Voisiko Unkarin ja Serbian tie olla Suomen tie?

 

Tekoälyn tekemä luomus siitä, kuinka Unkari ja Serbia juhlivat uutta demokratiaa

"Eurooppa palaa, mutta tuhkan keskeltä nousee uutta demokratiaa"

Viime aikojen Eurooppa-uutiset ovat olleet lievästi sanottuna kaoottisia. Ranskassa sekä Espanjassa etenkin nuoret protestoivat kohonneita elinkustannuksia, kiihtyvää inflaatiota sekä poliittista epävarmuutta vastaan. Lisäksi keskisessä Euroopassa kiihtyy vastakkainasettelu maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Yhteenottoja tapahtuu päivittäin ja Ranskassa mielenosoitukset ovat johtaneet massiivisiin tuhoihin ja jopa ulkonaliikkumiskieltoihin kaupungeissa. Enää ei puhuta mistään traktorimarsseista.

Demokratia natisee liitoksissaan ja historian kirjoissa vastaavat muutokset ovat johtaneet siihen, että poliittinen järjestelmä on aika vaihtaa toiseen. Euroopan vanhat monarkiat raivattiin kaappiin pölyttymään 1800-luvun ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Jäljelle jäivät edustukselliset monarkiat, joilla ei ole valtaa päättää edes kengännauhojensa väristä. 

Edustuksellista demokratiaa on pidetty, ainakin tähän saakka, parhaana hallintomuotona kaikille kansallisvaltioille. Se antaa päätäntävallan maan kansalaisille, hajauttaa vallan riittävän pieniin osiin ja varmistaa hallintorotaation riittävän säännöllisesti. Demokratian päätehtävä on näyttää edustamaltaan kansalta ja estää se, ettei valta keskittyisi liikaa yksiin käsiin. Tätä samaista demokratiaa on pidetty myös kristinuskon veroisena vientituotteena, jota on koetettu, enemmän tai vähemmän onnistunein tuloksin, viedä kehitysmaihin - kuten Venäjälle.

Sitten tuli Trump, joka pelasi demokratian läpi ja käänsi luotettavan järjestelmän palvelemaan omia tarkoituksiaan. Trumpin jälkimmäisen kauden todennäköisesti suurin anti tulee olemaan se, että hän todisti myös demokratiassa olevan perustavanlaatuisia vikoja, jotka täytyy korjata, että vallan hajauttaminen ja valtarotaatio toteutuvat. 

Mutta ei Euroopassa ole pelkästään huonoja uutisia demokratian suhteen. Meillä on nähty jo tänä vuonna kaksi selkeää voittoa, jossa edustuksellisuutta on käytetty hyvään ja saatu aikaan muutos, jossa valta nytkähtää diktatuurista kansan suuntaan, eikä toisinpäin.

Ensin Unkari, sitten Serbia

Suomessa jopa yllättävän vähälle uutisoinnille jäivät Serbiassa lokakuussa pidetyt parlamenttivaalit, joissa opiskelijaliikkeenä alkanut Opiskelijoiden lista (Studentska lista) otti selkeän selkävoiton. Hajanaisena maallikkoliikkeenä pidetty ryhmittymä saavutti parlamentissa 53% kannatuksen ja samalla ehdottoman enemmistön. Neljätoista vuotta vallassa ollut  Aleksandar Vučićin johtama SNS-puolue joutui myöntämään tappionsa.

Serbia oli kovaa vauhtia luisumassa kohti autoritaarista diktatuuria, jossa Vučić olisi siirtänyt vallan kokonaan itselleen ja vähitellen luopunut demokraattisesta hallintojärjestelmästä. Jo nyt suuri osa tiedonvälityksestä sekä hallintokoneistosta oli valjastettu palvelemaan SNS-regiimiä, joten mihinkään helppoon peltoon ei opiskelijaliike kuokkaansa iskenyt.

Samanlainen samettivallankumous nähtiin Unkarissa huhtikuussa. Siellä Péter Magyarin johtama Tisza-puolue saavutti murskavoiton ja päätti pääministeri Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen 16 vuotta kestäneen valtakauden. Myös orban oli ehtinyt lähes kahden vuosikymmenen aikana muuntaa valtionhallinnon palvelemaan enemmän itseään kuin kansaa. 

Näissä molemmissa valtasiirroissa on samanlaisia piirteitä. Jo lähtökohtaisesti sekä Serbia että Unkari ovat vanhan itäblokin vasallivaltioita ja niiden poliittinen historia viime vuosisadalta muistuttaa toisiaan. On selvää, että kommunismivuosien pelko pitää ihmiset varovaisina, eikä kansa mielellään halua nähdä diktatuurin ja suljetun järjestelmän paluuta.

Protesti suunnattiin molemmissa maissa pitkään vallassa ollutta regiimiä vastaan. Valta on alkanut keskittymään ja hallintokoneiston tiukentunut ote on luonut vastavoiman, jolla valta kammetaan takaisin kansan käsiin. Sekä Orbán että Vučić ovat haalineet valtaa itselleen enemmän kuin edustuksellisessa demokratiassa kuuluu ja sen lisäksi muuntanut yhteistä järjestelmää omakseen. 

Kolmas selkeä yhtenäisyys on siinä, että vallankumous tehdään sisältäpäin käyttäen hyväksi järjestelmää, joka on laillisesti todettu. Demokratiassa ainoa laillinen vaikutuskeino vallan saamiseksi on äänestäminen, ja eniten ääniä saanut puolue voittaa. Vallankumous Unkarissa ja Serbiassa tehtiin hankkimalla vastaliikkeelle riittävästi ääniä, jotta valta siirtyy niin kuin sen kuuluukin. 

Sekä Serbiassa että Unkarissa muutos saatiin aikaan riittävän ajoissa. Pahimmassa tapauksessa lailliset vaalit olisi estetty, tulos kiistetty ja kapina sammutettu väkivaltaisin keinoin. Molemmissa maissa tämä uhka oli varmasti olemassa.

Yhteys Venäjään on arvoitus

Itse huokaisen helpotuksesta siksi, että Orbán sekä Vučić ovat kumpikin olleet vankkoja Venäjän ja  presidentti Putinin hännystelijöitä. Etenkin Unkari oli vuosia terävä piikki koko EU:n lihassa vänkäillessään Venäjää vastaan suunnatuissa toimissa. Vastavuoroisesti Venäjä toimitti Unkariin halpaa maakaasua vielä pitkään sen jälkeen, kun muu Eurooppa oli hanat kääntänyt kiinni. 

Ja samaa venäläismyönteisyyttä oli Serbiassa. Serbia on jopa Unkaria enemmän energiariippuvainen Venäjästä ja sen varjolla se on toiminut myös Venäjän ideologisena laskeutumisalustana Eurooppaan. Unkarissa juna kääntyi välittömästi vaalien jälkeen. Valtaan päässyt Péter Magyarin Tisza-puolue käänsi kasvonsa heti vaalien jälkeen Euroopan puoleen ja ilmoitti, että kumarrus länteen, pyllistys itään, kiitos. 

Serbian tilanne on toistaiseksi vielä epävarmempi. Opiskelijaliikkeellä ei vielä ole selkeää agendaa, eikä sen toimintamalli ole samalla tavoin yhtenäinen kuin Tiszalla. Parlamentissa tullaan näkemään mielenkiintoisia keskusteluja, koska vallassa olevaa liikettä ei yhdistä mikään ideologia tai aatesuunta. Kyse on enemmän hajanaisesta kansanliikkeestä, joka joutuu miettimään ideologiansa vasta vaalien jälkeen. Tärkein tavoite on saavutettu, kun Vučić kammettiin pois vallasta. Nyt on Serbian kehitystyön vuoro. Mikään ei siis tällä hetkellä takaa, että Serbian venäjämyönteisyys olisi päättynyt. 

Venäjällä alkavat kaverit Euroopan maaperällä olla vähissä. Tuen mureneminen tarkoittaa sitä, että Euroopan kanssa poliittinen vääntömomentti on nollassa. Putinin toivo murentaa EU sisältäpäin jäi pelkäksi haaveeksi, ja lopputulos on aiempaa yhtenäisempi Eurooppa. Venäjän on pakko kääntyä vielä nykyistäkin enemmän Kiinan ja Intian suuntaan. Toisin kuin Maon aikaan, on Venäjä kiinalle pelkkä halpa sisäpalvelija, joka saa lainarahaa vastaan toimittaa rajan yli raaka-aineita alihintaan. Menestystä temu-kauppaan VP.

Voisiko Serbian tie olla Suomen tie?

Miksei Suomessa voisi tapahtua samanlaista vallankumousta kuin Serbiassa? Eikö meillä opiskelijaliike saisi aikaan sellaista joukkovoimaa, että se kaappaisi eduskunnassa enemmistön itselleen?

Eipä oikeastaan. Meillä demokratia toimii jo nyt kuten sen kuuluukin. Valta on hajautettu niin pieniin osasiin puolueille, että sen keskittyminen on käytännössä mahdotonta. Mikään yksittäinen puolue tai pääministeri ei saisi kaapattua sellaista valtaa itselleen, että sillä olisi vaikutusta. Meillä vielä monipuoluejärjestelmän lisäksi päätöksenteko on hidastettu sellaiseksi, että isompien vahinkojen aikaansaaminen on vaikeaa, olipa pääministerinä millainen tumpula tahansa (ja on näitä nyt nähtykin!).

Eikä meillä oikein ole ketään, ketä vastaan kapinoida. Stubbista on vaikea saada paikallista Orbania, eikä eduskuntakaan ihan niin huono ole, ettäkö se pitäisi kaataa. Ja hallitus meillä vaihtuu ilman kapinaakin neljän vuoden välein. Mistään ei oikein löydy sitä voimaa, jolle tarvittaisiin vastavoima.

Se, mitä meillä tarvitaan, on äänestysaktiivisuus sekä lisää vaihtoehtoja nykyisten puolueiden lisäksi. Eduskuntavaalien äänestysprosentti putoaa vaali vaalilta alaspäin. Jopa Suomessa on vaarana, ettei demokratia toteudu sellaisena kuin on tarkoitettu. Matalalla äänestysprosentilla edustuksellisuus vääristyy ja eduskunnan kuva ei näytä siltä kansalta, jota se edustaa. Mutta tämä ei ole järjestelmän, vaan äänestäjien vika.

Aktiivisuutta pitäisi nostaa luomalla lisää vaihtoehtoja, jotka kiinnostavat äänestäjiä. Demokratian merkitystä tulisi nostaa ja lisätä myös äänestysvalistusta. Demokratiassa ainoa kelvollinen valuutta on äänioikeuden suoma yksi ääni. Sen voi antaa kenelle tahansa, mutta äänestämättä ei kannata jättää. 

Vanhojen (ja vähän homeisten) puolueiden rinnalle tarvittaisiin raikkaampia kansanliikkeitä Unkarin ja Serbian tyyliin. Puoluekoneisto on jämähtänyt vanhoille linjoille ja niiden tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoja. Tämä jo siksi, että eduskunnassa päätökset tehdään linjajohtona eduskuntaryhmissä, eikä yksittäisten edustajien päätöksinä. Siinä minusta demokratia vääristyy ja pahasti. Ryhmäpäätökset hävittävät edustuksellisuudesta paikallisuuden ja yksinkertaistavat päätöksentekoa liikaa. Jos suurten puolueiden tilalle saataisiin pienempiä liikkeitä, voisi päätöksenteko mennä piirun verran enemmän aidon demokratian suuntaan. 

Suomi on kaiken kaikkiaan demokratian mallimaa. Meillä prostestit tehdään kotisohvalta käsin, eikä Helsingin laatuputiikkien ikkunoita lähdetä suotta särkemään. Osaamme kyllä olla tyytymättömiä ja sen seurauksena ei Prismasta ostetakaan Juhla mokkaa tarjouksesta, vaan valitaan se kallliimpi Löfbergin liila. Oppivatpahan poliitikot olemaan. Lisäksi kunnoitamme sekä yhteistä omaisuutta että hallintokoneistoa niin paljon, että pienemmälläkin protestilla pärjää.

Tämä kaikki on seurausta siitä, että pienenä kansana ymmärrämme, ettei meillä ole muuta kuin toisemme. Historian saatossa olemme oppineet pitämään huolta heikompiosaisista ja tasoittamaan tuloeroja ja siten myös mataloittamaan vastakkainasettelua. Suurin osa meistä ymmärtää, että jos yhteiskassa rahoittaa, ei yhteiskassan sormeen kannata purra. Demokratian toiminnan kannalta on lottovoitto saada äänestää Suomessa.

Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.