 |
| Kuva Vilkjärveltä pyöräreissulta |
Heinäkuinen Suomi on taivas siinä missä lokakuinen on
helvetti. Kotimaisen kesän vihreys, kukkien värit ja hetkittäinen lämpö, joka
hellii, saa Suomen tuntumaan paikalta, mistä ei haluaisi olla päivääkään pois.
Kesä Suomessa on liian nopeasti ohikiitävä hetki, johon ei pääse enää syksyllä
takaisin. Keräämme kesältä lämpöenergiaa ja muistoja, joilla lämmitämme
itseämme syksyn pimeydessä ja koleudessa.
Tämän kesän kahden viikon lomajakso – samoin kuin koko kesä –
on mennyt liian nopeasti ohi. Ensimmäisen kerran yrittäjäurani aikana olisi
mennyt kolmas viikko lomaa. Ei sen takia, että töihin paluu olisi harmittanut,
vaan siksi, että lomailu oli niin kivaa. Nautin vapaasta, vaikkei mitään
erityistä tehtykään.
Tässä koko kesässä on toisenlaisen lämmön klangi kuin
aiemmissa. Johtuu varmaan alkukesän kirjahuumasta ja ylipitkistä juhlista,
joihin on pakko palata vieläkin. Tämä on kokonaisuutena ollut ystävien kesä.
Olen tavannut tuttuja sekä vieraita, joista on tullut uusia tuttuja. Viikoittain
tulee kirjasta kommentteja jopa vieraammilta ihmisiltä. En pistä pahakseni –
päinvastoin. On mukavaa kuulla, mitä tekstistä on tykätty (ja on tykätty todella
paljon). Kirja on jättänyt moniin merkin itsestään. Siitä löytyy vertaistukea
ja samaistuttavuutta. Kirja osuu keskelle heitä, joille se on kirjoitettu –
meille keski-ikäisille. Kirjan myötä olen päässyt mukaan mielenkiintoisiin
keskusteluihin elämästä ja keski-ikäisyydestä. Mikäs sen parempaa!
Pitääkö maaseutu pitää asutettuna?
Pääsin kirjan tiimoilta Enon ja Kontiolahden paikallislehti Pielisjokiseudun
haastatteluun. Lehden toimittaja kysyi, kiinnostaisiko antaa haastattelu
tulokulmana lapsuuteni Pohjois-Karjalassa ja tarkemmin Uimaharjussa. Kuten
tämän blogin lukijat tietävät, on tuo Pohjois-Karjalan sellusydän lähellä omaa sydäntäni
ja olen vankkumaton uimaharjulaisuuden (en enolaisuuden) puolestapuhuja.
Minulle Uimaharju on se pieni gallialaiskylä, joka taistelee olemassaolonsa
puolesta suurta ja pahaa Joensuuta vastaan.
Sain toimittajalta pitkähkön kysymyspatterin koskien kirjaani,
lapsuuttani sekä suhdettani Uimaharjuun. Kysymykset pistivät pohtimaan koko
kylän tulevaisuutta. Ja mitä ylipäätään tapahtuu kaikille Suomen pienille
kylille, jotka ovat kauempana keskustaajamista. Vielä suurempi kysymys on, pitääkö
koko Suomi säilyttää asuttuna vai keräännymmekö me kaikki lopulta megataajamiin
ja jätämme ympäröivän maaseudun kokonaan autioksi.
Minulle vastaus on helppo. Suomen täytyy olla asutettu joka
kolkastaan. Maakunnat, maaseutu ja pienemmät kylät pitävät sisällään Suomea,
mistä olemme tulleet. Siellä on paljon kulttuurista perintöä, jonka ei soisi
kuolevan vain siksi, että elämästä liikennevalojen ulottumattomissa on tullut
turhan hankalaa. On sitä eletty ennenkin.
Hylätyt talot, autiot pihat
Savo-Karjalan ja Kainuun alueilla väestörakenne ja
muuttoliike vievät ihmiset pois maalta kohti kaupunkeja. Enää poismuuttajat
eivät jää edes maakuntien keskuksiin, vaan painavat suoraan syvään etelään. Vanhan
sanonnan mukaan pääkaupunkiseudulle muuttaa joka päivä bussilastillinen
ihmisiä. Heidät pakataan betonilähiöihin alati tiivistyväksi massaksi kulutusyhteiskunnan
koneistoon.
Olemme alkaneet ajatella sen olevan normi. Ajatellaan, että
ihmisen kuuluu haluta kaupunkiin ”sivistyksen” pariin. Maalle jääviä katsotaan
säälien ja perusajatus on, että jäljellä jäävät he, jotka eivät muualle pääse.
Kyseessä on modernin yhteiskunnan ajatusharha, joka syntyy pelkistetyistä elämänhallinnan
mittareista.
Ihmisen onnellisuus rinnastetaan suoraan rahallisiin
mittareihin. Olet arvokkaampi, jos asut alueella, missä asuntojen neliöhinta on
korkeampi. Ei Kivilahden asukas voi olla niin arvokas kuin Kallion asukki.
Toinen yhteiskunnan luoma mittari on helppohoitoisuus. Suomi oy:lle on
kivempaa, että ihmiset asuvat paikassa, josta sairaalaan ja sosiaalitoimistoon on
näköyhteys. Silloin huoltosuhteesta tulee yksinkertaisempi ja vaivattomampi.
Suomen mielestä alkaa olla niin, että taajamamerkin ulkopuolella jäävät ihmiset
ovat rasite.
Päättäjien silmissä vilistää eläkepommi. Syntyy pelko, että
maaseutu täyttyy raihnaisista vanhuksista, joita joudutaan taksilla kuskaamaan
kylätaajamaan kauppaan ja parturiin. Ei osata nähdä, että maalle voi haluta
muuttaa myös työikäistä, -kykyistä ja -halukasta väestöä. Maaseutu voi olla
monella tapaa kunnan taloutta rikastava elementti, jos sinne muutetaan
yrittäjiksi tai etätyöläisiksi. Eikä myöskään ymmärretä, että taajamien ulkopuolella asuvat ovat yleensä niitä selviytyjiä, jotka harvemmin ruikuttavat palvelujen puutteesta.
Entä jos mittareiksi otetaan onnellisuus, terveellinen
ympäristö tai mahdollisuus tarjota lapselle mielekkäämpi kasvualusta? Silloin
voi olla, että piritorin ympäristö häviää paikalle, jossa ikimetsä alkaa kulman
takaa.
Uskon, että jossain vaiheessa meillä Suomessa alkaa tulla
kaupungistumisen vastaisku. Kyllästymme taajama-asumiseen ja alamme kaivata
jonnekin, missä liikenteen melu ei humise korvissa koko ajan. Ensimmäisiä
merkkejä tästä on näkyvissä. Se muuttoliike voi olla kokonaismäärältään pientä,
mutta näkyvää – ja tuntuvaa.
Autiotalojen messut
Seurasin kesällä Kangasniemellä järjestettyjä Autiotalojen
asuntomessuja. Jos konsepti ei ole tuttu, niin Kangasniemeltä oli kaivettu esiin
maaseudulla tyhjäksi jääneitä taloja, joille etsittiin uusia omistajia tai vuokralaisia. Messut saivat
kokoonsa nähden kohtuuttoman suuren näkyvyyden. Ideaa pidettiin raikkaana ja
ajatusta maallemuutosta erittäin tervetulleena. Eivätkä messut hukkaan menneet – tehtiin
kiinteistökauppaa, löydettiin vuokralaisia ja saatiin maaseudulle uusia
tulijoita.
Tapahtuma kasattiin yhteistyössä kunnan, kyläyhdistysten
sekä EU-hankkeiden kanssa. Hanketta rahoitettiin kunnan lisäksi myös EU:n
toimesta ja päävastuullisena toimi Kangasniemen kunta.
Tuskin olen kovin väärässä, jos arvaan ideaa kopioituvan
tulevina kesinä muualla. Meillä on joka puolella Suomea harvemmin asuttuja alueita,
jonne kaivataan uusia asukkaita – ja jossa on myös ostajaa kaipaavia kiinteistöjä.
Maaseutua vaivaa kohtaantaongelma. Myytäviä kiinteistöjä on
vaikeaa löytää, koska myyjät eivät niitä mielellään myy. Ja muualta tulijoiden
on vaikeaa mennä tyhjien talojen perään kyselemään, koska eivät tunne ihmisiä
tai tiedä, kenen puoleen kääntyä. Kohtaantaongelman ratkaisemiseksi tarvitaan
välikättä, joka etsii ostajille kiinteistöt ja taloille uudet asukkaat.
Ongelmana on usein kiinteistöjen kunto, korjausvelka ja
perisuomalainen häpeä. Ei kehdata myydä vuosia tyhjillään olleita kiinteistöjä,
koska pelätään perässä tulevia käräjiä. Ja onhan se vähän noloa myydä sodanjälkeisten
aikojen perintömökkiä, kun ei siinä ole niitä aurinkopaneeleja, maalämpöä ja poreallasta.
Todellisuudessa ihmiset kaipaavat juuri alkukantaista, helppoa ja
yksinkertaista. Vanhojen talon vetovoima on perinteisessä suomalaisessa
maisemassa.
Toivottavasti autiotalojen messut nähdään myös Etelä-Karjalassa.
Ajelin eilen pyörällä Lyytikkälässä ja Vilkjärvellä ja ihailin maisemia. Siellä
täällä näkyi vanhoja taloja, joissa ei ehkä enää ainakaan vakituisesti asuttu.
Löytyisikö niille uudet asukkaat messujen kautta?
Haaveena kirjailijantorppa
Miksi tämä kiinnostaa minua - ikiaikaista taajaman lasta? No
minussa itsessäkin on alkanut herätä jonkinlainen kaipuu maalle. Ei kokonaan,
eikä kokoaikaisesti, mutta osin. Haluaisin löytää itselleni pienen kirjailijantorpan.
Haaveilen maisemasta, missä ikkunasta avautuu avoin näkymä pellolle.
Äänimaisema pitää sisällään jotain muuta kuin takapihalla kulkevia tavarajunia
tai kadulla kiihdyttäviä moottoripyöriä. Haluaisin kuulla lähiympäristöstä muitakin
uutisia kuin sen, että varastoista varastetaan polkupyörät tai seinille
heitellään kananmunia.
Oma haaveeni on kesäpaikka, jossa viettää vuoden vihreä aika
ja jonne vetäytyä aika ajoin kirjoittamaan. Talven voin yhtä hyvin olla kaupungissa,
koska enpä minä lokakuun alun ja helmikuun lopun välissä juuri missään käy.
Mutta kesällä minua kiehtoo luonto ja vihreys. Suomalainen luonto on kesällä
päivittäin muuttuva elementti. Se kukkii, kasvaa ja rehevöityy – ja ennen kaikkea
se inspiroi. En ole siinä mielessä perinteinen mökki-ihminen, että kaipaisin veden
ääreen. Vesi ei ole minulle ratkaiseva elementti, vaan tietty avaruus,
äärettömyys ja ikuinen maisema. Siihen riittää veden sijaan myös pelto tai metsä.
Haluan myös omalta osaltani olla sen puolestapuhuja, että
jokaisella olisi mahdollisuus valita oma asuinpaikkansa. Jos maaseutu ajetaan
kokonaan tyhjäksi, eikä sinne toivota asukkaita, rajaamme ihmisten oikeutta
onnelliseen elämään. Olen melko varma, että lapsiperheiden joukossa on heitä,
jotka haluaisivat lastensa käyvän koulua pienemmissä yksiköissä kuin nykyiset
megakoulut. Tähän viittasin Piekkarin haastattelussakin. Uimaharjun kylän yksi
voittava tekijä on kylän elossa oleva koulu. Se ja tehdas ratkaisevat pitkälti
sen, että kylällä halutaan asua. Ja kun kylällä halutaan asua, pysyvät palvelut
elossa. Ilman ihmisiä on turha pitää kauppaa tai kahvilaa. Ihmisen tarpeet ovat
lopulta melko yksinkertaiset – löytää työtä läheltä ja saada asua omassa
rauhassa turvallisessa ympäristössä.
Ja lopuksi vielä – tämä kirjoitus ei ole Keskustan maksama
tai tukema, vaikka siltä kuulostaakin. Olkoon tämä ilmainen mainos tonkkaporvariudelle,
joka sitä nyky-Suomessa kovasti kaipaa. Ihminen alkaa vain vanhetessaan
kaipaamaan uusia juttuja ja viime aikoina olen pohtinut sitä, mitä eri mahdollisuuksia
tulevaisuudella voisi olla.
