Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Sukupolvihäpeä

 

Kuva Orrainpolulta, Luotolahdenvuoren huipulta

Tänä aamuna heräsin mielessäni termi sukupolvihäpeä. Kävin miettimään, mitä asioita minun sukupolveni on syytä hävetä. Hävetä siksi, että asiat on vedetty huolella vihkoon tai asiat, jotka on jätetty tekemättä tai kokonaan huomioimatta. Mistä meidän olisi kokonaisena sukupolvena pitänyt suoriutua paremmin kuin teimme?

Jotta voidaan määritellä sukupolvihäpeä, pitää ensin puhua sukupolvista. Saman sukupolven edustajat tunnistavat asiat samalla tavalla (esim. onko Bill Cosby tv-komedian hauska perheenisä vai seksirikollinen) ja he arvottavat elämässään suunnilleen samoja asioita. Ikäluokkien kehitys- ja kokemusmaailma on yhtenäinen ja sukupolvi jakaa samat huolen aiheet. 

Edustan X-sukupolvea, joka on syntynyt vuosien 1965-1980 välissä. Minun vanhempani kuuluvat sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät vuosien 1946-1965 välissä ja lapseni puolestaan ovat sekä milleniaaleja (tai Z-sukupolvea) ja nuorimmainen on vielä heistäkin erillään kuuluen Alfa-sukupolveen.

Sukupolvia erottaa toisistaan paitsi ikä myös kokemusmaailma, tietyt yhtenäiset arvot sekä muuttunut maailma, missä jokainen meistä elää. Minun sukupolveani leimaa maailman kahtiajakoisuus kommunistiseen ja läntiseen liittoumaan, rautaesirippu keskellä Eurooppaa, ydinsodan pelko ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion kasvun vuodet. Olemme viettäneet lapsuutemme sanomalehtien, radion ja lineaarisen television parissa ja nähneet maailman, johon kuuluu vain lankapuhelin, eikä internetiä ollenkaan. Meille kokemusmaailman muokkaajana suurin oli 1990-luvun lama, joka jätti jokaiseen jäljen jollain tavalla. 

Vanhempani taas ovat sodan jälkeen olleet osana Suomen jälleenrakennusta ja Neuvostoliiton nousua. Heille ydinvoima ja jopa televisio ovat olleet uusia keksintöjä ja suurimmat mielipiteisiin vaikuttavat tekijät ovat olleet sanomalehdet ja radio - ja radiostakin vain Yleisradio. Ay-liike, hyvinvointiyhteiskunta ja yleinen koulujärjestelmä ovat olleet vanhempieni lapsuudessa nousevia tekijöitä ja vanhempani työtä on noiden rakenteiden vahvistaminen ja kasvu. Sota oli lapsuutta leimaavin tekijä, sillä sodan merkit näkyivät konkreettisesti silloisten aikuisten elämässä, oli sodankäyneitä vanhempia, opettajia ja työnantajia. 

Perheen vanhimmat lapset ovat milleniaaleja, jotka eivät vielä syntyneet internetin vaikutuspiirissä. Heillä sentään oli kännykät jo nuoresta pitäen ja lineaarinen televisio on vaihtunut heidän nuoruuden kuluessa nonlineaariseen viihteeseen (lapsuudessa oli Pikku Kakkosen lisäksi myös Youtube ja ensimmäiset sosiaalisen median vaikuttajat). Sanomalehdet ja radio ovat muistoja menneisyydestä, mutta sentään termeinä tuttuja. Nuorille aikuisille ympäristötietoisuus on kasvava trendi ja maailman pieneneminen tosiasia. Jos meille oli tuttua, että tämän päivän tapahtumat luettiin huomisen lehdestä, on milleniaaneille tieto saatava online. 

Perheen nuorin lapsi on alfa-sukupolvea. He ovat syntyneet internet käsissään ja heidän nuoruuttaan leimaa jo tekoälyn nousu, eli internetin seuraava vaihe. Ympäristötuho on realismia ja alituinen huolenaihe. Työelämä, koulutus ja yleinen elämän turvallisuus ovat täynnä epävarmuutta ja huolta. Tiedon määrä on suhteessa meihin moninkertainen ja nyt nuoruuttaan elävillä on meitä parempi taito myös suodattaa tiedon sisällöstä sekä tarpeellinen että virheellinen tieto. Nuo molemmat ovat kriittisen  tärkeitä taitoja, kun pseudotietoa tuuttaa jokainen kanava silmät ja suut täyteen. Alfojen lapsuuden kokemuksiin kuuluvat koronakriisi, Ukrainan sota ja itärajan sulku.

Sukupolvien ajallinen väli lyhenee koko ajan. Jos minun vanhempieni sukupolvi on syntynyt noin kahdenkymmenen vuoden aikana, on nykyisen alfa-sukupolven kesto enää noin kymmenen vuotta, jonka jälkeen aletaan puhua beta-sukupolven lapsista. Maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolven yhtenäiset kokemukset vaihtuvat seuraaviin tiheämmin. 

Minun sukupolveni häpeä

Ajatus sukupolvihäpeästä tuli, kun mietin, millaiseen kuntoon jätämme maailman lapsillemme. Meidän sukupolvi on muovin ja ympäristötuhon sukupolvi. Olemme kuluttaneet maapallon luonnonvaroja reilusti yli oman tarpeen ja sen lisäksi huolehtineet harvinaisen huonosti materiaalin kierrätyksestä. Suoraan sanottuna olemme olleet täysin piittaamattomia siitä, miten paljon meidän elämäntapamme kuluttaa maapallon korvautumatonta resurssia. Sen lisäksi olemme luoneet kulutuspohjaisen elämäntavan, jossa tärkeintä on tarpeiden tyydytys ja hyperkulutus. Olemme täyttäneet maapallon muovisella roinalla, jota roudataan Kiinasta tänne lentokoneet pullollaan.

Tämän huomaa, kun katsoo, miten paljon asiat ovat muuttuneet elinaikanani. Tänä päivänä meidän perheestä kiertoon lähtee paperi, muovi, metalli, lasi, kartonki ja biojäte. Sen lisäksi vaatteet kierrätetään seuraaville käyttäjille tai kuitujen hyötykäyttöön. Ongelmajätteitä ei enää haudata maahan, vaan ne menevät niille kuuluvaan kierrätyskeskukseen. Eikä SER-jätekään jää hyödyntämättä, vaan se kierrätetään kodinkoneliikkeiden kautta. 

Teemme asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi, mutta olisimme voineet suoriutua vieläkin hienommin. Lapsillemme jää melkoinen sotku selvitettäväksi ja sen lisäksi heidän tehtävänsä on keksiä, miten maapallolla selvitään, kun maaresursseja on käytetty turhan ronskisti kulutukseen. Me olemme saaneet nauttia luonnosta, jossa lajikato ei ole ollut näkyvä. Lastemme maailmaa täyttävät harvemmat linnunlaulut tai nisäkäslajit.

Toinen suuri häpeän aihe liittyy Suomeen. Meidän vanhemmat rakensivat Suomen sodan jälkeen lähes kokonaan uusiksi. Kansalaisia turvaamaan rakennettiin hyvinvointimalli, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää tilapäisesti huolta heistä, joille kävi huonosti. Jos sairastuit, sait tukea tai jos jouduit työttömäksi, et menettänyt kotiasi. Meidän sukupolvi oppi käyttämään tuota systeemiä väärin niin, että sen kulut nousivat yli kestokyvyn. Turhan massiiviseksi rakennetun järjestelmän ja sen liian raskaan käytön vuoksi ollaan tilanteessa, jossa koko hyvinvointijärjestelmä on ajettava alas. Turvaverkko ei kestä sitä, että sen varaan heittäydytään elämään pysyvästi. 

Jätämme jälkeemme myös ristiriitaisimman Suomen sukupolviin. Erot vasemmiston ja oikeiston sekä köyhien että rikkaiden välillä ovat suurimmat koskaan. Samoin ero naisten ja miesten välillä. Jos jossain vaiheessa voitiin ylpeillä sukupuolten tasa-arvolla ja yhdenmukaisilla mahdollisuuksilla, joudutaan nyt kärsimään suoranaisesta misogyniasta. Naisen elämä tämän päivän Suomessa ei juurikaan ole turvallisempaa kuin viisikymmentä vuotta sitten. 

Ymmärrys ja halu auttaa pienenevät vuosi vuodelta ja tasa-arvoisesta Suomesta on tulossa vain varakkaiden maa. Olemme poliittisesti eripuraisempia kuin ennen ja ääripäiden kärkiväli kasvaa jatkuvasti. Jopa politiikan päämoottorista, eduskunnasta, on tullut niin ristiriitainen paikka, että koko kansan luottamus päätösjärjestelmää kohtaan horjuu. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tullaan mittaamaan paitsi puolueiden kannatusta, myös kannatusta koko demokraattiselle järjestelmälle. Jos äänestysprosentti jää liian alhaiseksi, on Suomessakin mietittävä, tehdäänkö poliittiset ja koko kansaa koskevat päätökset tulevaisuudessa toisella tavalla. Ensimmäistä kertaa maailmansotien jälkeen demokratian tulevaisuus on uhattu.

Isossa kuvassa myös maailman eripuraisuus kasvaa vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt tuntuu, että lapsuuteni kaksijakoinen maailma oli selkeämpi kuin nykyinen monia erilaisia uhkakuvia sisältävä sekasotku. Entinen järjen ääni, Yhdysvallat, on sekaisin kuin peukkupää ostarilla. Venäjä riehuu maailmalla kuin viikon kaksin käsin piriä vetänyt nisti ja Kiinastakaan ei ole täyttä varmuutta, onko se tasapainottava tekijä vai pelkkä politiikan katalyytti. Maapallon rauhaa piti turvata YK, josta on tullut pelkkä ylikallis kulissi ja poliittisten manifestien näyttämö. Kansallisvaltioiden ja poliittisten järjestelmien lisäksi eripuraa alkaa löytyä uskontojen välillä - taas kerran. 

Pahinta on se, että meidän sukupolvemme näyttää unohtaneen toisen maailmansodan jälkeiset opit. Äärioikeisto nostaa päätään joka puolella Eurooppaa ja rauhan edistäminen on vaihtunut siihen, että koko Eurooppa valmistautuu sotaan. Rehellisesti sanottuna rauhantyö on mennyt päin persettä. Minun lapsuuttani varjosti vasemmistoterrorismin ja nationalististen terroristien pelko. Ne saatiin selvitettyä, mutta nyt pelkäämme islamisteja. Jos pelko on sama, onko mikään muuttunut?

Vanhemmuudessa riittää työtä

En ole ylpeä myöskään siitä, mitä olemme saaneet aikaan vanhemmuuden saralla. Edelliseen sukupolveen verrattuna olemme toki edistyneet. Puhumme lapsillemme ja kohtelemme heitä kuin vertaisia. Olemme pystyneet rakentamaan seuraavalle sukupolvelle paremmin tunneälyä ja tunnetaitoja kuin mitä itse saimme omilta vanhemmiltamme.

Meidän häpeämme on liiallinen vanhemmuus ja kolaaminen. Olemme menneet osallistuvassa vanhemmuudessa jopa liian pitkälle. Kuskaamme lapset harjoituksiin ja sieltä pois. Koetamme elää elämän lastemme edestä niin, etteivät he joudu kokemaan elämässä liikaa pettymyksiä. Samalla olemme unohtaneet, että maailmalla on jokaiseen yksilöön kasvattava vaikutus. Meidän tehtävä ei ole elää elämää lastemme puolesta, vaan pelkästän opettaa heille, miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan - ja miten selviydytään. 

Meidän aikana Suomesta on tullut lapsivastainen maa. Emme halua nähdä lapsia kaupassa tai ravintolassa. Kylpylöissä lapset ovat tiellä ja meluavat. Junassa ja lentokoneessa pienet ihmiset haittaavat matkustamista ja vievät lapsettomilta lomailun riemun. Kuka hullu uskaltaa tehdä lapsia, jos heidät nähdään ympäristön silmissä haittana ja riesana. Meidän sukupolvi oli yksilapsisten sukupolvi ja seuraavasta näyttää tulevan lapsettomien sukupolvi.

Samalla tavalla lapsiin suhtautuu yhteiskunta. Lapsi on haitta ja kuluerä. Sen takia joudutaan ylläpitämään kouluja, neuvoloita ja päiväkoteja. Ilman lapsia yhteiskunnan rahat voisivat säästyä johonkin tärkeämpään - vaikka Daavidin linkoon. Lapsista on päättäjien myös helpointa säästää, sillä he eivät osaa pistää vastaan tai äänestää toisin. Lyhytnäköisen ajattelun kääntöpuoli on se, että tämä yhteiskunta sammuu, jos jatkuvuutta ei turvata seuraavien sukupolvien kautta. 

Meidän aikana on maailman hienoimmasta peruskoulujärjestelmästä tehty pelkkä varjo entisestään. Lasten pisa-tulokset putoavat kierros kierrokselta, eikä koulutus ole vientituote tai ylpeyden aihe. Meidän aivovienti kuihtuu, jos ei ole aivoja, joita viedä. Koulutuksesta säästämällä takaamme sen, ettei seuraavan sukupolven innovatiivisuus päihitä meitä tai luo uutta Nokiaa.

Sukupolviylpeyden aiheina poliittinen rohkeus ja tasa-arvo

Ei elämä ole pelkkää häpeää. Tunnen totta kai myös sukupolviylpeyttä. Minun sukupolveni aikana erilaisuus on sallitumpaa ja tasa-arvo erilaisten ihmisten kesken on kasvanut. Enää ei tarvitse pelätä olla homoseksuaali tai näyttää persoonaansa pukeutumalla. Lapsuudessani Joensuussa sai punaisilla housuilla turpaan ja korvakorulla uudestaan - jos olit mies. Nyt erilaisuus on hyve ja sitä uskalletaan esitellä ylpeydellä.

Pidän siitä, että ihmiset uskaltavat valita itselleen sopivan elämäntavan. He vaihtavat elämän suuntaa rohkeammin kuin ennen ja päättävät elämänsä tiestä itse. Enää ei vanhempien vaikutus yllä ammatinvalintaan tai koulutukseen. Pidän tätä sukupolveni saavutuksena siksi, että olemme rohkaisseet lapsiamme toimimaan niin. 

Toinen asia, josta olen ylpeä Suomessa, on se, että olemme osoittaneet poliittista rohkeutta. Ensin liityimme Euroopan Unioniin, vaikka itäinen naapuri hieman kurtisti kulmiaan. Pari vuotta sitten otimme vielä rohkeamman askeleen ja liityimme Natoon. Se oli päätös, jota ei lapsuudessani olisi koskaan uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Totta kai Nato-päätöksen aikaan olimme hieman sotilaspoliittisessa pakkoraossa, mutta silti päätös tehtiin.

Samoin olen ylpeä siitä, miten seisomme EU-rintamassa Venäjää vastaan. Olemme pysyneet Ukrainan tukena ja pitäneet kiinni siitä, että pakotteet Venäjän suuntaan pitävät - vaikka se Suomelle ei paras vaihtoehto olekaan. Suomesta on tullut sukupolvi sukupolvelta rohkeampi ja kansainvälisempi. Vaikka olemme täällä pohjolan perukoilla, uskallamme osallistua ja olla osa Eurooppaa.

Maailma kehittyy vain kriittisyyden kautta

Vaikka tunnen sukupolvihäpeää, ei se ole pelkästään huono asia. Tarkastelemalla omaa tekemistä kriittisesti, on mahdollista kehittyä. Ihminen on kehittyvä nisäkäs, joka parhaimmillaan ottaa opikseen tekemistään virheistä. Häpeä oikeastaan syntyykin siitä, ettei opiksi oteta riittävästi. 

Jos emme olisi päättäneet tehdä toisin, olisimme edelleen pelokas junttilandia Venäjän kyljessä. Jos emme olisi uskaltaneet, emme olisi kehittyneet jurosta ja puhumattomasta kansasta nykyiseksi kosmopoliitiksi. Se, että puhumme enemmän lapsillemme johtuu tietoisesta päätöksestä tehdä asiat eri tavoin kuin vanhempamme. Se on oppimista parhaimmillaan. 


sunnuntai 30. elokuuta 2026

Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

torstai 6. marraskuuta 2025

Tuulilasista tuijottaa synkkä tulevaisuus - 50's sarja osa 4

 


Jos eilen seurattiin elämää taaksepäin, suuntamme tänään katseen tuulilasista kohti tulevaisuutta. Elämässä on ylipäätään fiksumpaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. Tällaisessa vedenjakajaiässä ei mieti pelkästään mennyttä aikaa, vaan tekee suunnitelmia ja varautumisia jo tulevaan myöhäis-keski-ikään ja jopa suloiseen vanhuuteen saakka (milloin ikinä se koittaakaan). Olen riittävän vanha ymmärtämään, ettei aikaa elämiseen ole loputtomasti, mutta myös riittävän viisas tajuamaan, että tulevaan kannattaa varautua ajoissa, ettei se yllätä niin kuin jäinen tie Etelä-Suomen autoilijat joka talvi.

Olen moneen kertaan kirjoittanut sukupolveani uhkaavasta synkästä vanhuudesta. Koko hyvinvointivaltion idea romuttuu rahapulaan ja luottamuksen puutteeseen. Samalla kun valtion kassa kuivaa, loppuu nuoremmilta into koko yhteisvastuun ylläpitoon. Jokainen haluaa huolehtia pelkästään itsestään. Menneiden sukupolvien kasaamat turvaverkot puretaan köysi kerrallaan ja jäljelle jää kasa kauniita muistoja. Tulevaisuuden suosituimpia sanontoja tulee olemaan ”muistatteko, kun tämäkin hoidettiin verovaroin?”

Minua huolettaa turvaton vanhuus. Jos asiat ovat huonosti jo nyt, ne tuskin menevät parempaan suuntaan seuraavassa 25 vuodessa. Kuka minusta huolehtii, jos sairastun, menetän muistini ja vanhenen? Keneen voin luottaa siinä, että saan ihmisarvoisen loppuelämän?

Vastaus on – en kehenkään, paitsi itseeni. Maailmassa pitäisi tapahtua suuria muutoksia, että tulisin vanhana löytämään auttavan käden tai huolehtivan käsiparin. Mahdollisia skenaarioita näen kaksi erilaista. Joko teemme paluun vanhaan, hyvään aikaan, jolloin useampi sukupolvi asui samassa ja lapset pitivät huolta vanhemmistaan.

Toinen visio on, että kaikki hoiva siirtyy julkiselta puolelta itse hoidettavaksi ja -maksettavaksi. Julkinen puoli puretaan pois ja eri toiminnoista ottavat vastuun markkinavetoiset toimijat. Silloin hyvästelemme nykyisen julkisen turvaverkkomallin kokonaan ja siirrymme rahastojen ja vakuutusyhtiöiden kylmiin kapitalistisiin käsiin. Terveydenhuollosta huolehtii yksilöllinen terveysvakuutus ja vanhuuden turvasta rahastosidonnaiset eläkevakuutukset sekä käänteinen asuntolaina.

Jälkimmäinen vaatii rahaa - omaa rahaa - paljon rahaa. Säästöjä pitäisi saada kasaan työuran aikana niin, että rasite kuukautta kohden ei olisi kohtuuton. Säästöjen tulisi myös olla tuottavia. Nykyisissä keikkuvissa osakemarkkinoissa ei turvattua sijoitus-strategiaa ole olemassakaan – on vain kohtalaisia arvauksia. Kääntöpuolena pitäisi totta kai olla myös verokuorman keveneminen. Jos veromarkkoja pajatson lailla syövä hyvinvointimylly puretaan, ei veronkeruun pitäisi olla enää nykyisenkaltaista.

Ja tämän vuoksi minun sukupolveni tulee olemaan syvällä pissassa. Meidän aikana verokuorma tai eläkemaksujen vaatima rasitus ei kevene. Veroeurot menevät nykyisen mallin saattohoitoon ja eläkerahoja tarvitaan, että saadaan edellinen (ja myös sitä edellinen) sukupolvi hoidettua kunnialla loppukaarteesta ulos. Me siis maksamme saamatta mitään vastineeksi.

Meistä seuraavat pystyvät jo säästämään jossain vaiheessa paremmin. He ovat tästä ongelmasta tietoisempia ja osaavat laittaa rahaa sivuun aiemmin. Nykynuoriso aloittaa rahastosäästämisen ja osakesijoittamisen työuran alkuvuosista. Tällöin kertymä ennen vanhuutta on isompi. Ja jossain vaiheessa myös vero- sekä eläkekuorma kevenevät, jolloin säästöjen määrää on mahdollista kasvattaa. Hyvä heille.

Tässä verovaroin tuotetuissa palveluissa ihmettelen nyt ja aina samaa asiaa. Miten oli mahdollista, että isovanhempieni aikana oli rahaa rakentaa koko suomalainen infra. Silloin tehtiin valtava määrä tieverkosta, jota nyt ei ole varaa edes korjata kuntoon. Silloin oli rahaa rakentaa julkiset rakennukset (sairaalat, koulut, vanhainkodit yms.), joita nyt ei ole varaa pitää yllä. Silloin pystytettiin ja kehitettiin lisää hyvinvointivaltion tukiverkkoa, jota nyt on rahapulassa pakko purkaa. JA tämä kaikki pienemmällä väestömäärällä, pienemmällä veroprosentilla ja heikkotuottoisemmilla menetelmillä. Ettekö te koskaan mieti muka samaa?



Tulevaisuuden uhkana huumeet ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt

Toinen seikka, josta olen vähintään yhtä huolissani kuin omasta turvattomasta vanhuudestani, ovat huumeet ja niiden mukanaan tuoma negatiivinen infra. Pössy, piri, hepo, koksu ja muut kivat megapäihteet ovat olleet ihmiskunnan riesana aikojen alusta saakka, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Ongelma jo nyt on huumeiden käytön normalisointi, ihannointi sekä ongelman valuminen marginaalista keskiluokkaan. Keskiluokan kivat kokkelibileet yökerhoissa eivät ole hauska asia, eikä huumeissa ole olemassa viihdekäyttöä. Narkkaamisen kutsuminen viihdekäytöksi on pelkkää huonoa selittelyä orastavalle addiktiolle.

Huumeissa minua huolettaa se, että keskiluokan lisäksi huumeista ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat ja yhä aikaisemmin. Sitä mukaa kun saatavuus paranee, hinnat halpenevat ja ostaminen helpottaa, tarttuu peukkukoukkuun nuoria ja jopa lapsia. Pahoinvointi pakottaa sekoittamaan pään ja keinoksi käy mikä tahansa kadulta löytyvä. Eikä huumeetkaan ole enää mitään luonnonjohdannaisia yrttejä, vaan uusia teknohuumeita, joiden koukuttavuus on eri luokkaa kuin höpöheinän. Ja mitä syvempi koukku sitä vaikeampaa on lapsia riistää sen kourista pois. Menetämme huumeille yhä suuremman osan muutenkin vähenevästä nuorisosta. Jokainen menetetty nuori on tragedia yksilönä, mutta se kaikki on pois myös tuottavuudesta.

Eikä ongelma ole vain käyttäjissä. Suurempi ongelma on huumeiden mukanaan tuoma rikollisuus ja lieveilmiöt. Ongelmat tulevat ulos varjoista meidän jokaisen keskelle. Näemme käyttäjiä ja joudumme uhreiksi, kun ainetta janoava narkomaani varastaa pyörän, kukkaron tai kaupoista tavaraa. Emme enää voi sanoa, että huumeista tietämätön olisi turvassa. Vaara uhkaa jollain tasolla kaikkia meitä.



Pienenevä Suomi

Suomalaiset ovat maapallon mittakaavassa erittäin pieni populaatio. Meitä on täällä kuusi miljoonaa ihmistä ja joka vuosi lehdet ilmoittavat syntyvyyden laskusta. Synnytyssairaaloita laitetaan käytön puutteessa kiinni, koska synnyttäjiä ei ole. Kansamme kutistuu kovaa vauhtia. Lasten tekeminen, vanhemmuus ja kasvatusvastuu kiinnostaa yhä harvempia. Vanhemmuudessa nähdään enemmän haittoja ja uhkia kuin hyötyjä ja iloa. Vanhemmuus ei ole enää velvollisuus. Nuoren ihmisen ennakkoasetus ei ole enää se, että hän jatkaa sukuaan. Vanhemmuus on tasa-arvoinen valinta ei-vanhemmuuden kanssa.

Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että tulevaisuudessa maatamme on rakentamassa koko ajan harveneva joukko. Ilman lapsia ei Suomella ole tulevaisuutta. Kaikkea ei voi jättää aina muiden hoidettavaksi. Näin pienessä ihmisjoukossa jo parin sukupolven lapsettomuus vähentää väestömäärää kriittisesti. Tunnen tämän omakohtaisesti. Omalla sukunimelläni varustettuja ihmisiä on Suomessa vain 51 kappaletta. Ja minun sukupolveni jatkuvuus tällä nimellä on hyvin harvoissa langoissa. Voi olla, että lasteni jälkeen ei sukunimi enää jatku, vaan jää pelkästään tekstiksi hautakiviin. Isossa mittakaavassa tämä sama tapahtuu koko maalle, jos ei jotain muutosta tehdä aktiivisesti.

Populaation harveneminen tarkoittaa, että vastuuta kantavia hartioita on entistä vähemmän. Pienemmässä määrässä ihmisiä on entistä vähemmän heitä, jotka pitävät huolta minun sukupolvestani, kun olemme oikeasti vanhoja. Pienemmässä määrässä ihmisiä on vähemmän poliiseja, jotka huolehtivat meidän kaikkien turvallisuudesta. Ja pienemmässä määrässä kansalaisia on vähemmän varusmiehiä, jotka muodostavat sodan ajan reservin. Joko tilanteen kamaluus alkaa valjeta?

Enkä ihmettele haluttomuutta lapsen tekoon ja vanhemmuuteen. Maailmantila ei varsinaisesti houkuttele jatkamaan sukua ja jättämään lapsia tällaisen maapallon tai vihamielisen yhteiskunnan uhreiksi. Sen vuoksi pitäisikin saada muutos ja luoda Suomesta paikka, johon lapsia on turvallista ja mielekästä tehdä. Ja ensimmäinen askel olisi tehdä Suomesta lapsimyönteisempi maa – ja ylipäätään ystävällisempi meille kaikille.



Kahtiajakautunut ja vihamielinen Suomi

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kappaleeseen. Näen kaikkein suurimpana uhkana tulevaisuuden Suomelle maamme jakautumisen ja eri tasoilla tapahtuvan voimakkaan polarisaation. Me kaivamme yhä syvempiä rajalinjoja ihmisten ja ihmisryhmien välille. Erilaiset ryhmittymät pyrkivät aktiivisesti saamaan aikaan ”me vastaan muut”-ajattelua. Eikä tämä jako ole vain kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä tai vasemmiston ja oikeiston välille. Nämä linjat alkavat olla kliseitä, vaikka jatkavatkin elämää sukupolvesta toiseen.

Yhtä paljon tehdään kahtiajakoa tuloluokkien välille. Pienituloiset pitävät suurituloisia ahneina ja suurituloiset pienituloisia pummeina. Varallisuus itsessään jakaantuu ihmisten kesken epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin ja sen lisäksi tuloeroja tasoittavia elementtejä poistetaan jatkuvasti. Suomen idea on ollut se, että jokaiselle taataan mahdollisuus hyvään elämään. Sen lisäksi on vielä jokaiselle kansalaiselle pyritty takaamaan mahdollisuus kouluttaa itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Silläkin tavoitellaan klassisten luokkaerojen häivyttämistä, kun jokainen on oman onnensa seppä ja torpparin pojastakin voidaan leipoa tohtori.

Suomen idea ei kaadu oikeasti rahan puutteeseen. Se kaatuu luottamuksen puutteeseen. Systeemille on tullut liikaa hyväksikäyttäjiä ja niitä, jotka eivät oikeasti tarvitse tukea. Heidän painostaan turvaverkko taipuu mutkalle ja murtuu. Ja hyväksikäyttäjät myös syövät luottamuksen järjestelmään. Maksajat eivät halua enää kustantaa muiden turvaverkon kustantamista, koska raha käytetään heidän mielestään väärin. Luottamuksen myötä menee halu kehittää ja ylläpitää koko järjestelmää.

Ja kahtiajakoa syntyy myös sukupuolten välille. Jo nyt on nähtävissä sitä, että vuosikymmeniä rakennettu sukupuolten tasa-arvo horjuu. Naisvihamieliset puheet ja teot lisääntyvät ja incel-kulttuurista kumpuava raivo löytää kannattajia joka puolelta. Nuoret miehet uskovat sokeasti toksisen maskuliinisuuden sanansaattajiin. Pahimmillaan ajatukset jatkuvat tekoina ja jopa henkirikoksina. Tämä ei todellakaan ole leikin asia.

Minua hämmästyttää, kuinka eripuraiseksi Suomi on muuttunut yhden sukupolven aikana. Vuosien ja vuosikymmenten tasa-arvotyö, heikompien arvostaminen, halu auttaa ja ymmärtää muita unohdetaan. Näemme uhkia joka paikassa ja puolustamme aggressiivisesti omaa suostumatta näkemään ulkopuolisia näkökulmia.

Meitä ei tapa se, että jäämme vanhuksina yksin, eikä meitä tapa huumeet, joita myydään lapsille. Meidät tappaa sisältä ja lopulta ulkoa se, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. Jos emme ymmärrä, ettei meillä tässä kurjassa maailmassa ole muita kuin toisemme, ei tulevaisuudesta tule kovinkaan ruusuista kenellekään. Jos käytämme energiaa vihaan ja eriarvoisuuden luomiseen tai virheiden etsimiseen muista peilin sijaan, loppuu energia kokonaan.

Adolf Ehnrooth sanoi jo vuosikymmeniä sitten, että Suomi on hyvä maa elää ja sitä pitää puolustaa. Se on ollut sitä muutaman sukupolven ajan, mutta nyt aletaan olla rajoilla, jatkuuko maine enää entisenlaisena.



Jotain positiivista tulevaisuudesta

Tästä kirjoituksesta tuli vähän turhankin dystooppinen ja negatiivinen. Eikä se oikein sovi tähän juhlaviikon tunnelmaan. On tulevaisuudessa hyviäkin näkymiä. Olen itse valinnut tiekseni vanhemmuuden. Se on minulle selkeä valinta siksi, että minusta tätä maata tulee pitää elossa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että lapsissa on tulevaisuus ja uskon myös, että lapset tulevat olemaan meitä viisaampia tämän maan kannattelemisessa. Jossain aikajanassa he löytävät uudelleen konsensuksen ja vievät tätä maata eteenpäin yhteistuumin. Vastaiskuna nykyiselle lapsivastaisuudelle ja isiensä perseilylle lapset myös rakentavat tästä maasta lapsiystävällisen ja enemmän myös vanhemmuuteen kannustavan.

Toinen ilon aihe on ympäristötietoisuus ja halu kestävään kehitykseen. Oman sukupolveni suuri häpeä on maapallon ylikansoitus ja ylikulutus. Olemme tuhonneet maapallon luonnonvaroja ja samalla koko maapalloa enemmän kuin on ollut kestävää. Nyt arjen ympäristötietoisuus on kääntämässä pyörää toiseen suuntaan. Se tapahtuu hitaasti, mutta suunta on sentään oikea. Kierrätys ja kestävään kehitykseen tähtäävä tuotanto ovat hyviä merkkejä siitä, että ehkä seuraavat sukupolvet korjaavat sen, minkä me rikoimme.

Omalta kohdaltani suhtaudun tulevaisuuteen varovaisen luottavaisesti. On selvää, että tulevista vuosikymmenistä tulee vaikeita. Ei ole turvattua vanhuutta, mutta toisaalta on sentään töitä. Se on etelä-Karjalassa paljon moniin muihin verrattuna. Ja saan asua Suomessa, jossa elinolot ovat kuninkaalliset suurimpaan osaan maailmaa verrattuna. Meillä on ongelmamme, puutteemme ja selkeät uhkamme, mutta tänäänkin asiat ovat vielä keskivertoa paremmin.

Lohdullista on myös se, että suurin osa ongelmista on meidän itsemme ratkaistavissa. Jos opimme tulemaan paremmin toimeen keskenämme, voimme torjua myös populaation ulkopuolelta tulevat uhkat. Pitämällä huolta lapsistamme ja tekemällä Suomesta lapsiystävällisemmän, voimme taistella huumeiden tuomaa vaaraa ja kansakunnan kuolemaa vastaan. Työtä se vaatii, mutta on tämä maa pahemmastakin noussut.

keskiviikko 5. marraskuuta 2025

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 


Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”



2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.


4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski


6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

perjantai 4. heinäkuuta 2025

Keski-ikäisten ihmisten huonon omantunnon lähteet

Kuva Pixabay / WenPhotos


Huono omatunto on keski-ikäisten ihmisten kroonistunein kansansairaus. Se puhkeaa viimeistään sen jälkeen, kun talouteen saapuu ensimmäinen lapsi ja jatkuu niin kauan, kunnes joko unohdamme kärsiä siitä tai sitten elämä armahtaa muuten lopullisesti. Kärsimme omantunnon tuskista liittyen eri rooleihin elämässä. Aika ajoin tunnemme olevamme huonoja vanhempia lapsillemme, huonoja lapsia vanhemmillemme, kehnoja puolisoita toinen toisillemme ja muutenkin tunnemme, että suoriudumme elämästään korkeintaan välttävin arvosanoin. Useimmilla meistä suurin kriitikko katsoo peilistä aamuisin.

Koska elämä on kiireistä, taantunutta ja monella tapaa erilaisten risteyskohtien värittämää, painimme kroonisesti riittämättömyyden tunteen ja epäonnistumisten kanssa - ja usein häviämme. Seikkailu elämän roolien viidakossa johtaa siihen, että lopputulos on 24/7/365 yhtäjaksoinen kaaos, jossa aika ei riitä mihinkään ja kaikki tehtykin jää kesken.

Asiaa ei helpota yhtään se, että elämästä tulee haastavampaa vuosi vuodelta. Työelämän kuormitus kasvaa sitä mukaa kuin vanhenemme ja oma suorituskykymme laskee. Eli pienemmillä resursseilla pitäisi saada entistä enemmän aikaan. Yhtälö on usein mahdoton. 

Ja sama pätee vanhemmuuteen. Se, mikä ennen oli luonnollinen elämäntapa, on muuttunut suorittamiseksi. Vanhemmuudesta on tullut temppurata, jossa keskiössä ovat lapset ja heidän kannattelunsa menestyjiksi. Enää ei riitä sama kuin 80-luvulla - kaikki menee hyvin, jos lapset säilyvät hengissä aikuisuuteen ja ne saa potkittua kotoa pellolle.

Mistä kaikesta me podemme huonoa omaatuntoa? 

Kuva: Pixabay / Camera-Man


1) Riittämätön vanhempi

Tunnen usein riittämättömyyttä vanhempana. Koska teen paljon töitä, ei aika riitä siihen, että voisin antaa sen määrän huomiota lapsille, jonka he ansaitsevat. Helppo vastaus on totta kai se, että tekisin vähemmän töitä. Se taas johtaisi toiseen huonon omantunnon alalajiin. Siihen, että haluan tarjota lapsille tietyn tasoisen elämän ja resurssit, mikä onnistuu vain tienaamalla riittävästi.

Olen lama-ajan lapsi. Omassa takaraivossa jyskyttävät valitettavan pysyvinä muistoina ajat, jolloin rahat eivät oikeasti riittäneet mihinkään. Omalla kohdallani se on johtanut taloudelliseen varmisteluun. Olen koettanut pitää huolen siitä, että töitä tehdään aina, kun niitä on, koska joskus tulee aika, ettei niitä ole. Tätä kutsutaan nimellä yrittäjän dilemma. Yrittäjä haalii itselleen kaikki mahdolliset työt, koska jossain universumissa on mahdollisesti olemassa aika, että työt ovat loppu ja rahaa ei tule. Onko se todellista? No ei tietenkään ole, mutta näin se ajatusketju menee. 

Parinkymmenen vuoden vanhemmuuden perusteella voin todeta, että lapsille annettu aika on aina parhaiten sijoitettua aikaa. Se on myös kaikkein kallisarvoisinta aikaa, sillä se ei koskaan palaa. Lapset kasvavat, muuttuvat taaperoista naperoiksi, naperoista teineiksi ja lopulta aikuisiksi. Heidän tarpeensa vanhempien suuntaan vähenevät vuosi vuodelta ja meidän merkityksemme heidän elämässään pienenee - halusimme sitä tai emme. Siinä on jotain yhtä aikaa suloista ja katkeraa. Lapsista on vaikea luopua lapsina, mutta ei voi olla tuntematta ylpeyttä siitä, että he muuttuvat itsenäisiksi yksiköiksi. Lopputulos on hauska ja hankala tunteiden sekamelska. 
Kuva: Pixabay /LeoEspina


2) Riittämätön lapsi vanhemmille

Meidän sukupolvemme on edellisiin verrattuna erilaisessa asemassa siksi, että me joudumme pitämään enemmän huolta myös omista vanhemmistamme. Se johtuu kahdesta seikasta. Toisaalta vanhempamme elävät pidempään kuin edeltävät sukupolvet, jolloin vietämme heidän kanssaan enemmän aikaa kuin ennen. Tämä on totta kai suuri onni, mutta toisille se voi olla myös taakka. Pidempi elämä tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu vanhuudessa. Nuoruus ja aktiivinen keski-ikä pysyvät suunnilleen samanmittaisina. Ja ihmisen vanheneminen tarkoittaa väistämättä sitä, että vastaan tulee myös ongelmia niin fyysisen kuin henkisen jaksamisen kanssa. 

Parantunut ravinto ja terveydenhuolto sekä lääketieteen kehitys jatkavat ihmisen elinikää - ainakin fyysisesti. Mutta valitettavasti prosessoripuoli muuttuu kestävämmäksi hitaammin. Sen vuoksi kamppailemme usein muistiongelmaisten läheisten kanssa. Muistamaton ihminen vaatii paljon huolenpitoa ja aiheuttaa jatkuvaa huolta läheisille. Hän on tapaturma- ja onnettomuusaltis, mikä jyskyttää lapsen harteilla koko ajan.

Vastavuoroisesti yhteiskunnan tuki vanhustenhoidossa heikkenee jatkuvasti. Yhä enemmän vastuunkanto jää läheisten harteille, koska hoitoa ei ole saatavilla tai siihen ei ole varaa. Asiaa ei helpota sekään, että olemme hajaantuneet eri puolille maata tai jopa maapalloa. Jos pari sukupolvea sitten saatettiin asua kolmen sukupolven yhteistaloudessa, niin nyt eri sukupolvien fyysinen etäisyys saatetaan laskea tuhansissa kilometreissä. Pidempi etäisyys ei suinkaan hälvennä huolta, vaan tekee vain asioiden hoitamisesta vaikeampaa.

Kuva: Pixabay / sippakorn


3) Kuinka kohtelen itseäni

Poden huonoa omaatuntoa siitä, kuinka kohtelen itseäni. Valitettavan paljon laiminlyön oman sieluntemppelini perushuoltoa. Turhan usein liikunta jää väliin ja vaihtuu sohvan kutsuvaan nurkkaan. Tiedän kivuliaan hyvin, että tämä laiminlyönti kostautuu itselleni ajan kanssa. Fyysinen työ vaatisi parempaa kunnon ylläpitoa. Keho kuluu ja sitä pitäisi vastavuoroisesti treenata kohtaamaan ajan hampaan tekemät syömäjäljet. Yhtä hyvin tiedän myös sen, että fyysinen jaksaminen edesauttaa henkistä jaksamista. Hyvä lenkki, kävely tai salitreeni antavat buustia, jonka avulla myös mieli kevenee. Sen sijaan sohvalla hyvin istuttu ilta ei sitä tee. Olo on sumuinen, väsynyt ja vetämätön. Veikkaan, että jos Newton olisi elänyt, niin hänen painovoiman seuraava laki olisi koskenut sohvan muodostamaa magneettikenttää, joka vetää ihmistä puoleensa. 

Kirjoitin pari viikkoa takaperin myös suhteestani alkoholiin ja siitä, kuinka olen alkanut keventää kuormaa. Vaikka tämä mielipide voi olla hieman epäsuosittu, niin alkoholi on elimistölle myrkkyä. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän juomisen vaikutukset tuntuvat kehossa. Se ei minullekaan tarkoita totaalikieltäytymistä, vaan asioiden järkevöittämistä. Turhat annokset poistamalla kiittävät vatsa ja pää. 

Minun suurin yksittäinen ongelmani on huono nukkuminen. Vaikka koetan pitää unirytmin tasaisena ja säännöllisenä, ei se aina onnistu. Toisinaan katson sarjoja tai elokuvia yömyöhään tai sitten pari drinkin jälkeen kärsin heikoista yöunista. Molemmat häiriöt ovat itseaiheutettuja - ja siten melko turhia. Hyvä yöuni pitää meidät suorituskykyisenä ja antaa energiaa päivään, jossa sitä tarvitaan. Paljonko unta sitten on tarpeeksi?

Nukun noin 6-7 tuntia yössä. Koetan käydä nukkumaan yhdentoista aikaan ja yleensä herään kuuden jälkeen, jotta olen seitsemältä hesarini lukeneena ja isolla kahvimukilla tankattuna valmis kohtaamaan päivän haasteet. Joskus viikonloppuna onnistun nukkumaan pidempään - se on luksusta. Kroonisten univelkojen lyhennysten kuittaaminen on makeinta maailmassa. Kun kroppa on levännyt saatuaan vaikka yhdeksän tuntia lähes yhtäjaksoista unta, se suorastaan kehrää. Noin pitkien unien onnistuminen tosin on lottovoittoon verrattavissa oleva sattuma.

Kuva: Pixabay / Zhugher


4) Menneiden valintojen aiheuttama huono omatunto

Suorittaja-sukupolven edustajana olen ehtinyt tekemään kaikenlaista. CV on tässä iässä jo kunnioitettavan pitkä ja kuljetulle polulle on mahtunut enemmän ylä- ja alamäkiä kuin tour de francessa. Elämän nykytila on menneiden valintojen summa. Osa meistä osaa suhtautua itseensä armollisemmin ja hyväksyy sen, että kaikki valinnat eivät mene nappiin. Itselläni ongelma on, että en osaa vieläkään olla itselleni riittävän armollinen valintojeni suhteen. Virheet ja väärät valinnat opettavat, ne kasvattavat vahvemmin meistä sellaisia, mitä olemme. Ja virheetön ihminen ei ole elämäänsä elänyt, vaan pelkästään varmistellut, että elämä jää elämättä ja nauttimatta. 

En itsekään ymmärrä näitä "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppejä. Minä vaihtaisin - jopa vuosia tai melkein vuosikymmeniä. Rehellisesti puhuttuna opin elämään ja hyväksymään itseni lopullisesti vasta neljänkympin korvilla. Kasvuprosessini oli hidas ja kitukasvuinen kuin vaivaiskoivun elo Lapin tuntureilla - eikä lopputuloskaan sen kummoisempi ole ollut. Johtuen tuosta pohjoisen ilmaston pitkästä ja hitaasta kasvukaudesta, olen viidenkympin kohdalla luultavasti onnellisempi ja enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan ennen. Minulle ikääntyminen sopii.

Elämään kuuluvat virhevalinnat. Normaaliin kiertokulkuun kuuluu, ettei siinä mennä suoraa linjaa kohti onnistumista. Välillä mennään metsään, oikaistaan ja tehdään asiat uusiksi. Sitä prosessia nimitetään kasvuksi. Meidät erottaa toinen toisistamme se, kuinka suhtaudumme omiin virhevalintoihin ja kuinka otamme opiksemme epäonnistumisista. Ne, jotka myöntävät virheensä ja ottavat opikseen, kasvavat nopeimmin ja varmimmin. Heistä tulevat ne metsien jykevät punahongat.

Jos voisin aloittaa elämäni uusiksi, niin tietäisin, miten se pitäisi elää. Ihmisen elämän dilemma on se, että teemme nuorena ratkaisuja, joiden oikeellisuuden - tai virheellisyyden - näkee vasta aikuisena. Ja vasta aikuisena oikeasti tietäisi, miten elämä pitää elää. Eikä tätä oppia voi edes siirtää seuraavalle sukupolvelle, sillä leikin sääntöjen mukaan jokaisen sukupolven pitää vetää se elämä vihkoon omalla tavallaan. Paska peli - paskat säännöt. 

Kuva: Pixabay / tvjoern


5) Huono puoliso

Jokaisen ihmisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, jotka jaamme mieleisellämme tavalla. Kultaisen keskitien jaolla nukkumiseen menee 1/3 vuorokaudesta, työhön uhraamme 1/3 vuorokaudesta ja viimeinen kolmannes on sitä meidän omaa aikaa, jonka jaamme perheen, kotitöiden, harrastusten, ystävien ja kaiken muun elämään olennaisena kuuluvan sälän kesken. 

Useimpien keski-ikäisten elämän (anteeksi stereotypiani!!) primääririnki koostuu puolisosta, lapsista ja omasta lähisuvusta. Kun lapset ovat pieniä tai vanhemmat vanhoja, ne imaisevat juuri tuosta omasta ajasta merkittävän osan. Legendaaristen ruuhkavuosien aikaan perheen vanhempien (yhden tai useampien) aika kuluu puhtaasti lasten ja kodin eteen tehtävään työhön ja jonnekin sinne treenikuljetusten, viikkosiivousten ja kauppareissujen väliin koetetaan survoa myös aikuisten aika. Ruuhkavuosien aallokossa suurin kärsijä on juuri parisuhde.

Valitettavan usein aikuisten välinen suhde on se niin sanottu joustava elementti elämässä. Se taipuu, joustaa, antaa periksi ja välillä katoaa, kun ajalle ja huomiolle on tärkeämpiä ottajia. Se parisuhde on myös elävä elementti elämässä. Jos sitä ei ruoki ja vaali, se myös kuolee. Aikuisten välisestä suhteesta tulee puhtaasti funktionaalinen bisnes-suhde, jossa ainoastaan hoidetaan asioita, eikä toinen toista. 

Hyvä parisuhde kestää myrskyt ja se kestää myös ne ajat, jolloin sille ei riitä aikaa. Mutta se kaikki vaatii työtä. Pysyäkseen hengissä parisuhde vaatii huomiota ja toimiakseen se vaatii, että sillä on merkitystä nimenomaan aikuisten välisenä suhteena. Funktionaalinen kämppis-suhde, jossa pelkästään jaetaan työt tasaisesti keskenään ja piirrellään suorat viivat perhekalenteriin, ei ole parisuhde. On surullista nähdä, kuinka monien ihmisten suhteet kaatuvat ajan ja huomion puutteeseen. Ne kaatuvat, koska niissä annetaan liikaa periksi kaikelle muulle. Työt vievät aikaa, lapset vievät aikaa, koti vie aikaa. Ja lopulta sitä energiaa ei riitä enää muuhun. Iltaisin sänkyyn kaatuu kaksi elävää ruumista, joiden viimeinen mielenkiinnon kohde on se vieressä makaava toinen aikuinen.

Ehkä ongelma on siinä, että sitä parisuhdetta ei nähdä riittävän tärkeänä. Kuvitellaan liikaa, että parisuhteen voi siirtää loputtomiin syrjään tai eletään elämää, jossa joskus tulee aika, jolloin aikuisten suhde kaivetaan jostain varaston perukoilta ja otetaan uudelleen käyttöön.

Parisuhteen ongelma on myös se, että siitä on tehty liikaa suorittamista. Arjen kiireetöntä oleilua ei nähdä arvokkaana, vaan haetaan turhankin paljon elämyksiä. Elämää ei ole eletty, jos ei Kreikan valkeita rantahietikoita ole nähty kolme kertaa vuodessa. Joskus parhaaseen parisuhteeseen riittää kiireetön ilta kotona kaksin ilman puhelimia, lapsia tai someja.

Suomessa ollaan huolissaan lapsiluvun pienenemisestä. Lapsiluku ei tule kasvamaan, jos ei opita ensin elämään kaksin aikuisten kesken. Perheen sokkeli valetaan aikuisten suhteesta ja vasta kun perusta on riittävän tukeva, voidaan sen päälle rakentaa tukeva perhe, jossa lapsille on hyvä kasvualusta. 

Kuva: Pixabay / Trudi90


Grande final - kuinka huonon omantunnon kanssa tulee toimeen

Huonon omantunnon tuskia ei saa napista käännettyä pois. Ne seuraavat meitä halusimme tai emme. Se tavallaan kuuluu siihen keski-ikäisen ihmisen peruspakettiin. Lohtua tunnontuskiin ei kannata hakea pullosta, eikä niitä voi siirtää muidenkaan hartioille. Tästä elettäväksi tarkoitetusta elämästä on valitettavasti selvitettävä ihan itse. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat itsearmo ja maalaisjärki. On opittava antamaan itselle anteeksi se, ettei ole täydellinen tai että omat kyvyt ovat aina vajavaiset. Tämä pätee yhtä lailla vanhemmuuteen, arkielämään kuin parisuhteeseenkin. Oman vajavaisuuden hyväksymisessä auttaa myös tieto siitä, että me kaikki keski-ikäiset seisomme samassa suossa.

Kaikkia elämässä tehtyjä virheitä ei saa millään korjattua, eikä tarvitsekaan. Nuo pintaan tulleet kolhut antavat jokaisen elämälle ne persoonalliset muodot ja ohjaavat meitä kohti parempaa minää - jos niistä osaa ottaa opikseen. Virheiden välttelyä tärkeämpää onkin ottaa niistä opiksi. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat kuitenkin hyvä huumori ja ystävät. Kun omia murheitaan oppii jakamaan jonkun hyvän ystävän kanssa, huomaa mieltä painavien huolten olevan lopulta arkisia. Ja pienellä keittiö-sosiologisella istunnolla moni pieni ongelma saadaan ratkottua ja elämä menee entistä kevyemmin eteenpäin. 

Henkilökohtaisesti paras lääkkeeni elämän vastoinkäymisissä on hurtti huumori ja se, että asioihin pystyy suhtautumaan riittävällä keveydellä, vaikka joskus vituttaakin. Suurin osa arkielämän ongelmista on joko merkityksettömiä tai sellaisia, ettei niihin itse voi vaikuttaa. Merkityksettömät asiat kannattaa ohittaa ja niihin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata uhrata turhan paljon energiaa. Pääasia on uskoa, että elämä kantaa ja näyttää tiensä. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Uuden ajan isyys on tasa-arvoa, mutta ei sokeaa sellaista

100% rakkaudella tuotettu jääkaappimagneetti

Aiempina vuosina olen kirjoittanut isänpäivästä – enkä tee tänäkään vuonna poikkeusta. Isyys on elämässäni kiistatta suurin asia, sillä se on ikuinen ja pysyvä olotila. Isyyttä ei voi pestä pois, eikä siitä voi luopua. Ja siksi sen kanssa on opittava tulemaan toimeen ja selvitettävä sen salaisuudet. Helppo tehtävä se ei ole, eikä aina kaikkein palkitsevinkaan. Mutta ne palkinnot, joita isyys tarjoaa, voittavat kaikki hankaluudet.

Millainen se isä sitten on?

Tuntomerkit

Isä on perheessä se jäsen, jolla on lyhin suihkuvuoro, mutta vastaavasti pisin vessavuoro. Vessassa isät viihtyvät pitkään sen vuoksi, että siellä he saavat olla rauhassa. Vessan ovi on talossa yleensä se ainoa, jonka saa kätevästi lukkoon ja viimeistään haju karkottaa turhan innokkaat lähestyjät oven takaa. Suihkuvuorojen listalla lyhin aika jää käsiin sen takia, että kaikki muut ajavat ensin. Niin – ja isät ovat yleensä tuskallisen tietoisia vesilaskun hinnasta.

Vaatekaappien metrimäärässä isät jäävät taatusti jämäsijoille. Isien garderoobien uusintavauhti lasketaan ennemmin vuosikymmenissä kuin sesongeissa. Meillä isillä käytännöllisyys ajaa muodikkuuden edelle. Vaalimme vaatevalinnoissa kestävyyttä ja klassista epämuodikkuutta. Kaikki isät tietävät, että jokainen heidän ostamansa vaate tulee muotiin uudestaan, kun vain malttaa odottaa. Sen vuoksi emme suotta hötkyile hetkellisten virtausten perässä.

Meidät löytää grillin äärestä, takapihalta tai varaston perukoilta setvimässä ikuisesti solmussa olevia työkaluvuoria. Emme viihdy kotisohvalla – paitsi päiväuniaikaan, jolloin isän häiritseminen on synneistä suurin. Grillaus on panoksemme perheen ruuanlaittoon siitä yksinkertaisesta syystä, että grilliruoka on ruuista ainoa, jota voi väittää kunnolliseksi, vaikka se olisi toiselta puolelta palanut ja toiselta puolelta raaka. Ruuan luonne kuvastaakin loistavasti isien asennetta elämään – se ei ole yleensä ”niin justiinsa”.


Tehtävät

Isälle perheessä lankeavat ne kaikkein yksinkertaisimmat, triviaalit tehtävät. Isää pyydetään taatusti vaihtamaan auton renkaat, mutta häntä ei pyydetä setvimään teinitytön sydänsuruja. Pyrimme kaikin keinoin olemaan puuttumatta ihmissuhteisiin, henkilöstöongelmiin tai ylipäänsä mihinkään, mikä koskettaa tunne-elämän umpisolmuja. Vähäiset taitomme perustuvat enemmän käytäntöön ja raakaan tekemiseen.

Tyttärillemme olemme miehenmalleja – niitä, jollaista kannattaa tavoitella tai toisaalta niitä, joita kannattaa välttää. Toivoisin toki olevani tuo ensimmäinen, mutta toisaalta - haluaisinko katsella aamupalapöydässä kahta itseni kaltaista pierulaulu-trubaduuria, tuskin. 

Tyttäret ovat kaiken kaikkiaan kaikkien isien heikko kohta. Ne kierittävät isän pikkusormensa ympärille jo synnytysosastolla, eikä se kieppi aukea edes aikuisena. Vain yksi silmänräpäys ja tytär saa auki niin isän sydämen kuin lompakonkin.

Pienille lapsille olemme se suuri, turvallinen syli, johon kiivetä turvaan maailman murheilta. Meiltä löytyy syliaikaa sekä aina joku turhanpäiväinen vitsinpoikanen, jolla pieneltä saa pyyhittyä synkkyyden kasvoilta. Tosin vanhemiten ne sylissäistujat kaikkoavat ja turvakin muuttuu henkisestä enemmän taloudelliseen suuntaan.

Äiteihin verrattuna olemme kasvatustehtävässä pelkkiä koomisia sivuhahmoja. Se ei silti vähennä meidän merkitystämme – ehkä vain opettamamme taidot ovat erilaisia ja perustuvat enemmän elämänasenteeseen ja selviytymiseen. Filosofiamme on luoda yksinkertaisen kasvatustyön kautta aikuisia, jotka selviävät itsenäisesti maailmassa. Isien ja äitien vanhemmuuden erottamisessa puhutaan niin sanotusta yksinkertaisesta ulko-ovifilosofiasta. Siinä, missä isät odottavat, että talon ulko-ovi aukeaa päästääkseen lapsen elämään omillaan, odottavat äidit sitä, että ne maailmalle karanneet lapset palaavat takaisin kotiin.

Monesti isä on se perheen handyman, joka korjaa, rakentaa ja uusii kodin repsottavat paikat. Perinteiset isät ovat syntyneet vasara kädessä ja porakone toisessa. Sitten on toki meitä ultramoderneja isiä, joilla ei pysy kädessä muu kuin puhelin, jolla hommata apua ja joille työkalujen käteen antaminen on heitteillejättöön verrattavaa huolimattomuutta.


Mistä isän erottaa

Maailma on – Luojan kiitos – muuttunut siihen, että enää ei isillä ole perinteistä roolia, johon hänet valetaan sementtiin. Tänä päivänä kodin työt (yleensä renkaanvaihtoa lukuunottamatta) jaetaan suhteellisen tasan ja iso osa isi-miehistä on kykeneväinen huolehtimaan yhtä lailla lapsenhoidosta, pyykeistä kuin maalausurakasta tai vessanpöntön korjauksesta.

Olen onnellinen siitä, että maailma ja isyys ovat muuttuneet. Ensinnäkin olisin kykenemätön astumaan vanhan malliseen isyyteen, jossa työt on jaettu miesten ja naisten kesken, eikä toisen tontille kurkita. Olen sanalla sanoen heikohko kodin kunnostustöissä, mutta sen sijaan kyllä loistan pyykinpesussa.

Pidän tasa-arvoisesta vanhemmuudesta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että meillä kummallakin sukupuolella on omat, toisista poikkeavat, roolimme. Yhtä vähän kuin haluan olla roolini vanki, haen sokeasti tasa-arvoista roolitonta vanhemmuutta. Miehisyyttäni ei loukkaa avata pesukoneen luukkua tai imuroida, mutta vanhemmuudessa näen vieläkin sen, että meillä isillä ja äideillä on hieman toisistaan poikkeava osa lastemme elämässä. Olen mielelläni se tyyppi, jonka syliin voi kiivetä turvaan, mutta jolta ei kannata kysellä suotta neuvoja lemmenhuoliin tai ikäkausiongelmiin. Jätän nuo kimurantit ongelmat jatkossakin mieluummin äidin huoleksi – ja menen vaihtamaan pihalle ne nastarenkaat.