Voisiko Unkarin ja Serbian tie olla Suomen tie?

 

Tekoälyn tekemä luomus siitä, kuinka Unkari ja Serbia juhlivat uutta demokratiaa

"Eurooppa palaa, mutta tuhkan keskeltä nousee uutta demokratiaa"

Viime aikojen Eurooppa-uutiset ovat olleet lievästi sanottuna kaoottisia. Ranskassa sekä Espanjassa etenkin nuoret protestoivat kohonneita elinkustannuksia, kiihtyvää inflaatiota sekä poliittista epävarmuutta vastaan. Lisäksi keskisessä Euroopassa kiihtyy vastakkainasettelu maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Yhteenottoja tapahtuu päivittäin ja Ranskassa mielenosoitukset ovat johtaneet massiivisiin tuhoihin ja jopa ulkonaliikkumiskieltoihin kaupungeissa. Enää ei puhuta mistään traktorimarsseista.

Demokratia natisee liitoksissaan ja historian kirjoissa vastaavat muutokset ovat johtaneet siihen, että poliittinen järjestelmä on aika vaihtaa toiseen. Euroopan vanhat monarkiat raivattiin kaappiin pölyttymään 1800-luvun ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Jäljelle jäivät edustukselliset monarkiat, joilla ei ole valtaa päättää edes kengännauhojensa väristä. 

Edustuksellista demokratiaa on pidetty, ainakin tähän saakka, parhaana hallintomuotona kaikille kansallisvaltioille. Se antaa päätäntävallan maan kansalaisille, hajauttaa vallan riittävän pieniin osiin ja varmistaa hallintorotaation riittävän säännöllisesti. Demokratian päätehtävä on näyttää edustamaltaan kansalta ja estää se, ettei valta keskittyisi liikaa yksiin käsiin. Tätä samaista demokratiaa on pidetty myös kristinuskon veroisena vientituotteena, jota on koetettu, enemmän tai vähemmän onnistunein tuloksin, viedä kehitysmaihin - kuten Venäjälle.

Sitten tuli Trump, joka pelasi demokratian läpi ja käänsi luotettavan järjestelmän palvelemaan omia tarkoituksiaan. Trumpin jälkimmäisen kauden todennäköisesti suurin anti tulee olemaan se, että hän todisti myös demokratiassa olevan perustavanlaatuisia vikoja, jotka täytyy korjata, että vallan hajauttaminen ja valtarotaatio toteutuvat. 

Mutta ei Euroopassa ole pelkästään huonoja uutisia demokratian suhteen. Meillä on nähty jo tänä vuonna kaksi selkeää voittoa, jossa edustuksellisuutta on käytetty hyvään ja saatu aikaan muutos, jossa valta nytkähtää diktatuurista kansan suuntaan, eikä toisinpäin.

Ensin Unkari, sitten Serbia

Suomessa jopa yllättävän vähälle uutisoinnille jäivät Serbiassa lokakuussa pidetyt parlamenttivaalit, joissa opiskelijaliikkeenä alkanut Opiskelijoiden lista (Studentska lista) otti selkeän selkävoiton. Hajanaisena maallikkoliikkeenä pidetty ryhmittymä saavutti parlamentissa 53% kannatuksen ja samalla ehdottoman enemmistön. Neljätoista vuotta vallassa ollut  Aleksandar Vučićin johtama SNS-puolue joutui myöntämään tappionsa.

Serbia oli kovaa vauhtia luisumassa kohti autoritaarista diktatuuria, jossa Vučić olisi siirtänyt vallan kokonaan itselleen ja vähitellen luopunut demokraattisesta hallintojärjestelmästä. Jo nyt suuri osa tiedonvälityksestä sekä hallintokoneistosta oli valjastettu palvelemaan SNS-regiimiä, joten mihinkään helppoon peltoon ei opiskelijaliike kuokkaansa iskenyt.

Samanlainen samettivallankumous nähtiin Unkarissa huhtikuussa. Siellä Péter Magyarin johtama Tisza-puolue saavutti murskavoiton ja päätti pääministeri Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen 16 vuotta kestäneen valtakauden. Myös orban oli ehtinyt lähes kahden vuosikymmenen aikana muuntaa valtionhallinnon palvelemaan enemmän itseään kuin kansaa. 

Näissä molemmissa valtasiirroissa on samanlaisia piirteitä. Jo lähtökohtaisesti sekä Serbia että Unkari ovat vanhan itäblokin vasallivaltioita ja niiden poliittinen historia viime vuosisadalta muistuttaa toisiaan. On selvää, että kommunismivuosien pelko pitää ihmiset varovaisina, eikä kansa mielellään halua nähdä diktatuurin ja suljetun järjestelmän paluuta.

Protesti suunnattiin molemmissa maissa pitkään vallassa ollutta regiimiä vastaan. Valta on alkanut keskittymään ja hallintokoneiston tiukentunut ote on luonut vastavoiman, jolla valta kammetaan takaisin kansan käsiin. Sekä Orbán että Vučić ovat haalineet valtaa itselleen enemmän kuin edustuksellisessa demokratiassa kuuluu ja sen lisäksi muuntanut yhteistä järjestelmää omakseen. 

Kolmas selkeä yhtenäisyys on siinä, että vallankumous tehdään sisältäpäin käyttäen hyväksi järjestelmää, joka on laillisesti todettu. Demokratiassa ainoa laillinen vaikutuskeino vallan saamiseksi on äänestäminen, ja eniten ääniä saanut puolue voittaa. Vallankumous Unkarissa ja Serbiassa tehtiin hankkimalla vastaliikkeelle riittävästi ääniä, jotta valta siirtyy niin kuin sen kuuluukin. 

Sekä Serbiassa että Unkarissa muutos saatiin aikaan riittävän ajoissa. Pahimmassa tapauksessa lailliset vaalit olisi estetty, tulos kiistetty ja kapina sammutettu väkivaltaisin keinoin. Molemmissa maissa tämä uhka oli varmasti olemassa.

Yhteys Venäjään on arvoitus

Itse huokaisen helpotuksesta siksi, että Orbán sekä Vučić ovat kumpikin olleet vankkoja Venäjän ja  presidentti Putinin hännystelijöitä. Etenkin Unkari oli vuosia terävä piikki koko EU:n lihassa vänkäillessään Venäjää vastaan suunnatuissa toimissa. Vastavuoroisesti Venäjä toimitti Unkariin halpaa maakaasua vielä pitkään sen jälkeen, kun muu Eurooppa oli hanat kääntänyt kiinni. 

Ja samaa venäläismyönteisyyttä oli Serbiassa. Serbia on jopa Unkaria enemmän energiariippuvainen Venäjästä ja sen varjolla se on toiminut myös Venäjän ideologisena laskeutumisalustana Eurooppaan. Unkarissa juna kääntyi välittömästi vaalien jälkeen. Valtaan päässyt Péter Magyarin Tisza-puolue käänsi kasvonsa heti vaalien jälkeen Euroopan puoleen ja ilmoitti, että kumarrus länteen, pyllistys itään, kiitos. 

Serbian tilanne on toistaiseksi vielä epävarmempi. Opiskelijaliikkeellä ei vielä ole selkeää agendaa, eikä sen toimintamalli ole samalla tavoin yhtenäinen kuin Tiszalla. Parlamentissa tullaan näkemään mielenkiintoisia keskusteluja, koska vallassa olevaa liikettä ei yhdistä mikään ideologia tai aatesuunta. Kyse on enemmän hajanaisesta kansanliikkeestä, joka joutuu miettimään ideologiansa vasta vaalien jälkeen. Tärkein tavoite on saavutettu, kun Vučić kammettiin pois vallasta. Nyt on Serbian kehitystyön vuoro. Mikään ei siis tällä hetkellä takaa, että Serbian venäjämyönteisyys olisi päättynyt. 

Venäjällä alkavat kaverit Euroopan maaperällä olla vähissä. Tuen mureneminen tarkoittaa sitä, että Euroopan kanssa poliittinen vääntömomentti on nollassa. Putinin toivo murentaa EU sisältäpäin jäi pelkäksi haaveeksi, ja lopputulos on aiempaa yhtenäisempi Eurooppa. Venäjän on pakko kääntyä vielä nykyistäkin enemmän Kiinan ja Intian suuntaan. Toisin kuin Maon aikaan, on Venäjä kiinalle pelkkä halpa sisäpalvelija, joka saa lainarahaa vastaan toimittaa rajan yli raaka-aineita alihintaan. Menestystä temu-kauppaan VP.

Voisiko Serbian tie olla Suomen tie?

Miksei Suomessa voisi tapahtua samanlaista vallankumousta kuin Serbiassa? Eikö meillä opiskelijaliike saisi aikaan sellaista joukkovoimaa, että se kaappaisi eduskunnassa enemmistön itselleen?

Eipä oikeastaan. Meillä demokratia toimii jo nyt kuten sen kuuluukin. Valta on hajautettu niin pieniin osasiin puolueille, että sen keskittyminen on käytännössä mahdotonta. Mikään yksittäinen puolue tai pääministeri ei saisi kaapattua sellaista valtaa itselleen, että sillä olisi vaikutusta. Meillä vielä monipuoluejärjestelmän lisäksi päätöksenteko on hidastettu sellaiseksi, että isompien vahinkojen aikaansaaminen on vaikeaa, olipa pääministerinä millainen tumpula tahansa (ja on näitä nyt nähtykin!).

Eikä meillä oikein ole ketään, ketä vastaan kapinoida. Stubbista on vaikea saada paikallista Orbania, eikä eduskuntakaan ihan niin huono ole, ettäkö se pitäisi kaataa. Ja hallitus meillä vaihtuu ilman kapinaakin neljän vuoden välein. Mistään ei oikein löydy sitä voimaa, jolle tarvittaisiin vastavoima.

Se, mitä meillä tarvitaan, on äänestysaktiivisuus sekä lisää vaihtoehtoja nykyisten puolueiden lisäksi. Eduskuntavaalien äänestysprosentti putoaa vaali vaalilta alaspäin. Jopa Suomessa on vaarana, ettei demokratia toteudu sellaisena kuin on tarkoitettu. Matalalla äänestysprosentilla edustuksellisuus vääristyy ja eduskunnan kuva ei näytä siltä kansalta, jota se edustaa. Mutta tämä ei ole järjestelmän, vaan äänestäjien vika.

Aktiivisuutta pitäisi nostaa luomalla lisää vaihtoehtoja, jotka kiinnostavat äänestäjiä. Demokratian merkitystä tulisi nostaa ja lisätä myös äänestysvalistusta. Demokratiassa ainoa kelvollinen valuutta on äänioikeuden suoma yksi ääni. Sen voi antaa kenelle tahansa, mutta äänestämättä ei kannata jättää. 

Vanhojen (ja vähän homeisten) puolueiden rinnalle tarvittaisiin raikkaampia kansanliikkeitä Unkarin ja Serbian tyyliin. Puoluekoneisto on jämähtänyt vanhoille linjoille ja niiden tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoja. Tämä jo siksi, että eduskunnassa päätökset tehdään linjajohtona eduskuntaryhmissä, eikä yksittäisten edustajien päätöksinä. Siinä minusta demokratia vääristyy ja pahasti. Ryhmäpäätökset hävittävät edustuksellisuudesta paikallisuuden ja yksinkertaistavat päätöksentekoa liikaa. Jos suurten puolueiden tilalle saataisiin pienempiä liikkeitä, voisi päätöksenteko mennä piirun verran enemmän aidon demokratian suuntaan. 

Suomi on kaiken kaikkiaan demokratian mallimaa. Meillä prostestit tehdään kotisohvalta käsin, eikä Helsingin laatuputiikkien ikkunoita lähdetä suotta särkemään. Osaamme kyllä olla tyytymättömiä ja sen seurauksena ei Prismasta ostetakaan Juhla mokkaa tarjouksesta, vaan valitaan se kallliimpi Löfbergin liila. Oppivatpahan poliitikot olemaan. Lisäksi kunnoitamme sekä yhteistä omaisuutta että hallintokoneistoa niin paljon, että pienemmälläkin protestilla pärjää.

Tämä kaikki on seurausta siitä, että pienenä kansana ymmärrämme, ettei meillä ole muuta kuin toisemme. Historian saatossa olemme oppineet pitämään huolta heikompiosaisista ja tasoittamaan tuloeroja ja siten myös mataloittamaan vastakkainasettelua. Suurin osa meistä ymmärtää, että jos yhteiskassa rahoittaa, ei yhteiskassan sormeen kannata purra. Demokratian toiminnan kannalta on lottovoitto saada äänestää Suomessa.