaihto on pakko eikä valinta.

Muutosvauhti on niin nopeaa, että työelämä ja koulutus ovat nivoutuneet yhteen. Iso osa työssäkäyvistä opiskelee koko ajan työnteon ohessa ja ammatinvaihtajia on jo melko nuorissakin ihmisissä. Nuoret uskaltavat tunnustaa itselleen, jos joku ammatti ei sovi itselle ja työttömyyden koittaessa, ovat valmiita etsimään uuden ammatin, joka todennäköisemmin työllistää entistä paremmin.

Itse luulin ihan oikeasti, että olen kaksikymppisenä niin viisas, että osaan tehdä ammatin suhteen sellaisen valinnan, jolla voin purjehtia eläkeikään. Väärin meni - sosiologin statuksella ei saa edes naisia.

3) Osta asunto niin nuorena kuin mahdollista

Asunto on lähes aina varma sijoitus, josta saat rahasi takaisin ja jonka vaihtoarvo säilyy. Asuntoja voi myydä ja niitä voi suurentaa tai pienentää tarpeen mukaan. Joka tapauksessa jokainen kuukausi, kun maksat asuntolainaa, tuo sinulle itsellesi tulevaisuudessa pääomaa. Siksi tuota pääomaa kannattaa alkaa kerryttämään niin nuorena kuin se on mahdollista.

Nuori, joka pääsee kaksikymppisenä kiinni omaan asuntoon, on nelikymppisenä maksanut lainaa pois ison läjän, mikä tarkoittaa sitä, että kun ruuhkavuodet iskevät ja rahalle olisi kovin tarvis, voi lainataakkaa jo keventää esim. pidentämällä laina-aikaa ja pienentämällä lyhennyksiä. Toisaalta taas kun lainaa on maksanut pienestä asunnosta, niin asunnonvaihto isompaan käy kätevämmin siinä tilanteessa, kun tilalle alkaa olla tarvis esim. lasten kautta. Ja yleensä asuntoja vaihtaessa edellisen asunnon arvo on ostohetkestä noussut, jolloin saat sijoituksellesi jopa kohtuullista korkoa. Vuokra-asumisesta ei jää muuta jälkeä kuin vuokranantajalta toiselle kulkeva vakuuspantti.

Vuokra-asunnon kulujen ja lainanlyhennysten välinen ero on loppujen lopuksi erittäin pieni. Suurin riski on asunnonostajien korvien välissä. Siis ota riski ja rikastu.

4) Älä koskaan unohda ystäviäsi

Elämä muuttuu, ihmiset muuttavat ja tulee uusia elämäntilanteita. Aikuiset ihmiset rakastuvat, menevät naimisiin, eroavat ja muuttavat uudelleen. Kaikissa näissä myrskyissä kannattaa muistaa ne oikeat ystävät ja pitää ne lähellä.

Neljässäkympissä todellinen ystävystyminen on jo vähän vaikeaa. Kaikilla samanikäisillä tuntuu olevan valmiit kaveripiirit ja elämät. Kun liikkuu vähemmän harrastuksissa ja ulkona, niin vähemmän myös tapaa uusia ihmisiä. Omat ystäväni mahtuvat kahden käden sormiin ja todelliset pitkäaikaiset ystäväni lähes yhden käden sormiin. Heistä olen kyllä jokaisesta kiitollinen. Toki tunnustan, etten itsekään ole ystävyyksiäni hoitanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ystävyys on siitä jännää, että se pysyy, vaikka yhteyttä pidetään vähemmänkin - kunhan pidetään. Joskus menee pitkiä aikoja, ettei kavereista kuule muuta kuin whatsappin kautta tai tekstiviestinä, mutta silti, kun kaverin tapaa, niin juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Itsellänikin on ystävä, jota olen nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana kerran ja silti hän on luultavasti paras kaverini. Outoa, mutta aikuista.

Kannattaa siis nuorena hankkia ne todelliset ystävät ja pitää ne lähellä läpi koko aikuisuuden. On sitten ainakin arkulle kantajat....

5) Rakastu ja tee se monta kertaa

Pahoittelut, että tämä menee jo mies-sukupuolen näkökulmasta todellä ällölle puolelle ja vähänkään karskimmat kaverini lopettavat lukemisen jo otsikkoon.

Kun mietitään tunteita kahden vuosikymmenen ajalta, niin rakastuminen on niistä luultavasti voimakkain. Voimakkaimmasta tunteesta jää myös se voimakkain tunnejälki, johon voimme palata aina vuosien takaa. Itse pystyn muistamaan vuoden 1986 ja elokuvan La Bamba. Istuin tytön vieressä, johon olin ihastunut, mutta jonka kanssa en voinut kuvitellakaan syntyvän enempää. Silti tuo yksi elokuva jätti minuun lähtemättömän muistijäljen. Jälkikäteen voimakkaampia muistoja tuovat ne positiiviset tunteet (kun jonkun kanssa on synkannut) verrattuna negatiivisiin tunteisiin, (kuten erot ja rukkasten saamiset). Noita positiivisia tunteita kannattaa hakea, silläkin riskillä, että yrittämään joutuu useampia kertoja.

Suurin osa meistä jossain vaiheessa vakiintuu ja valitsee kumppanin, jonka kanssa elää (tai pyrkii elämään) lopun elämäänsä. Siinä vaiheessa on hyvä olla sinut omien tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Ennen tuota hetkeä kannattaa kokea ja kokeilla eri vaihtoehdot pois.

Ruuhkavuosina elämä arkistuu ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Yhteenkuuluvuus, tiimipelaaminen ja aikataulutus merkkaavat aikuisille samaa kuin jalat-alta-vievä-rakastuminen nuorille. Tunne osoitetaan teoilla arjessa ja tarkoitus on sama, vaikka ulkonäkö on kovin toisenlainen. Enkä tiedä kestäisikö kukaan sitä, että kymmeniä vuosia heräisit joka aamu oman vaimon/miehen vierestä umpirakastuneena. Kai se tunteet turruttava arki on evoluution suojakeino uhkaavia sydäninfarkteja vastaan. Toki arjen keskellekin on hyvä luoda huippuhetkiä ja osoittaa myös muitakin parisuhdekykyjä kuin se, että saa kaikki lapset harjoituksiin ajallaan ja oikeaan paikkaan.

Ja lopuksi - sinä parikymppinen. Ei ole olemassa "sitä oikeaa". Olemme jokainen enemmän tai vähemmän vääriä toisillemme. Paras kumppani on se, jonka kanssa epäonnistumisetkin ovat siedettäviä ja onnistumiset yhtä juhlaa. Se, jonka kanssa tunnet itse olevasi onnellinen ja jonka kanssa jaksat jakaa paskimmankin päiväsi. Prinssit ja prinsessat kuuluvat kuitenkin satuihin, vaikka arki voi parhaimmillaan satua muistuttaakin.