Blogit.fi

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Työelämäni ensimmäinen puolikas



 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?



Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.




Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 




2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.



2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 



2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista. 


2 kommenttia:

  1. Olen lukenut näitä juttujasi mielenkiinnolla jonkun aikaa.
    Itsellä on myös haaveena lähteä opiskelemaan urheiluhierojaksi ja miksei myöhemmin jopa osteopaatiksi.
    Lähinnä arvelluttaa että onko se hierojan työ sittenkään minua varten.
    Näitä lukiessa olen päässyt siihen ajatukseen että miksen lähtisi koittamaan.
    Lomaraha töihin pääsee aina kuitenkin takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hierojan työssä hyvä puoli on se, että sitä on mahdollista tehdä osa-aikaisesti esim. yrittäjänä ilman, että heti luopuu palkkatyöstä. Itse kannustan kokeilemaan ja jahtaamaan omia unelmia. Ja kuten sanoit - lomarahaduuniin pääsee aina takaisin.

      Poista

Älä arkaile, vaan kommentoi - pysy kuitenkin asialinjalla!