Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste lomapäiväkirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lomapäiväkirjat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. elokuuta 2025

Kesäloma over and out



 Aamulla kello soi seitsemältä, mutta mies soi hereille jo varmaan ennen kuutta. On kesäloman jälkeisen maanantain aamu. Takana kaksi viikkoa täysin työtöntä aikaa. En tehnyt mitään edes vähänkään työltä haisevaa, vaan pitäydyin pelkissä kotihommissa. Ketkä edellistä kahta viikkoa muistelevat, niin hellettä pukkasi - ihan jokaisena neljänätoista päivänä. Aurinkoa rajattomasti, lämmintä niin, ettei vanhoja luita paljon tarvinnut saunottaa erikseen ja totta kai tilastolukemien varmistamiseksi yksi ukkosmyrsky. 

Olin lomalla varmaan enemmän ulkona takapihalla kuin sisällä. Tällaisella säällä ei kaipaa edes kesämökkiä. Niin inhottavan kermaperseistä kuin se onkin sanoa, niin hellepäivän päälle koneellisesti viilennetty asumus on kyllä nannaa.

Aamupäivät menivät sujuvasti lukien ja kirjoittaen ja illat ihaillen luontoa. Korkeintaan terassi vaihtui välillä auringosta varjon puolelle. Nimittäisin tällaista lomaa "easy living"-lomaksi. Suunnitteluun, toteutukseen tai edes matkanjohtajan rooliin ei tarvinnut juuri energiaa tuhlata, mutta kuitenkin tekemistä riitti tasaisesti koko jaksolle. Helppoa, halpaa ja mukavaa.

Parasta lomassa oli kiireettömyys ja suloinen joutilaisuus. Pitkät aamut kirjojen parissa ilman painetta lähteä johonkin tai tehdä jotain. Iltapäivät, joihin kuuluivat lähes pakollisina päiväunet ja päälle illat täynnä hyviä kotimaisia tv-sarjoja tai sitten istuskelua ulkona.

Mietin hetken jopa eläkettä - siis sitä eläkettä, jota vaille tulen itse jäämään. Ehkä minun eläkkeeni eletään pienissä paloissa keskellä työuraa. Varastettuja perjantaita, joista kalenteri putsataan ja pitkiä viikonloppuja, joihin jo yksikin lisäpäivä tuo loman tuntua. Yrittäjänä tuo valinta olisi täysin mahdollinen ja jopa melko harkittava.

Onnistunut lomastrategia - suunnittele itse itsellesi ja heitä suunnitelmat roskiin

Tämän kesän loma ajoittui ruuhkaisimpaan aikaan heinäkuussa. Siis ne viikot, kun jokaiseen lomaaktiviteetiltä tuoksuvaan paikkaan pitää jonottaa. Ei ehkä minun suosikkini, mutta kun ei käy missään turistikatiskoissa tai -rysissä, ei ruuhkaa edes huomaa. Säiden puolesta minulle parempaa osumaa ei olisi voinut tulla. Veikkaan, että näistä kahdesta helleviikosta lähetän armolahjoja säänhaltijalle vielä lokakuussakin. Sen verran hyvin henkiset aurinkopaneelini akkuja latasivat. Sain valo- ja lämpöhoitoa todellakin riittävästi, enkä minuuttiakaan liikaa.

Jotenkin tähän vuoteen suunnittelemattomuus osui hyvin. Pidempi lomareissu ei oikein jaksanut kiinnostaa ketään osakkaista, eikä suunnittelupöydällä ollut mitään järkevää näkemistä. Ulkomaille ei olisi tehnyt edes mieli. Siis parempi pysyä kotona, mutta pysyä myös erossa kaikesta tekemättömästä metatyöstä. En pessyt mattojaikkunoitaterasseja tai oikeastaan mitään muuta kuin itseni iltaisin.

Loma tuntui jotenkin enemmän itsevalitulta kuin aikoihin. Siitä jäi nyt puuttumaan tunne, että lomailen  muita varten. Vaikka kotona olikin täysmiehitys, ei kukaan tuntunut kaipaavan seuramiestä tai matkanjohtajaa - tai edes kiinteistöpäällikköä. 

Helppo elämä

Kotona ollessakin mentiin melko ohkasilla ohjaksilla. Ruokavalikoima oli suunnilleen grillimakkaraa ja jotain muuta. Pääasiassa helppoa, vaivatonta ja jotakuinkin ruokkivaa. Maisteltua tuli kyllä lomamaiseen tapaan Lörtsyt Savonlinnan torilla, Vedyt Lappeenrannan torilla ja jopa pannini Mikkelin torilla. Meni siis aika lailla torittamiseksi koko homma - eikä sovi unohtaa vanhan Porvoon toria, jossa ei tosin syöty mitään. 

Vaatteiksi kelpasivat shortsit ja t-paita, koko kahden viikon ajan. Tosin kerran puin päälle uimashortsit ja pari kertaa saattoi t-paitakin vaihtua pellavapaitaan. Viimeistään tänä kesänä muuten lopullisesti rakastuin pellavavaatteisiin. Tarjolla oli keveitä, suht viileitä ja ennen kaikkea kivan näköisiä pellavaisia housuja, shortseja ja paitoja. Missä nämä kaikki ovat olleet aiemmin?!

Innolla töihin

Tästä alkaa sitten syyskausi. Minun vuoteni vaihtuu jotenkin aina kesällä ja loman jälkeen palataan töihin levännein ja uudistetuin aivoin. On suorastaan ihana palata takaisin tutun pöydän ääreen ja asiakkaiden pariin. Tämän päivän mieli pyörittelee jo huomista ja suunnittelen ennakkoon aamun kulkua. Projektit jatkuvat, työ ei lopu ja into on taas huipussaan. Kädet syyhyävät päästä jatkamaan siitä, mihin pari viikkoa sitten jäin.

Loman onnistumisesta kertoo se, että olo on levännyt. Sellainen kuin se on parhaimmillaan pitkien yöunien jälkeen. Mieli on saanut syötettä jostain muusta kuin työstä. Se on saanut syötettä kirjoista, kirjoittamisesta ja ajattelusta. Lomalla aina tajuaa, miten ajatukset urautuvat ei-loma-aikaan. Ne miettivät työtä, sen jälkeistä vapaata ja sitten taas töitä. Vapaa ajattelu häviää ja luovuus katoaa. Se on työssäolon suurin harmi.

Työstä muuten kertoo se, millä mielin sinne palaa loman jälkeen. Kun lukee ihmisten postauksia, sieltä joutuu valitettavan paljon lukemaan sitä, miten vähän töihinpaluu kiinnostaa tai miten vähän töitä huvittaa aloittaa loman jälkeen. Jos paluu ahdistaa, kannattaa aina miettiä, onko paikka oikea. Yleensä loma tuo hyvää perspektiiviä omaan työhön ja saa näkemään tutun ja turvallisen työn toisessa valossa. 

Minullakin oli vuosia, jolloin loman viimeisenä iltana ahdisti ja jopa pelotti mennä töihin takaisin. Loma oli ollut liian ihana, että siitä olisi halunnut luopua tai sitten odottava työ oli jotain, mitä ei halunnut enää suorittaa. Jos olisin silloin tarttunut tuohon ajatukseen kiinni, olisin saattanut tehdä monta ratkaisua jo aiemmin. Kannattaa siis kuunnella omia tuntemuksiaan rehellisesti.

Mitä tapahtuu syksyllä?

Eipä juuri mitään erikoista. Työt jatkuvat ennallaan ja elämä pysyy kiireisenä. Jos Luoja suo, yksi iso kirjoitusprojekti pääsee maaliin ja olen tehnyt jotain, mistä olen haaveillut. Sen takia olen valmis jopa himmaamaan vähän töissäkin. Mutta sen näyttää aika ja jaksaminen. En ota asiasta sen isompia paineita, koska kyse on harrastuksesta.

Syksyllä on vähän koulutusta. Aloitin yhtä kolmen kurssin sarjaa ennen kesää ja sen toinen osa on elokuussa. Mielenkiintoinen kokonaisuus, joka vie ammatillisesti hieman jäsenkorjauksen puolelle. Tämä kurssisarja on ikään kuin tiiseri jäsenkorjauksesta ja ainakin ensimmäisen jakson perusteella asiaa pitää alkaa vakavasti harkitsemaan. Hierontaa on nyt viisi vuotta takana ja lisäoppi auttaisi ratkaisemaan asiakkaiden ongelmia entistä paremmin. Olen huomannut, että osaamiselle on kysyntää ja apua tarvitsevia on joka päivä enemmän. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että ihmiset olisivat huonompikuntoisia vaan siitä, että apua ei saa enää sieltä, mistä ennen. Mielelläni vastaan huutoon omalta osaltani.

Ja vapaata aion pitää myös loppuvuonna aiempia vuosia enemmän. Elokuussa on vielä pari vapaata perjantaita ja sen jälkeen alan miettiä, jatkuvatko perjantaivapaat vielä syksylläkin. Ainakin lisälepo on tehnyt hyvää. Homma täytyy pyöräyttää laskukoneen kautta ja tsekata rehellisesti, mihin on varaa. Itsentä loppuunajamiseen ei ole varaa.

Hyvää alkavaa elokuuta ja hyvää työviikkoa niille, joiden lomat loppuu tähän!

sunnuntai 6. elokuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 8/8


 

Nyt se sitten loppuu. Loman toinenkin viikko on kulutettu ja aamulla seitsemältä alkaa paluu arkeen. Toinen viikko meni hujauksessa, kun suuntasimme perheen voimin klassiselle Tukholman risteilylle. Teimme homman mahdollisimman helpoksi - Helsinkiin junalla, laivassa kaikki ruokailut buffassa ja Tukholman visiitti ilman suurempia suunnitelmia. Ja takaisin Lappeenrantaan taas junalla. Vähän sellaista laiskan miehen lomailua.

Edellisestä Tukholman risteilystä oli kulunut aikaa todella paljon. Paljon on muuttunut maailmassa ja risteilymaailmassa ennen kaikkea. Samoin paljon oli muuttunut Tukholmassa. Kaikin tavoin maailman oli pienentynyt. Mutta risteilyt ovat selkeästi pitäneet pintansas - laivan jonot olivat ihan yhtä pitkät ja kaoottiset kuin edellisellä kerralla ja jokaisella tuntuu kiire laivaan olevan. 

Risteilyistä on selkeästi tullut lapsiperheiden hupia (etenkin arkipäivinä). Bileporukkaa ei laivalla näkynyt, eikä vanhoilta ajoilta tuttuja hyttibileitä kuulunut käytävillä. Humalaisten hölinää tavallisempi ääni oli pienen lapsen itku. Tax free oli varjo entisestä. Hinnat olivat nousseet maissa olevien putiikkien tasolle ja valikoima tuntui latistuneen. Alkoholipuolella tosin valikoima oli todella hyvä, etenkin viskeissä, gineissä ja muissa väkevissä. Niihin oli selkeästi panostettu. Mutta kosmetiikassa ja karkeissa valikoima oli melko arkinen. Tämä tosin ei ole laivojen vika, vaan sen, että maissa tasoero ja ennen kaikkea hintaero on kiritty kiinni. 

Buffassa meno oli entinen. Ihmiset käyttäytyvät ruokalinjastojen äärellä kuin järkensä menettäneet ja ruokaa kahmitaan ikään kuin se loppuisi (ei se oikeasti lopu). Jonot näyttivät aluksi pitkiltä, mutta linjastot vetivät nopeasti. Ruuan tasossa ei minusta ollut mitään moittimista, mutta en oikein tiedä, oliko ruoka sen rahan väärti, mitä siitä piti maksaa (2*aamiainen, 2*buffet = 119€/hlö). Parasta oli, kun yksi äiti buffan jonossa ohjeista lapsiaan ryntäämään heti jonosta jälkiruokapöytään, koska kuulemma parhaat karkit loppuvat heti kesken ja niitä kannattaa haalia heti kärkeen. Todella ansioitunutta asennekasvatusta!

Samoin laivan palvelutaso oli jotain 90-luvun Viron ja Svetogorskin tullin välillä, eli ei kovin kaksista. Henkilökuntaa oli todella hyvin ja kaikki asiat sujuivat mallikkaasti, mutta mitään kovin palvelufiilistä en ainakaan itse kokenut. Meidän lapsille laivalla ei oikein mitään erikoista ollut tarjolla, mutta se johtui ehkä enemmän lasten iästä kuin tarjonnan puutteesta. Tietyn ikäisille lapsille laiva on varmaan loistava lomakohde. Parasta oli illan karaoke, jossa myös nuoremmat sankarit pääsivät ääneen. Tuota kaipaisi enemmän myös maihin. Se, että lapset otetaan mukaan ja heille tarjotaan mahdollisuus osallistua. 

Summa summarum - laivalle tuskin ollaan yli menossa ihan hetkeen, mutta Tukholma sen sijaan jäi kiinnostamaan. Meidän perheen pienimmälle risteily oli ensimmäinen, mutta jälkeenpäin hänellekään siitä ei tainnut mitään "grande fiilistä" jäädä. Ihan kiva, mutta nähty. 



Tukholma, turistille kiva

Tukholmassa tuli tehtyä moka - homma jäi kokonaan suunnittelematta. Sen takia meillä kaupunkivisiitti meni hieman haahuiluksi vailla päämäärää. Mutta silti kaupungista jäi kiva kuva. Tuntuu vähän kuin olisi paisutetussa Helsingissä. Liikkuminen oli helppoa ja logiikan oppi nopeasti. Vähän sama kuin Berliinissä, kun juonesta pääsee kiinni, loput oppii lennosta.

Tukholmassakin maailman pienenemisen näki äkkiä. Samat kaupat, vaikka pienemmässä koossa, löytyy Suomesta ja tällaiselle keskiverrolle, keski-ikäiselle miehelle ei ostettavaa juuri löydy. Kaupungissa oli kuitenkin ihan kiva kävellä ja katsella ja fiilistellä ulkomailla oloa. Omaa päätä helpotti olla edes hetki hieman kauempana kotoa. 

Pienellä suunnittelulla olisi muutaman tunnin visiitistäkin saanut enemmän irti. Ja totta kai oman osansa matkustusmukavuuteen teki vesisade. Luulen, että Tukholmaan tulee kyllä mentyä uudelleen, ehkä hotellireissulle ja lentokoneella. Ja ennen kaikkea hyvin suunniteltuna. Onhan meillä käytännössä kaikki nähtävyydet siellä näkemättä :D




Loman loppu - ahdistus, paniikki vai vanhan tutun arjen kohtaaminen

Olen sanonut ennenkin, että viihdyn tällä hetkellä työssäni, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että huomenna pääsen tarttumaan taas arkirutiineihin kiinni. Työt eivät ole minun mieltäni kaivaneet kahteen viikkoon, eikä odotettavissa ole mitään paniikkia, kun arki taas alkaa. Suhtaudun loman loppuun levollisesti.

Muistan pahimpina aikoina, kuinka loman viimeisenä iltana päälle iski kamala paniikki. En saanut unta, koska pelkäsin, mitä kaikkea arki toisi tullessaan ja joskus tuntui, ettei työstä yksinkertaisesti selviä. Seinä on yksinkertaisesti liian korkea kiivettäväksi. Lomalla työasiat pyörivät mielessä ja työkonetta tuli räpellettyä muutaman kerran vain varmistaakseni, että töissä kaikki oli ok. 

Samoin muistan ajan, kun piti olla niin tärkeä ihminen, että asemaa tuli korostettua sillä, että teki lomalla "vähän töitä" koko ajan. Se oli puhdasta oman aseman pönkitystä ja ylisuorittamista. Levon kanssa niillä lomilla ei ollut mitään tekemistä, vaikka tehtävät olivat sellaisia, että niistä sitä lepoa olisi kaivannut. Mutta nuo ajat ovat onneksi jääneet taaksepäin ja aamulla voin ilolla avata työkoneen ja kohdata tavallisen maanantain.

Tiedän myös sen, että monet miettivät juuri lomalla työpaikan vaihtoa. Kun töistä pääsee hetkeksi irti, näkee oman työnsä etäältä, ikään kuin ulkopuolisena. Joskus se ulkoa katsominen saa vanhan työn näyttämään rumalta. Uskon siihen, että levänneet aivot tekevät viisaampia ratkaisuja kuin rasittuneet. Jos työ näyttää lomalta käsin pahalta, kannattaa vaihtoa vakavasti miettiä. Mitään paniikkiratkaisuja ei kuitenkaan ole syytä tehdä. Lomalla voi uhrata muutaman tuokion haaveilulle siitä, mitä isona haluaisi tehdä. Työpaikan vaihdon lisäksi on aina mahdollista opiskella, vaihtaa tehtäviä talon sisällä tai ottaa kokonaan uusi suunta. Avoin mieli miettii kaikkia vaihtoehtoja - haaveilu ei maksa mitään, eikä velvoita mihinkään.




Minkä arvosanan loma saa?

Nyt kun viimeisiä viedään, voi hieman arvostella kulunutta kahta viikkoa. Ensinnäkin loman pituus oli minulle ok. Rahallisesti tämä ei vielä aiheuta paniikkia ja unettomia öitä, mutta pidempään lomaan kerralla eivät rahkeet olisi riittäneet. Etenkin, kun kaikkinaisen reissaamisen kulut ovat selkeästi nousseet. Ja kun kehoa ja päätä kuulostelen, niin levätty on. Unirytmiä sain kivasti korjattua sen, mitä korjattavissa on. Lomalla parasta ovat päiväunet, jotka paikkaavat univajetta, joka yöltä jää. Sitä vajetta jää valitettavasti lomallakin jonkin verran, koska vika on luultavasti syvällä korvien välissä. Jotain kertoo se, että lomalla olen kuunnellut noin 1,5 äänikirjaa, pääasiassa öisin. Onneksi oli sentään hyviä kirjoja.

Ajankäyttö ei mennyt nappiin, ei alkuunkaan. Kivaa oli se, että tuli hieman reissattua. Minusta Hämeenlinnan reissu oli aika nappiin osunut. Kiva reissu, jolla oli uutta näkemistä, eikä mitään ylimääräistä järjestämisen vaivaa. Eikä Tukholman reissussakaan varsinaista moitittavaa ole - ehkä hieman suunnittelematon ja ajankäytöllisesti löperö, mutta tärkein tavoite toteutui, pääsimme ulkomaille saakka lomalla.

Valitettavasti lomasta iso osa meni hieman muissa fiiliksissä kuin lomafiiliksissä. Se ei ollut varsinaisesti kenenkään vika, vaan sattumien summa. Nyt jälkeenpäin katsottuna fiilis on, että arvokasta aikaa kului hukkaan ja lomaan jäi välipäiviä, jotka olisin halunnut viettää toisin. Ja ehkä loman rytmitystä olisi voinut parantaa - mutta kun loma ei ole vain minun aikaani, ei voi olla niin itsekäs, että käyttää loman ainoastaan omiin juttuihinsa. Esim. vintin siivous jäi kesken ja jostain on revittävä vielä yksi viikonloppu orapihlaja-aidan leikkaukseen. Nuo jutut olisi voinut hoitaa lomalla, niin syksyn työlista olisi ollut lyhyempi. Etenkin, kun tiedän, että arjessa työ haukkaa niin ison osan aikaa, että ylimääräisten hommien järjestämiseen joutuu ajan repimään jostain. 

Ja ehkä liikaa tuli hengailtua kotona - lomalla se on juuri se juttu, jota mielelläni välttäisin, koska vietänhän täällä kaikki päivät arkena. Mutta siis hyvässä lomassa on aina parannettavaa. 

Kelit eivät tänä kesänä osuneet lomalla ihan nappiin. Mutta positiiviseksi yllätykseksi huomasin, että se ei haitannut kyllä yhtään. Minulle kelpaa sää kuin sää, se ei muuta loman fiilistä mihinkään suuntaan - tekemistä ehkä enemmän. Sadepäivinä voi lukea, kirjoittaa tai katsella elokuvia. Poutasäällä olla ulkona ja nauttia vaikka rantaelämästä. Jos jostain olen lomassa ylpeä, niin siitä, että tuli kirjoitettua enemmän kuin aikoihin ja opiskeltua Duolingolla espanjaa. Molemmat loistavaa kuntoutusta pääkopalle. 

Parasta lomassa on asenne. Se, että ei ole kiinni missään aikataulussa, eikä mitään ole pakko tehdä. Se vapaus välillä tekee hyvää ja sen ansiosta jaksaa aina tehdä töitä - että voi taas joskus ottaa vapaata ja lomailla. Loma on aina ennen kaikkea asennejuttu, eikä se ei ole kiinni loman pituudesta, säästä, lomanviettopaikasta tai -seurasta. Loman asenne on kiinni korvien välistä. 

Päätän lomaraporttini täältä tähän!

tiistai 1. elokuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 7/X




 Lomassa on menossa pari mitäänsanomatonta välipäivää. Viikonlopun hautajaisreissun jälkeen on toisaalta hyvä olla hieman aloillaan ja palautua, mutta koko ajan on olo, että pitäisi tehdä joko tehdä jotain järkevää tai olla jossain muualla.  Kotona tyhjänpanttina oleminen tekee mielen levottomaksi. Töitä en juurikaan ajattele, vaikka mielenkiinnolla seuraankin varauskalenterin täyttymistä ja tulevien viikkojen taattua kiirettä. Tavallaan olen irtautunut työstä niin hyvin, että tuntuu jotenkin oudolta, että on olemassa toiminnantila nimeltä "työ". Mutta pakko sanoa, että eipä paljon ahdistakaan :)

Toisaalta juuri tekemättömyyden pitäisi olla parasta lomaa. Silloin pää lepää ja keho palautuu. Mutta koti ei ehkä ole paras ympäristö joutilaisuudelle. Täällä joka paikka muistuttaa tekemättömistä töistä ja hoitamattomista hommista. Eli käytännössä on hieman huono omatunto joutilaisuudesta - protestanttinen etiikka kolkuttaa ohimoita.

Tiistaina pistin alulle tämän kesän suururakan eli vintin siivouksen. Talon käyttövintille on kerääntynyt viimeisten noin viidentoista vuoden aikana melkoinen määrä pois silmistä raivattua tavaraa ja kun neliöitä on paljon, niin aika paljon turhaa ja tarpeetonta saa säilöttyä. Nytkin kiertoon lähti seitsemän muovilaatikollista kirjoja, papereita ja erilaisia lehtiä, jotka on tallennettu siltä varalta, että joskus niille tulee vielä kysyntää. Ei ole tullut....

Poistetut kirjat on otettu kirjahyllystä pois ja siirretty ns. välivarastoon. Laatikoissa huomasi ostokausien kerroksellisuuden. Välillä oli ostettu hyvinkin vakavaa tietokirjallisuutta ja korkealentoista filosofiaa ja välillä taas hankinnat ovat olleet lähinnä kioskikirjallisuutta ja kevyttä proosaa. Joukossa oli myös lukemattomia klassikoita (tällä kertaa lukemattomuus tarkoitti sitä, että kansia ei juuri oltu raoteltu...) 

Yhtä kaikki sinne menivät kierrätykseen kaikki. Kannet irti ja sekajätteeseen ja paperiosat paperinkeräykseen. Pieni tyyppi oli ahkerana apulaisena irrottamassa kansia. 

Tunnustan - olen kirjaholisti, jonka suurin ongelma on kirjojen liiallinen hankkiminen ja se, että tunnen aivan turhan suurta vetovoimaa kirjakauppoja kohtaan. Haluni ostaa ja säilöä kirjoja eivät pysty kohtaamaan, koska kirjahyllyn kapasiteetti on rajallinen ja haluni kirjojen omistamiseen on rajaton. 



Lukuinto lähtee lapsuudesta

Luin artikkelin, jonka mukaan klassinen kirjahylly ei nykyisin ole enää olohuoneen vakiokaluste. Ilmeisesti se johtuu siitä, että olohuoneen vanhat normikoristeet - paperiset valokuvat ja paperiset kirjat eivät ole pystyneet pitämään pintaansa kamppailussa asuntojen tehoneliöissä. 

Minä olen omistanut kirjahyllyn niin kauan kuin olen asunut poissa kotoa. Ja kirjahylly on myös aina ollut kirjoja täysi. Rakastan kirjoja - niiden paperisia versioita. Säännöllisin väliajoin törmään tilanteeseen, jossa hyllyt ovat täynnä, mutta kassissa on kasa uusia teoksia odottamassa sijoituspaikkaa. Silloin on käytävä läpi vanhat kirjat ja siirrettävä poistoon vähiten tarpeelliset kirjat, jotka eivät ole lunastaneet paikkaansa klassikoiden joukossa.

Muistan lapsena, kun kävin luokkakaverini kotona ja näin siellä täyden seinällisen kirjahyllyä. Kadehdin hyllyjen sisältämää sivistystä ja mietin, miten paljon aikaa ja vaivaa sellaisen määrän  hankkiminen on vienyt. Meillä kotona kirjoja oli ehkä yhden käden sormien verran - ja niistäkin yksi oli vihkiraamattu ja loput lahjaksi saatuja. Ihan kiusallanikin ostin myöhemmin isälleni aina lahjaksi kirjoja, jotteivat hyllyt vaan pääsisi tyhjenemään. 

Äitini on aina ollut lukijatyyppi. Häneltä olen luultavasti perinyt oman lukuintoni. Muistan äitini jo lapsuudesta sellaisena, että yöpöydällä oli vähintään yksi kirja odottamassa lukemistaan. Äidiltäni opin myös kirjaston käyttämisen. Melko lailla heti, kun opin lukemaan, opin myös lainaamaan kirjoja kirjastosta. Lainaamani määrät olivat järjettömiä, mutta kaikki kirjat Rantakylän lastenosastolta tuli käytyä läpi.

Muistan elävästi, miten tajusin jossain vaiheessa, että koko lastenosasto oli kahlattu läpi ja kirjat olivat loppuneet (silloin uusimistahti ja laina-aineiston laajuus ei ollut nykyistä luokkaa) ja mieleen iski epätoivo. Tässäkö tää sitten oli? Kunnes tajusin siirtyä aikuisten osastolle ja lukemattomia kirjoja (niitä, joita en ollut lukenut SEKÄ lukematon määrä) oli ihan uusi määrä - homma alkoi siis alusta!! Ja yhtä kova olen käyttämään kirjastoa edelleen. Tosin nykyisin homma perustuu enemmän varauksiin ja niiden noutoihin ja vähemmän hyllyjen välissä seisoskeluun. 

Kirjasto on aina ollut ja on edelleen paras mahdollinen kohde verovaroille. Kirjasto on helpoin tapa tuottaa sivistystä ja tarjota lukuelämyksiä kaiken ikäisille - varallisuustasosta huolimatta. Ja harvinaista kyllä kirjasto on pitänyt pintansa ajan saatossa. 



Kirjahyllyn täyttämisen logiikka

Ostamieni kirjojen kiertonopeus on kasvanut. Se johtuu siitä, että kirjoja tuotetaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan, niiden taso on noussut ja samasta aiheesta saattaa löytää valtavan paljon materiaalia. Ja totta kai oma varallisuustasokin on noussut. Opiskeluaikana (ostin kirjoja silloinkin) uutuuskirja oli niin kallis, että sen ostamista piti harkita tarkkaan. Nykyisin taas tarpeellisia kirjoja tulee hankittua enemmän nopeiden (siis ei aina fiksujen) päätösten seurauksena. 

Koska kirjahyllyn metrimäärä on vakio - ja hyvin rajallinen, on sisältöä käytävä läpi suhteellisen taajaan. Tämä sen lisäksi, että omaa ostamista on pitänyt rajata moneen kertaan. Hyllyjen täyttäminen on tosin melko luovaa. Kirjat ovat aluksi siisteissä riveissä, kunnes rivien päälle muodostuu lisärivejä, jotka sitten täydentyvät rivien eteen ahdetuilla viime hetken hankinnoilla. Sitten jossain vaiheessa hyllyn sekavuus kypsyttää mielen yli ja on aika tehdä siivous. Lopputulos löytyi sitten vintille pakatuista muovilaatikoista.

Kirjojen hävittäminen on edelleen yhtä vaikeaa. Ei tekisi mieli heittää roskiin teosta, jonka tekemiseen on uhrattu niin suuri määrä aikaa ja vaivaa. Kirja on jonkun kirjoittajan unelma ja unelman täyttymys. Tuntuu suorastaan loukkaukselta heittää kirja roskikseen. Toivon, ettei kukaan kirjailija joudu näkemään, kuinka oma hengentuote lähtee viimeiselle matkalleen kohti kierrätyskeskusta. Nuoruudessani, kun kirjojen hankkiminen oli vähäisempää, oli kohtaloa mahdollista huijata. Käytetyn kirjan pystyi viemään antikvariaattiin, jossa se lopulta löysi uuden kodin - ja uuden kirjahyllyn.



Mitä kirjahylly sitten pitää sisällään?

Minun kirjahyllyni on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisenä ovat ne kirjat, joiden pariin palaan useampaan kertaan. Käytännössä joka kesä luen Juha Vuorisen räävittömän tuotannon ja pahimpaan dekkarinhimoon ahmin Reijo Mäen Vares-sarjaa. Ne ovat kevyttä lomalukemista aikuiseen makuun. Noita täydennän Matti Röngän Viktor Kärppä -sarjalla. Koska kirjat ovat käytössä suhteellisen usein, on fiksumpaa omistaa ne itse.

Toinen osa kirjahyllystä pitää sisällään musiikkiin liittyvää kirjallisuutta. Koska kuuntelen paljon musiikkia, on mukavaa omistaa kirjoja, jotka kertovat tarinoita biisien ja bändien takaa. Hyllyssä on sellaisten bändien ja muusikoiden elämänkertoja, joiden tuotantoa kuuntelen säännöllisesti. Nätissä rivissä ovat Led Zeppelinin, AC/DC:n sekä The Doorsin ja Rolling Stonesin tarinat. Mitkään tusinamuusikot tai hetken hittitehtaat eivät minun hyllyyni päädy. Tämän hyllyn ongelma on tarjonnan laajuus. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan ja on vaikeaa löytää tilaa uusille teoksille, kun aiempia ei raaski millään heittää pois. Sopu sijaa antaa, on tämän hyllyn motto.

Musiikin lisäksi yksi hylly on varattu toista maailmansotaa koskevalle kirjallisuudelle. Sotahistoria on  kiinnostanut minua kouluajoista lähtien. Toisen maailmansodan henkilöhistoriaa perataan edelleen läpi ja joka vuosi ilmestyy teoksia, jotka tarkentavat ja parantavat sodan kuvauksia. Siksi tässä kohtaa hyllyssä käy jatkuva valikointi. Vanhat kirjat väistyvät uusien tieltä. Lisäksi omat kiinnostuksen kohteetkin vaihtelevat. Jossain vaiheessa siirryin Euroopan rintamalta Tyynenmeren rintamalle ja nyt viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa Suomen sodan tapahtumat. 

Viimeinen osa kirjahyllystä on varattu klassikoille, joita nyt vaan on omistettava. Minulle klassikot ovat esim. Mika Waltarin teoksia. Samoin Leon Uris on minulle kirjailija, jota tulee luettua paljon. Ja totta kai jokaiselta itseään kunnioittavalta lukijaharrastajalta on löydyttävä Kalevala, Vänrikki Stoolin tarinat, Sodankäynnin taito ja Ilias ja Odysseia - sekä tietenkin kaikkein tärkeimpänä - Raamattu. Nuo ovat kirjoja, jotka nyt vaan pitää olla tarjolla - ja luettuna (no raamattua en ole lukenut, kuunnellut äänikirjana enemmän...).

Kirjahylly on taistelu tilasta ja turhuudesta. Itse arvostan edelleen paperista kirjaa niin paljon, että haluan ostaa uusia kirjoja. Mutta koska tilasta on pulaa, harkitsen jokaisen kirjan ostamista kerta kerran jälkeen enemmän. Jos mahdollista olisi, omistaisin kokonaisen kirjastohuoneen. Sen seinät olisivat teoksia täynnä, eikä tila loppuisi ihan äkkiä kesken. Keskellä huonetta olisi muhkea nojatuoli ja seinän vierustalla pehmeästi musiikkia toistavat kaiuttimet. Seinän kirjahyllyt imisivät kaiken muun äänimaailman itseensä niin, että lukemaan keskittyminen olisi täydellistä. Siihen kylkeen lasi hyvää viskiä ja aika menettäisi merkityksensä.

lauantai 29. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 6/X


 

Tänään kokoonnumme kuoleman äärelle. Meille läheisen henkilön lisäksi hyvästelemme yhden kokonaisen sukupolven, kun vietämme sukujemme viimeisen sodan nähneen jäsenen muistojuhlaa. Olemme olleet onnekkaita, kun elämässämme on ollut tähän saakka vanhempia kolmen sukupolven yli. Omien vanhempiemme vanhemmat ovat olleet aktiivisesti läsnä lapsuutemme ja myös omat lapsemme ovat saaneet nauttia heidän seurastaan. 

Olemme viime vuosina joutuneet viettämään hautajaisia suhteellisen usein. Se kertoo siitä, että ihmisten elinikä on kasvanut, mutta myös siitä, että nyt on aika siirtää yksi kokonainen sukupolvi muistoihin. Isovanhempiemme sijaan omat vanhempamme ovat nyt se vanhin ja kokenein sukupolvi. Samalla se totta kai tarkoittaa sitä, että meidänkin on aika aikuistua lopullisesti. Jono siirtyy pykälän eteenpäin.

Suomalaiset hautajaiset ovat synkkiä rutiineja

Puhuimme hautajaisista ja siitä, kuinka aiemmista muistojuhlista ei juuri ole jäänyt muistoja. Ei jää, koska kukaan ei halua muistella hautajaisia jälkikäteen. Surulla on mieleen valtava voima. Se hävittää muistikuvia ja mieli auttaa meitä selviämään surusta unohduksen kautta. 

Toisaalta taas suomalaiset hautajaiset ovat melko samanlaisia keskenään. Niihin liittyy paljon rutiineja ja hautajaiset ovat hyvin rutiininomaisia. Hautajaisiin rakennetaan harvoin mitään persoonallisia piirteitä. Osin siksi, että niiden järjestäminen ei ole mitenkään nautittavaa puuhaa ja toisaalta taas siksi, että turhan persoonallisia hautajaisia voitaisiin pitää epäsopivina. 

Rutiinit ja helppous on luotu, jotta suru olisi helpompi kestää. Surussaan ihminen menee automaattiohjaukselle, jolloin oleminen keskittyy perustoimintoihin. Rutiinit sujuvat, vaikka mieli askartelee muissa asioissa. 

Rutiinit myös auttavat surun käsittelyssä. Prosessoimme läheisemme menetystä askel kerrallaan ja hyvästelemme hänet hienovaraisesti vähitellen. Hautajaiset ovat usein oman suruprosessin eräänlainen päätepiste, jossa vainaja siirtyy muistoihin. Muistan helpotuksen, kun oman isäni hautajaiset olivat ohi. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat kehosta loppuneet ja päälle iski valtava väsymys. Koko parin kuukauden mittainen surutyö oli tullut päätökseen ja prosessi oli läpikäyty.

Suomessa suru on synkkää, tummaa ja yksitotista. Vaikka vainaja käskisi pitämään iloiset juhlat muistokseen, on tahdon noudattaminen vaikeaa. On hankala viettää iloista muistojuhlaa, kun mieli haluaisi surra. Hautajaiset ovatkin yhtä paljon vieraita kuin vainajaa varten. Se on suomalaisille jotenkin ainoa paikka, jossa surua saa avoimesti näyttää ja kokea. Muuten pyrimmekin pitämään surumme sisällä ja näkymättömissä. 

Paljon riippuu toki vainajastakin ja hänen poismenonsa tavasta. Äkilliseen tai jollain tapaa epäoikeudenmukaiseen poismenoon suhtaudutaan shokkihoitona ja kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Jos taas vainaja menehtyy pitkäaikaisen sairauden vuoksi, on hyväksyminen helpompaa ja joskus poismeno voi olla helpotus. Vainaja saa levon ja pääsee eroon kivuistaan. Ja joskus taas ihminen päättää itse päivänsä, jolloin jäljelle jää surun lisäksi kysymyksiä ja joskus jopa huonoa omaatuntoa. 



Onko väärin varautua kuolemaan?

Lehdissä puhutaan paljon perintösuunnittelusta. Ihmisten pitäisi varautua verojen välttämiseksi omaan poismenoonsa ja jakaa omaa jäämistöään jo hyvissä ajoin etukäteen. Kuitenkaan samalla tapaa ei puhuta siitä, että kuolemaan voisi varautua muutenkin. Toisaalta tuntuu sopimattomalta kurkistaa omaan loppuunsa, mutta toisaalta taas jokaisen meidän päämäärä on sama, joten ei siitä puhumisen pitäisi olla mahdotonta.

Pitäisikö pystyä puhumaan myös kuolinsuunnittelusta? Kuinka moni tietää läheistensä viimeisen tahdon vaikkapa hautajaisten suhteen? Mitä virsiä hautajaisissa pitäisi laulaa tai pitäisikö niitä laulaa ollenkaan? Entä jos vainajan oma tahto olisikin kuulla jotain muuta.

Läheisen kuoleman jälkeen elämme suuressa epätietoisuudessa, miten viimeistä tahtoa olisi helpointa noudattaa. Millaiset hautajaiset läheisemme olisi itse toivonut ja ylipäätään ketä siellä pitäisi olla läsnä. Yleensä suunnittelemme hautajaiset omista lähtökohdistamme, koska parempaa tietoa ei ole. 

Jo meidän sukupolvemme kuolema on vielä monimutkaisempaa. Olemme fyysisen läsnäolon lisäksi läsnä myös virtuaalisesti. Kuka päättää elämämme siellä, ettei se suotta jatku fyysisen poismenon jälkeen? Ja kun meillä on fyysisten ystävien lisäksi ystäviä myös virtuaalimaailmassa, ovatko he oikeita ystäviä - pitäisikö heitäkin kutsua hautajaisiin? Ja kun fyysiset etäisyydet ovat suuret, niin pitäisikö hautajaiset striimata, että niihin voisi osallistua myös kaukana olevat ystävät. 

Lisäksi olemme hajautuneet perheinä pitkien välimatkojen päähän. Kuinka paljon tiedämme esimerkiksi vanhempiemme elämästä? Tunnemmeko heidän ystäviään tai parhaassa tapauksessa edes uusia kumppaneita. Mitä etäisemmät välit vanhempiin ovat sitä hankalampaa on myös muistojuhlien järjestäminen. 

Vainajat jäävät aina muistoihimme

Vaikka tänään vietämme yhden henkilön hautajaisia, tiedän muistoissa meneväni muidenkin edesmenneiden läheisten luo. Hautajaisissa ainakin minä kerään muistoissa mukaan myös heidät, joita ei luonamme enää ole. 

Minulle hautajaiset ovat aina vaikeita. Surun käsittely ei ole helppoa koskaan. Mutta iän myötä siitä tulee siedettävämpää. Vanhemmiten oppii suhtautumaan elämän kiertokulkuun ja sen päätepisteeseen armollisemmin. Kerta kerran jälkeen tajuaa paremmin, että jokaisen elämä tulee väistämättä päätepisteeseen ja sen viimeisen päivän hetkeä emme päätä itse. Siksi kuolema on vain väistämätön osa elämää. 

Hautajaisissa tärkeintä on kunnioittaa vainajaa ja hänen muistoaan. Muistaa hänet sellaisena kuin hän oli elävänä ja silloin, kun hän oli läsnä. Ja totta kai vielä tärkeämpää on muistaa läheisiään silloin, kun he ovat elossa ja läsnä. 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat osa 5/X



 Lomaan alkaa muodostua rutiineja. Elämisen tahti selvästi hidastuu ja ajan merkitys katoaa. Päivät alkavat toistaa itseään, tosin nukkumaan käyminen ja herääminen hieman liiraavat. Mieleen tulee yksi pitkä palkallinen vapaa, joka kesti kymmenen kuukautta. Siinä ehti todella urautua vapaan viettoon ja tuntui, että aikaa on suorastaan tuhlattavaksi asti. Tässä tajuaa, kuinka helposti ihminen ajautuisi tekemättömyyden kehään, josta olisi lopulta vaikeaa nousta pois. Tajuan ihmisiä, jotka vuosien paikallaanolon jälkeen eivät enää meinaa saada työarjesta kiinni ja jäävät arkipyörästä kokonaan pois. 

Olen tyypillinen oman sukupolveni edustaja. Meidät on kasvatettu unilineaariseen malliin, jossa elämä etenee steppi kerrallaan kohti seuraavaa. Tavoitteena on pyrkiä aina elämän seuraavalle askelmalle, eikä sivuille turhia vilkuiltu. Ensin kouluun, koulusta ammatti, ammatista työpaikka ja työpaikasta kohti asuntolainaa, perhettä ja pikkuhiljaa kohti eläkettä. Ammattia ei vaihdettu kuin pakottavasta syystä ja silloinkin se oli hieman noloa. Paljon kertoo se, että kun olin lapsi, pidettiin aikuiskoulutukseen "joutuneita" jotenkin epäonnistuneina, vaikka he hakivat elämäänsä uutta suuntaa ja starttia uuteen elämänvaiheeseen. 

Minusta nykyinen ammatillinen hajaannus ja elämän monilinjaisuus on vapaampaa ja terveempää. Ihminen hakee läpi elämän sitä, että löytää itselleen sijan, jossa on hyvä olla.Onnellisuus on yhtä hyvä päämäärä kuin status ja palkka. Jos työ tai ammatti ei tunnu hyvältä, sen voi vaihtaa. Koulua ei ole pakko käydä "ykkösellä läpi", vaan opiskella voi läpi elämän. Ammatinvaihto ei ole mitenkään noloa, vaan samanarvoinen elämänvaihe kuin mikä tahansa. 

Samalla eri vaihtoehdot elämässä ovat avoimempia. Enää ei ole automaattista oletusta, että parisuhde johtaa avioliittoon. Avioliiton ei kaikilla tarvitse johtaa siihen, että asutaan samassa osoitteessa ja kumppanin valintakin on vapaampaa. Ihan kaikkea "ylitasa-arvoistamista" en minäkään tajua, tai edes hyväksy, mutta oletettavasti tässäkin asiassa haetaan vielä linjoja.



Onko loma pitkä vai lyhyt?

Hieman nakuttaa takaraivossa, että loma alkaa olla jo puolessavälissä. Kaksi viikkoa tuntuu hieman lyhyeltä lomaksi, mutta toisaalta taas loman pituutta ei mitata viikoissa, vaan asenteessa. Jos loman pituutta tai lyhyyttä alkaa murehtia heti ensimmäisistä päivistä alkaen, tuntuu viidenkin viikon loma liian lyhyeltä. Mutta toisaalta taas, jos osaa laittaa aivot narikkaan loman alusta saakka, on pari viikkoa ihan riittävän pitkä aika latautumiseen.

Loman pituutta suurempi vaikutin on se, mistä lomalle lähtee. Jos työ ei ole itselle sopiva, tai stressaa kiireen, huonon johtamisen tai vaikka työyhteisön pahoinvoinnin vuoksi, ei mikään loma riitä palauttamaan. Tai palauttamaan kyllä, mutta palautumisen vaikutus valuu hukkaan heti, kun töihinpaluu loman jälkeen koittaa. Sen takia lomaa tärkeämpi asia on hakea itselle arki, joka ei syö miestä tai naista ihan loppuun saakka. Työ ei saisi koskaan viedä koko energiaa, edes työaikana.

Huomaan tämän itsestäni. Kun olen oman itseni herra ja työ, jota teen, sopii tällä hetkellä minulle, palaudun nopeasti. Duunit eivät hakkaa kupolissa, enkä näe öisin unia työntekemisestä. Päinvastoin - pystyn hylkäämään työt heti loman ensimmäisestä päivästä saakka. Totta kai parin viikon aikana tulee mietittyä työasioita ja jopa hoidettua niitä jonkin verran, mutta mieleen ne eivät jää kytemään. Ja kuten olen ennenkin sanonut - olen elänyt myös toisenlaista elämää, jossa työasiat rassasivat mieltä ja pyörivät päässä, vaikka lomaa oli tuplaten nykyiseen verrattuna. 

Loman toimivuus onkin enemmän asenteesta kuin pituudesta kiinni. Tunnen monia yrittäjiä, ja heistä aika usea on sellainen, että kun lomalle jäädään, se on kaasu pohjassa. Tekemistä on loman jokaiselle päivälle ja vapaasta täytyy ottaa kaikki irti. Nyt ymmärrän heitä miksi. Kun yrittäjä lomailee, se on itse maksettua aikaa, jota ei huolisi heittää hukkaan. Jos loma jää vähän vajaaksi, sitä harmittelee ikään kuin hukkaan heitettyä rahaa - ja kuten kaikki tietävät, ei yrittäjän taskusta tipu senttikään tarkoittamatta. 

Seuraavaksi yhteiskunnallista paatosta, joten jos ei kiinnosta, niin skippaa suosiolla. 

Eetu Isto "Hyökkäys", 1899, Suomen kansallismuseo


Suloisen Suomemme ongelma

Jatkan vielä tätä ajatusketjua maamme tilasta, kun se mieltäni askarruttaa. Tällä kertaa en katso asiaa politiikkojen tai vallanpitäjien näkökulmasta, vaan ihan yleisesti. Suomessa, kuten itse asiassa muissakin pohjoismaissa, ollaan ajautumassa taloudelliseen kriisiin, jossa veroina kerätyt rahat eivät riitä ylläpitämään aiemmin luotuja rakenteita. Toista kautta mietittynä, rahallinen rasite aiemmin luoduille hyvinvointirakenteille on liian suuri, koska sekä järjestelmä että sen käyttäjäkunta ovat paisuneet ylisuuriksi yhtä aikaa maksajakadon kanssa.

Selvällä suomella sanottuna hyvinvointivaltio on liian kallis, koska sen rahoittajia on liian vähän ja käyttäjiä liian paljon. Ja yksinkertaisen yrittäjän yksinkertaisella matematiikalla se tarkoittaa, että on joko saatava lisää rahaa tai sitten karsittava palveluja (tai niiden käyttäjiä). Velkarahalla kiinteiden ja pysyvien kulujen rahoittaminen pitkässä juoksussa on aivan helvetin tyhmää. Aikuisten maailmassa ne velat on joskus maksettava - tai ainakin sitä velkaa on kyettävä lyhentämään. Emmehän me omassakaan elämässä ota arjen pyörittämiseen lainarahaa, jos ei lisääntyvistä tuloista ole takeita. 

Lisärahan kerääminen verojen kautta on myös hankalaa. Kun verotusaste kasvaa, on seurauksena kulutuksen pysähtyminen tai verokapina jossain muodossa. Jos kulutus pysähtyy sen takia, että veroaste kasvaa, se sysää palvelualat taantumaan. Tiedän jo itsestäni, että jos veroennakoiden määrää haukkaa liikaa kulutusrahasta, ostaminen loppuu. Ja ensimmäisenä karsitaan ns. kulutushyödykkeistä ja palveluista. Sama toimii isossa mittakaavassa koko yhteiskunnassa. 

Verokapina taas tarkoittaa sitä, että hyvät veronmaksajat vaihtavat kirjansa halvempiin maihin tai veroja yksinkertaisesti jätetään maksamatta. Verovaroin rakennettu yhteiskunta perustuu yhteiskuntasopimukseen, jossa me maksajat hyväksymme tietyn määrän veroja, koska saamme vastineeksi yhteiskunnalta toimivan infrastruktuurin. Jos hinta nousee liian korkeaksi suhteessa palvelujen tasoon, vähenee myös halu maksaa veroja. Sama pätee kaikkeen palveluiden ostoon - jos palvelu on liian kallis suhteessa tasoon, se jää hankkimatta. 

Suomalainen yhteiskuntasopimus sallii kohtalaisen korkean ja pitkälle viedyn verotuksen. Kun tienaan euron, maksan siitä tuloveron ja kun ostan lopuilla senteillä leipää, maksan arvonlisäveron. Ja kun joskus kuolen ja taskun pohjalle on jäänyt jokunen sentti, niin perikunta hyvittää lopuista vielä osan perintöverona. Vapaaseen kulutukseen jää yhdestä tienatusta eurosta melko vähän. Tämän kaiken olemme kuitenkin hyväksyneet, koska vastineeksi olemme saaneet toimivan yhteiskunnan ja kattavat palvelut. 

Mersulla ajetaan, vaikka varaa olisi Ladaan

Suomessa on vuosien mittaan ajauduttu tilanteeseen, jossa hyvinvointipalveluja on lisätty, tasoa pyritty väkisin ylläpitämään ja palveluiden piiriin on tullut käyttäjiä, joille systeemiä ei alun perin ole edes tarkoitettu.

Sodan jälkeinen hyvinvointivaltio rakennettiin tilapäisavuksi, jotta pulaan joutuneet ihmiset saisivat avun esim. työttömyyden, sairauden tai muun taloudellisen ahdingon varalle siksi aikaa, että he pystyivät saamaan itsensä jaloilleen ja palaisivat käyttäjästä takaisin maksajaksi. Systeemin ajatus ei ollut elättää ketään pysyvästi, vaan kyseessä oli nimenomaan turvaverkko, josta liian monet ovat nyt rakentaneet itselleen pysyvän puumajan. 

Jos tilapäiseksi luotuun järjestelmään nojataan liikaa pysyvästi, se romahtaa. Ja näin on käymässä myös Suomelle. Systeemi ei enää kestä sitä, että verovaroista maksetaan elantoa liian monelle. Maksavia ihmisiä on yksinkertaisesti liian vähän ja järjestelmän käyttäjiä liian paljon. Jää kaksi mahdollisuutta, lisätä maksajia tai vähentää käyttäjiä. 

Ja se politiikkojen viisaus - sekä kynnettävä pelto - tulee juuri tässä. Mitään yhtä oikeaa ratkaisua ongelmaan ei ole. Jokaisella on asiaan oma mielipiteensä ja toimintavalikoima. Ongelma on sama kuin suomalaisessa jääkiekossa 80-luvulla - ratkaisijoita on yllättävän vähän. 

Se johtuu siitä, että tehtävä työ on yli yhden vaalikauden mittainen, eikä yksikään puolue ota riskiä, että menettää maineensa ja suututtaa äänestäjän liian rajulla leikkauslistalla tai veronkorotuksilla. Raakaa palveluiden karsintaa sekä myös tulorahan kasvatustyötä on tehtävä raa'alla kädellä. Se tarkoittaa kylmästi sitä, että osa ihmisistä on pudotettava palveluiden ulkopuolelle. Näissä asioissa valitettavasti kansa on niin tyhmää, ettei se tajua omaa parastaan. Mutta mitä pidemmälle asian ratkaisua venytetään sitä kipeämmäksi ratkaisut käyvät meille kaikille.  

Väestörakenteen kehitys sotii vielä järjestelmää vastaan. Kansan ikääntyessä huollon määrä kasvaa yksilöä kohti ja rahan lisäksi se vaatii tekijöitä. Jos työtä tekeviä on liian vähän, supistuu verokertymä ja vähemmällä rahalla ei saada mitenkään hoivaa suuremmalle määrälle ihmisiä. 

Älä valita, vaan esitä ratkaisusi

Koska joku kuitenkin sanoo, että on turha itkeä, jos ei osaa esittää ratkaisua, kerron toki oman mielipiteeni. Uskon näin - lopputulos tulee olemaan se, että nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio loppuu viimeistään parissa vuosikymmenessä. Meitä seuraava sukupolvi näkee enää unta siitä, että on olemassa legendaarinen "sossun luukku", josta käteistä voi käydä kuin pankkiautomaatista (tämä kärjistetysti)

Terveyspalvelut tullaan ajamaan minimiin niin, että työssäkäyvät ja muut riittävän varakkaat pudotetaan julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Laajan julkisen terveydenhuollon tilalle tulee vakuutusten kautta hoidettu terveydenhuolto, jossa joko työnantaja tai työntekijä itse maksavat terveysvakuutusta, jonka kautta terveydenhuolto hoidetaan. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että työnantajan maksamasta terveydenhuollosta tulee todellinen kilpailuvaltti työmarkkinoilla. Julkinen puoli on pelkistetty hoitokanava ensiavulle ja varattomille. 

Sosiaalitukien ja -etuuksien osalta palataan sodan jälkeiselle tasolle. Verkko palautetaan siihen kuntoon, että se sallii tukien nostamisen määräajaksi ja sen jälkeen ihminen nostaa itse itsensä siivilleen tai putoaa verkosta lattialle. Siihen en usko, että suomalainen yhteiskunta koskaan hylkää heitä, jotka eivät mitenkään kykene itsestään huolehtimaan, mutta tuotakin rajaa tullaan luultavasti nostamaan. En itsekään soisi, että esim. vammaisten hoito jätetään pois suomalaisen yhteiskunnan tehtävistä. 

Koulutuksen suhteen raja itse maksetussa koulutuksessa tulee alenemaan. Uskon, että peruskoulu säilyy maksuttomana ja pidämme huolta sivistyksen perustasosta myös ajassa eteenpäin (onhan se eräänlainen vientituote). Sen sijaan jatko-opinnot tulevat menemään ainakin osin maksulliseksi heti peruskoulun jälkeen. Ja mitä pidempään halutaan opiskella sitä kalliimmaksi homma käy. En näe tulevaisuudessa yhteiskunnan maksamia maisteriopintoja. Toivottavasti opintoja edelleen tuetaan ja toivon, että Suomessa säilyisi mahdollisuus mistä tahansa lähtökohdista päästä mihin tahansa päämäärään, mutta omaa rahaa se tulee vielä vaatimaan. 

Eläkkeiden suhteen olen oman toivoni menettänyt jo aikaa sitten. Kun täytän seitsemänkymmentä ja menen eläkekassan luukulle kysymään maksamiani rahoja, tulen saamaan vastauksen, että ne rahat menivät jo. Minun sukupolveni tulee olemaan se sukupolvi, joka on ikään kuin väliinputoaja kahden systeemin välissä. Me maksamme eläkettä saamatta mitään vastineeksi ja joudumme hoitamaan itsellemme vanhuuden turvan vielä toista kautta. Seuraava sukupolvi hoitaa omat asiansa henkilökohtaisesti. Todennäköisesti eläkettä varten tehdään joko henkilökohtainen sijoitussuunnitelma tai sitten eläkevakuutus, johon jokainen säästää haluamallaan tasolla. Nykyinen järjestelmä on joka tapauksessa liian kallis, eivätkä siihen usko juuri muut kuin nykyiset eläkkeensaajat. 

Meillä on Suomessa ajatusharha siitä, mitkä ovat yhteiskunnan tehtävät. Pidämme itsestään selvänä, että yhteiskunnalla on velvollisuuksia yksilön hyvinvointia kohtaan. Valitettavasti näin ei asia ole. Yhteiskunta huolehtii vain infrasta, että jokaisella on turvallinen ympäristö, mahdollisuus tehdä töitä ja elää vapaana. Yksilön hyvinvoinnista huolehtii yllättäen yksilö ihan itse. 

Ikävä sanoa, mutta ajan myötä meistä suomalaisista on tullut kuin lapsia, jotka tulevat ruokapöytään, jättävät lähtiessään astiat korjaamatta, eivätkä koskaan mieti, mitä kaikkea on pitänyt tapahtua, että se lämmin ruoka on saatu lautaselle saakka. Ja aika moni vielä poistuu pöydästä ilman kiitos, pieraisee ja haukkuu ruuan mennessään ja tokaisee "Thanks for nothing, naapurissa oli sentään pizzaa"

torstai 27. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat, osa 4/X



 Loman ensimmäinen reissupäivä. Aamulla porukka autoon, nuorisolle aamupala matkaan ja sitten auton nokka kohti Hämeenlinnaa. Meiltä ajaa perille noin 2,5 tuntia. Valitettavasti perhe joutui tänä kesänä kärsimään omasta kiinnostuksestani toisen maailmansodan militiaa kohtaan. Raahasin porukan katsomaan Parolan panssarimuseoon kesän näyttelyä. Näyttelyn ehdottomana vetonaulana on Englannista lainassa oleva toisen maailmansodan teräsmöhkäle Königstiger. 

Kyseessä on 70-tonninen taistelupanssarivaunu ja Hitlerin suuruudenhulluuden monumentti. Verrokkina puolustusvoimien pääkalustona olevan Leopard 2:n massa on 55t kiloa eli sekin jää Kuningastiikeristä vaatimattomat 10 henkilöauton verran painossa. Königstiger luotiin Saksan armeijan panssarivoimien käyttöön vasta sodan loppuvaiheessa 1944-1945 ja tuotantomäärä jäi vaatimattomaan alle 500 kappaleeseen (Panzer IV:sta tuotettiin 1937-1945 yhteensä noin 9000kpl). Mutta suuren koon ja vielä suuremman propaganda-arvon vuoksi Königstiger on toimintaan nähden tunnettu. Pakkohan sellainen on nähdä, kun se kulmilla pyörii.




Parolan panssarimuseo

Parolan panssarimuseo oli minulle uusi tuttavuus. Hämeenlinnan kyljessä oleva museo on keskittynyt panssariajoneuvoihin sekä panssarintorjuntaan ja näytillä on erittäin kattava valikoima eri aikakausien vaunuja aina ensimmäisen maailmasodan peltipurkeista aina moderniin Leopardiin saakka. Museon kautta saa kattavan katsauksen siitä, miten armeijan panssariaseistus on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt ja muuttunut. Näyttely on rakennettu kahteen sisähalliin sekä ulkona oleviin katoksiin. Panssarintarjuntakalusto on vielä erikseen pihalla olevassa talossa esillä. Sekin minusta suht kattavasti esiteltynä ja monipuolisella tarjonnalla varustettuna. 

Itse museo on helposti saavutettavissa ja käytännön järjestelyt rullaavat kuin Leopardin telaketjut - kolmen aikuisen ja yhden lapseksi laskettavan setti museoon maksoi kolmekymppiä, mikä on käypä hinta erikoismuseosta. Aikaa museossa meni reilu tunti, kun kaikki paikat katsoi suht huolella läpi. 

Museon suosio yllätti. Olimme paikan päällä noin 11 aikaan, jolloin parkkipaikka alkoi todella täyttyä. Erittäin positiivista oli, että paikalla oli liikenteenohjaajat, jotka täyttivät parkkipaikkaa fiksusti ja ohjasivat liikennettä molempiin suuntiin. Ilmeisesti kesän erikoinen näyttelyvieras on lisännyt kävijämäärää. Ainakin poislähtiessä parkkipaikka oli todella täyteen ahdettu.

Minulle museo oli erittäin informatiivinen. Kun on kahlannut joitakin satoja toisen maailmansodan teoksia läpi, oli mukavaa saada jokin mittakaava sille, millaisilla vehkeillä taistelutantereilla on rullailtu menemään. 


Porukalla linnaan!

Toinen käyntikohde Hämeenlinnassa oli kaupungille nimensä lainannut Hämeen linna. Parkkipaikan löytäminen meinasi tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, koska linnaan pyrkijöitä oli muitakin. Lopulta parkkipaikka löytyi Militaria-museon parkkipaikalta, josta on todella lyhyt matka kävellä linnaan. 

Perheelle linnareissu maksoi 33 euroa ja satuimme sopivasti lähtöpaikalle, kun kolmen vartin mittainen opaskierros alkoi. Linnassa saa liikkua ilman opastakin, mutta minusta kierroksesta sai huomattavasti enemmän irti, kun kuunteli oppaan tarinan linnan eri kehitysvaiheista ja osista. Opas osasi asiansa loistavasti ja kierroksen jälkeen linna oli tullut tutuksi.

Hämeen linna oli ulkonäköön nähden isompi kuin luulin ja opaskierroksella avautui myös linnan merkitys Ruotsi-Suomen-ajalle. Lisäksi paikat olivat hyvin säilyneet ja nähtävillä oli historiaa eri kerroksissa. Harmillista on se, että linnan vanhaa esineistöä on verrattain vähän tallella. Linnan iäkkyyttä korostaisi, jos seinille saataisiin enemmän aikaan sopivaa esineistöä tai esim. seinävaatteita. Muutamat huoneet kaikuivat ikävästi ja oppaan puheesta oli hieman hankalaa saada selvää. 

Linna oli kuitenkin positiivinen kokemus ja uskon, että koko perhe viihtyi. Ainoa harmittava seikka oli linnan hieman köpöinen museokauppa. Minulla on tapana ostaa jokaiselta reissulta muistikirja myöhempää käyttöä varten, mutta Hämeenlinnan reissulta jäin kokonaan kirjatta. Museokauppojen soisi ottavan mallia esim. Mikkelin päämajamuseon kaupasta, joka on ottanut tuotteistuksen tosissaan ja sieltä tuskin kukaan lähtee tyhjin käsin liikenteeseen. 

Hämeenlinna - kokoaan pienempi ja hieman sivussa

Ihmettelin, miksi en ole koskaan käynyt Hämeenlinnassa. Syynä on ehkä se, että sinne on mentävä erikseen. Tampereen moottoritie sivuuttaa kaupungin sopivasti sivukautta ja meiltä päin Hämeenlinnan suuntaan ei ole asiaa - ellei sitten mene Hämeenlinnaan varta vasten.

Kaupunki itsessään vaikutti sopivan kompaktilta Suomalaiselta keskikokoiselta kaupungilta. Mittasuhteet ovat fiksut ja liikkuminen helppoa. Jos Hämeenlinnan museo- ja muuta tarjontaa haluaisi käyttää kunnolla, saisi aikaa kulumaan helposti viikonlopun verran. Nytkin meiltä jäi käymättä Militaria- ja vankilamuseot sekä kaupungin shoppailumahdollisuudet. Hämeenlinnasta ja ympäristöstä löytyy monenlaisia ja monentyyppisiä majoitusmahdollisuuksia eli pelkästään Hämeenlinnaan saisi helposti rakennettua kivan viikonloppureissun. 

Ihmekauppa Kärkkäinen

Koukkasimme kotimatkalla Lahden ja tavaratalo Kärkkäisen kautta. Itse en ole kyseisessä tavaratalossa koskaan piipahtanut ja kieltämättä olen ko. ketjua hieman vierastanut sen saaman äärioikeisto-kytkyn vuoksi. Parkkipaikan perusteella kyseenalainen maine ei kuluttajia karkota.

Ja onhan tavaratalo kerrassaan ihmeellinen. Tavaraa on kahdessa kerroksessa ja reilun tunnin pyöriminen perusteella en yksinkertaisesti keksinyt, mitä sieltä voisi puuttua. Kyseessä on yhdistetty Tuurin kyläkauppa ja Anttila - tosin niin, että Tuurin kyläkauppa sellaisena kuin se oli vanhoina hyvinä aikoina ja Anttila sellaisena kuin se parhaimmillaan oli ennen konkurssia. Paremmin minä Kärkkäisellä viihdyin kuin Tuurin kiiltokuvakaupassa. 

Kärkkäisen ongelma on ehkä se, että se on jopa liian suuri. Tuon kokoiseen kauppaan on hieman turha mennä, jos sieltä ei etsi jotain. Pelkässä katselutarkoituksessa tulee paljouden ähky, tavaraa on niin paljon, että hyvät jutut hukkuvat massaan. 

Kun kyseessä on perheyritys, on nostettava hattua rohkeudelle pyörittää toimintaa noin suuren artikkelimäärän kanssa. Pelkkä hankintatoimi vaatii valtavasti osaamista ja tuollaisen varaston ylläpito hillitöntä rahallista riskiä. Ja kävijöistä päätellen näyttää siltä, että kyseenalainen mainekaan ei boikotiksi asti etene. Nyt ainakin kaupan käytävillä sai koko ajan väistellä muita kulkijoita, vaikka käytävillä tilaa riittikin. 

Päivän perheretki vaatii aikataulutusta, suunnittelua ja suoraviivaista etenemistä - ilman kiirettä

Me starttasimme liikkeelle aamulla 8:30 ja olimme kotona noin 21:00 illalla. Koko päivä oltiin jollain tapaa liikkeessä, eikä ruokataukoja lukuun ottamatta juuri pysähdelty ylimääräisiä. Eli käytännössä meiltä meni koko päivä aika aktiivisena. Askeleita tuli tyypistä riippuen 9000-10 000 eli näkemistä ja kokemista riitti. 

Kaikilla reissuun osallistuneilla oli kiva päivä ja luulenpa, että lapsetkin viihtyivät panssarimuseossa sen takia, että se oli kooltaan sopivan pieni ja riittävän erilainen. Hämeen linna taas on isommillekin lapsille hyvä "once in a lifetime"-juttu, joka ei ehkä suuria intohimoja herätä, mutta toisaalta taas ei kyllästytäkään. 

Suomessa matkailu on verrattain helppoa. Suunnistaminen paikasta toiseen on simppeliä, koska opasteet, kartat ja tiet ovat kunnossa.  Ja asiat hoituvat kivasti kotimaisella kielellä. Jos stressitöntä ja helppoa matkustamista haluaa, kannattaa ottaa auto alle ja suunnata paikkaan, jossa ei koskaan ole käynyt. Keskiverto-suomalaiselle riittää kaupunkeja ja näkemistä taatusti ilman suurempaa stressiä. Päiväretkelle tuollainen 200-300 kilometriä on hyvä etäisyys ja jos yöpyy, niin matkaa voi kasvattaa helposti.

Etukäteissuunnittelulla säästää paljon. Kun paikkoja hieman miettii etukäteen, on eteneminen suoraviivaisempaa ja paikkoja näkee enemmän. Jos kaupunkiin lähtee katselemaan tyyliin "mitä sattuu eteen tulemaan", menee homma pyörimiseksi ja lopulta riitelyksi. Ainakin pari vierailupaikkaa kannattaa etukäteen paaluttaa. Kivempaa kaikille tietysti on, jos jokaisella reissulaisella olisi jotain mielenkiintoista koettavaa, niin homma ei mene yhden matkanjohtaja diktatuuriksi. 

Mitään halpaa kotimaankaan matkailu ei ole. Yöpymisten hinnat ovat selkeästi nousseet viime vuosina ja perheen raahaaminen hotelliin ei ole mitään budjettimatkailua. Hotelliyöpymisiä voi kiertää AirBnB:llä tai vuokraamalla mökin ja tekemällä ruuat itse. Ja todellinen budjettimatkailija yöpyy teltassa. Kulujen kokoon voi itse vaikuttaa paljonkin. Itse olen vanhemmiten muuttunut niin hienohelmaksi, että haluan nukkua yöni sängyssä, ja harvoin kieltäydyn valmiista aamupalastakaan. 

Koska olen luonteeltani hieman lapsellinen, niin nyt on taas yksi kaupunkikokemus ruksittu pois kartalta ja suuntaan katseeni seuraavaan käymättömään kaupunkiin. Saas nähdä, mikä se on.
Ja samalla pystyy tukemaan kotimaista yrittäjyyttä. Syömällä, juomalla ja vierailemalla kotimaisissa kohteissa, hyötyy aina joku kotimainen yrittäjä, etenkin jos ruokapaikat hakee perheravintoloista ja yöpymiset hoitaa vaikka paikallisissa maatilamatkailu-paikoissa. Jokainen kotimaahan jätetty euro auttaa meitä pyörittämään omaa yhteiskuntaamme. Mielelläni minäkin yrittäjänä palvelen turisteja ja siirrän sitten tienatut rahat kulutukseen pyörimään.


tiistai 25. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat, osa 3/X

Blogistin työkalut - muistikirja menee taas vaihtoon

 

Toisinaan hyvien lomapäivien resepti on hyvin simppeli. Hyvät yöunet, reipas kävelylenkki aamulla ja päiväunet takapihan keinussa. Sen jälkeen pelkkää oleilua, loikoilua ja kesästä nauttimista. Mieltä ei kaiva se, että helle puuttuu tai se, ettei elämässä tapahdu juuri mitään mainitsemisen arvoista. Päässä eivät enää riehu työajatukset - itse asiassa päässä ei liiku yhtään mitään. Loman ajattomuus alkaa puskea pintaan. Ei ole kellonaikoja, aikatauluja tai pakollisia menoja. Voi tehdä, jos huvittaa, mutta voi olla tekemättäkin, jos ei huvita.

Unet eivät vieläkään ole ihan parhaalla mahdollisella tasolla, mutta koko kehoa painava väsymys helpottaa. Pää toimii ihan eri tavalla kuin työaikana ja huomaa, että esim. kirjoittaminen alkaa luonnistua itsestään ilman turhaa pakottamista. Hieman taaksepäin katsoessa kauhistuttaa, miten pitkälle antoi vieterin taas venyä. Kädetkin alkavat taas taipua - ainakin sormet tanssivat näppäimistöllä eri tahtiin kuin vielä viime viikolla. Kirjoittaminen on hyvää palauttelua.

Sen verran noudatin tänäänkin protestanttisen etiikan kutsua, että tyhjensin rännit ja putsasin pihamökin katon sammalesta. Vaikka varastona toimivan pihavajan katto ei suuren suuri olekaan, niin yli 70 litraa sammalta sain sieltä kaavittua irti. High-tech-työkalun toimi vanhasta parkkikiekosta irrotettu raappa, jolla huopakatosta sai raavittua sammaleet pois kattohuopaa hajottamatta. Nyt kun seuraava pidempi poutajakso koittaa, käsittelen vielä katon sammalta tappavalla aineella, jotta huopa saa olla rauhassa seuraavat vuodet. 

Tuosta katolta raaputtelin sammalta päivän - kirsikkapuun takia katto sammaloituu toiselta puolelta.


Aloitin aamun terassilla kahvitellen. Siinä sivussa luin maakuntalehteä todeten uutistarjonnan verrattain köykäiseksi. Luetuimpien juttujen kakkosena oli paikallisuutinen, jossa kerrottiin omakotitalon lattian täyttyneen vedestä vesiputken haljettua. Valitettavasti muutakaan luettavaa lehdestä löytyi liian vähän. Pitkässä juoksussa sisällön taantuminen karkoitttaa loputkin tilaajat, mikä olisi juuri tässä ajassa pahin mahdollinen juttu. Suomessa tarvitaan nyt jos koskaan yhteiskuntakriittistä keskustelua ja niitä, jotka sitä pitävät yllä. Parhaiten se rooli sopii puolueettomalla lehdistölle.

Oikeistohallitus vaatii neljättä valtiomahtia toimimaan

Suomen tuoreen oikeistohallituksen alkutaival on ollut alati jyrkkenevää alamäkeä. Jo synnytys meni kuin pahimmissa kauhukuvissa ja valtakoalitio saatiin aikaa viime metreillä ja rimaa hipoen. Selkeästä vaalituloksesta huolimatta hallitus ei tunnu saavan taakseen kansalaisten luottamusta, eikä sen toimintaympäristö ole, eikä tule olemaan, samaa edeltävien hallitusten kanssa. Tuskin pääministeri Orpokaan osasi arvata, mihin hänen vallanhimoon yhdistetty vasemmistokammonsa vielä johtaa. Lopputulos on savijaloin horjuva mörkö, jossa Kokoomus pitää perää, mutta Perussuomalaiset ovat todellinen tuulimittari. Loput kaksi puoluetta ovatkin pelkkiä hangaround-jäseniä ilman mahdollisuutta yletä prospect-tasolle. 

Perussuomalaiset onnistuivat paaluttamaan ministeripaikoissa strategisesti erittäin onnistuneet paikat. Heidän hallussaan on valtionvarainministerin lisäksi oikeus- ja sisäministerin paikat. Tämä tarkoittaa sitä, että ministeriön alla on oikeustoimen lisäksi myös poliisi- ja rajavartiosto. Jos persujen strategiaa vilkaisee, heidän tavoitteensa koskevat pääosin sisäistä- ja ulkoista turvallisuutta. Yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt se, että Perussuomalainen ministeri johtaa myös liikenne- ja viestintäministeriötä. Kyseisen ministeriön rooliin kuuluu mm. Ylen valvonta. Eikä ole mikään suuri salaisuus, että Ylen ja perussuomalaisten välit eivät ole kaikkein lämpimimmät.

Ministereiden lisäksi eduskunnan puhemies on Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Puhemies johtaa puhetta nimensä mukaisesti eduskunnan istunnoissa ja määrittää paljon eduskunnan keskustelukulttuuria. Perussuomalaiset ovat oppositio-aikana kärsineet siitä, että heidän retoriikkaansa on suitsittu aiempien puhemiesten toimesta ja keskustelua on jouduttu pitämään aisoissa. Kyse on toki oikeistopopulismiin kuuluvasti kärjistävästä puhetyylistä ja oppositioaseman vaativasta räksyttämisestä. Aseman muututtua oppositiosta aitioon, olisi myös retoriikan kehityttävä. 

Näin maallikkona (mutta toki puolivallattomana keittiösosiologina) sanoisin, että Perussuomalaiset veivät Orpoa neuvotteluissa kuin litran mittaa. 

Natsikorteilla ei Suomessa pelleillä

Hallituksen alku ei tosiaan ole ollut helppo. Ensimmäinen perussuomalainen ministeri joutui eroamaan ennen kuin homma saatiin kunnolla jalalle. Ja lähellä oli toinenkin huti, kun puolueen nykyisen puheenjohtajan vanhoja blogikommentointeja ruodittiin lehtien sivuilla. Mikäli kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, olisi ero ministerin pestistä ollut selvä. Mutta nyt Orpo ei uskaltanut painostaa Purraa eroamaan, koska lopputuloksena hallituksen vaappuva vene olisi hörpännyt vettä ja uponnut. Vapaakortit on kuitenkin käytetty ja seuraavasta palosta tulee varma vuoronvaihto. Eikä uuden hallituksen kokoaminen enää Orpolta onnistuisi. Siksi pääministeri joutuu nyt todella ahtaaseen rakoon taiteilemaan luomansa kauhunelikon ja kansan välissä. Ei käy kateeksi. 

Suomessa on onneksi todella sensitiivinen ilmapiiri, joka ei siedä minkäänlaista natsikortin vilauttelua, varsinkaan ministeritason päättäjiltä. Rotuerottelun ja syrjinnän suhteen meillä on nollatoleranssi ja sitä myös käytetään. Politiikkaan on Suomessa hiipinyt SM-liigasta tuttu "coachit vaihtoon"-menetelmä, jossa vastuu otetaan niiltä pois, joille sitä ei uskalleta antaa. 

Tässä päästäänkin tähän neljänteen valtiomahtiin. Uuden hallituksen myötä sosiaaliset mediat muuttuivat merkityksettömäksi puuroksi. Kaikki vähänkään älykäs keskustelu politiikasta vaihtui aivottomaan huuteluun ja sanalliseen käsirysyyn, minkä seurauksena esim. Twitter on keskustelualustana menettänyt arvonsa täysin. Tähän toki on osasyynä alustasta johtuvat ongelmat, jotka karkottavat käyttäjiä toista kautta. 

Valta siirtyy vähitellen takaisin perinteisiin medioihin. Luottamusta ja objektiivisuutta haetaan entistä enemmän ja suomalainen vapaa journalismi on tunnetusti kykenevää puolueettomaan, mutta kriittiseen arviointiin. (Kysykää keneltä muulta tahansa paitsi Perussuomalaisilta). Lehdistön hartioille lankeaa nyt erittäin raskas rooli. Se joutuu nostamaan keskusteluun valtapuolueiden synkkää puolta ja omalla työllään varmistamaan sen, että maata johtaa yhtenäisyyteen, tasa-arvoon ja sananvapauteen perustuva hallitus. 

Valitettavasti toimittajien työrauha on valtiovallan valvonnan vuoksi entistä hauraampaa. Päivittäin saa lukea toimittajien maalittamisesta tai häirinnästä ja jos sen kaltaisella toiminnalla on valtiovallan hiljainen tuki, vaaditaan kriittisen median tuottajilta paksua nahkaa ja todellista uskallusta. Twitteristä saa valitettavasti päivittäin lukea toimittajien kertomuksia siitä, millaista palautetta he työstään saavat ja miten. Tietyllä tapaa lehdistö joutuukin palaamaan juurilleen. Ehkä vesivuotojen sijaan politiikasta kirjoittaminen sytyttää myös vanhan valtiomahdin uuteen loistoon. Vastuuta sillä ainakin nyt on. 

En edelleenkään usko hallituksen menestykseen. Koalitio on väärä, vaikka se onkin ainoa mahdollinen. Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, heille olisi samalla varmistettu vaalivoitto seuraavissa vaaleissa, minkä hinta olisi voinut olla Suomelle turhan kova. Eikä Kokoomuksen kaverilista turhan pitkä muutenkaan kumppanivalinnoissa ollut. Sillat paloivat edellisen hallituksen aikana niin pahasti, että lopputulosta kadehtisi Venäjän armeijakin. 

Mutta toisaalta taas suomalainen hajautettu demokratia onneksi varmistaa sen, että valta pilkkoutuu niin pieniksi osiksi, ettei kohtuutonta vahinkoa saa aikaan, olipa johdossa millainen tonttulauma tahansa. Mainehaittaa toimimattomasta hallituksesta toki tulee, ja sen arvo esim. kansainvälisillä rahamarkkinoilla voi olla iso. 

Syitä hallituksen epäluottamukseen on sekä sysissä että sepissä. Kun hallitus julisti ensimmäiset leikkauslistat, alkoi Twitterissä valtava itku siitä, miten köyhiltä taas leikataan. Mitä äänestäjät oikeasti odottivat?! Sitä, että oikeistohallitus jatkaa vasemmistolaista politiikkaa - kunhan on ensin ajanut kaikki ulkomaalaiset Suomesta rajan taa... 

Mutta minä jatkan lomailua, vaikka hieman otsaa kurtistaakin Suomemme meno. Kun muistaa äänestää vaaleissa, saa valittua kombinaatiota rauhassa arvostella - ja kun maksaa kiltisti veronsa, voi myös vastineeksi vaatia palvelua verovaroin kustannetuilta tuottajilta.

maanantai 24. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat, osa 2/X

Sateen jälkeen illalla uimaranta oli täysin tyhjä


Loma etenee. Alkuviikkoon sattui sopivasti sadetta, niin ulos ei tarvitse ryntäillä. Tähän alkulomaan tekee ihan hyvää istua sohvannurkassa, täytellä ristikoita ja ennen kaikkea lukea. Sitten kun väsymys ottaa vallan, niin voi köllähtää päiväunille lyhentämään univelkoja.  

Kesäksi vaihdan lukemisen aina kevyempään. Raskaat elämänkerrat ja vaikeat kaunokirjalliset romaanit saavat jäädä hyllyyn ja tilalle tulee lähes hömppämäisen kevyitä dekkareita. Kesäkuun alusta tähän saakka olen kahlannut läpi jo Juha Vuorisen DikDek-sarjan (uusinta osaa myöten), koko Harri Nykäsen Raid-sarjan ja aloittanut jo Matti Röngän Viktor Kärppä -sarjaa. Tykkään, kun luettava on helppoa ja pystyn lukemaan noin "kirja per päivä"-tahtia. Liika keskittyminen jää pois ja kirjat ovat pelkkää hupia ja ajankulua. 

Valitettavasti isohko osa noista kirjoista on tullut kuunneltua öisin valvoessa. Se tietää, että kirjojen kuuntelu on pois nukkumisesta ja huonosti nukuttu yö on pois hyvin vietetystä elämästä. Mutta parempi kuunnella kirjaa kuin pyöriä silmät auki sängyssä toimettomana. 

Taas kerran noita dekkareita lukiessa tulee sama fiilis, että tuohon minäkin pystyisin, jos.... Se jos on käytännössä kykenemättömyys keskittyä. Virallinen selitys on ajan puute, mutta todellisuudessa kyseessä on vain siitä, etten kykene keskittymään tarpeeksi tuottaakseni romaanillisen tekstiä. Toki asiaa helpottaisi, jos lyhentäisi työpäivää vaikka tunnilla ja käyttäisi tuon ajan säntillisesti kirjoittamiseen. Tai jos viikonloppuisin heräisi aikaisemmin ja kävisi heti kirjoittamaan, mutta jostain syystä homma ei vielä ole ottanut tulta alleen. Kirjoittaessa minun pitäisi luoda aikataulu, tavoitteet ja tarkka suunnitelma. Semi-matemaattista sosilogin mieltä saisi pidettyä kurissa ainoastaan laskettavilla tavoitteilla. Kirjan kirjoittaminen on edelleen elämäni ykköshaave ja bucket listin numero uno. 

Velat maksuun

Unen ja levon suhteen kävi, kuten arvasin. Viime viikkojen univelat menevät maksuun kovalla kädellä. Valtava väsymys iskee päälle niin, ettei voi muuta kuin mennä päivällä nukkumaan. Ja päiväunetkin ovat yhtä raskaita kuin parhaat yöunet. Toisaalta taas herätessä tuntuu kuin akut olisivat oikeasti latautuneet. Onneksi unettomuus on tuttu tauti, niin siihen osaa suhtautua riittävällä keveydellä. Joskus nukuttaa, joskus valvottaa - pitkässä juoksussa kaikki arvot tasautuvat.

Mutta paremmat ovat yöunetkin. Ne korjautuivat jopa yllättävän hyvin. Yleensä unien tasoittumiseen menee lähes viikko loman alkamisesta, mutta nyt tuntuu jo viikonlopun jälkeen, että homma on paremmalla tolalla. Unien paranemisen huomaa omassa vireystasossa. Päivällä jaksaa tehdä paremmin ja ennen kaikkea keskittyä tekemiseen enemmän. 

En ole koskaan ollut mikään aamunukkuja. En käsitä, miten toiset voivat nukkua kymmeneen aamulla. Minusta tuntuisi, että olen hukannut elämästä puolikkaan päivän, jos kampeaisin sängystä ylös vasta aamupäivällä. Muutenkin pyrin olemaan rutiinien ystävä. Miten tarkemmin pystyn menemään nukkumaan samaan aikaan ja heräämään samaan aikaan sitä paremmin nukun - ja voin. Luojan kiitos baareissa juoksut ovat tässä iässä jo pääsääntöisesti juostu, koska yksi aamuneljään valvottu yö heittäisi rytmit sekaisin viikoksi. 



Jalka vipatta reissuun tai retkelle

Nyt kun pää alkaa taas pelaamaan täysillä kierroksilla ja kroppakin palautuu rasituksista pikkuhiljaa, alkavat jalat vipattaa kovaa vauhtia reissuun tai retkelle. Tänään koetin houkutella loppuperhettä päiväretkelle ekalla viikolla ja yllättävän vihreää valoa suunnitelmalle löytyikin. Saas nähdä, mihin suuntaan karavaani starttaa. 

Olen kotimaan matkailun suuri ystävä. Vaikka olen kohtalaisen monessa kolkassa Suomea vieraillut, niin näkemättä on edelleen muutamia jopa suurempia kaupunkeja. Ja lisäksi luvattoman huonosti on tullut tutustuttua esimerkiksi pohjoisempaan Suomeen. Jos Suomen top 10 -kaupunkeja katsoo, niin Oulu on käytännössä täysin tuntematon, eikä Turustakaan ole kuin pari hätäistä reissua, joissa ei kaupungista ihan täyttä kuvaa ole saanut. Pohjoisessa Rovaniemellä en häpeäkseni ole käynyt koskaan. Noiden lisäksi kiinnostaisi piipahtaa Torniossa, joka on siistimpi läntinen vastine tutummalle itärajalla. Itärajan taakse asiaa tuskin lieneekään seuraavaan kymmeneen vuoteen. 

Tänä kesänä olen suunnannut katseeni Hämeenlinnaan ja Riihimäelle. Hämeenlinnaan vetää Parolan panssarimuseo, jossa on näytillä toisen maailmansodan mahti-tankki Königstiger. Kyseessä on Suomessa erittäin harvinainen vieras. Tankki on toisen maailmansodan - ja itse asiassa ilmeisesti senkin jälkeen - yksi isoimpia tuotannossa olleita panssarivaunuja, joka kuitenkin oli enemmän teoriaa kuin käytäntöä. Pienen tuotantomäärän jättiläinen jäi valmistusmäärältään muutamiin satoihin, joten niitä ei maailmasta montaa kulkevaa versiota enää löydy. Ja lukemani perusteella Parolan panssarimuseo on omalla sarallaan muutenkin maailmanluokan vierailupaikka.

Ja totta kai Hämeenlinnassa kiinnostaisi nähdä itse linna (ei se naisvankila) ja kaupunki muutenkin. Hämeenlinna on jäänyt jotenkin aina kulkureittien varrelle, enkä ole koskaan käynyt kaupungin keskustassa, vaan ajellut ohi moottoritietä Tampereelle. 

Riihimäelle taas vetää lasimuseo. Olen muutamilta ihmisiltä kuullut, että lasimuseo on erittäin tasokas ja näkemisen arvoinen ja kun kerta niille seuduille menee, niin kävisi kaksi hyvää museota kerralla. 

Kesän alussa olisi kannattanut sijoittaa muutama kymppi museokorttiin. Tänä kesänä tulee luultavasti vierailtua museoissa sen verran paljon, että homma olisi mennyt reilusti kannattavan puolelle. Heti lapsen kesäloman alussa kävimme Ateneumin Edelfelt-näyttelyssä, joka oli joka sentin väärti. Kyseessä oli suomalaisen taiteen kuka-kukin-on -näyttely, jossa sai kerta haukkaamisella näkemyksen käytännössä koko kultaisen kauden tuotantoon. 

Näin se kesäloma toimii....

Tänään jo heräsin ajatukseen, että ei lomalla oleminen ole pöllömpää. Vieläkin välillä ajatukset karkaa töiden tekoon, mutta kyseessä on enemmänkin kevyttä jälkiprosessointia, eli varmistelen vain, että kaikki tehtävät on tehty ja mitään ei tarvitse erikseen käydä lomalta käsin puuhaamaan. Itse oleminen kevenee päivä päivältä. Nautin siitä, ettei aivojen tarvitse askarrella koko päivää työasioiden kimpussa ja nautin myös siitä, että kroppa saa välillä levätä. Huomaan, että liikunta kiinnostaa normiarkea enemmän. Tänään mietin jo ohitsekiitävän hetken, miten pääsisin salille tekemään pienen treenijakson ilman, että sitoudun saliin kuukausien mittaiseen pakko-avioliittoon. Homma saattaa jäädä kyllä ajatuksen tasolle. 

Myös lomaan keskittyminen onnistuu melko hyvin. Aamulla juotiin kahvit takaterassilla ja kuunneltiin, kun harakan poikaset mekkaloi lähipuussa. Oli outoa, ettei tarvinnut ottaa konetta esiin ja käydä töihin. Harmillisesti aamu oli hieman liian viileä siihen, että ulkona olisi voinut istua koko aamupäivää. 

Ai niin, tehtävälistaakin tuli lyhennettyä yhdellä pykälällä. Porukalla siivottiin molemmat autot, jotka luvalla sanoen olivat karanneet melko kuraiseen kuntoon. Jos reissuun vielä päästään, niin ainakin saadaan istua siisteissä kieseissä. Miksiköhän ne autojen lattiamatot tehdään sellaisiksi, että jokaikinen hiekanmurunen tarttuu niihin karvoihin siten, että niitä saa imurilla hinkata todella hartaasti, jos meinaa saada lian irtoamaan. Hiekkaa autoissa olikin yhden pienen Yyterin verran. 

Tästä on hyvä lähteä kohti tiistaita. Tavoitteena on päntätä hiukkasen espanjaa Duolingossa, liikkua ulkona ja tsekata tehtävälistalta jotain kivaa ja kevyttä pois kuleksimasta.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Lomapäiväkirjat, osa 1/X



Suurin osa meistä odottaa kesälomaa ehkä eniten koko vuodessa. Siitä odotetaan pelastajaa liialliseksi paisuneelle kiireelle tai työelämään pakollista pysähtymistä, jota ei muuten saa aikaan. Samalla lomaan ladataan valtavasti odotuksia, jotka liittyvät lepoon, kokemuksiin, joskus vaikka parisuhteeseen tai lapsiperheen yhteiseen aikaan. Pahimmillaan loman aikana leimahtavat suurimmat ongelmat kytevästä kipinästä täyteen liekkiin. Tilastojen mukaan jonot katkolle ovat pisimmillään juuri lomakauden jälkeen, kun viinihanaa on käännetty neljä viikkoa putkeen. Ja samaan suuntaan kääntyvät myös avioerotilastot. Kun lomaa on odotettu vuoden verran, eikä toivottua pelastusta tuleekaan, voi pettymys kaataa koko korttitalon. 

Yrittäjän loma on vielä toisenlainen. Meille kukaan ei sanele, montako viikkoa lomalla voi olla. Jos persuus kestää, niin töitä ei tarvitse tehdä koko kesänä, mutta yleisesti ottaen varsinkin yksinyrittäjät pitävät lomia vähemmän kuin palkkatyöläiset. Vastavuoroisesti loman saa juuri siihen hetkeen, kun haluaa. Keväällä ei tarvitse työkavereiden kanssa tapella parhaista loma-ajoista tai harmitella sitä, ettei lomaa saa puolison kanssa samaan aikaan. Me otamme lomamme silloin, kun huvittaa. 

Tavallaan lomat myös ovat yrittäjälle ehkä arvokkaampia kuin muille, koska ne kustannetaan omasta pussista kahteen kertaan. Ensinnäkin rahat loman viettoon on tienattava itse, mutta samalla kun itse lomailee, ei firmaan kassaan kerry tuottoa. Kun itsekin olen kaksi viikkoa lomalla, niin seuraava kuukauden tili on pari viikkoa kevyempi. Mutta minusta loma on investointina aina hintansa väärti. Ja yrittäjän totuushan on se, että jos rahaa puuttuu, sitä pitää tehdä lisää. Kuukausipalkkaiset eivät siihen pysty.

Vaikka homma on rahallisesti kallista, en jätä lomaa koskaan pitämättä. Lomani ei ole neljää viikkoa kerralla, mutta pari viikkoa putkeen ja sen lisäksi pitkiä viikonloppuja siihen päälle. Tarvitsen lomaa jo senkin vuoksi, että fyysinen työ kuluttaa kroppaa. Tarvitsen pari kertaa vuodessa ihan fyysistä palautumista työn rasituksesta. Vajaakuntoisella keholla on asiakkaiden palveleminen hankalaa, eikä palvelun ostaja saa sitä, mitä tilaa. 

Ajatus lomapäiväkirjasta syntyi lauantain lenkillä, kun aloin valmistautua lomaan. Vaikka edessä on vapaata, ovat omat fiilikset yllättävän monitahoiset. Odotan todella paljon, että saan hetken hengähtää töistä, mutta toisaalta taas huomaan itsekin, että parissa viikossa odotan tapahtuvaksi ihmeitä ja maailman keikahtavan suunnilleen ylösalaisin. Loma ei ole pelkkää riemua ja mukavaa ajanviettoa, vaan siihen sisältyy myös negatiivisia fiiliksiä siitä, että palautuminen kuluneesta alkuvuodesta ei ole ihan kevyttä puuhaa.

Koetan hahmottaa kirjoittamalla taas kerran, mitä tapahtuu fyysisessä ja henkisessä palautumisessa. Nytkin takana on todella raskaita viikkoja, joissa työpäivät lipsuivat 12-13 tuntiin, mikä on tämän ikäiselle kaverille liikaa. Pakko tunnustaa, että olin viikon lopussa jo aivan valmis jäämään lomalle ja viimeiset tunnit mentiin melkein höyryillä. Ei ehkä viisasta, mutta laskin, että jos saa lomailla, niin kannattaa vetää päätyyn saakka täysillä.

Erilaiset lomailijat

Jakaannumme erilaisiin lomailijatyyppeihin. Osa haluaa lomalla olla vaan ja jättää kaikki työt tekemättä. Osa taas kerää ennen lomaa työlistan, jota suorittamalla lomat vedetään läpi kuin armeijassa. Jos ei ikkunat kiillä ja lattiat loista, on loma pilalla. Toiset haluavat viettää loman kotona ja toiset pakkaavat laukut ja lentävät ensimmäisenä lomapäivänä etelään palaten vasta työpäivää edeltävänä yönä. Ja joukossamme on niitä onnellisia luonnonlapsia, jotka eivät suunnittele ennakolta tekemisiään. Lomalla mennään sinne, minne nenä näyttää ja yhtenä päivänä tehdään töitä, jos sattuu huvittamaan. 

Porukan voisi jakaa vaikka näin

1) Ensin työt ja sitten huvi
2) Pakollinen työleiri
3) Pelkkää hupia (onhan sentään kesäloma!)
4) Tehdään, mitä mieleen tulee
5) Lennetään etelään

Itse koetan olla vähän tyyppiä yksi ja neljä. Tykkäisin tehdä loman alussa pois kaikki rästiin jääneet hommat, jotta loppuajan lomasta voisin olla stressivapaasti aloillani ja nauttia vapaasta. Huomaan, että kaikki kotona tekemättömät työt painavat mieltä ja tuntuu jopa hieman rikolliselta lomailla, jos ei tee mitään. Toisaalta taas en haluaisi uhrata arvokkaita lomapäiviä mihinkään suorittamiseen. Jos olisi fiksu, niin rästihommat tekisi ennen lomaa pois kulkemasta, niin lomalla saisi lomailla. Valitettavasti vain aikaa on arkisin niin rajatusti käytössä, ettei rästien tekemiseen jää aikaa.

En näe itseäni matkustaja-tyyppinä. Ahdistuisin etelän rannoilla kesälomalla, kun Suomessa on paras aika vuodesta. Rakastan kesän vihreää aikaa ja valoa. Tykkään katsella aamuisin, kun aamullakin näkee ulos ja on rauhallista. Nautin siitä, että saan juoda kahvit aamulla terassilla (tänä kesänä aivan liian harvoin). Minusta etelän matkailu sopii vuodessa siihen aikaan, kun kaipaa valohoitoa ja vastaiskua pimeyden aiheuttamalla masennukselle.

Suunnittelen lomaa jonkin verran etukäteen. On kiva tehdä pieniä reissuja kotimaassa tai lähialueilla. Ja olen huomannut, että jos mitään ei suunnittele, ei mitään saa aikaiseksi. En osaisi elää aivan totaalisen huolettomasti niin, että aamulla katsotaan, mitä mieleen tulee ja toteutetaan. 



Pois kotoa

Lomalla en haluaisi olla juurikaan kotona. Kun teen osan töistä kotoa käsin ja pääsääntöisesti yksin, huomaan, että kotona ollessa työasiat pyörivät koko ajan mielessä. Olenhan tavallaan työpaikalla, kun istun keittiönpöydän ääressä. Sen vuoksi mieluiten olisin vaikka koko loman muualla. Huomaan myös, että kun olen kotona, alan enemmän tai vähemmän maanisesti suorittaa työlistaa pois, jotta tulisi edes jotain liian pitkään roikkuvista hommista tehtyä. 

Kotona ollessa on luultavasti ole mitään hyvää seuraa. Pompin tekemässä asioita ja koko ajan näperrän jotain maanisesti, että kokisin tekeväni, eikä arvokas loma-aika pääsisi haaskautumaan. Reissu-minä on toisenlainen. Sitä kaveria eivät huolet paina, eikä kiire juoksuta. 

Minun ongelmani ei ole se, että työ ahdistaisi, päinvastoin. Kun olen joutavana, tekisi mieli aina puuhailla jotain työjuttuja "kun kerta tässä turhanpanttina on". Se on hieman vaarallinen yhtälö, joka pitkässä kaavassa uuvuttaa. Siltäkin koetan suojella itseäni, koska tunnen itseni ja tiedän, että työhön koukuttuu aika helposti. Ongelmani on, että olen jopa liian kiinnostunut omasta työstäni. 

Ja hieman ahdistaa myös se, että kun töitä on paljon, pyörin suurimman osan vuodesta käytännössä työpaikan, kodin ja ruokakaupan väliä, koska aika ei juuri muuhun riitä. Siksi minulle onkin tärkeää, että lomalla elinpiiri laajenee. Vika ei siis ole kodissa tai kotioloissa, vaan siinä, että työaikaan elinpiiri supistuu vain välttämättömiin. 

Kuinka suunnitelmallista loman vietto saa olla?

Minusta lomaa pitää suunnitella etukäteen ja siihen pitää valmistautua ennakolta. Monet matkat on varattava kuukausia etukäteen ja samoin hotelli- tai matkalippuvarauksissa saa rahallista etua, mitä aikaisemmin varaukset tekee. 

Minusta suunnitelmallisuus palvelee myös ajankäyttöä. Kun lomalle suunnittelee tekemistä ja reissaamista etukäteen, ne tulevat varmemmin tehtyä. Jos etukäteen jättää kaikki valmistelut tekemättä, on vaarana, että loman viettää kotona neljän seinän sisällä kesäuusintoja katsoen. Ei sillä, etteikö James Bondin seikkailuissa riittäisi seurattaa joka kesälle, mutta....

Itsestäni tiedän, että jos lomaa ei suunnittele, lopputulos on pettymys. Pikkaisen liian pitkälle väsytetty kroppa ja pää eivät starttaa lomallakaan tekemään mitään, joten luultavasti jäisin sohvanpohjalle laturiin. Sitten kun loma on loppu, miettisin, että hukkaan meni sijoitetut rahat. Koen kuitenkin, että lomalla kerätyillä muistoilla jaksaa syksyn pimeillä.



Lomapäiväkirja, osa 1

Lauantai oli ensimmäinen lomapäivä. Takana pari viikkoa, joissa työpäivien pituus kasvoi kaksinumeroisiksi koko viikon osalta, joten perjantai-iltana työhuonetta siivotessa tajusin, että olen aivan loppu sekä fyysisesti että myös pään osalta. Keho suorastaan karjuu lepoa. Kädet on loppuun ajettu voin rehellisesti sanoa, että tuskin perjantaina olisi päivän pidentäminen enää onnistunut. Perjantaina juhlistin lomallejäämistä käymällä kiinalaisessa buffassa syömässä. Enempään ei energia olisi riittänytkään.

Muistikirjaan kirjoittaessa huomaan, että pää on jumissa -taas. Yhtään fiksua ajatusta ei meinaa tulla edes paperille. Olen fokusoitunut molempiin töihini niin täysillä, että muille jutuille ei ole aikoihin jäänyt mitään tilaa. Edellisestä juoksulenkistäkin alkaa olla useampi viikko aikaa. Pakotan kuitenkin sanoja muistikirjaan. Pikkuhiljaa tämäkin jumi aukenee ja uskon, että into löytyy treenaamalla. 

Stressi on myös mennyt uniin. En ole pariin viikkoon nukkunut kunnon yöunia, vaan heräillyt aamuyöstä katsomaan ohjelmia. Olohuoneen nojatuoli ja Pluto-TV ovat tulleet turhan tutuksi. Tiedän ennestään, että unien korjaaminen vie aikaa. Vaikka jään lomalle, en pysty ensimmäiseen viikkoon nukkumaan kunnolla. Velat menevät kuitenkin ajallaan maksuun ja korjaan hommaa muutamilla päiväunilla, joihin nyt on Luojan kiitos aikaa. 

Koska työt rassaavat vielä mieltä, teen lauantai-aamuna muutaman tunnin rästejä pois. Sitten pistän koneen kiinni ja pyhästi lupaan, etten kirjoita mitään virallista tai tärkeää pariin viikkoon. Samassa tulee mieleen ajatus lomapäiväkirjasta. Miten oma palautuminen etenee parissa viikossa ja miten lepo vaikuttaa sekä ajatuksiin että fysiikkaan. Tästä saa hyvän tarinan blogiin!

Kun työkone on kiinni, kaivan kaapista juoksukengät ja painelen Kisapuistoon. Napakka vitonen, joka alussa on kuin betonikengissä tallustelisi. Ensimmäistä kertaa koko kesänä meinaan jättää lenkin kesken, mutta sitten pään sisäinen perkele saa vallan ja pakotan jalat kulkemaan. Neljän kilometrin jälkeen huomaan, että pystyn surkeasta alusta huolimatta juoksemaan ennätysajan, joten saan laihaa lohtua. Kotona tajuan taas, että juoksuvalmentaja oli oikeassa - ensimmäinen askel on kaikkein vaikein. 

Illalla tajuan aloittavani loman suorittamisen. Päässä raksuttavat maanisesti suunnitelmat, mitä kaikkea on loman aikana tehtävä. Suoritan muutamia juttuja, imuroin auton ja katson seuraavalle aamulle tekemistä. Tajuan taas ahdistuvani kotona, kun en pysty antamaan periksi työmoodista. Olisin valmis pakkaamaan laukut ja siirtymään Uimaharjuun heti loman alusta lähtien. Minulle Uimaharju on tietyllä tapaa henkireikä, jossa ei samalla tavalla pyöri työasiat mielessä ja jossa on jollain tapaa helpompi olla vaan. 

Illan pelastus on lapsen vieminen uimaan. Rannalla ei voi muuta kuin istua ja katsoa, kun lapsi rypee järvessä. Se on yllättävän rauhoittavaa ja auttaa pään palauttamisessa. Tänä kesänä on rannalla saanut istua melko ahkeraan. Pienin on löytänyt uimisen riemun aivan uudella tavalla ja viihtyy järvessä niin, että pelkään hänen muuttuvan jalokalaksi. Mutta lapsen aito riemu tarttuu helposti. Mieleen tulee kiitollisuus siitä, että saa seurata tuollaista ihmettä. Tiedän, että kaikille se ei ole mahdollista.