Eppu Normaali - instituutio

 

Olin onnekas ja onnistuin hankkimaan liput Eppujen jälkimmäiselle jäähyväiskeikalle Helsingin Bolt-areenalle. Kyseessä oli reilun kolmen tunnin spektaakkeli, joka piti sisällään melkoisen läpileikkauksen koko bändin viisikymmentävuotisesta urasta. Setti oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisellä yleisöä vasta lämmiteltiin esittämällä kappaleita enemmän uran alkupäästä ja ehkä Eppu Normaalia vähemmän tunteville oudoilla biiseillä. Minulle setissä oli yksi outo kappale - ja tietenkin yksi sellainen, jota ei keikoilla ole koskaan esitettykään. Enkä todellakaan väitä olevani hard core -fani. Mutta minun ikäluokalleni tämä musiikki on peruskauraa, jota varmaan jokainen on kotonaan hoilannut enemmän tai vähemmän selvinpäin.

Illan jälkimmäinen osio aloitettiin lyhyellä akustisella introlla, joka muistutti hienosti bändin Mutala-äänityksiä, mutta lisähöystönä tuossa akustisessa osiossa, kuten koko illassa, oli pianisti Iiro Rantala. Rantalan pianovedot antoivat musiikille vielä yhden hienostuneemman pykälän.

Akustisen alkulämpän jälkeen alkoi sitten tippua lekaa toisensa perään. Helsingin yössä kuuluivat käytännössä kaikki tutuimmat hitit ja Bolt-areena muuttui yhdeksi suureksi kansankaraokeksi. Jos normaalilla pop-keikalla vain bändien eturivin tosifanit osaavat kaikki sanat, on Eppujen vedoissa toisinpäin. Humalainen kansa hoilaa kurkun täydeltä Tahroja paperilla, Afrikka sarvikuonojen maa tai Kun olet poissa. Voin vain kuvitella, miltä laulu kuulostaa lavalta käsin. Eput eivät sortuneetkaan turhiin yleisön laulatuksiin (tapa, jota inhoan yli kaiken), vaan esittivät työmiehen tavoin kaikki biisit itse laulaen. Epuista jäi hyvällä tavalla duunarifiilis. He tekivät työtä yleisön viihtymisen eteen omilla ehdoillaan, mutta tuskin kukaan yleisössä jäi kylmäksi (vaikka keli parhaansa tekikin)

Keikka oli upeasti rakennettu, sillä sitä ei tehty alhaalta ylös kohti suurinta huippua niin, että isoimmat hitit soitetaan viimeisenä ja toivotetaan näkemiin. Nyt kaikkein yleisörakkaimmat lekat esitettiin jo toisen setin puolenvälin jälkeen, kun kansaa liekitettiin lähes peräjälkeen Vihreän joen rannalla sekä Tahroja paperilla. Eppujen keikalla illan päätteeksi ikään kuin laitettiin laskeutumistelineet alas ja kone vedettiin hallitusti kenttään. Viimeisenä jo hieman hämärtyvän illan täytti pari kaunista balladia. Tuli herkkä olo ja fiilis, että työ on tehty ja yleisölle on jätetty kaikki, mitä jätettävissä oli. Oikeastaan olin jopa tavallaan pettynyt encoreen, koska herkkä tunnelma meni pilalle sinällään settiin kuuluvilla biiseillä, mutta jotka veivät fiiliksen eri suuntaan. Fiksumpi olisi lähtenyt ajoissa pois.

Kokonaisuutena keikka oli sitä, mitä bändiltä voi odottaakin. Annettiin kuulijoille jotain vähemmän tuttua ja sitten myös ne isot lekat, jotka jäähyväiskeikalla pitääkin soittaa. Eput eivät voi poistua areenoilta soittamatta vielä kerran niitä hittejä, joista me kaikki heidät tunnemme.

Eput on instituutio

Kuunnellessani keikkaa tajusin, kuinka pitkä aika on esittää musiikkia viisikymmentä vuotta. Laulujen teemoissa on paljon asioita, joista nuorimmat kuulijat eivät edes tajua, mitä ne tarkoittavat. Kun lauletaan Harrisburgin ydinonnettumuudesta tai YYA:sta, ne soittavat kelloja kaltaiselleni X-sukupolven edustajalle, mutta tuskin milleniaalille. Samoin mietin Afrikka sarvikuonojen maan sanoituksia, jotka omana aikanaan olivat pop, mutta nyt jo vähän old school. Eppujen aikana maailma on muuttunut kekkosslovakialaisesta bipolariasta trumpilaiseen kaaokseen - mutta musiikki elää silti.

Harva yhtye pystyy enää heittämään kolmen tunnin settiä niin, että sinne ei jää yhtään heikkoa kipaletta. Ja tuossa kolmessa tunnissakin oli jouduttu raakkaamaan kakkoskorin hittejä pois. Valitettavasti myös minun suosikkilistan biisejä en ihan kaikkia kuullut, mutta makuni nyt on mitä on. Ja parasta illassa oli se tietynlainen yhteisöllinen tunnelma, joka syntyi. Yleisölle tutut biisit, joista jokaisen sanan ja kertosäkeen osaa ulkoa ja laulu tulee kovaa ja korkealta - suoraan selkäytimestä. Suomen kesässä iloista, tanssivaa joukkoa viidentoistatuhannen ihmisen verran saa aikaan lämpimän ja energisen fiiliksen. 

Väittäisin, että soittamisen ilo näkyi myös bändissä. Kukaan ei ollut lavalla "vain töissä" tai rahantarpeesta, vaan soitto sekä laulu irtosivat rennosti - ja täydellä taidolla. Bändistä huomaa, että yhteistä taivalta on takana vuosikymmeniä ja keikkakilometrejä varmaan miljoonia. Minulle suurimmat ahaa-elämykset olivat Aku Syrjän rummut (tanakat rytmit, jotka liidasivat musiikkia jyrän lailla eteenpäin), Iiro Rantalan hienot pianohöystöt sekä molempien kitaristien jäljentämätön lurittelu. Martti heitti juttuja läpi illan sopivasti kieli poskessa ja pirkanmaalaista itseironiaa viljellen (Murheellisten laulujen maa toimii Alkon mainoslauluna tai sittemmin erään kirvesfirman tunnarina). Laulu soi upeasti huolimatta siitä, että keikka oli todella ylipitkä ja ensimmäisten biisien säveltämisestä on viisi vuosikymmentä aikaa. Ihan jokaiseen korkeaan nuottiin ei ääni ehkä osunut, mutta parempi niin.

Keikka oli jokaisen sentin väärti, mitä lipuista maksoin. Meillä oli sivukatsomossa vanhuspaikat eli istuimme turvallisesti katoksen alla mahdolliselta sateelta turvassa ja seisomisen aiheuttamia selkäkipuja vältellen. Bolt-areena sopii minusta musiikkiin jopa paremmin kuin Olympiastadion. Ääni tulee paremmin lehtereille ja tilan akustiikka ei huoju yhtä pahasti kuin isoveli-areenalla naapurissa. Lisäksi järjestelyt olivat Boltilla huippuluokkaa. Anniskelupisteitä oli vähintään riittävästi ja sen lisäksi yleisön joukossa kiersi ainakin Heineken-kaksikko laskemassa tuoppeja janoisten tarpeisiin sekä Minttuviina-kaksikkoa tarjoamassa tarpeellista lämmittävää snapsia. Kentällä näkyi myynnissä olevan merchia ja luultavasti myös ruokaa. Eli mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin Eput, viinaa ja ruokaa. 

Ongelmana juopuneet keski-ikäiset sekä myöhästelijät

Istumakatsomon ongelmat olivat samat kuin viimeksi Robbie Williamsin keikalla. Siinä vaiheessa, kun keikka on jo alkanut ja voisi vaikka seurata musiikkia, huojuu rivin keskimmäisille paikoille puolihumalainen sakki, jolle kello on vieras esine. Ja kun tämä tapahtuu kolmannen kerran, ei keikan seuraamisesta tahdo oikein tulla lasta tai sitä toista. Istumapaikoilla tuntuu myös olevan hämmästyttävän paljon ihmisiä, joita musiikin seuraaminen ei sinällään kiinnosta. Voiko olla, että liput on saatu jostain korruptiona tai sitten ollaan paikalla, koska "niin kuuluu tehdä". 

Eppujen keikalla turhan janoiset ihmiset aiheuttivat jopa tavallista enemmän - en sanoisi ongelmia - mutta kulmakarvan nostatuksia. En lippua ostaessa tilannut sylitanssia humalaiselta nelikymppiseltä insinööriltä, mutta sellaisen melkein sain. Viimeksi Olympiastadionilla yhtä lailla huppelissa ollut täti rojahti kirjaimellisesti syliin etsiessään omaa paikkaansa. 

Keikan väliajalla ja lopussa humalaisten toikkarointia näki enemmänkin. Yksi kaatui penkkirivien väliin ja toinen melkein tippui rappusilta. Kännisiä saateltiin stadionilla ainakin sivummalle, jos ei kokonaan ulos. Järjestysmiehistöä areenalla oli erittäin hieno määrä. He olivat aktiivisia ja näkyviä. Ilta itsessään oli sen verran riemukas ja hyväntuulinen, että mitään varsinaisia järjestyshäiriöitä en nähnyt ensimmäistäkään. 

Ja pakko se on vain todeta, että viina ei edelleenkään sovi suomalaisille keski-ikäisille ihmisille. En nimittäin nähnyt yhtään ympäripäissään olevaa nuorison edustajaa, mutta oman ikäisiäni sitäkin enemmän. Olemme tulleet pitkän matkan siinä, että musiikkikeikoilla ja urheilutapahtumissa on anniskelu sallittu. Jotenkin tuntuu, että samassa suhteessa ei kansan jano ole vähentynyt. Itse ehkä kaipaisin jopa nollan promillen katsomoja, joissa välttyisin riskiltä saada itselleni vieras ihminen syliin tai hänen punaviinit niskaani.

Eppuja tulee kyllä ikävä

Eppu normaali on sitä, mitä suomi-rock on. He ovat urallaan määrittäneet paljon kotimaisen rock-musiikin suuntaviivoja ja oman aikakautensa tuotteena tarjonneet laskeutumisalustan heidän jälkeensä tulleille bändeille. Suurin tenho on ehkä riittävän yksinkertaisessa musiikissa, jossa painopiste on aikakauden ilmiöitä kuvailevissa sanonnoissa. Bändin lyriikat ovat pitkässä setissä kuultuna komeaa ajankuvaa (Suomi-ilmiö, sotilaallinen tyhjiö, Murheellisten laulujen maa) tai sitten herkkiä balladeja rakkauden tuskasta (Voi kuinka me sinua kaivataan, Tahroja paperilla, Joka päivä ja joka ikinen yö). Kaikissa tapauksissa laulut kertovat pienen ihmisen elämästä.

Minulle jostain syystä ovat kolahtaneet kaksi biisiä, jotka kertovat taistelusta alkoholia vastaan. Ne olisivat olleet Valkoinen kupla tai Haistakoon veen. Harva bändi tekee yhtä rehellistä tunnustusta siitä, miten hankalaa taistelu alkoholismia vastaan on. Ja otsikkotasolla kaikki tiedämme, että Eputkin ovat melkoisessa promillerallissa uransa alkuvaiheet olleet. Kappaleiden sanoma tulee siis selkäytimestä sekin. 

Yö on pois, Popedasta on jäljellä jotain ja nyt lopettaa Eppu normaali. Onneksi meille jää sentään vielä Kolmas nainen, jota pääsen kuulemaan heinäkuussa. Eppujen rehtiä suomi-rockia tulee ikävä. Onneksi levyt jäävät elämään ja niiden kautta pääsee takaisin eilisiin tunnelmiin. Kiitos hienosta illasta bändille sekä maailman parhaalle seuralaiselleni!