Kuinka suursodat syntyvät

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Pakko palata tässä julkisessa päiväkirjassa taas maailmanpolitiikan arkipäivään, koska globaalisti tapahtumia on käytännössä koko ajan. Lisäksi pienten yksittäisten tapahtumien sivuvirrat voivat merkitä jotain suurempaa - tai olla yhtä paljon merkkaamatta mitään. Tämän viikon ykkösuutiset tulevat - ylläripylläri - Yhdysvaltojen toimesta. Trump joukkoineen kaappasi Venezuelan presidentti Nicolás Maduron ja toimitti hänet Yhdysvaltoihin säilöön. Valta siirrettiin amerikkamyönteiselle ja ennen kaikkea maan öljyvaroista aiemmin vastanneelle Delcy Rodríguezille. 

Jo sinällään toisen itsenäisen maan johtajan syrjäyttäminen väkivalloin rikkoo luultavasti suurinta osaa kansainvälisistä laista. Tekoa suurempaa on suurvaltamalli, jota nyt aletaan noudattaa. Kansainvälisten sopimusten sijasta kuunnellaan enää vahvimpien lakeja, joissa isompi voi tehdä pienemmälle mitä huvittaa kenenkään estämättä. Lienee nyt jo turha sanoa, että Venezuelan tapauksessa (kuten Ukrainan, Palestiinan yms.) YK on ollut täysin hampaaton. Ihmettelen kansallisvaltioiden halukkuutta ylläpitää toimimatonta ja itsessään kohtuuttoman raskasta valtamekanismia, joka on hyödytön. Pelkästään Suomen jäsenmaksut YK:n suuntaan ovat yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa.

En ota kantaa, oliko Maduron syrjäyttäminen väärin tai oikein. Enkä usko, että Maduro edes oli syyllinen siihen, että Yhdysvallat lähti ristiretkelle Etelä-Amerikkaan. Suurempi syy olivat luultavasti Venezuelan käsittämättömän suuret öljyvarat sekä maan vasemmistolainen hallintoperinne. Venezuela, kuten Kuubakin, ovat kuuluneet vahvasti Venäjän etupiiriin Etelä-Amerikassa ja ovat siten Yhdysvalloille hankala pala purtavaksi. Kuubalta ovat talouskriisi sekä epävakaat poliittiset olot syöneet kaikki kulmahampaat, mutta Venezuelan tilanne on toinen. Nyt kun Venäjä on jäänyt melko yksin, alkavat epäsuositummatkin kaverit kelvata. Siirtämällä Venezuelan hallinnon omiin käsiin, eliminoi Yhdysvallat Venäjän uhkaa Etelä-Amerikassa kauemmas. Lisäksi se syö Venäjän uskottavuutta kumppanina myös muualla. Pala kerrallaan on Putinin diktatuurista tullut poliittinen hylkiö, jonka kanssa halutaan kaveerata vain rahasta.

Mitä tekee Kiina?

Yhdysvaltojen Venezuelan retki osoittaa, että tämän päivän - ja etenkin huomisen - maailmassa puhuvat aseet ja suora toimintavalta. Venezuelan jälkeen on kansainvälisen yhteisön kovin paha mennä sanomaan Kiinalle, ettei Taiwania saisi vallata. Ja veikkaan, että puhutaan enää viikoista, kun Kiina aloittaa oman operaationsa Kiinanmerellä. Uskon, että Kiinassa osataan lukea peliä ja valtausmanööverit tehdään pikaisesti Yhdysvaltojen aloittaman valloituskierroksen jälkeen. (Luojan kiitos olen näissä arvailuissani yleensä ollut enemmän väärässä kuin oikeassa...)

Taiwan on ollut Kiinalle kivi kengässä Maon ajoista lähtien. Kommunistisen vallankumouksen ja Maon voittaman sisällissodan jälkeen Tšiang Kai-šek joukkoineen pakeni silloiselle Formosalle ja julisti saaren itsenäiseksi Kiinasta. Asia jäi kaivamaan Mao Zedongia ja nyt hänen vankkumatonta faniaan Xi Jinpingiä. Kiina ei hyväksy Taiwanin itsenäisyyttä ja katsoo alueen kuuluvan samaan Kiinaan kuin kaiken muunkin lähipiirissään. Tripolaarisesti ajatellen Kiina pyrkii varmistamaan Aasian herruuden itsellään ja se tulee aiheuttamaan ongelmia alueen pienempien kansallisvaltioiden lisäksi myös Yhdysvalloille. 

Kansainvälisestä yhteisöstä puuttuvat tällä hetkellä kaikki tasapainottavat elementit. Yhteisiä sopimuksia kunnioitetaan tasan verran kuin se itselle sopii ja jos ei sovi, tehdään toisin. Niin teki Venäjä, niin tekee Yhdysvallat ja niin tulee tekemään myös Kiina. Vastavoimia estämään voimatoimia ei ole, kun ennen aseellisena käsikassarana tunnettu Yhdysvallat on ottanut toisenlaisen - muista erottautuvan - roolin. Kun kansainvälisen yhteisön aseellinen vastavoima on poissa käytöstä, ei mikään estä suurempia asemahteja tekemästä omia päätöksiä. Vika on siinä, että olemme nojanneet liikaa Yhdysvaltojen pysyvän aseineen niin sanottuna järjen äänenä. 

Trumpin puheet Grönlannista ovat perus-trumppailua vakavampia

Venezuelaa vaarallisempia Euroopalle ovat Trumpin puheet siitä, että Yhdysvallat aikoo vallata, ottaa tai ostaa Grönlannin itselleen. Yhdysvallat perustelee kantaansa kansallisella turvallisuudella. Mikäli Yhdysvallat ei saarta valtaa itselleen, tulee sinne heidän näkemyksensä mukaan joko Venäjän tai Kiinan tukikohtia. Eli Yhdysvallat alkaa rakentaa jo maailmankarttaa jonkinlaista suurempaa konfliktia varten. 

Toinen mitä Trump selvästi vaikuttaisi ajavan, on Yhdysvaltojen irrottamista Natosta sekä syvemmästä yhteistyöstä vanhan mantereen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen on Eurooppa ja Yhdysvallat niputettu yhteen länsiliittoumaksi, jonka vastavoimana toimi ensin kommunistinen regiimi ja myöhemmin selkeästi Venäjä ja myöhemmin myös Kiina. Nyt tuo rakkaus on Trumpin mielestä lakastunut ja on aika siirtyä uusille urille. Yhdysvallat alkaa polkea latua yksin omaan suuntaansa vailla päämääriä estäviä kumppaneita. 

Tekemällä minkään peliliikkeen Grönlannin suhteen, on länsiliittouman sidos vaarassa purkautua lopullisesti. Eurooppa ja EU eivät voi antaa Grönlannin luisua pois Tanskan käsistä ihan vaan, koska Yhdysvallat sitä haluaa. Ja toisaalta taas eivät Euroopan valtiot oikein voi asettua Yhdysvaltoja vastaankaan.

Yhteenmuurattu länsiliittouma on maailmansotien jälkeen tarkoittanut pitkälti sitä, että Euroopan turva on amerikkalaisissa aseissa. Monille maille se on tarkoittanut sitä, että maan puolustus nojaa paljon Nato-joukkoihin ja oma aseellinen miehistö sekä kalusto ovat minimaalisen pieniä. Jos Suomen kokoisella maalla on Euroopan vahvin tykistö, se ei ole pelkästään Suomen vahvuutta, vaan yhtä paljon muiden heikkoutta. 

Luojan kiitos Suomi on pitänyt yllä puolustusvalmiuttaan yllä läpi kaikkien vuosikymmenten. Sen lisäksi meillä on osattu varautua Venäjän uhkaan jo vuosia ennen muita Euroopan maita. Kalustoa on päivitetty, lisätty sekä miehistön koulutuksesta on huolehdittu, vaikka uhka ei ole kirjoitettu kuin pääesikunnan mustaan kirjaan - ja sinnekin hailakalla musteella. Nyt tuo varautuminen tulee joka tapauksessa tarpeeseen - toivottavasti ei koskaan täyteen käyttöön. Ainoa ongelma on huoltovarmuuden maantieteellinen heikkous ja oman tuotannon kapeus.

Trump tuntuu noudattavan täysin uutta doktriinia, jossa se on kiinnostunut vain omista eduistaan ja aikoo ottaa, ostaa, vallata tai hankkia muilla keinoin kaiken, minkä haluaa. Ukrainassa sitä kiinnostavat luonnonvarat, Venezuelassa öljy ja Grönlannissa oma turvallisuus. Trump ei mielestään tarvitse Euroopalta mitään, mutta joutuu toimimaan maanosan turvatakuina ja etäpoliisina saamatta mitään vastineeksi. Koko toisen hallintokauden läpi Trump on kritisoinut muiden kuin Yhdysvaltojen maksujen pienuutta Natolle sekä heikkoa osallistumista USA:n ulkopuolelta. Trumpin näkemyksen mukaan muut Nato-maat ovat pelkkiä hangaround-jäseniä, kun Yhdysvallat joutuu kantamaan täyden vastuun.

Tässä jätetään kätevästi huomioimatta, että tuo samainen Nato elättää suurelta osin Yhdysvaltojen massiivista asetuotantoa ja laajeneva markkina tietää Yhdysvalloille lisää tuloja. Kun Yhdysvallat myi pelkästään viime vuonna noin kaksisataa F-35 hävittäjää, jonka hinta on 100 miljoonaa kappale, on kaupan arvo yksinään 20 miljardia (verrokkina koko Suomen valtion menoarvio on noin 90 miljardia). Ja hävittäjät ovat vain pieni osa katalogista.

Näin ne sodat ovat ennen alkaneet

Jos luetaan historiankirjoja - ja miksipä emme lukisi - huomataan, että suuremmat sodat ovat alkaneet syvistä talouskriiseistä, kansallisesta tyytymättömyydestä tai puhtaasta oman edun tavoittelusta. Sodilla on koetettu paikata sisäpoliittista epävarmuutta, vajentunutta valtionkassaa tai alueellisia erimielisyyksiä. Tällä hetkellä kaikki noista ovat jollain tapaa aktiivisia. 

Talouskriisi kyykyttää koko Eurooppaa ja erittäin vahva oikeistovirtaus nostaa päätään. Kansallisvaltiot alkavat varmistella omia rajojaan ja rajaavat ulkopuolisten pääsyä maahan. Eripura ei niinkään liity valtioiden välisiin kiistoihin, vaan maahanmuuttovirtoihin. Seurasin uudenvuoden aaton juhlinnasta kerättyjä videoita, joissa Saksassa ja Hollannissa mellakoitiin ihan huolella. Videoiden otsikoissa väitettiin mellakoitsijoiden olevan islamisteja. Eli vastustus eivät välttämättä kohdistukaan yleisesti maahanmuuttajiin, vaan pelkästään tietystä suunnasta tai oikeastaan uskontokunnasta tuleviin maahanmuuttajiin. Kun en asiaa  millään tapaa tunne, kommentoin vain noita otsikoita. Mutta meno oli kyllä rajua. Ilotulitusraketteja ammuttiin suoraan ihmisjoukkoihin, niillä ammuttiin pelastushenkilökuntaa ja toiminnan tuloksena ainakin Hollannissa paloi Vondelkerk kirkko. Ei ihan kevyttä kamaa noin juhlapäiväksi.

Yhdysvalloissa koko maa on sisäpoliittisesti jakautunut kahtia. On trumpistit ja muut. Sisäpoliittista epävakautta on kätevää korjata kiinnittämällä huomio muualle - vaikka Venezuelaan. Nimellisesti ollaan korjaamassa vuosia sitten käsiin levinnyttä huumeongelmaa, mutta oikeasti saadaan kansalaisten huomio muualle kotipesästä ja samalla rapautuvaa kannatusta voidaan kosiskella läpi syvien rivien. Jos Yhdysvaltojen huumeongelmaa halutaan ratkaista, olisi luonnollisin iskukohde jossain Venezuelaa lähempänä. Harmi vain, ettei Meksikolla ole samanlaisia öljyvaroja kuin Venezuelalla.

Ja samaa tekee Venäjä. Kun talous oli kuralla, lähdettiin Ukrainaan sitä paikkaamaan. Venäjän hyökkäyksen syynä ei ole ollut muu politiikka kuin talouspolitiikka. Putinin kleptokratia oli varastanut itse itsensä niin tyhjiin, että oli pakko etsiä uusi kohde. Ukraina oli sopivan lähellä ja sopivan rikas. Kohteen tiedustelu ja ennakkoarviot menivät pieleen ja lopputuloksena on satojatuhansia miehiä arkussa ja kriisi jolle ei onnellista loppua ole vieläkään näkyvissä. 

Niin paljon kuin tämä harmittaakin sanoa, niin Kiina on tämän tripolaarisen amentokratian (hulluinvallan) ainoa järkevästi ja loogisesti ajatteleva napa. Se pysyy taustalla kaikissa muissa konflikteissa kuin omissaan. Se ei valitse puoliaan, vaan tasapainottelee osapuolten välissä. Sillä on selkeästi oma agendansa, jota se valmistelee, mutta se odottaa oikeaa hetkeä iskeä. Tähän Kiinalla on myös varaa, koska sen talous ei vielä sakkaa yhtä rajusti kuin Yhdysvaltojen, Euroopan, Venäjästä puhumattakaan. Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Kärsivällisyys on viisauden kumppani".

Olen sotatieteilijöiden kanssa samaa mieltä, että Euroopalla on todella kiire varustautua mahdollisesti laajentuviin kriiseihin. Puutetta on monien maiden osalta sekä materiaalissa että miehistössä. Laiminlyötyjä vuosikymmeniä ei kiritä muutamassa vuodessa, mutta työ on aloitettava. 

Ongelma on jo pelkästään puolustusteollisuudessa. Materiaalintuotanto on annettu muille kuin omille tehtaille ja suuri osa sotamateriaalista on tuontitavaraa. Jos kävisi niin, että tämä koko kriisi levähtää Euroopan laajuiseksi ja Yhdysvallat kieltäytyy tukemasta (tai on vaikka vastapuolena), ei meillä ole riittävästi omaa tuotantoa vastaamaan kysyntää. Keski-Eurooppa on talousalueena suuri ja sen resurssit ovat riittävät, joten se pystyy kirimään tuotantovajetta nopeammin. Mutta entäs Suomi? Me olemme edelleen ja tulemme olemaan täällä pohjolan perukoilla pitkien huoltomatkojen päässä. Kun kranaatit loppuvat, ei niitä enää Itämeren kautta tänne enää tuoda, jos tarkoitus on lennättää niitä itärajan taakse.

Kukaan järkevä, inhimillinen, ihminen ei halua sotaa. Mutta historian valossa ihmiskunta ajautuu syvempään kriisiin säännöllisin väliajoin ja hyvin usein hommat eskaloituvat sodiksi. Vaikka kriisiä ei tulisi tai nyt voimistuvat jännitteet laukeaisivat, on hyvä muistaa, että viisas varautuu ajoissa ja riittävästi. Kun virtaukset osoittavat, että Venäjä ei ole pyrkimässä rauhaisaan rinnakkaiseloon Euroopan kanssa ja Yhdysvallat koettaa kaikin keinoin vetäytyä aseellisen tukirangan roolistaan, ei meille raukoille muuta jää kuin pitää huolta itse itsestämme. 

Kasvaako sodan uhka Euroopassa?

Kuva luotu tekoälyn avulla

 Tämä teksti menee enemmän tai vähemmän ajankuva- ja päiväkirjaosastoon. Sota Ukrainassa tuntuu junnaavan paikallaan ja alkukesän ponnistelut tulitauon tai rauhan eteen valuvat hiekkaan kuin beduiinin virtsa. Sodan loppua ei ole sen enempää näkyvissä kuin aiemminkaan - kauniista puheista huolimatta. 

Sen sijaan idän ja lännen välinen juopa kasvaa isommaksi. Yhdysvaltain aloittama tullisota uhkaa vyöryttää Kiinaa ja Venäjää lähemmäs toisiaan. Lisäksi on olettavaa, että Kiinan sisäinen talouskriisi pakottaa sitä keskittymään sekä omiin että Aasian sisäisiin asioihin. Vaikka luulisi, että Venäjän kanssa heilastelu ei juuri nyt ole ykkösprioriteettinä, taisimme luulla väärin. Kuvat Aasian kauhukaksikosta yhdessä Putinin kanssa aiheuttivat kylmiä väreitä varmaan jokaiselle. Sanat "pahan akseli" tulevat väkisin mieleen.

Taloudessa vanha totuus on, että kun kriisi tiukkenee, otetaan likaisemmat keinot käyttöön. Jos Kiinan talouden kriisi on niin syvä kuin uskotaan, on sen pakko syventää kumppanuutta niiden kanssa, jotka siihen helpoiten taipuvat ja joiden kanssa kauppaa ylipäätään voi käydä. Yksi näistä valtioista on mitä luultavimmin Venäjä. Venäjän kauppakumppanuudessa asemat ovat vähintään mielenkiintoiset. Venäjällä ei ole rahaa, mutta sillä on kaikkea muuta. Länsimaiden suuntaan pakotteet ovat pienentäneet kaikenlaisten tuotteiden kauppaa, mutta itään päin kauppaa tehdään edelleen. Ei ole kovinkaan suuri salaisuus, että etenkin Intian sekä luultavasti myös Kiinan uskotaan ostavan sekä öljyä että maakaasua Venäjän kentiltä. Tätä samaista öljyä valuu myös länteen, tosin se valkopestään jossain välillä. 

Toinen Venäjän hyvä puoli Kiinan kannalta on se, että sillä on luultavasti halukkuutta myös ottaa Kiinalta velkaa. Länsimaissa Kiinalta otetun velan määrä pienenee, koska Kiinan kanssa tehtävä kauppa katsotaan turhan riskaabeliksi. Ja kun raha ei käy kaupaksi, hidastuu jopa Kiinan kokoisen valtion talous. Venäjää riskit eivät pelota. Se on päättänyt pelata upporikasta tai rutiköyhää joka tapauksessa.

Tätä kautta koko maailman jakolinja uhkaa taas tulla idän ja lännen väliin - tosin piirua idemmäs kuin toisen maailmansodan jälkeen. 

Mistä päästäänkin päivän varsinaiseen asiaan...

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mitä droneiskut Puolan maaperällä oikein olivat?

Viikolla uutisoitiin, että Venäjän lähettämiä droneja oli ammuttu alas Puolan maaperällä. Kyseessä oli joko selkeä provokaatio tai ainakin pienimuotoinen tunnustelu sille, miten länsi vastaa, kun sinne huudetaan. Puola on Venäjälle ikävä piikki lihassa Ukrainan kriisissä. Puolan kautta kulkevat sekä ihmiset että tavarat keski-Euroopasta Ukrainaan ja Puola on eräänlainen turvasatama myös Ukrainasta poispäin. Lisäksi Puola on näkyvästi tukenut Ukrainaa kriisissä ja ottanut aseman länsikoalition yhtenä vahvimmista Ukrainan puolestapuhujista. Tosin syykin on selkeä - jos Ukrainan kriisi päättyisi Venäjän voittoon, olisi seuraava kohde hyvin todennäköisesti Puola. Ja Puolan ykkösprioriteettinä on ratkaista ongelma vielä silloin, kun se pyörii Ukrainassa eikä Puolassa. Puolan yli on historian saatossa kävelty niin monilla saappailla, että maa tärisee vieläkin.

Poliittisen vastaanoton lisäksi Venäjä testasi hyvin todennäköisesti myös lännen puolustusvalmiutta ja -halukkuuttta. Venäjää kiinnostaa, miten dronehyökkäykseen reagoidaan. Kuka reagoi ja millä voimalla. Isku on lisäksi Venäjälle riskitön. Euroopan minkään maan sotilaalliseen doktriiniin tuskin kuuluu välitön vastaisku, vaan pikemminkin perikristillinen toisen (ja ehkä kolmannenkin) posken kääntäminen. 

Mikäli olisin optimisti, voisivat iskut myös olla joko vahinko tai sitten jonkun villin rintamakenraalin yksittäinen hairahdus. Venäjän puolella rintamaa yleistilanne tuskin on sen koordinoidumpi kuin koko maan asiat yleensäkään. Tähän sirkukseen mahtuisi hyvin kenraali, joka pienessä sievässä päättäisi kokeilla, pääseekö dronella Puolaan. Jos (ja ihan vi...n iso jos) näin olisi, tuota komentajaa tuskin rintamalla ainakaan yhtenä kappaleena enää nähdään, joten lopullinen totuus tuskin selviää koskaan. 

Kuva on tekoälyn luoma

Joku on Taistelunsa lukenut

Jälleen kerran joudun toteamaan, että lukekaa historiaa, koska sieltä löytyy vastaus lähes kaikkeen. Venäjän provokaatio läntisen Euroopan puolella noudattelee samaa linjaa Hitlerin sotasuunnitelman kanssa. Hitler teki samanlaista "iske ja kuuntele"-tyyppistä politiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän aloitti sodan marssimalla naapurimaihin ja testasi samalla, miten vastapuoli hänen toimiinsa reagoi. Toisen maailmansodan suurimpia jossitteluja onkin, olisiko suursota voitu välttää jyrkemmällä reagoinnilla Reininmaan, Itävallan tai Tsekkoslovakian alueliitoksiin. Ja olisiko Puolan valtaaminen pitänyt estää ja ryhtyä sotimaan heti, eikä odottaa, että rintamalinjat siirtyvät Englannin kanaalille saakka. 

Tätä samaa tekee luultavasti myös Venäjä. Se testaa nyt länsimaiden selkärankaa sekä kykyä että halua reagoida sen pieneen perseilyyn. Vaikka alueita ei varsinaisesti pyritä valloittamaan, tehdään pientä kiusaa Nato-rajojen yli koko ajan. Ja tätä kohinaa kasvatetaan koko ajan isommaksi. Halutaan saada selville, onko lännestä muuhunkin kuin vain puhumaan kahta kaunista ja kolmea hyvää. Tämä lännen on hyvä tiedostaa - ja myös lukea oma historiansa vielä kerran uudelleen. 

Luulisin, että Baltiassa tämä Venäjän kiusanteko aiheuttaa kulmien rypistelyä voimakkaammin. Venäjän nykyhallinnon mielipide on, että Baltian maat kuuluvat tulevaan suur-Venäjään ja lisäksi Venäjä kaipaa taas isompaa porttia itämerelle. Luultavaa on, että jos droneiskut jatkuvat, niiden kohteet ovat seuraavana jossain Suomea lähempänä. 

Kuva on tekoälyn luoma

Tarttis varmaan tehdä jotain?

Lännen on pakko alkaa valmistautumaan siihen, että sodan pitkittyessä kaikenlainen provosointi lännen suuntaan lisääntyy. Venäjä haluaa jakaa länsiliittouman pienempiin osiin ja Ukrainan tuki on tällä hetkellä lännelle vaikea asia. Tuen määrä on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen tuesta ja kaikki tietävät, että se tuki taas riippuu täysin siitä, millainen päivä maan johtajalla on. Hyvänä päivänä hänen tukihanat sekä materiaaliapuhanat ovat täysin auki, mutta huonona päivänä kanta saattaa kääntyä täysin Venäjä-myönteiseksi, mikä jättäisi EU:n yksin puolustamaan Ukrainaa. Tämä taas on erittäin haastavaa, kun koko Euroopan talous yskii ja rahaa ei tunnu riittävän edes omiin tarpeisiin. Ukrainalle annettava tuki tulee olemaan vaikeiden keskustelujen alla tulevana talvena. 

Selkeää on, että toisen maailmansodan kaltaista lepsuilua ei tule sallia. Provosointiin on vastattava samall amitalla ja kaikenlaiset hyökkäykset rajojen yli tulee torjua sillä voimalla, mitä se vaatii. Ja viimeistään nyt on luovuttava uskosta, että asiat ratkaistaan YK:n kautta. Sen mandaatti rauhanluomisessa on jo tähän mennessä osoittautunut mitättömäksi. YK on kriisinratkaisussa täysin rampa, kun kriisin pääpukarina on yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä suurmaista.

Valitettavasti tämä koskettaa myös Suomea. Me emme ole täällä turvassa siltä, etteikö Venäjän droneja nähtäisi myös meidän ilmatilassa. Venäjältä kuuluu vielä toistaiseksi vain joutavaa sanahelinää propagandan muodossa, mutta siinäkin on viitteitä, että Suomea ei ainakaan Venäjän ylimpänä ystävänä enää pidetä. Eikä meillä todellakaan ole mitään erityisasemaa Venäjän joulukorttilistalla. Tiukan paikan tullen tänne tullaan varmasti samalla voimalla kuin muuallekin. 

Ratkaisut löytyvät Kiinasta ja taloudesta

Ykkösasia olisi saada koko Euroopan talous taas vetämään niin, että raha pyörii ja tuottaa lisäarvoa. Se vaatisi kauppakumppanuuksien korjaamista pikaisesti Yhdysvaltain sekä myös Kiinan suuntaan. Talouden hidastuminen ja hiipivä lama syövät pelivaraa sekä poliittiseen vääntöön että Ukrainalle annettavaan apuun. Tällä hetkellä kaikkien - myös Venäjän - etu on se, että kriisi pysyy Ukrainassa. Se taas vaatii sen, että Ukrainalla on rahaa ja materiaalia taisteluun. Piristyvä talous pitäisi myös lännen yhtenäisempänä, kun Ukrainan tukea on mahdollista antaa ilman pelkoa kansallisten talouksien kärsimisestä.

Seuraavien vuosien aikana EU:n on pakko varautua siihen, että Yhdysvaltain suoraan jakaman tuen varaan ei voi mitään laskea. Sen poliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä niin sekavaa ja ailahtelevaa, että nojaaminen siihen olisi vaarallista. Valitettavasti tämä koskee myös NATO:a. Jenkit ovat NATO:n kiistaton veturi ja ykkösnyrkki. Ilman Yhdysvaltain vahvaa sotilaallista osallistumista jää koko sotilasliitto paperitiikeriksi. Ja tämän haistaa totta kai myös Venäjä - samoin Kiina.

Kiinalla on yllättävän suuri merkitys kriisin ratkaisussa - on ollut koko ajan. Kiinan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin voi olla sodan kannalta kohtalokas asia. Lisäksi Kiina todennäköisesti ajaa Ukrainan kriisin kautta myös omaa asiaansa. Sillä on ratkaistavana maan talouskriisin lisäksi myös Taiwanin ongelma. Jos NATO on kiireinen Ukrainassa, jää Aasia kokonaan Kiinan käsiin. 

Kypärä päähän

Isku Puolaan on suurempi asia kuin annetaan ymmärtää. Se on kiistaton fyysinen provokaatio EU:n ja samalla NATO:n maaperälle. Seuraavat viikot kertovat, jatkuuko Venäjän aloittama linja samanlaisena ja mihin suuntaan seuraavat iskut suunnataan. Jo nyt tiedustelu on antanut viitteitä, että iskuja suunniteltaisiin esim. Romanian suuntaan. Ehkä tosiaan menossa on testi koko EU:n länsirajalle.

Muuta vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole kuin odottaa ja toivoa, että rauhanneuvotteluissa päästäisiin nopeasti eteenpäin. Rauha Ukrainassa piristäisi Euroopan turvallisuutta mutta myös taloutta. Luottamus talouteen pudottaa rahan hintaa ja piristää kauppaa. Sitä kaikkea tarvitsee myös Suomi.

Taloudellisesti alavireinen syksy tulossa

 

Syksyn ennusmerkit näyttävät Suomessa kohtalaisen, tai oikeastaan kohtuuttoman, synkiltä. Seuraan yleensä suhteellisen tarkalla silmällä huutokauppa-sivustoja ja viime aikoina on konkurssihuutokauppojen määrä ollut selvässä kasvussa. Alkuvuodesta 2023 on konkurssien määrä viime vuoteen kasvanut noin viidenneksen. 

Näyttää valitettavasti siltä, että Ukrainan kriisin alullepanema Euro-talouden kriisi lyö aaltoina Suomeen. Toipumisaikaa koronan jälkeen ei ollut, joten puskureita ennen seuraavaa massiivista kriisiä ei ehtinyt kertyä. Sen lisäksi voimakas hintojen nousu ja etenkin lainarahan kallistuminen vie yrityksiä kannattavuusviivan alapuolelle. 

Ja niin kauan kuin rahan hinta pysyy korkealla, ovat riskissä kaikki ne toimialat, jotka joutuvat toimintaansa lainarahalla tukemaan. Tästä syystä jälleen kerran rakentaminen pysähtyy ja konkursseissa realisoidaan tukuittain rakennusliikkeiden irtaimistoa. Vika ei läheskään aina ole yrittäjän tai huonon talous-suunnittelun. Nyt vain kaikki talouden tunnusmerkit osoittavat samaan aikaan väärään suuntaan, jolloin selviytymisen mahdollisuudet kapenevat.

Yhtä ongelmallista on vientialojen kriisi. Sellua ei kannata tehdä ja paperista ei saada sitä hintaa, mitä tekeminen maksaa. Se tarkoittaa, että tuotantoa Suomessa ajetaan hitaammille kierroksille ja osittain vaarana on kannattamattoman liiketoiminnan lakkauttaminen. Ilman vientituloja joudumme pyörittämään taloutta omavaraisesti ja se vaikeuttaa kasvun mahdollisuuksia.  

Monet Euro-maat ovat nostaneet palkkoja Suomea enemmän vastatakseen paremmin nousevien hintojen hidastamaan kulutukseen. Suomessa ratkaisu ei ole niin suoraviivainen. Olemme suhteellisen kaukana Euroopan sydämestä ja sen tuomasta synergiasta ja tällä hetkellä olemme geopoliittisesti todella ongelmallisessa pussissa. Meidän ja Keski-Euroopan välissä on Itämeri, joka on sotilaspoliittisesti tulenarka alue. Tuo kaikki hankaloittaa rahoituksen ja viennin vauhdittamista. Kun tähän yhtälöön lisätään epävakaa hallitus, on rahan hinta Suomeen tuotuna kohtuuttoman korkea. Tällä hetkellä sijoittajien usko Suomeen on koetuksella ja jos rahaa tarjotaan, on se kohtalaisen hintavaa. 

Toinen ongelma löytyy suomalaisesta palkkarakenteesta. Palkkoja korotetaan hillitysti siksikin, että meillä palkankorotukset vaikuttavat suoranaisen palkan lisäksi palkan sivukuluihin. Eli jos palkkoja nostetaan Hollantilaisittain 10%, nousevat palkkojen lisäksi myös sivukulut Ja sitä kautta ajetaan työnantajien suorittamat maksut ylöspäin, mikä taas nostaa hintoja, mikä taas aiheuttaa sen, että palkan ostovoima ei kasvakaan samassa suhteessa kuin palkat nousevat. Minusta Suomessa noudatettu palkkamaltti on ainoa tie siihen, että hintojen nousua saadaan pidettyä jollain tapaa kurissa. Tosin - mitäpä minä kurjana yksityisyrittäjänä palkkamaltista tiedän. 

Kiinan laineet heiluttavat myös Eurooppaa

Kansainvälisesti tilanne jatkuu yhtä sekavana kuin tähänkin saakka. Venäjä jatkaa otsaluunsa hakkaamista Ukrainassa. Vaikka turpaan tulee ja miehiä kuolee, niin periksi ei anneta. Lopputuloksena en edelleenkään voi nähdä mitään hyvää Venäjälle. Se syöksee oman taloutensa kohti kivistä keskiaikaa ja nousu takaisin sivistysvaltioiden joukkoon kestää joka tapauksessa vuosia. 

Diktatuuritalouteen on vaikeaa houkutella uusia sijoittajia. Rahaa ei Venäjälle tule liikenemään muuta kautta kuin viennistä ja silloinkin kyseessä ovat ostajan markkinat. Tämä kriisi on tehnyt kaikista Euroopan maista erittäin varovaisia Venäjän suhteen, eikä yksikään maa tule laskemaan Venäjän energian varaa samaa painoprosenttia kuin ennen kriisiä. Lisäksi kanavat energiavajeen korvaamiseksi on jo luotu, joten Venäjällä voi olla vaikeuksia päästä takaisin energiamarkkinoille. 

Lisäksi sijoittajia on vaikeaa vakuuttaa yhteiskunnan vakaudesta. Jo pelkkä sota ja sen tuomat miestappiot vaikuttavat talouden elpymiskykyyn. Lisäksi venäläistä pääomaa on viety maasta pois turvaan ja on hyvin vaikea uskoa, että äiti-Venäjä saisi oligarkki-miljoonia palaamaan huomaansa. Parempi miljoonat taskussa ja pää paikallaan kuin jotain muuta.

Suurin maailman talouden ongelma on - jälleen kerran - Kiina. Kiinan talouden kasvu on hidastunut ja sen kokoisen höyryveturin hiipuminen tekee maailmantalouteen valtavat laineet. Kiina on viimeisen vuosikymmenen ollut rahoitusmarkkinoiden Roope Ankka, jonka luo ovat ryömineet isännät niin lännestä kuin idästäkin. Nyt kun mahtitalouden kirstun nyörit kiristyvät, on seurauksena rahan hinnan nousu ennestään. Ja mikä pahinta - Kiinan myöntämät luotot voivat mennä monilla maksuun, kallein seurauksin. Yhtä lailla Euroopassa kuin Yhdysvalloissa on pelkona lainojen takaisinperintä. Etenkin rapakon takana on kiinalaisrahalla rahoitettu isoja hankkeita ja lainakulujen noustessa tai lainojen mennessä lunastukseen, voi jopa Yhdysvaltojen talous kokea pientä kriisinpoikasta.

Talouden alakulo voi myös ajaa Kiinan ja Venäjän yhä tiukempaan kumppanuuteen. Kahdesta vierekkäisestä talousrammasta voi hyvin saada harsittua yhteen yhden terveen kumppanuuden - etenkin kun sitä säestää vielä väestökolmiossa sopivasti oleva Intia. Tuollainen kolmikko keikauttaisi jo maailman talouden keskipistettä kohti itää. Ja se ei tiedä hyvää Euroopalle tai Amerikoille.

 

Yksityistalouksien kriisi nurkan takana

Jos ei mene lujaa kaikilla yrityksillä, ei lujaa mene kaikilla yksityistalouksillakaan. Halpojen lainojen aikaan omaa elämää lainoitettiin takimmaiseen tappiin saakka ja velkaa otettiin talon lisäksi autoon, mökkiin, asuntovaunuun, veneeseen, moottoripyörään, huonekaluihin ja mihin sitä nyt satuttiin myöntämään. Maltilliset korot pitivät myös kulut maltillisina ja sen lisäksi käytössä oli lyhennysvapaita, joita ahkerasti hyödynnettiin. Nyt kun korot kiipeävät, kiipeävät kaikkien lainojen kulut samassa suhteessa. Itselläni on tällä hetkellä niin skitsofreeninen tilanne, että asuntolainan korko on korkeampi kuin autolainan, joka kuitenkin on jollain tapaa kulutusluotto. 

Korkojen nousu iskee kotitalouksiin vähitellen. Jos lainat ovat sidottuna 12kk Euriboriin, saattaa korkotason nousu tulla maksimissaan vuoden viiveellä, mutta tulee joka tapauksessa. Sen lisäksi ainakin fiksuilla on takataskussa säästöjä tai sijoituksia, joita purkamalla omaa taloutta saa tekohengitettyä jonkin aikaa. Mutta jos tulojen ja velan suhde on epäterve, ei tekohengitys kestä kauaa. Edessä on omaisuuden pakko-realisointi ja pahimmassa tapauksessa henkilökohtainen konkurssi. Ne ovat kaikki surullisia ja tarpeettomia tapahtumia, joita tulemme näkemään vielä vuoden sisään paljon.

Laman lapsena muistan, kun samaa rallia ajettiin edellisen kerran. Ennen 90-luvun lamaa elettiin rahatalouden hulluja vuosia, kun vapautuneiden rahamarkkinoiden seurauksena rahaa suorastaan tuputettiin käteen, koska kulutusta piti ruokkia. Lopputulos oli se, että valtiontalouden kriisin iskiessä monilla oli käsissään velkaa enemmän kuin maksukyky salli. Itseäni se on muistuttanut näihin päiviin saakka siten, että koetan välttää jokaista ylimääräistä lainaerää viimeiseen saakka. Mieluummin olen mökittä ja moottoripyörättä kuin velkaisena ja unettomana.

Kulutus pyörittää modernia taloutta

Nykyisen markkinatalouden vitsaus on se, että se pyörii kulutuksen varassa. Rahan pitää pysyä liikkeessä, että yhteiskunta toimii täysillä kierroksilla. Jos raha pysähtyy, pysähtyy myös yhteiskunta. Tällä hetkellä rahan liike on hidastumaan päin. Raa'asti sanottuna jos kuluttajien tulot uppoavat puhtaisiin elämisen menoihin, ei ylijäämää kulutukseen synny. Se ei riitä pyörittämään kotimaista markkinaa. Lopputulos on, että palvelualat jämähtävät ja uudistuminen pysähtyy. Jo nyt tuosta on selvät merkit näkyvissä. Rakennustoiminta etenkin kaakossa on seis ja asuntokauppakin on hiljentynyt merkittävästi. Lopputulos on se, että hinnat laskevat. Nyt eletäänkin ostajan markkinoita - jos kenellä sattuu rahaa vielä olemaan. 

Omasta näkövinkkelistä meno ei todellakaan näytä parhaalta mahdolliselta. Tilanne on täysin erilainen kuin koronan aikaan. Silloin ihmisillä oli kyllä rahaa, mutta ei keinoja kuluttaa sitä. Omassa yritystoiminnassa korona-vuodet eivät tehneet minkäänlaista lovea talouteen. Eikä sitä ole vielä näkyvissä nytkään, mutta hieman enemmän tilanne pelottaa. On ymmärrettävää, että jos kulutukseen käytettävät rahat vähenevät, niin en minä kärkipäässä ole, mihin niitä rahoja käytetään. 

Oma pelastukseni on se taloudellinen fakta, että rahat eivät koskaan lopu kaikilta yhtä aikaa. Riittävän laaja asiakaskunta auttaa siinä, että asiakkaita riittää, vaikka talous kohtelee kaltoin. Samoin onnekseni liiketoimintani on jakaantunut kahtia, jolloin toisen liiketoiminta-alan heikkenemistä voi kompensoida voimistamalla toista liiketoiminnan osaa. Ja kolmas - ja paras - turva asiakaskatoa vastaan on se, että laadukkaalla työllä saa asiakkaat pidettyä paremmin myös huonompina aikoina. Monesti palveluiden suhteen pätee se tosiasia, että jos rahaa on käytettävissä vähän, se käytetään mieluiten laadukkaasti. Tähän minun on pakko luottaa, koska minullahan ei muuta resurssipankkia ole kuin omat käteni. 

Tuli hieman synkähkö kirjoitus. Mutta olen pitänyt blogiani lukijoiden lisäksi itselleni päiväkirjana ja muistojen aarreaittana. Sen vuoksi on hyvä kirjata ylös myös sitä maailmaa, jossa elämää on tullut elettyä. Vuosien päästä nämäkin ajatukset olisivat päässeet unohtumaan, jos en niitä tänne virtuaali-päiväkirjaani raapustaisi. Blogit ovat viihdelukemisen lisäksi myös ajankuvaa. Hyvällä tuurilla joku graduntekijä jossain saattaa tätäkin harhaista keittiö-sosiologiaa pitää sopivana lähdemateriaalina ja silloin nämä sanat ovat vähintään lunastaneet paikkansa. Tai kuka tietää, jos ihmiskunta tuhoutuu ja meistä jää pienille vihreille miehille Marsista tutkittavaksi vain tämä virtuaali-pilvi-höttö, niin saavat sentään hekin oman osansa suomalaisesta talous-synkistelystä ja lyhyen oppimäärän maailmantaloudesta.

Ukrainan sodalle ei loppua näy

 

Kuva: Pixabay, Enrique

Venäjän viime keväänä aloittama kriisi jakoi maailman tehokkaasti kolmeen liittoumaan - länsi, Venäjä ja Kiina. Eurooppa ja USA löysivät pitkästä aikaa yhteisen sävelen ja lähentyivät niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Trumpin isolaatiopolitiikan aiheuttama juopa kurottiin Ukrainan hyväksi kiinni ja Yhdysvallat on selkeästi palannut yhtä lailla maailmanpoliisiksi kuin länsiliittouman johtoonkin.

On uskomatonta kohtalon johdatusta, ettei sota puhjennut Trumpin aikana. Silloin sotilaallisen tuen kerääminen rintamalle olisi voinut olla hitaampaa – tai jopa jäänyt toteutumatta. Trump pelasi omaa peliään selvästi Putinin rinnalle, eikä vastaan, kuten Bidenin USA tekee.

Koko kriisin ajan on Amerikan antama aseapu ollut erittäin merkittävässä roolissa ja hidastanut kriisin leviämistä pidemmälle. Rahamääräisesti Yhdysvallat on antanut aseapua yli 23:n miljardin dollarin edestä. Muiden maiden tuki on yhteensä ollut vähäisempää kuin Yhdysvaltojen, joten ihan pienistä asioista ei puhuta. (vertailulukuna Suomen tämän vuoden koko puolustusbudjetti on 6,1mrd Euroa, joka on jo miljardin normaalia suurempi)

Ja ilman Yhdysvaltojen tukea, tuskin Euroopan valtiot olisivat yhtä notkeasti raottaneet kukkaroitaan tai asevarastojensa ovia. Yhdysvaltain tarjoama esimerkki on jopa tärkeämpää kuin rahallinen arvo. EU on tunnetusti ollut maltillinen kannanotoissaan sekä hidas liikkeissään. Vitkastelu Ukrainan rintamalla olisi voinut pahimmillaan tarkoittaa, että Venäjä olisi päässyt etenemään niin pitkälle, ettei torjuntavoitto olisi onnistunut. Missäs sitä sitten oltaisiinkaan?

Sodan voittajat ja häviäjät

Vaikka tekopyhästi sanotaan, ettei sodassa ole voittajia, niin onhan siinä. Venäjän-Ukrainan -kriisistäkin hyötyvät eniten Yhdysvaltain aseteollisuus ja Kiina. Aktiivinen rintama on paras messualusta moderneille aseille ja Venäjän ryysyläisarmeijasta ovat ”Ameriikan ihmeaseet” saaneet helpon näytönpaikan. Sodan alusta saakka on eri asetehtaiden ovilla ollut katkeamaton jono lisäaseistusta kaipaavia kenraaleja, joilla on kädessään luottorajaton Amex – Suomi mukaan lukien.

Loppujen lopuksi miljardien aseapurahat ryömivät moninkertaisina takaisin Yhdysvaltojen taskuun asekaupan kautta. Kun kysyntä kasvaa, hinnat nousevat. Ja samassa suhteessa kasvavat myös aseteollisuuden voitot. Biden tietää tämän ja pitääkin sen vuoksi lompakkoaan auki jopa tavallista höveliäämmin.

Sota on paljastanut näkyvästi, kuinka suuri ero aseistuksessa on lännen ja Venäjän välissä. Ennen rintamataisteluja Venäjä piti ilmeisesti itsekin armeijaansa hyvin varustettuna ja taktisesti toimivana. Sitten kun rintamalta tultiin veri nenästä valuen takaperin, paljastui koko kaameus. Ilmeisesti perinteiseen venäläiseen tyyliin Putinin syytämät asekehitysrahat oli vedetty välikäsien liiviin ja lopulliseen toimintaan päätyi vain murto-osa. Näin toimii todellinen kleptokratia.

Armeijan koulutuksessa on nähtävästi sovellettu vanhaa Neuvostoliittolaista opaskirjaa, jonka mukaan asiat ovat juuri kuin ne paperille kirjoitetaan. Valitettavasti vain paperin ja todellisuuden välissä on pitkä juopa epätodellisuutta. Veikkaan, että Suomen armeijan esikunnassa on huokaistu helpotuksesta, kun Venäjän todellinen asekunto sodan myötä paljastui. Venäjän armeijan suurin saavutus tähän saakka on ollut loputon rivi puuristejä pitkin Ukrainan rintamaa sekä tonnitolkulla romurautaa valtateiden varsille. 

Kiina voisi halutessaan ratkaista koko pelin 

Toinen voittaja on selkeästi Kiina. Olen kirjoittanut Kiinan vaarasta jo aiemmin täällä blogissa ja edelleen pidän Kiinan uhkaa todellisena. Ukrainan rintama on sitonut Yhdysvaltojen kädet tehokkaasti, mikä tarkoittaa, että Aasian alue liukuu pala kerrallaan Kiinan valtapiiriin. Kiina on jo nyt alueen selkeä taloudellinen veturi ja koneen kierrosten voimistaminen tarkoittaa myös sitä, että poliittinen vaikutusvalta alueella lisääntyy. On luultavaa, että Kiinalla on omia alueellisia ja poliittisia intressejä, joiden edessä Yhdysvallat on tähän saakka onnistunut seisomaan. Jotain kertoo se, että ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen jopa Japani alkaa varustaa armeijaansa uuteen uskoon entistä suuremmin rahallisin panoksin.

Kiina hyötyy Ukrainan kriisistä myös toista kautta. Kun Eurooppa on sulkenut ovensa Venäjältä, on sen ainoa luonnollinen kauppakumppani Kiina. Kiina taas on pitäytynyt kommentoimasta omaa suhdettaan Venäjän boikotointiin. Käytännössä siis Venäjän ja Kiinan kauppa jatkaa elämistään ja jopa kasvaa. Lopputulos on se, että Venäjän riippuvuus Kiinasta kasvaa ja samalla Kiina saa kasvavan teollisuuskoneiston tarpeisiin halpaa raaka-ainetta ja energiaa.

Yksi hyötyjä on myös EU. Brexitin jälkeen koko Eurooppa oli ikään kuin risteyksessä, jossa piti valita, tiivistyykö vai hajoaako EU. Sota yhdisti eripuraiset kansat kuin itsestään tiukemmaksi liittoumaksi ja isoistakin asioista on helpolla saatu sopu syntymään. Kriisi on myös paljastanut EU:n heikot kohdat. 

Unkarin venkoilu sekä pakotteiden että Suomen Nato-jäsenyyden kanssa pakottaa pohtimaan, missä menee sopivien jäsenmaiden raja. Ehkä laajentuminen itään tehtiin jossain määrin hätiköidysti tiiviimmän EU:n kustannuksella. Sodan myötä myös Euroopan ”elefantti olohuoneessa” eli Turkin kysymys huutaa ratkaisua. Turkki on ollut koko sodan ajan aktiivinen toimija, pääosin hyvässä. On luultavaa, että Turkin EU-kysymys tulee väkisin ratkaistavien asioiden joukkoon pian. Turkki itse tuskin unohtaa rooliaan kriisin aikana. 

Venäjä häviää, tapahtui mitä tahansa

Sodan suurin häviäjä on Venäjä – tapahtui itse sodassa mitä tahansa. Vaikka sota loppuisi huomenna, eivät Venäjän länsisuhteet tule normalisoitumaan vuosiin – tai vuosikymmeniin. Sota on kaikissa lopputuloksissa Putinin hallinnon loppu ja samalla myös loppu sille Venäjälle, joka tähän agressiiviseen ratkaisuun on päätynyt.

Venäjän länsisuhteet ovat tällä hetkellä niin tulehtuneet, että ilman hallinnon vaihdosta niitä ei edes yritetä normalisoida. Lännen asettamat pakotteet kurjistavat venäläistä yhteiskuntaa jollain tapaa – mutta eivät lopullisesti, eivätkä riittävästi. Poliittisten suhteiden palauttaminen vaatisi ihmetekoja, joihin kenelläkään ei oikeastaan ole intressiä.

Suurempi ongelma on talous. Länsimaiset investoijat joutuivat pakoon Venäjältä pikaista vauhtia ja suurin osa Venäjällä liiketoimintaa tehneistä yrityksistä sekä Venäjään satsanneista sijoittajista koki massiiviset tappiot. Riskit bisneksen uudelleenaloittamisessa tai rahan sijoittamisessa Venäläiseen liiketoimintaan ovat niin suuret, ettei siihen löydy halukkuutta kovinkaan herkästi. Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, ei Venäjälle investoitu massiivisesti rahaa ensimmäisiin vuosikymmeniin, vaikka silloin edessä oli kyntämätön pelto potentiaalia täynnä. Nyt takaraivossa tykyttää kriisin alku ja valtion aiheuttama joukkopako maasta.

Venäjän täytyisi siis nostaa itsensä lainarahan turvin – ja tällä hetkellä Venäjän valtion lainaluokitus on roskalainan alapuolella. Jos länsi investoi rahaa, se laittaa sitä mieluummin Ukrainan jälleenrakennukseen kuin Venäjän auttamiseen.

Pakotteet eivät Venäjää kurjista. Jos on maailmanhistoriansa lukenut, tietää, että Venäjän kansaa sitkeämpää ei olekaan. He ovat tottuneet nyhtämään elannon tyhjästä ja selviämään missä oloissa tahansa ja kuinka pitkään tahansa (suosittelen tutustumaan Leningradin piirityksestä kertovia teoksia kattavan kuvan saamiseksi). Käytännössä lännen pakotteet sitkistävät kansaa ja kasvattavat tavallisten venäläisten ja lännen välistä juopaa. Mutta pakotteet ovat silti ainoa tie koettaa pakottaa rauha aikaan. Pakotteet eivät myöskään aja kansaa kapinaan johtoa vastaan. Venäjällä on ”yksi kansa, yksi ääni” -periaate ja siellä ääni kuuluu aina isännälle, joka kansaansa käskee. Kun pajari karjuu, niin maaorja juoksee. On hyvin vaikeaa uskoa, että vielä seuraavienkaan sukupolvien aikaan Venäjälle saataisiin ajettua sisään länsimainen demokratia. Eikä välttämättä pidäkään, kaikkia kansoja ei johdeta samalla tavoin.

Ikävintä sodassa on se, että siitä kärsivät eniten tavalliset, sotaan syyttömät, kansalaiset. Rintamalla kuolee koko ajan miehiä ja poikia, joiden ei kuuluisi olla siellä. Sodan ulkopuolella olot kurjistuvat eniten niillä, joilla on kurjaa jo valmiiksi. Rikkailta eivät rahat lopu, mutta ilman investointeja ja työpaikkoja eivät huonommassa asemassa olevien asema juuri kohene.

Sota tulee jatkumaan

Sota Ukrainassa ei tule loppumaan heti. Venäjällä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta vetäytyä kunnialla pois rintamalta. Sodan lopettaminen tietäisi Venäjälle massiivista sisäpoliittista kriisiä, mikä pahimmillaan voisi johtaa yhteiskunnan kaaokseen. Hallinto vaihtuu Venäjällä joka tapauksessa – tuskin parempaan, mutta toivottavasti erilaiseen. Hallinnon vaihtuminen on kiinni ainoastaan siitä, mitä Vladimir Putin asiasta päättää.

Rahat eivät lopu kummaltakaan puolelta. Eurooppa tarjoaa sekä aseellista että rahallista tukea Ukrainaan, koska tuen lopettaminen tietäisi sodan uhkaa EU:n alueelle. Nyt sota pysyy Ukrainassa ja EU saa tilaa selvittää omaa taloudellista kriisiään. Energiakriisi ja inflaation kourissa painiva jättiläinen ei tällä hetkellä tarvitse yhtään lisäpäänsärkyä, kuten Venäjän armeijaa Puolan porteilla.

Ja jos maailmanhistoriaa lukee taaksepäin, niin sota ei valtioiden kassaa koskaan tyhjennä. Vaikka mihinkään muuhun ei rahaa olisi, niin sotimiseen sitä löytyy aina.

Ukraina ei myöskään pysty sotaa voittamaan. Venäjän lihamuurin läpäisy vaatisi ihmettä ja suurempia sotavoimia. Lisäksi sodan voittaminen vaatisi, että Ukrainan armeija etenee Venäjän alueille ja se taas tietäisi Venäjällä paniikkinappulan (a.k.a ydinasenappulan) painamista. Sen vuoksi länsi ei voi antaa Ukrainan edetä liian pitkälle. Lännen näkökulmasta jonkinlainen rauhansopimus olisi luultavasti toivottavin lopputulos.

Kiinalle jää tässäkin tapauksessa ratkaiseva kortti. Sulkemalla Venäjän itärajan saataisiin pakotteisiin uusi momentti, joka voisi Venäjän pään kääntää. Mutta Kiinalla ei siihen ole mitään intressiä. Niin kauan kuin Kiina saa hallita Aasiaa, sillä ei ole tarvetta toimia aktiivisesti sodan lopettamisen suhteen. Lännellä ei taas ole Kiinan suhteen riittävästi vääntömomenttia. Suoraan sanottuna Kiina ei tarvitse länsimaita riittävästi, että EU:n ja Yhdysvaltojen rintama voisi vääntää Kiinan käden sulkemaan Venäjän rajan.

Ukrainalle tärkeintä on nyt pysyä otsikoissa. Niin kauan kuin Ukrainan kriisi peittää länsilehtien etusivut, on rahallisen tuen määrä taattu. Jos sota pääsee unohtumaan, kuivuvat avustusrahat puro kerrallaan ja se taas pelaa kriisin Venäjän pussiin.

Ainoa tie sodan loppumiseen on Putinin tuho. Joko niin, että hän itse luopuu vallasta tai niin, että oma kansa kääntyy häntä vastaan. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä näkyvissä.

 

Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 

Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero. 

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi

Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille. 

бензин из россии - bensaa venäjältä, osa 2

 


Viime jaksossa alettiin valmistautua paikallisen bensarallin saloihin. Kokoon saatiin kaikki perusdokumentit ja siinä paperiviidakkoseikkailun ohessa selailin puhtaasta mielenkiinnosta läpi verkkosivustoja ja Facebook-ryhmiä, joissa rajanylityksestä keskusteltiin. Rajanylittäjien joukko muodostaa oman kaikenkarvaisen jenginsä, jolla on oma kieli ja omat pelisäännöt. Ulkopuolisesta vaikutti, että tankkaajat ovat omanlaisensa pro-sakki, jolla on hallussa tullikaavakkeiden täyttöproseduurit selkäytimessä ja jotka seikkailevat rajaviidakossa kuin kotonaan. No toki näin onkin, mutta joukkoon mahtuu ja rajalla kaverit kyllä opettaa.

Ja sitten pieni muistutuksen sana! Nämä tässä tarinassa kerrotut vaiheet ovat pätevät tällä hetkellä ja Imatra-Svetogorsk-asemalla. Kun kyseessä on Venäjä, niin säännökset vaihtuvat - joskus jopa nopeastikin. Toisinaan tarvitaan eri määrä lappuja ja käytännöt myös vaihtelevat asemittain. Se, mikä pätee Svetossa, ei välttämättä toimikaan Niiralassa. 

Käytännöt myös voivat muuttua päivässä. Jos tänään tarvittiin nastarengastarra, niin huomenna se voi olla vaikka antenniin kiinnitettävä ketunhäntä - kukapa näistä tietää. Paikalliset käytännöt selviävät parhaiten ortodoksisella "Kysy osaajilta"-metodilla. Samoin seuraamalla rajanylittäjien Facebook-ryhmiä pääsee äkkiä jyvälle, millaiset laput pitää kullakin asemalla olla sekä muut "kenttämestarin erikoiset". (Niin sitä nastarengastarraa ei enää tarvita - itsekin moista ehdin jo pienen hetken etsiskellä....)

Matkaa taitettu 0 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetossa matkaan tarvitaan siis Passi+viisumi-yhdistelmä, paperinen rekisteriote, sekä 2*tulliselvityskaavake, joka tunnetaan myös nimellä "autolappu". Tulliselvityskaavakkeella ilmoitat, mitä tavaraa viet Venäjälle ja sieltä pois eli kun liikut autolla, niin kerrot vieväsi maasta auton ja paluumatkalla myös tuovasi sen takaisin.

Tulliselvityskaavakkeesta löytyy verkosta sekä täyttöohje että tyhjä kaavake. Rajanylityksen nopeuttamiseksi ja oman mielenrauhan säilyttämiseksi suosittelen tekemään tulliselvityskaavakkeen etukäteen valmiiksi. Malli kaavakkeelle (HUOM! Katso, että kaavakkeesta on voimassaoleva versio, tällä hetkellä vuoden 2019 alusta voimaan astunut malli) löytyy täältä. Ja malli siitä, miten kaavake täytetään löytyy vaikkapa täältä. Mallit ovat yleensä pdf-muotoisia, joten nykykoneilla niitä pystyy muokkaamaan ja täyttämään. Fiksu tekee mallista itselleen valmiin pohjan, johon täyttää koneella tiedot. Silloin kaavakkeen luku tullissa on notkeampaa ja läpimenoaika (toivottavasti) kevenee.

Noita tulliselvityskaavakkeita tarvitaan kaksi kappaletta - yksi kumpaankin suuntaan. Ja ne on tulostettava kaksipuoleisina. Vähän se vaatii askartelua, mutta kun homman oppii ja tekee itselleen valmiit pohjat, niin byrokratia helpottaa ensimmäisen kerran jälkeen.

Kun ollaan menossa tankkaamaan, ei sinne täydellä tankilla kannata mennä. Mutta en kyllä suosittele ihan hajuillakaan ajelemaan, koska tullin jonossa voi kulua aikaa ja syö se auto ruokaa siinä tyhjäkäynnilläkin. Jonon kestoa on vaikea arvioida etukäteen. Kuulemani mukaan parhaita aikoja ylitykselle ovat joko myöhäinen ilta tai todella aikainen aamu. Ja fiksut ylittäjät huomioivat myös venäläisten loma-ajat, jotka hieman poikkeavat meikäläisistä lomista. Käytännössä mitä enemmän sakkia sitä pidempään prosessi kestää. Hieman infoa rajajonoista saa esim rajakameroista tai seuraamalla rajanylittäjien facebook-ryhmiä.

Kun paperit olivat läjässä ja valmiina, me löimme karavaanin kuutoselle ja sataa kohti Imatraa. Teimme reissun loppiaisen jälkeisenä keskiviikkona. Venäjällä joulun lomakausi päättyy 8.1. (ja alkaa siis 31.12.), joten oletimme pahimman paluuruuhkan olevan jo takana. Tänä vuonna ei venäläisiä turisteja näkynyt katukuvassa edellisvuosien tapaan. Eu-pakotteet, ruplan arvon heilahtelu ja ennen kaikkea tuontirajoitusten muuttuminen karsivat turistien määrää. Vuoden 2019 alusta voimaan tulleiden sääntöjen mukaan tavaraa saa viedä enintään 25kg ja tullauksen alaraja on enää 500€. Muutos entiseen (50kg / 1500€) on niin raju, että se karkoittaa osan matkaajista ainakin hetkeksi.

Kaksi asiaa, jotka eivät poistu muodista - takatukka ja käteinen raha

Venäjällä pärjää kansainvälisillä luottokorteilla ja yleensä ne toki bensa-asemilla toimivat. Mutta koska asemilla ei yleensä ole automaatteja ja polttoaineet maksetaan kassalle, niin käteinen käy hyvin. Venäjällä on jaksoja, jolloin kortit eivät toimi tai bensa-asemien hoitajat vaihtuvat ja uusilla ei ole korttiautomaatteja. Kukaan meistä tuskin haluaa joutua tilanteeseen, jossa olet venäläisen - tai suomalaisenkaan - bensiksen kassalla ja rahaa ei ole, eikä kortti toimi.

Ruplia saa Lappeenrannasta pankeista tai Forexilta tai sitten Imatralta rajalle mennessä on Hrexin rahanvaihtokioski täällä. Me päädyimme tuonne Hrexille. Ero vaihtopisteiden välillä tulee vaihtokurssissa ja välityspalkkiossa. Viisas säästää siis tässäkin vähän. Valuutanvaihtopisteessä käy kortti, joten siellä pärjää ilman käteiseuroja.

Kioskin pihalla vielä varmistus, että kaikki paperit ovat matkassa ja sitten kohti rajaa!

Matkaa taitettu 38 kilometriä ja tankatu 0 litraa

 

Luonnollisesti ensimäisenä vastaan tulee Suomen tulli. Suomen puolella liikennettä ohjataan kolmea eri reittiä myöten. Bussit kulkevat omaa kaistaansa, EU-kansalaiset kulkevat omaa railoaan ja sitten EU:n ulkopuolisille on kolmas kaista. Me seurasimme kiltisti EU-kansalaisten henkilöautokaistaa. Opasteita ainakin Suomen puolella riittää ja niitä on helppo seurata.

Bussit, EU-kansalaiset ja muut erotellaan tässä suppilossa.

Suomen puolella meno on sujuvaa, koska porukkaa suodatetaan läpi useammalla luukulla. Luukulle mennään passin ja auton rekisteriotteen kanssa. Virkailija tsekkaa, että homma on kunnossa ja sen jälkeen matkaa jatketaan kohti Venäjän puolta. Aika meni ruhtinaalliset viisi minuuttia.

Seuraavana ajellaan kohti Svetogorskia ja Venäjän tullia. Liikenneympyrän ja muutaman mutkan jälkeen tullaan Venäjän puolen jonoihin. Myös naapurin puolella logiikka on suhteellisen selkeä. Oikeanpuoleiseen jonoon menevät ei-venäläiset ja venäläiset ottavat keskikaistan puolen. Busseille on myös oma kaistansa vasemmalla. Raskas liikenne soljuu vieressä täysin omassa kanaalissaan.

Varsinaiselle tullialueelle otetaan puolenkymmentä autoa kerrallaan. Hommaa ohjataan liikennevaloilla. Eli seuraamalla vihreää valoa löytää yleensä oikean paikkansa. Meininki on kuin karja-aitauksessa. Eli kun toisesta päästä tullialue tyhjennetään, niin toisesta päästä otetaan seuraava setti sisään. Yksittäisiä autoja ei siis lasketa menemään, vaan tullialueen ryhmä toimii yhtenä yksikkönä, joka näyttää paperit ja jonka autot tarkistetaan ja sen jälkeen setti päästetään "vapauteen".
Jonottamisvaihe vaatii kärsivällisyyttä. Minulle jäi mielikuva, että venäläisten puoli veti muunmaalaisten kaistaa paremmin, mutta finskien jonoakin purettiin tasaiseen tahtiin kahdelle kaistalle. Jonossa meillä meni aikaa sellaisen tunnin verran, mikä pikaisen tullikoppigallupin mukaan on aika "njarmal".

Suomalainen on suomalaiselle veli - ulkomailla

Ensikertalaisena tämä tullivaihe on se jännittävin. Olin kuullut tarinoita kadonneista pikkulapuista ja revityistä autolapuista sekä muusta tullimielivallasta. Mitään tuollaista en itse kohdannut.
Paikallisoppaani oli edellä ja minä jonotin kiltisti hänen perässään. Ja totta kai - siis tietenkin totta kai - me jouduimme tullissa eri settiin. Kaverini meni minun edeltä tullin puolelle, kun itse jäin vielä jonoon. Pientä kylmää hikeä pääsi pukkaamaan, kun mietin, että eihän minulla ole aavistustakaan, mihin kopille ollaan menossa ja mitä papereita näytetään.Eikä se opaskaan voi jäädä siihen tullialueelle käkäilemään - kun venäläinen tullimies käskee mennä, niin silloin liikkuu.

Kun vihreä valo sitten omalla kohdalla paloi, niin ajelin vielä ensimmäisenä kaistan päähän ja nousin autosta. Päätin mennä jonon mukana yhtenä harmaana varpusena ja tehdä asiat samalla tavalla kuin muutkin (watch-and-learn-metodi). Hieman siinä sitten jännäkakkaa pukkasi, kun perässäni tulleet muut herrasmiehet kysyivät, että kukas se oli ensimmäinen. Tunnustin olevani paalulla ja herrat ohjasivat minut kylmiltään kopille.

Epäsuomalaiseen ja epämiehekkääseen tapaan tunnustin olevani ensimmäistä kertaa ja varauduin jo pitkiin huokauksiin, mutta huoleni oli turha. Koko joukkio alkoi neuvomaan, millä papereilla aloitetaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Ilmeisesti näissä jonoissa on noviiseja nähty ennenkin.

Kuten tiedätte vanhan sanonnan, jonka mukaan suomalainen on sellainen, että se mielellään maksaa satasen siitä, ettei naapuri saa viisikymppistä. Tuo sanonta ei pidä ulkomailla paikkaansa. Kun astutaan kotimaan kamaralta ulos, niin suomalainen on suomalaiselle veli. Oikeasti ilman tuon miesjoukkion jeesiä olisin vieläkin autoineni siellä tullissa. Kaverit neuvoivat kädestä pitäen, miten homma etenee.

Minua lämmitti eniten porukan solidaarisuus. Koska ryhmä toimii ryhmänä tullialueella, niin myös se jono tehtiin tulojärjestyksen mukaan. Eli vanhemmat konkarit laittoivat minut ensimmäiseksi ja itse järjestyivät myös tulojärjestykseen. Homma vie joka tapauksessa saman ajan, koska alueella oleva ryhmä pääsee Venäjän puolelle vasta, kun kaikki ovat valmiita.

Ja se etenee näin:

1) Passiluukku
Passiluukulla näytetään passi sekä auton rekisteriote. Virkailija katsoo passin tiedot ja rekkarin ja laittaa passin väliin valmiiksi täytetyn maahantulortin (tunnetaan nimellä "pikkulappu"). Maahantulokortti on kaksiosainen pieni lappu, jossa ovat matkustajan tiedot. Kortin toisen puolen virkailija jättää itselleen ja toisen hän sujauttaa passin väliin.
Sitten ne niksit!

- Varmista, että passissa on leima - sitä kysytään vielä kaksi eri kertaa, ennen kuin olet turvallisesti raja-alueen ulkopuolella.
- Kun poistut passiluukulta, ota pikkulappu pois passin välistä ja tallenna se visusti taskuun. Tämä siksi, että passi näytetään myös seuraavalla luukulla (autoluukulla) ja jos jätät lapun passin väliin, on vaara, että se putoaa tai katoaa.
- Hävitä vaikka hampaasi, munuaisesi tai muistisi, mutta älä kadota pikkulappua. Palautat sen tulliin paluumatkalla ja jos sinulta ei sitä lappua löydy, niin mörökölli sinut perii!

Passiluukun jälkeen marssit sitten autoluukulle

2) Autokoppi

Autokoppiin mennään niin, että mukana ovat passi, rekisteriote sekä molemmat tulliselvityskaavakkeet allekirjoitettuna ja päivämäärällä varustettuna. Minua neuvottiin taittelemaan paperit nättiin nippuun järjestyksessä passi, rekkari, tulliselvityskaavakkeet ja paperit oikein päin. Silloin virkailijan on nopeampi käsitellä laput.

Kopissa virkailija katsoo paperit, käy tulliselvityskaavakkeen läpi ja skannaa sen. Mikäli kyseessä on uusi auto (joka ei siis ole aiemmin käynyt Venäjällä), niin homma kestää hieman. Tulliselvitysten toinen kappale jää tuonne koppiin ja toinen tulee leimattuna sinulle takaisin.

Lopuksi virkailija liimaa tulliselvityskaavakkeeseen tarran ja lyö leimat. Muista tsekata, että paperissa on se leima, koska sitä kysytään seuraavassa kohdassa. Ja muista myös katsoa, että saat passisi takaisin virkailijalta. Minulle meinasi käydä niin, että passi unohtui skanneriin ja virkailija toivotti jo hyvää matkaa. Onneksi älysin pyytää myös punakantisen takaisin.

Minun tuurillani kopissa oli vielä tuore tullimies, jolle uuden auton rekisteröinti tuotti muutaman keskivertoa pidemmän huokauksen. Lisäksi porukan nokkamies päjähti kesken toimituksen koppiin ja vähän aikaa jepet karjuivat toisilleen jotain venäjäksi. Oma oloni oli kuin olisin seurannut 90-luvun Pulttiboissien kuvauksia. Onneksi en sentään nauranut ääneen!

Ja sitten vaiheeseen kolme - autosyyni

3) Auton tarkistus

Kun palaat papereiden kanssa autokopilta, menet seuraavaksi auton luo. Avaa valmiiksi ovet ja takakontti. Kun koko tullialueella olevan setin jäsenet ovat valmiita, tulee jostain takavasemmalta tarkastaja, joka tarkistaa auton sisäosat, takakontin ja myös takakontin varapyöräkotelon.
Tämä ensimmäinen herrasmies tarkisti myös sen, että tulliselvityskaavakkeessa on leima. Hänen perässään tulee sitten jäsen kaksi, joka tarkistaa uudelleen auton ja lisäksi passin leiman. Jos olet oikaissut aiemmissa vaiheissa jotain, niin tässä vaiheessa homma alkaisi alusta - ja koko ryhmä odottaisi.

Sitten, kun kaikkien autot on tarkistettu, puomi avataan ja porukka pääsee tullialueelta ulos.

4) Leiman tarkistus

Ja sitten vielä ennen Svetogorskiin ajoa on yksi puomi, jossa vartioi sotilasasuinen nuorempi herrasmies. Hän tarkistaa vielä yhden kerran, että passissa on leima ja päästää lopulta Sveton puolelle.

Matkaa taitettu 42 kilometriä ja tankattu 0 litraa

 

Svetogorskissa ensimmäinen bensa-asema on melkein tullialueen perässä. Kuten Suomessakin, bensanhinta muuttuu, mitä pidemmälle rajasta ajat. Lähimmällä asemalla bensa on kalleinta, mutta ei se nyt murhahintaista siinäkään ole. Joten jos kiirettä pukkaa tai et jaksa ajaa kauemmas, niin ensimmäinen asema on Хорошо .

Homma kulkee samalla tavalla kuin ennen vanhaan nuorena. Auto tankataan (katso, että otat ysivitosta, etkä ysikakkosta) ja maksetaan kassalle. Huom! Älä aja autoa pois pumpulta ennen kuin olet käynyt maksamassa. En testannuit, mitä tapahtuu, mutta epäilen, että kyltit ovat siinä asemalla jostain hyvästä syystä.

Ja keski-ikäisille miehille tiedoksi. Tuossa huoltiksella on hyvä ja siisti vessa, joten se tullijonossa kuplaksi äitynyt hätä helpottuu heti siinä!

Venäjältä saa siis tuoda mukana tankin täynnä ja sen päälle vielä kymmenen litraa polttoainetta. Mikäli sinulla ei syystä tai toisesta ole kympin astiaa, niin sitä ei huoli ostaa myöskään Suomesta. Tuossa huoltiksella on astioita myynnissä ja hinta tuskin on sama kuin meillä (ihan empiiristä tutkimusta en tajunnut tehdä).

Koska minulla ei kokemusta ole tätä yhtä kertaa enempää, niin parempia ostosvinkkejä, ruokapaikkoja tai muita viihdykkeitä en osaa Svetosta tai Viipurista kertoa. Mutta jos tämä matkailukipinä pääsee äitymään pahaksi ja löydän esim. Viipurin reissulle hyvän oppaan, niin voisin kirjoittaa noista kokemuksista lisää.

Tulliselvityskaavakkeeseen eli autolappuun tulee leima poikineen. Ja jokaista kysytään jossain vaiheessa.

 

Matkaa taitettu 44 kilometriä ja tankattu 60 litraa.

 

Takaisinpäin tullessa homma menee päinvastaisessa järjestyksessä kuin tullessa. Eli ensin tulee rajapuomi, jossa sotilaspukuinen herrasmies tarkistaa passin leiman. Sen jälkeen noudatetaan liikennevaloja ja mennään tullialueelle. Homma toimii ruuhka-aikaan myös täällä ryhmänä, mutta meidän tapauksessa paluualue oli tyhjä, joten siihen otettiin meidät kaksi erikseen.
Autokopissa käydään näyttämässä passi, rekisteriote sekä se tulliselvityskaavake, jonka sait Venäjälle tultaessa. Virkailija tsekkaa paperit ja palauttaa ne sinulle.

Niksi: Saat takaisin täyttämäsi leimatun tulliselvityskaavakkeen. Pidä se mukana myös seuraavalla kerralla. Voi kuulemma käydä niin, että virkailijan masiina näyttää autosi olevan jo Venäjällä. Tällöin voit sillä edellisen reissun tulliselvityskaavakkeella todistaa tulleesi edelliseltä reissulta pois.
Ja autokopin jälkeen mennään passikopille, missä virkailijalle annetaan passi, auton rekisteriote sekä maahantulokortti (eli se legendaarinen pikkulappu). Pikkulapun toinen puoli jää virkailijalle ja sinulla pitäisi olla passissa paluuleima.

Kun olet saanut paperit, on jälleen vuorossa auton tarkistus. Avaa ovet, takakontti ja hanskalokero ja näytä virkailijalle passin leima. Auto tsekataan sisältä ja takakontista sekä varapyöräkotelosta. Jos näytät potentiaaliselta salakuljettajalta tai muuten epäilyttävältä, niin tässä vaiheessa se käry sitten käy. Henkilökohtaisesti keksin monta fiksumpaa ajanvietettä kuin salakuljettajan viran Venäjältä päin. Enkä suosittele lukijoitakaan testaamaan.

Autokopin jälkeen on toki vielä yksi puomi, jossa varmistetaan, ettei passiisi lyöty leima ole pudonnut tai kulunut siinä muutaman sadan metrin matkalla. Joskus nuorempana luulin, että venäläisten rakkaus papereiden leimaamiseen ja leimojen tarkistamiseen olisi puhdasta legendaa, mutta on siinä joku totuus olemassa.
Suomen puolella taas meno on yhtä joutuisaa ja sujuvaa kuin mennessäkin. Porukkaa otetaan neljällä luukulla ja papereineen kaikkineen aikaa meni pari minuuttia. Ruuhka-aikaan homma toki kestää, mutta tällä kertaa näin.

Virallinen todistus, että on sitä tankattu ruplillakin.

Matkaa taitettu 88 kilometriä ja tankattu 60 litraa

 

Koska tein ensimmäisen reissuni, en todellakaan väitä olevani minkään sortin osaaja tässä rallissa. Tämän kahden tekstin setin halusin kirjoittaa siksi, että hommasta jää testattu, toimiva ja rehellinen kuva. Ja toki haluan myös rohkaista sellaista tyyppiä kuin minä, joka ei ehkä ole ensimmäisenä säntäämässä uuteen, mutta on kiinnostunut elämässään tekemään muutakin kuin istumaan kiikkutuolissa.

Mitään rakettitiedettä Venäjällä matkailu ei siis ole. Siellä pärjää ilman venäjän kieltäkin auttavasti ja jos jotain osaa puhua, niin hommat toki helpottuvat. Minulla on ajatuksena opiskella venäjän perussanasto ja oppia pärjäämään maassa myös maan tavalla ja kielellä. Tarvitsen Venäjää yhtä toistakin projektia varten.

Luulin koko prosessia paljon vaikeammaksi. Meille suomalaisille on venäjästä rakennettu sellainen byrokraattinen ja ehkä osin mielivaltainen mörkö. Totuus on se, että homma pelaa omalla tavallaan - mutta se pelaa. Virkailijat eivät juuri hymyä väläytä, eivätkä sanoja vaihda, mutta hommansa he hoitavat. Slaavilainen palvelukulttuuri on perinteisesti vähän valjumpaa kuin vaikka etelä-Euroopassa.

Paljon hommassa on kiinni myös omasta itsestä. Jos osaat käyttäytyä ja hoidat hommasi sujuvasti ja oikein, pääset myös eteenpäin. Mutta mikäli venkuloit, soitat suutasi ja koetat vielä kiertää sääntöjä, niin kyyti on luultavasti kylmää. Pätee muuten Venäjän lisäksi aika moneen asiaan elämässä.

Ensikertalaisen viisi kovaa vinkkiä

 

1) Täytä laput etukäteen ja huolehdi, että kaikki on matkassa
- Passi + viisumi, paperinen rekisteriote, tulliselvityskaavakkeet 2 kpl, green card, matkavakuutus, käteistä rahaa.
- Vamista säännöllisin väliajoin, että matkassa ovat oikeat laput.
- Seuraa keskusteluja, jotta tiedät, mitkä käytännöt muuttuvat ja miten.
2) Ole zen
- Jonottaminen vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Muista, että on ihmisiä, jotka jonottavat vaikkapa ilmaisia ämpäreitä.
- Älä näytä hermostuneisuutta jonossa, äläkä varsinkaan luukuilla. Käyttäydy asiallisesti.
- Älä etuile tullijonoissa tai kiilaa autojonoissa. Kenenkään asia ei edisty sillä,että päätät olla mulkku muita kohtaan.
- Meillä meni tuollaisessa normaalissa ruuhkassa Lappeenrannasta Lappeenrantaan kolme ja puoli tuntia, pitäen sisällään myös valuutanvaihdon. Tuollainen aika kuluu hukkaan joskus muutenkin.
3) Pidä huoli tavaroista
- Pidä aina passi taskussa. Amatöörin virhe on jättää esim. passi auton etupenkille ja auton ovet auki, kun lähdet maksamaan tankkausta. Passin ja viisumin hävittäminen ei ole Venäjälläkään kaikkein fiksuinta. Se aiheuttaa monta harmaata hiusta itsesi lisäksi monille muille.
- Älä kadota pikkulappua. Pidä huoli, että se on tallessa kaikkina hetkinä.
- Varmista, että saat leimat sekä passiin että autolappuun. Niille leimoille on kummasti kysyntää.
4) Pidä aina mukana käteistä
- Vaikka omistaisit platinavisan tai timantti-masterin, pidä silti aina käteistä mukana. Joskus käy niin, että kortit eivät pelaa tai kortti voi hävitä. Silloin pelastaa se aina ja ikuisesti muodissa oleva käteinen.
5) Kysy apua
- Ulkomailla suomalainen on suomalaiselle veli. Jos et jotain tiedä tai ymmärrä, niin nosta käsi rohkeasti pystyyn virheen merkiksi ja kysy kanssamatkailijoilta apua. Joukossa on aina joku, joka tietää ja joukossa on aina joku, joka haluaa auttaa. Varsinkin tullissa ryhmä toimii ryhmänä, joten on ryhmän tehtävä auttaa tyhmää.
- Rajanylittäjät ovat tottuneet näkemään noviiseja ja he ovat tottuneet myös selviämään ja selvittämään asiat. Kun rohkeasti kysyy, niin vastauksen saa.

Summa summarum!

 

Hauskaa oli ja reissusta selvittiin hengissä ja ilman linnareissua. Monta myyttiä karisi jo ensimmäisellä kerralla ja loppuja myyttejä lähden kaatamaan sitten, kun tämä matkailu edistyy rajan bensistä pidemmälle. Hetkeäkään en epäile, etteikö tälle tarinalle tulisi vielä jatkoa.