Tämän olen oppinut ensimmäisessä viidessäkymmenessä vuodessa - 50's sarja, finaali

 

Lapsena meistä jokainen on tyhjä taulu, johon merkintöjä tekevät vanhemmat, ystävät, koulu, rakkaudet sekä ylipäätään maailma. Meistä jokainen muotoutuu laisekseen ajan myötä. Kahta samanlaista ihmistä ei ole – eikä Luojan kiitos tule. Persoonallisuus tekee meistä kiehtovia ja kiinnostavia.

Elämä ei ole lineaarinen polku paikasta A paikkaan B. Eikä kukaan pääse maaliin joutumatta välillä eksyksiin. Elämän suola - sekä kaikki muuta mausteet - on sen epätäydellisyydessä. Elämänjano syntyy halusta nähdä enemmän ja kokea lisää. Elämä on liikettä, jonka perustana ovat oppiminen, epäonnistuminen sekä niiden asioiden löytäminen, joista emme osanneet edes haaveilla.

Helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista

Janan syntymästä kuolemaan tulisi olla unelmakartta, jota luemme ja jolla etenemme rastilta toiselle. Tarkoitus ei ole saada kaikkia unelmiaan toteutettua, vaan välillä pettyä, kärsiä ja löytää reittejä, joille emme olisi omin voimin päätyneet koskaan. Elämä vailla sattumia ja epätodennäköisyyksiä on turvattua, helppoa – ja tylsää. Jos ei luota välillä onneen, tuuriin, sattumaan ja hulluihin arvauksiin, ei päädy mihinkään. Jos mietin omaa elämääni tähän saakka, en ilman onnellisia sattumuksia olisi päätynyt lähellekään siihen, missä tänään olen. Sitä en osaa sanoa, olisiko elämä ollut enemmän tai vähemmän onnellista – erilaista ainakin.

Liian helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista. En usko, että olisin onnellinen tilanteessa, jossa voisin hankkia sormia napsauttamalla mitä tahansa mieleni sattuu halajamaan. Unelmien toteuttamisen tulee vaatia työtä, jota niiden eteen tehdään. Vain silloin saavutus tuntuu merkitykselliseltä ja palkkiolta nähdystä vaivasta. Ihminen ei tule onnelliseksi, jos asiat saa ilmaiseksi tai valmiiksi annettuna. Tyydytys tulee tekemisestä, saavuttamisesta ja itsensä päihittämisestä.

Kontrastit luovat merkityksen. 

Elämässä tulee olla hetkiä, jotka voi luokitella hyviksi – mutta yhtä lailla hetkiä, jotka ovat huonoja. Tarvitsemme rypemistä, että osaisimme arvostaa hyviä hetkiä ja niiden tuomaa onnellisuutta. Elämän tulee sisältää epäonnistumisia, että osaisimme antaa riittävästi arvoa onnistumiselle. Suurin lahja elämässä on mahdollisuus epäonnistua ja sitä kautta oppia enemmän. Siloteltu tie vailla karikoita tai kuoppia ei tee ihmiselle hyvää.

Samalla tavoin hyvä elämä vaatii nöyryyttä ja röyhkeyttä. Kaksi toistensa vastakohtaa, jotka kuitenkin ovat yhtä tärkeitä. Pitää osata olla riittävän nöyrä sille, että ymmärtää olevansa vajavainen. Pitää osata nöyrtyä oppimaan, kun elämä antaa hankalia hetkiä, joista on vaikeaa nousta. Mutta siihen nöyryyteen ei saa jäädä makaamaan. Jos lopetamme yrittämisen ja jäämme paikallemme makaamaan, loppuu liike. Liikkeen loppuminen tuhkaa unelmat ja saa ihmisen sammaloitumaan. Unelmaton ihminen polkee paikallaan vailla päämääriä ja tavoitteita.

Ilman röyhkeyttä ja itsekkyyttä ei tämän päivän maailmassa valitettavasti pärjää. Elämme itsekkyyden ja egoismin aikaa. Jos kaadut maahan, ei kukaan tule auttamaan, ellet osaa pyytää apua ja pyri nousemaan itse. Sukupolveni suurin ongelma tuntuu olevan se, että olemme tottuneet makaamaan maassa ja kuvittelemme Suomi oy:n tulevan pelastamaan. Nyt on opittava hoitamaan asiat itse itselleen. Vieläkin rakastan sitä Suomea, jossa olen kasvanut, mutta surullisesti näen sen lipuvan pala kerrallaan pois. Kaikki muuttuu. Enkä toivo lapsilleni sellaista entistä Suomea, koska sitä emme tule näkemään. Lapsilleni toivon, että he oppivat selviytyjiksi taistelemaan omasta tilastaan ja asemastaan. Että he oppivat hyväksymään sen, että tarvittava apu löytyy aina peilistä.

Minä sain helpon elämän – jopa liian helpon. Ympärilläni oli käsiä auttamassa ja pitämässä huolta. Lapsena minuun jättivät jälkensä vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kasvun myötä elämänpiiriini on tullut ihmisiä, joista jokaisesta olen valtavan kiitollinen. En usko ansainneeni heistä kaikkia elämääni, joten on pakko osata olla kiitollinen. Perhe ja ystävät ovat kallein omaisuuteni.

Minulla kesti liian kauan oppia selviytymään ja pitämään itsestäni huolta. Sain liian hyvät eväät elämältä, enkä oppinut siihen, että omasta tilastaan pitää osata taistella ja pyrkiä eteenpäin. Livuin aalloilla kaarnalaivan lailla antaen sen johdatella elämää eteenpäin. Helppo elämä teki laiskaksi ja sai lopettamaan yrittämisen.

Elämä opettaa selviytymään

Tässä suhteessa elämä onneksi korjaa. Jossain vaiheessa oli pakko oppia seisomaan omilla jaloillaan. Nyt väitän tekeväni vähintään oman osuuteni siitä, että täkäläinen yhteiskunta pyörii ja jatkaa kulkuaan eteenpäin. Vanhana yhteiskuntatieteilijänä tunnen syvää yhteiskuntavastuuta. Näen sen eri tavalla kuin ennen, mutta silti meistä jokaisella on tehtävänsä suomalaisen yhteiskunnan rattaana.

Olen nyt viisikymmentävuotiaana onnellisempi kuin koskaan. Olen sitä sen vuoksi, että minulla on unelmia, joita tavoitella. Olen onnellinen, koska ymmärrän, että elämässä ei saa mitään ilmaiseksi ja elämän suurin tunne tulee siitä, että tavoitteet vaativat työtä ja tekeminen itsessään on yhtä suuri nautinto kuin päämäärän saavuttaminen.

Tällä hetkellä teen töitä vain itselleni. Juuri nyt se on tila, jossa viihdyn parhaiten. Saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja niin paljon kuin haluan. Kaikki kätteni kautta kulkenut työ muuntuu jollain tavoin varallisuudeksi – joko henkiseksi tai taloudelliseksi. En tee töitä ilmaiseksi. Työelämän lisäksi sama pätee myös kaikkeen omaan tekemiseen. Kun kirjoitan tätä, on kello noin kuusi aamulla ja pystyn käyttämään aikani kirjoittamiseen. Se aika on jostain pois, mutta katson sen sijoitukseksi, joka kannattaa tehdä.

Suurin löytöni aikuisessa elämässä ovat nämä näppäimet. Kirjoittaminen avasi minulle tien ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kun kyvyt ovat noin ylipäätään rajalliset, on käytettävä hyväksi niitä, joita omaa. Alussa kirjoittaminen oli lähes puhtaasti itseterapiaa. Pystyin siirtämään itseni paperille ja näkemään kaiken ulkopuolisen silmin. Mutta kun pahin terapian tarve oli purettu, huomasin voivani tuottaa tekstiä myös muiden iloksi. Toivon totta kai, että blogin tekstit ovat antaneet iloa muillekin kuin itselleni (ja äidille). Näille sivuille on purettu omasta elämästä melkoisia kimpaleita, jotka muuten olisivat takertuneet sielun poimuihin ja jääneet sinne kivettymään.

Vanhemmuus on elämäni suurin ilo

Tänä päivänä minun tauluuni piirtävät eniten lapset. Heissä näkee tulevaisuuden ja heiltä saa oppia asioita, jotka saattaisivat jäädä itselle vieraaksi. Arvostan jokaisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia, eikä sellaista normia pidä luoda pakolla tai huomaamattaan. Vanhemmuus on henkilökohtainen valinta ja on yhtä arvokasta haluta lapsia tai olla haluamatta. Vapaaehtoinen tai tahtomaton lapsettomuus on valintana yhtä arvokas kuin valinta tehdä lapsia.

Minulle lapset ovat olleet ja ovat edelleen suurin asia maailmassa. Heidän syntymänsä, kasvu, kasvukivut sekä muuntuminen pienestä kohti isompaa ja lopulta aikuisuutta. Lasten antama oppi vanhemmilleen on sellaista, jota ei voi lukea kirjoista tai oppia muuten kuin elämällä "the hard way". Lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään saman verran kuin me vanhemmat kasvatamme lapsia. Kaikista maailman lapsista perheeseeni ovat osuneet kolme parasta. Ei ole minun ansiotani, että he ovat oppineet selviytyjiksi. Olen vain koettanut omalta osaltani antaa eväät, että he oppisivat asiat itse ja kasvaisivat itsenäisiksi yksiköiksi ja kantavat vastuunsa. Olen onnellinen myös siinä, että rinnalla on kumppani, joka tätä vastuuta on jakamassa ja kantaa siitä oman osansa.

Lapset myös pakottavat elämään niin, että huominen on mahdollinen. Jätämme tämän maapallon yhtenä päivänä heidän käsiinsä ja se tarkoittaa samalla vastuuta siitä, ettemme voi elää kuin huomista ei olisi. Maapallo on meidän jokaisen perintö eteenpäin. Enkä tosiaan koe, että olisimme hoitaneet tuota perintöä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tunnen jonkinlaista sukupolvihäpeää siitä, kuinka huonosti olemme hoitaneet ensinnäkin suomalaista yhteiskuntaa ja toisaalta myös koko maapallon hyvinvointia. Vanhempiemme ja etenkin isovanhempiemme luomaa maata ei tunnista enää samaksi kuin ennen. Koko hyvinvointivaltio on pakkopurkamisen edessä ja taloudellisesti heilumme konkurssin rajamailla. Valtion infrastruktuuri murenee pala kerrallaan ja taannumme kovaa vauhtia pohjolan bulgariaksi.

Meiltä puuttuvat unelmat, visio ja suunta. Olemme jääneet itkemään Nokian ja paperitehtaiden perään ja lopettaneet yrittämisen. Tarvitaan rohkeutta löytää uusia menestystarinoita. Tällä hetkellä rahan liike on loppunut ja maamme on jollain tavalla tuuliajolla. Hylkäämme paniikissa heikot ja puramme järjestelmän, josta vanhempamme olivat ylpeitä ja joka pala palata rakennettiin vahvaksi.

Maamme ja koko ympäröivä maailma muuttuvat nopeammin kuin ehdimme sitihen sopeutua. Suomalainen luottamusyhteiskunta jää auttamatta vanhanaikaiseksi, koska ihmisten välinen luottamus on syöpynyt. Jokainen haluaa huolehtia vain itsestään, jolloin halukkuus yhteisvastuuseen on pientä. Meillä lopuillakin loppuu usko yhteiseen hyvään, kun näemme liikaa sitä, että luottamustamme käytetään väärin. Etenkin yrittäjänä koen, ettei ole minun vastuullani kantaa vastuuta systeemin hyväksikäyttäjistä.

Epätäydellisyys on lahja

Vieläkin koetan terävöittää arvojani kirkkaammiksi. En ole viiteenkymmeneen vuoteen oppinut täydelliseksi, mutta olen oppinut arvostamaan omaa vajavaisuuttani. Rosot, uurteet ja epätasaisuudet ovat kauniimpi lopputulos kuin pelkkä siloteltu kuori vailla yhtään säröä. Elämä on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla myös epätäydellinen ja epäonnistua. Suurin lahja, jonka olen saanut aikuisiällä, on kyky luopua häpeästä ja täydellisyyden tavoittelusta. Meillä tavallisen epätäydellisillä ihmisillä käsi ei purista mailaa ihan niin kovaa, eikä luistimen nauhat ole koskaan liian kireällä.

Suurin tunteeni aamulla herätessä on kiitollisuus. Jo tässä iässä voi todeta, että elämästä tuli parempaa kuin mihin olisi itse pystynyt. Yksin en olisi saanut tätä kaikkea, mutta jostain syystä elämässäni on ollut ihmisiä – sekä myös onnea. Olen saanut elämältä enemmän kuin olen ansainnut ja vuosien hiomisen myötä tauluuni ovat piirtyneet kauniit viivat. En ole tehnyt tarpeeksi, mutta olen tehnyt riittävästi.

Kiitollisuuden lisäksi minussa on uteliaisuus. Näen elämässä myös tästä eteenpäin enemmän mahdollisuuksia kuin menetettyjä tilaisuuksia. On asioita, jotka kiinnostavat. On haaveita, jotka haluan toteuttaa ja unelmia, joiden eteen olen valmis tekemään töitä.

Keski-ikä on hyvä ikä

On jännä tunne seisoa keskellä omaa elämäänsä. En missään nimessä haikaile nuoruuteen. En osannut elää sitä ensimmäisellä kerralla, joten toisesta yrityksestä tuskin tulisi sen parempi. En myöskään ajattele elämän pituutta tästä eteenpäin. Pitkä ikä itsessään ei ole oleellinen tavoite. Suurempaa on löytää nautinto niistä päivistä, joita saa elää – olipa niitä millainen määrä tahansa.

Katson pöydällä olevaa Seikon rannekelloa. Se täytti tänä vuonna 25 vuotta. Annoin kellon isälleni 50-vuotislahjaksi. En silloin osannut kuvitella, että isälläni olisi enää 15 vuotta elämää jäljellä. Yhtä vähän pystyin kuvittelemaan itseäni hänen ikäisenään. Nyt pystyn sentään näkemään itseni viisikymppisenä, lähes aikuisena. Ja toivon, että sekä tuon kellon että itseni tarina jatkuu seuraavat 25 vuotta ja olen täällä vielä kirjoittamassa näitä tarinoita silloinkin.

Kiitos tähän astinen elämäni – matka on ollut hieno