Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin. 

Kuinka suursodat syntyvät

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Pakko palata tässä julkisessa päiväkirjassa taas maailmanpolitiikan arkipäivään, koska globaalisti tapahtumia on käytännössä koko ajan. Lisäksi pienten yksittäisten tapahtumien sivuvirrat voivat merkitä jotain suurempaa - tai olla yhtä paljon merkkaamatta mitään. Tämän viikon ykkösuutiset tulevat - ylläripylläri - Yhdysvaltojen toimesta. Trump joukkoineen kaappasi Venezuelan presidentti Nicolás Maduron ja toimitti hänet Yhdysvaltoihin säilöön. Valta siirrettiin amerikkamyönteiselle ja ennen kaikkea maan öljyvaroista aiemmin vastanneelle Delcy Rodríguezille. 

Jo sinällään toisen itsenäisen maan johtajan syrjäyttäminen väkivalloin rikkoo luultavasti suurinta osaa kansainvälisistä laista. Tekoa suurempaa on suurvaltamalli, jota nyt aletaan noudattaa. Kansainvälisten sopimusten sijasta kuunnellaan enää vahvimpien lakeja, joissa isompi voi tehdä pienemmälle mitä huvittaa kenenkään estämättä. Lienee nyt jo turha sanoa, että Venezuelan tapauksessa (kuten Ukrainan, Palestiinan yms.) YK on ollut täysin hampaaton. Ihmettelen kansallisvaltioiden halukkuutta ylläpitää toimimatonta ja itsessään kohtuuttoman raskasta valtamekanismia, joka on hyödytön. Pelkästään Suomen jäsenmaksut YK:n suuntaan ovat yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa.

En ota kantaa, oliko Maduron syrjäyttäminen väärin tai oikein. Enkä usko, että Maduro edes oli syyllinen siihen, että Yhdysvallat lähti ristiretkelle Etelä-Amerikkaan. Suurempi syy olivat luultavasti Venezuelan käsittämättömän suuret öljyvarat sekä maan vasemmistolainen hallintoperinne. Venezuela, kuten Kuubakin, ovat kuuluneet vahvasti Venäjän etupiiriin Etelä-Amerikassa ja ovat siten Yhdysvalloille hankala pala purtavaksi. Kuubalta ovat talouskriisi sekä epävakaat poliittiset olot syöneet kaikki kulmahampaat, mutta Venezuelan tilanne on toinen. Nyt kun Venäjä on jäänyt melko yksin, alkavat epäsuositummatkin kaverit kelvata. Siirtämällä Venezuelan hallinnon omiin käsiin, eliminoi Yhdysvallat Venäjän uhkaa Etelä-Amerikassa kauemmas. Lisäksi se syö Venäjän uskottavuutta kumppanina myös muualla. Pala kerrallaan on Putinin diktatuurista tullut poliittinen hylkiö, jonka kanssa halutaan kaveerata vain rahasta.

Mitä tekee Kiina?

Yhdysvaltojen Venezuelan retki osoittaa, että tämän päivän - ja etenkin huomisen - maailmassa puhuvat aseet ja suora toimintavalta. Venezuelan jälkeen on kansainvälisen yhteisön kovin paha mennä sanomaan Kiinalle, ettei Taiwania saisi vallata. Ja veikkaan, että puhutaan enää viikoista, kun Kiina aloittaa oman operaationsa Kiinanmerellä. Uskon, että Kiinassa osataan lukea peliä ja valtausmanööverit tehdään pikaisesti Yhdysvaltojen aloittaman valloituskierroksen jälkeen. (Luojan kiitos olen näissä arvailuissani yleensä ollut enemmän väärässä kuin oikeassa...)

Taiwan on ollut Kiinalle kivi kengässä Maon ajoista lähtien. Kommunistisen vallankumouksen ja Maon voittaman sisällissodan jälkeen Tšiang Kai-šek joukkoineen pakeni silloiselle Formosalle ja julisti saaren itsenäiseksi Kiinasta. Asia jäi kaivamaan Mao Zedongia ja nyt hänen vankkumatonta faniaan Xi Jinpingiä. Kiina ei hyväksy Taiwanin itsenäisyyttä ja katsoo alueen kuuluvan samaan Kiinaan kuin kaiken muunkin lähipiirissään. Tripolaarisesti ajatellen Kiina pyrkii varmistamaan Aasian herruuden itsellään ja se tulee aiheuttamaan ongelmia alueen pienempien kansallisvaltioiden lisäksi myös Yhdysvalloille. 

Kansainvälisestä yhteisöstä puuttuvat tällä hetkellä kaikki tasapainottavat elementit. Yhteisiä sopimuksia kunnioitetaan tasan verran kuin se itselle sopii ja jos ei sovi, tehdään toisin. Niin teki Venäjä, niin tekee Yhdysvallat ja niin tulee tekemään myös Kiina. Vastavoimia estämään voimatoimia ei ole, kun ennen aseellisena käsikassarana tunnettu Yhdysvallat on ottanut toisenlaisen - muista erottautuvan - roolin. Kun kansainvälisen yhteisön aseellinen vastavoima on poissa käytöstä, ei mikään estä suurempia asemahteja tekemästä omia päätöksiä. Vika on siinä, että olemme nojanneet liikaa Yhdysvaltojen pysyvän aseineen niin sanottuna järjen äänenä. 

Trumpin puheet Grönlannista ovat perus-trumppailua vakavampia

Venezuelaa vaarallisempia Euroopalle ovat Trumpin puheet siitä, että Yhdysvallat aikoo vallata, ottaa tai ostaa Grönlannin itselleen. Yhdysvallat perustelee kantaansa kansallisella turvallisuudella. Mikäli Yhdysvallat ei saarta valtaa itselleen, tulee sinne heidän näkemyksensä mukaan joko Venäjän tai Kiinan tukikohtia. Eli Yhdysvallat alkaa rakentaa jo maailmankarttaa jonkinlaista suurempaa konfliktia varten. 

Toinen mitä Trump selvästi vaikuttaisi ajavan, on Yhdysvaltojen irrottamista Natosta sekä syvemmästä yhteistyöstä vanhan mantereen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen on Eurooppa ja Yhdysvallat niputettu yhteen länsiliittoumaksi, jonka vastavoimana toimi ensin kommunistinen regiimi ja myöhemmin selkeästi Venäjä ja myöhemmin myös Kiina. Nyt tuo rakkaus on Trumpin mielestä lakastunut ja on aika siirtyä uusille urille. Yhdysvallat alkaa polkea latua yksin omaan suuntaansa vailla päämääriä estäviä kumppaneita. 

Tekemällä minkään peliliikkeen Grönlannin suhteen, on länsiliittouman sidos vaarassa purkautua lopullisesti. Eurooppa ja EU eivät voi antaa Grönlannin luisua pois Tanskan käsistä ihan vaan, koska Yhdysvallat sitä haluaa. Ja toisaalta taas eivät Euroopan valtiot oikein voi asettua Yhdysvaltoja vastaankaan.

Yhteenmuurattu länsiliittouma on maailmansotien jälkeen tarkoittanut pitkälti sitä, että Euroopan turva on amerikkalaisissa aseissa. Monille maille se on tarkoittanut sitä, että maan puolustus nojaa paljon Nato-joukkoihin ja oma aseellinen miehistö sekä kalusto ovat minimaalisen pieniä. Jos Suomen kokoisella maalla on Euroopan vahvin tykistö, se ei ole pelkästään Suomen vahvuutta, vaan yhtä paljon muiden heikkoutta. 

Luojan kiitos Suomi on pitänyt yllä puolustusvalmiuttaan yllä läpi kaikkien vuosikymmenten. Sen lisäksi meillä on osattu varautua Venäjän uhkaan jo vuosia ennen muita Euroopan maita. Kalustoa on päivitetty, lisätty sekä miehistön koulutuksesta on huolehdittu, vaikka uhka ei ole kirjoitettu kuin pääesikunnan mustaan kirjaan - ja sinnekin hailakalla musteella. Nyt tuo varautuminen tulee joka tapauksessa tarpeeseen - toivottavasti ei koskaan täyteen käyttöön. Ainoa ongelma on huoltovarmuuden maantieteellinen heikkous ja oman tuotannon kapeus.

Trump tuntuu noudattavan täysin uutta doktriinia, jossa se on kiinnostunut vain omista eduistaan ja aikoo ottaa, ostaa, vallata tai hankkia muilla keinoin kaiken, minkä haluaa. Ukrainassa sitä kiinnostavat luonnonvarat, Venezuelassa öljy ja Grönlannissa oma turvallisuus. Trump ei mielestään tarvitse Euroopalta mitään, mutta joutuu toimimaan maanosan turvatakuina ja etäpoliisina saamatta mitään vastineeksi. Koko toisen hallintokauden läpi Trump on kritisoinut muiden kuin Yhdysvaltojen maksujen pienuutta Natolle sekä heikkoa osallistumista USA:n ulkopuolelta. Trumpin näkemyksen mukaan muut Nato-maat ovat pelkkiä hangaround-jäseniä, kun Yhdysvallat joutuu kantamaan täyden vastuun.

Tässä jätetään kätevästi huomioimatta, että tuo samainen Nato elättää suurelta osin Yhdysvaltojen massiivista asetuotantoa ja laajeneva markkina tietää Yhdysvalloille lisää tuloja. Kun Yhdysvallat myi pelkästään viime vuonna noin kaksisataa F-35 hävittäjää, jonka hinta on 100 miljoonaa kappale, on kaupan arvo yksinään 20 miljardia (verrokkina koko Suomen valtion menoarvio on noin 90 miljardia). Ja hävittäjät ovat vain pieni osa katalogista.

Näin ne sodat ovat ennen alkaneet

Jos luetaan historiankirjoja - ja miksipä emme lukisi - huomataan, että suuremmat sodat ovat alkaneet syvistä talouskriiseistä, kansallisesta tyytymättömyydestä tai puhtaasta oman edun tavoittelusta. Sodilla on koetettu paikata sisäpoliittista epävarmuutta, vajentunutta valtionkassaa tai alueellisia erimielisyyksiä. Tällä hetkellä kaikki noista ovat jollain tapaa aktiivisia. 

Talouskriisi kyykyttää koko Eurooppaa ja erittäin vahva oikeistovirtaus nostaa päätään. Kansallisvaltiot alkavat varmistella omia rajojaan ja rajaavat ulkopuolisten pääsyä maahan. Eripura ei niinkään liity valtioiden välisiin kiistoihin, vaan maahanmuuttovirtoihin. Seurasin uudenvuoden aaton juhlinnasta kerättyjä videoita, joissa Saksassa ja Hollannissa mellakoitiin ihan huolella. Videoiden otsikoissa väitettiin mellakoitsijoiden olevan islamisteja. Eli vastustus eivät välttämättä kohdistukaan yleisesti maahanmuuttajiin, vaan pelkästään tietystä suunnasta tai oikeastaan uskontokunnasta tuleviin maahanmuuttajiin. Kun en asiaa  millään tapaa tunne, kommentoin vain noita otsikoita. Mutta meno oli kyllä rajua. Ilotulitusraketteja ammuttiin suoraan ihmisjoukkoihin, niillä ammuttiin pelastushenkilökuntaa ja toiminnan tuloksena ainakin Hollannissa paloi Vondelkerk kirkko. Ei ihan kevyttä kamaa noin juhlapäiväksi.

Yhdysvalloissa koko maa on sisäpoliittisesti jakautunut kahtia. On trumpistit ja muut. Sisäpoliittista epävakautta on kätevää korjata kiinnittämällä huomio muualle - vaikka Venezuelaan. Nimellisesti ollaan korjaamassa vuosia sitten käsiin levinnyttä huumeongelmaa, mutta oikeasti saadaan kansalaisten huomio muualle kotipesästä ja samalla rapautuvaa kannatusta voidaan kosiskella läpi syvien rivien. Jos Yhdysvaltojen huumeongelmaa halutaan ratkaista, olisi luonnollisin iskukohde jossain Venezuelaa lähempänä. Harmi vain, ettei Meksikolla ole samanlaisia öljyvaroja kuin Venezuelalla.

Ja samaa tekee Venäjä. Kun talous oli kuralla, lähdettiin Ukrainaan sitä paikkaamaan. Venäjän hyökkäyksen syynä ei ole ollut muu politiikka kuin talouspolitiikka. Putinin kleptokratia oli varastanut itse itsensä niin tyhjiin, että oli pakko etsiä uusi kohde. Ukraina oli sopivan lähellä ja sopivan rikas. Kohteen tiedustelu ja ennakkoarviot menivät pieleen ja lopputuloksena on satojatuhansia miehiä arkussa ja kriisi jolle ei onnellista loppua ole vieläkään näkyvissä. 

Niin paljon kuin tämä harmittaakin sanoa, niin Kiina on tämän tripolaarisen amentokratian (hulluinvallan) ainoa järkevästi ja loogisesti ajatteleva napa. Se pysyy taustalla kaikissa muissa konflikteissa kuin omissaan. Se ei valitse puoliaan, vaan tasapainottelee osapuolten välissä. Sillä on selkeästi oma agendansa, jota se valmistelee, mutta se odottaa oikeaa hetkeä iskeä. Tähän Kiinalla on myös varaa, koska sen talous ei vielä sakkaa yhtä rajusti kuin Yhdysvaltojen, Euroopan, Venäjästä puhumattakaan. Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Kärsivällisyys on viisauden kumppani".

Olen sotatieteilijöiden kanssa samaa mieltä, että Euroopalla on todella kiire varustautua mahdollisesti laajentuviin kriiseihin. Puutetta on monien maiden osalta sekä materiaalissa että miehistössä. Laiminlyötyjä vuosikymmeniä ei kiritä muutamassa vuodessa, mutta työ on aloitettava. 

Ongelma on jo pelkästään puolustusteollisuudessa. Materiaalintuotanto on annettu muille kuin omille tehtaille ja suuri osa sotamateriaalista on tuontitavaraa. Jos kävisi niin, että tämä koko kriisi levähtää Euroopan laajuiseksi ja Yhdysvallat kieltäytyy tukemasta (tai on vaikka vastapuolena), ei meillä ole riittävästi omaa tuotantoa vastaamaan kysyntää. Keski-Eurooppa on talousalueena suuri ja sen resurssit ovat riittävät, joten se pystyy kirimään tuotantovajetta nopeammin. Mutta entäs Suomi? Me olemme edelleen ja tulemme olemaan täällä pohjolan perukoilla pitkien huoltomatkojen päässä. Kun kranaatit loppuvat, ei niitä enää Itämeren kautta tänne enää tuoda, jos tarkoitus on lennättää niitä itärajan taakse.

Kukaan järkevä, inhimillinen, ihminen ei halua sotaa. Mutta historian valossa ihmiskunta ajautuu syvempään kriisiin säännöllisin väliajoin ja hyvin usein hommat eskaloituvat sodiksi. Vaikka kriisiä ei tulisi tai nyt voimistuvat jännitteet laukeaisivat, on hyvä muistaa, että viisas varautuu ajoissa ja riittävästi. Kun virtaukset osoittavat, että Venäjä ei ole pyrkimässä rauhaisaan rinnakkaiseloon Euroopan kanssa ja Yhdysvallat koettaa kaikin keinoin vetäytyä aseellisen tukirangan roolistaan, ei meille raukoille muuta jää kuin pitää huolta itse itsestämme. 

Lukuhaaste-25 vuodelle 2026

 

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden takia kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani myös suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Tämän lukuhaasteen myötä aktivoin taas useamman vuoden uinumassa olleen kirjablogini "Sivujen sisältä". Kirjoittelin blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Syynä tuohon kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Turhan usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestäänselvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennene kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Sivujen sisältä -blogin löydät täältä