Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste ukrainan sota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ukrainan sota. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. lokakuuta 2026

Yhdysvaltain kapitalismi on värisokea

Pitkään sai tekoälyä maanitella tekemään uutta yhteistyötä kuvastavaa maisemaa, mutta onnistuin

 

Kuinka moni muistaa vielä valtion nimeltä Irak? Kun maa soti 1980-luvulla naapuriaan Irania vastaan, tuli Irakilaisten käsissä oleva aseistus pääosin Yhdysvalloista. Yhdysvallat antoi aseellista, rahallista ja poliittista tukea kahden muslimimaan välisessä sodassa omien sanojensa mukaan ideologisista syistä (koska Neuvostoliitto tuki vastapuolta). Vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa on muuttunut vain vähän. Edelleen Iran on Yhdysvaltojen lihassa oleva piikki, jotka presidentti Trump lähti poistamaan Hormuzinsalmelle. Lopputulos oli öljyn maailmanmarkkinahintojen pomppaaminen uusiin korkeuksiin.

Otin Irakin esimerkiksi sen vuoksi, että loppujen lopuksi Yhdysvaltojen takki kääntyi sen suhteen myöhemmin ja presidentti Bush aloitti vuonna 2003 "Irakin vapauttamiseen" tähtäävän sodan, jossa maa miehitettiin, diktaattori Hussein eliminoitiin ja maa jäi Yhdysvaltojen valvontaan aina vuoteen 2011 saakka. Sitten loppuivat rahat ja kiinnostus ja joukot vedettiin pois.

Entäpä sitten Afganistan. Kun Neuvostoliitto kävi koki oman sotilaallisen nöyryytyksensä Afganistanissa, löytyi vastapuolen käsistä taas tuttuja M-16 rynnäkkökiväärejä. Yhdysvallat rahoitti Afganistanin kapinallisia yhteensä jopa kolmella miljardilla dollarilla vuosittaisten rahoituserien ollessa 700 000 ja 30 miljoonan dollarin välissä. Jenkkiaseistuksella sotaa tasoitettiin sen verran, että lopulta Neuvostoliitto vetäytyi koko Afganistanin operaatiosta nenä verta vuotaen vuonna 1989.

Sen jälkeen Afganistanin sai sortaa siviiliväestöä ja etenkin naisia kaikessa rauhassa, kunnes sinne hyökkäsi vanha liittolainen Yhdysvallat. Takki kääntyi vanhaa kaveria vastaan WTC-iskujen jälkimainingeissa. Al-Qaidaa ja muita terroristeja lähdettiin kaivamaan vuoristosolista isolla massalla. Amerikkalaiset koettivat lopulta viedä pakkodemokratiaa Afganistaniin lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ja totesivat homman toivottamaksi, samoin kuin aiemmin Neuvostoliitto, vuonna 2021. Sen jälkeen Afganistanin hallinto on luisunut taas ääri-islamististen Talebanien käsiin.

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat siitä, kuinka värisokeaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen tuki lopulta on. Kun virtaukset vaihtuvat ja politiikka heilahtaa väärään suuntaan, voi ystävästä tulla hetkessä vihollinen. Kapitalismi ei tunne aate- tai maarajoja. Sen ainoa väri on dollarin vihreä.

Ja tässä pitkän alustuksen jälkeen päästään kirjoituksen pihviin.

Piraatti-dieseliä Yhdysvaltain markkinoille

Yhdysvaltojen sota Hormuzinsalmella sai raakaöljyn hinnan nousemaan nuoren sulhasen viisarin lailla ylöspäin. Kun maailmanmarkkinahinta nousee, se vaikuttaa pumppuhintaan välittömästi. Se tekee sitä yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suomessa asia aiheuttaa narinaa ja kohonneita kulmakarvoja ja Yhdysvalloissa taas sisäpoliittista epävakautta. 

Jos armeija marssii vatsallaan, niin Yhdysvallat porskuttaa Dieselillä. Lähes kymmenen miljoonan neliökilometrin alalla kulkee valtavasti tavaraa ja tavara kulkee pitkälti dieselin avulla. Nousevat polttonesteiden hinnat nostavat kuluttajahintoja muidenkin tavaroiden osalta kuin kaiken tankkiin laskettavan nesteen. Nousevat kuluttajahinnat kiihdyttävät inflaatiota ja se taas ei tee Trumpin kannatukselle hyvää. 

Turvatakseen oman sisämarkkinan poliittista rauhaa (ja pitääkseen kiinni edes jostain kannatuksen rippeistä), oli Trumpin pakko tehdä jotain. Jopa Donald Suuri pelkää sitä, että omat koirat alkavat lopulta purra, jos ruoka kallistuu turhan paljon.

Maallikon mielestä helpointa olisi varmaan ollut lopettaa sota Iranissa ja palauttaa yksi öljyntuottajakolkka ennalleen. Se olisi luonut koko öljymarkkinaan vakautta ja samalla tasannut hintoja niin täällä pohjolassa kuin Yhdysvalloissa. Moisesta ihmeteosta olisivat Trumpia kiittäneet ainakin kaikki kotimaiset öljylämmittäjät. Näin lämmityskauden edessä kohoava lämmitysöljyn hinta kauhistuttaa.

Mutta totta kai on olemassa myös luova ja vain Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu, jossa muu maailma maksaa edelleen öljystä kovaa hintaa ja Yhdysvaltojen markkinahinta tasautuu. Ja juuri tällaisen porsaanreiän tuo presidentiksi itseään tituleeraava por...vari löysi.

Yhdysvallat päätti nimittäin ostaa Venäjältä 300 000 tonnia dieseliä ja poistaa samalla tilapäisesti pakotteet koskien kaikkia Venäjän öljy-yhtiöitä. Tämä kolmensadan tuhannen tonnin (=350 miljonaa litraa) erä on vasta ensimmäinen, jonka Yhdysvallat ostaa Venäjältä. Marraskuussa Venäjä toimittaa jenkeille 500 000 tonnia ja myöhemmin vielä miljoona tonnia dieseliä. Tuollaisella määrällä voidellaan jenkkirattaita jo kummasti.

Samalla selvisi, miksi Yhdysvallat kielsi aiemmin Ukrainaa iskemästä Venäjän öljyjalostamoihin. Siellähän olisi palanut Trumpin oma ketunhäntä, joka hänen kainalossaan oli jo silloin piilossa. Eli turvaamalla jalostamojen toiminnan, turvasi Trump oman sisämarkkinansa dieselin virtaamisen. Well played Donald, well played!

Ukrainan talvesta tulee entistä kylmempi

Mitä tekee Ukraina tämän päätöksen jälkeen? Luultavasti ei mitään. Yhdysvallat on edelleen sen suurin aseellinen ja rahallinen tukija, joten sitä ruokkivaa kättä ei kannata purra. Hyvin luultavaa on sekin, että Ukraina ei voi jatkaa edes öljyjalostamojen pommituksia, koska ne ovat nyt setä-Donaldin erityissuojeluksessa. 

Yhdysvaltojen ratkaisu voi olla koko Ukrainan sodalle todelle tuhoisaa. Edessä on sodan viides talvi ja joka talvi Venäjä on pyrkinyt tuhoamaan Ukrainan infrastruktuuria ja tappamaan siviilit kylmään ja nälkään. Tämä talvi tuskin tulee olemaan poikkeus. Mitä huonommin armeijan toiminta sujuu, sitä kovempi on paine iskeä raukkamaisesti siviilien joukkoon.

Totta kai Ukrainan - ja samalla koko Euroopan - pelko on, että Trumpin tuki Ukrainalle loppuu tai vähenee merkittävästi. Se antaisi Venäjälle valttikortin, jota se kipeästi tarvitsee. Sotaonni ei ole tähän saakka ollut myötä ja koko sodan kulku on Venäjän osalta ollut yhtä tragikomediaa. Kun taidot ei riitä, eikä osaaminen kasva, on menty voimalla. Lopputulos on miljoona plus kaatunutta, kadonnutta, haavoittunutta ja muuta. Suomeksi sanottuna tuon kokoluokan sotakone on vetänyt kuin hifki liigassa.

Yhdysvaltojen moraali Trumpin kaudella on mennyt viemäristä alas kuin löysä uloste. Niin kuin alussa totesin, on takin kääntäminen tuttua jenkkitaktiikkaa, mutta nyt alitetaan siinäkin kaikki rajat. Trumpille ei mikään tunnu olevan pyhää, jos se palvelee hänen omia etujaan. Trumpin tekeminen tuntuisi maallikon silmin tähtäävän puhtaasti siihen, että hän pysyy vallassa idolinsa Putinin tavoin. Odotan "innolla", miten Yhdysvaltain mallidemokratiaa pystytään vielä manipuloimaan niin, että valtaan saadaan sinnekin ihan ikioma tsaari, onko se sitten nimeltään Donald Julma, Donald Suuri vai pelkästään Donald I. Vai onko jopa niin, että entisestä mannertenvälisestä punaisesta puhelimesta on tullut pelkkä tulenjohtopuhelin, jolla Yhdysvaltoja käskytetään Moskovasta käsin. 

Euroopan vastuu kasvaa taas

Ukrainan sodan tukeminen voi pudota EU:n syliin nopeammin kuin uskommekaan. Yhdysvaltojen ja Venäjän diesel-diplomatia voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että Yhdysvallat vetäytyy Ukrainan tukijoukoista ja alkaa auttaa vastapuolta. Omia sotkujaan Iranissa Trump tuskin siivoaa. Ei kai tosimies tunnusta olleensa väärässä.

Taas tarvitaan Euroopan Unionin vahvaa yhteistyötä. Ukrainan asia on edelleen myös Euroopan asia, koska kukaan ei voi taata, etteikö sota eskaloidu myös Venäjän rajojen länsipuolelle. Putin luultavasti odottaa vesi (vai vodka) kielellä sitä, että Euroopan linjat alkavat antaa periksi ja tulee tilaisuus lähteä pienelle ristiretkelle Puolaan tai Baltiaan. Ja jos samaan aikaan Euroopan heikkenemisen kanssa vedetään myös Nato-sateenvarjo kasaan, on tie länteen auki, kuten Andreille siinä vanhassa laulussa. 

Ongelma on siinä, että Euroopalla on hyvin vähän kynsiä suitsia Yhdysvaltojen poliittista sekoilua. Vääntömomentti länteen on loppujen lopuksi yhtä heikko kuin itään. Edes EU:n sisäinen harmonia ei ole samanlaisessa tasapainossa kuin vielä Ukrainan sodan alussa. Sodan pitkittyessä tuki uhkaa heiketä ja nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on Euroopan valtioilla muitakin ongelmia kuin pelkkä Ukraina. Rahaa ja huomiota tarvittaisiin tarpeeksi jo kansallisissa asioissa. 

Miten dieselhana suljetaan?

Näyttää pahasti siltä, että Venäjän diesel-hanaa ei saada suljettua. Se ei mene kiinni Ukrainan drooneilla, jotka Yhdysvallat on pistänyt maihin. Eikä se sulkeudu poliittisella painostuksella, koska Yhdysvallat haluaa oman etunsa vuoksi livetä rintamasta. Onko ainoa keino siis lähettää saattueet merelle ja kaapata alukset Atlantilla? No ei kai sentään. 

Suren Ukrainan siviilien puolesta. Sota ei edelleenkään näy loppuvan, vaan mutkistuvan jopa poliittisesti. Ukrainalle annettu tuki uhkaa sulaa avustuspaketti kerrallaan ja samalla se antaa Venäjän suuntaan vahvistavia elementtejä.

Jos Venäjä vahvistuu ja saa Ukrainassa jalansijaa, se tietää Euroopalle huonoa. Venäjä ei nykyistä liikehdintää lopeta Ukrainaan, vaan sen lopullinen tähtäin on kauempana lännessä. Vielä se ei ole siihen riittävän vahva, mutta jos Eurooppa murenee sisäisesti, ei mikään estä sitä, etteikö Puola ja Baltia olisi vaarassa. 

Ratkaisevaa on Yhdysvaltojen tekeminen. Tällä hetkellä Trumpin linjasta ei ota selvää tällainen keittiösosiologi, eivätkä edes oikeat asiantuntijat. Tähän saakka Yhdysvallat on saatu jotenkin pidettyä Euroopan kanssa samassa linjassa, mutta sekään ei näytä tulevaisuudessa pitävän - niin kuin ei itsestään selvää ole edes Euroopan yhtenäisyys Ukrainan asiassa. Selvää on ainoastaan se, että Trumpia kiinnostaa vain Trumpin etu. 

lauantai 22. marraskuuta 2025

Pakkorauha Ukrainaan

Kuva luotu tekoälyn avulla


Palataanpa syntymäpäivätunnelmista takaisin karuun arkeen ja poliittiseen todellisuuteen. Viime viikolla paljastui, että Yhdysvallat on sorvannut 28-kohtaista rauhansopimusta, jonka avulla Ukrainan ja Venäjän välinen sota saataisiin viimein loppumaan. Sota itsessään käy kohti neljännen vuoden loppua ja luultavasti molemmat osapuolet ovat kypsiä solmimaan rauhan. Ongelmana on osapuolten totaalisen erilainen näkemys sodanjälkeisestä ajasta. 

Rauhansuunnitelma on laadittu yhteistyössä Venäjän kanssa - unohtaen sekä EU että Ukraina

Viimeisin rauhansuunnitelma paljastui uutistoimisto Axioksen kautta. Sen mukaan Yhdysvallat on neuvotellut Venäjän viranomaisten kanssa 28-kohtaisesta rauhansuunnitelmasta, jonka päämääränä olisi sekä lopettaa Ukrainan sota että saada myös vakaammat sotilas- ja talouspoliittiset olot koko Eurooppaan. 

Hämmennystä asiassa on aiheuttanut se, että rauhansuunnitelman alkutaipaleella on unohdettu sekä EU että Ukraina. Jos koko Eurooppaa koskevia rauhanehtoja lähdetään kasaamaan, olisi varmaan syytä kuunnella myös EU:n mielipiteitä ja toiveita. Ja Ukraina sodan toisena osapuolena - sekä hyökkäyksen kohteena - olisi ehdottomasti tasaveroinen kumppani jo alkutaipaleella. Toki kyseessä on vasta luonnos, jota ei virallisesti ole edes esitelty, vaan pelkästään "vuodettu" tahallisesti julkisuuteen. Mielenkiintoistat on se, että taustatyö on tehty piilossa ja Yhdysvaltain sekä Venäjän kesken. Herää väkisin kysymys, kuinka paljon Yhdysvallat tekee myyräntyötä Venäjän hyväksi taustalla.

Lehtitietojen mukaan sopimuksen pääkohdat ja rauhanehdot ovat (vahvasti suoristettuna):

- Sota loppuu ja Ukrainan itsenäisyys vahvistetaan.
- Sopimuksen myötä syntyy hyökkäämättömyyssopimus Venäjän ja Ukrainan välille sekä myös Venäjän ja Euroopan (tai Naton) välille. Kaikki kolmenkymmenen vuoden aikaiset epäselvyydet (mm. rajakiistat ja sotilaalliset uhkakuvat) tulisivat tällä samalla sopimuksella ratkaistuksi.
- Ukrainan Nato-jäsenyys ei olisi sopimuksen myötä enää mahdollinen. Tämä tulisi myös kirjata perustuslakiin niin, ettei jäsenyys olisi mahdollista edes myöhemmin.
- Vastavuoroisesti Ukrainalle tarjotaan turvatakuut, joiden laajuus ja mekanismi vaihtelevat eri lähteissä. Kyseessä lienee kuitenkin Naton viidettä artiklaa muistuttava lauseke. Sekin on epäselvää, seisooko turvatakuiden takana Nato, EU vai joku muu. Jotenkin vähän yllättää se, että YK on hampaattomana jätetty pois koko prosessista.
- Ukrainan asevoimien koko rajataan 600.000 henkilöön. Tähän verrokkina, että Suomen armeijan sodan ajan vahvuus on karvan alle 300.000 henkilöä ja reservissä on noin 870 000 henkilöä. Ukrainan väkiluku on kuitenkin lähes 7-kertainen Suomeen verrattuna (41 miljoonaa). 
- Naton joukkoja ei sijoitettaisi Ukrainaan, mutta ilmavoimia (Eurooppalaisista maista) sijoitettaisiin Puolaan.
- Venäjä saisi alueluovutuksia Ukrainalta. Alueiden koko ja tarkemmat rajaukset puuttuvat tai ainakin tiedot vaihtelevat lähteittäin. Ilmeisesti sopimuksessa puhutaan ainakin nyt jo miehitetystä Donbassin alueesta.
- Venäjän kielen ja Venäjän ortodoksisen kirkon asema virallistetaan Ukrainassa.
- Ukrainan jälleenrakennukseen sijoitetaan 100 miljardia dollaria Venäjän jäädytetyistä varoista. Sen lisäksi EU sitoutuu investoimaan Ukrainan jälleenrakennukseen toiset 100 miljardia. Investointien tuotoista Yhdysvallat saisi 50%.
- Venäjälle taataan pääsy takaisin maailman talouteen, muun muassa pakotteiden purku sekä G8-jäsenyys.

Yhdysvaltalaisittain tehty Venäjä-myönteinen ehdotus

Edelleenkin kyse on vasta luonnoksesta ja sen ensimmäisestä vaiheesta ja suunnitelmiin on otettu kantaa vasta epävirallisesti. Mutta vahvasti tässä haisee Venäjän nuoleskelu ja houkuttelu rauhaan - sekä vastavuoroisesti Ukrainan käden vääntäminen pakkorauhaan ja alueluovutuksiin. Suurin osa ehdoista on täysin Venäjän näkökulmasta kirjoitettu ja suurimpana kärsijänä myös sodan jälkeen olisi Ukraina.

Yhdysvalloilla, tai myöskään EU:lla, ei ole Venäjän suuntaan juurikaan enempää kynsiä pakottaa sitä rauhaan. Taloudelliset sanktiot on vedetty niin pitkälle kuin mahdollista ja enempään ei pystytä. Eikä edes EU:n sisäinen kuri ole niin hyvä, että pakotteet olisivat veden- tai ruplanpitävät. Tavaraa Euroopan Unionin alueelta valuu Venäjälle edelleen ja osa Euroopan maista käy joko julkista tai salaista polttoainekauppaa itäisen naapurin kanssa. Valitettavasti vain mallioppilas Suomi kurjistaa omia olojaan ja huolehtii pakotteiden 100% toteutumisesta. Tämän jäljet näkyvät täällä kaakossa melko karuina.

Ukrainan suuntaan vääntömomenttia on enemmän. Ukrainan talous ja sotavoimien liike perustuu puhtaasti Yhdysvaltojen sekä EU:n antamaan rahalliseen ja aseelliseen apuun. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jos aselastit jäävät saapumatta, loppuu rintamalta liike ja edessä on pakkoluovutus. Yhdysvallat tietää tämän, eikä pelkää käyttää sitä hyväkseen. Jo nyt on ehditty väläytellä vaihtoehtoa, että Yhdysvallat rajaa aseapua, mikäli rauhansopimus ei herätä kiinnostusta. 

Rauhanehdot ovat erittäin kovat ja epäedulliset, kun ajatellaan, että Ukraina on sotaan täysin syytön. Sopimuksen henki on se, että sotaan on kaksissamiehin lähdetty, eikä tässä enää syyllisiä kaivata, vaan pelkästään Lahtista ja konekivääriä. Tässä tuoksahtaa vahva kyykyttämisen henki. Ukraina on helpompi pakottaa rauhaan ja on ilmeisen selvää, että Venäjän talous kestää sotaa pidempään kuin kukaan asiantuntija osasi etukäteen laskea. Putinin pakottaminen rauhaan voisi olla mahdoton tehtävä jopa Trumpille.

Yhdysvaltain osalta sopimus on herkullinen. Se saisi Ukrainaan tehtyjen investointien tuotoista puolet. Ja sen lisäksi sillä on erilliset sopimukset maan raaka-ainevarojen hyödyntämisestä. Tässä on syytä muistaa, että Yhdysvallat on sodan kestäessä ollut Ukrainan suurin rahallinen ja aseellinen tukija. On oikeutettua, että se saa sijoittamalleen "pääomalle" myös tuottoa sodan jälkeen. Ja rahan lisäksi Ukrainan tulee olemaan erittäin suuressa kiitollisuudenvelassa Atlantin yli. 

Kiina, talous ja Kiinan talous

Rauhaa aletaan neljännen sotavuoden lähestyessä loppuaan kaivata kiivaasti. Molemmat osapuolet lienevät jo ylikypsiä veivaamaan samalla rintamalinjalla edestakaisin. Ukrainan siviiliväestön sietokyky on ylittänyt inhimilliset rajat jo moneen kertaan, eikä rintamalle ole enää lähettää samalla tavalla uutta henkilöstöä korvaamaan kaatuneita. Ja yhtä väsyneitä lienevät sotilaat rintaman vastapuolella. Venäläisten sotilaiden into sotia rintamalla on ollut kyseenalaista koko sodan ajan, eikä uutta miehistöä tunnuta saavan paikalle edes pakottamalla. Jossain vaiheessa sodasta tulee Putinille vakava sisäpoliittinen ongelma, jonka hallinta olisi mahdotonta. Ulkoministeri Lavrovin mystinen katoaminen kielii, että jopa sisäpiirin välit rakoilevat. Se voisi hyvin merkitä hallinnollista kaaosta diktatuurissa.

Rauhaan ajaa myös se, että viitteitä Kiinan ja Venäjän lähentymisestä on ollut näkyvissä. Kiinan talous heiluu pienessä kriisiaallokossa. Euroopan sekä Yhdysvaltojen markkinoiden hiipuessa sitä alkaa kiinnostaa myös Venäjältä tuleva raha. Miljarditaloutta on pakko pyörittää ja kauppaa on temu-roskalla päästävä käymään. Sen vuoksi talous ajaa Kiinaa ja Venäjää toistensa syliin.

Euroopalle sodan loppuminen olisi piristysruiske, jota yhteistalous tarvitsee kiihkeämmin kuin aikoihin. Rahan liike on Suomen lisäksi heikentynyt myös keski-Euroopan massatalouksissa, joten parinsadan miljardin investointiaalto Ukrainaan olisi enemmän kuin tarpeen. Rauhan myötä teollisuuden ja tuotannon pyörät saataisiin pyörimään jopa Suomessa vilkkaammin. Iso investointi valmiiksi maksetulla rahalla pyöräyttää markkinoita läpi Euroopan, aina pohjolassa saakka.

Sen lisäksi rajojen avaaminen itään kasvattaisi kauppaa ja investointeja Venäjän suuntaan, mikä olisi toinen suoraan rahasuoneen iskevä ruisku. Idealistit sanovat, ettei Venäjään voi luottaa tai investoida, koska se oli sodan syypää ja muutenkin epäluotettava kumppani. Monien suuryritysten kassaa kiristää edelleen se, kuinka ne ajettiin pois Venäjän markkinoilta ja taakse jäi pitkä rivi saatavia. Mutta rahan liike ei kuuntele ideologiaa. Raha menee sinne, missä sille on koti. Venäjän talous tulee imemään itseensä länsirahaa samalla sekunnilla kun markkinat avautuvat. Talous ja tilaisuus on aivan liian suuri hylättäväksi.

Ja sama pätee Suomeen. Vaikka itsekin olen vakaasti sitä mieltä, että itärajan saisi muurata lopullisesti umpeen, tulevat markkinavoimat kampeamaan rajan auki heti, kun rauha on solmittu. Kaakkois-Suomessa rahaa ja rajaa kaivataan kipeämmin kuin missään muualla Suomessa. Meille jokainen ostoseuro tulisi tarpeeseen, koska viime vuosien alamäki on niin jyrkkä, että herkimpiä hirvittää. 

Tuleeko Ukrainaan rauha?

Tulee se, mutta ei tällä sopimuksella, ellei ehtoja sorvata paremmin myös sodan toista osapuolta kuulevaksi. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Ukraina on demokratia - toisin kuin Venäjä. Ukrainan kansa, eivätkä sen päättäjät, taivu pakkorauhaan. Luulen, että siellä sotatie pysyy valittuna niin kauan, kunnes Venäjän syyllisyys sotaan todetaan ja rauhanehdot ovat sen mukaiset. Ja tätä linjaa tukee myös EU. Vaikka Yhdysvallat uhoaa rahahanojen sulkemisella, on EU:lla tarpeeksi vääntömomenttia pitää sota tasapuolisena.

En myöskään usko, että Yhdysvaltojen tyyli toimia rauhanpakottajana olisi tässä konfliktissa paras mahdollinen. Luulen, että pakkorauhan tiellä seisoo Ukrainan lisäksi myös Eurooopan Unioni sekä myös Nato. Vaikka Yhdysvallat pitää Natoa omana leikkikalunaan, on siinä mukana (onneksi) myös muita valtaelementtejä. Rauhansopimuksen henki - ja ylipäätään Yhdysvaltojen nykyisen johdon tyyli - kielii vahvasti siitä, että Yhdysvallat pyrkii jollain aikajänteellä eroon koko transatlanttisesta yhteistyöstä. Kaikki viime vuosien toimenpiteet ovat tähdänneet jonkinlaiseen isolaatioon ja itsehallintaan, jossa Yhdysvallat rakentaa muurin ympärilleen ja pyrkii hallitsemaan liikettä maahan ja maasta ulos täysin omista lähtökohdistaan katsoen. Tällainen isolaatio saattoi toimia 1930-luvun vähemmän globaalissa maailmassa, mutta ei enää nykyisin. 

En kokonaan tuomitse tätä nyt esitettyä suunnitelmaa. Siinä on todella hyviäkin elementtejä ja erityisen hyvää on aktiivinen pyrkimys saada rauha aikaan. Ja koska kyseessä on todellakin vasta luonnos ja esitys, voi lopputulos olla alkuperäistä paljon parempi. Maailmanhistorian fakta on, että jokainen sota loppuu joskus. 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Ukrainan sodalle ei loppua näy

 

Kuva: Pixabay, Enrique

Venäjän viime keväänä aloittama kriisi jakoi maailman tehokkaasti kolmeen liittoumaan - länsi, Venäjä ja Kiina. Eurooppa ja USA löysivät pitkästä aikaa yhteisen sävelen ja lähentyivät niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Trumpin isolaatiopolitiikan aiheuttama juopa kurottiin Ukrainan hyväksi kiinni ja Yhdysvallat on selkeästi palannut yhtä lailla maailmanpoliisiksi kuin länsiliittouman johtoonkin.

On uskomatonta kohtalon johdatusta, ettei sota puhjennut Trumpin aikana. Silloin sotilaallisen tuen kerääminen rintamalle olisi voinut olla hitaampaa – tai jopa jäänyt toteutumatta. Trump pelasi omaa peliään selvästi Putinin rinnalle, eikä vastaan, kuten Bidenin USA tekee.

Koko kriisin ajan on Amerikan antama aseapu ollut erittäin merkittävässä roolissa ja hidastanut kriisin leviämistä pidemmälle. Rahamääräisesti Yhdysvallat on antanut aseapua yli 23:n miljardin dollarin edestä. Muiden maiden tuki on yhteensä ollut vähäisempää kuin Yhdysvaltojen, joten ihan pienistä asioista ei puhuta. (vertailulukuna Suomen tämän vuoden koko puolustusbudjetti on 6,1mrd Euroa, joka on jo miljardin normaalia suurempi)

Ja ilman Yhdysvaltojen tukea, tuskin Euroopan valtiot olisivat yhtä notkeasti raottaneet kukkaroitaan tai asevarastojensa ovia. Yhdysvaltain tarjoama esimerkki on jopa tärkeämpää kuin rahallinen arvo. EU on tunnetusti ollut maltillinen kannanotoissaan sekä hidas liikkeissään. Vitkastelu Ukrainan rintamalla olisi voinut pahimmillaan tarkoittaa, että Venäjä olisi päässyt etenemään niin pitkälle, ettei torjuntavoitto olisi onnistunut. Missäs sitä sitten oltaisiinkaan?

Sodan voittajat ja häviäjät

Vaikka tekopyhästi sanotaan, ettei sodassa ole voittajia, niin onhan siinä. Venäjän-Ukrainan -kriisistäkin hyötyvät eniten Yhdysvaltain aseteollisuus ja Kiina. Aktiivinen rintama on paras messualusta moderneille aseille ja Venäjän ryysyläisarmeijasta ovat ”Ameriikan ihmeaseet” saaneet helpon näytönpaikan. Sodan alusta saakka on eri asetehtaiden ovilla ollut katkeamaton jono lisäaseistusta kaipaavia kenraaleja, joilla on kädessään luottorajaton Amex – Suomi mukaan lukien.

Loppujen lopuksi miljardien aseapurahat ryömivät moninkertaisina takaisin Yhdysvaltojen taskuun asekaupan kautta. Kun kysyntä kasvaa, hinnat nousevat. Ja samassa suhteessa kasvavat myös aseteollisuuden voitot. Biden tietää tämän ja pitääkin sen vuoksi lompakkoaan auki jopa tavallista höveliäämmin.

Sota on paljastanut näkyvästi, kuinka suuri ero aseistuksessa on lännen ja Venäjän välissä. Ennen rintamataisteluja Venäjä piti ilmeisesti itsekin armeijaansa hyvin varustettuna ja taktisesti toimivana. Sitten kun rintamalta tultiin veri nenästä valuen takaperin, paljastui koko kaameus. Ilmeisesti perinteiseen venäläiseen tyyliin Putinin syytämät asekehitysrahat oli vedetty välikäsien liiviin ja lopulliseen toimintaan päätyi vain murto-osa. Näin toimii todellinen kleptokratia.

Armeijan koulutuksessa on nähtävästi sovellettu vanhaa Neuvostoliittolaista opaskirjaa, jonka mukaan asiat ovat juuri kuin ne paperille kirjoitetaan. Valitettavasti vain paperin ja todellisuuden välissä on pitkä juopa epätodellisuutta. Veikkaan, että Suomen armeijan esikunnassa on huokaistu helpotuksesta, kun Venäjän todellinen asekunto sodan myötä paljastui. Venäjän armeijan suurin saavutus tähän saakka on ollut loputon rivi puuristejä pitkin Ukrainan rintamaa sekä tonnitolkulla romurautaa valtateiden varsille. 

Kiina voisi halutessaan ratkaista koko pelin 

Toinen voittaja on selkeästi Kiina. Olen kirjoittanut Kiinan vaarasta jo aiemmin täällä blogissa ja edelleen pidän Kiinan uhkaa todellisena. Ukrainan rintama on sitonut Yhdysvaltojen kädet tehokkaasti, mikä tarkoittaa, että Aasian alue liukuu pala kerrallaan Kiinan valtapiiriin. Kiina on jo nyt alueen selkeä taloudellinen veturi ja koneen kierrosten voimistaminen tarkoittaa myös sitä, että poliittinen vaikutusvalta alueella lisääntyy. On luultavaa, että Kiinalla on omia alueellisia ja poliittisia intressejä, joiden edessä Yhdysvallat on tähän saakka onnistunut seisomaan. Jotain kertoo se, että ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen jopa Japani alkaa varustaa armeijaansa uuteen uskoon entistä suuremmin rahallisin panoksin.

Kiina hyötyy Ukrainan kriisistä myös toista kautta. Kun Eurooppa on sulkenut ovensa Venäjältä, on sen ainoa luonnollinen kauppakumppani Kiina. Kiina taas on pitäytynyt kommentoimasta omaa suhdettaan Venäjän boikotointiin. Käytännössä siis Venäjän ja Kiinan kauppa jatkaa elämistään ja jopa kasvaa. Lopputulos on se, että Venäjän riippuvuus Kiinasta kasvaa ja samalla Kiina saa kasvavan teollisuuskoneiston tarpeisiin halpaa raaka-ainetta ja energiaa.

Yksi hyötyjä on myös EU. Brexitin jälkeen koko Eurooppa oli ikään kuin risteyksessä, jossa piti valita, tiivistyykö vai hajoaako EU. Sota yhdisti eripuraiset kansat kuin itsestään tiukemmaksi liittoumaksi ja isoistakin asioista on helpolla saatu sopu syntymään. Kriisi on myös paljastanut EU:n heikot kohdat. 

Unkarin venkoilu sekä pakotteiden että Suomen Nato-jäsenyyden kanssa pakottaa pohtimaan, missä menee sopivien jäsenmaiden raja. Ehkä laajentuminen itään tehtiin jossain määrin hätiköidysti tiiviimmän EU:n kustannuksella. Sodan myötä myös Euroopan ”elefantti olohuoneessa” eli Turkin kysymys huutaa ratkaisua. Turkki on ollut koko sodan ajan aktiivinen toimija, pääosin hyvässä. On luultavaa, että Turkin EU-kysymys tulee väkisin ratkaistavien asioiden joukkoon pian. Turkki itse tuskin unohtaa rooliaan kriisin aikana. 

Venäjä häviää, tapahtui mitä tahansa

Sodan suurin häviäjä on Venäjä – tapahtui itse sodassa mitä tahansa. Vaikka sota loppuisi huomenna, eivät Venäjän länsisuhteet tule normalisoitumaan vuosiin – tai vuosikymmeniin. Sota on kaikissa lopputuloksissa Putinin hallinnon loppu ja samalla myös loppu sille Venäjälle, joka tähän agressiiviseen ratkaisuun on päätynyt.

Venäjän länsisuhteet ovat tällä hetkellä niin tulehtuneet, että ilman hallinnon vaihdosta niitä ei edes yritetä normalisoida. Lännen asettamat pakotteet kurjistavat venäläistä yhteiskuntaa jollain tapaa – mutta eivät lopullisesti, eivätkä riittävästi. Poliittisten suhteiden palauttaminen vaatisi ihmetekoja, joihin kenelläkään ei oikeastaan ole intressiä.

Suurempi ongelma on talous. Länsimaiset investoijat joutuivat pakoon Venäjältä pikaista vauhtia ja suurin osa Venäjällä liiketoimintaa tehneistä yrityksistä sekä Venäjään satsanneista sijoittajista koki massiiviset tappiot. Riskit bisneksen uudelleenaloittamisessa tai rahan sijoittamisessa Venäläiseen liiketoimintaan ovat niin suuret, ettei siihen löydy halukkuutta kovinkaan herkästi. Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, ei Venäjälle investoitu massiivisesti rahaa ensimmäisiin vuosikymmeniin, vaikka silloin edessä oli kyntämätön pelto potentiaalia täynnä. Nyt takaraivossa tykyttää kriisin alku ja valtion aiheuttama joukkopako maasta.

Venäjän täytyisi siis nostaa itsensä lainarahan turvin – ja tällä hetkellä Venäjän valtion lainaluokitus on roskalainan alapuolella. Jos länsi investoi rahaa, se laittaa sitä mieluummin Ukrainan jälleenrakennukseen kuin Venäjän auttamiseen.

Pakotteet eivät Venäjää kurjista. Jos on maailmanhistoriansa lukenut, tietää, että Venäjän kansaa sitkeämpää ei olekaan. He ovat tottuneet nyhtämään elannon tyhjästä ja selviämään missä oloissa tahansa ja kuinka pitkään tahansa (suosittelen tutustumaan Leningradin piirityksestä kertovia teoksia kattavan kuvan saamiseksi). Käytännössä lännen pakotteet sitkistävät kansaa ja kasvattavat tavallisten venäläisten ja lännen välistä juopaa. Mutta pakotteet ovat silti ainoa tie koettaa pakottaa rauha aikaan. Pakotteet eivät myöskään aja kansaa kapinaan johtoa vastaan. Venäjällä on ”yksi kansa, yksi ääni” -periaate ja siellä ääni kuuluu aina isännälle, joka kansaansa käskee. Kun pajari karjuu, niin maaorja juoksee. On hyvin vaikeaa uskoa, että vielä seuraavienkaan sukupolvien aikaan Venäjälle saataisiin ajettua sisään länsimainen demokratia. Eikä välttämättä pidäkään, kaikkia kansoja ei johdeta samalla tavoin.

Ikävintä sodassa on se, että siitä kärsivät eniten tavalliset, sotaan syyttömät, kansalaiset. Rintamalla kuolee koko ajan miehiä ja poikia, joiden ei kuuluisi olla siellä. Sodan ulkopuolella olot kurjistuvat eniten niillä, joilla on kurjaa jo valmiiksi. Rikkailta eivät rahat lopu, mutta ilman investointeja ja työpaikkoja eivät huonommassa asemassa olevien asema juuri kohene.

Sota tulee jatkumaan

Sota Ukrainassa ei tule loppumaan heti. Venäjällä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta vetäytyä kunnialla pois rintamalta. Sodan lopettaminen tietäisi Venäjälle massiivista sisäpoliittista kriisiä, mikä pahimmillaan voisi johtaa yhteiskunnan kaaokseen. Hallinto vaihtuu Venäjällä joka tapauksessa – tuskin parempaan, mutta toivottavasti erilaiseen. Hallinnon vaihtuminen on kiinni ainoastaan siitä, mitä Vladimir Putin asiasta päättää.

Rahat eivät lopu kummaltakaan puolelta. Eurooppa tarjoaa sekä aseellista että rahallista tukea Ukrainaan, koska tuen lopettaminen tietäisi sodan uhkaa EU:n alueelle. Nyt sota pysyy Ukrainassa ja EU saa tilaa selvittää omaa taloudellista kriisiään. Energiakriisi ja inflaation kourissa painiva jättiläinen ei tällä hetkellä tarvitse yhtään lisäpäänsärkyä, kuten Venäjän armeijaa Puolan porteilla.

Ja jos maailmanhistoriaa lukee taaksepäin, niin sota ei valtioiden kassaa koskaan tyhjennä. Vaikka mihinkään muuhun ei rahaa olisi, niin sotimiseen sitä löytyy aina.

Ukraina ei myöskään pysty sotaa voittamaan. Venäjän lihamuurin läpäisy vaatisi ihmettä ja suurempia sotavoimia. Lisäksi sodan voittaminen vaatisi, että Ukrainan armeija etenee Venäjän alueille ja se taas tietäisi Venäjällä paniikkinappulan (a.k.a ydinasenappulan) painamista. Sen vuoksi länsi ei voi antaa Ukrainan edetä liian pitkälle. Lännen näkökulmasta jonkinlainen rauhansopimus olisi luultavasti toivottavin lopputulos.

Kiinalle jää tässäkin tapauksessa ratkaiseva kortti. Sulkemalla Venäjän itärajan saataisiin pakotteisiin uusi momentti, joka voisi Venäjän pään kääntää. Mutta Kiinalla ei siihen ole mitään intressiä. Niin kauan kuin Kiina saa hallita Aasiaa, sillä ei ole tarvetta toimia aktiivisesti sodan lopettamisen suhteen. Lännellä ei taas ole Kiinan suhteen riittävästi vääntömomenttia. Suoraan sanottuna Kiina ei tarvitse länsimaita riittävästi, että EU:n ja Yhdysvaltojen rintama voisi vääntää Kiinan käden sulkemaan Venäjän rajan.

Ukrainalle tärkeintä on nyt pysyä otsikoissa. Niin kauan kuin Ukrainan kriisi peittää länsilehtien etusivut, on rahallisen tuen määrä taattu. Jos sota pääsee unohtumaan, kuivuvat avustusrahat puro kerrallaan ja se taas pelaa kriisin Venäjän pussiin.

Ainoa tie sodan loppumiseen on Putinin tuho. Joko niin, että hän itse luopuu vallasta tai niin, että oma kansa kääntyy häntä vastaan. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä näkyvissä.

 


sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 


Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero.