Blogit.fi

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Neljäkymppisen järki kaksikymppisen elämässä

Neljänkympin jälkeen on elänyt elämää sen verran, että voi muistaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kaksikymmentä vuotta sitten. Kahdenkymmenen vuoden päästähän on todennäköisesti jo unohtanut enemmän kahdenkymmenen vuoden takaisista asioista kuin pystyy muistamaan. Eli nyt on optimaalinen hetki miettiä sitä, mitä tekisin toisin, jos voisin tällä järjellä palata kaksikymmentä vuotta taaksepäin.

Jokainen meistä elää elämäänsä omien valintojen ohjaamana. Päivittäin teemme kymmeniä valintoja, joista jokainen ei todellakaan osu oikeaan tai vie elämää suoraan eteenpäin. Nämä valinnat kuitenkin tekevät meistä lopulta sen ihmisen, joka olemme. Itse en todellakaan ole elänyt omaa suoraani 100% oikein ja olen tehnyt elämässäni välillä isojakin virheitä. Silti nenä on edelleen pinnan yläpuolella ja nyt osa noista vanhoistakin virheistä naurattaa (osa ei vieläkään).

Meillä jokaisella varmaan olisi omat sanansa sanottavana nuorelle itselle, mutta minä kertoisin nämä viisi asiaa, jotka kannattaisi ottaa harkintaan (tosin parikymppinen minä tuskin nelikymppistä minää kuuntelisi saati uskoisi....)

1) Matkusta

Mikään ei opeta niin paljon kuin matkustelu paikkaan, josta ei taksilla pääse helposti kotiin omaan sänkyyn. Vieraat kulttuurit opettavat paljon ja ennen kaikkea matkailu opettaa oman minän survival-taitoja. Sillä ei ole väliä, matkustatko kotimaassa, ulkomailla, erämaassa tai vaikka merellä. Se, että painelet uusiin maisemiin, tapaat uusia ihmisiä ja joudut selviämään oman mukavuusruudun ulkopuolella, pakottaa sinut kestämään itseäsi ja tulemaan toimeen muiden kanssa.

Itse olen päässyt valitettavan vähän matkailemaan kotimaan ulkopuolella. Tykkäisin matkustaa ja tykkäisin nähdä uusia paikkoja. Bucket listilläni on pitkä liuta paikkoja, jotka pitää nähdä ennen kuin kaihi vie näön ja rock-musiikki kuulon. Nuorena en itse tajunnut sitä, kuinka suuri maapallo on ja kuinka paljon ihmeellistä nähtävää kotimaan ulkopuolella voi olla. Onneksi sentään olen kotimaan päässyt matkustamaan lähes päästä päähän ja nähnyt Suomessa mahtavia paikkoja. Jo kotimaan läpi koluaminen opettaa paljon (toivottavasti lukijoissa on joku Haltin kuusikosta).

Reissaaminen kannattaa nimenomaan nuorena. Silloin lähteminen on vapaampaa ja matkustelu onnistuu helpommin. Rahaa ei ole silloinkaan, mutta toimeenkin tulee vähemmällä. Samoin nuorena uskaltaa enemmän ja on ennakkoluulottomampi lähtemään normi "las palmasien" ulkopuolelle. Toki lapsiperheetkin matkustelevat ja käyvät säännöllisesti ulkomailla. Meilläkin kyse on enemmän rahasta ja ajasta kuin periaatteesta.

2) Opiskele ammatti

Olen koulutuseltani yhteiskuntatieteiden maisteri ja pääaineena olen lukenut sosiologiaa. Koulutus on kohtuu hyvä, mutta mihin se on johtanut - ei yhtään mihinkään. Nykyiseen ammattiini olen  päässyt puhtaasti työkokemuksen, uutteran luonteen - ja suhteiden - avulla. Teille nuoret tiedoksi - maisteri ei ole ammatti!

Jos nyt olisin siinä valintatilanteessa, että menisin kouluun, hyppäisin suoraan sellaisen koulun penkille, jonka ovessa lukee - sinusta tulee kolmen vuoden päästä ammatin X edustaja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että menisin varmaan ammattikouluun tai ammattikorkeakouluun. Kolmessa vuodessa olisin jonkin ammatin harjoittaja ja alkaisin maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä velkaa, jonka kouluttaminen aiheutti.

Työelämä tänä päivänä on sellainen, että kukaan ei enää pärjää yhdellä tutkinnolla tai yhdellä ammatilla läpi työuran. Joudumme tai haluamme vaihtaa työpaikkaa ja ammattialaa. Todennäköisesti iso osa tulee jossain vaiheessa irtisanotuksi ja joillakin menee myös työkyky alkuperäiseen ammattiin. Tällöin ammatinvaihto on pakko eikä valinta.

Muutosvauhti on niin nopeaa, että työelämä ja koulutus ovat nivoutuneet yhteen. Iso osa työssäkäyvistä opiskelee koko ajan työnteon ohessa ja ammatinvaihtajia on jo melko nuorissakin ihmisissä. Nuoret uskaltavat tunnustaa itselleen, jos joku ammatti ei sovi itselle ja työttömyyden koittaessa, ovat valmiita etsimään uuden ammatin, joka todennäköisemmin työllistää entistä paremmin.

Itse luulin ihan oikeasti, että olen kaksikymppisenä niin viisas, että osaan tehdä ammatin suhteen sellaisen valinnan, jolla voin purjehtia eläkeikään. Väärin meni - sosiologin statuksella ei saa edes naisia.

3) Osta asunto niin nuorena kuin mahdollista

Asunto on lähes aina varma sijoitus, josta saat rahasi takaisin ja jonka vaihtoarvo säilyy. Asuntoja voi myydä ja niitä voi suurentaa tai pienentää tarpeen mukaan. Joka tapauksessa jokainen kuukausi, kun maksat asuntolainaa, tuo sinulle itsellesi tulevaisuudessa pääomaa. Siksi tuota pääomaa kannattaa alkaa kerryttämään niin nuorena kuin se on mahdollista.

Nuori, joka pääsee kaksikymppisenä kiinni omaan asuntoon, on nelikymppisenä maksanut lainaa pois ison läjän, mikä tarkoittaa sitä, että kun ruuhkavuodet iskevät ja rahalle olisi kovin tarvis, voi lainataakkaa jo keventää esim. pidentämällä laina-aikaa ja pienentämällä lyhennyksiä. Toisaalta taas kun lainaa on maksanut pienestä asunnosta, niin asunnonvaihto isompaan käy kätevämmin siinä tilanteessa, kun tilalle alkaa olla tarvis esim. lasten kautta. Ja yleensä asuntoja vaihtaessa edellisen asunnon arvo on ostohetkestä noussut, jolloin saat sijoituksellesi jopa kohtuullista korkoa. Vuokra-asumisesta ei jää muuta jälkeä kuin vuokranantajalta toiselle kulkeva vakuuspantti.

Vuokra-asunnon kulujen ja lainanlyhennysten välinen ero on loppujen lopuksi erittäin pieni. Suurin riski on asunnonostajien korvien välissä. Siis ota riski ja rikastu.

4) Älä koskaan unohda ystäviäsi

Elämä muuttuu, ihmiset muuttavat ja tulee uusia elämäntilanteita. Aikuiset ihmiset rakastuvat, menevät naimisiin, eroavat ja muuttavat uudelleen. Kaikissa näissä myrskyissä kannattaa muistaa ne oikeat ystävät ja pitää ne lähellä.

Neljässäkympissä todellinen ystävystyminen on jo vähän vaikeaa. Kaikilla samanikäisillä tuntuu olevan valmiit kaveripiirit ja elämät. Kun liikkuu vähemmän harrastuksissa ja ulkona, niin vähemmän myös tapaa uusia ihmisiä. Omat ystäväni mahtuvat kahden käden sormiin ja todelliset pitkäaikaiset ystäväni lähes yhden käden sormiin. Heistä olen kyllä jokaisesta kiitollinen. Toki tunnustan, etten itsekään ole ystävyyksiäni hoitanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ystävyys on siitä jännää, että se pysyy, vaikka yhteyttä pidetään vähemmänkin - kunhan pidetään. Joskus menee pitkiä aikoja, ettei kavereista kuule muuta kuin whatsappin kautta tai tekstiviestinä, mutta silti, kun kaverin tapaa, niin juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi. Itsellänikin on ystävä, jota olen nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana kerran ja silti hän on luultavasti paras kaverini. Outoa, mutta aikuista.

Kannattaa siis nuorena hankkia ne todelliset ystävät ja pitää ne lähellä läpi koko aikuisuuden. On sitten ainakin arkulle kantajat....

5) Rakastu ja tee se monta kertaa

Pahoittelut, että tämä menee jo mies-sukupuolen näkökulmasta todellä ällölle puolelle ja vähänkään karskimmat kaverini lopettavat lukemisen jo otsikkoon.

Kun mietitään tunteita kahden vuosikymmenen ajalta, niin rakastuminen on niistä luultavasti voimakkain. Voimakkaimmasta tunteesta jää myös se voimakkain tunnejälki, johon voimme palata aina vuosien takaa. Itse pystyn muistamaan vuoden 1986 ja elokuvan La Bamba. Istuin tytön vieressä, johon olin ihastunut, mutta jonka kanssa en voinut kuvitellakaan syntyvän enempää. Silti tuo yksi elokuva jätti minuun lähtemättömän muistijäljen. Jälkikäteen voimakkaampia muistoja tuovat ne positiiviset tunteet (kun jonkun kanssa on synkannut) verrattuna negatiivisiin tunteisiin, (kuten erot ja rukkasten saamiset). Noita positiivisia tunteita kannattaa hakea, silläkin riskillä, että yrittämään joutuu useampia kertoja.

Suurin osa meistä jossain vaiheessa vakiintuu ja valitsee kumppanin, jonka kanssa elää (tai pyrkii elämään) lopun elämäänsä. Siinä vaiheessa on hyvä olla sinut omien tunteidensa ja tavoitteidensa kanssa. Ennen tuota hetkeä kannattaa kokea ja kokeilla eri vaihtoehdot pois.

Ruuhkavuosina elämä arkistuu ja rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Yhteenkuuluvuus, tiimipelaaminen ja aikataulutus merkkaavat aikuisille samaa kuin jalat-alta-vievä-rakastuminen nuorille. Tunne osoitetaan teoilla arjessa ja tarkoitus on sama, vaikka ulkonäkö on kovin toisenlainen. Enkä tiedä kestäisikö kukaan sitä, että kymmeniä vuosia heräisit joka aamu oman vaimon/miehen vierestä umpirakastuneena. Kai se tunteet turruttava arki on evoluution suojakeino uhkaavia sydäninfarkteja vastaan. Toki arjen keskellekin on hyvä luoda huippuhetkiä ja osoittaa myös muitakin parisuhdekykyjä kuin se, että saa kaikki lapset harjoituksiin ajallaan ja oikeaan paikkaan.

Ja lopuksi - sinä parikymppinen. Ei ole olemassa "sitä oikeaa". Olemme jokainen enemmän tai vähemmän vääriä toisillemme. Paras kumppani on se, jonka kanssa epäonnistumisetkin ovat siedettäviä ja onnistumiset yhtä juhlaa. Se, jonka kanssa tunnet itse olevasi onnellinen ja jonka kanssa jaksat jakaa paskimmankin päiväsi. Prinssit ja prinsessat kuuluvat kuitenkin satuihin, vaikka arki voi parhaimmillaan satua muistuttaakin.


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Viisi varmaa tapaa olla tunnistettava keskari

1) Vihaat musiikkia, jota lapsesi kuuntelee

Sukupolvien välillä on aina ollut ja tulee olemaan musiikkikuilu. Itse kuuntelen musiikkia verrattain paljon. Pääsääntöinen lähteeni on Spotify, jonka jaan perheen teini-ikäisen  tyttären kanssa. Tästä yleensä seuraa se, että juuri, kun olen keskittynyt kuuntelemaan jotain hyvää levyä kuulokkeista, niin musiikki katkeaa ja puhelimeen tulee viesti "Spotify tauotettu, käytössä muualla". Tämän jälkeen alkaa viestien vaihto, jossa koetetaan selvittää Spotifyn omistajuutta ja käytön rajoja ja koko riita päätyy aina uhkaukseen siitä, että vaihdan salasanan ja otan koko käyttöoikeuden sovellukseen pois (mitä en koskaan tee, koska olen aika tyytyväinen, että lapset kuuntelevat musiikkia - vaikka vähän paskempaakin).

Pahoittelut poikkeamasta....

Siis joudun pakosti seuraamaan sivusta koko teinirykmentin musiikkimakua, joka vyöryy huoneista melusaasteena olohuoneen puolelle. Ja nyt olen huomannut, että teinit ovat siirtyneet sellaiseen musiikkiin, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Olen kuitenkin isääni viisaampi ja jätän yleensä kommentit esittämättä. Muistissani on valitettavan hyvin, millaiset kommentit sain omalta isältäni, kun kuuntelin talon ainoilla stereioilla WASP:ia, KISSiä, Iron Maidenia ja muita kuolemattomia kasarihevi-klassikoita. Eipä kuunneltu isäni kanssa samoja biisejä ei...

Ilmeinen sukupolvien jatkumo siis on se, että jokainen sukupolvi luo oman musiikkimakunsa ja edellisen sukupolven ei kuulukaan ymmärtää omien lastensa musiikkia. En minäkään ennen Beatlesiä ymmärtänyt....

2) Olet aina yhden sovelluksen jäljessä

Sosiaalinen elämä on siirtynyt pois fyysisestä kontaktista kohti virtuaalimaailmaa. Ihmiset toteuttavat itseään ja tapaavat toisiaan enemmän somen puolella kuin tapaamalla naamatusten toisiaan. Meille ovikelloa tutumpi ääni on viestin tai facebook-kommentin kilahdus. Itse asiassa jopa niin, että jos ovikello soi, niin kaikki katsovat hämmästyneenä toisiaan kysyen, kenen puhelimessa on uusi viestiääni ja kun todetaan, että ääni tulee ovikellosta, niin kukaan ei vaivaudu avaamaan, koska todennäköisimmin oven takana on joko jehovan todistaja tai kulkukauppias, eikä kumpikaan kuulu face-tuttaviin.

Sosiaalinen media kulkee aalloissa. Kärkiaallossa menevät aina ne sovellukset, jotka ovat kulloinkin pop. Noiden sovellusten käyttäjiä ovat yleensä ne, jotka ovat jotain tai haluavat olla jotain. Puhutaan nuorista ihmistä, jotka hakevat tunnettuvuutta ja näkyvyyttä eli käytännössä seuraajia ja klikkejä. Tällä hetkellä kuumimpia ovat snapchat, instagram ja whatsapp.

Kakkosaallossa tulevat sitten ne sovellukset ja some-maailmat, jotka vielä jokin aika sitten olivat jotain, mutta jotka "mutsit ja faijat löysivät". Vielä vaikkapa vuosi sitten Facebook oli nuorten keskuudessa kova sana, mutta isät ja äidit kömpivät perässä teinien kanssa samaan sovellukseen ja alkoivat a) kommentoida teinien postauksia ja b) julkaisivat omia noloja kuviaan tai mikä pahinta c) pyysivät teinin kavereita omiksi kavereikseen, niin joukkopako keskareiden valtaamasta sovelluksesta alkoi. Seuraavana teinit siirtyivätkin instagramiin ja luulivat olevansa turvassa. Nyt kun seuraan instaan liittyjiä, niin seurueeseen kuuluvat juuri mutsit ja faijat eli kohta instan päivät teinien maailmana ovat luetut.

Faktahan on se, että jos tietäisit, millä uudella tavalla teinit haluavat tuottaa sisältöä some-maailmassa vuoden päästä, olisit varmasti miljonääri. Kun nuo kaksi aaltoa ovat pyyhkineet sovelluksen yli, niin sen käyttäjämäärä ja sitä kautta mainosarvo ovat sellaisia, että eläkepäivät ovat turvatut.

3) Pukeutumisesi on kritiikitöntä

Mukavuus ennen kaikkea! Kun saavuttaa turvallisen keski-iän, niin pukeutumisen pääsääntö on mukavuus ja toimivuus. Talvella pukeudutaan lämpimästi ja turvataan kehon lämmönsaanti. Viis siitä, että vaatteet eivät ehkä näytä hyvältä tai ole kovinkaan hip ja pop, kunha vilu ei yllätä ja niska ei kärsi vedosta.

Pukeutumiseen pätee kyllä sama sääntö kuin musiikkiin. Vanhempien ei kuulu ymmärtää lastensa pukeutumista, eikä - herra paratkoon - ainakaan alkaa matkia sitä. Itse ihmettelin nuorena isäni silmäkulmien kurtistamista, kun leikkasin itse farkkuihin reiät polviin ja kuljin lenkkarinnauhat auki hiihtäen. Nyt kun nuorison muoti on jälleen kiertänyt ympyrän ja rei'itetyt farkut ovat tehneet onnistuneen paluun, niin huomaan tuon kulmien kurtistuksen periytyneen ja myös kiertäneen yhden ympyrän.

Kuljen myös estoitta ihmisten ilmoilla crockseissa tai tuulipuvussa ja talvella pidän kovilla pakkasilla karvahattua. Nolojen keski-ikäisten vaatteiden listahan on käytännössä loputon. En omaa minkäänlaista itsekriittistä asennetta omia vaatteitani kohtaan - ja täytyy tunnustaa, että tunne on vapauttava. Jossain vaiheessa sitä vaan lakkaa miettimästä, mitä muut ajattelevat.

4) Suhde koulutukseen ja työntekoon

Me 70-lukulaiset uskomme vielä yksilinjaiseen koulutus-työura-putkeen, jossa tavoitteena on mahdollisimman pitkä ura samassa työpaikassa ja se, että koulu, jonka kerran kävimme, olisi se lopullinen. Itse olen siinä mielessä ollut onnellisessa asemassa, että olen noin kaksikymmentävuotisen urani aikana ollut käytännössä kahden eri työnantajan palvelukseessa ja molemmissa melko pysyvällä kiinnityksellä. Pidän tätä asiana, josta olen tavallaan ylpeä.

Olen kerran saanut potkut ja tunne ei ollut mitenkään mieltä ylentävä (jos nyt ei maatakaatavakaan, koska olin jo melko tympääntynyt työhön, jolla ei ollut minulle merkitystä). Mutta kun mietin asiaa ympäristön näkökulmasta, niin olin tavallaan nolostunut siitä, että jouduin ulos vakituisesta työpaikasta.

Vasta viime vuosina olen ajatellut uudelleenkouluttautumista omaehtoisesti. Eli olen nyt pystynyt tunnustamaan itselleni, että valinta, jonka tein kaksikymmentä vuotta sitten ei ollutkaan lopullinen totuus, vaan maailmassa olisi muitakin vaihtoehtoja.

Kun seuraan niitä, joita ei keski-ikäisiksi lasketa, on suhde työhön ja koulutukseen toisenlainen. Elämä nähdään monilinjaisena eri mahdollisuuksien verkostona, jossa kouluttaudutaan silloin, kun halutaan oppia uutta tai vaihtaa maisemaa. Elämässä ollaan rinnakkain koulussa ja työelämässä ja koetaan löytää koko ajan jotain uutta. Lähtökohtana niin kouluttautumisessa kuin työelämässäkin on  seurata omia haaveita ja toteuttaa itseään. Työtä ollaan valmiita vaihtamaan parempaan koko ajan ja jatkuvasti myös seurataan työmarkkinoita ja markkinoidaan myös itseä ja osaamista (esim. Linkedinnissä). Työsuhteet eivät enää tähtääkään siihen, että joskus saadaan palkkioloma 20 vuoden työurasta, vaan tähtäys on enemmän elämyksissä ja siinä, millaiseksi työ koetaan. Väitän tämän tuovan haasteita myös työnantajille. Työntekijän luottamus ja halu työskennellä firmalle on ansaittava ja on myös kyettävä tarjoamaan työelämälle haasteita ja unelmia. Ja mikä parasta, se kannustin ei enää ole kokonaan rahalla mitattava, vaan enemmänkin sisällöllä.

5) Suhde alkoholiin ja päihteisiin

http://www.hs.fi/kotimaa/a1454295355291

Tutkimuksissa on todettu, että nuorten suhde alkoholiin ja tupakkaan on muuttunut. Perinteinen kännittely kaupungilla on nuorten keskuudessa vähentynyt ja tupakointi on muuttunut enemmän pienen porukan huviksi, joka myös yhteiskunnan toimesta on karsinoitu melko tehokkaasti.

Omat kokemukseni ovat samansuuntaiset. Nuoriso ei teini-iässä tunnu hakeutuvan kylille pussikalja-seurueissa, vaan ajanvietteet ovat toisenlaiset. Perusnuori ei ryyppää eikä polta, mutta harrastaa liikuntaa. Suhde alkoholiin on onneksi keventynyt myös asenteissa. Juomista ei enää ihannoida, eikä sitä porukkaa, joka pussikaljojen kanssa heiluu, pidetä kovinkaan kovana, vaan enemmän säälittävänä.

Toinen totuus on sitten se, että myös erot eri lähtökohdista tulevien nuorten välillä kasvavat. Ennen se porukka, joka kulki juomassa kaupungilla, saattoi tulla monenlaisista lähtökohdista. Joukossa oli normaaleiden ja epänormaaleiden perheiden lapsia ja jos poliisi joutui kuskaamaan humalaisen teinin kotiin, ei tiennyt tuleeko ovella vastaan kaupunginjohtaja vai arkki-alkoholisti. Nyt taas ryyppäävässä teinijoukossa näkyy ylisukupolven menevä syrjäytyminen. Käytännössä siis ne, joilla menee muutenkin huonosti (koulu, rahatilanne, työttömyys jne.), ovat myös nuorison juomisessa yliedustettuna. Tässä en uskalla tehdä yleistystä, vaan puhua vain omasta kokemuksesta. Kun omilta teineiltä kyselee, että ketkä siellä kaupungilla pämppäävät, niin vastaus on se, että ne, joiden isät ja äidit ovat siellä myös.

Syytä tähän en tiedä, enkä ole keksinyt selitystä. Mutta muutoksesta olen iloinen ja toivon, että tuo sama asenne jatkuisi myös siihen aikaan, kun nuoriso lentää omilleen ja alkaa hallita kokonaan omaa elämäänsä.

Summa summarun - jos olet facebookia käyttävä, crockseissa ja tuulipuvussa kulkeva kuukausipalkkainen humalainen, joka kuuntelee Iron Maidenia, niin olet todennäköisesti keski-ikäinen.





Keitä me olemme?

Kun tehdään yksinkertainen "googlen viisi ensimmäistä osumaa"-tutkimus sanalle "keski-ikä", saadaan tulokseksi se, että olemme nuoruuden ja vanhuuden välissä eläviä, noin 36-59-vuotiata. Naispuoliset ovat "biologisen lisääntymisiän loppupuolella".Kolmantena päästäisiinkin jo tekemään testi, että ollaankos sitä keski-ikäisiä (testin tulos 10/15 eli vahvasti keski-iän puolella), jonka perässä on lohduttavasti todettu, että ikä on oikeasti vain numero (mikä kliseisyydestään huolimatta pitää paikkansa)

Totuushan on se, että katsotaan keski-ikää mistä näkökulmasta tahansa, niin tarkka määrittely on mahdotonta. Itse tunnen ihmisiä, jotka olivat keski-ikäisiä jo kaksikymppisinä ja tunnen myös reilusti päälle viisikymppisiä, jotka eivät luovuta nuoruuttaan ja anna vanhuudelle periksi. Enemmän keski-ikää määrittelee elämäntilanne ja se, kuinka elämme elämäämme.

Minun näkökulmastani me olemme niitä ihmisiä, joilla on puutetta rahasta, ajasta ja tekevistä käsistä. Sen sijaan ylitarjontaa on tekemättömistä kotitöistä, harkkakyydin tarvitsijoista sekä maksamattomista laskuista. Asuntolainaa meillä on niin paljon, että sen loppupäätä me emme vielä näe (emmekä todellisuudessa edes usko, että sitä koskaan saisi maksettua loppuun). Olemmekin erittäin hyvissä väleissä paikalliseen pankkiin, sillä viehän se tuloistamme heti verottajan jälkeen suurimman osan. Ajamme paikalliseen osuukauppaan farmariautoillamme ostaen maitomme 1,75 litran purkeissa.

Monet meistä ovat parisuhderintamalla jo kakkoskierroksella, mikä tarkoittaa, että perheidemme koko ja osallisten lukumäärää vaihtelee päivittäin tai vähintään viikoittain. Toki joukkoomme mahtuu myös sinkkuja, jotka etsivät vielä elämänsä ensimmäistä viimeistä rakkautta sekä yhä harvenevassa määrin myös niitä high-school-sweetheart-pareja, jotka viettävät jo pronssihääpäiviään.

Itse olen ylpeänä osa tätä joukkoa. Minulla ei ole sitä ongelmaa, että käsissäni olisi liikaa vapaa-aikaa. En joudu miettimään omia menojani, koska voin tarkistaa ne perhekalenterista ja rahankäyttöänikin sääntelee niin sanottu mikroyhteiskunnan yhteistalous (= perheen kassa). Kaikki sisääntulevat rahat on jokaisen kuun lopussa käytetty viimeistä jeniä myöten ja kuukausi on mennyt hyvin, jos Visan lasku ei ylitä maksukykyä.

Olen jo hyvästellyt nuoruuden, jossa viikon kohokohta oli päästä baariin perjantaina tai jossa saatoin ostaa satasen farkut itselleni "tosta vaan". Mutta vielä en ole niin vanha, että aamuni potkaistaisiin käyntiin dosetin kautta ja iltani päättyisi skype-puheluun lapsenlapselle.

Tämä on siis elämää elämän puolessavälissä.