Oikeiston nousu voi rikkoa Euroopan sisältäpäin

 

Pysyykö tähtilippu edelleen salossa? Tekoälyn tekemä luomus

Saksassa natsimörkö nosti karvaista päätään äärioikeistolaisen AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) voitettua Saksi-Anhaltin osavaltiovaalit lähes ehdottomaan enemmistöön oikeuttavalla äänisaaliilla. AfD:n voitto on kuitenkin vain yksi kapea sivuvirta koko oikeisto-Tonavassa, joka Euroopassa virtaa. 

Saksi-Anhaltin vaalitulos huomioitiin läpi vanhan mantereen. Sisäpoliittisten rintamien kasaantuminen oikealle päin on tosiasia useissa Euroopan mahtimaissa - ja myös Suomessa. Toisen maailmansodan jälkeen oikeistolaisuutta on jostain syystä pidetty pahempana ääriliikkeenä kuin vaikkapa vastaavaa äärisiirtymää vasemmalle. Periaatteessa mitkään ääriliikkeet eivät ole demokratialle hyvästä, mutta samalla ne kuuluvat olennaisena demokratian sisältämään poliittiseen vapauteen. Pitkälti ääriliikkeiden aiheuttaman vallankumousriskin vuoksi meilläkin on olemassa edustuksellinen demokratia, jonka tehtävä on estää liiallinen vallan keskittyminen yksiin käsiin. Ja edustuksellinen demokratia on ollut suhteellisen toimiva ratkaisu - ainakin tähän saakka. 

Oikeistolainen Eurooppa kääntyy sisäänpäin

Sodan jälkeen kansallisvaltioiden ideologiaa on koetettu ajaa alas ja muuttaa Eurooppaa enemmän kohti Yhdysvaltain kaltaista liittovaltiota. Kansallisvaltiolle kuuluvia tehtäviä on liu'utettu EU:n päättäviin elimiin ja yleiseurooppalaisia käytäntöjä on siirretty koskemaan kaikkia jäsenmaita yli kansallisten päätöksentekijöiden. Jokainen Suomessakin muistaa kurkkudirektiivin tai tietää nykyiset paskat pullonkorkit. Ei noita ideoita täällä Suomessa keksitty, mutta täällä niitä kuitenkin toteutetaan.

Euroopan Unionin ongelma on alusta saakka ollut, että sen jäsenmaat tulevat kovin erilaisista maantieteellisistä ja poliittisista todellisuuksista ja niiden poliittinen historia on toisistaan poikkeava. Portugalin aroille ja Lapin erämaahan eivät kaikki säännöt päde samalla tavalla. Koko Euroopan Unionin olemassaolon ajan on Suomessakin kuulunut vahvoja soraääniä sille, pitääkö Suomen kuulua EU:iin vai ei. Euroopan unionia pidetään epätasa-arvoisena jäsenmailleen ja ongelmaksi koetaan myös vahva epätasapaino maksajien ja saajien välillä. 

EU-jäsenyys on tuonut Suomelle vakautta, taloudellisesti helppoja aikoja sekä suuren lähimarkkinan heti Itämeren takana. Osana Euroopan Unionia olemme saaneet nauttia vanhan mantereen talousveturien antamasta vetoavusta ja rahallisista etuuksista. Ilman EU:ta emme olisi liidelleet näinkään pitkälle talouden myötätuulissa. EU:n merkitys on viime vuosina vielä korostunut, kun talouspakotteiden ja sotilaallisen yhteistyön vuoksi Eurooppa on tiivistänyt rivejään Venäjää vastaan. Jopa Venäjälle tuli yllätyksenä, kuinka vahvasti Euroopan maat nousivat yhteisrintamassa sitä vastaan Ukrainan puolustuksessa. Se on vain yksi ranskalainen viiva pitkässä listassa vääriä arvioita, jotka Putin teki hyökätessään Ukrainaan.

Oikeistolaiseen ideologiaan kuuluu vahva kansallisvaltioiden tuki sekä erottelu meidän ja muiden välille. Oikeistohallitusten aikaan valtiot kääntyvät enemmän sisään- kuin ulospäin ja poliittinen fokus keskittyy maan sisäisten asioiden hoitamiseen. Sisäinen turvallisuus korostuu ja rajat omaan maahan haluttaisiin pitää enemmän kiinni kuin auki. 

Valitettavan usein oikeistolaisesta ideologiasta kyetään näkemään vain maahanmuuttovastaisuus, rasismi ja totalitarismi. Nuo kaikki ovat ikäviä lieveilmiöitä, mutta tänä päivänä eivät edes suurin uhkakuva, mikä oikeistolaiseen valtakeskusteluun etenkin Euroopassa liittyy.

Vaarana koko Euroopan Unionin kaatuminen

Kansallisvaltio-ideologian korostuminen on Euroopan Unionille myrkkyä. Yhteisön suurin uhka on se, että se murenee sisältäpäin, koska silloin kehitystä ei pysäytä kukaan. Jos useampi EU-jäsenmaa  toteaa jatkavansa poliittista tietä itsenäisenä ja irtoaa EU:sta, syntyy kierre, jossa koko rakenne murtuu.

Ja Euroopan Unionin murtuminen on asia, jota Venäjä toivoo enemmän kuin mitään muuta. Yhtenäistä EU:ta vastaan Venäjällä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta poliittisesti tai edes sotilaallisesti. Tilanne muuttuu olennaisesti, jos jäsenmaat joutuvat hoitamaan puolustusta yksin tai edes kahdenkeskisin sopimuksin. Tilanne olisi kaoottinen myös Suomelle. 

Valitettavasti heikko EU pelaa myös Trumpin pussiin. Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä EU:ssa kaksijakoinen. Toisille Yhdysvallat on punainen vaate, kun toiset maat taas hakeutuvat edelleen lännen jättiläisen kainaloon. Ja valitettavasti Yhdysvaltojen markkinat ja mahti ovat sitä luokkaa, että ilman sitä yhdelläkään kansallisella taloudella ei ole helppoa. Yhdysvallat seisoo myös vaa'ankieliasemassa suhteessa Natoon. Ilman Yhdysvaltojen tukea, ei Naton mandaatti ole riittävä. Ja Euroopan puolustus linkittyy tällä hetkellä vahvasti juuri Nato-maiden asevoimiin.

Vaikka EU ei kokonaisuutena murtuisikaan, hidastuu viime vuosina alkanut yhteistyön kehitys merkittävästi, mikäli kansalliset päätöksentekoelimet päättävät keskittyä maiden sisäisten asioiden hoitamiseen. Koko Euroopan Unioni on sen kokoluokan himmeli, että siinä on tasan kaksi vaihdetta - sitä ajetaan joko täysillä tai ei ollenkaan. Mitään puolivillaista tanssivaa kongressia ei kenenkään kannata ylläpitää. 

Edes äärioikeistolaisuus ei ole pelkkää natsismia

Meistä kukaan ei halua palata totalitarismiin, tai äärioikeistolaiseen natsismiin. Eikä meillä sen isompaa kaipuuta ole kommunismin kulta-aikoihin. Mutta silti Saksi-Anhaltin vaalit voittaneella AfD:llä on selkeitä pointteja, joilla se houkuttelee äänestäjiä. En siis halua missään nimessä puhua puolueen puolestapuhujana tai asian edistäjänä, mutta kaikissa ääriliikkeissä on syytä ymmärtää, mistä suosio johtuu. Pelkkä itku ja vaikerrus ei auta. 

AfD:n vaaliohjelmassa korostettiin Saksalaisten kansallistunteen ja nationalististen periaatteiden voimistamista vaatimalla Saksan lipun näkymistä kouluissa ja kansallislaulun liittämistä koulutilaisuuksiin (verratkaapa tätä meidän pikkuiseen Suvivirsi-kohuun). Vahvan maahanmuuton vastustamisen lisäksi korostuvat isänmaallisuus ja eräänlainen paluu perinteisiin arvoihin. Äärioikeistolaisuuden voima on kansallistunteen voimistamisessa sekä sisäisen turvallisuuden vahvistamisessa. Näillä pyritään luomaan selkeä "me vastaan muut" -asetelma. AfD haluaa hillitä maahanmuuttoa sekä helpottaa haitta-maahanmuuton kitkemistä karkotuksin ja palautuksin.

Saksan, kuten koko keskisen Euroopan, ongelmat maahanmuuttajien kanssa ovat toista luokkaa kuin Suomessa - vielä. Euroopan keskuksissa maahanmuuttajien määrä sekä heidän aiheuttamansa ongelmat ovat arkipäivässä näkyviä ja vastakkainasettelu kantaväestön kanssa voimistuu sitä mukaa, kun maahanmuuttajien määrä kasvaa. Näkyvät ongelmat ja häiriöt saavat äänestäjät kaipaamaan vahvempaa poliisia, vahvistettua sisäistä turvallisuutta sekä nopeita toimia maahanmuuton hillitsemiseksi. Tätä samaa argumenttia käytetään myös Suomessa. Myös meillä kuuluu koko ajan poliittista argumentointia haitta-maahanmuuton kitkemiseksi ja palautusprosessin tehostamiseksi. Enkä tietyissä tapauksissa ole asiasta edes eri mieltä. Meillä asioita hoidellaan turhan pehmoisin käsinein ja tehostamalla palautusprosessia meillä olisi mahdollisuus lisätä kaikkien maassa asuvien turvallisuutta. 

Samalla lailla bensaa äänestäjille on EU:n vastustaminen ja vastuun ottaminen takaisin kansallisiin käsiin. Venäjän kriisin ja Yhdysvaltojen poliittisen sekoilun aiheuttamat talousvaikeudet on helppo kääntää siihen, että syy ongelmiin on isossa EU:ssa ja itse tehtynä pärjättäisiin paremmin. Ja Saksan tapauksessa asia voi hyvin olla niin. Se on nettomaksaja ja Euroopan talousveturi, joka vetää monia pienempiä perässään. En ihmettele halua jättää pienet oman onnensa nojaan, irrota kahlitsevasta Euro-politiikasta ja siirtää Saksa takaisin saksalaisille. Meillä Suomessa suhde Euroopan Unioniin on monimutkaisempi ja irtaantuminen vaikeampaa. 

Ongelmakohtien populistiset pikaratkaisut yhdistettynä vahvaan Saksa-propagandaan ovat olleet ainakin Saksi-Anhaltissa toimiva kombo. Ja pahoin pelkään, että sitä samaa tullaan näkemään vielä lisää. 

Demokratian ydin on puolueiden monimuotoisuudessa

Miksi AfD voittaa ja miksi se saa niin suuren enemmistön? Se osaa houkutella kannattajia argumenteilla, jotka vetoavat. Se tarjoaa helpot ratkaisut ongelmiin, jotka ovat näkyviä. Jos maahanmuutto haittaa, niin lopetetaan se. Jos sähkö on ekologisesti tuotettuna kallista, niin tuotetaan se muilla tavoin halvemmalla. Helppoja ja lyhytnäköisiä ratkaisuja äänestäjän on helpompi uskoa ja omaksua. On paljon hankalampaa omaksua se, että maapalloa kannattaa hoitaa niin, että siitä jää jotain tulevillekin sukupolville, vaikka se nyt maksaakin enemmän. 

Sama kehitys voisi olla Suomessa täysin mahdollista. Eikä se johdu äärioikeiston tai äärivasemmiston hyvyydestä, vaan muiden huonoudesta. Ääriliikkeet saavat tasan sen tilan, minkä muut puoleet niille antavat. Eikä ratkaisu ole ääriliikkeiden kieltäminen tai demonisointi. Politiikkaan ja ennen kaikkea demokratiaan kuuluu mielipiteiden monimuotoisuus sekä se, että asioista voidaan olla myös äärimieltä (outo termi, mutta varmaan ymmärrettävä).

Demokratia perustuu kansalaisaktiivisuuteen, edustuksellisuuteen sekä siihen, että edustajisto on kansansa kuva. Demokratia toimii silloin, kun ihmiset toteuttavat kansalaisvelvollisuuttaan ja äänestävät. Silloin kansan kuva muodostuu täysimittaisena ja vääristymättömänä. Jokaiselle äänestäjälle annetaan sama määrä vaalivaluuttaa - yksi ääni.

Eli ongelma ei ole oikeistossa tai vasemmistossa. Ongelmana on se, että oikeisto tekee sen, mihin muut puolueet eivät pysty. Se saa oman kannattajakuntansa käyttämään ääntään suuremmalla osallistumisprosentilla kuin muut. Populismi houkuttelee äänestämään, koska äänestäjä kokee saavansa äänelleen parhaan vastineen. 

Kaikilla puolueilla on käytössä samat työkalut, samanveroiset ehdokaslistat sekä sama äänestäjäkunta, joiden joukosta oma kannatus suodattuu. Minkään puolueen kannattajalla ei ole käytössään yhtä henkilökohtaista ääntä enempää. Vaalien tuloksen ratkaisee toisaalta puolueiden ohjelma, mutta vielä enemmän se, kuka saa omat kannattajansa parhaiten liikkeelle. 

Demokratia vääristyy passiivisuuden ja hiljaisen hyväksynnän vuoksi. Jos käytän hieman 1940-luvun retoriikkaa, niin Natsi-Saksan ongelmana eivät olleet natsit, vaan se hiljainen enemmistö, joka hyväksyi heidän tekonsa. 

Demokratia kaatuu siihen, että joku pelaa sen läpi

Trump teki saman Yhdysvalloissa. Hän houkutteli populistisilla lupauksilla ja massiivisella näkyvyydellä omat äänestäjänsä uurnille suuremmalla prosentilla kuin vastustajat. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että paras ei todellakaan niissä vaaleissa voittanut. Ei paras - vaan se, joka käytti demokratiaa hyväkseen parhaiten. 

Ja sama suomeksi. Perussuomalaisten menestyksen takana on heidän kykynsä houkutella ihmiset äänestämään. Siinä, missä kanta-demarit tai hiljaiset keskustalaiset jäävät kotiin, lähtevät persu-kannattajat uurnille. Ja tällöin oikeiston kannatus saa yliedustuksen suhteessa kansan todelliseen mielipiteeseen.

Ja sitten news flash kaikille. Se vaalitulos ei korjaannu jälkeenpäin itkemällä somessa tai tekstaripalstoilla. Äänestyksen tulokseen voi vaikuttaa vain äänestämällä ja sen jälkeen tulos on demokratian pelisäännöillä hyväksyttävä. Jo muutamissa viime vaaleissa on nähty ilmiö, että äänestysprosentti putoaa kierros kierrokselta, mutta valitus vaalien jälkeen kasvaa. 

Käytännössä demokratia ei toimi, eikä edustuksellisuus toteudu, jos äänestysprosentti pyörii viidessäkymmenessä. Silloin puolet kansasta päättää kaikkien asioista. Suomessa ainakin tulevissa vaaleissa aiempaa suurempi osa vaalityöstä tulisi pistää nimenomaan aktivointiin ja kansallisvelvollisuuden täyttämiseen. Niiden passiivisten joukosta löytyvät puuttuvat kannattajat.

Suomessa suurten puolueiden kannattaisi mennä opettelemaan poliittista retoriikkaa. Enää kansa ei luota entiseen tapaan ammattipoliitikoihin, vaan äänestäjät kaipaavat itselleen oikeaa ja sopivinta edustajaa. Pääministeri Orpo on puolueelleen heikko keulakuva siksi, että hänessä ei ole mitään mediaseksikästä tai äänestäjiin vetoavaa. Ja vielä vähemmän sitä löytyy demareiden Lindtmanista. Tällä hetkellä vetovoimaisimmat keulakuvat puolueilleen ovat Vihreiden Sofia Virta sekä Vasemmiston Minja Koskela. He ovat tajunneet parhaiten, miten tätä peliä pelataan. Naama on esillä - hyvässä ja pahassa. Rapa lentää, mutta jokainen klikkiotsikko, somevastustus sekä kannanotto pyöräyttää algoritmimyllyä kovemmille kierroksille. Se taas kumuloi suoraan näkyvyyden kokonaismäärään. Käytännössä siis jokainen vasta-argumentti on lopulta voittava ääni, koska se lisää näkyvyyttä. Ja näkyvyys lopulta ratkaisee sen, mistä ehdokkaasta jää vahvin (ei välttämättä paras) mielikuva. Ja tulos on hämmästyttävä. Tällä hetkellä vasemmistolle povataan yli yhdentoista prosentin kannatusta. Se on äärimmäisen kova tulos sille aatesuunnalle.

Jos edelleen uskotaan, että demokratia on ainoa toimiva ratkaisu johtaa Suomea, sen toimivuuden eteen pitää tehdä töitä. Ensinnäkin voittajaksi haluavien pitää saada itselleen uskottavuutta. Uskottavuus tulee järkevillä, omiin äänestäjiin vetoavilla kannanotoilla, suorilla ja rohkeilla ratkaisuehdotuksilla sekä näkymällä ihmisten arjessa. Väitän, että vielä tulevissakin vaaleissa äänisaalista kerätään makkaraa grillaamalla ja ihmisiä kättelemällä. Se on sitä vaalien alla tarvittavaa lähitaistelua. 

Mutta lähitaistelun lisäksi on opeteltava myös politiikan dronehommat. Iso osa kannattajista ja potentiaalisista äänestäjistä selaa päivät pitkät Tiktokia. Se on jo muutamissa viime vaaleissa ollut voittoisa strategia nimenomaan populistisille liikkeille. Se voi olla sitä myös muille. Jos tämän hetken valtapuolueet haluavat tavoittaa äänestäjiään, on mentävä sinne, mistä heidät löytää. Ja sanoma on puettava sellaiseen muotoon, että sen tajuaa nopesti ja yksiselitteisesti lyhyelle videolle oksennettuna. Populismia vastaan voi taistella vain sen omin asein - mutta järkevästi. Pitää siis opetella puhumaan demaria tiktokiksi tai keskustella keskustaa kameran edessä.

Omia äänestäjiä tärkeämpää on saada ylipäätään äänestysprosentti kasvamaan. Se on saatava nousemaan niin ylös, että vaalien lopputulos edustaa oikeasti kansaa. Jos äärisuunnat ovat sittenkin vallalla, niin se on kansan tahto, eikä sille voi mitään. Mutta matalalla äänestysprosentilla jää vaaleista aina vähän valju maku ja tunne, että oikein tämä ei mennyt.

Venäjän pelko on viisauden alku

En ehkä niinkään pelkää äärioikeiston nousua Suomessa. Joensuussa 1990-luvulla eläneenä ilmiöön on jo tottunut. Totta kai rasismin, eriarvoisuuden ja helpon populismin nousu pistää kulmia kurttuun, mutta en näe sitä isona ongelmana vielä. Lisäksi uskon edustuksellisen demokratian voimaan siinä, että valta hajautuu pahimmassakin skenaariossa niin pieniin osiin, ettei varsinaista vahinkoa pääse tapahtumaan. 

Suurempi ongelma on iso kuva. Jos Eurooppa alkaa pirstoutua takaisin kansallisvaltioihin, on pikkuinen Suomi suuremmassa pulassa kuin koskaan. Meidän nykyisellä taloustilanteella, viennin ongelmilla ja geopoliittisella sijainnilla ei meillä ole suuria mahdollisuuksia vastata Venäjän uhkaan ilman jonkinlaista sivustatukea. Kun tähän soppaan lisätään se, että EU:n heikentyessä, heikkenee todennäköisesti myös Nato. Ja Nato-kortin haaleneminen lisää Venäjän kierroksia entisestään. Jäämme turhan hyvin tarjottimelle Keski-Euroopan laidalta. 

Venäjä on ja tulee olemaan Suomen suurin uhka. Tällä hetkellä kaikki vaaratekijät ovat kohtalaisesti hallussa, kun meillä on pään päällä sekä Nato- että EU-sateenvarjot. Ilman niitä tilanne muuttuisi olennaisesti. Meillä ei ole varaa antaa EU:n sortua. Se ei ole rakenteena täydellinen, eikä se aina palvele Suomen etua, mutta silti se on parasta, mitä meille on tällä hetkellä tarjolla. 

Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla. 

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 

Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle. 

Kun ääni kirstuun kilahtaa

 

Toukokuu on ensi maanantain jälkeen taputeltu ja jää muistojen unholaan. Sanonta "keikkuen tulevi" sopii tähänkin kevääseen mallikkaasti. Jos välillä saat päivän aurinkoa, niin heti perään taivaalta tippuu helvetillinen myrsky tai lämpötila laskee säilöntärajan alle. Mutta emme valita - olemmehan Suomesta ja tottuneet kaikkeen. Oli kuitenkin sen verran loistavat kelit, että päästiin piipahtamaan perheen kesken Pohjois-Karjalassa ja ehdittiin kunnon luontoretkille. Luonnon ääreen oli kerääntynyt muitakin retkeilijöitä, mutta vielä mahduttiin sekaan, eikä edes luonnonrauha kärsinyt. Ai hitto, että olikin kiva stoppi arjesta. Muutaman päivän vapaa ja tuntui kuin olisi saanut viikon loman ja ladannut akut aivan uusiin lukemiin. 

Koska #keski-ikä, sain jo ensimmäisen koronarokotteen tiistaina. Odotuksista huolimatta ei päähäni kasvanut lisäkorvia, enkä saanut (ainakaan vielä) mitään järisyttäviä jälkioireita. Piikitetty käsi oli yhden yön kipiä, mutta töitä pystyi tekemään normisti jo samana päivänä. Eli rohkeasti vaan kohti laumasuojaa ihmiset. Olen viime viikkojen aikana keskustellut aika monien ihmisten kanssa rokotteista ja rokottamisesta. Mielipiteitä on monia ja jokainen noudattakoon omaansa. Itse uskon siihen, että rokottaminen on helpoin ja kattavin tapa päästä joskus edes eroon tästä "world stopperista".

Tulevana lauantaina on edessä seuraava koitos. Luovun vapaaehtoisesti (hammaslääkärin viisaasta neuvosta tosin) viisaudenhampaista. Ylimääräiset otetaan suusta kahdessa erässä ja tänä lauantaina on vuorossa osa 1. Pelottaa ja jännittää, mutta uskon jo tässä iässä selviäväni. En ole mikään hammaslääkärillä käynnin ystävä, mutta koetan käydä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olen löytänyt mielestäni hyvän hammaslääkärin, johon luotan ja jonka työnjälki tuntuu suussa hyvältä. Ensi viikolla puhe tulee siis entistä suorempaan ja vähemmän suodatettuna, kun on ylimääräiset hampaat raivattu tieltä.

Kesää odottamassa

Odottelen kesää monesta syystä. Toisaalta odottelen, että heinäkuussa on pidettävä vähän lomaa. Alkuvuosi on ollut monella tapaa vilkas ja vauhdikas. Työt ovat muuttuneet ja yrityksen (tai yritysten) eteen on saanut tehdä töitä ihan käytännön tasolla kainalot märkinä. Ansaintalogiikka alkaa olla ihan hyvällä mallilla ja töitä on riittänyt tehtäväksi saakka. Mutta välillä on pakko vetää happea pari viikkoa. 

Perheen pienin on taivaltanut koulutaipaleensa ensimmäisen etapin ja jää siis pitkälle lomalle. Sen takia joudun itsekin muuttamaan työrytmiäni hieman. Siirryn kesäkuun alusta tekemään hierontoja iltavuorossa, jotta pystyn olemaan lapsen kanssa päivät. Ihan mielenkiintoista nähdä, miten muuttunut työaika vaikuttaa asiakkaisiin. Veikkaan, että iltavuoro tuo osaltaan taas uusia asiakkaita, joille päivätunnit eivät ole osuneet töiden tai muun elämän takia. 

Odotan kesää senkin takia, että tämä tautitilanne pitäisi kaikkien laskelmien mukaan laantua pikkuhiljaa. Se toivottavasti tarkoittaa sitä, että ihmiset alkavat liikkua vapaammin ja elämä palaa entisille raiteilleen. Nyt kun olen taiteillut yrityksen kanssa tämän pahimman yli, niin kiinnostaa totta kai nähdä, vilkastuuko asiakasvirta tautitilanteen talttumisen myötä. Olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että asiakkaita on riittänyt koko ajan ja tiedän, ettei kaikilla ole ollut sama tilanne. Vyötä ja hermoja on kiristelty useammassakin firmassa ja totta kai toivon oman firmani lisäksi myös muille yrittäjille vilkasta kesää. 

Patvinsuota Teretin lintutornista 2021

Kunnallispöhinää

Viime viikoilla on postilaatikkoon kopsahtanut vaalimainoksia. Kunnallisvaalit lähestyvät ja jotenkin tuntuu, että tällä kertaa vaaleilla on enemmän pöhinää kuin viime kertoina. Kuluneet kaksi vuotta on pistänyt sekä valtion- että kuntien taloudet koville ja nyt kaivataan todellisia päättäjiä, että kriisin jälkihoito saadaan kunnialla maaliin. Ja toisaalta taas kaikki puolitoista vuotta kotona oleilleet ihmiset kaipaavat pientä actionia - ja siihen kelpaavat jopa tavallisesti tylsät vaalit. Ehdokkaan valinta ei ole mikään helppo juttu. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviäkin vaihtoehtoja valittavaksi saakka. Kamppailen itsekin valinnassa muutaman ehdokkaan ja jopa useamman eri puolueen välillä.

Sisäinen sosiologini nostaa päätään, kun katson, millaisia mainoksia laatikosta paljastuu. Seuraan mainontaa monella eri kulmalla. Toisaalta sisältö kiinnostaa - lähinnä siksi, että parhailta tekijöiltä voi löytää ideoita omaankin mainontaan. Toisaalta taas ihan vakavissani puntaroin ehdokkaita suhteessa toisiinsa. Puhtaan retoriikan lisäksi on mietittävä sitä, kuka on ehdokas, joka voi vaikuttaa. Kuka on ehdokas, johon voin luottaa ja mikä on se puolue/joukko, jolla on todellista vaikutusvaltaa. Suomen onni ja tuho löytyy demokratiasta. Demokratia takaa toisaalta (joskus valitettavasti) mielipiteen vapauden ja monipuolisuuden (vrt. Valko-Venäjä), mutta toisaalta taas suuret puolueklikit tarjoavat todelliset vaikutusmahdollisuudet vain ryhmän kautta. Käytännön tasolla siis yhden asian ehdokkaiden on mahdotonta päästä vaikuttamaan, ellei takana ole puolueen tuomaa ryhmävoimaa. Se tekee politiikasta valitettavan tylsää ja kasvotonta. 

Kun sanotaan, että politiikka on kansan kuva, niin Suomessa se pitää paikkaansa. Suomalainen politiikka on samanlaista kuin perinnemaisemamme talousmetsä. Suurten teollisuusrunkojen alta eivät uudet versot pääse nousemaan, koska valo ei kaikille riitä. 

Demokratian ihanteena on pidetty ateenalaista demokratiaa, jossa päätökset tehtiin niin, että jokaisen (silloin vapaiden ateenalaisten miesten) äänet pistettiin nippuun ja raaka enemmistö voitti. Sen jälkeen väkimäärän ja etäisyyksien kasvu on luonut puoluejärjestelmän sekä edustuksellisuuden. Mutta jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillä olisi mahdollisuus lisätä ripaus ateenalaisuutta päätöksentekoon. Sähköisten kanavien kautta olisi edustuksellisuutta mahdollisuus kiertää lisäämällä kansanäänestyksiä kriittisten asioiden osalta. Tällöin mielipiteet eivät kanavoidu valtuustoryhmiin, vaan enemmistö syntyy suoraan kansan kuvana suodattamatta. Uskoisin, että tulevaisuudessa näin tulee kunnallistasolla tapahtumaankin. Toki valtiotasolla päätökset ovat niin suuria ja raskaita, ettei niitä huoli antaa kansan päätettäviksi. 

Onnea vaaleihin kaikille ehdokkaille. Nostan hattua siitä, että uskaltaudutte edustamaan aina ah niin tyytymätöntä ja vaativaa kansaa.

Mukavaa viikonloppua ja alkavaa kesää kaikille!!

Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta

Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.

Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.

Vaalikahvittelua

 


Suomessa vedetään liput salkoon vaalisunnuntain merkeissä. Vaalien lopputuloksena valitaan meille joko uusi tai sitten kertaalleen käytetty valtion päämies. Meidän perhe on yleensä käynyt äänestämässä vasta vaalipäivänä. Ja äänestämässä käymme joka kerta - se on osa kansalaisvelvollisuutta, mutta ennen kaikkea se oikeuttaa meidät valittamaan lopputuloksesta, jos oma ehdokas ei voita. Jos ei äänestä, ei ole lupa naristakaan.

On mukavaa, kun on perinteitä. Tuntuu edelleen jotenkin juhlalliselta kävellä äänestyspaikalle antamaan äänensä. Vaalipaikalla kaikki asiat tapahtuvat tarkassa järjestyksessä - nimi listalta, lappu kouraan, koppiin piirtämään numero ja sen jälkeen leimauksen kautta lipuke uurnaan. Ja lopuksi vielä kaivellaan taskuja vaalikeräykselle annettavien kolikoiden löytymisen toivossa. Ainakin meille käy lähes joka kerta niin, ettei kolikoita juuri tuolloin ole saatavilla ja saamme huonon omantunnon lisäksi myös keräävältä virkilijalta merkitsevän katseen - ihan oikeasti, emme jätä tahallaan kaikkea käteistä kotiin!!

Minusta on kummallista se, että niin suuri osa kansalaisista kuuluu passiiviseen osaan, joka jättää äänioikeutensa käyttämättä. Paikkoja ja tilaisuuksia äänestämiseen varmasti riittää, koska äänensä voi ennakkoon antaa melkein missä kioskissa tahansa. Ja ajanpuutteesta tuo tuskin on kiinni, kun koko prosessi vie aikaa kokonaiset viisi minuuttia - vaikka ruuhkaa äänestyspaikalla olisikin. Ehkä meillä Suomessa menee vieläkin liian hyvin, kun kansalaisvaikuttaminen ei kiinnosta. Minä olisin jopa valmis äänestyspakkoon - nykyisin kun muu ei tunnu toimivan. Ja äänestyspakon (sekä sanktioinnin) kautta saisimme varmasti jokaisen yksilön kunnioittavan mielipiteen kaivettua esille. Maata tosin saattaisi johtaa Aku Ankka, kirkkovene - tai naapurin Pena.

Mutta jospa homma kiikastaakin siitä, ettei sopivaa ehdokasta löydy?

 

Suuri kysymys etenkin presidentinvaaleissa on se, kuinka löytää se paras ja itselle sopivin ehdokas. Eduskuntavaaleissa voi aina äänestää puoluetta  ja mielessään kuvitella puolueiden eroavan jotenkin toisistaan. Presidentinvaaleissa taas merkitystä on yksilöllä ja yksilön mielipiteillä. Ehdokas löytyykin yleensä jonkin yksittäisen mielipiteen tai arvomaailman samankaltaisuuksien kautta. Vaalitenteissä ja haastatteluissa eroa ehdokkaiden välille pyritään tekemään ainakin isojen kysymysten välillä. Ne tietenkin vaihtelevat aikakausien mukaan - paitsi se, että NATO:sta ja Venäjästä voi ikuisesti rakentaa täydellisesti toimivan vaaliaseen.

Teille nukkuville pieni helpottava tekijä - poliittisen vaikuttamisen kannalta on aivan sama, kuka Mäntyniemen pöydän päässä istuu. Suomen presidentillä ei enää ole minkäänlaista itsenäistä ja reaalista poliittista valtaa. Sen vuoksi riski sille, että omalla äänelläsi johdat maan kaaokseen, on samaa luokkaa kuin sillä, että taivaalta tipahtava asteroidi osuu juuri sinun katollesi tai että voitat samalla viikolla kaksi isoa loton jättipottia. Presidentin maksimivirhe on se, että hän armahtaa väärän tyypin elinkautisesta. Joten vaikka Huhtasaaresta tehtäisiin presidentti, niin rajoja tuskin laitetaan kiinni heti ensi viikolla, eikä syyslomalle suunniteltu Lanzaroten matka jää varmastikaan toteutumatta.

Sen sijaan mielipidevaikuttajana presidentti on Suomessa erittäin merkittävässä asemassa. Suomalaisissa elää tsaristinen jäänne, joka aiheuttaa sen, että meillä on ihmeellinen kaipuu vahvaan johtajaan, joka sanoisi, miten täällä kuuluu elää. Kun eduskunta on muuttunut pelkäksi toimeenpanevaksi virkakoneistoksi, niin mielipidevaikuttaminen henkilöityy voimakkaasti presidenttiin. Tämän vuoksi ääriainesten valinta presidentiksi voisi olla Suomelle kohtalokasta - olipa kyseessä sitten äärivasemmistolainen, äärikeskustalainen tai äärioikeistolainen (ääridemaristahan saa onneksi vain korkeintaan keskivertokepulaisen).

Vaikka presidentti Suomessa onkin symbolinen päämies, niin silti suhtaudun itse erittäin suurella varauksella siihen, että presidentiksi valittaisiin ehdokas, joka syöksee Suomen väärään suuntaan. Etenkin äärioikeistoa tai toisaalta äärivasemmistoa kosiskelevat mielipiteet ovat suhteessa kriittisempiä kuin vaikkapa vihreät ja muut perus-suvaitsevat arvot. Huhtasaaren johtajuutta toisaalta pelätään monissa paikoissa, mutta myös odotellaan joissakin pimeissä nurkissa toiveikkaina. Rehellisesti sanottuna Huhtasaari tekisi Suomesta suhteessa sinimustemman kuin Haavisto vihreän tai Torvalds ruotsalaisen.

Tällä ohjeella pitäisi mennä ykköset ja nollat oikein sekä tuo maailman vaikein numero - eli kasi.

 

Kuka on paras ehdokas?

Tämä kirjoitus sai lähtölaukauksen Juha Vuorisen Vuorissaarnasta, jossa Vuoristo käsitteli eri ehdokkaat läpi tähtikartan kautta. Astrologian mukaan Tuula Haataisen kanssa saman tähtikartan omaavat olisivat ihan hirveitä panemaan. Niin juuri - panemaan. Tässä kohdin vedin itse automaattikahvin väärään kurkkuun.

Tuo kriteeri on kyllä toiminut ennenkin. Ilkka Kanerva oli hommassa jopa niin hyvä, että pani itsensä ministerinpallilta ja esimerkiksi legendaarinen JFK kunnostautui myös näissä hommissa menestyksellä - jos nyt vähän muuallakin.

Sauli Niinistö kärsi näissä vaaleissa arpaonnessa ensimmäisen tappion. Sale sai numerokseen kasin, joka on tunnetusti vaikein numero piirtää lappuun. Linttaan piirrettyjä kaseja menee epäilemättä tälläkin kertaa hylkyyn enemmän kuin muita numeroita ja saattaapa joku vaihtaa koko ehdokasta, kun ei uskalla riskeerata äänensä menemistä hukkaan.

Toisaalta taas tämä valtakunnan rullaluistelija saa tasoitusta sillä, että on jaksanut kokeilla kyseistä pätkätyötä jo yhden kauden verran. Vanhan sanonnan mukaanhan "tuttu paha on parempi kuin tuntematon hyvä". Salesta tehtiinkin näihin kisoihin voittaja jo ennen kuin koko vaaleja aloitettiin. Mieleen hiipi väkisin sama ilmiö, joka on idästä tuttu. Venäjällähän vaalituloksen varmistumista estää ainoastaan se, suostuuko tsaari Putin enää ehdolle. Ja tähän saakka on suostunut.

Urheilumaailmassa sanotaan, että kisaan ei kannata lähteä, jos ei usko omaan voittoonsa. Tämän vuoksi ihmettelen joka kerta sitä, miksi suomenruotsalaiset laittavat ehdokkaan listoille. Lillanin vaalikakkosesta on sen verran aikaa, ettei sitä enää kannata muistella (sanoo sen kansan edustaja, jonka maanmiehet tekivät elokuvan jääkiekon ensimmäisestä maailmanmestaruudesta 23 vuoden takaa...). Tai Merja Kyllönen - puoliväkisin ehdolle väännetty kandidaatti, jotta vasemmistollakin ois joku. Uskooko hän oikeasti pääsevänsä edes kakkoskierrokselle? Mutta toisaalta, pelataanhan Suomessa jalkapalloakin...

Vuorissaarnan jälkeen en koskaan katso Tuula Haataista enää samalla tavalla. Vieressä politiikan juhamieto.

 

Annetaanhan sitä säälistäkin....

Ja kyllä kriteeri ehdokkaan valinnalle voi olla sääliäänen antaminen. Tosin siihen ehdokkaita on enemmän kuin yksi. Voisiko sääliääni mennä Paavo Väyryselle? Keminmaan valtias on kuin politiikan Putouksen ikuinen hahmo, eduskunnan harjakainen, joka tunnetaan Suomessa jo neljännessä polvessa. Mies on neljättä kertaa ehdolla presidentiksi ja tällä kertaa pelkkä ehdokkaaksi pääseminen meni rimaa hipoen. Entä sitten vaalit?

Tuskin Mäntyniemen ovi tälläkään kertaa Paavolle aukeaa, mutta maine kasvaa varmasti. Muistetaanhan Juha Mietokin hopeastaan.

Mutta sääliääni voi mennä melkein kenelle tahansa muullekin. Laura Huhtasaari joutuu aina ottamaan väittelyissä bitch-roolin. Ei varmaan ole kiva yksin puolustaa rajoja suvaitsevaisuutta ja monimuotoista maailmaa vastaan. Eikä varmaan ole kiva, että lehdissä heitetään lokaa. Suhteessa Huhtasaari on saanut varmaan eniten kuraa näissä vaaleissa, vaikka Suomessa kurakin on vielä kesyä isompiin maihin verrattuna - onneksi!

Rajat kiinni ja "pelkkä mies ikeasta"

Ja kyllä Matti Vanhasellekin yksi sääliääni olisi paikallaan. Mies luuli jo pääsevänsä politiikan unholaan ja kävelemään Ikean käytäviä täysin nobodynä, mutta jostain olkapäältä alkoi piru kuiskia, että lautakasat piiloon ja kerran vielä Masa!

Mutta sääliääni voisi mennä Saulillekin. Ajatelkaa, jos mies valitaan presidentiksi, niin ensi vuonna saa paskapyykkiä pestä sekä kotona että töissä - ainoastaan sillä erotuksella, että töissä kädet likaantuu pahemmin. Tuossakin olisi melkein sääliäänen paikka.

Väitelläänpä

 

Tosikot valitsevat ehdokkaansa tarkan ennakkotyön perusteella. Katsotaan väittelyitä, luetaan lehtijuttuja ja tutustutaan ennakkoon kunkin ehdokkaan mielipiteisiin.

Vaaliväittelyistä on tullut populistista roskaa. Vikaa on sekä puhujissa että kysyjissä. Kun suurin osa ehdokkaista on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliiton ja pitkien puheiden aikakaudella, voi olla vaikeaa tajuta, että nykyiselle Twitter-sukupolvelle pitää puhua 160 merkin mittaisilla ajatuksilla. Yleensä väittelyssä Paavo Väyrynen ehtii sanoa päivää, kun puheenjohtaja on siirtänyt puheenvuoron jo kolme kertaa eteenpäin.

Toisaalta taas puheenjohtajilta tuntuu puuttuvan halu kuulla ehdokkaiden mielipiteet. Puheenjohtajat, kanavasta riippumatta, hakevat väittelyiden kautta itselleen gloriaa ja kuvittelevat ilmeisesti itse olevansa yhtenä tähtenä muiden joukossa. Vaaliväittelyiden lopputulos on sekalainen kokofonia, jossa jokainen puhuu toisensa päälle ja lopputuloksena ei edes löydy se oma ehdokas, vaan jäljelle jää infernaalinen päänsärky. Samaa huutoa saa lapsiperheessä kuulla ilman väittelyitäkin.

Illalla nähdään, oliko Salen voitto pelkkä ilmoitusasia, kuten naapurin Vladimirilla.

 

Vaalikahvit ja tulosilta

 

Kuten edellä nähtiin, niin jokainen valitkoon ehdokkaansa omilla kriteereillään. Ehdokkaita on juuri sen takia vähän useampia, että olisi mistä valita. Meillä kotona vaalipäivä jatkuu äänestyksen jälkeen vaalikahveilla ja sen jälkeen illalla odotellaan tuloksia. Nykyisissä vaaleissa hyvää on se, että tulokset saadaan nopeasti. Samoin ehdokkaiden haastattelut ja tunnelmat on kuvattu tiiviissä paketissa välittömästi tulosten julkistamisen jälkeen.

Vaalit ovatkin eräänlaista urheilua, jossa lähes rehellisesti kamppaillaan henkilö henkilöä vastaan ja voittajasta ei lopulta ole epäselvyyttä. Ja tähän vielä päälle eräänlainen vedonlyönnin fiilis, kun pelissä on jokaisella oma ehdokas. Itse ainakin odotan aina sitä, miten minun valinnalleni käy - olipa ehdokas sitten panohenkilöitä tai sääliäänen saaja.

Käykää kaikki äänestämässä ja toteuttakaa kansalaisoikeuttanne - ja velvollisuuttanne!