Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiaalinen media. Näytä kaikki tekstit

tiistai 6. toukokuuta 2025

Kännykän lyhyt historia

 

Kun on riittävän vanha, kuten minä, muistaa ajan ennen kännyköitä (jonnet ei muista). Tuo alati käteemme liimautunut elektroninen jatke on kulkenut taskuissamme (ja joskus jopa kainalokotelossa, jonnet ei taaskaan muista) vasta sellaiset kolme vuosikymmentä. Tuossa ajassa siitä on tullut erottamattomampi osa meitä kuin sukulaiset, verovelka tai nivussilsa. Emme yksinkertaisesti enää pystyisi elämään elämää, jossa pieni surahdus taskussa ei muistuttaisi meitä siitä, kuinka virtuaaliystävämme meitä kaipailevat.



Lankapuhelimesta se lähti

Lapsuudessani kotitalouksissa oli yksi lankapuhelin, joka oli melkein naulattu kiinni puhelinpöytään - ja itse asiassa sitä yhtäkään puhelinta ei ollut vielä joka taloudessa. Puhelimen hankkiminen vaati puhelinosakkeen hankkimista tai vuokraamista ja liittymien - sekä puheluiden - hinnat olivat suunnilleen samaa luokkaa kuin lomaosakkeiden hinta tänä päivänä. Meille kotiinkin puhelin tuli vasta silloin kun itse olin lopettanut konttaamisen ja housuunpaskomisen. 

Sen lisäksi, että puhelin oli kodeissa arvokapistus, oli sen käyttö säänneltyä. Hupisoittelu ei ollut suotavaa ja oman läänin ulkopuolelle suuntautuvat kaukopuhelut piti pitää lyhyinä ja ytimekkäinä. Puhelinlaskua vahdittiin samaan tapaan kuin sähkölaskua nyt pörssisähkön aikaan. Ja auta armias, jos se lasku jostain syystä pääsi kipuamaan yli "saldorajan", niin syyllistä etsittiin tarkemmin kuin Mathias Rustia punaiselta torilta. 

Kavereita ei siihen aikaan haettu snapillä tai whapilla, vaan tärkein applikaatio kaverien löytämiseksi oli - yllätys yllätys - ovikello. Ovikelloa soittamalla sai kaverin äidin, isän tai isosisaruksen avaamaan oven, jotta pääsi kysymään, voiko kaveri olla tai missä se on, kun ei kotoa tunnu löytyvän. Toinen erittäin käytetty paikannussovellus olivat omat silmät. Kun näki kavereiden polkupyörät jonkun talon edessä, pystyi nopeasti päättelemään, montako kaveria mökissä jo oli ja mahtuisiko sinne vielä yksi lisää. Ja jos kavereita ei löytynyt mistään, oli luultavasti itselläkin jo aika mennä kotiin. 

Puhelinnumerot muistettiin ulkoa ja jos ei muistettu, ne etsittiin paperisesta puhelinluettelosta. Nykyiset GDPRS-perkeleet kauhistuisivat, jos näkisivät paksun eepoksen täynnä ihmisten nimiä, osoitteita puhelinnumeroita ja parhaimmillaan jopa ammatin vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Ja tämä tietokirja oli jokaisessa puhelinkopissa kaikkien saatavilla ilman maksumuuria, jäsenyyttä tai kestotilausta. Samainen puhelinluettelo muuten hoiti Google Mapsin virkaa. Jos vieraassa kaupungissa ei osoitetta ja lyhintä reittiä alkanut löytymään, piti etsimän puhelinkoppi ja sieltä varastaa puhelinluettelon karttasivu, niin johan alkoi mapsi paukkumaan.

Lähde: Wikipedia


Autopuhelimet ja voimamiesten kännykät

Seuraavana puhelin piti saada mukaan autoon. Omat muistikuvani ensimmäisistä autopuhelimista olivat  autoihin kiinteästi asennetut luurit. Puhelinboksi oli jossain takakontissa ja keskikonsolissa oli ehta luuri ja näppäimet, jotta pystyi lesosti soittamaan sukulaisille ja kertomaan, ettei ole kotona, vaan autossa. Puhelujen kuuluvuus oli samaa luokkaa kuin kolmen markan patteriradion ja puheluiden hinta lähenteli kullan tämänhetkistä grammahintaa. Nuo autovehkeetkin taisivat maksaa keskivertotyöläisen useamman kuukauden palkan (ennen veroja). Oli siis selkeä homma, ettei niitä joka ladaan asenneltu.

Lähde: Nokia



Kulkukauppiaille, jupeille (haha jonnet ei taaskaan tiedä!) ja muuten vaan koville jätkille luotiin sitten ensimmäiset oikeat matkapuhelimet. Niitä ei vielä taskuun saanut ahdettua, kun ei niin isoja taskuja osattu housuihin ommella. Muutaman kilon painoinen mötkylä saattoi olla muka vahingossa terassin pöydällä tai mökin kuistilla niin, että se näkyi ainakin kateellisimpaan naapuriin saakka. Todellisuudessa käyttöominaisuudet olivat nykyluureihin verrattuna ladan käynnistyskammen luokkaa ja ainoa, mitä sillä sai aikaan oli skolioosin selkärankaan kantamisesta.

Näistä ensimmäisistä matkapuhelimistahan puuttuivat lähes kaikki ne seikat, jotka ovat suomalaisessa viestinnässä ne tärkeimmät - tekstiviestit ja kamerat. Suurin ero lankapuhelimeen oli se, että soittajan numero tuli näkyviin ja puhelinta pystyi käyttämään kodin ulkopuolella. 

Tästä alkoi minun kännykkäkauteni, Ericsson NH198


Taivas aukeni, kun puhelimessa ei enää tarvinnut puhua

Sitten aletaan vihdoin jo päästä asiaan. Itse ostin ensimmäisen kännykän armeijan jälkeen - luuri maksoi käytettynä puolitoista tuhatta markkaa ja kokoa laitteella oli vielä sen verran, että kanniskelu vaati vyökotelon. Tuohon samaan aikaan liittyvät raflaavat kainalokotelot, joihin toiselle puolelle sai puhelimen ja toiselle puolelle vara-akun. Varsinaisella akullahan ei monia tunteja rällätelty, vaikka puhelujen hinnat olikin saatu hilattua jo "markka per minuutti"-tasolle.

Suomalaisittain ehdottomasti merkittävin keksintö puhelimissa olivat tekstiviestit. Yhtäkkiä meillä oli mahdollisuus kommunikoida toisten kanssa puhumatta mitään, mikä ihana vapaus!! Minunkin ensimmäisessä puhelimessa oli ainoastaan mahdollista vastaanottaa tekstareita, lähettäminen tuli vasta seuraavassa mallissa. 

Alussa tekstiviestejä muuten lähetettiin alkeellisen internetin kautta, hauskaa sinällään että useammassa puhelimessa oli mahdollisuus ottaa tekstareita vastaan, mutta ei lähettää. Jostain verkon syövereistä löytyi onneksi palveluja, joiden kautta tekstareita sai lähetettyä ilmaiseksi. Ensimmäiset tekstiviestit olivat muutenkin sanankäytön mestariteoksia. Tiukkaan 160 merkin rajaan piti saada mahtumaan markan verran asioita, koska montaa viestiä ei passannut yhdestä jutusta lähettää. Jos nykynuorten yhden sanan+emojin kommunikointi pitäisi suorittaa silloisella hinta/kpl-maksuperiaatteella, olisi henkilökohtainen konkurssi tullut jo vuosia sitten.

Toinen asia, mikä vapautui kännyköiden kehityttyä oli vastaamisvapaus. Kun puhelimet alkoivat tunnistaa soittajia, tuli mahdolliseksi valita, vastaako jollekin tietylle soittajalle, vai jättääkö kylmäksi. Lankapuhelinten aikaan peli oli kuin venäläistä rulettia - aina kun puhelin soi, piti vastata, vaikkei koskaan tiennyt, kuka siellä toisessa päässä on. Nykypäivänä en ikinä suostuisi moiseen. 

Työelämän aina tavoitettavissa oleminen

Sitä mukaa, kun kännykät tulivat jokaiseen taskuun (ja tässä vaiheessa ne jo mahtuivat keskikokoiseen povitaskuun), tuli ihmisille automaattisesta tavoitettavissa olemisen pakko. Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen firman kännykän, joka vapautti minut puhelinlaskuista. Vapaus tuntui paremmalta kuin se vankeus, jonka firman luuri toi mukanaan. Siitä eteenpäin olin aina tavoitettavissa. Työpuhelin kulki mukana arkena ja pyhänä ja siihen vastattiin aina kun se soi. Ihmiset loivat kännyköistä itselleen nopeasti vankilan, josta tänäkin päivänä pyristelemme eroon. Ainakin minä kaipaan toisinaan aikaa, jolloin puhelin oli sidottu kiinni kotiin, mutta minä en ollut sidottuna puhelimeen. 

Puhelinten kehittyessä nousi myös vaatimustaso tavoitettavuudessa. Ensin tulivat työsähköpostit kännykkään ja nykyisin jopa pikaviestimet ja verkkopalaverit pidetään sujuvasti liikkeessä puhelinten kautta. 

Minulle on vapauttavaa, kun olen asiakkaiden kanssa ja kumpikaan ei ole kiinni puhelimessaan. Veikkaan, että monelle esim. hierojalla vietetty aika on rentouttavaa juuri siksi, että siinä ei voi tehdä mitään muuta kuin maata ja nautiskella (tai kärsiä - ihmisestä ja hierojasta riippuen). Monet meistä (itseni mukaanlukien) on jollain tapaa sidottu luuriinsa aamusta iltaan. Suurin osa asioista on toki itse valittua vankilaa, mutta on siellä tarpeellistakin. 



Säätiedot, yhteystiedot, ystävyyssuhteet, karttapalvelut, kuvat

Mietitäänpä hetki, miten monta laitetta meidän nykyisessä puhelimessamme on. Soittaminen niistä alkaa nykyisin olla vähiten käytetty. Enemmän viestimme nykyisin muilla tavoin - lähetämme tekstiviestejä, kuvaviestejä, videoviestejä, ääniviestejä ja snäppejä-chättejä-mesejä-yv:tä-dm:ää ja muista mystisiä kirjainyhdistelmiä. Erilaiset kommunikaatiosovellukset varaavat päivästä huomattavan osan ja luovat meille melkoista fomoa arkipäivään. Eri ystävien kanssa kommunikoidaan eri sovelluksissa ja sovellusten sisälläkin milloin minkäkin nimisissä keskusteluryhmissä.

Vaikka olen itsekin vähentänyt huomattavasti somessa roikkumista, huomaan silti katsovani tyhjänpäiväisiä mihinkään liittymättömiä videoita tylsistymisen karkotukseksi. Sen verran ole itseltäni rajannut kokonaan pois, että TikTokia en puhelimeeni asenna. Ja tässä ei ole kyse mistään kiina-pelosta, vaan puhtaasti siitä, että sovellus on minulle aivan liian koukuttava. Olen testannut ja sen pauloista oli hiukka vaikeaa irtaantua. Parempi olla kokonaan ilman. Samaa suosittelen muillekin, jotka pelkäävät jäävänsä koukkuun kaikenlaiseen videojätteeseen.

Tuskin kukaan enää muistaa toistensa puhelinnumeroita tai pitää yllä osoitemuistioita. Numerot, nimet ja osoitteet ovat hyvässä tallessa puhelimen yhteystiedoissa. Ja osoitetiedoilla emme juuri mitään enää teekään, koska emme kyläile fyysisesti kenenkään luona. Jopa ystävyyssuhteet pysyvät yllä pääsääntöisesti virtuaalimaailmassa. 

Navigaatioonkaan ei enää tarvita tomtomeja tai muita navigaatiohärpäkkeitä. Jos autossa itsessään ei navigaattoria ole, niin sitten homman hoitaa Google maps. Meidänkin perhe on eksyttänyt itsensä lukuisia kertoja Helsingin kaduille mapsin avustamana. Ja Tampereellakin olen ajanut lukuisia kilometrejä tietämättä koskaan, missä olen edes käynyt. Olen vain sokeasti kuunnellut tasaisen kiihkottomasti puhuvaa naisääntä, joka opastaa minut paikasta toiseen. Mitenkähän käy, kun kesäkuussa lähden Ouluun...

Valokuvien suhteen puhelimet ovat olleet todellinen gamechanger. Enää ei pidetä kesäloman jälkeen diasulkeisia sukulaisille tai koota matkakuvia albumeihin. Nyt kuvat siirtyvät online verkkoon kaikkien töllisteltäväksi ja jatkavat elämää loman jälkeen. Elämän kuvajana löytyy Facebookin (me vanhukset) tai Instragramin (ne muut) kuvavirrasta. Olen ollut Facebookissa tänä vuonna 18 vuotta, mikä tarkoittaa isoa kaistaletta elämää. Sinä aikana virtaan on upotettu kuva jos toinenkin. Ja itse asiassa aika usein luen Facen muistoja ihan vain päiväkirjamaisesti, että muistaisin jotain omasta elämästä. Ehkä minun sukupolveni kohtalo on dementoituneena selailla puhelimista eri somealustojen feedia ja koettaa muistaa, millaista elämä oli. 

Ja aika harvalla taitaa nykyisin olla erikseen taskulaskin, herätyskello tai paperinen kalenterikaan erikseen matkassa. Yksien kuorten sisään on survottu iso läjä entistä arjen käyttötavaraa.

Appseja löytyy jokaiseen makuun ja tarpeeseen. Säätiedot kertoo Supersää ja valuutta-, pörssi- sekä pörssisähkön kurssit valaisee joku siihen erityisesti tehty sovellus. Valitettavasti olen vanhana lehti-ihmisenä jopa luopunut paperilehdistä kokonaan ja päivän uutiset tankkaan pieneltä näytöltä swaippaillen. Samalle näytölle tulevat myös push-ilmoitukset päivän pääuutisista ja merkittävistä tapahtumista. Ja sieltä se SaiPan hopeatarinakin tuli pitkälti seurattua.

Meille lapsellisille on tietenkin yksi riesa - tai ilo - tuo Wilma. Enää eivät nuhruiset reissuvihkot kulje lasten repuissa, vaan koetiedot, arvosanat, muikkarit ja hymyt kilahtavat Wilman kautta virtuaalisesti. Kommunikaatio koulun ja kodin välillä on kasvanut eksponentiaalisesti, mutta jotenkin tuntuu, että tietoa tulee jopa liikaa. Kun tietoa tulee joka päivä ja pienistä jutuista, siihen kyllästyy. Vähän niin kuin Facebookiin aikoinaan. Kun katsoit kolmenkymmenen kaverin lounaslautasen kuvia, ei sitä pitkään jaksanut selailla. No nyt on tilanne mennyt siihen, ettei kukaan enää postaa mitään kivaa, vaan koko kanava on mainoksia täynnä. 

Vastaisku riippuvuudelle

Nyt päästään vasta siihen, miksi tätä kirjoitusta kävin tekemään (sori!). Meidän suomalaistenkin kännykkäriippuvuus on mennyt sille tasolle, että lasten puhelinten käyttöä kouluissa on suitsittava jo lailla. Olemme kasvaneet liiaksi kiinni luureihin ja ongelma on siirtynyt korkojen kera lapsiin. Kännykkäkielto on taatusti paikallaan, kun ajatellaan, että viime vuosien suurimpia huolenaiheita kouluissa ovat olleet kiusaaminen, väkivalta, yleinen levottomuus sekä työrauhan puuttuminen. Väittäisin, että erittäin isossa roolissa ovat juuri puhelimet. 

Ja valitettava fakta on sekin, että jos koulurauha halutaan oikeasti taata, se tapahtuu juuri lainsäädännön kautta. Laki antaa kouluille hartiat toimia oikein ja pitää kännykät pois oppitunneilta. Mielelläni olisin nähnyt kiellon ulottuvan myös välitunneille, mutta nykyinen laajuuskin on jo hyvä alku. Puhelimiin liittyy sellainen hauska harha, että olemme ostaneet lapsille aikoinaan puhelimet turvaksi. Ajatus oli se, että lapsi on aina tavoitettavissa ja lapsi myös tavoittaa vanhempansa joka tilanteessa. Nyt tuo turva onkin kääntynyt turvattomuudeksi. Tuntuu, että aiemmasta turvavälineestä onkin aiheutunut lapsille itselleen enemmän haittaa. 

Ehkä joku samanlainen saldoraja olisi paikallaan meille aikuisillekin. Totta kai sahaan tässä myös omaa oksaani, koska juuri tällä hetkellä tätä tekstiä luetaan puhelimen näytöltä. Mutta silti - olen vahvasti sitä mieltä, että luurin kanssa tulee pelehdittyä aivan turhan kauan joka päivä. 

Oman käytön rajoittaminen vaatii kriittistä silmää. Mikä käytössä on oikeasti tarpeellista ja mikä turhaa? Miten paljon käytöstä on viihdekäyttöä ja kuinka monessa paikassa puhelimen tarvitsee olla mukana. Toimisiko juoksulenkki ilman älykellon sovellusta ja nappeja korvissa (no ei toimi!)? Tai tarvitseeko minun tietää heti jokaisen mikkokoivun eron käännekohta vai pärjäisinkö ihan perusuutisilla? Paljonko ylipäätään tarvitsen ilmoituksia?




Turhat sovellukset kokonaan pois ja lopuille saldoraja

Olen muutaman kerran viettänyt trendikästä digipaastoa. Tällöin olen poistanut puhelimesta some-jutut kokonaan ja jättänyt ainoastaan pakolliset kommunikointiin liittyvät sovellukset. Veikkaan, että nykylainsäädännöllä saa jonkin sortin tuomion heitteillejätöstä, jos lapsen Whatsapp-viestiin ei vastaa alle viidessä minuutissa. Paaston alussa tulee hieman fomo. Sitä on varma, että kaikki julkkikset eroavat ja löytävät uuden puolison juuri silloin, kun ei itse mitään juorufoorumia seuraa. Pikkuhiljaa pää alkaa selviämään some-sumusta ja huomaa, että oma ajatuksenvirta piristyy. Olin pitkään tämän bloginkin kanssa jumissa, kun ideoita ei mistään tullut. Nyt kun olen viihtynyt enemmän muistikirjan ja vähemmän insta-feedin äärellä, alkaa pää taas toimia entiseen malliin. 

Itselläni ei ole muutenkaan päällä ilmoituksia mistään some-sovelluksista. En myöskään pidä ääniä päällä puhelimessa ja en pariin viime luuriin ole edes tiennyt, millainen soittoääni puhelimessani lienee. Pidän suht tiukasti itselläni oikeuden valita, milloin vastaan puhelimeen ja milloin en. Olin niin monta vuotta työelämässä puhelimen orja, että nykyisin yöpöydällä ei ole sellainen puhelin, joka voisi soida. Puhelin siinä kyllä on, mutta sekin vain siksi, että uniongelmaisena tulee kuunneltua podcasteja tai äänikirjoja aamuyöstä. Niin, ja joskus tarttee kyllä herätyskelloakin.

Puhelimiin on nykyisin saatavilla ihan päteviä rajoittimia pitämään somesormet kurissa. Niissä pystyy seuraamaan omaa puhelimenkäyttöä sekä myös laittamaan aikarajoitukset sovelluskohtaisesti. Jos pelkäät, että doomskrollaus saattaa sinut turmioon, voit helposti laittaa itsellesi suitset ja vähentää puhelimen käyttöä. Itse en moiseen ole vielä lähtenyt, mutta harkinnut kyllä. Jo pelkästään tuollaisten rajoittimien olemassaolo kertoo siitä, että puhelimesta saa helposti itselleen myös ongelman. Sitä ongelmaa ehkä vielä toistaiseksi vähätellään, mutta tulevaisuudessa tätäkin riippuvuutta tullaan vielä hoitamaan laajemmin.

On aika selvä asia, että ilman älylaitetta emme tule fiksusti toimeen. Pankkiasiat, kommunikaatio, ihmissuhteet ja aika lailla kaikki kodin ulkopuolinen toiminta liittyy jollain tavalla puhelimeen ja verkkoon. Mutta puhelimen kanssakin tulee olla varovainen - helposti se vie vapaa-ajastamme turhan suuren osan ja sille ajalle voisi löytyä fiksumpaakin käyttöä - kuten vaikka ihan naamakkain seurustelu oman perheen tai läheisten kanssa. 


lauantai 28. tammikuuta 2017

Mitä bloggaaja lukee?

Koska olen tunnetusti hieman keski-ikäinen, niin maailmankuvani koostuu pääasiassa sanomalehdistä, radiosta sekä keskusteluista sosiaalisten viiteryhmieni jäsenten kanssa (=lue perheenjäsenet ja työkaverit :) ). Luen lähes joka aamu lehden heti tuoreeltaan paperiversiona  (kovilla pakkasilla saa lehti jäädä laatikkoon ja luen diginä) ja yleensä herään kuuntelemaan puoli seiskan uutiset radiosta. Jo noilla kahdella uutislähteellä pääsen pitkälle oman henkilökohtaisen maailmankuvani ja sivistyksen rakentamisessa. Totta kai päivän mittaan seuraan jonkin verran netin uutistarjontaa, mutta se pysyy lähinnä pintapuolisen uutisseurannan (= lue otsikoiden seuraamisen) tasolla.



Meidän sukupolvessa on vissi ero tuohon seuraavaan sukupolveen verrattuna. Vaikka sanotaan, että nuoriso ei uutisia seuraa, niin se on vain kopiopaperin kalpea puolitotuus. Huomaan ainakin meillä, että teinistö on harvinaisen hyvin selvillä siitä, mitä maailmassa päivän mittaan on tapahtunut. Pääuutiset ja tärkeimmät jutut ovat hyvin takaraivossa ja usein noista uutisista käydään meilläkin hyviä keskusteluja. Ja nuoriso seuraa uutisia myös muista kuin omasta elinpiiristään. Väitän, että kasvaa se maalaisjärki tuon tulevankin sukupolven päähän, koska osaavat pitää Trumpia täyshulluna ja ymmärtävät, että mies, jolla on ydinaseen käyttönappi povitaskussa, ei ole ihan vaaraton kaveri meillekään.

Valitettavasti nuorison uutisten välityskanavana toimii myös semitotuudellinen some, joka onnistuu hyvin nopeasti välittämään tietoa myös ilman teräksistä totuuspohjaa. Parin viime vuoden aikana on noussut esiin ilmiö, jossa rikosuutisten yhteydessä on somekanavilla alkanut levitä puolitotuuksia tai suoranaisia valheita rikoksen yksityiskohtiin tai tekijöihin liittyen. Pahimmillaan tuo on voinut aiheuttaa suoranaista lynkkaus-mielialaa oletettuja, mutta täysin viattomia tekijöitä tai tekijäryhmiä kohtaan. Ongelma muodostuu yhtä paljon valhetiedosta kuin siitäkin, että nuorison lähdekritiikki on olematonta. Ehkä on meidän vanhempien tai koululaitoksen vika se, että emme ole opettaneet lapsillemme, että aina se musta mies ei ole paha ja että naapurin Jaken kertoma syyllinen ei aina ole satavarma tieto, vaan helvetin huono arvaus tai siis nuorison kielellä trolli.

Olen kuitenkin huomannut, että nuoriso on kiinnostunut uutisista ja niiden välittämästä maailmankuvasta. Tämän hetken ongelma on se, että uutisia ei riittävästi tarjota niillä keinoilla, joita nuoriso käyttää ja jotka ovat nuorisolle luontevimpia. Suurin puute on netin tarjoamasta videomuotoisesta tarjonnasta. Teineille uutiset pitäisi tarjota valmiiksi pureskellussa ja helposti seurattavassa formaatissa, jolle tällä hetkellä paras alusta on video. Samoin uutisten tekijöiden pitäisi olla sellaisia, jotka ovat nuorisolle uskottavia. Käytännössä nuorille puhutaan nuorten kielellä ja nuorilla kasvoilla.

Perheen keskimmäinen kertoi tällä viikolla alkaneensa seurata radiota - kun viimein sain hämmästyksestä avautuneesta suustani sanoja kysymään, mitä kanavaa, niin vastaus oli "NRJ:n aamua". Tiesin toki, että NRJ on nuorten kanava musiikkinsa puolesta, mutta mikä nuoria sinne muuten vetäisi? Vastaus löytyi uskottavasta juontajasta - NRJ oli ottanut aamutiimiin tubetähti Mariieveronican. Tubenuoren vetäminen radion pariin on sama kuin Neuvostoliiton lakkauttaminen meidän sukupolvelle - siis täysi vallankumous. Tällä kertaa onnistunut sellainen!

Ja mikä parasta, niin teini heitti vielä päälle markkinamiehille loistavan vinkin - miksi tähti oli otettu aamuun, koska se on aika, jolloin toivotut kuulijat ovat koulussa. Nuoriso ei herää kuudelta kuuntelemaan aamua (toisin kuin keski-ikäiset) ja kahdeksan aikaan teiniläiset alkavat olla jo koulussa radion uluttumattomissa. Paras markkinapaikka tube-tähden radioshow:lle olisikin tällä laskentakaavalla iltapäivä.

Noiden primäärilähteiden lisäksi uutisia tulee myös työpaikalta ja ennen kaikkea kahviporukalta. Aika usein kahvitauolla keskustellaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu tai mitä pitäisi tapahtua. Joskus käymme pitkiäkin keskusteluja ihan tavallisista uutisista ja kun pöydässä istuu uutisten tekemisen ammattilaisia, niin puheet ovat joskus aika koviakin. Tuo oma rakas tuttu kahvipöytä onkin todella hyvä verrokkiryhmä sille, että omaa maailmankuvaansa saa mitattua ja verrattua muihin. Suotta aina moititaan, että kahvilla jourutaan ja puhutaan kakkaa - tehdään monesti sitäkin, mutta arkimaailmaan tuo porukka tuo valtavasti valoa (joskus parhaimmillaan jopa älynvaloa).

Televisio sen sijaan jää minulta kyllä täysin varjoon. En seuraa koskaan Ylen legendaarisia puoli yhdeksän uutisia tai vielä legendaarisempia maikkarin kympin uutisia. Television tarjonta puuroutuu liikaa ja illlan tv-uutiset on käsitelty päivän mittaan niin moneen kertaan, ettei puhuvia päitä yksinkertaisesti jaksa katsella. Ainakin minä käytän aikani tuohon aikaan johonkin ihan muuhun.

Kun katson kristallipalloon, niin uutisten tulevaisuus jatkuu. Sivistystä ja tietoa on edelleen välitettävä ja kysyntää tulee riittämään uskottaville viestintävälineille. Luotettavia uutisia ei tehdä somessa, mutta se voi olla kanava, jossa niitä välitetään. Uskottavaa uutisointia tulevat tulevaisuudessakin tekemään ammattilaiset. Sen vuoksi uskon, että uutisia tuotetaan pitkälti samoissa paikoissa kuin nykyisinkin. Seurattuani muutaman vuoden  sitä, kuinka ammattilainen muuttaa tiedon uutiseksi, tiedän, ettei se onnistu jokaiselta. Itse arvostan todella paljon ammattitoimittajan tekemää juttua tai kolumnia, jonka kirjoittajan tiedän varmasti tiedonvälityksen ammattilaiseksi. Ja on minulla muutamia suosikkitoimittajia, joiden jutut luen aina, aiheesta huolimatta  - kai se on rakkaudesta lajiin.

Mutta julkaisuformaatti tulee kokemaan suuren muutoksen. Tulevaisuuden menestys syntyy siitä, että uutiset syntyvät digitaalisesti, monikanavaisesti ja ennen kaikkea nopeasti niin, että niitä pystytään julkaisemaan heti tapahtuneen jälkeen ja viestiä pystytään tukemaan välähdyksillä suoraan tapahtumapaikalta.Samoin merkitystä on sillä, että uutisen elinkaarta pystytään jatkamaan ensiesiintymisen jälkeen. Digitaalisuus antaa vallan sille, että uutiselle voidaan tehdä jatkoa pitkin päivää ja uutisen tarinaa saadaan täydennettyä ja väritettyä vielä ensikosketuksen päällekin.

Valtava merkitys on sillä, miten uutinen tuodaan käyttäjälle. Se tulee saada helposti käytettävänä ja ymmärrettävänä käyttäjän taskuun tai vielä lähemmäs. Tällä hetkellä näyttää siltä, että video tulisi olemaan seuraavan sukupolven valinta, mutta ehkä se onkin vain välivaihe ennen jotain käyttäjän aivoihin suoraan syötettävää fiidiä. Tekijöiltä se vaatii kykyä muuntua vaatimusten mukaisesti, mutta kun pohja on hyvä, niin muutos ei ole mahdoton. Yksi minun salainen haaveeni on, että joskus pääsisin tekemään videoformaattista tiedonvälitystä - mitään osaamista tai erikoista lahjakkuutta minulla ei asian suhteen ole, mutta valtava kiinnostus yleensä paikkaa koulutuksen puutteet :D

Hauskaa viikonloppua kaikille - lukekaa lehtiä!

torstai 9. kesäkuuta 2016

Digimaailman työnseisaus eli somelakko

Työkaverini inspiroimana päätin ottaa viikon tauon arkea täyttävään somelaan.(https://www.linkedin.com/pulse/digipaasto-uhka-vai-mahdollisuus-hanna-ukkola) Seuraavaan viikkoon en siis meinaa kirjoittaa nokkelia postauksia Facebookiin, en aio kirjoittaa sanan sanaa LinkedIniin, enkä meinaa heittää näppäriä twiittejä tai jakaa kuvan kuvaa Instagramissa. Minua ei saa kiinni messengerin kautta, vaan yhteyttä jodutaan ottamaan ysäri-tyyliin tekstiviestein, puheluin tai postikortein  (eniten tietenkin toivon postikortteja, koska niissä on todellista historian havinaa ja 90-luvun tuntua). Muutun kertaiskulla diginäkymättömäksi.

Ainoan myönnytyksen joudun tekemään Whatsappin kanssa, koska se on ainoa järkevä keino saada teini-ikäisiä lapsia kiinni ja viikko ilman tuota yhteydenpitovälinettä voisi olla hieman liian riskaabelia jo perhesuhteiden kannalta.

Mikä saa ihmisen ajamaan itsensä sosiaalisen maailman ulkopuolelle? 

Lakkoonhan ei koskaan ryhdytä ilman pätevää syytä. Nytkin meillä on erimielisyys somen kanssa siitä, mikä on somen käytettävissä oleva osuus minun arkipäivästäni. Samoin keskustelemme siitä, onko some ansainnut niin suuren huomiomäärän kuin mitä sille tällä hetkelllä suon. Vai olisiko nyt kiky-hengessä aika pienentää somen osuutta ja lisätä elävien ihmisten kilpailukykyä huomiomarkkinoilla?

Somelat täyttävät elämäämme päivittäin. Vietämme aikaa erilaisten viestimien piirissä parhaimmillaan jopa tunteja selaten kuvia tai videoita, kommentoiden kavereiden postauksia tai lukien mielenkiintoisia artikkeleita. Otamme osaa useisiin keskusteluihin ja some muodostaakin meille omanlaisen yhteisön - paikan, johon kuulumme,vaikka olemme fyysisesti etäällä toisistamme. Tämä yhteisö on ihmeellisen addiktoiva. Voin tunnustaa seuraavani aktiivisesti omien postausteni ja artikkeleideni lukijakuntaa ja tunnen tietynlaista onnea siitä, että ajatukseni saavat lukijoita ja niitä kommentoidaan. Omaan myöskin verrattoman hauskoja ystäviä, joiden postaukset tai kuvat piristävät päivää ja saavat helposti hymyn huulille. Toivotan myös vilpittömästi onnea kaikille face-ystävilleni, kun näen heidän syntymäpäivänsä - ja ilahdun myös itse jokaisesta onnittelusta, joita sitä kautta saan. Postauksista saan myös ideoita siihen, mitä kirjoitan itse joko tänne blogiin tai sitten linkedinin puolelle. Mistähän ammennan ensi viikolla inspiraationi - elävästä elämästäkö muka?!

Somekanavat ovat myös merkittävä osa uutisvirtaa, josta saan tietoa päivän tapahtumista ja kuumista puheenaiheista. Itse seuraan Facebookissa useampien lehtien päivityksiä ja niistä klikkaan myös melkoista nippua artikkeleita päivittäin. Kun ystävä suosittelee jotain artikkelia, niin hän antaa tuolle uutiselle eräänlaisen lukutakuun. Jos joku kaverini tykkää artikkelista, niin on melko todennäköistä, että löydän siitä myös itselleni jotain mielenkiintoista.

Nyt aion kuitenkin heittäytyä olemaan viikon verran vain elävien ihmisten seurassa. Hylkään vapaaehtoisesti virtuaaliyhteisöni ja jättäydyn some-erakoksi. 

Haen tällä viikolla sitä, että näkisin, paljonko minulle vapautuu aikaa sitä kautta, että en istu sohvannurkassa puhelin tai tabletti kädessä selaamassa uutisvirtaa. Uskoisin, että ainakin ensimmäisinä päivinä kädet hakevat automaattisesti puhelinta taskusta, mutta aion tomerasti vastustaa houkutusta. Eri someloiden selaamisella täytämme päivässä luppoaikaa ja tyhjiä hetkiä, kun emme keksi mitään muutakaan tekemistä. Somesta on tullut tupakoinnin korvike ajantäyttäjänä. Mitä meistäkin jokainen tekee, jos olemme sopineet treffit johonkin ravintolaan ja tulemme ennen kaveria paikalle - otamme puhelimen käteen ja selaamme facea tai instaa, eikö?

Yhtä lailla haluan tietää, millaisen sosiaalisen loven someton elämä jättää. Putoanko kahviporukan jutuista, kun en näe uusimpia kuvapäivityksiä tai jaettuja raparperipekoni-reseptejä? Somen kautta olemme itse näkyvillä ja muodostamme toisenlaista minäkuvaa. Somessa voimme itse päättää, mitä puolta itsestämme näytämme tai korostamme ja toisaalta, minkä puolen piilotamme kokonaan. Minän merkitys koostetaan siitä, mitä ja miten paljon jaamme omasta elämästämme muille. Kirjoitammeko positiivisia fiiliksiä vai käytämmekö somekanavaa omien kriittisten mielipiteiden julkaisuun. Some on myös kanava vaihtaa ajatuksia - jos en ole siellä, niin jääkö minulta jotain mielipiteitä muodostumatta ja jääkö jotain merkityksellistä sanomatta?

Haen myös sitä, että näkisin, muuttuuko oma uutisten seuraamiseni sen vuoksi, etten klikkaa kenenkään suosittelemia artikkeleita. Selaan kuitenkin viikon aikana uutisportaaleja ja lehtien nettisivuja, vaikka en linkkejä jaakaan. Ennakkoon veikkaisin, että lehtien luku korostuu ja samoin vanha rakkauteni radio saa enemmän aikaa. Kovaan käyttöön tulevat joutumaan myös podcastit (Ali Jahangiri oli aloittanut kesäshownsa Yle Puheen puolella, sinne siis!)

Lakko-ohjeet - näin seisautan somen!

Lakkoilmoituksen mukaisesti, somenseisaus alkaa perjantaina 10.6. kello 10:00 ja loppuu seuraavan viikon torstaina klo 22:00. Perjantaina aamusta poistan puhelimesta ja tabletistani kaikki facebookin, linkedinin, Twitterin ja Instagramin appsit. Samoin poistuvat Messengerin sovellukset ja näiden kaikkien sovellusten ilmoitukset. Tätä kautta pitäisi siis houkustusten vähentyä. Tyhjentelen myös selainten ykkössivustot, jotta selaimetkaan eivät vahingossa houkuttelisi minua pahuuden teille.

Sen jälkeen homma perustuukin siihen, että on kyettävä vastustamaan kiusauksia, joita varmasti tulee. Voisin kuvitella, että maanantaihin mennessä olen jo hulluuteen asti somenpuutteessa, kun en tiedä, mitä hauskaa ystäväni ovat postailleet viikonlopun aikana.

Meinaan pitää muistikirjassani yllä ajatuksia viikon ajalta. Ensi viikolla täällä on siis luvassa fiiliksiä siitä, miten sain aikani kulumaan ja millaisena näen diginäkymättömän maailman. Suurimmaksi ajankuluttajaksi veikkaan kolmevuotiasta elosalamaa, jolle leikkiseura kelpaa aina. Seuraavana varmaankin tulevat kirjat ja podcastit, joita kuuntelen muutenkin paljon iltaisin. Toivon, että viettäisin enemmän aikaa elävien ihmisten kanssa keskustellen, mutta koska tuo lakko koskee vain minua, niin todennäköisesti sohvannurkan valtaavat muut perheen someilijat, joita lakkoni ei voisi vähempää kiinnostaa, koska juuri saivat instaan uuden videon, joka on "must see!"

Edessä on siis erilainen viikko tehdessäni sosiaalisen paluun 90-luvulle. Uskoisin, että kokemus on positiivinen, enkä usko, että sieluuni kovin suurta lovea tulee, vaikka hetkeksi siirrynkin "digistä printtiin". 
 


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Viisi varmaa tapaa olla tunnistettava keskari

1) Vihaat musiikkia, jota lapsesi kuuntelee

Sukupolvien välillä on aina ollut ja tulee olemaan musiikkikuilu. Itse kuuntelen musiikkia verrattain paljon. Pääsääntöinen lähteeni on Spotify, jonka jaan perheen teini-ikäisen  tyttären kanssa. Tästä yleensä seuraa se, että juuri, kun olen keskittynyt kuuntelemaan jotain hyvää levyä kuulokkeista, niin musiikki katkeaa ja puhelimeen tulee viesti "Spotify tauotettu, käytössä muualla". Tämän jälkeen alkaa viestien vaihto, jossa koetetaan selvittää Spotifyn omistajuutta ja käytön rajoja ja koko riita päätyy aina uhkaukseen siitä, että vaihdan salasanan ja otan koko käyttöoikeuden sovellukseen pois (mitä en koskaan tee, koska olen aika tyytyväinen, että lapset kuuntelevat musiikkia - vaikka vähän paskempaakin).

Pahoittelut poikkeamasta....

Siis joudun pakosti seuraamaan sivusta koko teinirykmentin musiikkimakua, joka vyöryy huoneista melusaasteena olohuoneen puolelle. Ja nyt olen huomannut, että teinit ovat siirtyneet sellaiseen musiikkiin, jota en yksinkertaisesti ymmärrä. Olen kuitenkin isääni viisaampi ja jätän yleensä kommentit esittämättä. Muistissani on valitettavan hyvin, millaiset kommentit sain omalta isältäni, kun kuuntelin talon ainoilla stereioilla WASP:ia, KISSiä, Iron Maidenia ja muita kuolemattomia kasarihevi-klassikoita. Eipä kuunneltu isäni kanssa samoja biisejä ei...

Ilmeinen sukupolvien jatkumo siis on se, että jokainen sukupolvi luo oman musiikkimakunsa ja edellisen sukupolven ei kuulukaan ymmärtää omien lastensa musiikkia. En minäkään ennen Beatlesiä ymmärtänyt....

2) Olet aina yhden sovelluksen jäljessä

Sosiaalinen elämä on siirtynyt pois fyysisestä kontaktista kohti virtuaalimaailmaa. Ihmiset toteuttavat itseään ja tapaavat toisiaan enemmän somen puolella kuin tapaamalla naamatusten toisiaan. Meille ovikelloa tutumpi ääni on viestin tai facebook-kommentin kilahdus. Itse asiassa jopa niin, että jos ovikello soi, niin kaikki katsovat hämmästyneenä toisiaan kysyen, kenen puhelimessa on uusi viestiääni ja kun todetaan, että ääni tulee ovikellosta, niin kukaan ei vaivaudu avaamaan, koska todennäköisimmin oven takana on joko jehovan todistaja tai kulkukauppias, eikä kumpikaan kuulu face-tuttaviin.

Sosiaalinen media kulkee aalloissa. Kärkiaallossa menevät aina ne sovellukset, jotka ovat kulloinkin pop. Noiden sovellusten käyttäjiä ovat yleensä ne, jotka ovat jotain tai haluavat olla jotain. Puhutaan nuorista ihmistä, jotka hakevat tunnettuvuutta ja näkyvyyttä eli käytännössä seuraajia ja klikkejä. Tällä hetkellä kuumimpia ovat snapchat, instagram ja whatsapp.

Kakkosaallossa tulevat sitten ne sovellukset ja some-maailmat, jotka vielä jokin aika sitten olivat jotain, mutta jotka "mutsit ja faijat löysivät". Vielä vaikkapa vuosi sitten Facebook oli nuorten keskuudessa kova sana, mutta isät ja äidit kömpivät perässä teinien kanssa samaan sovellukseen ja alkoivat a) kommentoida teinien postauksia ja b) julkaisivat omia noloja kuviaan tai mikä pahinta c) pyysivät teinin kavereita omiksi kavereikseen, niin joukkopako keskareiden valtaamasta sovelluksesta alkoi. Seuraavana teinit siirtyivätkin instagramiin ja luulivat olevansa turvassa. Nyt kun seuraan instaan liittyjiä, niin seurueeseen kuuluvat juuri mutsit ja faijat eli kohta instan päivät teinien maailmana ovat luetut.

Faktahan on se, että jos tietäisit, millä uudella tavalla teinit haluavat tuottaa sisältöä some-maailmassa vuoden päästä, olisit varmasti miljonääri. Kun nuo kaksi aaltoa ovat pyyhkineet sovelluksen yli, niin sen käyttäjämäärä ja sitä kautta mainosarvo ovat sellaisia, että eläkepäivät ovat turvatut.

3) Pukeutumisesi on kritiikitöntä

Mukavuus ennen kaikkea! Kun saavuttaa turvallisen keski-iän, niin pukeutumisen pääsääntö on mukavuus ja toimivuus. Talvella pukeudutaan lämpimästi ja turvataan kehon lämmönsaanti. Viis siitä, että vaatteet eivät ehkä näytä hyvältä tai ole kovinkaan hip ja pop, kunha vilu ei yllätä ja niska ei kärsi vedosta.

Pukeutumiseen pätee kyllä sama sääntö kuin musiikkiin. Vanhempien ei kuulu ymmärtää lastensa pukeutumista, eikä - herra paratkoon - ainakaan alkaa matkia sitä. Itse ihmettelin nuorena isäni silmäkulmien kurtistamista, kun leikkasin itse farkkuihin reiät polviin ja kuljin lenkkarinnauhat auki hiihtäen. Nyt kun nuorison muoti on jälleen kiertänyt ympyrän ja rei'itetyt farkut ovat tehneet onnistuneen paluun, niin huomaan tuon kulmien kurtistuksen periytyneen ja myös kiertäneen yhden ympyrän.

Kuljen myös estoitta ihmisten ilmoilla crockseissa tai tuulipuvussa ja talvella pidän kovilla pakkasilla karvahattua. Nolojen keski-ikäisten vaatteiden listahan on käytännössä loputon. En omaa minkäänlaista itsekriittistä asennetta omia vaatteitani kohtaan - ja täytyy tunnustaa, että tunne on vapauttava. Jossain vaiheessa sitä vaan lakkaa miettimästä, mitä muut ajattelevat.

4) Suhde koulutukseen ja työntekoon

Me 70-lukulaiset uskomme vielä yksilinjaiseen koulutus-työura-putkeen, jossa tavoitteena on mahdollisimman pitkä ura samassa työpaikassa ja se, että koulu, jonka kerran kävimme, olisi se lopullinen. Itse olen siinä mielessä ollut onnellisessa asemassa, että olen noin kaksikymmentävuotisen urani aikana ollut käytännössä kahden eri työnantajan palvelukseessa ja molemmissa melko pysyvällä kiinnityksellä. Pidän tätä asiana, josta olen tavallaan ylpeä.

Olen kerran saanut potkut ja tunne ei ollut mitenkään mieltä ylentävä (jos nyt ei maatakaatavakaan, koska olin jo melko tympääntynyt työhön, jolla ei ollut minulle merkitystä). Mutta kun mietin asiaa ympäristön näkökulmasta, niin olin tavallaan nolostunut siitä, että jouduin ulos vakituisesta työpaikasta.

Vasta viime vuosina olen ajatellut uudelleenkouluttautumista omaehtoisesti. Eli olen nyt pystynyt tunnustamaan itselleni, että valinta, jonka tein kaksikymmentä vuotta sitten ei ollutkaan lopullinen totuus, vaan maailmassa olisi muitakin vaihtoehtoja.

Kun seuraan niitä, joita ei keski-ikäisiksi lasketa, on suhde työhön ja koulutukseen toisenlainen. Elämä nähdään monilinjaisena eri mahdollisuuksien verkostona, jossa kouluttaudutaan silloin, kun halutaan oppia uutta tai vaihtaa maisemaa. Elämässä ollaan rinnakkain koulussa ja työelämässä ja koetaan löytää koko ajan jotain uutta. Lähtökohtana niin kouluttautumisessa kuin työelämässäkin on  seurata omia haaveita ja toteuttaa itseään. Työtä ollaan valmiita vaihtamaan parempaan koko ajan ja jatkuvasti myös seurataan työmarkkinoita ja markkinoidaan myös itseä ja osaamista (esim. Linkedinnissä). Työsuhteet eivät enää tähtääkään siihen, että joskus saadaan palkkioloma 20 vuoden työurasta, vaan tähtäys on enemmän elämyksissä ja siinä, millaiseksi työ koetaan. Väitän tämän tuovan haasteita myös työnantajille. Työntekijän luottamus ja halu työskennellä firmalle on ansaittava ja on myös kyettävä tarjoamaan työelämälle haasteita ja unelmia. Ja mikä parasta, se kannustin ei enää ole kokonaan rahalla mitattava, vaan enemmänkin sisällöllä.

5) Suhde alkoholiin ja päihteisiin

http://www.hs.fi/kotimaa/a1454295355291

Tutkimuksissa on todettu, että nuorten suhde alkoholiin ja tupakkaan on muuttunut. Perinteinen kännittely kaupungilla on nuorten keskuudessa vähentynyt ja tupakointi on muuttunut enemmän pienen porukan huviksi, joka myös yhteiskunnan toimesta on karsinoitu melko tehokkaasti.

Omat kokemukseni ovat samansuuntaiset. Nuoriso ei teini-iässä tunnu hakeutuvan kylille pussikalja-seurueissa, vaan ajanvietteet ovat toisenlaiset. Perusnuori ei ryyppää eikä polta, mutta harrastaa liikuntaa. Suhde alkoholiin on onneksi keventynyt myös asenteissa. Juomista ei enää ihannoida, eikä sitä porukkaa, joka pussikaljojen kanssa heiluu, pidetä kovinkaan kovana, vaan enemmän säälittävänä.

Toinen totuus on sitten se, että myös erot eri lähtökohdista tulevien nuorten välillä kasvavat. Ennen se porukka, joka kulki juomassa kaupungilla, saattoi tulla monenlaisista lähtökohdista. Joukossa oli normaaleiden ja epänormaaleiden perheiden lapsia ja jos poliisi joutui kuskaamaan humalaisen teinin kotiin, ei tiennyt tuleeko ovella vastaan kaupunginjohtaja vai arkki-alkoholisti. Nyt taas ryyppäävässä teinijoukossa näkyy ylisukupolven menevä syrjäytyminen. Käytännössä siis ne, joilla menee muutenkin huonosti (koulu, rahatilanne, työttömyys jne.), ovat myös nuorison juomisessa yliedustettuna. Tässä en uskalla tehdä yleistystä, vaan puhua vain omasta kokemuksesta. Kun omilta teineiltä kyselee, että ketkä siellä kaupungilla pämppäävät, niin vastaus on se, että ne, joiden isät ja äidit ovat siellä myös.

Syytä tähän en tiedä, enkä ole keksinyt selitystä. Mutta muutoksesta olen iloinen ja toivon, että tuo sama asenne jatkuisi myös siihen aikaan, kun nuoriso lentää omilleen ja alkaa hallita kokonaan omaa elämäänsä.

Summa summarun - jos olet facebookia käyttävä, crockseissa ja tuulipuvussa kulkeva kuukausipalkkainen humalainen, joka kuuntelee Iron Maidenia, niin olet todennäköisesti keski-ikäinen.