Lomapäiväkirjat osa 5/X

 Lomaan alkaa muodostua rutiineja. Elämisen tahti selvästi hidastuu ja ajan merkitys katoaa. Päivät alkavat toistaa itseään, tosin nukkumaan käyminen ja herääminen hieman liiraavat. Mieleen tulee yksi pitkä palkallinen vapaa, joka kesti kymmenen kuukautta. Siinä ehti todella urautua vapaan viettoon ja tuntui, että aikaa on suorastaan tuhlattavaksi asti. Tässä tajuaa, kuinka helposti ihminen ajautuisi tekemättömyyden kehään, josta olisi lopulta vaikeaa nousta pois. Tajuan ihmisiä, jotka vuosien paikallaanolon jälkeen eivät enää meinaa saada työarjesta kiinni ja jäävät arkipyörästä kokonaan pois. 

Olen tyypillinen oman sukupolveni edustaja. Meidät on kasvatettu unilineaariseen malliin, jossa elämä etenee steppi kerrallaan kohti seuraavaa. Tavoitteena on pyrkiä aina elämän seuraavalle askelmalle, eikä sivuille turhia vilkuiltu. Ensin kouluun, koulusta ammatti, ammatista työpaikka ja työpaikasta kohti asuntolainaa, perhettä ja pikkuhiljaa kohti eläkettä. Ammattia ei vaihdettu kuin pakottavasta syystä ja silloinkin se oli hieman noloa. Paljon kertoo se, että kun olin lapsi, pidettiin aikuiskoulutukseen "joutuneita" jotenkin epäonnistuneina, vaikka he hakivat elämäänsä uutta suuntaa ja starttia uuteen elämänvaiheeseen. 

Minusta nykyinen ammatillinen hajaannus ja elämän monilinjaisuus on vapaampaa ja terveempää. Ihminen hakee läpi elämän sitä, että löytää itselleen sijan, jossa on hyvä olla.Onnellisuus on yhtä hyvä päämäärä kuin status ja palkka. Jos työ tai ammatti ei tunnu hyvältä, sen voi vaihtaa. Koulua ei ole pakko käydä "ykkösellä läpi", vaan opiskella voi läpi elämän. Ammatinvaihto ei ole mitenkään noloa, vaan samanarvoinen elämänvaihe kuin mikä tahansa. 

Samalla eri vaihtoehdot elämässä ovat avoimempia. Enää ei ole automaattista oletusta, että parisuhde johtaa avioliittoon. Avioliiton ei kaikilla tarvitse johtaa siihen, että asutaan samassa osoitteessa ja kumppanin valintakin on vapaampaa. Ihan kaikkea "ylitasa-arvoistamista" en minäkään tajua, tai edes hyväksy, mutta oletettavasti tässäkin asiassa haetaan vielä linjoja.

Onko loma pitkä vai lyhyt?

Hieman nakuttaa takaraivossa, että loma alkaa olla jo puolessavälissä. Kaksi viikkoa tuntuu hieman lyhyeltä lomaksi, mutta toisaalta taas loman pituutta ei mitata viikoissa, vaan asenteessa. Jos loman pituutta tai lyhyyttä alkaa murehtia heti ensimmäisistä päivistä alkaen, tuntuu viidenkin viikon loma liian lyhyeltä. Mutta toisaalta taas, jos osaa laittaa aivot narikkaan loman alusta saakka, on pari viikkoa ihan riittävän pitkä aika latautumiseen.

Loman pituutta suurempi vaikutin on se, mistä lomalle lähtee. Jos työ ei ole itselle sopiva, tai stressaa kiireen, huonon johtamisen tai vaikka työyhteisön pahoinvoinnin vuoksi, ei mikään loma riitä palauttamaan. Tai palauttamaan kyllä, mutta palautumisen vaikutus valuu hukkaan heti, kun töihinpaluu loman jälkeen koittaa. Sen takia lomaa tärkeämpi asia on hakea itselle arki, joka ei syö miestä tai naista ihan loppuun saakka. Työ ei saisi koskaan viedä koko energiaa, edes työaikana.

Huomaan tämän itsestäni. Kun olen oman itseni herra ja työ, jota teen, sopii tällä hetkellä minulle, palaudun nopeasti. Duunit eivät hakkaa kupolissa, enkä näe öisin unia työntekemisestä. Päinvastoin - pystyn hylkäämään työt heti loman ensimmäisestä päivästä saakka. Totta kai parin viikon aikana tulee mietittyä työasioita ja jopa hoidettua niitä jonkin verran, mutta mieleen ne eivät jää kytemään. Ja kuten olen ennenkin sanonut - olen elänyt myös toisenlaista elämää, jossa työasiat rassasivat mieltä ja pyörivät päässä, vaikka lomaa oli tuplaten nykyiseen verrattuna. 

Loman toimivuus onkin enemmän asenteesta kuin pituudesta kiinni. Tunnen monia yrittäjiä, ja heistä aika usea on sellainen, että kun lomalle jäädään, se on kaasu pohjassa. Tekemistä on loman jokaiselle päivälle ja vapaasta täytyy ottaa kaikki irti. Nyt ymmärrän heitä miksi. Kun yrittäjä lomailee, se on itse maksettua aikaa, jota ei huolisi heittää hukkaan. Jos loma jää vähän vajaaksi, sitä harmittelee ikään kuin hukkaan heitettyä rahaa - ja kuten kaikki tietävät, ei yrittäjän taskusta tipu senttikään tarkoittamatta. 

Seuraavaksi yhteiskunnallista paatosta, joten jos ei kiinnosta, niin skippaa suosiolla. 

Eetu Isto "Hyökkäys", 1899, Suomen kansallismuseo

Suloisen Suomemme ongelma

Jatkan vielä tätä ajatusketjua maamme tilasta, kun se mieltäni askarruttaa. Tällä kertaa en katso asiaa politiikkojen tai vallanpitäjien näkökulmasta, vaan ihan yleisesti. Suomessa, kuten itse asiassa muissakin pohjoismaissa, ollaan ajautumassa taloudelliseen kriisiin, jossa veroina kerätyt rahat eivät riitä ylläpitämään aiemmin luotuja rakenteita. Toista kautta mietittynä, rahallinen rasite aiemmin luoduille hyvinvointirakenteille on liian suuri, koska sekä järjestelmä että sen käyttäjäkunta ovat paisuneet ylisuuriksi yhtä aikaa maksajakadon kanssa.

Selvällä suomella sanottuna hyvinvointivaltio on liian kallis, koska sen rahoittajia on liian vähän ja käyttäjiä liian paljon. Ja yksinkertaisen yrittäjän yksinkertaisella matematiikalla se tarkoittaa, että on joko saatava lisää rahaa tai sitten karsittava palveluja (tai niiden käyttäjiä). Velkarahalla kiinteiden ja pysyvien kulujen rahoittaminen pitkässä juoksussa on aivan helvetin tyhmää. Aikuisten maailmassa ne velat on joskus maksettava - tai ainakin sitä velkaa on kyettävä lyhentämään. Emmehän me omassakaan elämässä ota arjen pyörittämiseen lainarahaa, jos ei lisääntyvistä tuloista ole takeita. 

Lisärahan kerääminen verojen kautta on myös hankalaa. Kun verotusaste kasvaa, on seurauksena kulutuksen pysähtyminen tai verokapina jossain muodossa. Jos kulutus pysähtyy sen takia, että veroaste kasvaa, se sysää palvelualat taantumaan. Tiedän jo itsestäni, että jos veroennakoiden määrää haukkaa liikaa kulutusrahasta, ostaminen loppuu. Ja ensimmäisenä karsitaan ns. kulutushyödykkeistä ja palveluista. Sama toimii isossa mittakaavassa koko yhteiskunnassa. 

Verokapina taas tarkoittaa sitä, että hyvät veronmaksajat vaihtavat kirjansa halvempiin maihin tai veroja yksinkertaisesti jätetään maksamatta. Verovaroin rakennettu yhteiskunta perustuu yhteiskuntasopimukseen, jossa me maksajat hyväksymme tietyn määrän veroja, koska saamme vastineeksi yhteiskunnalta toimivan infrastruktuurin. Jos hinta nousee liian korkeaksi suhteessa palvelujen tasoon, vähenee myös halu maksaa veroja. Sama pätee kaikkeen palveluiden ostoon - jos palvelu on liian kallis suhteessa tasoon, se jää hankkimatta. 

Suomalainen yhteiskuntasopimus sallii kohtalaisen korkean ja pitkälle viedyn verotuksen. Kun tienaan euron, maksan siitä tuloveron ja kun ostan lopuilla senteillä leipää, maksan arvonlisäveron. Ja kun joskus kuolen ja taskun pohjalle on jäänyt jokunen sentti, niin perikunta hyvittää lopuista vielä osan perintöverona. Vapaaseen kulutukseen jää yhdestä tienatusta eurosta melko vähän. Tämän kaiken olemme kuitenkin hyväksyneet, koska vastineeksi olemme saaneet toimivan yhteiskunnan ja kattavat palvelut. 

Mersulla ajetaan, vaikka varaa olisi Ladaan

Suomessa on vuosien mittaan ajauduttu tilanteeseen, jossa hyvinvointipalveluja on lisätty, tasoa pyritty väkisin ylläpitämään ja palveluiden piiriin on tullut käyttäjiä, joille systeemiä ei alun perin ole edes tarkoitettu.

Sodan jälkeinen hyvinvointivaltio rakennettiin tilapäisavuksi, jotta pulaan joutuneet ihmiset saisivat avun esim. työttömyyden, sairauden tai muun taloudellisen ahdingon varalle siksi aikaa, että he pystyivät saamaan itsensä jaloilleen ja palaisivat käyttäjästä takaisin maksajaksi. Systeemin ajatus ei ollut elättää ketään pysyvästi, vaan kyseessä oli nimenomaan turvaverkko, josta liian monet ovat nyt rakentaneet itselleen pysyvän puumajan. 

Jos tilapäiseksi luotuun järjestelmään nojataan liikaa pysyvästi, se romahtaa. Ja näin on käymässä myös Suomelle. Systeemi ei enää kestä sitä, että verovaroista maksetaan elantoa liian monelle. Maksavia ihmisiä on yksinkertaisesti liian vähän ja järjestelmän käyttäjiä liian paljon. Jää kaksi mahdollisuutta, lisätä maksajia tai vähentää käyttäjiä. 

Ja se politiikkojen viisaus - sekä kynnettävä pelto - tulee juuri tässä. Mitään yhtä oikeaa ratkaisua ongelmaan ei ole. Jokaisella on asiaan oma mielipiteensä ja toimintavalikoima. Ongelma on sama kuin suomalaisessa jääkiekossa 80-luvulla - ratkaisijoita on yllättävän vähän. 

Se johtuu siitä, että tehtävä työ on yli yhden vaalikauden mittainen, eikä yksikään puolue ota riskiä, että menettää maineensa ja suututtaa äänestäjän liian rajulla leikkauslistalla tai veronkorotuksilla. Raakaa palveluiden karsintaa sekä myös tulorahan kasvatustyötä on tehtävä raa'alla kädellä. Se tarkoittaa kylmästi sitä, että osa ihmisistä on pudotettava palveluiden ulkopuolelle. Näissä asioissa valitettavasti kansa on niin tyhmää, ettei se tajua omaa parastaan. Mutta mitä pidemmälle asian ratkaisua venytetään sitä kipeämmäksi ratkaisut käyvät meille kaikille.  

Väestörakenteen kehitys sotii vielä järjestelmää vastaan. Kansan ikääntyessä huollon määrä kasvaa yksilöä kohti ja rahan lisäksi se vaatii tekijöitä. Jos työtä tekeviä on liian vähän, supistuu verokertymä ja vähemmällä rahalla ei saada mitenkään hoivaa suuremmalle määrälle ihmisiä. 

Älä valita, vaan esitä ratkaisusi

Koska joku kuitenkin sanoo, että on turha itkeä, jos ei osaa esittää ratkaisua, kerron toki oman mielipiteeni. Uskon näin - lopputulos tulee olemaan se, että nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio loppuu viimeistään parissa vuosikymmenessä. Meitä seuraava sukupolvi näkee enää unta siitä, että on olemassa legendaarinen "sossun luukku", josta käteistä voi käydä kuin pankkiautomaatista (tämä kärjistetysti)

Terveyspalvelut tullaan ajamaan minimiin niin, että työssäkäyvät ja muut riittävän varakkaat pudotetaan julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Laajan julkisen terveydenhuollon tilalle tulee vakuutusten kautta hoidettu terveydenhuolto, jossa joko työnantaja tai työntekijä itse maksavat terveysvakuutusta, jonka kautta terveydenhuolto hoidetaan. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että työnantajan maksamasta terveydenhuollosta tulee todellinen kilpailuvaltti työmarkkinoilla. Julkinen puoli on pelkistetty hoitokanava ensiavulle ja varattomille. 

Sosiaalitukien ja -etuuksien osalta palataan sodan jälkeiselle tasolle. Verkko palautetaan siihen kuntoon, että se sallii tukien nostamisen määräajaksi ja sen jälkeen ihminen nostaa itse itsensä siivilleen tai putoaa verkosta lattialle. Siihen en usko, että suomalainen yhteiskunta koskaan hylkää heitä, jotka eivät mitenkään kykene itsestään huolehtimaan, mutta tuotakin rajaa tullaan luultavasti nostamaan. En itsekään soisi, että esim. vammaisten hoito jätetään pois suomalaisen yhteiskunnan tehtävistä. 

Koulutuksen suhteen raja itse maksetussa koulutuksessa tulee alenemaan. Uskon, että peruskoulu säilyy maksuttomana ja pidämme huolta sivistyksen perustasosta myös ajassa eteenpäin (onhan se eräänlainen vientituote). Sen sijaan jatko-opinnot tulevat menemään ainakin osin maksulliseksi heti peruskoulun jälkeen. Ja mitä pidempään halutaan opiskella sitä kalliimmaksi homma käy. En näe tulevaisuudessa yhteiskunnan maksamia maisteriopintoja. Toivottavasti opintoja edelleen tuetaan ja toivon, että Suomessa säilyisi mahdollisuus mistä tahansa lähtökohdista päästä mihin tahansa päämäärään, mutta omaa rahaa se tulee vielä vaatimaan. 

Eläkkeiden suhteen olen oman toivoni menettänyt jo aikaa sitten. Kun täytän seitsemänkymmentä ja menen eläkekassan luukulle kysymään maksamiani rahoja, tulen saamaan vastauksen, että ne rahat menivät jo. Minun sukupolveni tulee olemaan se sukupolvi, joka on ikään kuin väliinputoaja kahden systeemin välissä. Me maksamme eläkettä saamatta mitään vastineeksi ja joudumme hoitamaan itsellemme vanhuuden turvan vielä toista kautta. Seuraava sukupolvi hoitaa omat asiansa henkilökohtaisesti. Todennäköisesti eläkettä varten tehdään joko henkilökohtainen sijoitussuunnitelma tai sitten eläkevakuutus, johon jokainen säästää haluamallaan tasolla. Nykyinen järjestelmä on joka tapauksessa liian kallis, eivätkä siihen usko juuri muut kuin nykyiset eläkkeensaajat. 

Meillä on Suomessa ajatusharha siitä, mitkä ovat yhteiskunnan tehtävät. Pidämme itsestään selvänä, että yhteiskunnalla on velvollisuuksia yksilön hyvinvointia kohtaan. Valitettavasti näin ei asia ole. Yhteiskunta huolehtii vain infrasta, että jokaisella on turvallinen ympäristö, mahdollisuus tehdä töitä ja elää vapaana. Yksilön hyvinvoinnista huolehtii yllättäen yksilö ihan itse. 

Ikävä sanoa, mutta ajan myötä meistä suomalaisista on tullut kuin lapsia, jotka tulevat ruokapöytään, jättävät lähtiessään astiat korjaamatta, eivätkä koskaan mieti, mitä kaikkea on pitänyt tapahtua, että se lämmin ruoka on saatu lautaselle saakka. Ja aika moni vielä poistuu pöydästä ilman kiitos, pieraisee ja haukkuu ruuan mennessään ja tokaisee "Thanks for nothing, naapurissa oli sentään pizzaa"