Tuulilasista tuijottaa synkkä tulevaisuus - 50's sarja osa 4

 

Jos eilen seurattiin elämää taaksepäin, suuntamme tänään katseen tuulilasista kohti tulevaisuutta. Elämässä on ylipäätään fiksumpaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. Tällaisessa vedenjakajaiässä ei mieti pelkästään mennyttä aikaa, vaan tekee suunnitelmia ja varautumisia jo tulevaan myöhäis-keski-ikään ja jopa suloiseen vanhuuteen saakka (milloin ikinä se koittaakaan). Olen riittävän vanha ymmärtämään, ettei aikaa elämiseen ole loputtomasti, mutta myös riittävän viisas tajuamaan, että tulevaan kannattaa varautua ajoissa, ettei se yllätä niin kuin jäinen tie Etelä-Suomen autoilijat joka talvi.

Olen moneen kertaan kirjoittanut sukupolveani uhkaavasta synkästä vanhuudesta. Koko hyvinvointivaltion idea romuttuu rahapulaan ja luottamuksen puutteeseen. Samalla kun valtion kassa kuivaa, loppuu nuoremmilta into koko yhteisvastuun ylläpitoon. Jokainen haluaa huolehtia pelkästään itsestään. Menneiden sukupolvien kasaamat turvaverkot puretaan köysi kerrallaan ja jäljelle jää kasa kauniita muistoja. Tulevaisuuden suosituimpia sanontoja tulee olemaan ”muistatteko, kun tämäkin hoidettiin verovaroin?”

Minua huolettaa turvaton vanhuus. Jos asiat ovat huonosti jo nyt, ne tuskin menevät parempaan suuntaan seuraavassa 25 vuodessa. Kuka minusta huolehtii, jos sairastun, menetän muistini ja vanhenen? Keneen voin luottaa siinä, että saan ihmisarvoisen loppuelämän?

Vastaus on – en kehenkään, paitsi itseeni. Maailmassa pitäisi tapahtua suuria muutoksia, että tulisin vanhana löytämään auttavan käden tai huolehtivan käsiparin. Mahdollisia skenaarioita näen kaksi erilaista. Joko teemme paluun vanhaan, hyvään aikaan, jolloin useampi sukupolvi asui samassa ja lapset pitivät huolta vanhemmistaan.

Toinen visio on, että kaikki hoiva siirtyy julkiselta puolelta itse hoidettavaksi ja -maksettavaksi. Julkinen puoli puretaan pois ja eri toiminnoista ottavat vastuun markkinavetoiset toimijat. Silloin hyvästelemme nykyisen julkisen turvaverkkomallin kokonaan ja siirrymme rahastojen ja vakuutusyhtiöiden kylmiin kapitalistisiin käsiin. Terveydenhuollosta huolehtii yksilöllinen terveysvakuutus ja vanhuuden turvasta rahastosidonnaiset eläkevakuutukset sekä käänteinen asuntolaina.

Jälkimmäinen vaatii rahaa - omaa rahaa - paljon rahaa. Säästöjä pitäisi saada kasaan työuran aikana niin, että rasite kuukautta kohden ei olisi kohtuuton. Säästöjen tulisi myös olla tuottavia. Nykyisissä keikkuvissa osakemarkkinoissa ei turvattua sijoitus-strategiaa ole olemassakaan – on vain kohtalaisia arvauksia. Kääntöpuolena pitäisi totta kai olla myös verokuorman keveneminen. Jos veromarkkoja pajatson lailla syövä hyvinvointimylly puretaan, ei veronkeruun pitäisi olla enää nykyisenkaltaista.

Ja tämän vuoksi minun sukupolveni tulee olemaan syvällä pissassa. Meidän aikana verokuorma tai eläkemaksujen vaatima rasitus ei kevene. Veroeurot menevät nykyisen mallin saattohoitoon ja eläkerahoja tarvitaan, että saadaan edellinen (ja myös sitä edellinen) sukupolvi hoidettua kunnialla loppukaarteesta ulos. Me siis maksamme saamatta mitään vastineeksi.

Meistä seuraavat pystyvät jo säästämään jossain vaiheessa paremmin. He ovat tästä ongelmasta tietoisempia ja osaavat laittaa rahaa sivuun aiemmin. Nykynuoriso aloittaa rahastosäästämisen ja osakesijoittamisen työuran alkuvuosista. Tällöin kertymä ennen vanhuutta on isompi. Ja jossain vaiheessa myös vero- sekä eläkekuorma kevenevät, jolloin säästöjen määrää on mahdollista kasvattaa. Hyvä heille.

Tässä verovaroin tuotetuissa palveluissa ihmettelen nyt ja aina samaa asiaa. Miten oli mahdollista, että isovanhempieni aikana oli rahaa rakentaa koko suomalainen infra. Silloin tehtiin valtava määrä tieverkosta, jota nyt ei ole varaa edes korjata kuntoon. Silloin oli rahaa rakentaa julkiset rakennukset (sairaalat, koulut, vanhainkodit yms.), joita nyt ei ole varaa pitää yllä. Silloin pystytettiin ja kehitettiin lisää hyvinvointivaltion tukiverkkoa, jota nyt on rahapulassa pakko purkaa. JA tämä kaikki pienemmällä väestömäärällä, pienemmällä veroprosentilla ja heikkotuottoisemmilla menetelmillä. Ettekö te koskaan mieti muka samaa?

Tulevaisuuden uhkana huumeet ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt

Toinen seikka, josta olen vähintään yhtä huolissani kuin omasta turvattomasta vanhuudestani, ovat huumeet ja niiden mukanaan tuoma negatiivinen infra. Pössy, piri, hepo, koksu ja muut kivat megapäihteet ovat olleet ihmiskunnan riesana aikojen alusta saakka, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Ongelma jo nyt on huumeiden käytön normalisointi, ihannointi sekä ongelman valuminen marginaalista keskiluokkaan. Keskiluokan kivat kokkelibileet yökerhoissa eivät ole hauska asia, eikä huumeissa ole olemassa viihdekäyttöä. Narkkaamisen kutsuminen viihdekäytöksi on pelkkää huonoa selittelyä orastavalle addiktiolle.

Huumeissa minua huolettaa se, että keskiluokan lisäksi huumeista ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat ja yhä aikaisemmin. Sitä mukaa kun saatavuus paranee, hinnat halpenevat ja ostaminen helpottaa, tarttuu peukkukoukkuun nuoria ja jopa lapsia. Pahoinvointi pakottaa sekoittamaan pään ja keinoksi käy mikä tahansa kadulta löytyvä. Eikä huumeetkaan ole enää mitään luonnonjohdannaisia yrttejä, vaan uusia teknohuumeita, joiden koukuttavuus on eri luokkaa kuin höpöheinän. Ja mitä syvempi koukku sitä vaikeampaa on lapsia riistää sen kourista pois. Menetämme huumeille yhä suuremman osan muutenkin vähenevästä nuorisosta. Jokainen menetetty nuori on tragedia yksilönä, mutta se kaikki on pois myös tuottavuudesta.

Eikä ongelma ole vain käyttäjissä. Suurempi ongelma on huumeiden mukanaan tuoma rikollisuus ja lieveilmiöt. Ongelmat tulevat ulos varjoista meidän jokaisen keskelle. Näemme käyttäjiä ja joudumme uhreiksi, kun ainetta janoava narkomaani varastaa pyörän, kukkaron tai kaupoista tavaraa. Emme enää voi sanoa, että huumeista tietämätön olisi turvassa. Vaara uhkaa jollain tasolla kaikkia meitä.

Pienenevä Suomi

Suomalaiset ovat maapallon mittakaavassa erittäin pieni populaatio. Meitä on täällä kuusi miljoonaa ihmistä ja joka vuosi lehdet ilmoittavat syntyvyyden laskusta. Synnytyssairaaloita laitetaan käytön puutteessa kiinni, koska synnyttäjiä ei ole. Kansamme kutistuu kovaa vauhtia. Lasten tekeminen, vanhemmuus ja kasvatusvastuu kiinnostaa yhä harvempia. Vanhemmuudessa nähdään enemmän haittoja ja uhkia kuin hyötyjä ja iloa. Vanhemmuus ei ole enää velvollisuus. Nuoren ihmisen ennakkoasetus ei ole enää se, että hän jatkaa sukuaan. Vanhemmuus on tasa-arvoinen valinta ei-vanhemmuuden kanssa.

Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että tulevaisuudessa maatamme on rakentamassa koko ajan harveneva joukko. Ilman lapsia ei Suomella ole tulevaisuutta. Kaikkea ei voi jättää aina muiden hoidettavaksi. Näin pienessä ihmisjoukossa jo parin sukupolven lapsettomuus vähentää väestömäärää kriittisesti. Tunnen tämän omakohtaisesti. Omalla sukunimelläni varustettuja ihmisiä on Suomessa vain 51 kappaletta. Ja minun sukupolveni jatkuvuus tällä nimellä on hyvin harvoissa langoissa. Voi olla, että lasteni jälkeen ei sukunimi enää jatku, vaan jää pelkästään tekstiksi hautakiviin. Isossa mittakaavassa tämä sama tapahtuu koko maalle, jos ei jotain muutosta tehdä aktiivisesti.

Populaation harveneminen tarkoittaa, että vastuuta kantavia hartioita on entistä vähemmän. Pienemmässä määrässä ihmisiä on entistä vähemmän heitä, jotka pitävät huolta minun sukupolvestani, kun olemme oikeasti vanhoja. Pienemmässä määrässä ihmisiä on vähemmän poliiseja, jotka huolehtivat meidän kaikkien turvallisuudesta. Ja pienemmässä määrässä kansalaisia on vähemmän varusmiehiä, jotka muodostavat sodan ajan reservin. Joko tilanteen kamaluus alkaa valjeta?

Enkä ihmettele haluttomuutta lapsen tekoon ja vanhemmuuteen. Maailmantila ei varsinaisesti houkuttele jatkamaan sukua ja jättämään lapsia tällaisen maapallon tai vihamielisen yhteiskunnan uhreiksi. Sen vuoksi pitäisikin saada muutos ja luoda Suomesta paikka, johon lapsia on turvallista ja mielekästä tehdä. Ja ensimmäinen askel olisi tehdä Suomesta lapsimyönteisempi maa – ja ylipäätään ystävällisempi meille kaikille.

Kahtiajakautunut ja vihamielinen Suomi

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kappaleeseen. Näen kaikkein suurimpana uhkana tulevaisuuden Suomelle maamme jakautumisen ja eri tasoilla tapahtuvan voimakkaan polarisaation. Me kaivamme yhä syvempiä rajalinjoja ihmisten ja ihmisryhmien välille. Erilaiset ryhmittymät pyrkivät aktiivisesti saamaan aikaan ”me vastaan muut”-ajattelua. Eikä tämä jako ole vain kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä tai vasemmiston ja oikeiston välille. Nämä linjat alkavat olla kliseitä, vaikka jatkavatkin elämää sukupolvesta toiseen.

Yhtä paljon tehdään kahtiajakoa tuloluokkien välille. Pienituloiset pitävät suurituloisia ahneina ja suurituloiset pienituloisia pummeina. Varallisuus itsessään jakaantuu ihmisten kesken epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin ja sen lisäksi tuloeroja tasoittavia elementtejä poistetaan jatkuvasti. Suomen idea on ollut se, että jokaiselle taataan mahdollisuus hyvään elämään. Sen lisäksi on vielä jokaiselle kansalaiselle pyritty takaamaan mahdollisuus kouluttaa itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Silläkin tavoitellaan klassisten luokkaerojen häivyttämistä, kun jokainen on oman onnensa seppä ja torpparin pojastakin voidaan leipoa tohtori.

Suomen idea ei kaadu oikeasti rahan puutteeseen. Se kaatuu luottamuksen puutteeseen. Systeemille on tullut liikaa hyväksikäyttäjiä ja niitä, jotka eivät oikeasti tarvitse tukea. Heidän painostaan turvaverkko taipuu mutkalle ja murtuu. Ja hyväksikäyttäjät myös syövät luottamuksen järjestelmään. Maksajat eivät halua enää kustantaa muiden turvaverkon kustantamista, koska raha käytetään heidän mielestään väärin. Luottamuksen myötä menee halu kehittää ja ylläpitää koko järjestelmää.

Ja kahtiajakoa syntyy myös sukupuolten välille. Jo nyt on nähtävissä sitä, että vuosikymmeniä rakennettu sukupuolten tasa-arvo horjuu. Naisvihamieliset puheet ja teot lisääntyvät ja incel-kulttuurista kumpuava raivo löytää kannattajia joka puolelta. Nuoret miehet uskovat sokeasti toksisen maskuliinisuuden sanansaattajiin. Pahimmillaan ajatukset jatkuvat tekoina ja jopa henkirikoksina. Tämä ei todellakaan ole leikin asia.

Minua hämmästyttää, kuinka eripuraiseksi Suomi on muuttunut yhden sukupolven aikana. Vuosien ja vuosikymmenten tasa-arvotyö, heikompien arvostaminen, halu auttaa ja ymmärtää muita unohdetaan. Näemme uhkia joka paikassa ja puolustamme aggressiivisesti omaa suostumatta näkemään ulkopuolisia näkökulmia.

Meitä ei tapa se, että jäämme vanhuksina yksin, eikä meitä tapa huumeet, joita myydään lapsille. Meidät tappaa sisältä ja lopulta ulkoa se, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. Jos emme ymmärrä, ettei meillä tässä kurjassa maailmassa ole muita kuin toisemme, ei tulevaisuudesta tule kovinkaan ruusuista kenellekään. Jos käytämme energiaa vihaan ja eriarvoisuuden luomiseen tai virheiden etsimiseen muista peilin sijaan, loppuu energia kokonaan.

Adolf Ehnrooth sanoi jo vuosikymmeniä sitten, että Suomi on hyvä maa elää ja sitä pitää puolustaa. Se on ollut sitä muutaman sukupolven ajan, mutta nyt aletaan olla rajoilla, jatkuuko maine enää entisenlaisena.

Jotain positiivista tulevaisuudesta

Tästä kirjoituksesta tuli vähän turhankin dystooppinen ja negatiivinen. Eikä se oikein sovi tähän juhlaviikon tunnelmaan. On tulevaisuudessa hyviäkin näkymiä. Olen itse valinnut tiekseni vanhemmuuden. Se on minulle selkeä valinta siksi, että minusta tätä maata tulee pitää elossa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että lapsissa on tulevaisuus ja uskon myös, että lapset tulevat olemaan meitä viisaampia tämän maan kannattelemisessa. Jossain aikajanassa he löytävät uudelleen konsensuksen ja vievät tätä maata eteenpäin yhteistuumin. Vastaiskuna nykyiselle lapsivastaisuudelle ja isiensä perseilylle lapset myös rakentavat tästä maasta lapsiystävällisen ja enemmän myös vanhemmuuteen kannustavan.

Toinen ilon aihe on ympäristötietoisuus ja halu kestävään kehitykseen. Oman sukupolveni suuri häpeä on maapallon ylikansoitus ja ylikulutus. Olemme tuhonneet maapallon luonnonvaroja ja samalla koko maapalloa enemmän kuin on ollut kestävää. Nyt arjen ympäristötietoisuus on kääntämässä pyörää toiseen suuntaan. Se tapahtuu hitaasti, mutta suunta on sentään oikea. Kierrätys ja kestävään kehitykseen tähtäävä tuotanto ovat hyviä merkkejä siitä, että ehkä seuraavat sukupolvet korjaavat sen, minkä me rikoimme.

Omalta kohdaltani suhtaudun tulevaisuuteen varovaisen luottavaisesti. On selvää, että tulevista vuosikymmenistä tulee vaikeita. Ei ole turvattua vanhuutta, mutta toisaalta on sentään töitä. Se on etelä-Karjalassa paljon moniin muihin verrattuna. Ja saan asua Suomessa, jossa elinolot ovat kuninkaalliset suurimpaan osaan maailmaa verrattuna. Meillä on ongelmamme, puutteemme ja selkeät uhkamme, mutta tänäänkin asiat ovat vielä keskivertoa paremmin.

Lohdullista on myös se, että suurin osa ongelmista on meidän itsemme ratkaistavissa. Jos opimme tulemaan paremmin toimeen keskenämme, voimme torjua myös populaation ulkopuolelta tulevat uhkat. Pitämällä huolta lapsistamme ja tekemällä Suomesta lapsiystävällisemmän, voimme taistella huumeiden tuomaa vaaraa ja kansakunnan kuolemaa vastaan. Työtä se vaatii, mutta on tämä maa pahemmastakin noussut.