Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. kesäkuuta 2026

Eppu Normaali - instituutio

 


Olin onnekas ja onnistuin hankkimaan liput Eppujen jälkimmäiselle jäähyväiskeikalle Helsingin Bolt-areenalle. Kyseessä oli reilun kolmen tunnin spektaakkeli, joka piti sisällään melkoisen läpileikkauksen koko bändin viisikymmentävuotisesta urasta. Setti oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisellä yleisöä vasta lämmiteltiin esittämällä kappaleita enemmän uran alkupäästä ja ehkä Eppu Normaalia vähemmän tunteville oudoilla biiseillä. Minulle setissä oli yksi outo kappale - ja tietenkin yksi sellainen, jota ei keikoilla ole koskaan esitettykään. Enkä todellakaan väitä olevani hard core -fani. Mutta minun ikäluokalleni tämä musiikki on peruskauraa, jota varmaan jokainen on kotonaan hoilannut enemmän tai vähemmän selvinpäin.

Illan jälkimmäinen osio aloitettiin lyhyellä akustisella introlla, joka muistutti hienosti bändin Mutala-äänityksiä, mutta lisähöystönä tuossa akustisessa osiossa, kuten koko illassa, oli pianisti Iiro Rantala. Rantalan pianovedot antoivat musiikille vielä yhden hienostuneemman pykälän.

Akustisen alkulämpän jälkeen alkoi sitten tippua lekaa toisensa perään. Helsingin yössä kuuluivat käytännössä kaikki tutuimmat hitit ja Bolt-areena muuttui yhdeksi suureksi kansankaraokeksi. Jos normaalilla pop-keikalla vain bändien eturivin tosifanit osaavat kaikki sanat, on Eppujen vedoissa toisinpäin. Humalainen kansa hoilaa kurkun täydeltä Tahroja paperilla, Afrikka sarvikuonojen maa tai Kun olet poissa. Voin vain kuvitella, miltä laulu kuulostaa lavalta käsin. Eput eivät sortuneetkaan turhiin yleisön laulatuksiin (tapa, jota inhoan yli kaiken), vaan esittivät työmiehen tavoin kaikki biisit itse laulaen. Epuista jäi hyvällä tavalla duunarifiilis. He tekivät työtä yleisön viihtymisen eteen omilla ehdoillaan, mutta tuskin kukaan yleisössä jäi kylmäksi (vaikka keli parhaansa tekikin)

Keikka oli upeasti rakennettu, sillä sitä ei tehty alhaalta ylös kohti suurinta huippua niin, että isoimmat hitit soitetaan viimeisenä ja toivotetaan näkemiin. Nyt kaikkein yleisörakkaimmat lekat esitettiin jo toisen setin puolenvälin jälkeen, kun kansaa liekitettiin lähes peräjälkeen Vihreän joen rannalla sekä Tahroja paperilla. Eppujen keikalla illan päätteeksi ikään kuin laitettiin laskeutumistelineet alas ja kone vedettiin hallitusti kenttään. Viimeisenä jo hieman hämärtyvän illan täytti pari kaunista balladia. Tuli herkkä olo ja fiilis, että työ on tehty ja yleisölle on jätetty kaikki, mitä jätettävissä oli. Oikeastaan olin jopa tavallaan pettynyt encoreen, koska herkkä tunnelma meni pilalle sinällään settiin kuuluvilla biiseillä, mutta jotka veivät fiiliksen eri suuntaan. Fiksumpi olisi lähtenyt ajoissa pois.

Kokonaisuutena keikka oli sitä, mitä bändiltä voi odottaakin. Annettiin kuulijoille jotain vähemmän tuttua ja sitten myös ne isot lekat, jotka jäähyväiskeikalla pitääkin soittaa. Eput eivät voi poistua areenoilta soittamatta vielä kerran niitä hittejä, joista me kaikki heidät tunnemme.

Eput on instituutio

Kuunnellessani keikkaa tajusin, kuinka pitkä aika on esittää musiikkia viisikymmentä vuotta. Laulujen teemoissa on paljon asioita, joista nuorimmat kuulijat eivät edes tajua, mitä ne tarkoittavat. Kun lauletaan Harrisburgin ydinonnettumuudesta tai YYA:sta, ne soittavat kelloja kaltaiselleni X-sukupolven edustajalle, mutta tuskin milleniaalille. Samoin mietin Afrikka sarvikuonojen maan sanoituksia, jotka omana aikanaan olivat pop, mutta nyt jo vähän old school. Eppujen aikana maailma on muuttunut kekkosslovakialaisesta bipolariasta trumpilaiseen kaaokseen - mutta musiikki elää silti.

Harva yhtye pystyy enää heittämään kolmen tunnin settiä niin, että sinne ei jää yhtään heikkoa kipaletta. Ja tuossa kolmessa tunnissakin oli jouduttu raakkaamaan kakkoskorin hittejä pois. Valitettavasti myös minun suosikkilistan biisejä en ihan kaikkia kuullut, mutta makuni nyt on mitä on. Ja parasta illassa oli se tietynlainen yhteisöllinen tunnelma, joka syntyi. Yleisölle tutut biisit, joista jokaisen sanan ja kertosäkeen osaa ulkoa ja laulu tulee kovaa ja korkealta - suoraan selkäytimestä. Suomen kesässä iloista, tanssivaa joukkoa viidentoistatuhannen ihmisen verran saa aikaan lämpimän ja energisen fiiliksen. 

Väittäisin, että soittamisen ilo näkyi myös bändissä. Kukaan ei ollut lavalla "vain töissä" tai rahantarpeesta, vaan soitto sekä laulu irtosivat rennosti - ja täydellä taidolla. Bändistä huomaa, että yhteistä taivalta on takana vuosikymmeniä ja keikkakilometrejä varmaan miljoonia. Minulle suurimmat ahaa-elämykset olivat Aku Syrjän rummut (tanakat rytmit, jotka liidasivat musiikkia jyrän lailla eteenpäin), Iiro Rantalan hienot pianohöystöt sekä molempien kitaristien jäljentämätön lurittelu. Martti heitti juttuja läpi illan sopivasti kieli poskessa ja pirkanmaalaista itseironiaa viljellen (Murheellisten laulujen maa toimii Alkon mainoslauluna tai sittemmin erään kirvesfirman tunnarina). Laulu soi upeasti huolimatta siitä, että keikka oli todella ylipitkä ja ensimmäisten biisien säveltämisestä on viisi vuosikymmentä aikaa. Ihan jokaiseen korkeaan nuottiin ei ääni ehkä osunut, mutta parempi niin.

Keikka oli jokaisen sentin väärti, mitä lipuista maksoin. Meillä oli sivukatsomossa vanhuspaikat eli istuimme turvallisesti katoksen alla mahdolliselta sateelta turvassa ja seisomisen aiheuttamia selkäkipuja vältellen. Bolt-areena sopii minusta musiikkiin jopa paremmin kuin Olympiastadion. Ääni tulee paremmin lehtereille ja tilan akustiikka ei huoju yhtä pahasti kuin isoveli-areenalla naapurissa. Lisäksi järjestelyt olivat Boltilla huippuluokkaa. Anniskelupisteitä oli vähintään riittävästi ja sen lisäksi yleisön joukossa kiersi ainakin Heineken-kaksikko laskemassa tuoppeja janoisten tarpeisiin sekä Minttuviina-kaksikkoa tarjoamassa tarpeellista lämmittävää snapsia. Kentällä näkyi myynnissä olevan merchia ja luultavasti myös ruokaa. Eli mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin Eput, viinaa ja ruokaa. 

Ongelmana juopuneet keski-ikäiset sekä myöhästelijät

Istumakatsomon ongelmat olivat samat kuin viimeksi Robbie Williamsin keikalla. Siinä vaiheessa, kun keikka on jo alkanut ja voisi vaikka seurata musiikkia, huojuu rivin keskimmäisille paikoille puolihumalainen sakki, jolle kello on vieras esine. Ja kun tämä tapahtuu kolmannen kerran, ei keikan seuraamisesta tahdo oikein tulla lasta tai sitä toista. Istumapaikoilla tuntuu myös olevan hämmästyttävän paljon ihmisiä, joita musiikin seuraaminen ei sinällään kiinnosta. Voiko olla, että liput on saatu jostain korruptiona tai sitten ollaan paikalla, koska "niin kuuluu tehdä". 

Eppujen keikalla turhan janoiset ihmiset aiheuttivat jopa tavallista enemmän - en sanoisi ongelmia - mutta kulmakarvan nostatuksia. En lippua ostaessa tilannut sylitanssia humalaiselta nelikymppiseltä insinööriltä, mutta sellaisen melkein sain. Viimeksi Olympiastadionilla yhtä lailla huppelissa ollut täti rojahti kirjaimellisesti syliin etsiessään omaa paikkaansa. 

Keikan väliajalla ja lopussa humalaisten toikkarointia näki enemmänkin. Yksi kaatui penkkirivien väliin ja toinen melkein tippui rappusilta. Kännisiä saateltiin stadionilla ainakin sivummalle, jos ei kokonaan ulos. Järjestysmiehistöä areenalla oli erittäin hieno määrä. He olivat aktiivisia ja näkyviä. Ilta itsessään oli sen verran riemukas ja hyväntuulinen, että mitään varsinaisia järjestyshäiriöitä en nähnyt ensimmäistäkään. 

Ja pakko se on vain todeta, että viina ei edelleenkään sovi suomalaisille keski-ikäisille ihmisille. En nimittäin nähnyt yhtään ympäripäissään olevaa nuorison edustajaa, mutta oman ikäisiäni sitäkin enemmän. Olemme tulleet pitkän matkan siinä, että musiikkikeikoilla ja urheilutapahtumissa on anniskelu sallittu. Jotenkin tuntuu, että samassa suhteessa ei kansan jano ole vähentynyt. Itse ehkä kaipaisin jopa nollan promillen katsomoja, joissa välttyisin riskiltä saada itselleni vieras ihminen syliin tai hänen punaviinit niskaani.

Eppuja tulee kyllä ikävä

Eppu normaali on sitä, mitä suomi-rock on. He ovat urallaan määrittäneet paljon kotimaisen rock-musiikin suuntaviivoja ja oman aikakautensa tuotteena tarjonneet laskeutumisalustan heidän jälkeensä tulleille bändeille. Suurin tenho on ehkä riittävän yksinkertaisessa musiikissa, jossa painopiste on aikakauden ilmiöitä kuvailevissa sanonnoissa. Bändin lyriikat ovat pitkässä setissä kuultuna komeaa ajankuvaa (Suomi-ilmiö, sotilaallinen tyhjiö, Murheellisten laulujen maa) tai sitten herkkiä balladeja rakkauden tuskasta (Voi kuinka me sinua kaivataan, Tahroja paperilla, Joka päivä ja joka ikinen yö). Kaikissa tapauksissa laulut kertovat pienen ihmisen elämästä.

Minulle jostain syystä ovat kolahtaneet kaksi biisiä, jotka kertovat taistelusta alkoholia vastaan. Ne olisivat olleet Valkoinen kupla tai Haistakoon veen. Harva bändi tekee yhtä rehellistä tunnustusta siitä, miten hankalaa taistelu alkoholismia vastaan on. Ja otsikkotasolla kaikki tiedämme, että Eputkin ovat melkoisessa promillerallissa uransa alkuvaiheet olleet. Kappaleiden sanoma tulee siis selkäytimestä sekin. 

Yö on pois, Popedasta on jäljellä jotain ja nyt lopettaa Eppu normaali. Onneksi meille jää sentään vielä Kolmas nainen, jota pääsen kuulemaan heinäkuussa. Eppujen rehtiä suomi-rockia tulee ikävä. Onneksi levyt jäävät elämään ja niiden kautta pääsee takaisin eilisiin tunnelmiin. Kiitos hienosta illasta bändille sekä maailman parhaalle seuralaiselleni!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Perheretkellä

Unelmat eivät aina toteudu niin kuin haaveilee ja joskus säilyttääkseen mielenrauhan, on osattava soveltaa. Me olemme haaveilleet pääsevämme perheen kesken aidoille keskieurooppalaisille joulumarkkinoille näkemään vähän joulutunnelmaa (noista markkinoista minäkin, virallinen joulunvihaaja, sytyn) ja fiilistelemään ihmisvilinässä. No nykyisin tilanne on sekä rahallisesti että ajallisesti sellainen, että mikään Saksan-Itävallan toriviikko ei onnistu. Päätimme siis hieman keventää tuskaa ja läksimme Helsinkiin ilmeisesti Suomen suurimmille joulumarkkinoille Senaatintorille.

Pelikirjan mukainen taktiikka tällä kertaa oli sellainen, että houkuttelimme mummon&ukin lapsenvahdiksi pienimmälle ja näin pääsimme isojen kesken matkaan. Tämä oli sinällään melko erikoista, sillä edellisestä vastaavasta matkasta taitaa olla vuosia. Meidän perheretket loppuivat joskus siihen, että ensinnäkään kukaan halukkaista ei ollut lähdössä yhtä aikaa ja samaan paikkaan. Jokaisella oli omat menonsa, "joita ei missään nimessä voi perua...". Toisekseen, jos matkaan päästiin, niin ensimmäisen viidenkymmenen kilometrin jälkeen takapenkillä kävi sellainen riitely, että matkanteko oli keskeytettävä sosiaalis-terveydellisistä syistä. Ja tämä siis joka-ikinen-kerta. Ja lopulta taisi molempien aikuisten hermot kyrvähtää niin pahasti, että perhematkailulle vedettiin paksut punaiset henkselit päälle.

Tavoiteaikataulu matkalle oli lähteä kello kahdeksan. Matkaan päästiin kello 8:17 - sanoisin, että tällä combolla maksimisuoritus. Tosin startti tehtiin kahteen kertaan, koska ensin ajettiin kerta korttelin ympäri ja palattiin takaisin irroittamaan pienimmän turvaistuin, jotta takapenkille saatiin lisää tilaa.

Kun teemme perheen kesken matkaa, niin monesti musiikkipolitiikka hoidetaan ns. suoratoistopalvelun kautta. Yksi osakkaista toimii deejiinä ja tuottaa kaiuttimiin musiikkia vähän jokaisen makuun. Yleensä DJ:n mopo ei pääse keulimaan, koska uhkana on aina tiskijukan vaihto toiseen nyhtämällä piuha puhelimesta. Aika erilaista musiikkia kuunteluun tuleekin eri tiskijukilta. Meilläkin jokaisella viidestä on omanlaisensa musiikkimaku (tai -mauttomuus), mutta kun kuunneltavien biisien on passattava kaikille, niin siinä venytetään joskus itse kunkin mielikuvitusta. Itse koetan DJ-vuorollani suosia suomi-rockia, koska sieltä löytyy kaikille tuttuja biisejä ja kuunneltavana musiikki on sellaista, että biisejä laulaa ja hyräilee vähän jokainen tavallaan. Tästähän saisi aikaan jopa mukavan perhepelin tekemällä hommasta vanhan ajan levyraadin, jossa biisit arvostellaan ja lasketaan, kenen biisi voittaa.

Matka itsessään meni vallan mainiosti. Näkemistä riitti ja päivä oli kaikille mukava. Itse Tuomaan markkinat olivat yllätys. Niissä riitti näkemistä ja jos mietin vastaavia Saksalaisia tai Itävaltalaisia markkinoita, niin suurin ero tulee miljööstä ja koosta. Etenkin Itävallassa markkinat on monesti sijoitettu keskiaikaisiin kyliin ja markkinat ovatkin vallanneet koko kylän. Noille markkinoille sitten raahataankin kymmeniä bussilastillisia maksukykyisiä turisteja ympäri Eurooppaa.

Idea on Suomessakin sama ja homman vetäminen ei tuo mitään uutta, mutta toisaalta ei kyllä kalpenekaan. Yllättävää oli, kuinka hienoja kotimaisia käsityön tekijöitä ja käsityötuotteita oli saatu esille. Markkinat eivät pitäneet sisällään peruskrääsää ja joutavuuksia (pölynimuripussit ja metrilakut), vaan pääasiassa kojut esittelivät "vähän parempaa" ja aidosti käsin tehtyä. Olipa paikalla muun muassa Liperistä tullut piirakanpaistaja, jolla oli kojussaan piirakkauuni - eli piirakat olivat taatusti paistotuoreita ja juuri voideltuja.

Nyt vähän harmittaa, ettei tullut otettua kuvia reissulta, koska niillä tätäkin olisi saanut aika paljon eläväksi.

Loppuun pieni kevennys. Kuten hyvin tiedätte, niin meille maalaisille Helsinki on aina ihmeellinen. Ja kun juntti osaa suhtautua riittävän kieli-poskessa-meiningillä, niin jopa tuosta päivän reissusta saa vähän oppia. Ohessa meidän päivän opit.

1) Joulu ei ole iloinen juhla. Ainakin kun katsoo joulukaduilla kulkevien ihmisten ilmeitä. Ei siellä paljon näy iloisia hymyjä tai ihastelevaa ihmetystä jouluvaloille, vaan enemmänkin vilua, vitutusta ja yleistä väsyneisyyttä. Harvassa paikassa näkee niin nyrpeän näköisiä ihmisiä kuin suomalaisella joulukadulla. Tilanteen pelastaa onneksi se, että kaupoissa tuntuu nykyisin saavan entistä useammin hyvää ja iloista palvelua - kiireestä ja ruuhkasta huolimatta.
2) Julkkiksia on ihan oikeasti olemassa ja ne liikkuvat täällä maan päällä meidän ihmisten keskellä. Itse bongasin reissulla kaksi julkkikseksi laskettavaa ihmistä - toisesta en ollut ihan varma, kuka hän oli ja toisen nimeä en muista. Kumpikaan ei kuitenkaan moikannut. 
3) Helsingin Tuomaan joulumarkkinat eivät häviä yhtään keski-Euroopan vastaaville. Tavaravalikoima on korkealaatuista kotimaista käsityötä ja myyjiä on taatusti sen verran, että tuolla saa kukkaronsa tyhjäksi. Se, mikä noissa markkinoissa ihmisiä närästää on, että siellä ei saa kulkea terästetty glögi kädessä ja tehdä ostoksia pikku kekkulissa. Pieni puute toki, mutta ei kovin ratkaiseva. Ainoa, mitä itse kaipasin Saksanmaalta olivat kunnon currywursti-annokset kera sauerkrautin. Ja jos tuo keskiaikainen miljöö on pahakin puute, niin voisin kuvitella, että Porvoosta tai vaikka Ruukista löytyisivät oikeaan ympäristöön sijoitetut joulumarkkinat.
4) Meille kuolevaisille on monesti ongelmallista tulla onnelliseksi oikein mistään. Teki hyvää nähdä, kuinka aidosti onnelliseksi joku voikaan tulla vain siitä, että löytää raitiovaunupysäkiltä hieman tavallista pidemmän tupakantumpin, josta saa itselleen vielä muutamat kunnon savut. (Kyseessä siis joku hieman meitäkin vähempiosainen, ei kukaan meidän perheestä!)
5) Helsinki on kaunis ja hieno joulukaupunki. Vaikka en missään nimessä koskaan haluaisi asua Helsingissä, niin turistina siellä on aina kiva käydä. Nyt joulun aikaan pääkaupunkimme hienous tulee siitä, että joulujuttuihin on panostettu kunnolla ja ihmisiä on liikkeellä paljon. Jouluvalot on rahalla tehty ja niiden määrään ja suunnitteluun on käytetty resurssia. Samoin kauppojen näyteikkunat muistuttavat jo taideteoksia ja niissä on sisäänvedon lisäksi tavoitteena lisätä myös koko ympäristön tunnelmaa. Tunnelma syntyy ihmisistä ja siitä, että hommat tehdään "all in".