Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautajaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hautajaiset. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 6/X


 

Tänään kokoonnumme kuoleman äärelle. Meille läheisen henkilön lisäksi hyvästelemme yhden kokonaisen sukupolven, kun vietämme sukujemme viimeisen sodan nähneen jäsenen muistojuhlaa. Olemme olleet onnekkaita, kun elämässämme on ollut tähän saakka vanhempia kolmen sukupolven yli. Omien vanhempiemme vanhemmat ovat olleet aktiivisesti läsnä lapsuutemme ja myös omat lapsemme ovat saaneet nauttia heidän seurastaan. 

Olemme viime vuosina joutuneet viettämään hautajaisia suhteellisen usein. Se kertoo siitä, että ihmisten elinikä on kasvanut, mutta myös siitä, että nyt on aika siirtää yksi kokonainen sukupolvi muistoihin. Isovanhempiemme sijaan omat vanhempamme ovat nyt se vanhin ja kokenein sukupolvi. Samalla se totta kai tarkoittaa sitä, että meidänkin on aika aikuistua lopullisesti. Jono siirtyy pykälän eteenpäin.

Suomalaiset hautajaiset ovat synkkiä rutiineja

Puhuimme hautajaisista ja siitä, kuinka aiemmista muistojuhlista ei juuri ole jäänyt muistoja. Ei jää, koska kukaan ei halua muistella hautajaisia jälkikäteen. Surulla on mieleen valtava voima. Se hävittää muistikuvia ja mieli auttaa meitä selviämään surusta unohduksen kautta. 

Toisaalta taas suomalaiset hautajaiset ovat melko samanlaisia keskenään. Niihin liittyy paljon rutiineja ja hautajaiset ovat hyvin rutiininomaisia. Hautajaisiin rakennetaan harvoin mitään persoonallisia piirteitä. Osin siksi, että niiden järjestäminen ei ole mitenkään nautittavaa puuhaa ja toisaalta taas siksi, että turhan persoonallisia hautajaisia voitaisiin pitää epäsopivina. 

Rutiinit ja helppous on luotu, jotta suru olisi helpompi kestää. Surussaan ihminen menee automaattiohjaukselle, jolloin oleminen keskittyy perustoimintoihin. Rutiinit sujuvat, vaikka mieli askartelee muissa asioissa. 

Rutiinit myös auttavat surun käsittelyssä. Prosessoimme läheisemme menetystä askel kerrallaan ja hyvästelemme hänet hienovaraisesti vähitellen. Hautajaiset ovat usein oman suruprosessin eräänlainen päätepiste, jossa vainaja siirtyy muistoihin. Muistan helpotuksen, kun oman isäni hautajaiset olivat ohi. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat kehosta loppuneet ja päälle iski valtava väsymys. Koko parin kuukauden mittainen surutyö oli tullut päätökseen ja prosessi oli läpikäyty.

Suomessa suru on synkkää, tummaa ja yksitotista. Vaikka vainaja käskisi pitämään iloiset juhlat muistokseen, on tahdon noudattaminen vaikeaa. On hankala viettää iloista muistojuhlaa, kun mieli haluaisi surra. Hautajaiset ovatkin yhtä paljon vieraita kuin vainajaa varten. Se on suomalaisille jotenkin ainoa paikka, jossa surua saa avoimesti näyttää ja kokea. Muuten pyrimmekin pitämään surumme sisällä ja näkymättömissä. 

Paljon riippuu toki vainajastakin ja hänen poismenonsa tavasta. Äkilliseen tai jollain tapaa epäoikeudenmukaiseen poismenoon suhtaudutaan shokkihoitona ja kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Jos taas vainaja menehtyy pitkäaikaisen sairauden vuoksi, on hyväksyminen helpompaa ja joskus poismeno voi olla helpotus. Vainaja saa levon ja pääsee eroon kivuistaan. Ja joskus taas ihminen päättää itse päivänsä, jolloin jäljelle jää surun lisäksi kysymyksiä ja joskus jopa huonoa omaatuntoa. 



Onko väärin varautua kuolemaan?

Lehdissä puhutaan paljon perintösuunnittelusta. Ihmisten pitäisi varautua verojen välttämiseksi omaan poismenoonsa ja jakaa omaa jäämistöään jo hyvissä ajoin etukäteen. Kuitenkaan samalla tapaa ei puhuta siitä, että kuolemaan voisi varautua muutenkin. Toisaalta tuntuu sopimattomalta kurkistaa omaan loppuunsa, mutta toisaalta taas jokaisen meidän päämäärä on sama, joten ei siitä puhumisen pitäisi olla mahdotonta.

Pitäisikö pystyä puhumaan myös kuolinsuunnittelusta? Kuinka moni tietää läheistensä viimeisen tahdon vaikkapa hautajaisten suhteen? Mitä virsiä hautajaisissa pitäisi laulaa tai pitäisikö niitä laulaa ollenkaan? Entä jos vainajan oma tahto olisikin kuulla jotain muuta.

Läheisen kuoleman jälkeen elämme suuressa epätietoisuudessa, miten viimeistä tahtoa olisi helpointa noudattaa. Millaiset hautajaiset läheisemme olisi itse toivonut ja ylipäätään ketä siellä pitäisi olla läsnä. Yleensä suunnittelemme hautajaiset omista lähtökohdistamme, koska parempaa tietoa ei ole. 

Jo meidän sukupolvemme kuolema on vielä monimutkaisempaa. Olemme fyysisen läsnäolon lisäksi läsnä myös virtuaalisesti. Kuka päättää elämämme siellä, ettei se suotta jatku fyysisen poismenon jälkeen? Ja kun meillä on fyysisten ystävien lisäksi ystäviä myös virtuaalimaailmassa, ovatko he oikeita ystäviä - pitäisikö heitäkin kutsua hautajaisiin? Ja kun fyysiset etäisyydet ovat suuret, niin pitäisikö hautajaiset striimata, että niihin voisi osallistua myös kaukana olevat ystävät. 

Lisäksi olemme hajautuneet perheinä pitkien välimatkojen päähän. Kuinka paljon tiedämme esimerkiksi vanhempiemme elämästä? Tunnemmeko heidän ystäviään tai parhaassa tapauksessa edes uusia kumppaneita. Mitä etäisemmät välit vanhempiin ovat sitä hankalampaa on myös muistojuhlien järjestäminen. 

Vainajat jäävät aina muistoihimme

Vaikka tänään vietämme yhden henkilön hautajaisia, tiedän muistoissa meneväni muidenkin edesmenneiden läheisten luo. Hautajaisissa ainakin minä kerään muistoissa mukaan myös heidät, joita ei luonamme enää ole. 

Minulle hautajaiset ovat aina vaikeita. Surun käsittely ei ole helppoa koskaan. Mutta iän myötä siitä tulee siedettävämpää. Vanhemmiten oppii suhtautumaan elämän kiertokulkuun ja sen päätepisteeseen armollisemmin. Kerta kerran jälkeen tajuaa paremmin, että jokaisen elämä tulee väistämättä päätepisteeseen ja sen viimeisen päivän hetkeä emme päätä itse. Siksi kuolema on vain väistämätön osa elämää. 

Hautajaisissa tärkeintä on kunnioittaa vainajaa ja hänen muistoaan. Muistaa hänet sellaisena kuin hän oli elävänä ja silloin, kun hän oli läsnä. Ja totta kai vielä tärkeämpää on muistaa läheisiään silloin, kun he ovat elossa ja läsnä. 

lauantai 28. marraskuuta 2020

Viimeisen ritarin matka - haudattu sukupolvi

Mannerheim-risti, kuva Mannerheimin perinnesäätiön sivuilta

 

Tänään Lappeenrannassa saatetaan haudanlepoon Mannerheim-ristin ritari numero 95, Tuomas Gerdt. Kyseessä on viimeinen elossa ollut ritari, joka on kasvoillaan pitänyt ritaristoa esillä yksin viimeiset vuodet. Gerdt haudataan Lepolan hautausmaalle, jossa makaa toinenkin sota-ajan ikoni, alikersantti Rokkaa ensimmäisessä Tuntemattomassa sotilaassa esittänyt Reino Tolvanen. 

Sodassa ja välittömästi sen jälkeen palkittiin vajaat kaksisataa sotilasta Mannerheim-ristillä, mutta lukematon määrä sankareita haudattiin sodan aikana kotikunnan multiin tai jäi rintamalle. Ritarit edustavat kaikkia sodan sankareita, palkittuja, palkitsemattomia - sekä myös kuolleita.

Viimeisen ritarin hautajaiset ovat saaneet ansaitsemansa huomion sekä mediassa että valtakunnan päättäjissä. Läsnäolollaan hautajaisia kunnoittavat presidentti Sauli Niinistö, puolustusministeri Antti Kaikkonen, kuten myös puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen. Harva yksittäinen henkilö saa kyseisen tasoiset vieraat, mutta yhtä harva sitä myöskään ansaitsee. 

Päivän Etelä-Saimaa on arvokkaasti tehnyt pitkän artikkelin Tuomas Gerdtin elämästä. Olin ilahtunut, että sota-ajan saavutusten rinnalle nostettiin tasa-arvoisena myös sodan jälkeen tehty työ, Tuomas Gerdtin valoisa sekä elämään positiivisesti suhtautuva persoona. Vaikka meriitit tulivat sodasta, on arvokkain työ elämässä tehty kuitenkin sen jälkeen. 

Haudattu sukupolvi

Tuomas Gerdtin hautajaiset ovat merkittävät minullekin, vaikka en häntä koskaan tavannut. Katson viimeistä ritaria hänen sukupolvensa edustajana ja hänen mukanaan hautaamme isovanhempieni sukupolven. Tuon rakentaja-sukupolven mukana valitettavasti multaan peitetään sellaiset arvot sekä tavat toimia, joita itse arvostan.

Tuomas Gerdt viimeistään teki tunnetuksi "kaveria ei jätetä"-mentaliteetin, mikä tarkoitti sitä, että tiukimmassakin paikassa pärjää paremmin porukalla kuin yksin. Heikompaa ei jätetä jälkeen, vaan tuetaan niin, että jokainen pärjää. Sota-ajan kokeneet etenivät yhtenä joukkona sekä rintamalla että sen jälkeen. Suomea ei olisi rakennettu tuijottamalla omaa etua tai asettamalla yksilön etu yhteisön edelle. 

Tuon sukupolven periaatteet ovat tuttuja omista isonvanhemmistani. Ukkini oli rintamalla nuoruutensa. Sotatyöt alkoivat 17-vuotiaana ja loppuivat Lapin sodan jälkeen 1945. Sen jälkeen alkoivat sitten todelliset työt, joita tehtiin tukkisavotoilla. Myös ukkini arvot olivat loppuun saakka, että yksin ei täällä maailmassa pärjää, vaan töitä on tehtävä yhdessä. Ja periksi ei anneta ennen kuin työt on tehty loppuun.

Tätä päivää leimaavat valitettavan voimakkaasti yksilön korostaminen sekä oman edun tavoittelu. Olemme itse luoneet yhteiskunnan, jonka tunnusmerkki on kiire - todellinen tai kuviteltu. Ajastamme on tullut niin arvokasta, että sen jako-osuuksien määrittämisestä on tullut tärkein ihmiselämän resurssi. 

Ihmettelen usein, kuinka isovanhempieni sukupolvi rakensi vähemmillä resursseilla maan, jota meidän sukupolvemme ei pysty enää pitämään pystyssä. Hartiapankki-työnä tehtiin sekä talot että yhteiskunnan rakenteet. 

Ne asiat, joiden puolesta rintamalla taisteltiin, murenevat yksi kerrallaan. Olemme kovaa vauhtia rapauttamassa pala palalta rakennetun hyvinvointivaltion, jonka perimmäinen idea on ollut taata tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille yhteiskuntamme jäsenille. Hyvinvointiyhteiskunnan purkaminen nostaa pystyyn ne muurit, jotka sodan jälkeen purettiin. On syytä muistaa, että talvisotaan jouduttiin vain kaksikymentä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Rintamalla punaiset ja valkoiset aatteet niputettiin sinivalkoiseksi puolustuslinjaksi.

Tuloerojen kasvu tulee jättämään yhä useammat perheet sekä lapset sellaisten mahdollisuuksien ulkopuolelle, jotka vielä minunkin nuoruudessani kuuluivat kaikille. Kuulun itse siihen porukkaan, joka lapsuudessa ja nuoruudessa oli saamapuolella yhteiskuntaan nähden, enkä luultavasti kaikkia velkoja ole veroina vieläkään ehtinyt kuitata. Onneksi työelämää on sen verran jäljellä, että minuun sijoitetut rahat tulevat kuitattua. 

Historian monumentti

Kun sodan elävä perintö haudataan, häviää meiltä konkreettinen muisto siitä, millaista elämää Suomessa ja koko Euroopassa elettiin 40-luvulla. Kun isovanhempamme eivät ole muistuttamassa siitä, että aina meillä ei ole ollut rauhaa ja hyvinvointia, saattaa monilta tuo aika jäädä unholaan. Sotiemme sankarit eivät ole vain sankarillisia taistelumuistoja, vaan myös muistutuksia siitä, että sodan kääntöpuolena ovat hävitys, kuolema ja kärsimys.

Historialla on se paha tapa, että kun sen annetaan unohtua, se pääsee toistamaan itseään. Jos seurataan yhteiskuntien kriisisyklejä, on helppo havaita, että suuret sodat ja kriisit seuraavat toisiaan 2-3 sukupolven välein. Kun veteraanit haudataan ja mitalit pölyttyvät piirongin laatikkoon, pääsee unohtumaan myös se kauheus, mitä sota on. Näin käy luultavasti meillekin.

Jo nyt on eri puolilla maailmaa nähtävissä, että ristiriidat kansallisuuksien välillä tai sisällä voivat äkkiä leimahtaa kriisiksi joko paikallisesti tai maiden välille. Pieniä kriisipesäkkeitä syntyy nyt etenkin entisen Neuvostoliiton alueilla, missä kansallinen stabiliteetti on horjunut savijaloilla jo vuosia. Amerikan poliittinen epävakaus sekä Kiinan maailmanvalloitus eivät rauhan aatetta ainakaan voimakkaasti tue. Taloudellisten tekijöiden lisäksi kriisejä synnyttävät luonnonoloihin, nälänhätään sekä uskonnollisiin kysymyksiin epävarmuudet. 

Tämän päivän Suomi ei selviäisi samasta kriisistä, mikä meitä kohtasi 40-luvulla, ei yksin. Mutta osana suurempaa kokonaisuutta meillä on turva, joka mahdollistaa rauhanajan jatkumisen vielä lapsillemme ja heidän lapsilleen. Myös isossa kuvassa on fiksua todeta, että yksin täällä maailmassa ei pärjää. Itse uskon myös siihen, että edistämällä kahdenkeskisesti yhteistyötä naapurien kanssa, on rauhanaikaa mahdollista pidentää. 

Photo by Riikka Jouhkimo



Mielessäni heitän vielä kerran hiljaisen kiitoksen sotien sukupolvelle, joka ensin pelasti tämän maan hyökkääjältä ja joka sodan jälkeen rakensi maan ja mahdollisti meille tasa-arvoiset mahdollisuudet elämään. Toivotan voimia viimeisen ritarin, Tuomas Gerdtin omaisille heidän surussaan.