Työelämäni ensimmäinen puolikas

 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?

Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.

Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.

2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 

2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista. 

Koulu ohi!

"...ja näillä sanoilla toteamme tämän näytön meidän osaltamme hyväksytyksi. Onnea valmistumisen johdosta!"

Takana on kolmen tunnin kirjaimellisesti hikinen urakka viimeisen näytön kimpussa. Kahden haukan lailla vahtivan silmäparin alla olen hoitanut kolmea urheilijaa putkeen (ja vailla lounasta....). Sitä ennen olin viettänyt tuskaiset kaksi viikkoa katsellen opetusvideoita sekä tutkien urheiluhieronnan kirjoja. Viimeinen näyttö oli todellinen henkinen taistelu.

Nyt kuitenkin vuoden urakka on takana ja voin iloisesti - ja ylpeänä - todeta valmistuneeni koulutetuksi urheiluhierojaksi. Jos käyttäisin yhtä sanaa kuvaamaan kulunutta vuotta, niin se olisi "erilainen". Muita mahdollisia adjektiiveja voisivat olla pitkä, vaativa, iloinen, monipuolinen, antoisa, nopea ja elämää kääntävä.

Astuin maailmaan, josta en tiennyt mitään ja josta minulla ei ollut mitään kokemusta ennakolta. Olin lähtenyt seuraamaan kymmenen vuotta sitten herännyttä mielenkiinnon juonnetta, joka pikkuhiljaa vahvistui ajatukseksi lähteä seuraamaan elämässä aivan uudenlaista polku, joka lopulta johti ensimmäiseen ammattiini.

Lähtökahvilla katsoin porukkaa, jonka kanssa tiiviitä viikonloppuja oli vuoden aikana vietetty. Tuli haikea olo siitä, että tämä sakki tuskin kokonaan kokoontuu missään. Samalla tuli fiilis, että on ollut osallinen jossain erityisessä. Vuosi antoi toki tutkinnon, mutta sitäkin tärkeämpää oli saada tutustua uusiin ihmisiin. Tämä matka oli hieno, se oli matkaa uuteen, mutta se oli myös matka itseen.

Ei tutkintoa, vaan elämää varten

Lähtökohta oli siis se, että lähden opiskelemaan reilun kahdensadan kilometrin päähän viikonlopuiksi alaa, josta en tiennyt mitään ihmisten kanssa, joista ketään en tuntenut. Semi-introvertille ja vähän ihmiskammoiselle ihmiselle puhutaan sellaisesta elämän Kilimanjarosta, että kapuamiseen kaivattiin kummasti lisähappea ja apuvälineitä.

Paras apuväline oli keski-ikä. Viisitoista vuotta sitten tehtävä olisi ollut yksinkertaisesti mahdoton. Olisin jäänyt kotiin miettimään, miksi en uskalla ja miksi en halua tarpeeksi asioita itselleni. Todennäköisesti harmitus olisi ajastaan mennyt ohi, koska kaltaiseni ihmiset ovat kovin taitavia löytämään enemmän kokemuksia kieltäviä kuin puoltavia tekijöitä. Muille koulunpenkillä haluaville annankin ensimmäisen vinkin: "Harkita kannattaa, mutta ei liian pitkään". Juna ajaa yllättävän äkkiä aseman ohi ja ennen kuin huomaatkaan olet palvelutalossa vaipat jalassa pohtimassa niitä juttuja, jotka jäivät tekemättä.

Keski-iän suurin apu on sen mukanaan tuoma terve uteliaisuus varustettuna sillä, että on pyrkinyt aktiivisesti jättämään taakse kaikki häpeään ja  nolosteluun liittyvät asiat ja rohkeasti suuntaamaan kohti liekkien kuuminta polttopistettä. Lisäksi olen kehittänyt riittävän määrän itsearmoa, joka pyrkii ymmärtämään omaa itseä ja antamaan epäonnistumiset anteeksi. Koulu pakotti kohtaamaan ison osan omia demoneita ja pakotti yrittämään asioita, jotka aiemmin olisivat tuntuneet vieraalta. Opiskelu pienessä ryhmässä tarkoittaa sitä, että jokainen oppilas on taatusti vuorollaan valokeilassa ja huomion kohteena. Ja pienessä ryhmässä on myös mahdotonta olla tutustumatta toisiin. Enkä edes kerro, mitä kauhua ensimmäinen oikea asiakas pöydällä aiheutti.

Olen vuoden aikana löytänyt itsestäni ison nipun uusia puolia ja väittäisin keittiönpöytäsosiologina, että tämä vuosi kasvatti minua hurjasti ihmisenä. Huomasin tulevani loppujen lopuksi helposti toimeen uppo-outojen ihmisten kanssa ja opin äkkiä kohtaamaan ihmiset pöydällä oikealla tavalla.

Rippituolia vastaava kohtaaminen

Ihmisten kohtaaminen muuttuu, kun vaatteet heitetään pois. Hierojanpöytä onkin monesti lähes rippituolia vastaava paikka. Kehon vaivojen lisäksi käsitellään henkisen puolen asioita - tai joskus ihan vaan kuulumisia. Hyvältä hierojalta vaaditaan valtavan paljon sosiaalista taitoa sekä kykyä kohdata ihmiset oikealla tavalla. Sensitiivisyyttä voi toki opetella, mutta parhaat hierojat ovat asiassa väkisin vähän lahjakkaitakin. Ihminen saapuu pöydälle sieluna ja kehona ja molemmat osat kaipaavat yhtä lailla myös hoitoa.

Koulu opettaa pääsääntöisesti taitopuoliset asiat. Oppitunneilla kerrotaan luut ja lihakset päästä päähän, mutta koska sielusta on niin vaikea piirtää kuvaa, niin työn henkinen ja sosiaalinen puoli kehittyy ainoastaan tekemällä. Vuoden ajalta en muista yhtään negatiivista kokemusta asiakkaista, eikä yksikään tapaus jäänyt jälkeenpäin kolkuttelemaan takaraivossa. Sen sijaan muistan hyvät keskustelut pyödän ääressä ja asiakkaiden positiivisen fiiliksen pöydältä lähtiessä. Minä lasken nuo kaikki onnistumisten piiriin.

Sosiaalisessa taidossa hyvä kiinnepiste on se, että suhtautuu ympäristöön ja muihin ihmisiin lähtökohtaisesti positiivisesti. Hymyilevä ihminen on helpompi kohdata ja jokainen meistä aistii ainakin alitajunnassaan, millä mielellä hänet kohtaava ihminen on. 

Tähän muuten vielä kontrastina se, että teen käytännössä nykyisin päivät itsekseni töitä eli palkkatyön sosiaalinen aspekti on sanalla sanoen köyhähkö. Siihen kouluviikonloput tekivät erittäin positiivista vaihtelua. Kun starttasin auton kohti Joensuuta, aloitin samalla matkan aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa olivat koulukaverit, asiakkaat ja opiskelu.

Mitä opiskelu vaatii?

Aikuisopiskelu poikkeaa nuoruusiän opiskelusta monella tapaa. Opiskeluryhmässä oli ihmisiä eri elämäntilanteista ja elämänvaiheista. Ikähaitari levisi erittäin leveäksi. Monimuotoisuus oli myös rikkaus. Erilaisuus ruokkii erilaisuuden hyväksymistä. Jokainen toi ryhmään oman persoonansa ja noista persoonista muokkautui hienosti yhdessä oppiva ja toisia kannustava tiimi. Todistimme sen, että toimivan joukon voima on paljon yksilöitään suurempi.

Vuoden opiskelu sisälsi paljon erilaista oppimista ja aina joukossa oli joku, jolla asiat olivat paremmin hallussa. Tuota osaamista pyrittiin hyödyntämään koko porukan hyväksi. Ja loppujen lopuksi kukaan meistä ei tainnut ihan kaikessa olla suvereeni osaaja, mikä sekin oli vain hyvästä.

Aikuisiällä opiskelu vaatii sosiaalisuutta enemmän kuin nuorena. Itsekseen ei kukaan meistä pärjää ja tukea on osattava kysyä ja toisaalta myös kyettävä antamaan. Ainakin minulla oppiminen oli hidastunut ja vaikeutunut nuoruusvuosista. Välillä asiat jopa tuottivat pientä tuskaa, kun tieto valui päästä ulos kuin munakas teflonpannulta. Silloin aina auttoivat oman porukan neuvot ja ohjeet sekä henkinen tuki.

Aika ja raha resursseina

Aika ja raha ovat kaksi sellaista elementtiä, joita on syytä olla opiskelujen aikana. Monimuoto-opiskelu vaati yllättävän paljon aikaa kotitehtävien ja itseopiskelun vuoksi. Mitä enemmän treeniä ehti kotona tehdä sitä helpompaa koulussa oli. Vaikka opiskelun hullun lailla kotona, niin käytännön treeni jäi ehkä liian vähälle. Etenkin loppumetreillä sen huomasi, kun enemmän treenanneet kaverit painelivat ohi tekemisen varmuudella, monipuolisuudella ja silkalla itsevarmuudella.

Aika resurssina tarkoittaa myös sitä, että kotona on oltava asiat ennakkoon kunnossa. Olen aivan superkiitollinen omalle perheelleni, että he mahdollistivat tämän opiskeluvuoden. Kotisirkuksen pyörittäminen ei ole helpointa yksin ja kun minä olin pois, niin tekeviä käsipareja oli viikonloppuisin yksi vähemmän. Vuoden aikana minun kouluni takia joutui joustamaan vähän yksi jos toinenkin. Ja nyt kun tämän on itse kokenut, niin enemmän kuin mielelläni tarjoaisin saman mahdollisuuden vaimolleni. Opiskelu piristää aivoja monella tapaa.

Kolmas aikaan vaikuttava tekijä on työ. Maailma ei valitettavasti pysähtynyt minunkaan opiskelujen ajaksi, vaan töissä oli käytävä, jotta loputon velka lyhenee ja vuoti ei pääse kolkuttelemaan oven taakse. Omalle työnantajalleni lähetän kyllä kiitokset jokaisessa iltarukouksessa, että sain tehtyä koulupäivät säntillisesti sisään ja oltua kaikki tarpeelliset päivät pois. Tiedän, että kaikki työnantajat eivät suhtaudu lisäkoulutukseen mitenkään riemusta kiljuen - etenkin jos koulutus ampuu oman alan ulkopuolelle. No sen, mitä työnantaja taas saa, on kovin kiitollisuudenvelkaisen työntekijän, joka tuskin ensimmäisessä joustettavassa paikassa aloittaa lauseella "Miksi aina minä?".

Rahaa taas on syytä olla aina vähän tarpeeseen. Minun tapauksessani koulu maksoi jotakin ja sen päälle vielä jotain lisää. Ostin kouluaikana alan kirjallisuutta, joka auttoi itseopiskelussa ja joka auttaa myös jatkossa. Ja tietenkin ehdin ostaa vuoden aikana jo pari hierontapöytää. Tosin natku-pihinä-ihmisenä hommasin molemmat käytettynä. Mitään halpaa ei myöskään ollut käydä koulua muualla. Minun pelastukseni oli, että asuminen ei käytännössä maksanut mitään, mutta kulkeminen toki tuo kuluja.

Oma ajatukseni on, että työ maksaa koulun takaisin. Olen käytännössä jokusen tonnin itselleni velkaa - onneksi olen myös velanantajana pitkämielinen, matalakorkoinen ja lyhennysvapaat kuukaudet salliva.

Mitäs nyt?

Tämä oli siis vasta ensimmäinen askel. Nyt on taskussa ammatti, mutta se, mitä sillä aion tehdä, on vielä hämärän peitossa. Uusi ammatihan ei automaattisesti tarkoita uutta työtä.

Vaihtoehtoja on useampia ja jokainen niistä on mahdollinen. Välttämättä en ala tekemään alan töitä kokopäiväisesti. Enemmän minua kiinnostaisi esim. osa-aikainen yrittäjyys palkkatyön ohella. Silloin pystyisin pitämään ammattitaitoni yllä ja tutustumaan työhön vielä lähemmin.

Se on varmaa, että tämä oli alalle vasta ensimmäinen askel. Seuraavana alan täydentää nyt hankittua tutkintoa. Ajatuksena on monipuolistaa omaa osaamista pidemmälle ja lopulta pystyä tarjoamaan omia palveluja huomattavasti perustyötä monipuolisemmin. Lisäkoulutuksissa mahdollisuuksia on lukemattomia. Hoitoala on siitä rikas, että sen varrelta on mahdollista löytää sivupolkuja omien mielenkiintojen mukaan.

Ihan ensimmäisenä kuitenkin aion pitää joulutauon kaikesta hierontaan liittyvästä. Koulusta vapautuneen ajan aion käyttää liikuntaan, lukemiseen ja perheen kanssa hengailuun. Äkkiseltään tuntuu, että koulunkäynnin jälkeen energiaa ja aikaa vapautuu ihan valtavia määriä.

Ja vielä kiitokset!

Ensinnäkin kiitos omalle perheelle - ihan huippua, että sain mahdollisuuden koulunkäyntiin ilman mitään ylimääräisiä mutinoita. Uhraus on ajallisesti ja toki rahallisesti suhteellisen iso. No totuuden nimissä perhe kyllä taitaa valmiista hierojasta vähän hyötyäkin....

Toinen kiitos tietty työnantajalle - jouston ansiosta pääsin kouluun perjantaisin ja sain myös iltaisin ja viikonloppuisin työrauhan, jonka saattoi käyttää opiskelulle.

Ja ennen kaikkea te rakkaat opiskelutoverit - tai siis nykyiset kollegat. Kiitos teille kuluneesta vuodesta. Matka oli huima, mutta se oli ennen kaikkea hieno, opettavainen ja täynnä uuden oppimista. Ilman teitä en olisi koulusta selvinnyt. Etenkin lopussa tuki ja turva oli tarpeen ja teiltä sitä löytyi. Olen kurssistamme ylpeä ja onnellinen kaikkien valmistuneiden puolesta. Olette taatusti alan timanttisia osaajia.

Ja kiitos vielä opettajat ja ISLO - Partapojat opettivat meille ehkä teknisesti asiat, mutta tärkein oppi oli se, että hieroja ei ole koskaan ammatissaan valmis. Opettajien oma kiinnostus alaan ja utelaisuus sekä kyky herättää mielenkiinto tuottaa taatusti parempia tuloksia kuin piinallinen oppikirjan tutkiminen. Parhaissa kouluissa opetetaan ajattelemaan, eikä lukemaan. Vielä viimeisellä viikolla puhuin toisen opettajan kanssa uskonvahvistuspuhelun ennen viimeistä näyttöä. Tuli tarpeeseen!

Nyt kohti joulua ja uutta vuotta - seuraavassa jaksossa on luvassa vuosiyhteenveto ja tulevan vuoden lupaukset.

Hyvää joulunaikaa kaikki lukijat!

Näyttämisen halusta - opiskelua aikuisena

Oppi tarttuu parhaiten monesta lähteestä

Kukkuluuruu kummajaiset!

Kesä ja syksy on mennyt taiteillessa työn, perhe-elämän ja koulun välissä. Toisinaan on pulaa ajasta, mutta kokonaisuutena olen saanut pidettyä kaikki hommat jotakuinkin kuosissa. Kun suunnittelee asiat hyvin ja priorisoi tekemiset oikeaan järjestykseen, ei vaimo lähde lieden äärestä lietsuun, eikä työnantajakaan lähesty erokirjalla tai postimaisella palkanleikkauksella. Joistakin asioista joutuu valitettavasti tilapäisesti luopumaan, mutta toisaalta ainakin minulle opiskelu on antanut niin paljon uutta ja erilaista, ettei harmita yhtään.

Nyt kun vuosi kääntyy kohti takasuoraa, alkavat opinnot saavuttaa lakipistettään - tältä osin. Loppuvuosi painottuu näyttöihin ja muuhun kuin perusopiskeluun. Tätä kirjoitettaessa on tutkinnon ensimmäisen näytön jännitys ja paniikki jo takana ja voin tunnustaa, että vähän hymyilyttää.

Opiskelu keski-iällä on kovin erilaista kuin nuorena. Moni asia on muuttunut itsessä ja moni asia on muuttunut siinä, miten opiskellaan.

Opiskelua aikuisena

Lukujärjestys, jonka tein itselleni näyttöopiskeluja varten

Suurin muutos itsessäni on se, että kyky vastaanottaa uutta sekä kyky pitää opitut asiat "pään sisällä" ovat heikentyneet todella paljon. Toki kyseessä on ihan treenin puute, mutta tietyn oppikokonaisuuden oppiminen ja etenkin muistaminen vaativat moninkertaisen työn verrattuna aikaan "ennen kaupallisia radioita", kun olen edellisen kerran opiskellut tosissani.

Välillä tuntuu kuin pää olisi teflonia - mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka tankkaisi ja ulkoa opiskelisi. Ilmeisesti sisäisen kovalevyn tila alkaa olla sen verran vähissä, että jos sinne synapsien väliin koettaa jotain tunkea, se vaatii taitoa ja tekniikkaa.

Opiskelu ei myöskään onnistu enää "siinä sivussa". Huomasin, että lukeminen vaatii oikeasti työrauhaa, hyvää ergonomiaa sekä sen, että hommaan voi keskittyä 115%. Ennen saattoi ympärillä pauhata televisio, stereot sekä lauma ihmissieluja, ja hyvin meni oppi kaaliin. Nyt tuntuu, että pienikin taustahäly heikentää oppimisen tuloksia. Yllättävä vaikutus on myös sillä, kuinka hyvin saat itsesi ergonomisesti sijoitettua.

Nämä kolme asiaa on hyvässä opintopesässä oltava ergonomisesti kunnossa:
1) Mahdollisimman hiljainen tila, joka mahdolllistaa tasaisen 100% keskittymisen.
2) Hyvä valo, jotta silmät eivät rasitu ja focus on oppikirjoissa.
3)  Hyvä ergonomia, joka takaa sen, että opiskelua voi jatkaa ilman kipuja sekä sen, että opiskelujen jälkeen ei samaa aikaa mene niskojen venyttelyyn ja kuntoutukseen.

=> Näiden kolmen tekijän ansiosta yksittäisen opintokerran teho on paras mahdollinen, opintoja voi kerralla jatkaa pidempään ja myös toistokerrat ovat helpompia saada aikaan.

Mikä on helpompaa?

On myös paljon asioita, jotka ovat aiempaa helpompia. Opiskelun motivaatio on tällä kertaa ihan toinen. Nyt tärkeintä ei ole se, että saa tutkinnon suoritettua tai saada paperit äkkiä ulos. Tärkeämpää on se, että asiat oikeasti oppii ja hallitsee. Entistä helpompaa on myös hallita suuria kokonaisuuksia. Tietyissä opintokokonaisuuksissa ei keskity vain sen yksittäisen osion hallitsemiseen, vaan enemmän miettii sitä, kuinka yksi osanen niveltyy (joskus jopa kirjaimellisesti) suureen kokonaisuuteen. Huomasin rakentavani ihmisestä yhtä suurta kokonaisuutta, jossa jokainen pieni kokonaisuus liittyy jollain tavalla muihin.

Mitä vähemmän käytät aikaa kysymällä itseltäsi "miksi tätä on opiskeltava?" tai "mihin tätä tarvitaan?" sitä enemmän sinulla on aikaa tuottaa tuloksia opiskelujen kautta.

 Motivaatio on tärkein onnistuneen opiskelun tekijä. Ilman sitä ei tieto tartu päähän ja ilman sitä kaikki opintoihin käytetty aika valuu hukkaan. Aivot toimivat jotenkin niin, että niihin on turhaa koettaa työntää väkisin tietoa, jota ei koe tarpeelliseksi.

Oikea motivaatio näkyy opiskelussa rentoutena. Itse huomasin, että kun opiskelu kiinnostaa, kelloa tuijottaa vähemmän ja opinnoille antaa aikaa sen verran, kun henkinen ja fyysinen kapasiteetti antavat myöten. Minulla ensimmäisenä yleensä periksi antoivat silmät. Kun on hiukkasen heikko näkö jo valmiiksi, niin silmät väsyvät liian nopeasti ja lukemisesta/ruudun tuijottamisesta tulee ylivoimaisen raskasta (arvatkaa vain, monestiko vaimo löysi minut nukkumasta naama kiinni kirjassa....).

Kämmenen luiden muistisääntö, jossa koetin hyödyntää kuvamuistia

Mikä opiskelussa on helpompaa?

Minua auttoi se, että nykyisin tietoa on löydettävissä aiempaa enemmän ja helpommin. Kun huomasin, että opiskelu ulkomuistista tankkaamalla ei onnistunut, oli keksittävä parempi keino. Päätin siis painella suoraan tulta päin ja opiskella asiat niin, että ymmärrän, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Monesti se vaati melkoista joogaamista eri opintovälineiden kesken ja vaati se usein aikamoista tankkaamista ja muistelemista, mutta minusta lopputulos oli hyvä. Nyt ymmärrä, miksi käden hermot kulkevat siellä, missä ne kulkevat ja ymmärrän, miksi reiden lähentäjät lähtevät tietystä paikasta ja kiinnittyvät tiettyyn paikkaan.

Isoksi avuksi oli kirosana nimeltä Youtube. Olen muutenkin viimeisten vuosien aikana tullut siihen lopputulokseen, että kaverit löytyvät Facebookista, mielipiteet Twitteristä ja tieto on Youtubessa. Olen Youtuben suosiollisella avustuksella korjannut pesukoneita, vaihtanut auton lamppuja, korjannut mopoa ja nyt opiskellut muun muassa hermojen palpaatiota. Ei ihan turha ensyklopedia.

Muistisäännöt ja monikanavainen opiskelu

Kun ongelmana on jatkuvasti oheneva muisti ja massiivinen määrä uutta opittavaa, on keksittävä keinot, joilla esteet kierretään.

En rajoittanut opiskelua yhteen lähteeseen tai tyyliin, vaan koetin käyttää monipuolisesti erilaisia opintovälineitä. Tärkein johtolanka oppimiseen olivat opintomonisteet sekä koulussa kuvatut videot. Niiden kautta koostin itselleni opintojen luurangon, josta muodostin lukujärjestyksen oppiviikoille.

Kun kokonaisuuden jakaa pienempiin osiin, tuntuu kokonaisuus hallittavalta, eikä pelkältä suurelta kaaokselta. Lukujärjestyksen printtasin paperille ja kohtalaisen orjallisesti seurasin sitä aina näyttöön saakka. Tätä suosittelen kyllä muillekin. Muokkasin "lukkaria" vielä niin, että opintoja oli joka päivä, mutta viikonloppuisin kokonaisuudet olivat asteen verran kevyempiä.

Jokaista pientä kokonaisuutta koetin tutkia monesta eri lähteestä. Opintomonisteiden lisäksi lueskelin paria alan oppikirjaa ja niiden lisäksi vaikeimmat kohdat selätin Youtuben avulla. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, että tube on oppimestari, joka minulle lopullisesti opetti kyynärvarren lihakset ja käden hermoituksen (ja tulipa treenattua samalla vähän anatomian englantiakin....). Ehkä häpeällistä, mutta totta - ja lopputulos ratkaisee!

Opiskellessa tietyt asiat on helpompi oppia ja toiset taas eivät mene kuuppaan, vaikka lekalla hakkaisi. Noista vaikeista asioista tein vielä erikseen muistiinpanot ja rakentelin erilaisia muistisääntöjä. Muistisäännöissä koetin hyödyntää sanaleikkejä, kuvia, loruja, aakkosia ja numeroita. Sainkin aikaan mielenkiintoisia lappusia esim. ranteen luista.

Ja vielä on ihan erikseen alleviivattava, että vaikka muistaminen ja oppiminen oli hiukkasen hankalaa, niin se ei johtunut puutteellisesta opetuksesta. Päinvastoin - koulussa asiat on opetettu taatusti niin hyvin kuin ne tällaiseen kelopölliin voi hakata, mutta ikä tekee tehtävänsä.

Mikä on radius ja mikä ulna?

Näyttötutkinnon anatomia

On paskapuhetta, etteikö vanhana jännitä mikään. Minä ainakin jännitin näyttöä ihan riittävästi. Ei nyt sentään mitään oksuripuli-jännitystä, mutta ehkä sellaista syke-130-ja-flimmeri-jännitystä. Jännitys johtuu siitä, ettet tiedä omaa tasoasi suhteessa tutkinnon vaatimuksiin. Ja toisaalta et tiedä, oletko varmasti opiskellut kaiken tarvittavan ja oikein. Ehkä pieni jännitys kuitenkin terävöittää suoritusta.

Ammattitutkinnot koostuvat usein (ja ilmeisesti nykyisin lähes aina) näytöistä. Näyttö on eräänlainen käytännön loppukoe tietystä tutkinnonosasta, jossa näytön vastaanottajalle osoitetaan, että ammattia varten tarvittavat asiat on omaksuttu riittävällä tavalla. Osaamisen lisäksi näyttö mittaa myös kykyä soveltaa opetettua, opintojen motivaatiota ja osoittaa kehittämisen kohteet. Tekeekö paperille kirjoitettu tentti samaa?

Näyttötutkinto on monella tapaa opiskelijalle myös armollinen. Opitun osoittamisen lisäksi tilaisuus on keskusteleva ja samalla hyvä mahdollisuus oppia. Oppimista ja oppineisuutta voi osoittaa monella eri tavalla ja monelle se kirjallinen ilmaisu ei ole se paras.

Kurkkaus anatomiaan

Anatomian osuus oli se etukäteen pelottavin. Hallittavana olivat ihmiskehosta luut, nivelet, lihakset, verisuonet sekä hermot. Tentti suoritettiin niin, että näytön vastaanottaja kyseli eri kokonaisuuksista tasaisesti tietoa. Lunttilappuna sai käyttää sentään omaa kehoa :D

Anatomian lisäksi ensimmäisessä näytössä suoritettiin mallihieronta, jolla osoitetaan hieronnan perusotteiden hallitseminen. Kolmantena osiona on vielä asiakashieronta, jota näytön vastaanottaja seuraa koko tapahtuman ajan.

Anatomiasta selvisin aika lailla kirkkain paperein. Olin tyytyväinen, että näin opiskeluun niin paljon vaivaa. Kysellyt asiat eivät tuottaneet pienen alkukankeuden jälkeen vaikeuksia ja arviossa tietomäärä arvioitiinkin jopa laajaksi. Ilmeisesti monikanavainen opiskelu tuotti heti hedelmää. Valitettavasti muistisääntöjä en joutunut hyödyntämään.

Loppuosa näytöstä sujuikin helposti ja sain näytön vastaanottajilta hyvää palautetta ja myös vinkkejä oman työn kehittämiseen. Itselle jäi koko näytöstä erittäin positiivinen fiilis. Tehty työ ei ole mennyt hukkaan ja olen tällä hetkellä siellä, minne kuulunkin. Hauskinta oli kuulla kommentti, että osaan ottaa vastaan myös palautetta työstäni - siihen vastasin, että "olisittepa tunteneet minut parikymmentä vuotta sitten".

On mielenkiintoista kuulla, kuinka täysin ulkopuolinen näkee oman työn. Näytön vastaanottajista kumpikaan ei ollut nähnyt minun työskentelyä pöydän ääressä aiemmin ja sen takia uskon, että he katsoivat työtäni melko lailla neitseellisin silmin. Ilahduttavinta oli kuulla, että motivaatio ja oppimisen halu näkyvät työssä ulospäin sekä kommentit, että olen oikealla alalla menossa oikeaan suuntaan.

Viikonlopun jälkeen olikin aika lailla tyhjä takki, mutta samalla fiilis, että olisin voinut melkein lentää kotiin. Tästä on hyvä jatkaa.....

Aikuisena koulunpenkille

Blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista kuin hallituksen pääkopassa sote-sodan rauhoituttua. Lisäsin muuten niin ketterään ajanhallintaan vielä yhden momentin lisää. Aloitin viime joulukuussa ihan vakavahenkiset opinnot, joilla on tähtäinpiste uudessa ammatillisessa suunnassa tai ainakin mahdollisessa sellaisessa. Nyt vihdoin oli aikaa hiljentyä myös blogin ääreen kertomaan, mitä se on, kun parkkeeraa pyllynsä aikuisiällä koulun tikkuiselle penkille.

Ongelmana ammatin puute

Yksi elämäni suuria "tragedioita" on, että minulta puuttuu varsinainen ammatti. Aikoinaan tein omia kouluvalintoja enemmän sellaisella "silmät kiinni ja sinne päin"-metodilla, josta puuttui sekä suunta että tahti. Lopputulos oli lähtökohtiin nähden hieno ja marssin nuorena miehenä yliopistosta ulos maisterin mappi kainalossa. Mutta nuorena miehenä en tietenkään tajunnut, ettei yliopistotutkinto anna mitään varsinaista ammattia, vaan ammatillisen osaamisen joutuu keräämään pieninä murusina työelämän kautta. Ja sitä tietä on onneksi riittänyt näihin päiviin saakka.

Enkä missään nimessä ole kiittämätön yliopiston tarjoamaa koulutusta kohtaan - enemmänkin olen kriittinen omille valinnoilleni kyseisessä laitoksessa. Muutamalla hyvällä täsmävalinnalla olisin saanut ehkä rakennettua toisenlaisen ja jopa stabiilimman tien.

Siis koulutuksen yhtenä hakukriteerinä oli se, että se tuottaa ammatin. Lisäksi halusin opiskella niin, että opiskelu on mahdollista työn ohella ja niin, että koulunkäynti mahdollistaa työelämän lisäksi myös perhe-elämän ja suht normaalin arjen. Vaihtoehtoja noilla kriteereillä oli vielä useita. Seuraavaksi siis omien mielihalujen ja unelmien kimppuun.

Olen "nuorna miesnä" salilla reuhatessa kiinnostunut siitä, kuinka ihmiskeho toimii. Luista ja lihaksista koostuva lihamötkö on konetyyppinä sellainen, että siitä löytyvät salat ovat loputtomat ja suurimmalle osalle meistä piilossa. Lisäksi minua kiinnostaa ammatti, joka mahdollistaa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lisäämisen. Eikä tietenkään pahasta ole, että töitäkin olisi mahdollista löytää. Hierojan ammatti on kiinnostanut minua ehkä noin vuosikymmenen. Edellä mainittujen puolien lisäksi minua viehättää ammatin fyysisyys sekä mahdollisuus hyvään, henkilökohtaiseen asiakaspalveluun.

Tähän saakka kuitenkin kesti, että sain itseni revittyä koulunpenkille ammattia oppimaan. Ehkä tässä kohtaa oli ensimmäinen risteyskohta, jossa oma elämäntilanne, rahatilanne sekä ammatillinen kiinnostus olivat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Työelämän astrologinen kartta nosti minulle peukaloaan ja hymyili suotuisasti.

Muuttunut koulumaailma

 

Ehdin viime syksynä tutkia tarjolla olevaa koulutusta laajemminkin ja tutustua myös siihen, kuinka koulutukseen kannustetaan ja kuinka koulutusta tuetaan. Pari vuosikymmentä sitten tärkeintä ihmisen elämässä oli käydä koulut nopeasti läpi, jotta ihmisressu saataisiin tuupattua tienuun tielle mahdollisimman äkkiä. Elämää ei nähty yhtenä pitkänä oppimisprosessina, vaan yksilöä käsiteltiin enemmän tuotantokoneena, jonka ainoa tehtävä oli tuottaa lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Ammatinvaihtajia ja uudelleenkoulutettavia pidettiin jonkin sortin epäonnistujina. Kuka sitä nyt sitä 16-vuotiaana valittua ammattia haluaisi vaihtaa!! Niinpä niin...

Nykyisin taas koulutus on ihmisen perusoikeus tai oikeammin -mahdollisuus läpi elämän. Kouluttautumista tuetaan jopa niin pitkälle, että ammattiin johtavaa koulutusta on mahdollista opiskella työttömyyspäivärahalla. Jokaiselle pyritään takaamaan mahdollisuus käydä koulua niin, että oma ammatillinen intohimo sekä koulutetun henkilöstön tarve kohtaavat mahdollisimman hyvin. Jopa ammattiin johtavaa koulutusta tarjotaan monimuotona, jolloin asuinpaikkakunnalla ei ole niin suurta merkitystä. Lisäksi laajat etäopinnot avaavat ovet myös sellaisille oppilaille, joille perinteinen luokkahuonekoulutus on syystä tai toisesta mahdottomuus sekä niille, joiden oppimistahti tai -tyyli poikkeavat Gaussin käyrän keskiosasta. Ihana nykyaika!

Kaiken tuon ammatillisen pohtimisen ja tutkimisen lopputuloksena löysin lopulta itseni Joensuusta ISLO:n riveistä opiskelemassa urheiluhierojaksi. Koulun valintaan vaikuttivat sijainnin lisäksi koulun erinomainen maine parhaiden urheiluhierojien kouluttajana sekä pitkä historia monipuolisten liikunnan ammattilaisten tekijänä. Minulle valintaan myötävaikutti tietenkin myös se, että kouluviikonloput voin viettää Uimaharjussa.

Aikuisten yhteisö

Kouluryhmämme koostuu kahdestatoista eri ikäisestä ja eri taustoista tulevasta innokkaasta opiskelijasta. Ryhmä on opintorytmin lisäksi koostumukseltaan todellinen monimuotoryhmä. Ikähaitari jakautuu usealle vuosikymmenelle ja jokaisella on omanlainen taustansa sekä motivaattorinsa. Mutta kuten niin usein, sekametelisopasta syntyy se paras keitos, jossa jokainen tuo omalla persoonallaan ryhmään mausteensa. Ryhmä myös tsemppaa toinen toisiaan oppimaan ja myös opiskelemaan.

Ainakin minut nuo opiskeluviikonloput irrottavat omasta arjesta totaalisesti. Sunnuntai-iltana, kun ajelen kotiin päin, on takki totaalisesti tyhjennetty. Vastaavasti taas pää on täytetty uusilla asioilla, joita on pari viikkoa aikaa kerrata ja testata käytäntöön.

Totta kai opiskelu vaatii kotoa aika paljon. Olen viikonloppuja poissa ja sen lisäksi kotijoukkoparat joutuvat uusien hierontaotteiden koekaniineiksi. Tosin tähän saakka on lavetille ollut enemmän tunkua kuin olen pystynyt käsittelemään. Monimuoto-opiskelu on perinteistä arkiopiskelua vastuullisempaa. Jos olet opintojen väliviikot laiska, etkä kertaa, niin seuraavalla kerralla olet hukassa kuin keskustalainen pääministeri soten pyörteessä. Olen siinä mielessä todella onnekas, että opiskelulle on kotoa tullut täysi tuki. Hauska oli myös äitini reaktio hänen kuullessaan opinnoistani. Hän halusi tukea unelmieni toteutumista maksamalla osan koulutuksesta.

Aikuisiällä opiskelu on toisaalta vaikeampaa ja toisaalta taas moninverroin helpompaa kuin nuorena. Oppiminen sinällään (muistaminen, ulkoaoppiminen jne.) on työläämpää, koska aivoissa on kapasiteettia rajallisemmin ja sinne aivoihin on myös tunkemassa syötettä enemmän kuin nuorena. Parikymppisenä mielessä oli vain perjantain kymppikassi ja naiset. Nykyisin nuo kumpikin ovat korvaantuneet sillä, että mietit lasten asiat, talon asiat, vaimon asiat, raha-asiat, terveysasiat ja kaiken muun ylimääräisen, mitä keskiverto keski-ikäisen elämässä nyt sattuu olemaankaan.

Helpompaa taas on motivaation löytäminen sekä oppimiseen liittyvä henkinen puoli. Nyt opiskelussa tärkeintä on pelkän päämäärän sijaan matkanteko pitkin opintoja. Päämäärä on toki tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösjuttu. Nautin opintojen jokaisesta päivästä, enkä oikeastaan edes mieti, milloin ja miten nämä opinnot päättyvät. Tähän toki vaikuttaa se, että kaikki tässä opiskelussa on minusta itsestäni lähtöisin. Kukaan ei ole minua kouluun pakottanut tai toisaalta houkutellut.

 

Opintojen arkipäivä

 

Nyt kun opintoja on muutama kuukausi takana, taputtelen vielä itseäni hieronnasta aralle olkapäälle. Valinta sekä ammatillisen suunnan että etenkin koulun suhteen osuivat nappiin. Tykkään oppia ja tykkään opiskella. Ryhmämme on mahtava ja se toimii itsessään yhtenä hyvänä motivaattorina.

Lisäksi koulun valinta osui oikeaan. ISLO on kouluna erittäin ammattitaitoinen ja osaava. Oman ryhmämme kouluttajat ovat taatusti alan ammattilaisia sieltä yläpäästä. Opetus ei keskity mekaaniseen otteiden ja suuntien höyläämiseen, vaan meitä koulutetaan hoitamaan ihmistä kokonaisuutena ja yksilönä. Sen sijaan, että oppisimme tarkan kaavan työlle, opimme enemmän kuuntelemaan asiakasta ja soveltamaan opittuja asioita käytäntöön parhaalla mahdollisella tavalla. Eräs viisas sanoi, että hierojalla on otteet kuin rakentajalla työkalut - on hyvän hierojan viisautta valita, mitä työkaluja käyttää.

Raskasta koulunkäynti toki on. Viikonloput pois kotoa työviikon päälle vaativat veronsa, etenkin kun opiskeluviikonloppuina aivot käyvät täydellä 100% kapasiteetilla sunnuntai iltaan saakka. Monimuotokoulutuksen hankalia puolia on se, että oppimisviikonloppuihin tungetaan sama asia, jonka päiväopiskelijat mutustelevat rauhassa parissa viikossa. Pidän kuitenkin siitä, että oppimisviikonloppujen välillä on aikaa kerrata ja treenata rauhassa. Ryhmän itse koostamat oppimisvideot ovat kovassa käytössä. Ja onhan ne viikonloput aika rankkoja myös fyysisesti - kun kroppaa hierotaan kolme päivää putkeen, niin paikat ovat varovaisesti kuvaillen hellänä vielä pari päivää koulun jälkeenkin.

Opinnoissa on yllättänyt se, kuinka monipuolista hierojaksi opiskelu on. Hierojat oppivat ihmisen fysiologiaa todella monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti. Uskallan väittää, että hyvä hieroja tietää ihmiskehon toiminnasta keskivertolääkäriä enemmän ja paremmin. Itsekin luulen ennen uutta viikonloppua osaavani jo jotain, mutta kummasti nuo luulot lavetin ääressä karisevat. Edelleenkin ihmettelen, kuinka monimutkainen rakenne ihminen on.

Toinen yllättävä tekijä on se, kuinka vähän hierojan ammatista tiesin etukäteen. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että te jotka luulette olevanne hyviä kotihierojia, ette sitä oikeasti ole. Otteet ja niiden käyttö ovat itsellekin lähes aina yllättäviä. Minäkin luulin kouluun mennessäni osaavani enemmän kuin todellisuudessa tiesin. Ja suurin osa siitä, mitä tiesin, tiesin väärin. Niin se elämä opettaa pientä tikan poikaa....

Yrittäjä, harrastaja vai ikuinen oppija

Yleisin kysymys, jonka kohtaan kertoessani opinnoista on: "Mitä meinaat tehdä koulutuksella?". Rehellinen vastaus tällä hetkellä on, että en tiedä. Hierojan ammatti on hieno ja siitä on mahdollista rakentaa itselleen ura. Suurin osa hierojista toimii yrittäjinä ja se taas on uudenlainen - ja vähän pelottava - tie. Omalla motivaatiollani pystyn oppimaan sen tason tekijäksi, että kysyntää riittäisi, mutta ehkä poisoppiminen lomarahahuoruudesta vaatii vielä totuttelua.

Harrastuksena hieronta tulee pysymään elämässäni aina. Pidän aidosti ihmisten käsittelystä sekä siitä asiakaspalvelusta, jota hierojat tuottavat. On helppo kuvitella, että fysiikan lisäksi työssä hoidetaan myös henkistä hyvinvointia. Vaikka koulutus on maksullinen, eikä tuottaisi ikinä penniäkään, on se silti rahan väärti. Opit, otteet ja yhteisö itsessään ovat tutustumisen ja oppimisen arvoisia. Ja ainakin se tavoite toteutuu, että jos koulusta pääsen läpi, niin voin tulevaisuudessa sanoa, että minulla on ammatti.

Oikeasti tuntuu kuin olisin sellaisen tien alussa, jossa ei päätepistettä näy. Hyvinvointi ja kehon huolto ovat ammattialoina sellaisia, ettei niissä voi kasvaa täysinoppineeksi. Erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja oppisuuntia on lukemattomia. Olen koulussa kuin varkain saanut nähdä, kuinka tehokasta ovat kiinalainen lääketiede ja akupunktioon nojaavat hoitokeinot. Oma mielenkiintoni taas menee hieronnan lisäksi jäsenkorjauksen puolelle ja siinäkin tie on alkuopintojen jälkeen auki mihin vain. Lisäopiskelu vaatii tietenkin kassaa ja kassaa saisi kerrytettyä keskittymällä hierojan ammattiin. Opintojen kierre tuntuu pikkuhiljaa käynnistyvän.

En ole tulevaisuudesta juurikaan huolissani. Elämä kyllä näyttää tiensä ja liika pohdiskelu vain sattuu ohimoihin. Nyt on aika keskittyä oppimaan ja löytämään uutta.

Elämässä unelmat siis toteutuvat, vaikka joskus tie on pitkä ja vaatii aikaa. Vielä muutama vuosi sitten emmin kouluun menemistä tai edes sitä, että uskaltaisin toteuttaa omia unelmia, jotka tuntuivat enemmän teorialta kuin käytännöltä. Joulukussa kävin omalla hierojallani hierottavana ja siellä tuli - yllättäen - kouluvalinta puheeksi. Hieroja totesi melko yksikantaan, että "joo, siehän tästä puhuit ekan kerran noin kymmenen vuotta sitten".

Elämässä tulee olla rohkea - mutta enemmän hyvä elämä vaatii sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Jokaisen unelmille löytyy yleensä enemmän vastusta kuin kannustusta, mutta jos rohkeasti uskaltaa luottaa intuitioonsa, voi päästä joskus perille - tai ainakin lähelle.

PS. Toivottavasti ryhmän tyypit löytävät blogin - on teidän kanssa vaan mahdottoman hauskaa opiskella.

Kutsumuksen perässä kulkijat

Mikä tekee papista papin ja mikä sairaanhoitajasta sairaanhoitajan? Mikä saa nuoren urheilijan uhraamaan aikansa ja energiansa ja jopa terveytensä lajille, jossa rahallisen menestymisen mahdollisuudet ovat enemmän pakkasen puolella kuin Suomalainen tammikuu? Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on elämässään kutsumus johonkin ammattiin.

Toiset syntyvät kutsumuksensa mukaiseen muottiin heti elämänsä alussa, mutta toisille kutsumuksen vuolee esiin elämä. Lopputulos on kummassakin tilanteessa sama. Sitä seisoo stoalaisen patsaan lailla oman ammattinsa takana, vaikka maailma pistäisi kuinka kovasti hanttiin. Vai väitättekö, että tänä päivänä maailman ihanin ammatti on olla sairaalan päivystyksessä yöhoitajana katsomassa hallusinoivien narkkarien perään tai vastavuoroisesti paimentaa akateemisen loppututkinnon turvin vittua latelevia teinejä ja pelätä löytävänsä itsensä käräjiltä tai vaihtoehtoisesti karkeasti editoidun Youtube-videon tähtenä.

Kummallista on, että juuri kutsumusammattien edustajien oloja tunnutaan kuristettavan eniten. Poliisien määrää vähennetään sille tasolle, että yössä saa konstaapeli kummasti etsiä kaveria ja arkisellä maantiellä olen partiota tainnut nähdä nopeusvalvonnassa joskus silloin, kun Yhdysvalloissa oli vielä oikea presidentti. Ja sama koskee sairaanhoitajia - yhteiskunnan heikko veto kuristaa ensin hoitajien kukkaroa ja pienen kuristuksen jälkeen myös saatavuutta. Entäs opettajat sitten? Luokkakokoja kasvatetaan ja samaan aikaan työolot luokan sisällä muuttuvat hankalimmiksi. Meidän ihan itse kasvattamamme sukupolvi voi luokkahuoneissa huonommin kuin kukaan kasvihuoneilmiötä edeltäneistä sukupolvista - vaikka joukossa on jokunen sodankin nähnyt vuosiluokka.

 

Sitä ihmettelee, mitä itsellä ei ole

 

Kutsumus on halu tehdä jotain työtä tai tehtävää välittämättä siitä, tuottaako se koskaan riittävästi aineellista, tai maineellista, hyvää. Kutsumus tai haave ei myöskään ammattia katso - yhtä lailla himo voi tulla kirjastonhoitoon, lehdenjakoon kuin lakimiehen uraankin. Kutsumuksen eteen on valmis näkemään vaivaa ja on halukas pääsemään haaveammatissa eteenpäin, vaikka se ei helppoa olisikaan. Otetaan vaikka joka sortin taiteilijat. Moni maalari/kuvanveistäjä/kirjailija/runoilija on halukas uhraamaan mahdollisen turvatun toimeentulon porvarillisessa ammatissa sen eteen, että he saavat tehdä juuri sitä, mitä rakastavat.

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista kutsumusta mihinkään. En ole haaveillut mistään tietystä ammatista tai omannut tahtotilaa ihmisten auttamiseen, kasvattamiseen tai edes sakottamiseen. Omiin ammatteihini olen ajautunut askel kerrallaan kuin ajopuu Pielisjoen virrassa. Ja samalla tavalla on joskus tullut pohjakosketuksia ja pieniä kolhuja ja välillä taas on virta vienyt aika kovaakin eteenpäin. On tullut tilaisuuksia tehdä hienoja juttuja, niin en uteliaisuuttani ole malttanut jättää kokeilematta. Täten eläen tämä elämä on ollut kovin vaiherikasta, mutta eteenpäin juoksevaa.

En ymmärrä, miten jollekin voi syntyä kutsumus tiettyyn ammattiin. Mutta kun seuraan ihmisiä, jotka ovat haaveammatissaan, on heissä tietynlainen kirkas aura. Se näkyy varmuudessa, millä ammattia hoitaa. Se näkyy siinä, että paskojen päivien konsentraatio työpäivien joukossa on pienempi kuin meillä muilla. Pienet asiat eivät kutsumustyössä harmita, koska saa elää unelmaansa. Väitän, että mikään ammatti ei ole #läpeensämukava ja #ainaihana, saatikka #parastajokapäivä tai #päivääkäänenvaihtaispois - mutta väitän samalla, että omaksi koetussa työssä vastoinkäymisiä sietää parhaiten.

Kääntöpuolena on tietenkin se, että ilman jonkinsortin kutsumusta, on työn tekeminen vaikeaa. En voisi kuvitella pappia, joka tekee papin työtä ilman uskoa. Samoin on vaikea uskoa, että opettajana tai lastenhoitajana pärjäisi ihminen, joka ei siedä lapsia. Minä en ehkä lähtisi edes kokeilemaan - kumpaakaan. Onneksi omiin lapsiin ei kutsumusta tarvitse - heitä jaksaa, koska on pakko ja koska haluaa nähdä, että seuraava sukupolvi voi päästä itseään paremmin unelmiinsa kiinni.

Miksi joku ei noudata kutsumustaan?

 

Eniten ihmettelen niitä ihmisiä, jotka eivät noudata kutsumustaan. On ihmisiä, jotka eivät ota riskiä urheilu- tai vaikka taitelija-uralla, koska pelkäävät menestyksen puutetta tai oma usko ei riitä siihen, että kutsumuksesta saisi tehtyä ammatin. No yleensä poroporvarillisen ammatin valinnan takana on pelkkä laiskuus - insinöörinä pärjää paremmin ja helpommin kuin haiku-runojen rustaajana.
Tunnen monia taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin turvallisen tien kuin ottavat riskin. Se on minusta sääli. Itse haluaisin, että olisi edes yksi juttu, jossa olisin niin lahjakas, että se kääntyisi ammatiksi tai edes tuottavaksi harrastukseksi. Lahjojen hukkaaminen on suurempi vääryys kuin se, että yrittää sitkeästi vaikka lahjat tyystin puuttuvat. Jos tämä käännettäisiin Idols-maailmaan, niin enemmän arvostan tyyppejä, jotka menevät koelauluihin heikolla laulutaidolla verrattuna niihin, jotka jättävät menemättä, vaikka lahjoja olisikin.

Lasten kanssa olen koettanut kulkea sellaista tietä, että pystyisin tukemaan ja kannustamaan lapsia löytämään oman polkunsa. Olen nähnyt, että akateeminen loppututkinto ei valitettavasti ole miljoonatuloja takaava onnenlähde. Olen myös nähnyt, että jokainen ammatti vaatii tekijältään paljon, jos meinaa menestyä. Ja sen lisäksi tänä päivänä helppoja töitä alkaa olemaan näkymättömän vähän. Paras tapa viedä lasten uraa eteenpäin, on kannustaa siihen, että he nuodattaisivat sydämensä ääntä ja olisivat välittämättä edellisen sukupolven horinoista. Kutsumuksen mukana kulkeminen on kuitenkin moninverroin helpompaa kuin se, että vedät arjen kivirekeä perässä joka päivä taistellen epäsopivan työn raskautta vastaan.

Luojan kiitos ajan henki on nuorille tietyssä mielessä armollisempi kuin meille aikanaan. Nuorilla on vapaus valita - ja ennen kaikkea nuorilla on vapaus erehtyä ja aloittaa alusta. Ammatinvaihtajia ei katsota vinoon, vaan uuden elämän aloittaminen on suhteellisen helppoa ja jopa suotavaa. Ensimmäistä ammatillista valintaansa tekevä nuori on vasta aikuisuuden kynnyksellä, eikä hänellä voi olla tietoa siitä, mikä maailman ammateista olisi itselle se passelein. Ja maailma muuttuu. Sitä ammattia, johon nyt opiskelet, ei ehkä kymmenen vuoden päästä ole olemassakaan. Tee siinä sitten loppuelämän valintoja.

Sitten ovat vielä nämä yrittäjät

 

Kutsumusammatin yksi sivuhaara ovat yrittäjät. Heitä ei ehkä voi laskea kutsumustaan seuraajiksi, sillä heidän tekemisensä on enemmän silkkaa hulluutta kuin pelkkää kutsumuksen seuraamista. Tunnen muutamia yrittäjiä ja olen tullut siihen lopputulokseen, että he ovat täysin oma rotunsa. Yrittäjät pistävät käytännössä kaiken peliin sen eteen, että luovat työtä itse itselleen ja parhaassa tapauksessa vielä isolle joukolle muita. Yrittäjät näkevät tilaisuuden siellä, missä muut näkevät pelkän jalkojen alla hyllyvän suon. Ja yrittäjän usko ei huoju silloinkaan, kun tili huutaa nollaa ja laskupino pöydällä kasvaa. Jos jossain on nähtävissä vaikka heikompikin valonkajo, niin sieltä se kaivattu tulo kaivetaan.

Älkää käsittäkö väärin - en pidä yrittäjiä hulluina pahuuttani, vaan sen takia, että tuollaista eforttia on aivan pakko ihailla. Ihailen suunnattomasti tapaa, jolla yrittäjät ottavat riskejä ja sietävät epävarmuutta. Olen myös huomannut, että yleensä yrittäjillä on terveempi näkökulma työn arkeen ja siihen, kuinka työelämässä pärjää. Siellä ei pärjää sillä, että ensin huolehditaan omista eduista ja tuloista ja vasta sen jälkeen keskitytään työn tekemiseen ja tuloksiin.

Monesti yrittäjä on myös paras työnantaja. Yrittäjä pyrkii aina pitämään huolta omistaan ja näkee vaivaa sen eteen, että työntekijöillä säilyy halu tehdä töitä ja menestyä. Yrittäjä on toki kova ja armoton, mutta myös rehellinen.

Seuraavaksi viittaan hieman viime viikkojen naurettavaan irtisanomislaki-keskusteluun. En tunne yhtään yrittäjää, joka etsii paikkaa irtisanoa hyvä työntekijä tarpeettomasti. Mutta en myöskään tunne yhtään yrittäjää, joka epäröisi irtisanoa työntekijän, joka vaarantaa koko yrityksen toiminnan ja toimeentulon. Irtisanomislain mukainen irtisanomisen helpotus on käytännön elämässä pelkkää kosmetiikkaa. Tuota irtisanomislain mukaista suojaa tarvitsevat enemmän isot yritykset, joita ammattiliitot pystyvät kyykyttämään ja joissa työn arjen valta on jaettu työnantajan ja työntekijäjärjestön kesken. Pahimmillaan se tarkoittaa, että ammattiyhdistysliike seisoo yrityksen kilpailukyvyn tiellä ja lopulta tilanne kääntyy jopa omaa henkilöstöä vastaan. Se tilanne ei ole terve ja tarvitsee lain tukea parantuakseen.

Albatrossi, joka lepäämättä liitää

 

Aihe viikon kirjoitukseen tuli Junnu Vainion biisistä "Albatrossi". Tällä viikolla julkaistu uusrealistinen taiteilijaelämänkerta houkutteli kuuntelemaan Junnun kuolemattomia sanoituksia, joista yksi legendaarisimmista on Albatrossi:

Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin,
kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin.
Niin jäi koulu kesken sulla,
piti mun myös mukaan tulla,
mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.

Sun lähtöäsi seurasin mä päässä laiturin.
Me viisitoista vuotiaita oltiin kumpikin.
Sinä pidit oman pääsi.
Säädit itse elämääsi
Koit nuorena sen kaiken,
mistä turhaan uneksin.

Albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Taivaan sinessä saat vapaana sä kiitää.
Lapsuustoverini vanha merimies.
Lapsuustoverini vanha merimies.

Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt
ja tutkit tarkkaan kauniit
Honolulun kaislavyöt.
Minä jatkoin lyseossa,
sitten kunnanvirastossa.
Ei kutsumuksen mukaan
satu jokaiselle työt.

Ja töiden jälkeen yhä useammin iltaisin,
mä kapakassa istuin,
lasin pohjaan tuijotin.
Miksen lähtenyt sun mukaan?
Mua ymmärrä ei kukaan.
Mä elämältä olin odottanut muutakin

Sain kuulla että Tornator jo romutettu on.
Mä itse tunsin kokeneeni saman kohtalon.
Eipä ollut virkaa enää.
Tumma puna peitti nenää
ja rannalla mä yksin istuin nousuun auringon.
Kun lähelleni näin mä naurulokin kaartavan,
niin tiesin, että jotakin nyt vihdoin oivallan:
Siinä sielu on sen miehen,
jonka työt jää puolitiehen
ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman.

Mut albatrossi joka lepäämättä liitää.
Se sinun sielusi on juuri kukaties.
Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää,
jos teen työni kuten vanha merimies,
jos teen työni kuten vanha merimies.

Lauluntekijät: Juha Vainio

Neljäkymppisen järki kaksikymppisen elämässä

Neljänkympin jälkeen on elänyt elämää sen verran, että voi muistaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kaksikymmentä vuotta sitten. Kahdenkymmenen vuoden päästähän on todennäköisesti jo unohtanut enemmän kahdenkymmenen vuoden takaisista asioista kuin pystyy muistamaan. Eli nyt on optimaalinen hetki miettiä sitä, mitä tekisin toisin, jos voisin tällä järjellä palata kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Jokainen meistä elää elämäänsä omien valintojen ohjaamana. Päivittäin teemme kymmeniä valintoja, joista jokainen ei todellakaan osu oikeaan tai vie elämää suoraan eteenpäin. Nämä valinnat kuitenkin tekevät meistä lopulta sen ihmisen, joka olemme. Itse en todellakaan ole elänyt omaa suoraani 100% oikein ja olen tehnyt elämässäni välillä isojakin virheitä. Silti nenä on edelleen pinnan yläpuolella ja nyt osa noista vanhoistakin virheistä naurattaa (osa ei vieläkään).

Meillä jokaisella varmaan olisi omat sanansa sanottavana nuorelle itselle, mutta minä kertoisin nämä viisi asiaa, jotka kannattaisi ottaa harkintaan (tosin parikymppinen minä tuskin nelikymppistä minää kuuntelisi saati uskoisi....)

1) Matkusta

Mikään ei opeta niin paljon kuin matkustelu paikkaan, josta ei taksilla pääse helposti kotiin omaan sänkyyn. Vieraat kulttuurit opettavat paljon ja ennen kaikkea matkailu opettaa oman minän survival-taitoja. Sillä ei ole väliä, matkustatko kotimaassa, ulkomailla, erämaassa tai vaikka merellä. Se, että painelet uusiin maisemiin, tapaat uusia ihmisiä ja joudut selviämään oman mukavuusruudun ulkopuolella, pakottaa sinut kestämään itseäsi ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Itse olen päässyt valitettavan vähän matkailemaan kotimaan ulkopuolella. Tykkäisin matkustaa ja tykkäisin nähdä uusia paikkoja. Bucket listilläni on pitkä liuta paikkoja, jotka pitää nähdä ennen kuin kaihi vie näön ja rock-musiikki kuulon. Nuorena en itse tajunnut sitä, kuinka suuri maapallo on ja kuinka paljon ihmeellistä nähtävää kotimaan ulkopuolella voi olla. Onneksi sentään olen kotimaan päässyt matkustamaan lähes päästä päähän ja nähnyt Suomessa mahtavia paikkoja. Jo kotimaan läpi koluaminen opettaa paljon (toivottavasti lukijoissa on joku Haltin kuusikosta).

Reissaaminen kannattaa nimenomaan nuorena. Silloin lähteminen on vapaampaa ja matkustelu onnistuu helpommin. Rahaa ei ole silloinkaan, mutta toimeenkin tulee vähemmällä. Samoin nuorena uskaltaa enemmän ja on ennakkoluulottomampi lähtemään normi "las palmasien" ulkopuolelle. Toki lapsiperheetkin matkustelevat ja käyvät säännöllisesti ulkomailla. Meilläkin kyse on enemmän rahasta ja ajasta kuin periaatteesta.

2) Opiskele ammatti

Olen koulutuseltani yhteiskuntatieteiden maisteri ja pääaineena olen lukenut sosiologiaa. Koulutus on kohtuu hyvä, mutta mihin se on johtanut - ei yhtään mihinkään. Nykyiseen ammattiini olen  päässyt puhtaasti työkokemuksen, uutteran luonteen - ja suhteiden - avulla. Teille nuoret tiedoksi - maisteri ei ole ammatti!

Jos nyt olisin siinä valintatilanteessa, että menisin kouluun, hyppäisin suoraan sellaisen koulun penkille, jonka ovessa lukee - sinusta tulee kolmen vuoden päästä ammatin X edustaja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että menisin varmaan ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun. Kolmessa vuodessa olisin jonkin ammatin harjoittaja ja alkaisin maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä velkaa, jonka kouluttaminen aiheutti.

Työelämä tänä päivänä on sellainen, että kukaan ei enää pärjää yhdellä tutkinnolla tai yhdellä ammatilla läpi työuran. Joudumme tai haluamme vaihtaa työpaikkaa ja ammattialaa. Todennäköisesti iso osa tulee jossain vaiheessa irtisanotuksi ja joillakin menee myös työkyky alkuperäiseen ammattiin. Tällöin ammatinvaihto on pakko eikä valinta.

Muutosvauhti on niin nopeaa, että työelämä ja koulutus ovat nivoutuneet yhteen. Iso osa työssäkäyvistä opiskelee koko ajan työnteon ohessa ja ammatinvaihtajia on jo melko nuorissakin ihmisissä. Nuoret uskaltavat tunnustaa itselleen, jos joku ammatti ei sovi itselle ja työttömyyden koittaessa, ovat valmiita etsimään uuden ammatin, joka todennäköisemmin työllistää entistä paremmin.

Itse luulin ihan oikeasti, että olen kaksikymppisenä niin viisas, että osaan tehdä ammatin suhteen sellaisen valinnan, jolla voin purjehtia eläkeikään. Väärin meni - sosiologin statuksella ei saa edes naisia.

3) Osta asunto niin nuorena kuin mahdollista

Asunto on lähes aina varma sijoitus, josta saat rahasi takaisin ja jonka vaihtoarvo säilyy. Asuntoja voi myydä ja niitä voi suurentaa tai pienentää tarpeen mukaan. Joka tapauksessa jokainen kuukausi, kun maksat asuntolainaa, tuo sinulle itsellesi tulevaisuudessa pääomaa. Siksi tuota pääomaa kannattaa alkaa kerryttämään niin nuorena kuin se on mahdollista.

Nuori, joka pääsee kaksikymppisenä kiinni omaan asuntoon, on nelikymppisenä maksanut lainaa pois ison läjän, mikä tarkoittaa sitä, että kun ruuhkavuodet iskevät ja rahalle olisi kovin tarvis, voi lainataakkaa jo keventää esim. pidentämällä laina-aikaa ja pienentämällä lyhennyksiä. Toisaalta taas kun lainaa on maksanut pienestä asunnosta, niin asunnonvaihto isompaan käy kätevämmin siinä tilanteessa, kun tilalle alkaa olla tarvis esim. lasten kautta. Ja yleensä asuntoja vaihtaessa edellisen asunnon arvo on ostohetkestä noussut, jolloin saat sijoituksellesi jopa kohtuullista korkoa. Vuokra-asumisesta ei jää muuta jälkeä kuin vuokranantajalta toiselle kulkeva vakuuspantti.

Vuokra-asunnon kulujen ja lainanlyhennysten välinen ero on loppujen lopuksi erittäin pieni. Suurin riski on asunnonostajien korvien välissä. Siis ota riski ja rikastu.

4) Älä koskaan unohda ystäviäsi

Elämä muuttuu, ihmiset muuttavat ja tulee uusia elämäntilanteita. Aikuiset ihmiset rakastuvat, menevät naimisiin, eroavat ja muuttavat uudelleen. Kaikissa näissä myrskyissä kannattaa muistaa ne oikeat ystävät ja pitää ne lähellä.

Neljässäkympissä todellinen ystävystyminen on jo vähän vaikeaa. Kaikilla samanikäisillä tuntuu olevan valmiit kaveripiirit ja elämät. Kun liikkuu vähemmän harrastuksissa ja ulkona, niin vähemmän myös tapaa uusia ihmisiä. Omat ystäväni mahtuvat kahden käden sormiin ja todelliset pitkäaikaiset ystäväni lähes yhden käden sormiin. Heistä olen kyllä jokaisesta kiitollinen. Toki tunnustan, etten itsekään ole ystävyyksiäni hoitanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ystävyys on siitä jännää, että se pysyy, vaikka yhteyttä pidetään vähemmänkin - kunhan pidetään. Joskus menee pitkiä aikoja, ettei kavereista kuule muuta kuin whatsappin kautta tai tekstiviestinä, mutta silti, kun kaverin tapaa, niin juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Itsellänikin on ystävä, jota olen nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana kerran ja silti hän on luultavasti paras kaverini. Outoa, mutta aikuista.

Kannattaa siis nuorena hankkia ne todelliset ystävät ja pitää ne lähellä läpi koko aikuisuuden. On sitten ainakin arkulle kantajat....

5) Rakastu ja tee se monta kertaa

Pahoittelut, että tämä menee jo mies-sukupuolen näkökulmasta todellä ällölle puolelle ja vähänkään karskimmat kaverini lopettavat lukemisen jo otsikkoon.

Kun mietitään tunteita kahden vuosikymmenen ajalta, niin rakastuminen on niistä luultavasti voimakkain. Voimakkaimmasta tunteesta jää myös se voimakkain tunnejälki, johon voimme palata aina vuosien takaa. Itse pystyn muistamaan vuoden 1986 ja elokuvan La Bamba. Istuin tytön vieressä, johon olin ihastunut, mutta jonka kanssa en voinut kuvitellakaan syntyvän enempää. Silti tuo yksi elokuva jätti minuun lähtemättömän muistijäljen. Jälkikäteen voimakkaampia muistoja tuovat ne positiiviset tunteet (kun jonkun kanssa on synkannut) verrattuna negatiivisiin tunteisiin, (kuten erot ja rukkasten saamiset). Noita positiivisia tunteita kannattaa hakea, silläkin riskillä, että yrittämään joutuu useampia kertoja.

Suurin osa meistä jossain vaiheessa vakiintuu ja valitsee kumppanin, jonka kanssa elää (tai pyrkii elämään) lopun elämäänsä. Siinä vaiheessa on hyvä olla sinut omien tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Ennen tuota hetkeä kannattaa kokea ja kokeilla eri vaihtoehdot pois.

Ruuhkavuosina elämä arkistuu ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Yhteenkuuluvuus, tiimipelaaminen ja aikataulutus merkkaavat aikuisille samaa kuin jalat-alta-vievä-rakastuminen nuorille. Tunne osoitetaan teoilla arjessa ja tarkoitus on sama, vaikka ulkonäkö on kovin toisenlainen. Enkä tiedä kestäisikö kukaan sitä, että kymmeniä vuosia heräisit joka aamu oman vaimon/miehen vierestä umpirakastuneena. Kai se tunteet turruttava arki on evoluution suojakeino uhkaavia sydäninfarkteja vastaan. Toki arjen keskellekin on hyvä luoda huippuhetkiä ja osoittaa myös muitakin parisuhdekykyjä kuin se, että saa kaikki lapset harjoituksiin ajallaan ja oikeaan paikkaan.

Ja lopuksi - sinä parikymppinen. Ei ole olemassa "sitä oikeaa". Olemme jokainen enemmän tai vähemmän vääriä toisillemme. Paras kumppani on se, jonka kanssa epäonnistumisetkin ovat siedettäviä ja onnistumiset yhtä juhlaa. Se, jonka kanssa tunnet itse olevasi onnellinen ja jonka kanssa jaksat jakaa paskimmankin päiväsi. Prinssit ja prinsessat kuuluvat kuitenkin satuihin, vaikka arki voi parhaimmillaan satua muistuttaakin.