Blogit.fi

perjantai 30. joulukuuta 2016

Hyvästi 2016

Vuodenvaihteessa tehdään lupauksia, joilla luvataan tehdä elämästä parempi tulevana vuonna. Osa tekee lupaukset enemmän huumorimielessä, mutta toisille lupaukset ja vuodenvaihde ovat hetkiä, jolloin elämässä käännetään uusi sivu.

Kun joulukuussa katsoo tulevan vuoden kalenteria, niin siinä voi nähdä, kuinka suuri potentiaali uudella, käyttämättömällä, vuodella oikeasti on. Viisikymmentäkaksi viikkoa aikaa toteuttaa unelmiaan ja saada aikaan jotain mullistavaa. Jokaisen kalenterin tyhjän sivun voi täyttää hyvillä asioilla. Jos kulunut vuosi on ollut alavireinen, niin kalenterin aloitus saattaa antaa mahdollisuuden jättää paska vuosi taakse ja aloittaa hommat taas alusta. Vanhaan vuoteen ei kannata jäädä rypemään tai harmittelemaan mönkään mennyttä aikaa, vaan sulkea vanha kalenteri lopullisesti joulukuun viimeinen päivä ja seuraavana vuonna ottaa elämään uusi ote.

Minulle vuodenvaihde ei ole se aika, jolloin teen muutoksia elämääni. Kuten olen jo aiemmin todennut, niin teen eniten ajatustyötä elämänmuutosten kanssa kesällä, kun on lomalla aikaa istua alas ja miettiä, mikä elämässä todella kaipaa muutosta.

Mutta uudenvuodenlupauksia minä teen kuitenkin!

Vuosi 2016 - sellaista semiä... 

Katsoin viime vuonna tekemiäni lupauksia, jotka olin poikkeuksellisesti kirjannut ylös. Osa niistä oli toteutunut ja osa taas ei. Luulen, että lupausten kirjoittaminen paperille johti siihen, että nuo vuodenvaihteen rakettien roiskeessa tehdyt pyhät valat pysyivät mielessä ja niitä alitajuntaisesti jopa koetti toteuttaa. Viisasta ehkä onkin tehdä uudenvuodenlupauksista jonkinlainen huoneentaulu, joka olemassaolollaan ikävästi muistuttaa siitä, että olet luvannut itse itsellesi elää viisaammin ja paremmin.

Viime vuonna lupasin, että tänä kuluvana vuonna katson vähemmän televisiota, enkä seuraa yhtään sarjaa orjallisesti. Tämä lupaus piti siihen saakka, kunnes näin "vahingossa" Blindspotin ensimmäisen mainoksen - siihen sarjaan jäin kerrasta koukkuun. Ja porttiteorian mukaisesti, kun pää oli auki, niin katsoin myös Sorjosen kaikki jaksot. Kokonaisuutena kuitenkin viihdyin taikalaatikon edessä edellisvuosia vähemmän. Osasyynä se, että keksin illoille muuta tekemistä.

Lupasin myös itselleni, että luen tänä vuonna enemmän kuin aikaisempina parina vuonna - olin jopa kirjoittanut, että luen kirjan kuukaudessa ja ostan kirjahyllyyni vähintään kolme kirjaa. Nuo molemmat menivät läpi että heilahti. Kirjoja olen lukenut läpi vuoden ja luettuna lienee tuplastikin tuo lupaamani määrä. Lukeminen johti jopa siihen, että perustin vuoden puolessavälissä oman kirjablogin, jota olen tässä sivussa koettanut pitää (http://sivujensisalta.blogspot.fi/).

Paras lupaus, joka myös piti, oli se, kun kirjoitin "en kuole vuonna 2016". Minun mielestäni tuo on kaikkien lupausten lähtökohta. Olen siis hengissä edelleen ja aion muuten startata tulevan vuoden samalla lupauksella. Siis ensimmäinen ääneen lausuttu lupaus on "En kuole vuonna 2017"

Koen myös, että suhde lapsiin on parempi kuin edellisvuonna. Etenkin tuon pienimmän kanssa on tullut vietettyä aikaa ja oltua entistä enemmän "läsnä". Johtuu pitkälti siitäkin, että neidistä on kasvanut vuodessa ajatteleva ja toimiva tyttö, joka on jättänyt taakseen vauva-ajan opettelut ja siirtynyt leikeissä, teoissa sekä puheissa kohti isompaa vaihetta. Hänestä on entistä enemmän seuraa ja kolmevuotiaan maailmasta on keski-ikäiselle ammennettavissa loputon määrä opetuksia. Uhmaikäisen kanssa olo on myös kasvattanut hermojen pituutta kilometritolkulla. Aikuiselle on arvokas opetus nähdä, kuinka huutokilpailu pienen kanssa ei todellakaan auta päämäärien saavuttamisessa, vaan käyttöön on otettava fiksummat kasvatusmetodit. Kasvattajana olen edelleen näiden vuosien jälkeen tien alkupäässä.

Pettymyksiä ovat tuottaneet liikunnalliset ja kotigastronomiset tavoitteet. Lupasin kaaosvuoden 2015 jälkeen, että pidän itsestäni parempaa huolta, liikun enemmän ja koetan pitää fyysikan tikissä. Äsken kun kävin peilin edessä, niin valitettavasti huomasin, että ainoa positiivinen asia itsestäni on se, että minussa todella on enemmän mitä rakastaa - noin fyysisesti.

Lupasin myös, että opettelen tekemään uusia ruokalajeja ja osallistuisin enemmän myös kodin ruokatalouteen. Tuokin jäi enemmän ajatuksen tasolle. Nuo lupaukset siirtyvät lyhtentämättöminä myös vuodelle 2017 - korkojen kera.

Kaiken kaikkiaan 2016 oli ihan semisti ookoo vuosi. Tosin on todettava, että 2015 antoi sellaiset pohjat, että sitä huonompaa tuskin ja toivottavasti tulee vastaan lähivuosikymmeninä. Siis kun pohjalta lähtee, niin suuntahan on vain ylöspäin. Annan vuodella arvosanaksi kokonaisuudessaan 8+ tai 8,5.

Kaxnollayxseiska

Koska eniten viime vuodesta jäi hampaankoloon juuri tuo liikunnan ja ulkoilun puute, niin siinä on ensimmäinen huomioitava asia elämässä. Fyysisen kunnon rapistumisen näkee pyöreiden vartalonmuotojen lisäksi siinä, että on käytännössä koko ajan väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Liikunnan puutteesta johtuva väsymys on sellaista, joka ei nukkumalla lähde karkuun, vaan se vaatisi aivojen tuulettamista ulkoilmassa oikein kunnon ristivedolla.  En ehkä liikunnassakaan lähde keulimaan liittymällä crossfit-seuraan ja spinning-rinkiin, vaan aloitetaan sillä, että käyn kävelemässä säännöllisesti paikassa, johon ei sohvalta näy.

Toinen harmittava seikka on se, että elämä tuntuu jotenkin seisahtuneelta ja siltä, että hommat eivät mene eteenpäin. Tuolle voi olla vaikea tehdä mitään konkreettista, koska kyse on enemmän asennepuolen asioista. Luvassa onkin asenneilmaston muutos kohti enemmän tulevaisuuteen suuntautuvaa ajattelua ja liikettä ruumiin lisäksi myös korvien väliin. Tavoite on, että tämän vuoden lopussa olen hengästynyt pelkästä ajatuksesta, että "jokos se vuosi 2017 meni!".

Viime vuodelta harmittamaan jäi myös se, että ehdin olla kesäpaikassamme harmillisen vähän. Nyt tulevana vuonna haluaisinkin viettää enemmän aikaa postinumerolla 81280 ja oikeasti löytää sen paikan hyvät puolet ja olla muutakin kuin siivooja-kodinhoitaja-ylläpitäjä. Paikka on kaunis ja mieleinen, mutta harmillisen vähällä käytöllä.

Kolmas parannettava seikka on se, että ystäviin tulee pidettyä aivan liian vähän yhteyttä. Meillä keski-ikäisilllä elämänpiiri pienenee koko ajan ja huomaa päivä päivältä enemmän pyörivänsä omien neljän seinän sisällä tuijottaen omaa napaansa (ne, joilla se enää näkyy). Ystävien kanssa hengailu on jäänyt viime vuosina rikollisen vähiin ja ehkä tuokin on parannettavissa vähän aktiivisemmalla otteella.

Ja näin oman perheen sisällä toivoisin tulevana vuonna viettäväni enemmän aikaa noiden teiniroikaleiden kanssa. He alkavat olla siinä iässä, ettei kotona käydä muuta kuin syömässä ja seuraava vaihe onkin se, kun avaimet jäävät pöydälle ja postissa tulee osoitteenmuutoskortti. Nyt on siis viimeinen aika nauttia teiniangstien tuomasta raikkaasta äänestä ja ahdistuksesta.

Kaiken kaikkiaan odotukset tulevalle vuodelle ovat erittäin positiiviset. Toivon, että luvassa on meille kaikille entistäkin parempi vuosi, joka toisi mukanaan onnistumisia, hienoja kokemuksia ja uusia muistoja, joihin voi palata silloin, kun asiat eivät mene ihan tuubiin.


PS. Viime vuodesta olen kaikkein ylpein tästä blogista. Olen onnellinen siitä, että olen voittanut itseni ja uskaltanut alkaa kirjoittamaan. Lukijoista päätellen olen pystynyt tuottamaan tekstiä, jota lukee joku muukin kuin vaimo ja äiti (ja äidinkään lukemisesta en ole ihan varma). Itselleni tämä on avannut täysin uuden maailman ja jotenkin tuntuu, että oma itsetunto ja itsetuntemus on kirjoittamisen kautta lisääntynyt. Tulevan vuoden viimeiset lupaukset liittyvätkin siihen, että aion jatkaa blogin kirjoittamista ja parantaa kirjoittamisen tasoa. Aion tehdä muutoksia blogin ulkonäköön ja lisätä joukkoon ainakin kuvia ja kuka ties uskaltaudun tulevan vuoden aikana tuonne elävämmän kuvankin puolelle. Lisäksi aion opetella kirjoittamaan myös muita tekstejä ja kirjoittaa blogien ulkopuolellakin. Siis lisää luovuutta vuoteen 2017!


Kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta 2017!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Uneton

"Herään pimeässä. Silmät eivät aukea, mutta aivot ovat jo käynnissä. Käännyn katsomaan kelloa kännykän näytössä - silmiin paistuvat tutut neljällä alkavat lukemat. On taas keksittävä aivoille tekemistä tunniksi, jotta uni saa tilaa palata..."

Unettomuus on suomalaisten uusi kansansairaus. Tilastojen mukaan jonkinasteisista uniongelmista kärsii jopa kolmannes suomalaisista ja noin 10% on kroonikoita. Tuosta koostuu jo viikkotasolla valtava määrä valvottuja tunteja.

Unettomuutta on tietääkseni useampaa eri laatua. Osa ihmisistä ei pysty nukahtamaan ja osalla taas uni katkeaa kesken tai loppuu ennen aikojaan.

Unettomuus osuu kipeimmin meihin keski-ikäisiin. Tämä siksi, että uniongelmien juuret ovat usein mielestä johtuvia ja meillä osuu samaan saumaan paine saada synkronoitua työ, perhe ja lapset. Ei ole ihme, jos nahkakaihtimet eivät pysy kiinni, kun mieltä painavat työasiat ja samaan aikaan pitäisi päteä isänä, puolisona ja ylipäänsä hyvänä ihmisenä.

Kuulun myös itse näihin univammaisiin. Koetan aina mahdollisuuksien mukaan pitää nukkumisrytmin tasaisena ja käydä nukkumaan yhdentoista aikaan. Tällöin herään monesti neljän aikaan. Toissailtana kun menin unille reilusti ennen kymmentä, niin olipa yllätys herätä vaihteeksi kurkistelemaan kelloa jo kahdelta aamuyöllä. Viimeksi olenkin tainnut nähdä kahden ja kolmen välin baarin pöydästä käsin ja yhtä vähän näkemistä oli silloinkin.

Oma unettomuuteni on kausittaista. Välillä on pitkiä aikoja, että nukun pitkiä (seitsemän tunnin) yöunia heräämättä ja sitten taas on kausia, jolloin kehon kovalevy hyrähtää käyntiin joka yö kello neljältä. Uni yksinkertaisesti katkeaa ja huomaan herätessä, että aivot käyvät läpi milloin mitäkin ajatuksia. Ajatukset liittyvät elämään, työhön, parisuhteeseen, lapsiin tai kaikkiin noihin. Ainoa yhdistävä tekijä on, että nuo ajatukset ovat kappale elävää elämää.


(M)ikä parantaa

Unettomuuteen on yhtä monta lääkettä kuin on syitäkin. Siinä missä toinen uskoo lääkekemiaan, luulee toinen että lääke löytyy lämpimästä maidosta.

Minä uskon siihen, että koska syyt johtuvat korvien välistä, niin lääkkeet löytyvät samasta paikasta.


Älä anna unettomuuden vituttaa

Minulle vapauttavin oivallus oli se, että unettomuuden ei saa antaa käydä hermoille. Jos alat yöllä miettiä, kuinka paljon energiaa valvominen syö ja pohdit, kuinka vaikealta seuraava työpäivä tuntuu, niin ei se uni ainakaan helpommin tule. Minä olen opetellut ajattelemaan, että pitää valvoa, jos valvottaa - keho kyllä osaa vaatia veronsa, kun väsymys käy ylivoimaiseksi (arvatkaa, miksi olen nokosten ystävä?!). En myöskään mieti, miten tuleva päivä tulee menemään. Työpäivää ei pieni valvominen rassaa - työt jaksaa tehdä vähän väsyneenäkin. Ja monesti yhtä vaikeita päiviä on vastaan tullut hyvien unienkin jälkeen.


Ajattele ajatukset loppuun

Toinen minua vapauttanut ajatus oli se, kun aloin ajatella mieleen tulleet ajatukset loppuun. Ajatukset sinällään eivät minua stressanneet, vaan se, että jätin ongelmat kellumaan ilmaan vailla ratkaisua. Nykyisin ajattelen asiat loppuun ja jaan ongelmat niihin asioihin, joihin löytyy ratkaisu ja niihin, jotka jäävät selvittämättä. Noille selvittämättömille rakennan mielessäni suunnitelman, jolla ne hoidetaan. Ja lopuksi kirjan kannet kuvainnollisesti kiinni.


Älä dokaa, äläkä syö lääkkeitä

Lääkkeet ovat harvoin ratkaisu ongelmaan, jonka syy ovat ajatusmaailman ongelmat. Jos et ratkaise ongelmaa, niin vaiva ei parane, vaan lääkkeillä voit korkeintaan siirtää ongelmaa eteenpäin - ja kasvattaa sitä samalla.

Alkoholi on myös huono ratkaisu ongelmiin. Minun uniani eivät koskaan varasta kahvi tai tee, mutta alkoholi taas on niin viekas pirulainen, että se huonontaa unta. Sen vuoksi koetan juoda nykyisin maltillisesti. Ja jos otan illalla pienen napsun, niin teen sen siten, että se poistuu elimistöstä ennen unta. Viina ja uni eivät oikein samaan päähän mahdu.


Lue tai kuuntele jotain

Jos en jostain syystä saa unta pienen ajattelun jälkeen, niin nousen reilusti ylös, enkä jää sänkyyn makoilemaan. Hiivin itsekseni olohuoneen puolelle, otan kirjan ja luen. Yleensä jopa nautin aamuyön hiljaisista hetkistä. Ainakin lukurauha on taattu.

Joskus taas en jaksa nousta ylös, vaikka uni on poissa. Ympäröivä maailma vaikuttaa niin kylmältä ja pimeältä, etten halua jättää lämpimän peiton antamaa suojaa. Tällöin pistän napit korviin ja kuuntelen jotain. Ykkösvalinta ovat tietenkin aina Aamulypsyn uusinnat, mutta muitakin vaihtoehtoja on. Minua tutut äänet korvissa rauhoittavat ja yleensä nukahdankin puheensorinaan melko nopeasti (minulla onkin tusinoittain ohjelmia, joista olen kuunnellut ensimmäiset viisitoista minuttia :) )
Ja paras tapa saada unta olisi tietenkin seksi. Hyvällä rakastelulla saisi taatusti hyvät ja kestävät unet - ja vaikka unta ei saisi, niin taatusti ei harmittaisi. Seksiä vaan on noina aamuyön tunteina kovin harvoin tarjolla...


Reipasta yötä ja kauniita unia teille kaikille ja iso miehekäs jaxuhali niille, jotka tätä tekstiä lukevat mustina aamuyön tunteina.



tiistai 27. joulukuuta 2016

Pieni

Haluaisin nukkua
Sinä herätä
Tahtoisin valvoa,
Sinä taas nukahtaa

Minun on nälkä,
Sinä et halua syödä
Kun sinun on nälkä,
Ei ruokaa ole

Tahdon kävellä,
Sinä pysähtyä
Kun istun alas,
Vedät minut muualle

Haluaisin olla hiljaa
Mutta sinä huudat
Kun minä huudan,
Sinä itket

Olet riesa,
Olet rakkaus
Olen vanhempi
Sinä lapsi

Teksti / Taikurihauki


lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulu on taas

Olen tainnut jo joissain aiemmissakin teksteissä mainita, että joulu ei ole minun juttu. Ei etenkään tällaisena vuonna, kun kirkon meille neuvottelemat vapaat kutistavat arkea ainoastaan yhdellä säälittävällä päivällä. Perheessämme minut tunnetaankin osuvasti lempinimellä "joulunvihaaja". Se on hieman totuutta laventava, mutta sinne päin osuva nimitys. Yleensä noin marraskuussa alkaakin taistelu joulupuolueen ja joulunvihaajan välillä. Sanasota on armotonta ja joka vuosi rintamalinjat piirretään ja rauha solmitaan vasta joulurauhan julistuksen myötä. Olen tainnut vaimolta saada useampana vuonna varoituksen ja keltaisen kortin joululapsen tai -lasten kiusaamisesta. Enkä taida aikuistua tuosta tavasta koskaan.


En vihaa joulua missään tapauksessa, mutta se ei ole vaan minulle "se juttu". Ja syynä tähän on se, että olen elämässäni melko pitkälle panos-tuotos-ajattelumallin ihminen ja joulussa sijoitettu panos ei minusta tuo samassa suhteessa tuottoa. Ja pidänkin koko joulun ihmettä vain sellaisten ihmisten keksintönä, jotka eivät ymmärrä sitä, kuinka viikon tauoton puunaaminen ja panostus juhla-ateriaan ei käännykään ikuiseksi onneksi, vaan autuus katoaa ovesta purettujen lahjapaperikääröjen myötä.


Annan vaimolleni täyden tunnustuksen, täydet pisteet ja vielä päällekin lisää. Hän edelleen pitää meidän perheessä kiinni siitä, että jouluun kuuluvat perinteet ja tietyt stepit, jotka astellaan. Ihmettelen tarmoa, jolla hän viime viikolla jaksoi siivota ja puunata kodin joka paikan kiiltäväksi, vaikka olemmekin joulun muualla. Samoin mummolassa, jossa olemme joulua viettämässä, hän pääsääntöisesti piiskaa lapset (ja minut) orjallisesti noudattamaan traditioita, jotta joulun fiilis olisi täydellinen. Tällöin minun pääasialliseksi tehtäväksi jää seurata annettuja askeleita - ja olla hiljaa. Tuo järjestely sopii minulle paremmin kuin hyvin.


On minullakin joulussa omat lempitraditioni. Viihdyn ruokapöydässä normaalia paremmin. Jos ei rosollia ja lipeäkalaa lasketa, niin kaikki antimet käyvät.


Ja minulle kävely hautuumaalla ja käynti kirkossa ovat erittäin tärkeitä. En tiedä montaa kauniimpaa näkyä kuin jouluyön hautausmaa, joka kylpee kynttilöiden valossa. Ja tiedän, että jokainen kynttilä merkitsee yhtä yläkertaan lähetettyä ajatusta heille, joita ei enää ole. Eikä tee pahaa kerran vuodessa istahtaa kirkonpenkkiin tunnustamaan syntejään, joita näinkin harras mies ehtii kuitenkin tekemään aimo nipun.


Se, mitä joulussa kaipaan, ovat rauha ja hiljaisuus. Sen tuhoaa mielestäni se kuukausien vouhkaaminen, lahjojen etsintä ja markkinamiesten armoton rummutus kaikissa medioissa. Joulun ympärille rakennettu armoton jatkuvakiire, loppumaton hype ja turha kulutus saavat minut hermostumaan ja vastareaktio iskee välittömästi.


Yleensä minun jouluni alkaakin vasta sitten, kun suklaahumalaiset lapset on vihdoin saateltu peiton alle ja saan istua lahjakirjan ääreen ja nauttia ehkä lasin konjakkia ja kuunnella hiljaisuutta.


Hyvää joulua kaikille niille, jotka joulusta saavat iloa ja voimaa ja nauttivat juhlahumusta. Meille muille rauhaisaa vapaata ja toivottavasti saamme kaikki viettää kivaa aikaa läheisten seurassa.


Ps. Sain muuten tänä vuonna parhaan lahjan jo etukäteen (kiitos vielä kerran vaimo), kun pääsin hierojan käsittelyyn puoleksitoista tunniksi. Paikkoja kolottaa kyllä edelleen, mutta toimistotyön rasittama kroppa ja ennen kaikkea pää kiittävät. Kun kerroin bloggaamisesta ja siitä, kuinka se on yksi niitä asioita, joilla olen alkanut toteuttaa itseäni, hän totesi "niin, sinusta on siis tullut keski-ikäinen nainen" :)

perjantai 23. joulukuuta 2016

Aikuinen on terve, kun se leikkii

Kun reilut kolme vuotta sitten aloin elää yhteistä loppuelämää tuon perheen nuorimman kanssa, niin yksi suurimpia pelkojani oli, etten osaisi leikkiä enää. Siis minua, joka olin lapsena ritarilegojen valtias ja pikkusotilaiden kenraali.


 Jossain vaiheessa elämää jopa minulle paljastui, että uusin perheenjäsen on tyttö-merkkinen, mikä siis tiesi, että luvassa olisi nukkeleikkejä ja kahvittelutuokioita leikkimökissä. Koko ajatus tuntui keski-ikäisen mieleen hieman...no karhealta. Nyt kolmen vuoden jälkeen mieli on muuttunut.


Leikkimisen kolme vaihetta


Perheen pysyvään ruokakuntaan kuuluu siis myös teini-ikäisiä, joten jotain historiaa lasten maailmasta minulla on ennestään.


Lasten leikeissä on vanhempien näkökulmasta kolme vaihetta


1) kato, tää on pupu


Silloin, kun pieni ihminen oli vauva, sai lapselle opettaa kaikki perusjutut. Oli mahtavaa, kun perheessä oli todellinen tabula rasa, jolle pystyi näyttämään uudet lelut ja joka oli vielä jokaisesta pupusta ja hauvasta aivan innoissaan. Mietin, että tämähän sujuu - meillä on side!


Olen koettanut alusta alkaen ruokkia lapsen omaa mielikuvitusta. Nyt huomaan homman sujuneen - joskus jopa liian hyvin. Minut tuntevat tietävät, että omakin mielikuvitukseni on ikäisekseen hyvin säilynyt. Joskus parhaina päivinä pääsen jopa nelivuotiaan tasolle.


2) Isi, tuu leikkimään


Me olemme nyt tässä vaiheessa. Yleensä kello kuusi aamulla korvanjuuresta kuuluu vieno kuiskaus"isi, noustaanko leikkimään?". Ja leikit alkavat yleensä lähes lennosta. Meillä ykkösjuttu ovat nuket ja, minun onnekseni, pikkuautot.


Olen kateellinen lapsen kyvylle muuntaa maailmansa erilaiseksi ja kehittää leikkejä aivan tyhjästä. Olen iloinen siitä, että huolimatta satojen tuntien "padittamisestä", lapsella on vilkas ja hyvin, hyvin vilkas mielikuvitus.


Nyt kuitenkin jo huomaan, että tuollainen reilu kolmevuotias osaa leikkiä pitkiä aikoja yksinään. Välillä istun sohvalla kirjan ääressä ja kuuntelen korvanjuuressa kuuluvaa puhetulvaa, kun nuket käyvät vuorollaan lääkärissä tai kaupassa.


Lasten leikeistä myös näkee, millaisena lapsi näkee kodin arjen. Meilläkin käydään kaupassa ja välillä riidellään ja sitten sovitaan. Ja tuo kaikki siirtyy lyhentämättömänä leikkeihin.


3) Isi mee pois


Kohta sitten tulee se aika, jolloin nyt paras leikkikaveri käy auttamattomasti vanhanaikaiseksi ja isi heitetään leikeistä pois. Minunkin on hyväksyttävä, että isi ei ikuisesti mahdu samaan pöytään lapsen ja lelujen kanssa. Minutkin tullaan vaihtamaan kavereiden seuraan. Onneksi tästä minulla on jo kokemusta, niin isku ei osu niin syvälle sieluun.


Leikin kautta aikuinen pysyy mukana lapsen elämässä ja maailmassa. Sen takia itse pidän lapsen kanssa leikkimisestä ja yritän järjestää sille myös aikaa. Toisinaan harmittaa, kun työpäivän jälkeen on niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti jaksa enää asettua lattialle ja ottaa osaa lapsen leikkiin. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin toivon, että olisin tehnyt lapset kymmenen vuotta aikaisemmin.


+1 legoikä


Jokainen vanhempi tietää, millainen ääni tulee, kun pienet kädet hämmentävät legolaatikkoa etsiessään"juuri sitä yhtä puuttuvaa palaa maailman hienoimmasta legoautosta". Samoin tuttu on se tunne, kun se pienen pieni legopalikka jää keskellä yötä jalan alle ja tekisi mieli karjua täyttä huutoa, muttei voi.


Legoilla leikkiminen on vanhemmuuden parasta A-luokkaa. Meillä on mahdottoman suuri määrä erilaisia legopalikkakokoelmia ja nyt joulun alla veimme osan kirpparille myytäväksi. Mutta sitä ennen ne oli koottava (Luojalle kiitos internetistä ja kokoamisohjeista!).


Siinä sitten pari iltaa kasailin yhtä isoa lentokonetta ja mieleen tulivat muistot, kun nykyisten teinien kanssa vietettiin illat legolaatikoiden ääressä. Omia suosikkejani ovat Lego City-rakennelmat. Ne ruokkivat mielikuvitusta niin helposti, että jopa tällainen keski-ikäinen pääsee juonesta kiinni.


Siis loppujen lopuksi minulle kävi hyvin. Vanhat leikkitaidot olivat tallessa ja pääsivät vielä kerran käyttöön. Minä suosittelen kaikille vanhemmille,että etenkin nyt joulun vapailla otatte aikaa, jonka käytätte ihan vaan siihen, että istutte lattialle ja otatte osaa lapsenne leikkeihin ja annatte myös oman mielikuvituksenne lentää vapaana.


Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!

torstai 15. joulukuuta 2016

Ylös suosta Hop Hop!

Viime aikoina on blogi jäänyt valitettavasti hieman taka-alalle. Kyse ei suinkaan ole motivaation puutteesta tai siitä, ettei olisi mitään sanottavaa. Valitettavasti myöskään joulukiireet eivät ole päässeet sotkemaan aikatauluja, vaan kyse on enemmän työelämän probleemeista. Syksyn viimeinen projekti meinasi viedä ajan lisäksi mielen lähelle hulluutta ja jotenkin ajatukset karkasivat enemmän tuonne työmaailman puolelle kuin omaan elämään. Eilen kuitenkin huomasin, että tämän murehtimisenhan voisi kääntää tekstiksi ja kenties opiksi muillekin.

"Kuinka elefantti syödään? - Pala kerrallaan"

Minulla murehtiminen ja stressi vie yöunet. Nukahdan kuin lapsi illalla, mutta sitten aivot alkavat neljän jälkeen aamulla pyörittää työajatuksia ja on pakko nousta ylös (tätäkin aloin kirjoittaa jo viiden jälkeen aamulla). Väsynyt mieli on kummallinen työkalu. Se alkaa pyörittää samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Lopulta olet kuin lautasella pyörivä LP-levy, joka junnaa yhtä ja samaa kierrosta. Ja yhtä ärsyttäviltä nuo omat ajatukset myös tuntuvat. Aamulla herätessäsi mietit päivän työjärjestyksen ja sama jatkuu illalla, kun palaat kotiin. Tuntuu, että olet kyllä käyttänyt koko päivän, mutta tehtyjen tehtävien lista ei ole liiemmin pienentynyt. Tekemättömien töiden lista on ainakin minulle se korkein vuori, jolle on myös vaikeinta kiivetä.

Tähän auttaa vain se, että pitää niin sanotusti paketin kunnossa koko ajan. Keskittyy tärkeimpiin juttuihin ja suunnittelee tekemisensä paperille tärkeysjärjestyksessä. Sitten noudattaa tekojärjestystä orjallisesti, eikä ota mitään ylimääräistä tekemistä sivuun. Mikään ei ärsytä niin paljon kuin se, että juuri kun olet pääsemässä omien tehtäviesi herraksi, tulee joku sivullinen, joka lataa pöydän täyteen jotain muuta. Oma ongelmani on yleensä myös liiallinen kiltteys. Suostun auttamaan muita tai tekemään jotain ekstraa, vaikka aikaa ei olisi. Mietin liikaa sitä, millaisiin ongelmiin työkaverini joutuvat, jos en auta. Lopputulos on kuitenkin se, että enemmän ongelmiin joudunkin minä itse.

Toinen asia, mikä auttaa on se, että annat tunnustusta myös itsellesi. Työelämässä palautetta onnistumisista saa harvoin. Ja mikäs kissan hännän ja niin edespäin... Eli oikeasti välillä on mentävä peilin eteen, nostettava peukku ja hymyillen sanottava "Olet sie kuitenkin aika mestari!". Joskus se tulee uskottavasti...ja joskus ei niinkään. Olen koettanut opetella etenkin viime vuosina antamaan tunnustusta myös muille ympärilläni. Yleensä toisen hartoista näkee, miten ne oikenevat, kun tunnustus hyvästä työstä osuu oikeaan paikkaan. Me jokainen olemme niitä huomiota kaipaavia lapsia, joille se pieni kiitos paikkaa syntynyttä huomiovajetta. Jospa meillä kaikilla olisi tällä viikolla hetki sille, että kerromme vähintään yhdelle työkaverille (tai vaimolle tai lapsille), kuinka hyvin hän on onnistunut työssään?

Pelit pelataan - ja voitetaan - vaihto kerrallaan

Oma perisyntini on se, että osaan huonosti elää tässä päivässä. Joko mieli vaeltaa liikaa menneessä  tai sitten tulevaisuudessa. Useamman kerran viikossa istun saunassa ja mietin, että elämä olisi pitänyt elää toisin ja tehdä joitain ratkaisuja eri tavalla. Sehän tuottaa aina hyvän lopputuloksen, vai eikö??

Toisaalta taas saatan uppoutua pitkiksi ajoiksi siihen, että mietin, mitä pitäisi tehdä tulevaisuudessa tai miten elämää olisi elettävä jatkossa fiksummin. On haaveita ja unelmia, jotka haluaisin toteuttaa ja se kaikki niiden eteen tehtävä työ on kuin vuori, jolle kiipeämisessä olen vielä perusleirissä. Lopulta tulee se keski-ikäisen ahdistus, kun tajuat, että elämästä ensimmäinen puolikas alkaa olla taputeltu ja edelleen maailmasta on yli puolet näkemättä ja kokematta.

Suunnittelen, että tekisin itselleni "Bucket listin", johon kirjaisin ensimmäiset sata unelmaa, jotka haluan toteuttaa ennen kuin viimeinen henkäys koittaa. Tuo lista sisältäisi todennäköisesti paikkoja, jotka haluan nähdä sekä elämyksiä, jotka haluan kokea. Vaikka lopputulos on jossain yhdeksän kilometrin korkeudessa, niin homma houkuttelee. Toivottavasti tuo lista on ensi vuodelle tehtävien lupausten listassa. Nyt joulukuussahan aletaan hahmotella hyvien lupausten listaa, joka parantaa elämämme ensi vuonna lopullisesti kuntoon.

Mikä sitten on tärkeintä?

Stressin ja uupumuksen hallinnassa tärkeintä on se, että pidät palikat oikeassa järjestyksessä. Käytännössä täytyy osata hakea ne tärkeimmät suoritettavat tehtävät ja laittaa ne järjestykseen. Asiat jakaantuvat käytännössä kuitenkin kolmeen kategoriaan - niihin, jotka hoidan minä - niihin, jotka hoitaa joku muu - sekä niihin, jotka hoitaa aika. Ja jokaisen meistä täytyy keskittyä tuohon ensimmäiseen. Nuo omat tekemiset sitten kirjataan manuaaliprintterillä paperille, joka liimataan työpöydän kanteen ja tuosta lapusta muodostuu kabbala, jota noudatetaan loppuun saakka.

Lisäksi pohdintaan kannattaa ottaa vain niitä asioita, joihin voi oikeasti vaikuttaa. On turhaa murehtia tekijöitä, joihin itsellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Samoin on turha ottaa hartioilleen toisten huolia kannettavaksi. Niiden aika on sitten, kun omat huolet on ratkottu.

Ja se tärkein. On joka ilta muistettava, että työ on vain työtä. Tärkeintä elämässä on se kaikki muu, joka tapahtuu työn ulkopuolella. Työssä on aina pyrittävä maksimisuoritukseen, mutta siinä ajassa ja niillä evälillä, jotka meillä kullakin on. Lapset eivät kuitenkaan kiitä siitä, että olet saanut jokaisen projektisi kunnialla loppuun. Lapset kiittävät siitä, että olet iltaisin läsnä ja kuuntelet heidän kuulumisiaan. On myös osattava olla itselleen armollinen - kaikkea et voi tehdä. Lisäksi jokaisella on oikeus olla onnellinen ja ylpeä omasta työstään ja sen tuloksista.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyydelle

Katson ikkunan takana pakkasessa hiihtäviä ihmisiä. Televisiossa näkyvät Tuntemattoman sotilaan viimeiset minuutit, jossa jälleen kerran pikkuinen Suomi sijoittuu toiseksi maailmansodan osuudessaan. Illalla on aika laittaa kynttilöitä sekä pöydälle että pihamaalle ilmaisemaan kunnioitusta rakkaalle kotimaallemme ja etenkin veteraaneille, jotka tämän maan itsenäisyyden lunastivat seitsemänkymmentä vuotta sitten.

"Tuntematon sotilas" on elokuvana minusta voimakkain suomalaisuuden symboli. Se kertoo siitä, mikä Suomi on ja millaisena on se on syntynyt. Koko elokuva on kolmeen tuntiin puristettu idea Suomesta. Samalla se on tarina niistä ajoista, kun Suomen todellinen itsenäisyyskamppailu käytiin. Mikäli omat isovanhempamme olisivat luovuttaneet, niin maailmanhistoria olisi 40-luvulta saakka kirjoitettu kyrilisin kirjaimin ja tänä päivänä minunkin tekstini olisi toisenlaista.

Omaan historiaani toinen maailmansota liittyy molempien ukkieni kautta. Nyt vielä elossa oleva ukkini lähti jatkosotaan vuonna 1942 vain 17-vuotiaana ja ehti olla rintamalla kolme vuotta päättäen taistelut Lapin sotaan. Noina vuosina nuoruus vaihtui kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Jutut sodasta ovat karuja, mutta opettavaisia ja ainutkertaisia. Kun mietin 17-vuotiasta nuorukaista taistelemassa juoksuhaudassa ja näkemässä kuolemaa, se herättää vain yhden ajatuksen - ei koskaan enää. 

Suomen idea on kateissa

Tänään tunnen myös surua Suomen puolesta. Olemme menettäneet paljon siitä ideasta, jonka päälle Suomi on tehty. Toisen maailmansodan jälleenrakennuksen vuosina oli tahtotilana rakentaa maa, jonka kulmakiviä olisivat tasa-arvo, kaikkien kunnioitus sekä heikompien auttaminen. Nuo ehdot ovat saaneet kovia kolauksia, enkä itsekään koe, että olemme onnistuneet säilyttämään ideaa enää koossa.

Maksan palkastani kohtuullisen korkeaa tuloveroa, jolla oletan saavani ne palvelut, joita hyvinvointivaltion minulle kuuluisi tarjota. Silti huomaan julkisten palvelujen rapautuvan vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Terveyskeskusten resurssit on vedetty niin kireäksi, että hoidon taso on enää minimi. Monissa terveyskeskuksissa ei enää suomenkielistä lääkäriä näe ja hoidon taso on sitä, että potilas siirretään kotiin toipumaan. Syyn sijaan etsitään vain lääkitys, joka takaa,että potilas ei palaa rasittamaan jonoja.

Mielenterveyspuolella ongelmien hoito on ilmeisesti vielä huonommalla tolalla. Ongelmille on vaikeaa saada hoitoa. Ja jos hoitoa on, niin se avo-tyyppistä säilömistä eikä ongelmia korjaavaa. Näiden hoitamattomuuksien jälkiä saamme sitten seurata lehtien palstoilta erilaisina ja eriasteisina väkivallantekoina. Kumpi hoitaminen sitten on lopulta kalliimpaa?

Jälleenrakennuksen ainana Suomeen onnistuttiin rakentamaan kattava ja hyvä tieverkosto, joka kattoi sekä maaseudun että kaupungit. Nyt tuosta tieverkosta ei enää pystytä pitämään täysmääräisesti huolta ja etenkin maaseutujen tiestö on sellaisessa kunnossa, että muutaman vuoden päästä ensimmäisiä teitä joudutaan purkamaan tai laittamaan käyttökieltoon, koska huoltoresurssia ei ole tai se on riittämätöntä.

Meillä on peruskoulun läpi kohta runnottu kaksi lasta, eikä kumpikaan juuri kiittele suomalaista koulujärjestelmää. Koulujärjestelmän hyvä puoli edelleen on se, että se on ilmaista. Mutta sen ilmaisen sisällä ongelmia on paljon. Rahallinen puute pakottaa supistamaan koulujen määrää ja keskittämään lapsia isompiin kouluyksiköihin sekä luokkakokoihin. Jo joskus aiemminkin kirjoitin siitä, mitä opettajien työrauha on koulussa. Yhtä ongelmallista on myös lasten koulukäynti noissa luokissa. Samaa kertovat lasten tarinat kouluruuasta. Ruoka on edelleen ilmaista, pisteet siitä, mutta ruoan taso on pudonnut vuosien mittaan ilmeisen kehnolle tasolle. Enkä suinkaan tätä mielipidettä perusta vain oman perheen lasten mielipiteillle - muistan hyvin, että itse olin monesti nuorena kouluruuasta samaa mieltä.

Epätasa-arvon maa

Olemmeko enää tasa-arvoisia? Suomalaisuuteen kuuluu voimakkaana se, että olemme tasa-arvoisia ja pidämme huolta heikommista. Kuitenkin tänä päivänä pahimmat leikkaukset kohdistetaan esimerkiksi lapsiperheisiin. Verovaroilla en minäkään saa lapselleni hoitopaikkaa, vaan joka kuukausi kaupunki muistaa kolmensadan laskulla. Eipä sillä, tuon laskun maksan mielelläni, sillä päiväkodin hoito on niin tasokasta ja hyvää, että rahalle saan vastinetta.

Entä vanhukset? Se porukka, joka tämän maan rakensi ja säännöt nyky-Suomelle loi, makaa nyt hoitokodeissa vaipoissa odottamassa saavansa vastinetta tekemälleen työlle. Valitettavasti olen omakohtaisesti nähnyt, millle tasolle hoito menee, kun resurssit karsitaan. Ilman oman mummoni ja setäni työpanosta, olisi ukkini hoito melko olematonta ja hoidon sijaan voisi käyttää termiä "säilytys". Ei käy kateeksi niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään huolehtimassa tai auttamassa.

Epätasa-arvo on siirtynyt eniten köyhien ja rikkaiden välille. Hyvinvoivassa valtiossa alkaa löytyä jo kolmannen sukupolven drop-outeja eli lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa tai edes isovanhempiensa tekevän palkkatyötä, vaan roikkuvan luukkujen välillä anomassa almuja. Kuinka tuo lapsi voisi oppia työn eetosta tuolla mallilla? Samalla, kun nuo syrjäytyneet lapset jäävät työelämän ja koulutuksen pyörän ulkopuolelle, he jäävät ulos myös sosiaalisista ringeistä. Harrastusmaksut ovat vuosien mittaan nousseet sellaiselle tasolle, että köyhien perheet ei futista pelaa. Siis rikkaiden lapset, jotka saavat muutenkin hyvää, myös jylläävät harrastuspiireissä ja pelimatkoilla. Kuulostaako Suomelta?

Meistä on tullut myös suvaitsemattomia. Nykysukupolvet tuskin asuttaisivat siirto-Karjalaisia, vaan sanoisivat, että pysykööt kotimaassaan. Me emme tunnu suvaitsevan minkäänlaisia ulkomaaneläviä maahamme, vaikka todellisuudessa myös meillä Suomessa on tulevaisuudessa sellainen tilanne, että kanta-Suomalaisten määrä vähenee ja heitä korvaamaan tarvitaan kipeästi uutta verta - olkoon minkä väristä tahansa.

Muuta sitten pois, jos ei kelpaa

Miksi en sitten muuta pois, jos täällä on niin paskaa?

Koska täällä on kuitenkin paljon hyvää ja vielä paljon sellaista, josta saa hyvää. Meillä on edelleen maailman puhtain ja siistein luonto. Maamme sijaitsee paikassa, jossa luonnonmullistukset eivät pääse kimppuumme ja elämme alueella, jossa geopoliittinen tilanne on vielä siedettävä. Monella muulla ovat asiat paljon meitäkin huonommin. Seuraan toki huolestuneena Venäjän tilannetta ja muutoksia Venäjän ulkopolitiikassa, mutta pahemminkin voisi olla.

Suomi on suomalaisille edelleen hyvä maa elää. Kuristumme veroihin, mutta saamme niillä edelleen sellaisia palveluja, joita muualla maailmassa ei tarjota. Emme edes ymmärrä, miten hyvin meillä asiat on, koska ilmaiset asiat ovat sellaisia, jotka ovat meillä aina olleet. Ongelma on se, että palvelujen karsinta tulisi tehdä vähän kerrallaan ja kaikkia koskien. Rahan pois ottaminen on paljon vaikeampaa kuin sen jakaminen. En kadehdi yhtään päättäjiämme, jotka joutuvat nuo karsintapäätökset tekemään.

Olemme edelleen maa, jossa on mahdollista tulla mistä vaan mihin vaan. Koulutuksemme on ilmaista alusta loppuun saakka, mikä tarkoittaa, että katuojasta voi nousta tohtoriksi valtion rahalla. Tuota mahdollisuutta ei moni maa tarjoa. Myös työelämässä on mahdollista pärjätä omin avuin. Maassamme ei ole korruptiota eikä naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.

Lapsistamme pidetään huolta. Meillä on edelleen pitkät äitiyslomat sekä toimiva neuvolaverkosto. Jokainen lapsemme siis saa lähtökohtaisesti mahdollisuuden hyvään elämään.

Osa ongelmista johtuu meistä itsestämme. Olemme liikaa tuudittautuneet siihen, että "joku pitää meistä huolta". Siis heittäydymme hyvinvointiverkostoon miettimättä, mitä meidän pitäisi tehdä itse. Olemme tottuneet liian hyvään ja liian
valmiiseen. Meille tekisi hyvää se, että oppisimme ottamaan enemmän vastuuta itsestämme.

Kokonaisuudessaan voisin lainata jo edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin viisaita sanoja "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."

maanantai 5. joulukuuta 2016

Mieletön maailma

Poikkeuksellisesti en jaa tätä kirjoitusta Facebookissa. En halua antaa Imatralla tehdylle mielipuoliselle teolle yhtään enempää julkisuutta, jota se ei ansaitse. Samasta syystä en ottanu millään tavalla osaa Facebookin suru- ja muistokirjoituksiin yhtä lukuunottamatta. Pahoin pelkään, että tarkemmissa tutkimuksissa paljastuu tekijän motiiviksi se, että hän halusi tehdä jotain, jolla nousisi kaikkien medioiden otsikoihin ja sitä kautta nousisi koulusurmaajien ja muiden massamurhaajien joukkoon. Tätä joukkoa ja siihen halukkaita ruokkii julkisuus ja se, että nuo mielipuolet saavat naamansa näkyviin, keinolla millä hyvänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa jotain jo senkin vuoksi, että tunnen teon vuoksi suurta surua, hämmennystä, vihaa ja satoja muita tunteita, jotka on hyvä kertoa, jakaa ja kirjoittaa ulos.

Luen aamun uutisia, joissa kerrotaan, että Imatralla on surmattu kolme ihmistä. Ensin ajattelen asiaa jonakin jengien välienselvittelynä tai muuna rikollisten keskeisenä. Päivän mittaan paljastuu, että teko on mielivaltainen ja uhreiksi on joutunut kolme täysin sivullista ihmistä, joilla ei ollut mitään riitaa tai kaunaa tekijän kanssa. Kun aikaa menee vielä myöhempään, käy selväksi, että isku on vienyt kaksi ihmistä siitä työyhteisöstä, jossa työskentelen.

Tunteet myllertävät epäuskon, surun, vihan ja voimattomuuden välillä. On mahdotonta uskoa, että jonkun ihmisen tavallinen lauantai-ilta voi päättyä noin - tai elämä. On mahdotonta ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat tehdä vieraille ihmisille noin paljon pahaa. Kuinka joku mielipuoli voi päättää kolmella laukauksella kolmen ihmisen elämän ja suistaa samalla vielä suuremman ihmismäärän elämän lopullisesti raiteiltaan? Sitten mietin uhrien läheisiä ja sitä, mikä heitä odottaa.Teon seuraukset ovat lopulliset ja anteeksiantamattomat.

Tekijää kohtaan en tunne minkäänlaista sympatiaa. Mädätköön vankilassa. Mutta taas tekijän läheisiä kohtaan tunnen jotain, ehkä sääliä. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, niin tekijän kuin hänen vanhempansa. Pahimmallakin rikollisella on vanhemmat, jotka nyt joutuvat tahtomattaan osaksi tekoa. Todennäköisesti ja toivottavasti he tuntevat häpeää, vaikka en usko, että kukaan voi tahallisesti kasvattaa lapsestaan noin pahaa ja piittaamatonta. Luultavasti vanhemmat miettivät, missä elämä meni noin pahasti raiteiltaan, että oma lapsi päätyy tuollaiseen tekoon. Heilläkin riittää kysymyksiä loppuelämäksi.

Onnettominta tässä on se, että tekijä on niin nuori, että ehtii sääntö-Suomessa istua hyvin yhden elinkautisen ja palata tänne veronmaksajien joukkoon jatkamaan rikollista elämäänsä. Tähän päivään mennessä pisin elinkautinen on kestänyt 25 vuotta. Tekijä olisi vapaa mies siis jo 48 vuotiaana. Tuokaan tuomio ei noita kolmea elämää korvaa.

 Olen surullinen myös meidän muiden, osattomien, puolesta. Meiltä on karissut jälleen pala lapsenuskoa ja turvallisuudentunnetta. Jos nuo kolme uhria valikoituivat sattumanvaraisesti uhreiksi, niin miksi vastaava ei voisi käydä meille muillekin. Edes Imatra ei ole sellainen paikka, jossa voi iltaansa viettää täysin huolettomana. Moniko katsoo tästä lähtien aina baarinovesta ulos lähtiessään, onko pihalle parkkeerattu outoja autoja tai liikkuuko lähistöllä jotain epämääräistä porukkaa? Nuo kaikki kielivät siitä, että maailmamme turvaa on järkytetty.

Voimia kaikille, joita tämä Imatran joukkosurma kosketti. Suru on yhteinen, enkä edes voi kuvitella läheisten tuskaa tällaisen äärellä.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Perheretkellä

Unelmat eivät aina toteudu niin kuin haaveilee ja joskus säilyttääkseen mielenrauhan, on osattava soveltaa. Me olemme haaveilleet pääsevämme perheen kesken aidoille keskieurooppalaisille joulumarkkinoille näkemään vähän joulutunnelmaa (noista markkinoista minäkin, virallinen joulunvihaaja, sytyn) ja fiilistelemään ihmisvilinässä. No nykyisin tilanne on sekä rahallisesti että ajallisesti sellainen, että mikään Saksan-Itävallan toriviikko ei onnistu. Päätimme siis hieman keventää tuskaa ja läksimme Helsinkiin ilmeisesti Suomen suurimmille joulumarkkinoille Senaatintorille.

Pelikirjan mukainen taktiikka tällä kertaa oli sellainen, että houkuttelimme mummon&ukin lapsenvahdiksi pienimmälle ja näin pääsimme isojen kesken matkaan. Tämä oli sinällään melko erikoista, sillä edellisestä vastaavasta matkasta taitaa olla vuosia. Meidän perheretket loppuivat joskus siihen, että ensinnäkään kukaan halukkaista ei ollut lähdössä yhtä aikaa ja samaan paikkaan. Jokaisella oli omat menonsa, "joita ei missään nimessä voi perua...". Toisekseen, jos matkaan päästiin, niin ensimmäisen viidenkymmenen kilometrin jälkeen takapenkillä kävi sellainen riitely, että matkanteko oli keskeytettävä sosiaalis-terveydellisistä syistä. Ja tämä siis joka-ikinen-kerta. Ja lopulta taisi molempien aikuisten hermot kyrvähtää niin pahasti, että perhematkailulle vedettiin paksut punaiset henkselit päälle.

Tavoiteaikataulu matkalle oli lähteä kello kahdeksan. Matkaan päästiin kello 8:17 - sanoisin, että tällä combolla maksimisuoritus. Tosin startti tehtiin kahteen kertaan, koska ensin ajettiin kerta korttelin ympäri ja palattiin takaisin irroittamaan pienimmän turvaistuin, jotta takapenkille saatiin lisää tilaa.

Kun teemme perheen kesken matkaa, niin monesti musiikkipolitiikka hoidetaan ns. suoratoistopalvelun kautta. Yksi osakkaista toimii deejiinä ja tuottaa kaiuttimiin musiikkia vähän jokaisen makuun. Yleensä DJ:n mopo ei pääse keulimaan, koska uhkana on aina tiskijukan vaihto toiseen nyhtämällä piuha puhelimesta. Aika erilaista musiikkia kuunteluun tuleekin eri tiskijukilta. Meilläkin jokaisella viidestä on omanlaisensa musiikkimaku (tai -mauttomuus), mutta kun kuunneltavien biisien on passattava kaikille, niin siinä venytetään joskus itse kunkin mielikuvitusta. Itse koetan DJ-vuorollani suosia suomi-rockia, koska sieltä löytyy kaikille tuttuja biisejä ja kuunneltavana musiikki on sellaista, että biisejä laulaa ja hyräilee vähän jokainen tavallaan. Tästähän saisi aikaan jopa mukavan perhepelin tekemällä hommasta vanhan ajan levyraadin, jossa biisit arvostellaan ja lasketaan, kenen biisi voittaa.

Matka itsessään meni vallan mainiosti. Näkemistä riitti ja päivä oli kaikille mukava. Itse Tuomaan markkinat olivat yllätys. Niissä riitti näkemistä ja jos mietin vastaavia Saksalaisia tai Itävaltalaisia markkinoita, niin suurin ero tulee miljööstä ja koosta. Etenkin Itävallassa markkinat on monesti sijoitettu keskiaikaisiin kyliin ja markkinat ovatkin vallanneet koko kylän. Noille markkinoille sitten raahataankin kymmeniä bussilastillisia maksukykyisiä turisteja ympäri Eurooppaa.

Idea on Suomessakin sama ja homman vetäminen ei tuo mitään uutta, mutta toisaalta ei kyllä kalpenekaan. Yllättävää oli, kuinka hienoja kotimaisia käsityön tekijöitä ja käsityötuotteita oli saatu esille. Markkinat eivät pitäneet sisällään peruskrääsää ja joutavuuksia (pölynimuripussit ja metrilakut), vaan pääasiassa kojut esittelivät "vähän parempaa" ja aidosti käsin tehtyä. Olipa paikalla muun muassa Liperistä tullut piirakanpaistaja, jolla oli kojussaan piirakkauuni - eli piirakat olivat taatusti paistotuoreita ja juuri voideltuja.

Nyt vähän harmittaa, ettei tullut otettua kuvia reissulta, koska niillä tätäkin olisi saanut aika paljon eläväksi.

Loppuun pieni kevennys. Kuten hyvin tiedätte, niin meille maalaisille Helsinki on aina ihmeellinen. Ja kun juntti osaa suhtautua riittävän kieli-poskessa-meiningillä, niin jopa tuosta päivän reissusta saa vähän oppia. Ohessa meidän päivän opit.

1) Joulu ei ole iloinen juhla. Ainakin kun katsoo joulukaduilla kulkevien ihmisten ilmeitä. Ei siellä paljon näy iloisia hymyjä tai ihastelevaa ihmetystä jouluvaloille, vaan enemmänkin vilua, vitutusta ja yleistä väsyneisyyttä. Harvassa paikassa näkee niin nyrpeän näköisiä ihmisiä kuin suomalaisella joulukadulla. Tilanteen pelastaa onneksi se, että kaupoissa tuntuu nykyisin saavan entistä useammin hyvää ja iloista palvelua - kiireestä ja ruuhkasta huolimatta.
2) Julkkiksia on ihan oikeasti olemassa ja ne liikkuvat täällä maan päällä meidän ihmisten keskellä. Itse bongasin reissulla kaksi julkkikseksi laskettavaa ihmistä - toisesta en ollut ihan varma, kuka hän oli ja toisen nimeä en muista. Kumpikaan ei kuitenkaan moikannut. 
3) Helsingin Tuomaan joulumarkkinat eivät häviä yhtään keski-Euroopan vastaaville. Tavaravalikoima on korkealaatuista kotimaista käsityötä ja myyjiä on taatusti sen verran, että tuolla saa kukkaronsa tyhjäksi. Se, mikä noissa markkinoissa ihmisiä närästää on, että siellä ei saa kulkea terästetty glögi kädessä ja tehdä ostoksia pikku kekkulissa. Pieni puute toki, mutta ei kovin ratkaiseva. Ainoa, mitä itse kaipasin Saksanmaalta olivat kunnon currywursti-annokset kera sauerkrautin. Ja jos tuo keskiaikainen miljöö on pahakin puute, niin voisin kuvitella, että Porvoosta tai vaikka Ruukista löytyisivät oikeaan ympäristöön sijoitetut joulumarkkinat.
4) Meille kuolevaisille on monesti ongelmallista tulla onnelliseksi oikein mistään. Teki hyvää nähdä, kuinka aidosti onnelliseksi joku voikaan tulla vain siitä, että löytää raitiovaunupysäkiltä hieman tavallista pidemmän tupakantumpin, josta saa itselleen vielä muutamat kunnon savut. (Kyseessä siis joku hieman meitäkin vähempiosainen, ei kukaan meidän perheestä!)
5) Helsinki on kaunis ja hieno joulukaupunki. Vaikka en missään nimessä koskaan haluaisi asua Helsingissä, niin turistina siellä on aina kiva käydä. Nyt joulun aikaan pääkaupunkimme hienous tulee siitä, että joulujuttuihin on panostettu kunnolla ja ihmisiä on liikkeellä paljon. Jouluvalot on rahalla tehty ja niiden määrään ja suunnitteluun on käytetty resurssia. Samoin kauppojen näyteikkunat muistuttavat jo taideteoksia ja niissä on sisäänvedon lisäksi tavoitteena lisätä myös koko ympäristön tunnelmaa. Tunnelma syntyy ihmisistä ja siitä, että hommat tehdään "all in".

perjantai 2. joulukuuta 2016

Hapetusta

Perjantai-ilta, ajelin pimeässä Mikkelistä mutkaista ja vähän ruuhkaista valtatietä kotiin. Kun pääsin perille, niin ruokapöydän kautta suoraan sänkyyn. Väsymyksen sijasta voisi olotilaa nimittää ennemminkin puolikuolleeksi. Arkiviikko otti kuin ottikin taas pistevoiton. Vaivun syvään uneen alta minuutissa. Puolen tunnin pikakooman jälkeen pääsen ylös ja saan ensin käyntiin pään ja sitten muun ruumiin (kyllä, se tosiaan tuntuu ruumiilta eikä keholta). Päässä jyskyttää Wienin filharmonikkojen kokoinen päänsärky. Hetkessä teen viikon parhaan päätöksen. Lähden ulos kävelylle.

Raittiin ilman kierrättäminen aivoissa ei ole koskaan huono sijoitus. Verenkierron kiihdyttäminen yksinkertaisesti jalkoja nostelemalla on todennäköisesti helpoimpia ja ainakin halvin tapa saada viikon aikana totaalisen umpeen jumittunut pää auki ja mieli piristymään. Kävellessä näkee samalla, kuinka ihmiset alkavat valmistautua joulun viettoon. Omakotitalojen pihoilla on kaikenlaisia valovirityksiä ja tämän vuoden hitti näyttää olevan ledeistä tehty valopuu (löytyy myös meiltä!). Ja kyllä minä tunnustan kurkkivani myös talojen sisälle. Iltaisin siellä ei juuri muuta liikettä näy kuin televisiosta tuleva hailakka valonkajo. Eikä kyllä liikettä näy ulkonakaan. Lähiöiden katuja saa mittailla kaikessa rauhassa ilman pelkoa suuremmasta ruuhkasta.

Jos suomalaisilla ei olisi koiria, joita on pakko lenkittää, niin melko hiljaista olisi iltaisin jalankulkuväylillä. Siihen olisi kätevää tuoda nippu aasialaisia ihmettelemään hiljaisuutta. Lappeenrannassakin riittäisi, kun turistit toisi lentokentältä ohimenevän tien varteen, niin hijaisuutta löytyisi enemmän kuin Kiinasta mistään.

Tänään halusin lähteä ulos itsekseni. Kävellessä tulee käytyä läpi viikon tapahtumat ja siinä samalla siirrän aivot ja mielen kätevästi viikonlopun offline-moodiin. Kun viikon ruusut ja risut on itsensä kanssa taistellut, niin vapaa-ajan voi ottaa täysin levon kannalta, eivätkä työt seuraa mukana omalle ajalle. Ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka haluavat purkaa stressiä tolkuttomalla juoksemisella tai hiihtämisellä.

Hellin vielä aivoja hyvällä musiikilla. Tällä kertaa korvista valui sisään Rolling Stonesin uusi livelevy "Havana Moon". Harva bändi pystyy tekemään pitkän livetaltioinnin ilman yhtään täytebiisiä tai turhaa biisien venyttämistä esim. yleisöä huudattamalla tai joutavilla täytesooloilla - mutta Rollareille se ei ole temppu eikä mikään. Koko levy on täynnä top-10 hittejä. Ja se soitto - parhaimmillaan livelevyyn saadaan yhdistettyä musiikin raaka voima ja biisien nerokkaat soinnut. Havana Moonissa se on lähes täydellistä. Jotenkin soitosta kuulee, että nämä kaverit ovat kuluttaneet lavoja yhdessä jo vuodesta 1962. Olen tuota levyä kuunnellut nyt parin viikon verran ja joka kuuntelukerralla siitä löytää jotain uutta. Levystä myös kuulee sen, että soittamisessa on edelleen tekemisen ilo mukana. Keikoilla ei taatusti tarvitse käydä rahan takia, jolloin motiivi täytyy löytyä musiikista itsestään.

Joskus taas kävely on parasta toisen kanssa. Siinä matkaa tehdessä tulee juteltua ja yleensä tuo raittiin ilman lievä yliannostus kyllä kirvoittaa kielenjuuresta parhaat (ja hulluimmat) jutut ja ideat. Parhaimmillaan kävelylenkki voi olla yhdistettyä puhetta, naurua, höpinää ja vakavaa asiaa. Ei ole ihme, että on kehitetty kävelypalaveri, mutta miksi ei ole olemassa kävelyterapiaa?? Minulle ainakin hyvä lenkki saattaa olla parin psykiatrin tunnin veroinen piristysruiske ja aivojen avaus. Voisikohan tuon jotenkin tuotteistaa....

Nyt kun on viikonloppu, niin liikkukaa hyvät ihmiset. Pukekaa sopivasti päälle ja menkää ulos katselemaan talvisia maisemia. Haukkokaa raitista ilmaa ja huuhdelkaa pajojen ja toimistojen pölyt ulos keuhkoista. Kiihdyttäkää aivojen verenkiertoa muullakin kuin salkkareiden superjännillä juonenkäänteillä. Nostakaa perseenne sieltä nahkasohvan uumenista ja karistakaa homeet olkapäiltä - on ulkoilun aika! Tehkää palvelus myös kaverillenne ja pakottakaa hänetkin ulos pakkaseen tuulettumaan. 

PS. Jos ihmettelette tätä positiivista asenneilmaston muutosta, niin se johtuu siitä, että marraskuu on takana, syksy on kärsitty ja kevään edessä ainoana raivattavana esteenä ja kärsimyksenä on enää talvi, joka on jo hyvällä alulla. Voisin varovasti todeta, että aletaan olla jo paremmalla puolella...