Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sota. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. syyskuuta 2025

Kasvaako sodan uhka Euroopassa?

Kuva luotu tekoälyn avulla


 Tämä teksti menee enemmän tai vähemmän ajankuva- ja päiväkirjaosastoon. Sota Ukrainassa tuntuu junnaavan paikallaan ja alkukesän ponnistelut tulitauon tai rauhan eteen valuvat hiekkaan kuin beduiinin virtsa. Sodan loppua ei ole sen enempää näkyvissä kuin aiemminkaan - kauniista puheista huolimatta. 

Sen sijaan idän ja lännen välinen juopa kasvaa isommaksi. Yhdysvaltain aloittama tullisota uhkaa vyöryttää Kiinaa ja Venäjää lähemmäs toisiaan. Lisäksi on olettavaa, että Kiinan sisäinen talouskriisi pakottaa sitä keskittymään sekä omiin että Aasian sisäisiin asioihin. Vaikka luulisi, että Venäjän kanssa heilastelu ei juuri nyt ole ykkösprioriteettinä, taisimme luulla väärin. Kuvat Aasian kauhukaksikosta yhdessä Putinin kanssa aiheuttivat kylmiä väreitä varmaan jokaiselle. Sanat "pahan akseli" tulevat väkisin mieleen.

Taloudessa vanha totuus on, että kun kriisi tiukkenee, otetaan likaisemmat keinot käyttöön. Jos Kiinan talouden kriisi on niin syvä kuin uskotaan, on sen pakko syventää kumppanuutta niiden kanssa, jotka siihen helpoiten taipuvat ja joiden kanssa kauppaa ylipäätään voi käydä. Yksi näistä valtioista on mitä luultavimmin Venäjä. Venäjän kauppakumppanuudessa asemat ovat vähintään mielenkiintoiset. Venäjällä ei ole rahaa, mutta sillä on kaikkea muuta. Länsimaiden suuntaan pakotteet ovat pienentäneet kaikenlaisten tuotteiden kauppaa, mutta itään päin kauppaa tehdään edelleen. Ei ole kovinkaan suuri salaisuus, että etenkin Intian sekä luultavasti myös Kiinan uskotaan ostavan sekä öljyä että maakaasua Venäjän kentiltä. Tätä samaista öljyä valuu myös länteen, tosin se valkopestään jossain välillä. 

Toinen Venäjän hyvä puoli Kiinan kannalta on se, että sillä on luultavasti halukkuutta myös ottaa Kiinalta velkaa. Länsimaissa Kiinalta otetun velan määrä pienenee, koska Kiinan kanssa tehtävä kauppa katsotaan turhan riskaabeliksi. Ja kun raha ei käy kaupaksi, hidastuu jopa Kiinan kokoisen valtion talous. Venäjää riskit eivät pelota. Se on päättänyt pelata upporikasta tai rutiköyhää joka tapauksessa.

Tätä kautta koko maailman jakolinja uhkaa taas tulla idän ja lännen väliin - tosin piirua idemmäs kuin toisen maailmansodan jälkeen. 

Mistä päästäänkin päivän varsinaiseen asiaan...

Kuva luotu tekoälyn avulla


Mitä droneiskut Puolan maaperällä oikein olivat?

Viikolla uutisoitiin, että Venäjän lähettämiä droneja oli ammuttu alas Puolan maaperällä. Kyseessä oli joko selkeä provokaatio tai ainakin pienimuotoinen tunnustelu sille, miten länsi vastaa, kun sinne huudetaan. Puola on Venäjälle ikävä piikki lihassa Ukrainan kriisissä. Puolan kautta kulkevat sekä ihmiset että tavarat keski-Euroopasta Ukrainaan ja Puola on eräänlainen turvasatama myös Ukrainasta poispäin. Lisäksi Puola on näkyvästi tukenut Ukrainaa kriisissä ja ottanut aseman länsikoalition yhtenä vahvimmista Ukrainan puolestapuhujista. Tosin syykin on selkeä - jos Ukrainan kriisi päättyisi Venäjän voittoon, olisi seuraava kohde hyvin todennäköisesti Puola. Ja Puolan ykkösprioriteettinä on ratkaista ongelma vielä silloin, kun se pyörii Ukrainassa eikä Puolassa. Puolan yli on historian saatossa kävelty niin monilla saappailla, että maa tärisee vieläkin.

Poliittisen vastaanoton lisäksi Venäjä testasi hyvin todennäköisesti myös lännen puolustusvalmiutta ja -halukkuuttta. Venäjää kiinnostaa, miten dronehyökkäykseen reagoidaan. Kuka reagoi ja millä voimalla. Isku on lisäksi Venäjälle riskitön. Euroopan minkään maan sotilaalliseen doktriiniin tuskin kuuluu välitön vastaisku, vaan pikemminkin perikristillinen toisen (ja ehkä kolmannenkin) posken kääntäminen. 

Mikäli olisin optimisti, voisivat iskut myös olla joko vahinko tai sitten jonkun villin rintamakenraalin yksittäinen hairahdus. Venäjän puolella rintamaa yleistilanne tuskin on sen koordinoidumpi kuin koko maan asiat yleensäkään. Tähän sirkukseen mahtuisi hyvin kenraali, joka pienessä sievässä päättäisi kokeilla, pääseekö dronella Puolaan. Jos (ja ihan vi...n iso jos) näin olisi, tuota komentajaa tuskin rintamalla ainakaan yhtenä kappaleena enää nähdään, joten lopullinen totuus tuskin selviää koskaan. 

Kuva on tekoälyn luoma

Joku on Taistelunsa lukenut

Jälleen kerran joudun toteamaan, että lukekaa historiaa, koska sieltä löytyy vastaus lähes kaikkeen. Venäjän provokaatio läntisen Euroopan puolella noudattelee samaa linjaa Hitlerin sotasuunnitelman kanssa. Hitler teki samanlaista "iske ja kuuntele"-tyyppistä politiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän aloitti sodan marssimalla naapurimaihin ja testasi samalla, miten vastapuoli hänen toimiinsa reagoi. Toisen maailmansodan suurimpia jossitteluja onkin, olisiko suursota voitu välttää jyrkemmällä reagoinnilla Reininmaan, Itävallan tai Tsekkoslovakian alueliitoksiin. Ja olisiko Puolan valtaaminen pitänyt estää ja ryhtyä sotimaan heti, eikä odottaa, että rintamalinjat siirtyvät Englannin kanaalille saakka. 

Tätä samaa tekee luultavasti myös Venäjä. Se testaa nyt länsimaiden selkärankaa sekä kykyä että halua reagoida sen pieneen perseilyyn. Vaikka alueita ei varsinaisesti pyritä valloittamaan, tehdään pientä kiusaa Nato-rajojen yli koko ajan. Ja tätä kohinaa kasvatetaan koko ajan isommaksi. Halutaan saada selville, onko lännestä muuhunkin kuin vain puhumaan kahta kaunista ja kolmea hyvää. Tämä lännen on hyvä tiedostaa - ja myös lukea oma historiansa vielä kerran uudelleen. 

Luulisin, että Baltiassa tämä Venäjän kiusanteko aiheuttaa kulmien rypistelyä voimakkaammin. Venäjän nykyhallinnon mielipide on, että Baltian maat kuuluvat tulevaan suur-Venäjään ja lisäksi Venäjä kaipaa taas isompaa porttia itämerelle. Luultavaa on, että jos droneiskut jatkuvat, niiden kohteet ovat seuraavana jossain Suomea lähempänä. 

Kuva on tekoälyn luoma


Tarttis varmaan tehdä jotain?

Lännen on pakko alkaa valmistautumaan siihen, että sodan pitkittyessä kaikenlainen provosointi lännen suuntaan lisääntyy. Venäjä haluaa jakaa länsiliittouman pienempiin osiin ja Ukrainan tuki on tällä hetkellä lännelle vaikea asia. Tuen määrä on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen tuesta ja kaikki tietävät, että se tuki taas riippuu täysin siitä, millainen päivä maan johtajalla on. Hyvänä päivänä hänen tukihanat sekä materiaaliapuhanat ovat täysin auki, mutta huonona päivänä kanta saattaa kääntyä täysin Venäjä-myönteiseksi, mikä jättäisi EU:n yksin puolustamaan Ukrainaa. Tämä taas on erittäin haastavaa, kun koko Euroopan talous yskii ja rahaa ei tunnu riittävän edes omiin tarpeisiin. Ukrainalle annettava tuki tulee olemaan vaikeiden keskustelujen alla tulevana talvena. 

Selkeää on, että toisen maailmansodan kaltaista lepsuilua ei tule sallia. Provosointiin on vastattava samall amitalla ja kaikenlaiset hyökkäykset rajojen yli tulee torjua sillä voimalla, mitä se vaatii. Ja viimeistään nyt on luovuttava uskosta, että asiat ratkaistaan YK:n kautta. Sen mandaatti rauhanluomisessa on jo tähän mennessä osoittautunut mitättömäksi. YK on kriisinratkaisussa täysin rampa, kun kriisin pääpukarina on yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä suurmaista.

Valitettavasti tämä koskettaa myös Suomea. Me emme ole täällä turvassa siltä, etteikö Venäjän droneja nähtäisi myös meidän ilmatilassa. Venäjältä kuuluu vielä toistaiseksi vain joutavaa sanahelinää propagandan muodossa, mutta siinäkin on viitteitä, että Suomea ei ainakaan Venäjän ylimpänä ystävänä enää pidetä. Eikä meillä todellakaan ole mitään erityisasemaa Venäjän joulukorttilistalla. Tiukan paikan tullen tänne tullaan varmasti samalla voimalla kuin muuallekin. 

Ratkaisut löytyvät Kiinasta ja taloudesta

Ykkösasia olisi saada koko Euroopan talous taas vetämään niin, että raha pyörii ja tuottaa lisäarvoa. Se vaatisi kauppakumppanuuksien korjaamista pikaisesti Yhdysvaltain sekä myös Kiinan suuntaan. Talouden hidastuminen ja hiipivä lama syövät pelivaraa sekä poliittiseen vääntöön että Ukrainalle annettavaan apuun. Tällä hetkellä kaikkien - myös Venäjän - etu on se, että kriisi pysyy Ukrainassa. Se taas vaatii sen, että Ukrainalla on rahaa ja materiaalia taisteluun. Piristyvä talous pitäisi myös lännen yhtenäisempänä, kun Ukrainan tukea on mahdollista antaa ilman pelkoa kansallisten talouksien kärsimisestä.

Seuraavien vuosien aikana EU:n on pakko varautua siihen, että Yhdysvaltain suoraan jakaman tuen varaan ei voi mitään laskea. Sen poliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä niin sekavaa ja ailahtelevaa, että nojaaminen siihen olisi vaarallista. Valitettavasti tämä koskee myös NATO:a. Jenkit ovat NATO:n kiistaton veturi ja ykkösnyrkki. Ilman Yhdysvaltain vahvaa sotilaallista osallistumista jää koko sotilasliitto paperitiikeriksi. Ja tämän haistaa totta kai myös Venäjä - samoin Kiina.

Kiinalla on yllättävän suuri merkitys kriisin ratkaisussa - on ollut koko ajan. Kiinan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin voi olla sodan kannalta kohtalokas asia. Lisäksi Kiina todennäköisesti ajaa Ukrainan kriisin kautta myös omaa asiaansa. Sillä on ratkaistavana maan talouskriisin lisäksi myös Taiwanin ongelma. Jos NATO on kiireinen Ukrainassa, jää Aasia kokonaan Kiinan käsiin. 

Kypärä päähän

Isku Puolaan on suurempi asia kuin annetaan ymmärtää. Se on kiistaton fyysinen provokaatio EU:n ja samalla NATO:n maaperälle. Seuraavat viikot kertovat, jatkuuko Venäjän aloittama linja samanlaisena ja mihin suuntaan seuraavat iskut suunnataan. Jo nyt tiedustelu on antanut viitteitä, että iskuja suunniteltaisiin esim. Romanian suuntaan. Ehkä tosiaan menossa on testi koko EU:n länsirajalle.

Muuta vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole kuin odottaa ja toivoa, että rauhanneuvotteluissa päästäisiin nopeasti eteenpäin. Rauha Ukrainassa piristäisi Euroopan turvallisuutta mutta myös taloutta. Luottamus talouteen pudottaa rahan hintaa ja piristää kauppaa. Sitä kaikkea tarvitsee myös Suomi.

sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 


Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero. 

torstai 24. helmikuuta 2022

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi



Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille. 

lauantai 28. marraskuuta 2020

Viimeisen ritarin matka - haudattu sukupolvi

Mannerheim-risti, kuva Mannerheimin perinnesäätiön sivuilta

 

Tänään Lappeenrannassa saatetaan haudanlepoon Mannerheim-ristin ritari numero 95, Tuomas Gerdt. Kyseessä on viimeinen elossa ollut ritari, joka on kasvoillaan pitänyt ritaristoa esillä yksin viimeiset vuodet. Gerdt haudataan Lepolan hautausmaalle, jossa makaa toinenkin sota-ajan ikoni, alikersantti Rokkaa ensimmäisessä Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Reino Tolvanen. 

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen palkittiin vajaat kaksisataa sotilasta Mannerheim-ristillä, mutta lukematon määrä sankareita haudattiin sodan aikana kotikunnan multiin tai jäi rintamalle. Ritarit edustavat kaikkia sodan sankareita, palkittuja, palkitsemattomia - sekä myös kuolleita.

Viimeisen ritarin hautajaiset ovat saaneet ansaitsemansa huomion sekä mediassa että valtakunnan päättäjissä. Läsnäolollaan hautajaisia kunnoittavat presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, kuten myös puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Harva yksittäinen henkilö saa kyseisen tasoiset vieraat, mutta yhtä harva sitä myöskään ansaitsee. 

Päivän Etelä-Saimaa on arvokkaasti tehnyt pitkän artikkelin Tuomas Gerdtin elämästä. Olin ilahtunut, että sota-ajan saavutusten rinnalle nostettiin tasa-arvoisena myös sodan jälkeen tehty työ, Tuomas Gerdtin valoisa sekä elämään positiivisesti suhtautuva persoona. Vaikka meriitit tulivat sodasta, on arvokkain työ elämässä tehty kuitenkin sen jälkeen. 

Haudattu sukupolvi

Tuomas Gerdtin hautajaiset ovat merkittävät minullekin, vaikka en häntä koskaan tavannut. Katson viimeistä ritaria hänen sukupolvensa edustajana ja hänen mukanaan hautaamme isovanhempieni sukupolven. Tuon rakentaja-sukupolven mukana valitettavasti multaan peitetään sellaiset arvot sekä tavat toimia, joita itse arvostan.

Tuomas Gerdt viimeistään teki tunnetuksi "kaveria ei jätetä"-mentaliteetin, mikä tarkoitti sitä, että tiukimmassakin paikassa pärjää paremmin porukalla kuin yksin. Heikompaa ei jätetä jälkeen, vaan tuetaan niin, että jokainen pärjää. Sota-ajan kokeneet etenivät yhtenä joukkona sekä rintamalla että sen jälkeen. Suomea ei olisi rakennettu tuijottamalla omaa etua tai asettamalla yksilön etu yhteisön edelle. 

Tuon sukupolven periaatteet ovat tuttuja omista isonvanhemmistani. Ukkini oli rintamalla nuoruutensa. Sotatyöt alkoivat 17-vuotiaana ja loppuivat Lapin sodan jälkeen 1945. Sen jälkeen alkoivat sitten todelliset työt, joita tehtiin tukkisavotoilla. Myös ukkini arvot olivat loppuun saakka, että yksin ei täällä maailmassa pärjää, vaan töitä on tehtävä yhdessä. Ja periksi ei anneta ennen kuin työt on tehty loppuun.

Tätä päivää leimaavat valitettavan voimakkaasti yksilön korostaminen sekä oman edun tavoittelu. Olemme itse luoneet yhteiskunnan, jonka tunnusmerkki on kiire - todellinen tai kuviteltu. Ajastamme on tullut niin arvokasta, että sen jako-osuuksien määrittämisestä on tullut tärkein ihmiselämän resurssi. 

Ihmettelen usein, kuinka isovanhempieni sukupolvi rakensi vähemmillä resursseilla maan, jota meidän sukupolvemme ei pysty enää pitämään pystyssä. Hartiapankki-työnä tehtiin sekä talot että yhteiskunnan rakenteet. 

Ne asiat, joiden puolesta rintamalla taisteltiin, murenevat yksi kerrallaan. Olemme kovaa vauhtia rapauttamassa pala palalta rakennetun hyvinvointivaltion, jonka perimmäinen idea on ollut taata tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille yhteiskuntamme jäsenille. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen nostaa pystyyn ne muurit, jotka sodan jälkeen purettiin. On syytä muistaa, että talvisotaan jouduttiin vain kaksikymentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Rintamalla punaiset ja valkoiset aatteet niputettiin sinivalkoiseksi puolustuslinjaksi.

Tuloerojen kasvu tulee jättämään yhä useammat perheet sekä lapset sellaisten mahdollisuuksien ulkopuolelle, jotka vielä minunkin nuoruudessani kuuluivat kaikille. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lapsuudessa ja nuoruudessa oli saamapuolella yhteiskuntaan nähden, enkä luultavasti kaikkia velkoja ole veroina vieläkään ehtinyt kuitata. Onneksi työelämää on sen verran jäljellä, että minuun sijoitetut rahat tulevat kuitattua. 

Historian monumentti

Kun sodan elävä perintö haudataan, häviää meiltä konkreettinen muisto siitä, millaista elämää Suomessa ja koko Euroopassa elettiin 40-luvulla. Kun isovanhempamme eivät ole muistuttamassa siitä, että aina meillä ei ole ollut rauhaa ja hyvinvointia, saattaa monilta tuo aika jäädä unholaan. Sotiemme sankarit eivät ole vain sankarillisia taistelumuistoja, vaan myös muistutuksia siitä, että sodan kääntöpuolena ovat hävitys, kuolema ja kärsimys.

Historialla on se paha tapa, että kun sen annetaan unohtua, se pääsee toistamaan itseään. Jos seurataan yhteiskuntien kriisisyklejä, on helppo havaita, että suuret sodat ja kriisit seuraavat toisiaan 2-3 sukupolven välein. Kun veteraanit haudataan ja mitalit pölyttyvät piirongin laatikkoon, pääsee unohtumaan myös se kauheus, mitä sota on. Näin käy luultavasti meillekin.

Jo nyt on eri puolilla maailmaa nähtävissä, että ristiriidat kansallisuuksien välillä tai sisällä voivat äkkiä leimahtaa kriisiksi joko paikallisesti tai maiden välille. Pieniä kriisipesäkkeitä syntyy nyt etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, missä kansallinen stabiliteetti on horjunut savijaloilla jo vuosia. Amerikan poliittinen epävakaus sekä Kiinan maailmanvalloitus eivät rauhan aatetta ainakaan voimakkaasti tue. Taloudellisten tekijöiden lisäksi kriisejä synnyttävät luonnonoloihin, nälänhätään sekä uskonnollisiin kysymyksiin epävarmuudet. 

Tämän päivän Suomi ei selviäisi samasta kriisistä, mikä meitä kohtasi 40-luvulla, ei yksin. Mutta osana suurempaa kokonaisuutta meillä on turva, joka mahdollistaa rauhanajan jatkumisen vielä lapsillemme ja heidän lapsilleen. Myös isossa kuvassa on fiksua todeta, että yksin täällä maailmassa ei pärjää. Itse uskon myös siihen, että edistämällä kahdenkeskisesti yhteistyötä naapurien kanssa, on rauhanaikaa mahdollista pidentää. 

Photo by Riikka Jouhkimo



Mielessäni heitän vielä kerran hiljaisen kiitoksen sotien sukupolvelle, joka ensin pelasti tämän maan hyökkääjältä ja joka sodan jälkeen rakensi maan ja mahdollisti meille tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Toivotan voimia viimeisen ritarin, Tuomas Gerdtin omaisille heidän surussaan.