Ikä on vain numero – 50’s sarja, osa 1

 

Luokkakuva - luotu tekoälyn avulla

Täytän tulevan viikon lopussa viisikymmentä vuotta. On vanha klisee sanoa, että ikä on vain numero, mutta lause on valitettavan tosi. Katsotaanpa hetkinen numeroiden valossa, millaisia me viisikymppiset suomalaiset oikein olemme.

Olen yksi elossa olevista noin 32 500 suomalaisesta miehestä, jotka syntyivät vuonna armon vuonna 1975. Alun perin meitä on ollut noin 33 817, joten matkan varrella turpeeseen on säilötty suunnilleen 4% matkaan lähteneistä. Meillä, jotka täällä matkaa edelleen taitamme, on edessä vielä aivan karvan verran alle 30 vuotta. Elinajanodote miehillä on tällä hetkellä 79,6 vuotta.

Yleisimmät kuolinsyyt ikäluokassa ovat itsemurhat, alkoholi, sydän- ja verisuonitaudit tai tapaturmat. Etenkin itsemurhien osuus ikäluokassa on vielä korkea. Olemmehan tunnekylmien vanha-suomalaisten viimeinen jäänne.

Pohjois-Karjalassa poikalapsia syntyi marraskuussa 1975 noin 1200 lasta. Tästä Joensuun osuus on vajaat kolmesataa lasta. Siitä kun vähennetään kuolleisuusluku, ei ole kaukaa haettu, että me melkein kaikki tunnemme toisemme (no, ainakin tiedämme jollain tasolla). Tosin suurin osa meistä on karannut kotimaakunnan ulkopuolella (itseni tavoin).

Koulutus ja työelämä

Minun ikäluokkani on edellisiin sukupolviin nähden harvinaisen koulutettua. Koska elimme nuoruuttamme lama-ajan kourissa, vietimme aikaa mahdollisimman pitkään koulunpenkillä. Koulusta ei ollut kiirettä pois, koska työelämässä ei tarjottu kuin lämmintä kättä tai lapikasta ahteriin.

Arviolta noin 40% ikäluokasta omaa akateemisen loppututkinnon, mikä tekee suunnilleen 13 000 maisteria, tohtoria tai muuta turhaketta. Samasta ikäluokasta leivottiin rautaisia ammattitutkinnon tekijöitä 17 500 kappaletta. Vielä tuolloin jakauma ammattikoulun ja lukion välillä oli lähes fifty-fifty. Kokonaan koulujen ulkopuolelle jäi todella harva joukko, koska koulutuksen katsottiin tuovan onnea, autuutta ja turvatun eläkkeen – vähänpä tiesimme!

Eläkettä meistä nauttii tällä hetkellä noin 3500 henkilöä. Ikäluokkamme viralliseen eläkeikään on matkaa vielä 14 vuotta ja 9 kuukautta, joten eläkeläiset ovat jonkin muun syyn kuin vanhuuden takia työmarkkinoilta poistuneet.

Meille työelämä on ollut se kaikkein merkittävin tekijä elämässä. Olemme tekijä-sukupolvea, joka on vääntäytynyt työpaikalle vaikka pää kainalossa yhdellä jalalla ja pysynyt siellä vähintään sen ajan, mitä pomo käskee ja yleensä hieman päälle. Kokonaan sielunsa työelämälle myyneistä yrittäjiä ikäluokastani on 5500 henkilöä. He tekevät työtä pyyteettömästi sydänverellä uskoen täysin omien kättensä tuloksiin.

Sen sijaan kun mennään ahkeruuden toiseen päähän ja tutkitaan virkamiehiä, on heitä joukossamme noin 1400 henkilöä. Ikäluokkamme kirkkain kärki edustaa tietenkin eduskunnassa, mistä löytyy tällä hetkellä yhdeksän kappaletta kultaisena vuonna 1975 syntynyttä kansanedustajaa. Istuvissa ministereissä ei tänä vuonna viisikymmentä täyttäviä henkilöitä ole ollenkaan, minkä kyllä lopputuloksesta näkeekin.

Naimisissa olevia omakotitalon omistajia

Koska sukupolvemme on varustettu kovin perinteisin arvoin, on meistä naimisissa reilu puolet. Ja koska olemme jo sen verran maailmaa nähneitä, iso osa meistä on naimisissa toista, kolmatta tai X:ttä kertaa. Tilastollisesti oikeita sinkkuja (eli ei koskaan naimisissa olleita) on ikäluokasta vajaa neljännes. Eronneiden määrä on tilastojen mukaan vajaa viidennes (eronnut, ei naimisissa) ja valitettavasti prosentin verran ikäluokasta on ehtinyt jo leskeytyä.  

Olemme myös pyrkineet korvaamaan itsemme tulevaisuudessa ja huolehtimaan jatkuvuudesta. Vuonna 1975 syntyneellä on keskimäärin 1,8 kappaletta lapsia. Meille on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että suomen tarina jatkuu myös meidän jälkeemme. Tätä samaa ei voi sanoa tämän päivän nuorista, joille ei – ainakaan iltapäivälehtien mukaan – kelpaa seksi, eikä varsinakaan sen lopputuote.

Ja jos ei puolisossa ja lapsissa ole riittävästi riesaa, on moni meistä hommannut elämäntapaharrastuksekseen omakotitalon tai vähintään kesämökin. Reilu kolmannes kiroilee omalla pihallaan kesällä ruohonleikkurin ja talvella lumikolan kanssa. Yhtä lailla kolmannes ikäluokasta on valinnut helpon tien ja asuu kerrostalossa, missä riesana ei ole kuin naapurit ja hemmetin kalliit putkiremontit.

Reilu kymmenen prosenttia meistä viisikymppisistä on lisännyt elämän taitokerrointa hankkimalla riesakseen kesämökin. Tämä kymmenys on tehnyt päätöksen kärsiä elinkautisen työleirillä, joka ei valmistu koskaan, mutta samalla tarjoaa kuolemattoman kauniita luontoelämyksiä ja palauttaa heidät vanhasuomalaisen maalaisromantiikan aikaan.

Terveyshuolina stressi, alkoholi ja kuluminen

Kun elämää on takana kaksi kolmannesta, alkaa kehon osista myös takuuaika olla ummessa. Tämä siitäkin huolimatta, että meidät sentään tehtiin takoraudasta ja kelopuusta. Kärsimme elintasosairauksista, joita tuovat mukanaan työelämästä hankittu stressi, stressin myötä hankittu alkoholiongelma ja huonoista elintavoista syntyneet diabetes sekä ylipaino. Sen lisäksi meitä vaivaavat jo ensimmäiset kulumat, jotka rajoittavat liikkumista entisestään.

Stressi on suurin vihollinen. Otamme työelämän jopa liian vakavasti ja olemme enemmän naimisissa työpaikan kuin puolison kanssa. Ja kun työelämä ottaa kupoliin, turvaudutaan kuppiin. Ikäluokasta alkoholin riskikäyttäjiä on noin 8000 ja varsinaisia alkoholisteja noin 3000 kappaletta.

Stressi ja orastavat päihdeongelmat myös altistavat muiden tekijöiden kautta mielenterveyden ongelmille. Olemme ensimmäinen sukupolvi, jolla mielen rikkoontuminen on reilusti tunnustettu ja tunnistettu ongelma. Ja samalla olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle on normaalia hakea ongelmiinsa apua.

Mitä muuta me oikein olemme?

Me olemme lineaarisen television sukupolvi. Muistamme tallentamisen koko ketjun lähtien VHS-kaseteista ja LP-levyistä. Ostimme hulluna CD-levyjä tai DVD-elokuvia, kunnes tuo kaikki korvaantui pelkällä digitaalisella bittisälällä jättäen kaappeihin kilotolkulla viihdejätettä.

Olemme sanomalehtien ja aikakauslehtien sukupolvi. Meidän nuoruuteen kuuluivat Apu, Seura ja Hymy ja postilaatikosta haettiin aamuisin paperinen sanomalehti. Nyt aikakauslehdet on korvattu TikTokilla ja sanomalehtien virkaa toimittavat digi-lehdet. Kaiken kaikkiaan maailma on siirtynyt paperista digiin sitä vauhtia, että paperia tuottavat tehtaat siirretään museoon.

Meidän nuoruuteen kuuluivat itäinen ja läntinen liittouma. Pelkäsimme ensin ydinsotaa, sitten AIDS:ia ja lopulta sitä, että vuosi 2000 tuhoaa kaikki tietokoneet, ydinvoimalat ja lentokoneet. Ja kun mitään niistä ei tapahtunut, saatiin riesaksi teknotauti Korona.

Kasvoimme laskemalla markkoja käteisenä. Jossain vaiheessa paljas raha vaihtui ensin shekkeihin, sitten pankkiautomaattikortteihin ja lopulta pankkikortteihin. Meille luottokortit olivat pitkään pelkkää utopiaa, eikä kulutusluotosta oltu kuultukaan ennen keski-ikää. Rahaa saatiin pankeista ja rahalla ostettiin asunto, jota maksettiin kuuliaisesti joka kuukausi niin paljon kuin varaa oli. Me sentään edes kuvittelimme lainojen loppuvan joskus.

Me kuuntelimme radiota jo ennen kuin kaupallista radiota oli keksittykään. Nykyisistä teemaradioista ei voinut lapsena kuvitellakaan. No aika taisi ajaa jopa koko radiogenren ohi vaihtuen podcasteihin ja äänen lisäksi elävään kuvaan.

Synnyimme Suomeen, joka oli kovin homogeeninen. Punaiset housut oli jo erilaisuutta, eikä tasa-arvosta ollut vielä tietoakaan. Kun aloitin työelämän, ei naisen markka ollut edes 80:aa penniä. Noista ajoista on tultu monessa suhteessa puusta alas. Sama tasa-arvokehitys näkyy onneksi muuallakin.

Me olemme sukupolvi, jonka aikana maapallon kehitys ja etenkin Suomen kehitys on mennyt isoilla askelilla eteenpäin. Juntti-Suomesta on kuoriutunut NATO- ja EU-Suomi. Markkojen sijaan osakkeita ostetaan euroilla ja pelkällä passilla voi lentää Eurooppaa päästä päähän halpalentoyhtiöiden penkeillä (niillä vesipestyillä).

Huomenna paneudun siihen, mitkä minun mielikuvissa ovat olleet viidenkymmenen vuoden eniten muistijälkiä jättäneitä asioita.

Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä

Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 

Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.

Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 

Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!