Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Keski-ikä on pop - vihdoinkin!

 

Olen kirjoittanut blogia sen alusta saakka puhtaasta rakkaudesta keski-ikään, keski-ikäisyyteen ja keski-ikäiseen elämäntapaan. Olen luultavasti syntynyt myöhäisnuorena ja saavuttanut jonkinlaisen esi-aikuisuuden turhankin ajoissa. Olin huono teini, melko paska varhaisnuori ja todella onneton varhaiskeski-ikäinen. Elämänhallinnan puute, heikko kotikasvatus sekä kyvyttömyys talsia niissä saappaissa, mitkä ikäkauteen sopivat, johtivat tiettyihin ylilyönteihin, epäonnistuneisiin valintoihin sekä joutavanpäiväiseen ajelehtimiseen elämän merillä. Tämä aina siihen saakka, kunnes saavutin seesteisen keski-ikäisyyden sataman - ja tunsin vihdoin tulleeni kotiin.

En ole koskaan peitellyt sitä, että olen alkanut elää vasta nelikymppisenä. Piti elää, kuolla ja haudata nuoruus ennen kuin pääsin mukaan elämän rattaille enemmän kuskinpaikalta kuin pelkkänä matkustajana. Tuli vihdoin rohkeutta tehdä valinnat omista lähtökohdista ja vailla minkäänlaista miellyttämisen halua. Luovuin nuoruutta kahlinneesta häpeästä sekä rajoittuneesta maailmankuvasta ja uskalsin lopultakin olla oma itseni. Tiedän, että toiset tekevät nämä samat oivallukset ja kasvukokemukset parikymppisenä ja loputkin kolmenkympin kriisiaallokossa. Sitten on meitä, jotka heräävät elämään todella aikuisena. 

Elän elämäni kultaisia vuosia. Jokainen vuosi on edellistään parempi, koska uskallan olla itseni suhteen aloitteellinen ja armollinen. Teen aktiivisia valintoja, enkä pelkästään ihmettele matkustajan paikalta, mihin hittoon tässä ollaan menossa. Matkustajanakin elämässä pärjää, mutta kuskina pääsee sinne, minne haluaa. Elämää ei eletä muita varten, vaan omia unelmia.

Osaan antaa itselleni anteeksi sen, etten osaa kaikkea ja teen virheitä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä olla täydellinen. Tutuksi on valitettavasti tullut sekin, että kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hesarin fontti muuttuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja lukeminen muuttuu mukavuustekijästä pieneksi haasteeksi. Elämän ei ole tarkoitus olla täyden kympin suoritus, vaan yksi pitkä oppimiskokemus. Iän kautta ankaruus itseä kohtaan lievenee ja osaan katsoa peilikuvaani ymmärtävästi ja anteeksiantavasti. Siihen on tultu pitkä matka nuoruudesta. 

Miksi keski-ikä on pop?

Viimeistään viidenkympin myötäaallokossa elämä saavuttaa kultaisen leikkauspisteen. Järki, terveys ja raha-asiat ovat sopivassa balanssissa. Olemme (toivottavasti) kasvaneet ja elämä on opettanut meille tarvittavat taidot olla ihminen. Ne, jotka ovat halunneet vanhemmiksi, ovat sen tehneet ja loput ovat varmasti kypsyneet toisenlaisiin valintoihinsa. Huolimatta siitä, ovatko ne itsevalittuja tai valitsemattomia. Vanhemmuus antaa meihin aikuisiin sopivaa kypsyyttä. Se kasvattaa meitä enemmän kuin me koskaan pystymme kasvattamaan lapsia. Vanhemmuus on ehdotonta rakkautta, jota ei saa mistään parisuhteesta. Vanhemmuus on rakkautta, jota ei sammuteta edes käräjäoikeuden päätöksellä. Se on ja pysyy. Ja koska sitä ei pääse pakoon, on sen säännöt pakko opetella kädestä pitäen. 

Viidessäkympissä on kremppaa. Sitä on eksponentiaalisesti kasvavana joka päivä neljänkympin jälkeen. Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä iltateen ääressä ja kuuntelin kroppaani. Hieman turhan paksun viikon jälkeen joka vitun solua, niveltä ja jännettä ja lihasta särki. Kantapäästä päälakeen saakka jokainen paikka on kipeä, mutta silti nauratti. Kipujen kanssa oppii elämään ja ainakin minä tiedän, että särky tulee työstä, josta olen ylpeä ja jonka kautta jaan hyvää eteenpäin. Väsymys on tekemisen väärti ja omien valintojen seurauksia. 

Kymmenen vuoden päästä en enää kirjoita näin. Luultavasti oman kehon alasajo alkaa näistä vuosista ja jatkuu yhä jyrkkenevänä alamäkenä eteenpäin. Vielä en ole vaiheessa, jossa oma terveys rajoittaa tekemistä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä rajatumpaa elämä tulee olemaan. Kymmenen vuoden päästä en pysty tekemään samoja asioita, joita teen tänä päivänä. Ja mikä pahinta - en pysty tekemään kaikkia niitä asioita, joita haluaisin. Ihmisen elämän valitettava fakta on, että koneeseen tulee iän myötä rajoitteita, vaikka kuinka manifestoisimme muuta. Siksi nautin siitä, että nyt pystyn ja jaksan. 

Raha-asiat ovat monilla tässä elämässä ainakin hallinnassa, jos nyt eivät täysin hoidettuja. Velkaa on siedettävä määrä ja sen kanssa pystyy elämään. Yllättäviä menoja tulee ja menee, niistäkin selvitään ilman mahdotonta jumppaa. Hupikulutus on aisoissa, kun oppii ymmärtämään, ettei enempää voi kuluttaa kuin tienaa. Nuorena se ei mennyt ihan noin. Silloin pystyi rahat pistämään kiertoon, vaikka huomisesta ei tietoa ollutkaan. Tyhjä tili ei ollut katastrofi, vaan normi. Elämässä keploteltiin eteenpäin aina jollain tavalla. 

Raha-asioiden suhteen olen ollut melko keski-ikäinen aina. Kun opiskeluaikana rahat loppuivat, menin töihin. Velkaa on aina ollut suhteessa lainanhoitokykyyn järkevästi ja hankinnatkin ovat olleet omalla mittapuulla maltillisia. Voisin varmaan ajaa kaksi kertaa kalliimmalla autolla, mutta en halua. Se velan määrä kävisi muutenkin huonoihin yöuniin turhan paljon. Suomalais-keski-ikäisesti asun omakotitalossa, johon on sijoitettu pääosa omasta varallisuudesta.

Vanhemmiten suhde rahaan muuttuu. Sitä on oltava jonkin verran taskunpohjalla, mutta sitä ei heitetä enää samalla tavalla huolettomasti takakäteen. Hankinnat ovat aina harkitumpia ja pohditumpia. Nytkin pohdin jopa yhden 40€ hintaisen kirjan ostamista kolmatta päivää. Kulutusvalinnat ovat myös tiedostetumpia ja perusteltuja. Huonosta kahvista ei makseta ylihintaa, eikä vaatteita osteta enää kertakäyttöä varten. Puvut ovat villaa ja kengät nahkaa.

Keski-ikäisissä piilee paras kuluttajaryhmä

Ihmettelen ja olen pitkään ihmetellyt, miten huonosti meitä keski-ikäisiä huomioidaan kuluttajamarkkinoinnissa. Hypermainonta suunnataan nuorille, jotka varmaan kuluttavat, mutta joiden varallisuus on rajatumpaa. Se johtaa valitettavan usein velkakulutukseen. Kun maailman mageimman puhelimen mainos osuu kohteeseen, on seurauksena taas yksi kulutusluotto, joka naulaa taloudellista arkkua kiinni. Nuoret ostavat enemmän ostamisen halusta kuin tarpeesta. 

Keski-ikäiset ovat toki haastava kohderyhmä markkinoille. Niille pitää asiat selittää järjen kautta ja perustella muullakin kuin klassisella kodinkonekauppiaan "mulla on näitä kotona kolme" . Uusi puhelin ei ole dopamiinihankinta, vaan tietoinen tarveharkintainen päätös, johon rahojen tulee olla takataskussa. Mutta tadaa - meillä sitä rahaa yleensä siellä takataskussa on! Markkinoinnin ja myynnin kannalta ongelma ehkä onkin se, että olemme ei-amerikkalaisin kuluttajaryhmä. Leikimme paljon omalla rahalla, emmekä tee velkaa, joka pyörittää pankkimaailmaa. Suuren talousguru Björn Wahlroosin totuuden mukaan suurin osa pankin asiakkaista ei tuo kuin kuraa lattialle. Ei heistä olla kiinnostuneita. 

Valitettavasti me myös vaadimme usein laatua, jos suostumme rahaa sijoittamaan. Emme osta juurikaan temu-roskaa tai käytä rahaa kertakäyttövaatteisiin. Jos ostamme housut, niitä käytetään vuosia, ei päiviä. Kengät eivät vaihdu muodin, vaan kunnon mukaan. Kulutus-syklimme on luultavasti markkinoille turhan hidas ja vähätempoinen. Sellainen ei mainostoimiston nuorta creaajaa paljon kinostele.

Mutta me kulutamme. Joka päivä käytämme rahaa johonkin ja tuolle rahalle luulisi ottajia olevan. Ei ole mikään ihme, että suurimmat taloudelliset veturit Suomessa ovat Stockmannin sijaan Tokmanni ja Puuilo. Kotimaiset halpamyymälät ovat sopivan keski-ikäinen ja keskiluokkainen genre, josta löytyy jokaiselle jotakin. Ja samaa on myös vihreän kortin mafia. Prismahulluus ja bonusten maaninen kerääminen sopivat täydellisesti pihiin ja tarveharkintaiseen keski-ikäiseen kuluttamiseen. Ja katsokaapa noiden kaikkien menestystä - sinne se keski-ikäisten kulutukseen haaskaama raha menee, tuulipukuihin j ja tarjouskahviin.

Me keski-ikäiset olemme Skoda, Prisma ja Luhta. Takana ovat Porsche, Stockmann ja Paul&Shark. Mutta emme sentään vielä ole Qashqai, ET-lehti ja Tena. Toki sinne päin menossa....

Valoa tunnelin päässä

Ilokseni olen huomannut, että keski-ikäisyyden trendikkyyden ovat huomanneet muutkin. Euroviisuihin ei äänestetä nuorimpia tähtösiä tai keskenkasvuisia orhia. Sinne ratsastavat liekinheitin kourassa Idolsissa melkein 20 vuotta sitten ollut Pete Parkkonen ja meidän lama-ajan lasten märkä päiväuni Linda Lampenius. Nuorempiakin oli tarjolla, mutta ikä ei riittänyt.

Elokuvia tehdään Kaija Koosta ja Dingosta, jotka ovat ehkä uransa korkeimmat huiput nähneet jo jokin aika sitten, mutta joiden musiikki soi - aivan - ikäisteni ihmisten autojen cd-soittimissa. Nuoruuden ja tuoreuden sijaan aletaan fanittaa kypsyyttä ja elämänkokemusta. 

Näiden lisäksi huomaan koko ajan enemmän artikkeleita, jotka on suunnattu enemmän ikäisilleni. Päivän puheenaiheita ovat vanhempien ikääntyminen, huoltovaje sekä eläkejärjestelmän romuttuminen. Puhutaan aiheista, jotka tulevat meille ajankohtaisiksi, vaikka emme niin haluaisi. Minun sukupolveni (termi, jota kustannustoimittaja kielsi käyttämästä kirjassa) tulee kohtaamaan ongelmia, jotka olivat edellisille tuntemattomia ja jotka seuraaville ovat jo ratkaistu. Joudumme keksimään ratkaisuja sekä omaan että vanhempiemme elämää koskeviin haasteisiin. Näihin ongelmiin ei valmiita ratkaisuja ole olemassa, koska koko ongelmia ei ennen tunnettu. 

Paras aika elämässä

En haluaisi olla nuori, mutta enpä juuri haikaile vanhuudenkaan perään. Olen itselleni sopivassa vaiheessa elämää, josta osaan oletettavasti jopa nauttia asian vaatimalla vakavuudella. Oma elämänhallintani on paljon omissa käsissä. Pystyn valitsemaan melko vapaasti, kuinka paljon teen töitä (liikaa) ja kuinka aikani kulutan (vaimoni antamissa rajoissa). Voin harrastaa asioita, joista nautin (sikäli kun rahat riittää) ja antaa huomiota ja rakkautta kaikkein tärkeimmille (jos he sitä huolivat). 

Tällaisen suomalaisen keski-ikäisen ja hyvin keskiluokkaisen miehen asiat ovat tällä hetkellä melko lailla optimaalisessa asennossa.

Jaahas - taidankin tästä lähteä siis Prismaan lauantaiostoksille :)

Tämän olen oppinut ensimmäisessä viidessäkymmenessä vuodessa - 50's sarja, finaali

 

Lapsena meistä jokainen on tyhjä taulu, johon merkintöjä tekevät vanhemmat, ystävät, koulu, rakkaudet sekä ylipäätään maailma. Meistä jokainen muotoutuu laisekseen ajan myötä. Kahta samanlaista ihmistä ei ole – eikä Luojan kiitos tule. Persoonallisuus tekee meistä kiehtovia ja kiinnostavia.

Elämä ei ole lineaarinen polku paikasta A paikkaan B. Eikä kukaan pääse maaliin joutumatta välillä eksyksiin. Elämän suola - sekä kaikki muuta mausteet - on sen epätäydellisyydessä. Elämänjano syntyy halusta nähdä enemmän ja kokea lisää. Elämä on liikettä, jonka perustana ovat oppiminen, epäonnistuminen sekä niiden asioiden löytäminen, joista emme osanneet edes haaveilla.

Helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista

Janan syntymästä kuolemaan tulisi olla unelmakartta, jota luemme ja jolla etenemme rastilta toiselle. Tarkoitus ei ole saada kaikkia unelmiaan toteutettua, vaan välillä pettyä, kärsiä ja löytää reittejä, joille emme olisi omin voimin päätyneet koskaan. Elämä vailla sattumia ja epätodennäköisyyksiä on turvattua, helppoa – ja tylsää. Jos ei luota välillä onneen, tuuriin, sattumaan ja hulluihin arvauksiin, ei päädy mihinkään. Jos mietin omaa elämääni tähän saakka, en ilman onnellisia sattumuksia olisi päätynyt lähellekään siihen, missä tänään olen. Sitä en osaa sanoa, olisiko elämä ollut enemmän tai vähemmän onnellista – erilaista ainakin.

Liian helppo elämä ei ole tavoittelemisen arvoista. En usko, että olisin onnellinen tilanteessa, jossa voisin hankkia sormia napsauttamalla mitä tahansa mieleni sattuu halajamaan. Unelmien toteuttamisen tulee vaatia työtä, jota niiden eteen tehdään. Vain silloin saavutus tuntuu merkitykselliseltä ja palkkiolta nähdystä vaivasta. Ihminen ei tule onnelliseksi, jos asiat saa ilmaiseksi tai valmiiksi annettuna. Tyydytys tulee tekemisestä, saavuttamisesta ja itsensä päihittämisestä.

Kontrastit luovat merkityksen. 

Elämässä tulee olla hetkiä, jotka voi luokitella hyviksi – mutta yhtä lailla hetkiä, jotka ovat huonoja. Tarvitsemme rypemistä, että osaisimme arvostaa hyviä hetkiä ja niiden tuomaa onnellisuutta. Elämän tulee sisältää epäonnistumisia, että osaisimme antaa riittävästi arvoa onnistumiselle. Suurin lahja elämässä on mahdollisuus epäonnistua ja sitä kautta oppia enemmän. Siloteltu tie vailla karikoita tai kuoppia ei tee ihmiselle hyvää.

Samalla tavoin hyvä elämä vaatii nöyryyttä ja röyhkeyttä. Kaksi toistensa vastakohtaa, jotka kuitenkin ovat yhtä tärkeitä. Pitää osata olla riittävän nöyrä sille, että ymmärtää olevansa vajavainen. Pitää osata nöyrtyä oppimaan, kun elämä antaa hankalia hetkiä, joista on vaikeaa nousta. Mutta siihen nöyryyteen ei saa jäädä makaamaan. Jos lopetamme yrittämisen ja jäämme paikallemme makaamaan, loppuu liike. Liikkeen loppuminen tuhkaa unelmat ja saa ihmisen sammaloitumaan. Unelmaton ihminen polkee paikallaan vailla päämääriä ja tavoitteita.

Ilman röyhkeyttä ja itsekkyyttä ei tämän päivän maailmassa valitettavasti pärjää. Elämme itsekkyyden ja egoismin aikaa. Jos kaadut maahan, ei kukaan tule auttamaan, ellet osaa pyytää apua ja pyri nousemaan itse. Sukupolveni suurin ongelma tuntuu olevan se, että olemme tottuneet makaamaan maassa ja kuvittelemme Suomi oy:n tulevan pelastamaan. Nyt on opittava hoitamaan asiat itse itselleen. Vieläkin rakastan sitä Suomea, jossa olen kasvanut, mutta surullisesti näen sen lipuvan pala kerrallaan pois. Kaikki muuttuu. Enkä toivo lapsilleni sellaista entistä Suomea, koska sitä emme tule näkemään. Lapsilleni toivon, että he oppivat selviytyjiksi taistelemaan omasta tilastaan ja asemastaan. Että he oppivat hyväksymään sen, että tarvittava apu löytyy aina peilistä.

Minä sain helpon elämän – jopa liian helpon. Ympärilläni oli käsiä auttamassa ja pitämässä huolta. Lapsena minuun jättivät jälkensä vanhemmat, isovanhemmat, sukulaiset ja ystävät. Kasvun myötä elämänpiiriini on tullut ihmisiä, joista jokaisesta olen valtavan kiitollinen. En usko ansainneeni heistä kaikkia elämääni, joten on pakko osata olla kiitollinen. Perhe ja ystävät ovat kallein omaisuuteni.

Minulla kesti liian kauan oppia selviytymään ja pitämään itsestäni huolta. Sain liian hyvät eväät elämältä, enkä oppinut siihen, että omasta tilastaan pitää osata taistella ja pyrkiä eteenpäin. Livuin aalloilla kaarnalaivan lailla antaen sen johdatella elämää eteenpäin. Helppo elämä teki laiskaksi ja sai lopettamaan yrittämisen.

Elämä opettaa selviytymään

Tässä suhteessa elämä onneksi korjaa. Jossain vaiheessa oli pakko oppia seisomaan omilla jaloillaan. Nyt väitän tekeväni vähintään oman osuuteni siitä, että täkäläinen yhteiskunta pyörii ja jatkaa kulkuaan eteenpäin. Vanhana yhteiskuntatieteilijänä tunnen syvää yhteiskuntavastuuta. Näen sen eri tavalla kuin ennen, mutta silti meistä jokaisella on tehtävänsä suomalaisen yhteiskunnan rattaana.

Olen nyt viisikymmentävuotiaana onnellisempi kuin koskaan. Olen sitä sen vuoksi, että minulla on unelmia, joita tavoitella. Olen onnellinen, koska ymmärrän, että elämässä ei saa mitään ilmaiseksi ja elämän suurin tunne tulee siitä, että tavoitteet vaativat työtä ja tekeminen itsessään on yhtä suuri nautinto kuin päämäärän saavuttaminen.

Tällä hetkellä teen töitä vain itselleni. Juuri nyt se on tila, jossa viihdyn parhaiten. Saan tehdä mitä haluan, milloin haluan ja niin paljon kuin haluan. Kaikki kätteni kautta kulkenut työ muuntuu jollain tavoin varallisuudeksi – joko henkiseksi tai taloudelliseksi. En tee töitä ilmaiseksi. Työelämän lisäksi sama pätee myös kaikkeen omaan tekemiseen. Kun kirjoitan tätä, on kello noin kuusi aamulla ja pystyn käyttämään aikani kirjoittamiseen. Se aika on jostain pois, mutta katson sen sijoitukseksi, joka kannattaa tehdä.

Suurin löytöni aikuisessa elämässä ovat nämä näppäimet. Kirjoittaminen avasi minulle tien ilmaista itseäni ja luoda jotain. Kun kyvyt ovat noin ylipäätään rajalliset, on käytettävä hyväksi niitä, joita omaa. Alussa kirjoittaminen oli lähes puhtaasti itseterapiaa. Pystyin siirtämään itseni paperille ja näkemään kaiken ulkopuolisen silmin. Mutta kun pahin terapian tarve oli purettu, huomasin voivani tuottaa tekstiä myös muiden iloksi. Toivon totta kai, että blogin tekstit ovat antaneet iloa muillekin kuin itselleni (ja äidille). Näille sivuille on purettu omasta elämästä melkoisia kimpaleita, jotka muuten olisivat takertuneet sielun poimuihin ja jääneet sinne kivettymään.

Vanhemmuus on elämäni suurin ilo

Tänä päivänä minun tauluuni piirtävät eniten lapset. Heissä näkee tulevaisuuden ja heiltä saa oppia asioita, jotka saattaisivat jäädä itselle vieraaksi. Arvostan jokaisen ihmisen valitsemaa elämäntapaa. Kenenkään ei ole pakko tehdä lapsia, eikä sellaista normia pidä luoda pakolla tai huomaamattaan. Vanhemmuus on henkilökohtainen valinta ja on yhtä arvokasta haluta lapsia tai olla haluamatta. Vapaaehtoinen tai tahtomaton lapsettomuus on valintana yhtä arvokas kuin valinta tehdä lapsia.

Minulle lapset ovat olleet ja ovat edelleen suurin asia maailmassa. Heidän syntymänsä, kasvu, kasvukivut sekä muuntuminen pienestä kohti isompaa ja lopulta aikuisuutta. Lasten antama oppi vanhemmilleen on sellaista, jota ei voi lukea kirjoista tai oppia muuten kuin elämällä "the hard way". Lapset kasvattavat vanhempiaan vähintään saman verran kuin me vanhemmat kasvatamme lapsia. Kaikista maailman lapsista perheeseeni ovat osuneet kolme parasta. Ei ole minun ansiotani, että he ovat oppineet selviytyjiksi. Olen vain koettanut omalta osaltani antaa eväät, että he oppisivat asiat itse ja kasvaisivat itsenäisiksi yksiköiksi ja kantavat vastuunsa. Olen onnellinen myös siinä, että rinnalla on kumppani, joka tätä vastuuta on jakamassa ja kantaa siitä oman osansa.

Lapset myös pakottavat elämään niin, että huominen on mahdollinen. Jätämme tämän maapallon yhtenä päivänä heidän käsiinsä ja se tarkoittaa samalla vastuuta siitä, ettemme voi elää kuin huomista ei olisi. Maapallo on meidän jokaisen perintö eteenpäin. Enkä tosiaan koe, että olisimme hoitaneet tuota perintöä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Tunnen jonkinlaista sukupolvihäpeää siitä, kuinka huonosti olemme hoitaneet ensinnäkin suomalaista yhteiskuntaa ja toisaalta myös koko maapallon hyvinvointia. Vanhempiemme ja etenkin isovanhempiemme luomaa maata ei tunnista enää samaksi kuin ennen. Koko hyvinvointivaltio on pakkopurkamisen edessä ja taloudellisesti heilumme konkurssin rajamailla. Valtion infrastruktuuri murenee pala kerrallaan ja taannumme kovaa vauhtia pohjolan bulgariaksi.

Meiltä puuttuvat unelmat, visio ja suunta. Olemme jääneet itkemään Nokian ja paperitehtaiden perään ja lopettaneet yrittämisen. Tarvitaan rohkeutta löytää uusia menestystarinoita. Tällä hetkellä rahan liike on loppunut ja maamme on jollain tavalla tuuliajolla. Hylkäämme paniikissa heikot ja puramme järjestelmän, josta vanhempamme olivat ylpeitä ja joka pala palata rakennettiin vahvaksi.

Maamme ja koko ympäröivä maailma muuttuvat nopeammin kuin ehdimme sitihen sopeutua. Suomalainen luottamusyhteiskunta jää auttamatta vanhanaikaiseksi, koska ihmisten välinen luottamus on syöpynyt. Jokainen haluaa huolehtia vain itsestään, jolloin halukkuus yhteisvastuuseen on pientä. Meillä lopuillakin loppuu usko yhteiseen hyvään, kun näemme liikaa sitä, että luottamustamme käytetään väärin. Etenkin yrittäjänä koen, ettei ole minun vastuullani kantaa vastuuta systeemin hyväksikäyttäjistä.

Epätäydellisyys on lahja

Vieläkin koetan terävöittää arvojani kirkkaammiksi. En ole viiteenkymmeneen vuoteen oppinut täydelliseksi, mutta olen oppinut arvostamaan omaa vajavaisuuttani. Rosot, uurteet ja epätasaisuudet ovat kauniimpi lopputulos kuin pelkkä siloteltu kuori vailla yhtään säröä. Elämä on helpompaa, kun antaa itselleen luvan olla myös epätäydellinen ja epäonnistua. Suurin lahja, jonka olen saanut aikuisiällä, on kyky luopua häpeästä ja täydellisyyden tavoittelusta. Meillä tavallisen epätäydellisillä ihmisillä käsi ei purista mailaa ihan niin kovaa, eikä luistimen nauhat ole koskaan liian kireällä.

Suurin tunteeni aamulla herätessä on kiitollisuus. Jo tässä iässä voi todeta, että elämästä tuli parempaa kuin mihin olisi itse pystynyt. Yksin en olisi saanut tätä kaikkea, mutta jostain syystä elämässäni on ollut ihmisiä – sekä myös onnea. Olen saanut elämältä enemmän kuin olen ansainnut ja vuosien hiomisen myötä tauluuni ovat piirtyneet kauniit viivat. En ole tehnyt tarpeeksi, mutta olen tehnyt riittävästi.

Kiitollisuuden lisäksi minussa on uteliaisuus. Näen elämässä myös tästä eteenpäin enemmän mahdollisuuksia kuin menetettyjä tilaisuuksia. On asioita, jotka kiinnostavat. On haaveita, jotka haluan toteuttaa ja unelmia, joiden eteen olen valmis tekemään töitä.

Keski-ikä on hyvä ikä

On jännä tunne seisoa keskellä omaa elämäänsä. En missään nimessä haikaile nuoruuteen. En osannut elää sitä ensimmäisellä kerralla, joten toisesta yrityksestä tuskin tulisi sen parempi. En myöskään ajattele elämän pituutta tästä eteenpäin. Pitkä ikä itsessään ei ole oleellinen tavoite. Suurempaa on löytää nautinto niistä päivistä, joita saa elää – olipa niitä millainen määrä tahansa.

Katson pöydällä olevaa Seikon rannekelloa. Se täytti tänä vuonna 25 vuotta. Annoin kellon isälleni 50-vuotislahjaksi. En silloin osannut kuvitella, että isälläni olisi enää 15 vuotta elämää jäljellä. Yhtä vähän pystyin kuvittelemaan itseäni hänen ikäisenään. Nyt pystyn sentään näkemään itseni viisikymppisenä, lähes aikuisena. Ja toivon, että sekä tuon kellon että itseni tarina jatkuu seuraavat 25 vuotta ja olen täällä vielä kirjoittamassa näitä tarinoita silloinkin.

Kiitos tähän astinen elämäni – matka on ollut hieno

Niin kuin minä sen muistan - 50's sarja osa 2

 

Elämää pitää välillä katsoa taaksepäin. Olen viime päivät muistellut elämääni vuosikymmeniä taaksepäin. Jokainen meistä näkee ympäröivän maailman eri tavoin ja varmaan jokaiselle jäävät mieleen eri asiat. Tätä kirjoittaessa olen koettanut hakea kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta highlightit, jotka ovat jättäneet jonkinlaiset muistikuvat. En siis ole tehnyt google-hakuja tai käyttänyt tekoälyä, mutta päivämäärät ja asioiden oikean järjestyksen olen tarkistanut lopuksi. Aika on siinä mielessä jännän venyvä käsite, että asiat erottuvat aikajanalle eri tavalla. Kyseessä ei varmaan ole maailmanhistoriassa merkittävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa nämä resonoivat omaan elämään tai ovat sattuneet sellaiseen saumaan, että muistiin jää jotain pysyvää.

Nämä asiat minä muistan menneestä elämästä

Urho Kekkosen kuolema 1986 – kekkoslovakian hautajaiset

Ensimmäinen vahva muistikuva jostain todella merkittävästä oli Urho Kekkosen kuolema vuonna 1986. Vaikka asian merkitystä koko Suomella tuskin kaikki tajusivat, oli selvää, että siihen päättyi yksi ajanjakso koko Suomen historiassa. Suomi siirtyi pienin askelin pois Neuvostoliiton valtapiiristä kohti lopullisesti itsenäistä, puolueetonta ja omin jaloin seisovaa valtiota.

Kekkonen ei ollut minun presidenttini – olin siihen vielä liian nuori. En myöskään tajunnut sitä merkitystä, joka Kekkosella oli ollut sodanjälkeiselle Suomelle. Myöhemmin historiaa luettuani (ja jotain jopa ymmärrettyäni) olen oppinut arvostamaan sitä työtä, jota UKK teki maamme eteen.

Minun muistikuvani liittyvät jonkinlaiseen konkreettiseen suruun. Sen jälkeen en ole kokenut samanlaista ”maan isän” kuolemaa. Koko Suomi pysähtyi, hautajaiset näytettiin televisiossa ja vanhemmat vakavoituivat. Voisin kuvitella, että marsalkka Mannerheimin kuoltua oli samanlaiset fiilikset.

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986

Tämän muistan kirkkaasti. Neuvostoliitossa ”räjähti” ydinvoimala, jonka jälkeiset laskeumat ylsivät Suomeen saakka. Ihmisiä kehotettiin välttämään syömästä sieniä ja poroja teurastettiin valtavia määriä, koska niiden epäiltiin syöneen säteilyä sisältänyttä jäkälää.

Kyseessä oli ensimmäinen massiivinen ydinonnettomuus, joka aiheutti normaalin tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta johtuvan paniikin. Vähän vastaavaa ylivarautumista tapahtui Koronan aikaan. Kun ei tiedetä, mennään tiukemmalla kammalla. Ydinvoiman turvallisuutta alettiin onnettomuuden jälkeen kyseenalaistamaan enemmän kuin koskaan ennen tuota ja säteilyonnettomuudet – samoin kuin ydinjätteen säilytys – otettiin yleiseen keskusteluun. Tšernobylin jälkeen ydinvoimasta tuli ”likaisempaa”.

Kuvan lähde: MTV

Mikkelin panttivankidraama – 1986

Tästä minulla on uutisiin ja radioon liittyvät mielikuvat. Panttivankien ja kaappaajien autoa seurattiin Helsingin Jakomäestä aina Mikkeliin saakka, missä uhrit sekä kaappaajat sisältänyt auto lopulta räjähti. Asiaa puitiin vielä pitkään lehdistössä, koska poliisin katsottiin syyllistyneen turhaan voimankäyttöön. Epäselväksi jäi, räjähtikö kaappaajien auto poliisien luotien takia vai räjäyttivätkö kaappaajat auton itse. Hahmona tapauksesta jäi mieleen poliisiylijohtaja Olli Urponen (jossain komediasarjassa Mulli Turpanen)

Koko 80-luku oli pankkiryöstäjien kulta-aikaa. Harva se päivä sai lehdestä lukea, miten joku konttori oli ryöstetty ja käteiset siirtyivät korottomana pikaluottona haulikkomiesten matkaan. Se kertoi yhtä paljon siitä, että pankin konttoreita oli joka nurkalla kuin siitä, että silloisessa lintukodossa kaikki turvallisuustekijät ja varautuminen rikollisuuteen oli lapsenkengissä.

Euro-terrorismi – koko 1980-luku

Tämän päivän Eurooppaa pidetään vaarallisena ja terrorismia jotenkin modernina keksintönä. Kuitenkin koko keskinen Eurooppa eli terrorismin pelossa 1980-luvun. Lapsuuden uutisissa toistuivat kirjainyhdistelmät IRA, ETA, RAF. Terroristi-iskut tehtiin pommeina kaupunkien keskustoihin, lentokonekaappauksina sekä kidnappauksina. Kohteena olivat länsi-Saksa, Iso-Britannia samoin kuin Ranska ja Espanja. Terrorismi kumpusi vähemmistöjen oikeuksista samoin kuin erittäin voimakkaasta vasemmiston ja oikeiston liikehdinnästä. Poliittiset mielipide-erot olivat nykyistä voimakkaampia ja jakolinjat paljon syvempiä kuin tämän päivän konsensus-politiikassa.

Koko lapsuuden ajan terrorismi ja sota riehuivat myös lähi-idässä - aivan kuten tänäänkin. Israel pommitti jo tuolloin Beirutin maan tasalle (aivan kuten tänäänkin) taistellessaan PLO:ta ja Yasser Arafatin joukkoja vastaan. Kun Israelin kulmille saatiin jonkinlainen staasi aikaan, alkoi sota ensin Iranin ja Irakin välillä ja sitten pikkuhiljaa myös Yhdysvallat aloitti oman ristiretkensä 90-luvulla taistellen Kuwaitissa, Irakissa ja lopulta Afganistanissa.

Jonkinlainen hatara mielikuva minulla on myös Afganistanin sodasta, jossa Neuvostoliitto kävi hakemassa verta nenästään Yhdysvaltain tukemia Mujahidineja vastaan. Omat mielikuvat liittyvät ehkä Neuvostoliiton joukkojen vetäytymiseen 80-luvun lopussa.

Maapallolla on sodittu siis koko ajan, kun olen ollut elossa. Tulipalojen paikka, voimakkuus ja osapuolet ovat vaihtuneet. Kansallisvaltioiden välisistä sodista on vaihdettu erilaisiin sisällissotiin sekä kansanryhmien välisiin konflikteihin. Euroopan mantereella laajin käyty sota lienee ollut Jugoslavian sisällissota 90-luvun puolessavälissä.

Kuvan lähde: YLE

AIDS ja homovastaisuus

Tämä muistikuva selvisi tarkennuksissa jo 80-luvulle, kun luulin sen koskettavan vasta vuosikymmentä myöhempää aikaa. Mutta 1983 alettiin lehdissä puhua homoseksuaalien keskuudessa leviävästä sukupuolitaudista, joka johtaa kuolemaan. Muistikuvissa näen aina saman lääkärin, joka oli televisiossa puhumassa taudin leviämisestä ja ehkäisystä (varmistin, että kyseessä on lääkäri Sirkka-Liisa Valle).

AIDS:ia pelättiin ja sen tarttumista kammottiin. Eihän se ensimmäinen sukupuolitauti tässä maassa ollut, mutta se oli viimeinen niitti, joka sai kaikki kansalaiset huolehtimaan ehkäisystä. Pahinta taudissa oli sen yhdistäminen homoseksuaalisuuteen. Seksuaalinen tasa-arvo oli ottanut ensimmäiset askeleet, kun homous poistettiin tautiluokituksesta sekä rikoslaista, mutta AIDS:n myötä se otti isoja askelia taaksepäin. AIDS:n yhteydessä puhuttiin jopa homorutosta. 

Kuvan lähde: www.europeana.eu

Neuvostoliiton hajoaminen 1991 – Saksojen yhdistyminen 1990

Olin täysi-ikäisyyyden kynnyksellä, kun Euroopan kahtiajako purkautui. Vanha itäblokki murtui valtio kerrallaan ja lopputulos oli Neuvostoliiton vasallivaltioiden demokratisoituminen ja selkeä askel kohti länttä. Noiden asioiden merkitystä ei tajunnut tuolloin, kun ne tapahtuivat. Oli totta kai iso asia, että Neuvostoliitto purettiin, mutta teini-ikäiselle asian merkitys valkeni vasta vuosien päästä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli ehkä pidempi prosessi, jonka lopputulos oli valmis vasta 90-luvun puolessavälissä. Sen sijaan Saksojen yhdistyminen tuntui nopeammalta ratkaisulta. Minulla on aika selkeä muistikuva ohjelmista, joissa näytettiin Berliinin muurin murtuminen ja Itä-Saksalaisten ”ossien” valuminen länteen. Katkeamaton jono Trabanteja suuntaamassa Checkpoint Charlielta kohti entistä Länsi-Saksaa.

Mieleen ovat jääneet myös erilaiset demokratisoitumis-aallot esimerkiksi Romaniassa, jossa silloinen diktaattori Nikolae Ceausescu tapettiin ja kansa vyöryi presidentinpalatsiin tuhoamaan ja ryöstelemään.

Lama 1990-1995

Lama jätti syvimmät muistijäljet, joista monet ovat aktivoituneet ja konkretisoituneet vasta nyt kun Suomi marssii kohti uutta hiljaista lamaa. Joka paikassa oli tyhjiä toimitiloja, joita kukaan ei halunnut vuokrata. Kauppakeskuksissa olleet eri pankkien konttorit tyhjenivät, kun pankit kaatuivat rytinällä.

Muistan työttömyyden niin omassa perheessä kuin kavereiden perheissä. Töitä ei ollut missään, eikä niitä edes jaksettu hakea, koska tyhjän sai pyytämättäkin. Koko maa eli kansallisen masennuksen piirissä ja joka paikka oli harmaata ja taantunutta. Uutiset kertoivat kuukausi toisensa jälkeen kasvavista työttömyysluvuista sekä konkurssien määristä. Syntyi tokmannistuminen, kun halpakaupat löivät itsensä läpi. Kalliimmista kaupoista ei ollut vara ostaa mitään.

Politiikan voimahahmona hääri Iiro Viinanen, jonka toimenpiteitä kirottiin ja koko miestä pidettiin aikanaan varmaan saatanan ruumillistumana. Nyt taas tiedetään paremmin, että silloinen talouspolitiikka oli ainoa mahdollinen. Ja verrattuna tämän päivänä oikeistopolitiikkaan toimenpiteet olivat pehmoisia.

Suomessa kansa ei käynyt kaduille kapinoimaan, vaikka kaikki meni päin persettä. Ehkä tajuttiin, että kaikki meistä seisovat samassa suossa ja kapinointi ei auttaisi mitään. Suomessa olot olivat laman kourissakin melko hyvin verrattuna muihin maihin. Työttömyysturva ja sosiaalisturva pyörivät ja jotain rahaa oli tarjolla.

Verrattuna 90-luvun lamaan meillä menee paljon huonommin nyt. Rahan liike on pysähtynyt ja hallituksen tekemät heikennykset ovat pakottaneet ihmiset poteroihin. Eriarvoistuminen on lisääntynyt ja ihmisten keskinäinen luottamus sekä luottamus valtioon ovat kateissa. 

Tänä päivänä viennillä on vaikeuksia, kun tarjotut tuotteet eivät markkinoille kelpaa tai hinta ei ole kilpailukykyinen. Menneessä lamassa paperi-, puu- ja metalliteollisuus toivat edelleen vientimarkkoja ja rahan liike oli olemassa.

Osasyynä lamaan oli sama kuin tänäänkin – Venäjä. Suomen vienti Neuvostoliittoon loppui, kun koko maa hajosi alta. Ja vientiä Venäjälle haittasivat maan epävakaiset poliittiset ja taloudelliset olot. Olimme nojanneet liian vahvasti itävientiin ja samalla laiminlyöneet laiskuuttamme länsimarkkinoiden mahdollisuudet.

Lähde: people.com

Freddie Mercuryn kuolema – 1991

Olin löytänyt Queenin musiikin varmaan vuotta tai kahta aikaisemmin ja luukutin LP-soittimesta Innuendoa aina, kun se oli mahdollista. Queenin musiikki ja ennen kaikkea Freddien ääni olivat jotain käsittämätöntä – biisien tempo, rehellinen rock yhdistettynä erittäin taitavaan laulamiseen iskivät tajuntaan kuin Korkeajännityksen 10 000 volttia.

Sitten tuli hetki, kun Freddie kuoli. Muistan hetken vielä tänä päivänä aivan kristallinkirkkaasti. Olin kotona silloisen tyttöystäväni kanssa ja silloinen nuoren pojan maailma pysähtyi. Freddie Mercury oli ensimmäinen artisti, jonka kuolema kosketti.

Queen ei ole muuten tänä päivänäkään poistunut soittolistalta. Edelleen se vastaa tiettyyn tunnetilaan täydellisesti. Välillä biisit vaihtuvat, suosikit muuttuvat, mutta Freddie laulaa ikuisesti.

Saman vuoden tammikuussa kuoli muuten Irwin. Siitä muistan enemmän uutiset lehdistä, miten Irwinin kuolema oli ennakoimaton ja äkillinen. Muistaakseni joitain vuosia aikaisemmin vanha renttu oli tehnyt taas yhden comebackin ja keikkaili täysillä, kunnes meno lopulta pysähtyi muistaakseni Vaalimaan tulliin.

MM-95

Minun sukupolvelle lienee aika lailla jokaisen muistoissa jääkiekon maailmanmestaruus 1995. Ennen tuota maagista vuotta olimme tottuneet lähtemään kaukalosta nenä veressä alkukarsintojen jälkeen. Meillä pyyhkivät lattiaa kaikki A-sarjan joukkueet vuoronperään, eikä kukaan oikeasti uskonut, että Suomi voisi koskaan olla maailmanmestari.

Tuon maailmanmestaruuden jälkeen urheilun kiistaton ykköspaikka parrasvaloissa oli jääkiekolla. Kotimainen liiga, pelaajavienti NHL:n ja koko lajin näkyvyys Suomessa hyppäsivät nextille levelille. Vuosikymmeniin ei puhutta jalkapallosta, koripallosta tai mistään muusta pallosta. 

Jääkiekon maailmanmestaruus oli myös jonkinlainen symboli laman päättymiselle. Suomikin pystyi onnistumaan jossain, joten tie ylöspäin oli auki. Se oli onnistuminen, jota koko maa tarvitsi.

Suomen liittyminen Euroopan Unioniin – kansanäänestys 1994

Vanhoista arkistoistani löysin vielä paperisen ilmoituksen äänioikeudesta koskien EU-kansanäänestystä. Olin säästänyt lapun luultavasti siksi, että kyseessä olivat ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää. Kyseessä ei ollut vain neuvoa-antavat äänestys, vaan taistelu taantumuksen ja kehityksen välillä. Suomen historia siihen saakka oli ollut Neuvostoliiton kainalossa kyhjöttämistä ja varovaista taiteilua idän ja lännen välillä. Suomelle oli kunnia-asia pysyä puolueettomana ja neutraalina kumpaankin suuntaan. Kyse ei ollut kuitenkaan valinnasta, vaan geopoliittisesta pakosta. Liittyminen Euroopan Unioniin oli selkeä askel länteen sekä selkeä kannanotto pois näennäisestä puolueettomuudesta.

Vaaleista muistan valtavan mainostulvan, joka asiaa koskien oli näkyvissä. Joka paikassa oli ”Kyllä EY:lle” tai ”Ei EY:lle” tarroja, mainoksia, julisteita ja muuta sälää. Itse en nuorena nähnyt muuta tietä kuin liittymisen. Omat mielipiteeni tosin liittyivät vain matkustamisen helppouteen sekä ajatukseen tehdä töitä tai opiskella helpommin muualla Euroopassa.

Myös tämä liittyy lamasta selviytymiseen. Suomelle oli eheyttävää päästä mukaan keskisen Euroopan markkinoille ja päästä korvaamaan vanhaa ladakauppaa uusien kumppaneiden kanssa. Pitkässä juoksussa vielä rahauudistus ja yhteistalouden mukanaan tuoma vakaa korkotaso tekivät Suomelle hyvää.

Milleniumin pelko – 2000

Vuosi 2000 oli tuntemattomien pelkojen aikaa. Pelättiin kaikkien tietokoneiden menevän sekaisin, kun vuosituhat vaihtuu. Pelättiin ydinvoimaloiden sammumista tai pahimmassa tapauksessa ydinsodan alkamista, kun atk-järjestelmät menevät solmuun kellojen takia. Myös lentokoneet luultavasti tippuisivat maahan vuosituhannen ensimmäisellä kellonlyömällä.

Loppujen lopuksi itse vuosituhannen vaihtuminen ei jättänyt itselle mitään muistijälkiä. Muistan krääsän, jota myytiin ja vuosituhannen vuodenvaihde, jonka piti tulla – lopputulos 25 vuotta myöhemmin – ei mitään muistikuvaa.

Lähde: Iltalehti

WTC-iskut 2001

Televisiossa lentokone törmää pilvenpiirtäjään. Katson ruutua ja mietin, miksi tällaista elokuvaa näytetään keskellä päivää. Sitten jään tuijottamaan näkyä, jossa myös toinen lentokone törmää viereiseen rakennukseen. Mieli ei suostu uskomaan todeksi, että tällaista voi tapahtua.

Euro-terrorismin vuodet olivat jääneet kauas taa, mutta nyt uhka ei tule Euroopan keskeltä, vaan sen ulkopuolelta. Alkaa syntyä kahtiajako lännen ja kiihko-islamistien välille. Pilvenpiirtäjät romahtavat, ihmisiä kuolee ja on selvää, että Yhdysvallat ei jätä tätä tähän. Alkaa massiivinen terroristijahti, joka johtaa myös uuteen sotaan Persianlahdella.

Hard Rock Hallelujah – Lordi ja Euroviisut 2006

Sanotaan, että mikään takki ei käänny samalla tavalla kuin keskustapoliitikon sarkanuttu, mutta väärässä ovat. Vielä nopeammin kääntyy suomalaisen euroviisufanin takki, kun hävettävän huonoksi haukuttu biisi voittaa viisukisan.

Suomessa on sanonta, että helvetti jäätyy, kun tapahtuu kaksi asiaa. Kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Suomi voittaa Euroviisut. Vuonna 2006 ilmeisesti jopa Saatana joutui ostamaan lämpöpatterit alakertaan.

Lordin kappaletta ja koko artistia pidettiin totaalisena floppina etukäteen. Tämä oli poikkeus siihen, kun sitä ennen (ja sen jälkeen) suomalaiset ovat aina ennakkosuosikkeja vedonlyönnissä. Suomalaisen hirviö-rockin mahdollisuuksiin ei uskonut edes oma äiti tai ainakaan naapuri. Silti ihme tapahtui.

Tämä oli aikaa, jolloin en ehkä niinkään katsonut Euroviisuja, mutta huuma jäi mieleen. Suomi oli enää jalkapallon maailmanmestaruuden päässä todellisesta menestysmaasta.

Koronasulku 2020-2022

Tämä on tuore asia, mutta tulee jäämään mieleen varmaan ikuisesti. Suomi ajettiin pitkäksi aikaa lockdowniin. Lapset vedettiin pois koulusta ja sekä opettajat että muu työväki joutuivat opettelemaan etätyön salat alusta saakka erittäin nopealla aikataululla. Tuli taudin pelko, johon kaikki eivät uskoneet. Tuli rokotteita, joita vastustettiin periaatesyistä.

Muistan, kun olin lapsen kanssa kotona. Pienin oli eskari-iässä ja he muodostivat kolmen lapsen kuplan naapurin lasten kanssa. Tämä oli vanhempien kesken yhteisesti sovittu. Olin kiitollinen siitä, että työelämäni mahdollisti kotona olemisen ja olin kiitollinen niistä naapureista ja lapsista, jotka antoivat lapselleni seuraa.

Minua ei oikeasti pelottanut korona tai tartunnat. Minua pelotti se, mitä tapahtuu, kun maa laitetaan kiinni. Olin juuri laittamassa firmaa pystyyn ja alku tuollaisessa tilanteessa ei ollut se ideaalein. Myöhemmin tosin on selvinnyt, ettei mitään normaalia tilannetta enää tulekaan.

Koronan jälkipyykkiä tullaan pesemään pitkään. Kotiin sulkeminen ei tee edes umpimielisille suomalaisille hyvää – ainakaan noin pitkinä annoksina. Moniin nuoriin jäi eristyksestä jälkiä, jotka purkautuvat vasta ajan myötä, jos sittenkään. Väitän, että sulkuajan lasku tulee olemaan suurempi kuin olisi ollut pitää maa täysin käynnissä. Mutta ratkaisut tehtiin oikein silloisesta näkökulmasta. En pidä sulkua virheenä, koska päätökset ja päätelmät tehtiin sillä tiedolla, joka silloin oli.

 *****

Näitä tarinoita riittäisi varmaan vähintään toisen yhtä pitkän tarinan aiheeksi, mutta on pakko laittaa jengat johonkin. Tämä kaikki tuli päähäni siis istumalla paikallaan ja muistelemalla. Nämä tarinat ovat muiden kuin itseni elämästä. Ne ovat maailmalla tapahtuneita hetkiä, jotka elävät edelleen muistoissa. Omassa elämässä on tapahtunut ihan erilaisia asioita, joista kerron lisää huomenna.

Mutta lopuksi vielä lista, mitä muuta tähän olisi voinut lisätä:

-          Falklandin sota – Margaret Thatcher 1982

-          Viron matkailun hullut vuodet 1990-2000-luvun alku

-          Itämafian pelko, nahkatakkimiehet ja pilukauppa 1990-luvulla

-          Topi Sorsakosken kuolema 2011

-          Juicen kuolema 2006

-          Olof Palmen murha 1986 – samoin Anna Lindhin murha 2003

-          Ebola 2014, Sars 2002, Hullun lehmän tauti 2003 ja muut kulkutaudit

-          Afrikan sisällissodat ja kansanmurhat (Somalia, Ruanda, Kongo)

-          Estonian uppoaminen 1994

Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä

Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 

Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.

Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 

Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!

Keski-ikäisten ihmisten huonon omantunnon lähteet

Kuva Pixabay / WenPhotos

Huono omatunto on keski-ikäisten ihmisten kroonistunein kansansairaus. Se puhkeaa viimeistään sen jälkeen, kun talouteen saapuu ensimmäinen lapsi ja jatkuu niin kauan, kunnes joko unohdamme kärsiä siitä tai sitten elämä armahtaa muuten lopullisesti. Kärsimme omantunnon tuskista liittyen eri rooleihin elämässä. Aika ajoin tunnemme olevamme huonoja vanhempia lapsillemme, huonoja lapsia vanhemmillemme, kehnoja puolisoita toinen toisillemme ja muutenkin tunnemme, että suoriudumme elämästään korkeintaan välttävin arvosanoin. Useimmilla meistä suurin kriitikko katsoo peilistä aamuisin.

Koska elämä on kiireistä, taantunutta ja monella tapaa erilaisten risteyskohtien värittämää, painimme kroonisesti riittämättömyyden tunteen ja epäonnistumisten kanssa - ja usein häviämme. Seikkailu elämän roolien viidakossa johtaa siihen, että lopputulos on 24/7/365 yhtäjaksoinen kaaos, jossa aika ei riitä mihinkään ja kaikki tehtykin jää kesken.

Asiaa ei helpota yhtään se, että elämästä tulee haastavampaa vuosi vuodelta. Työelämän kuormitus kasvaa sitä mukaa kuin vanhenemme ja oma suorituskykymme laskee. Eli pienemmillä resursseilla pitäisi saada entistä enemmän aikaan. Yhtälö on usein mahdoton. 

Ja sama pätee vanhemmuuteen. Se, mikä ennen oli luonnollinen elämäntapa, on muuttunut suorittamiseksi. Vanhemmuudesta on tullut temppurata, jossa keskiössä ovat lapset ja heidän kannattelunsa menestyjiksi. Enää ei riitä sama kuin 80-luvulla - kaikki menee hyvin, jos lapset säilyvät hengissä aikuisuuteen ja ne saa potkittua kotoa pellolle.

Mistä kaikesta me podemme huonoa omaatuntoa? 

Kuva: Pixabay / Camera-Man

1) Riittämätön vanhempi

Tunnen usein riittämättömyyttä vanhempana. Koska teen paljon töitä, ei aika riitä siihen, että voisin antaa sen määrän huomiota lapsille, jonka he ansaitsevat. Helppo vastaus on totta kai se, että tekisin vähemmän töitä. Se taas johtaisi toiseen huonon omantunnon alalajiin. Siihen, että haluan tarjota lapsille tietyn tasoisen elämän ja resurssit, mikä onnistuu vain tienaamalla riittävästi.

Olen lama-ajan lapsi. Omassa takaraivossa jyskyttävät valitettavan pysyvinä muistoina ajat, jolloin rahat eivät oikeasti riittäneet mihinkään. Omalla kohdallani se on johtanut taloudelliseen varmisteluun. Olen koettanut pitää huolen siitä, että töitä tehdään aina, kun niitä on, koska joskus tulee aika, ettei niitä ole. Tätä kutsutaan nimellä yrittäjän dilemma. Yrittäjä haalii itselleen kaikki mahdolliset työt, koska jossain universumissa on mahdollisesti olemassa aika, että työt ovat loppu ja rahaa ei tule. Onko se todellista? No ei tietenkään ole, mutta näin se ajatusketju menee. 

Parinkymmenen vuoden vanhemmuuden perusteella voin todeta, että lapsille annettu aika on aina parhaiten sijoitettua aikaa. Se on myös kaikkein kallisarvoisinta aikaa, sillä se ei koskaan palaa. Lapset kasvavat, muuttuvat taaperoista naperoiksi, naperoista teineiksi ja lopulta aikuisiksi. Heidän tarpeensa vanhempien suuntaan vähenevät vuosi vuodelta ja meidän merkityksemme heidän elämässään pienenee - halusimme sitä tai emme. Siinä on jotain yhtä aikaa suloista ja katkeraa. Lapsista on vaikea luopua lapsina, mutta ei voi olla tuntematta ylpeyttä siitä, että he muuttuvat itsenäisiksi yksiköiksi. Lopputulos on hauska ja hankala tunteiden sekamelska. 

Kuva: Pixabay /LeoEspina

2) Riittämätön lapsi vanhemmille

Meidän sukupolvemme on edellisiin verrattuna erilaisessa asemassa siksi, että me joudumme pitämään enemmän huolta myös omista vanhemmistamme. Se johtuu kahdesta seikasta. Toisaalta vanhempamme elävät pidempään kuin edeltävät sukupolvet, jolloin vietämme heidän kanssaan enemmän aikaa kuin ennen. Tämä on totta kai suuri onni, mutta toisille se voi olla myös taakka. Pidempi elämä tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu vanhuudessa. Nuoruus ja aktiivinen keski-ikä pysyvät suunnilleen samanmittaisina. Ja ihmisen vanheneminen tarkoittaa väistämättä sitä, että vastaan tulee myös ongelmia niin fyysisen kuin henkisen jaksamisen kanssa. 

Parantunut ravinto ja terveydenhuolto sekä lääketieteen kehitys jatkavat ihmisen elinikää - ainakin fyysisesti. Mutta valitettavasti prosessoripuoli muuttuu kestävämmäksi hitaammin. Sen vuoksi kamppailemme usein muistiongelmaisten läheisten kanssa. Muistamaton ihminen vaatii paljon huolenpitoa ja aiheuttaa jatkuvaa huolta läheisille. Hän on tapaturma- ja onnettomuusaltis, mikä jyskyttää lapsen harteilla koko ajan.

Vastavuoroisesti yhteiskunnan tuki vanhustenhoidossa heikkenee jatkuvasti. Yhä enemmän vastuunkanto jää läheisten harteille, koska hoitoa ei ole saatavilla tai siihen ei ole varaa. Asiaa ei helpota sekään, että olemme hajaantuneet eri puolille maata tai jopa maapalloa. Jos pari sukupolvea sitten saatettiin asua kolmen sukupolven yhteistaloudessa, niin nyt eri sukupolvien fyysinen etäisyys saatetaan laskea tuhansissa kilometreissä. Pidempi etäisyys ei suinkaan hälvennä huolta, vaan tekee vain asioiden hoitamisesta vaikeampaa.

Kuva: Pixabay / sippakorn

3) Kuinka kohtelen itseäni

Poden huonoa omaatuntoa siitä, kuinka kohtelen itseäni. Valitettavan paljon laiminlyön oman sieluntemppelini perushuoltoa. Turhan usein liikunta jää väliin ja vaihtuu sohvan kutsuvaan nurkkaan. Tiedän kivuliaan hyvin, että tämä laiminlyönti kostautuu itselleni ajan kanssa. Fyysinen työ vaatisi parempaa kunnon ylläpitoa. Keho kuluu ja sitä pitäisi vastavuoroisesti treenata kohtaamaan ajan hampaan tekemät syömäjäljet. Yhtä hyvin tiedän myös sen, että fyysinen jaksaminen edesauttaa henkistä jaksamista. Hyvä lenkki, kävely tai salitreeni antavat buustia, jonka avulla myös mieli kevenee. Sen sijaan sohvalla hyvin istuttu ilta ei sitä tee. Olo on sumuinen, väsynyt ja vetämätön. Veikkaan, että jos Newton olisi elänyt, niin hänen painovoiman seuraava laki olisi koskenut sohvan muodostamaa magneettikenttää, joka vetää ihmistä puoleensa. 

Kirjoitin pari viikkoa takaperin myös suhteestani alkoholiin ja siitä, kuinka olen alkanut keventää kuormaa. Vaikka tämä mielipide voi olla hieman epäsuosittu, niin alkoholi on elimistölle myrkkyä. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän juomisen vaikutukset tuntuvat kehossa. Se ei minullekaan tarkoita totaalikieltäytymistä, vaan asioiden järkevöittämistä. Turhat annokset poistamalla kiittävät vatsa ja pää. 

Minun suurin yksittäinen ongelmani on huono nukkuminen. Vaikka koetan pitää unirytmin tasaisena ja säännöllisenä, ei se aina onnistu. Toisinaan katson sarjoja tai elokuvia yömyöhään tai sitten pari drinkin jälkeen kärsin heikoista yöunista. Molemmat häiriöt ovat itseaiheutettuja - ja siten melko turhia. Hyvä yöuni pitää meidät suorituskykyisenä ja antaa energiaa päivään, jossa sitä tarvitaan. Paljonko unta sitten on tarpeeksi?

Nukun noin 6-7 tuntia yössä. Koetan käydä nukkumaan yhdentoista aikaan ja yleensä herään kuuden jälkeen, jotta olen seitsemältä hesarini lukeneena ja isolla kahvimukilla tankattuna valmis kohtaamaan päivän haasteet. Joskus viikonloppuna onnistun nukkumaan pidempään - se on luksusta. Kroonisten univelkojen lyhennysten kuittaaminen on makeinta maailmassa. Kun kroppa on levännyt saatuaan vaikka yhdeksän tuntia lähes yhtäjaksoista unta, se suorastaan kehrää. Noin pitkien unien onnistuminen tosin on lottovoittoon verrattavissa oleva sattuma.

Kuva: Pixabay / Zhugher

4) Menneiden valintojen aiheuttama huono omatunto

Suorittaja-sukupolven edustajana olen ehtinyt tekemään kaikenlaista. CV on tässä iässä jo kunnioitettavan pitkä ja kuljetulle polulle on mahtunut enemmän ylä- ja alamäkiä kuin tour de francessa. Elämän nykytila on menneiden valintojen summa. Osa meistä osaa suhtautua itseensä armollisemmin ja hyväksyy sen, että kaikki valinnat eivät mene nappiin. Itselläni ongelma on, että en osaa vieläkään olla itselleni riittävän armollinen valintojeni suhteen. Virheet ja väärät valinnat opettavat, ne kasvattavat vahvemmin meistä sellaisia, mitä olemme. Ja virheetön ihminen ei ole elämäänsä elänyt, vaan pelkästään varmistellut, että elämä jää elämättä ja nauttimatta. 

En itsekään ymmärrä näitä "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppejä. Minä vaihtaisin - jopa vuosia tai melkein vuosikymmeniä. Rehellisesti puhuttuna opin elämään ja hyväksymään itseni lopullisesti vasta neljänkympin korvilla. Kasvuprosessini oli hidas ja kitukasvuinen kuin vaivaiskoivun elo Lapin tuntureilla - eikä lopputuloskaan sen kummoisempi ole ollut. Johtuen tuosta pohjoisen ilmaston pitkästä ja hitaasta kasvukaudesta, olen viidenkympin kohdalla luultavasti onnellisempi ja enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan ennen. Minulle ikääntyminen sopii.

Elämään kuuluvat virhevalinnat. Normaaliin kiertokulkuun kuuluu, ettei siinä mennä suoraa linjaa kohti onnistumista. Välillä mennään metsään, oikaistaan ja tehdään asiat uusiksi. Sitä prosessia nimitetään kasvuksi. Meidät erottaa toinen toisistamme se, kuinka suhtaudumme omiin virhevalintoihin ja kuinka otamme opiksemme epäonnistumisista. Ne, jotka myöntävät virheensä ja ottavat opikseen, kasvavat nopeimmin ja varmimmin. Heistä tulevat ne metsien jykevät punahongat.

Jos voisin aloittaa elämäni uusiksi, niin tietäisin, miten se pitäisi elää. Ihmisen elämän dilemma on se, että teemme nuorena ratkaisuja, joiden oikeellisuuden - tai virheellisyyden - näkee vasta aikuisena. Ja vasta aikuisena oikeasti tietäisi, miten elämä pitää elää. Eikä tätä oppia voi edes siirtää seuraavalle sukupolvelle, sillä leikin sääntöjen mukaan jokaisen sukupolven pitää vetää se elämä vihkoon omalla tavallaan. Paska peli - paskat säännöt. 

Kuva: Pixabay / tvjoern

5) Huono puoliso

Jokaisen ihmisen vuorokaudessa on samat 24 tuntia, jotka jaamme mieleisellämme tavalla. Kultaisen keskitien jaolla nukkumiseen menee 1/3 vuorokaudesta, työhön uhraamme 1/3 vuorokaudesta ja viimeinen kolmannes on sitä meidän omaa aikaa, jonka jaamme perheen, kotitöiden, harrastusten, ystävien ja kaiken muun elämään olennaisena kuuluvan sälän kesken. 

Useimpien keski-ikäisten elämän (anteeksi stereotypiani!!) primääririnki koostuu puolisosta, lapsista ja omasta lähisuvusta. Kun lapset ovat pieniä tai vanhemmat vanhoja, ne imaisevat juuri tuosta omasta ajasta merkittävän osan. Legendaaristen ruuhkavuosien aikaan perheen vanhempien (yhden tai useampien) aika kuluu puhtaasti lasten ja kodin eteen tehtävään työhön ja jonnekin sinne treenikuljetusten, viikkosiivousten ja kauppareissujen väliin koetetaan survoa myös aikuisten aika. Ruuhkavuosien aallokossa suurin kärsijä on juuri parisuhde.

Valitettavan usein aikuisten välinen suhde on se niin sanottu joustava elementti elämässä. Se taipuu, joustaa, antaa periksi ja välillä katoaa, kun ajalle ja huomiolle on tärkeämpiä ottajia. Se parisuhde on myös elävä elementti elämässä. Jos sitä ei ruoki ja vaali, se myös kuolee. Aikuisten välisestä suhteesta tulee puhtaasti funktionaalinen bisnes-suhde, jossa ainoastaan hoidetaan asioita, eikä toinen toista. 

Hyvä parisuhde kestää myrskyt ja se kestää myös ne ajat, jolloin sille ei riitä aikaa. Mutta se kaikki vaatii työtä. Pysyäkseen hengissä parisuhde vaatii huomiota ja toimiakseen se vaatii, että sillä on merkitystä nimenomaan aikuisten välisenä suhteena. Funktionaalinen kämppis-suhde, jossa pelkästään jaetaan työt tasaisesti keskenään ja piirrellään suorat viivat perhekalenteriin, ei ole parisuhde. On surullista nähdä, kuinka monien ihmisten suhteet kaatuvat ajan ja huomion puutteeseen. Ne kaatuvat, koska niissä annetaan liikaa periksi kaikelle muulle. Työt vievät aikaa, lapset vievät aikaa, koti vie aikaa. Ja lopulta sitä energiaa ei riitä enää muuhun. Iltaisin sänkyyn kaatuu kaksi elävää ruumista, joiden viimeinen mielenkiinnon kohde on se vieressä makaava toinen aikuinen.

Ehkä ongelma on siinä, että sitä parisuhdetta ei nähdä riittävän tärkeänä. Kuvitellaan liikaa, että parisuhteen voi siirtää loputtomiin syrjään tai eletään elämää, jossa joskus tulee aika, jolloin aikuisten suhde kaivetaan jostain varaston perukoilta ja otetaan uudelleen käyttöön.

Parisuhteen ongelma on myös se, että siitä on tehty liikaa suorittamista. Arjen kiireetöntä oleilua ei nähdä arvokkaana, vaan haetaan turhankin paljon elämyksiä. Elämää ei ole eletty, jos ei Kreikan valkeita rantahietikoita ole nähty kolme kertaa vuodessa. Joskus parhaaseen parisuhteeseen riittää kiireetön ilta kotona kaksin ilman puhelimia, lapsia tai someja.

Suomessa ollaan huolissaan lapsiluvun pienenemisestä. Lapsiluku ei tule kasvamaan, jos ei opita ensin elämään kaksin aikuisten kesken. Perheen sokkeli valetaan aikuisten suhteesta ja vasta kun perusta on riittävän tukeva, voidaan sen päälle rakentaa tukeva perhe, jossa lapsille on hyvä kasvualusta. 

Kuva: Pixabay / Trudi90

Grande final - kuinka huonon omantunnon kanssa tulee toimeen

Huonon omantunnon tuskia ei saa napista käännettyä pois. Ne seuraavat meitä halusimme tai emme. Se tavallaan kuuluu siihen keski-ikäisen ihmisen peruspakettiin. Lohtua tunnontuskiin ei kannata hakea pullosta, eikä niitä voi siirtää muidenkaan hartioille. Tästä elettäväksi tarkoitetusta elämästä on valitettavasti selvitettävä ihan itse. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat itsearmo ja maalaisjärki. On opittava antamaan itselle anteeksi se, ettei ole täydellinen tai että omat kyvyt ovat aina vajavaiset. Tämä pätee yhtä lailla vanhemmuuteen, arkielämään kuin parisuhteeseenkin. Oman vajavaisuuden hyväksymisessä auttaa myös tieto siitä, että me kaikki keski-ikäiset seisomme samassa suossa.

Kaikkia elämässä tehtyjä virheitä ei saa millään korjattua, eikä tarvitsekaan. Nuo pintaan tulleet kolhut antavat jokaisen elämälle ne persoonalliset muodot ja ohjaavat meitä kohti parempaa minää - jos niistä osaa ottaa opikseen. Virheiden välttelyä tärkeämpää onkin ottaa niistä opiksi. 

Paras lääke huonoon omaantuntoon ovat kuitenkin hyvä huumori ja ystävät. Kun omia murheitaan oppii jakamaan jonkun hyvän ystävän kanssa, huomaa mieltä painavien huolten olevan lopulta arkisia. Ja pienellä keittiö-sosiologisella istunnolla moni pieni ongelma saadaan ratkottua ja elämä menee entistä kevyemmin eteenpäin. 

Henkilökohtaisesti paras lääkkeeni elämän vastoinkäymisissä on hurtti huumori ja se, että asioihin pystyy suhtautumaan riittävällä keveydellä, vaikka joskus vituttaakin. Suurin osa arkielämän ongelmista on joko merkityksettömiä tai sellaisia, ettei niihin itse voi vaikuttaa. Merkityksettömät asiat kannattaa ohittaa ja niihin asioihin, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata uhrata turhan paljon energiaa. Pääasia on uskoa, että elämä kantaa ja näyttää tiensä.