Kännykän lyhyt historia

 

Kun on riittävän vanha, kuten minä, muistaa ajan ennen kännyköitä (jonnet ei muista). Tuo alati käteemme liimautunut elektroninen jatke on kulkenut taskuissamme (ja joskus jopa kainalokotelossa, jonnet ei taaskaan muista) vasta sellaiset kolme vuosikymmentä. Tuossa ajassa siitä on tullut erottamattomampi osa meitä kuin sukulaiset, verovelka tai nivussilsa. Emme yksinkertaisesti enää pystyisi elämään elämää, jossa pieni surahdus taskussa ei muistuttaisi meitä siitä, kuinka virtuaaliystävämme meitä kaipailevat.

Lankapuhelimesta se lähti

Lapsuudessani kotitalouksissa oli yksi lankapuhelin, joka oli melkein naulattu kiinni puhelinpöytään - ja itse asiassa sitä yhtäkään puhelinta ei ollut vielä joka taloudessa. Puhelimen hankkiminen vaati puhelinosakkeen hankkimista tai vuokraamista ja liittymien - sekä puheluiden - hinnat olivat suunnilleen samaa luokkaa kuin lomaosakkeiden hinta tänä päivänä. Meille kotiinkin puhelin tuli vasta silloin kun itse olin lopettanut konttaamisen ja housuunpaskomisen. 

Sen lisäksi, että puhelin oli kodeissa arvokapistus, oli sen käyttö säänneltyä. Hupisoittelu ei ollut suotavaa ja oman läänin ulkopuolelle suuntautuvat kaukopuhelut piti pitää lyhyinä ja ytimekkäinä. Puhelinlaskua vahdittiin samaan tapaan kuin sähkölaskua nyt pörssisähkön aikaan. Ja auta armias, jos se lasku jostain syystä pääsi kipuamaan yli "saldorajan", niin syyllistä etsittiin tarkemmin kuin Mathias Rustia punaiselta torilta. 

Kavereita ei siihen aikaan haettu snapillä tai whapilla, vaan tärkein applikaatio kaverien löytämiseksi oli - yllätys yllätys - ovikello. Ovikelloa soittamalla sai kaverin äidin, isän tai isosisaruksen avaamaan oven, jotta pääsi kysymään, voiko kaveri olla tai missä se on, kun ei kotoa tunnu löytyvän. Toinen erittäin käytetty paikannussovellus olivat omat silmät. Kun näki kavereiden polkupyörät jonkun talon edessä, pystyi nopeasti päättelemään, montako kaveria mökissä jo oli ja mahtuisiko sinne vielä yksi lisää. Ja jos kavereita ei löytynyt mistään, oli luultavasti itselläkin jo aika mennä kotiin. 

Puhelinnumerot muistettiin ulkoa ja jos ei muistettu, ne etsittiin paperisesta puhelinluettelosta. Nykyiset GDPRS-perkeleet kauhistuisivat, jos näkisivät paksun eepoksen täynnä ihmisten nimiä, osoitteita puhelinnumeroita ja parhaimmillaan jopa ammatin vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Ja tämä tietokirja oli jokaisessa puhelinkopissa kaikkien saatavilla ilman maksumuuria, jäsenyyttä tai kestotilausta. Samainen puhelinluettelo muuten hoiti Google Mapsin virkaa. Jos vieraassa kaupungissa ei osoitetta ja lyhintä reittiä alkanut löytymään, piti etsimän puhelinkoppi ja sieltä varastaa puhelinluettelon karttasivu, niin johan alkoi mapsi paukkumaan.

Lähde: Wikipedia

Autopuhelimet ja voimamiesten kännykät

Seuraavana puhelin piti saada mukaan autoon. Omat muistikuvani ensimmäisistä autopuhelimista olivat  autoihin kiinteästi asennetut luurit. Puhelinboksi oli jossain takakontissa ja keskikonsolissa oli ehta luuri ja näppäimet, jotta pystyi lesosti soittamaan sukulaisille ja kertomaan, ettei ole kotona, vaan autossa. Puhelujen kuuluvuus oli samaa luokkaa kuin kolmen markan patteriradion ja puheluiden hinta lähenteli kullan tämänhetkistä grammahintaa. Nuo autovehkeetkin taisivat maksaa keskivertotyöläisen useamman kuukauden palkan (ennen veroja). Oli siis selkeä homma, ettei niitä joka ladaan asenneltu.

Lähde: Nokia

Kulkukauppiaille, jupeille (haha jonnet ei taaskaan tiedä!) ja muuten vaan koville jätkille luotiin sitten ensimmäiset oikeat matkapuhelimet. Niitä ei vielä taskuun saanut ahdettua, kun ei niin isoja taskuja osattu housuihin ommella. Muutaman kilon painoinen mötkylä saattoi olla muka vahingossa terassin pöydällä tai mökin kuistilla niin, että se näkyi ainakin kateellisimpaan naapuriin saakka. Todellisuudessa käyttöominaisuudet olivat nykyluureihin verrattuna ladan käynnistyskammen luokkaa ja ainoa, mitä sillä sai aikaan oli skolioosin selkärankaan kantamisesta.

Näistä ensimmäisistä matkapuhelimistahan puuttuivat lähes kaikki ne seikat, jotka ovat suomalaisessa viestinnässä ne tärkeimmät - tekstiviestit ja kamerat. Suurin ero lankapuhelimeen oli se, että soittajan numero tuli näkyviin ja puhelinta pystyi käyttämään kodin ulkopuolella. 

Tästä alkoi minun kännykkäkauteni, Ericsson NH198

Taivas aukeni, kun puhelimessa ei enää tarvinnut puhua

Sitten aletaan vihdoin jo päästä asiaan. Itse ostin ensimmäisen kännykän armeijan jälkeen - luuri maksoi käytettynä puolitoista tuhatta markkaa ja kokoa laitteella oli vielä sen verran, että kanniskelu vaati vyökotelon. Tuohon samaan aikaan liittyvät raflaavat kainalokotelot, joihin toiselle puolelle sai puhelimen ja toiselle puolelle vara-akun. Varsinaisella akullahan ei monia tunteja rällätelty, vaikka puhelujen hinnat olikin saatu hilattua jo "markka per minuutti"-tasolle.

Suomalaisittain ehdottomasti merkittävin keksintö puhelimissa olivat tekstiviestit. Yhtäkkiä meillä oli mahdollisuus kommunikoida toisten kanssa puhumatta mitään, mikä ihana vapaus!! Minunkin ensimmäisessä puhelimessa oli ainoastaan mahdollista vastaanottaa tekstareita, lähettäminen tuli vasta seuraavassa mallissa. 

Alussa tekstiviestejä muuten lähetettiin alkeellisen internetin kautta, hauskaa sinällään että useammassa puhelimessa oli mahdollisuus ottaa tekstareita vastaan, mutta ei lähettää. Jostain verkon syövereistä löytyi onneksi palveluja, joiden kautta tekstareita sai lähetettyä ilmaiseksi. Ensimmäiset tekstiviestit olivat muutenkin sanankäytön mestariteoksia. Tiukkaan 160 merkin rajaan piti saada mahtumaan markan verran asioita, koska montaa viestiä ei passannut yhdestä jutusta lähettää. Jos nykynuorten yhden sanan+emojin kommunikointi pitäisi suorittaa silloisella hinta/kpl-maksuperiaatteella, olisi henkilökohtainen konkurssi tullut jo vuosia sitten.

Toinen asia, mikä vapautui kännyköiden kehityttyä oli vastaamisvapaus. Kun puhelimet alkoivat tunnistaa soittajia, tuli mahdolliseksi valita, vastaako jollekin tietylle soittajalle, vai jättääkö kylmäksi. Lankapuhelinten aikaan peli oli kuin venäläistä rulettia - aina kun puhelin soi, piti vastata, vaikkei koskaan tiennyt, kuka siellä toisessa päässä on. Nykypäivänä en ikinä suostuisi moiseen. 

Työelämän aina tavoitettavissa oleminen

Sitä mukaa, kun kännykät tulivat jokaiseen taskuun (ja tässä vaiheessa ne jo mahtuivat keskikokoiseen povitaskuun), tuli ihmisille automaattisesta tavoitettavissa olemisen pakko. Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen firman kännykän, joka vapautti minut puhelinlaskuista. Vapaus tuntui paremmalta kuin se vankeus, jonka firman luuri toi mukanaan. Siitä eteenpäin olin aina tavoitettavissa. Työpuhelin kulki mukana arkena ja pyhänä ja siihen vastattiin aina kun se soi. Ihmiset loivat kännyköistä itselleen nopeasti vankilan, josta tänäkin päivänä pyristelemme eroon. Ainakin minä kaipaan toisinaan aikaa, jolloin puhelin oli sidottu kiinni kotiin, mutta minä en ollut sidottuna puhelimeen. 

Puhelinten kehittyessä nousi myös vaatimustaso tavoitettavuudessa. Ensin tulivat työsähköpostit kännykkään ja nykyisin jopa pikaviestimet ja verkkopalaverit pidetään sujuvasti liikkeessä puhelinten kautta. 

Minulle on vapauttavaa, kun olen asiakkaiden kanssa ja kumpikaan ei ole kiinni puhelimessaan. Veikkaan, että monelle esim. hierojalla vietetty aika on rentouttavaa juuri siksi, että siinä ei voi tehdä mitään muuta kuin maata ja nautiskella (tai kärsiä - ihmisestä ja hierojasta riippuen). Monet meistä (itseni mukaanlukien) on jollain tapaa sidottu luuriinsa aamusta iltaan. Suurin osa asioista on toki itse valittua vankilaa, mutta on siellä tarpeellistakin. 

Säätiedot, yhteystiedot, ystävyyssuhteet, karttapalvelut, kuvat

Mietitäänpä hetki, miten monta laitetta meidän nykyisessä puhelimessamme on. Soittaminen niistä alkaa nykyisin olla vähiten käytetty. Enemmän viestimme nykyisin muilla tavoin - lähetämme tekstiviestejä, kuvaviestejä, videoviestejä, ääniviestejä ja snäppejä-chättejä-mesejä-yv:tä-dm:ää ja muista mystisiä kirjainyhdistelmiä. Erilaiset kommunikaatiosovellukset varaavat päivästä huomattavan osan ja luovat meille melkoista fomoa arkipäivään. Eri ystävien kanssa kommunikoidaan eri sovelluksissa ja sovellusten sisälläkin milloin minkäkin nimisissä keskusteluryhmissä.

Vaikka olen itsekin vähentänyt huomattavasti somessa roikkumista, huomaan silti katsovani tyhjänpäiväisiä mihinkään liittymättömiä videoita tylsistymisen karkotukseksi. Sen verran ole itseltäni rajannut kokonaan pois, että TikTokia en puhelimeeni asenna. Ja tässä ei ole kyse mistään kiina-pelosta, vaan puhtaasti siitä, että sovellus on minulle aivan liian koukuttava. Olen testannut ja sen pauloista oli hiukka vaikeaa irtaantua. Parempi olla kokonaan ilman. Samaa suosittelen muillekin, jotka pelkäävät jäävänsä koukkuun kaikenlaiseen videojätteeseen.

Tuskin kukaan enää muistaa toistensa puhelinnumeroita tai pitää yllä osoitemuistioita. Numerot, nimet ja osoitteet ovat hyvässä tallessa puhelimen yhteystiedoissa. Ja osoitetiedoilla emme juuri mitään enää teekään, koska emme kyläile fyysisesti kenenkään luona. Jopa ystävyyssuhteet pysyvät yllä pääsääntöisesti virtuaalimaailmassa. 

Navigaatioonkaan ei enää tarvita tomtomeja tai muita navigaatiohärpäkkeitä. Jos autossa itsessään ei navigaattoria ole, niin sitten homman hoitaa Google maps. Meidänkin perhe on eksyttänyt itsensä lukuisia kertoja Helsingin kaduille mapsin avustamana. Ja Tampereellakin olen ajanut lukuisia kilometrejä tietämättä koskaan, missä olen edes käynyt. Olen vain sokeasti kuunnellut tasaisen kiihkottomasti puhuvaa naisääntä, joka opastaa minut paikasta toiseen. Mitenkähän käy, kun kesäkuussa lähden Ouluun...

Valokuvien suhteen puhelimet ovat olleet todellinen gamechanger. Enää ei pidetä kesäloman jälkeen diasulkeisia sukulaisille tai koota matkakuvia albumeihin. Nyt kuvat siirtyvät online verkkoon kaikkien töllisteltäväksi ja jatkavat elämää loman jälkeen. Elämän kuvajana löytyy Facebookin (me vanhukset) tai Instragramin (ne muut) kuvavirrasta. Olen ollut Facebookissa tänä vuonna 18 vuotta, mikä tarkoittaa isoa kaistaletta elämää. Sinä aikana virtaan on upotettu kuva jos toinenkin. Ja itse asiassa aika usein luen Facen muistoja ihan vain päiväkirjamaisesti, että muistaisin jotain omasta elämästä. Ehkä minun sukupolveni kohtalo on dementoituneena selailla puhelimista eri somealustojen feedia ja koettaa muistaa, millaista elämä oli. 

Ja aika harvalla taitaa nykyisin olla erikseen taskulaskin, herätyskello tai paperinen kalenterikaan erikseen matkassa. Yksien kuorten sisään on survottu iso läjä entistä arjen käyttötavaraa.

Appseja löytyy jokaiseen makuun ja tarpeeseen. Säätiedot kertoo Supersää ja valuutta-, pörssi- sekä pörssisähkön kurssit valaisee joku siihen erityisesti tehty sovellus. Valitettavasti olen vanhana lehti-ihmisenä jopa luopunut paperilehdistä kokonaan ja päivän uutiset tankkaan pieneltä näytöltä swaippaillen. Samalle näytölle tulevat myös push-ilmoitukset päivän pääuutisista ja merkittävistä tapahtumista. Ja sieltä se SaiPan hopeatarinakin tuli pitkälti seurattua.

Meille lapsellisille on tietenkin yksi riesa - tai ilo - tuo Wilma. Enää eivät nuhruiset reissuvihkot kulje lasten repuissa, vaan koetiedot, arvosanat, muikkarit ja hymyt kilahtavat Wilman kautta virtuaalisesti. Kommunikaatio koulun ja kodin välillä on kasvanut eksponentiaalisesti, mutta jotenkin tuntuu, että tietoa tulee jopa liikaa. Kun tietoa tulee joka päivä ja pienistä jutuista, siihen kyllästyy. Vähän niin kuin Facebookiin aikoinaan. Kun katsoit kolmenkymmenen kaverin lounaslautasen kuvia, ei sitä pitkään jaksanut selailla. No nyt on tilanne mennyt siihen, ettei kukaan enää postaa mitään kivaa, vaan koko kanava on mainoksia täynnä. 

Vastaisku riippuvuudelle

Nyt päästään vasta siihen, miksi tätä kirjoitusta kävin tekemään (sori!). Meidän suomalaistenkin kännykkäriippuvuus on mennyt sille tasolle, että lasten puhelinten käyttöä kouluissa on suitsittava jo lailla. Olemme kasvaneet liiaksi kiinni luureihin ja ongelma on siirtynyt korkojen kera lapsiin. Kännykkäkielto on taatusti paikallaan, kun ajatellaan, että viime vuosien suurimpia huolenaiheita kouluissa ovat olleet kiusaaminen, väkivalta, yleinen levottomuus sekä työrauhan puuttuminen. Väittäisin, että erittäin isossa roolissa ovat juuri puhelimet. 

Ja valitettava fakta on sekin, että jos koulurauha halutaan oikeasti taata, se tapahtuu juuri lainsäädännön kautta. Laki antaa kouluille hartiat toimia oikein ja pitää kännykät pois oppitunneilta. Mielelläni olisin nähnyt kiellon ulottuvan myös välitunneille, mutta nykyinen laajuuskin on jo hyvä alku. Puhelimiin liittyy sellainen hauska harha, että olemme ostaneet lapsille aikoinaan puhelimet turvaksi. Ajatus oli se, että lapsi on aina tavoitettavissa ja lapsi myös tavoittaa vanhempansa joka tilanteessa. Nyt tuo turva onkin kääntynyt turvattomuudeksi. Tuntuu, että aiemmasta turvavälineestä onkin aiheutunut lapsille itselleen enemmän haittaa. 

Ehkä joku samanlainen saldoraja olisi paikallaan meille aikuisillekin. Totta kai sahaan tässä myös omaa oksaani, koska juuri tällä hetkellä tätä tekstiä luetaan puhelimen näytöltä. Mutta silti - olen vahvasti sitä mieltä, että luurin kanssa tulee pelehdittyä aivan turhan kauan joka päivä. 

Oman käytön rajoittaminen vaatii kriittistä silmää. Mikä käytössä on oikeasti tarpeellista ja mikä turhaa? Miten paljon käytöstä on viihdekäyttöä ja kuinka monessa paikassa puhelimen tarvitsee olla mukana. Toimisiko juoksulenkki ilman älykellon sovellusta ja nappeja korvissa (no ei toimi!)? Tai tarvitseeko minun tietää heti jokaisen mikkokoivun eron käännekohta vai pärjäisinkö ihan perusuutisilla? Paljonko ylipäätään tarvitsen ilmoituksia?

Turhat sovellukset kokonaan pois ja lopuille saldoraja

Olen muutaman kerran viettänyt trendikästä digipaastoa. Tällöin olen poistanut puhelimesta some-jutut kokonaan ja jättänyt ainoastaan pakolliset kommunikointiin liittyvät sovellukset. Veikkaan, että nykylainsäädännöllä saa jonkin sortin tuomion heitteillejätöstä, jos lapsen Whatsapp-viestiin ei vastaa alle viidessä minuutissa. Paaston alussa tulee hieman fomo. Sitä on varma, että kaikki julkkikset eroavat ja löytävät uuden puolison juuri silloin, kun ei itse mitään juorufoorumia seuraa. Pikkuhiljaa pää alkaa selviämään some-sumusta ja huomaa, että oma ajatuksenvirta piristyy. Olin pitkään tämän bloginkin kanssa jumissa, kun ideoita ei mistään tullut. Nyt kun olen viihtynyt enemmän muistikirjan ja vähemmän insta-feedin äärellä, alkaa pää taas toimia entiseen malliin. 

Itselläni ei ole muutenkaan päällä ilmoituksia mistään some-sovelluksista. En myöskään pidä ääniä päällä puhelimessa ja en pariin viime luuriin ole edes tiennyt, millainen soittoääni puhelimessani lienee. Pidän suht tiukasti itselläni oikeuden valita, milloin vastaan puhelimeen ja milloin en. Olin niin monta vuotta työelämässä puhelimen orja, että nykyisin yöpöydällä ei ole sellainen puhelin, joka voisi soida. Puhelin siinä kyllä on, mutta sekin vain siksi, että uniongelmaisena tulee kuunneltua podcasteja tai äänikirjoja aamuyöstä. Niin, ja joskus tarttee kyllä herätyskelloakin.

Puhelimiin on nykyisin saatavilla ihan päteviä rajoittimia pitämään somesormet kurissa. Niissä pystyy seuraamaan omaa puhelimenkäyttöä sekä myös laittamaan aikarajoitukset sovelluskohtaisesti. Jos pelkäät, että doomskrollaus saattaa sinut turmioon, voit helposti laittaa itsellesi suitset ja vähentää puhelimen käyttöä. Itse en moiseen ole vielä lähtenyt, mutta harkinnut kyllä. Jo pelkästään tuollaisten rajoittimien olemassaolo kertoo siitä, että puhelimesta saa helposti itselleen myös ongelman. Sitä ongelmaa ehkä vielä toistaiseksi vähätellään, mutta tulevaisuudessa tätäkin riippuvuutta tullaan vielä hoitamaan laajemmin.

On aika selvä asia, että ilman älylaitetta emme tule fiksusti toimeen. Pankkiasiat, kommunikaatio, ihmissuhteet ja aika lailla kaikki kodin ulkopuolinen toiminta liittyy jollain tavalla puhelimeen ja verkkoon. Mutta puhelimen kanssakin tulee olla varovainen - helposti se vie vapaa-ajastamme turhan suuren osan ja sille ajalle voisi löytyä fiksumpaakin käyttöä - kuten vaikka ihan naamakkain seurustelu oman perheen tai läheisten kanssa.