Suhteet 2.0

 

Kehittyvälle ja onnellisuuteen pyrkivälle elämälle ominaista on liikkua. Kontrasti syntyy siitä, että elämä pyrkii staasiin eli vakiinnuttamaan asiat kulkemaan toistuvasti samaa rataa. Rutiinit tuovat turvaa ja luovat vakautta, mutta samalla pysäyttävät liikkeen.

Uuden ajan tunnusmerkkejä on, että elämän suunnan ei edes tavoitella olevan lineaarinen ja vertikaalinen. Kun aloitin työelämässä 25 vuotta sitten, ainoat tavoitteeni olivat vakituinen työ ja nousujohteinen ura. Se elämäntapa uuvutti minut ja teki elämästä epämukavaa. Itselle epärealististen ja sopimattomien tavoitteiden vuoksi jouduin urille, jotka ahdistivat. Oli hankalaa taistella vastaan, kun kuitenkin toteutin elämäntapaa, jota minulta odotettiin. Se, mitä minun piti muutoksen eteen tehdä, oli onnellistua ja muuttaa elämäntapaa itselle sopivaksi, vaikka se sukupolvikokemusta vastaan sotikin.

Tuo vanha elämäntapa on nykysukupolvien myötä romutettu. Työelämän vakaus on vähentynyt kaikilla aloilla niin paljon, että kukaan ei oikeasti usko eläkevirkoihin. Ensinnäkään tulevaisuudessa ei tule olemaan eläkkeitä ja toisaalta, nopeat suhdanteiden tai vaikka maksupohjan muutokset tekevät jopa vakaasta virkamiestyöstä epävarmaa. Lopulta nekin alat, joilla työllisyys olisi taattu (vaikkapa hoitotyö), rikkovat pysyvyyden ja staattisuuden sisäisellä epävarmuudella.

Moderni työelämä koostuu nopeammista sykleistä. Syklien takana ovat työnantajan puolelta markkinoiden virtaukset ja yksilöiden puolelta elämäntavan muutokset. Nyt työelämän aloittavat tavoittelevat toisenlaista uraa – tai uria kuin minä aikoinaan. Sitoutuminen mihinkään työhön, ei ole tarkoituksella pysyvää. Työelämässä on erilaisia vaiheita ja siirtymiä tehdään eri suuntiin. Vertikaalisen siirtymän sijaan siirrytään lineaarisesti tehtävästä toiseen oman mielenkiinnon mukaan. Toisaalta taas välillä voi olla tarve siirtyä lineaarisesti alaspäin. Otetaan ”happihyppyjä” oravanpyörästä ja tehdään pari vuotta töitä matalammalla sykkeellä tai ollaan sivussa koko työelämästä. Helposti vaihdetaan tehtäviä kevyempiin tai sitten muutetaan kokonaan toisella alalle, jotta oma energiataso saadaan säilytettyä.

Tavoitteina yksilöllisyys, vapaus ja joustavuus

Työelämän päämäärät ovat muuttuneet. Pysyvyyden ja turvallisuuden sijaan korostetaan tarvetta saada työelämästä taloudellista tukea muulle elämälle. Työlle ei enää haluta uhrata aikaa ja energiaa, joka olisi pois yksityiselämästä. Ajan ja energian säästön vuoksi ollaan valmiita antamaan periksi rahallisista tekijöistä. Ajasta on tullut rahaa tärkeämpää.

Toisaalta taas työpäivän sisältöön halutaan jotain lisää. Jos työlle uhraa kolmanneksen elämästään, siitä pitää voida nauttia. Itse työn tulee antaa yksilölle enemmän kuin vain kylmää käteistä ja lomarahat. Yhä harvempi käy työssä rahan takia. Tai sitten työpäivän tarkoitus on vain tuottaa rahaa esim. harrastuksille, matkustamiselle tai muulle itselle merkittävämmälle. Samalla se tarkoittaa, että sitoutuminen työhön on todella ohutta.

Työnantajat ovat monilla aloilla ottaneet hopealusikan kauniiseen kouraan ja rakentaneet työhön enemmän joustoa. Työn tekeminen ei välttämättä tapahdu enää työpaikalla – tai edes samassa kaupungissa tai maassa. Koronasulkujen vuodet opettivat paksukalloisemmankin työnantajan siihen, että työn tulosten ja fyysisen läsnäolon yhteys on olematon. Ihminen, joka ei halua sitoutua työhön ja luistelee, tekee sen samalla tavalla toimistossa kuin kotonaankin.

Myös työn suorittamisen ja ajan välinen yhteys rapautuu. Enää ei ole tarkkaa työaikaa. Minimissään se tarkoittaa joustavaa työaikaa, jossa työn aloitus ja lopetus tehdään sovitussa toleranssissa. Tulevaisuudessa työn ja ajan yhteys katkeaa kokonaan. Työn muuttuessa aika onkin oikeastaan huono mittari tulosten mittaamiseen. Aikaa olennaisempaa on kytkeä työn mittaaminen tavoitteisiin tai suoritteisiin. Työnantajilta se vaatii sitä, että työtä pystytään mittaamaan luotettavasti, aukottomasti ja tasa-arvoisesti eri tekijöiden kesken.

Pulaan joutuvat alat, joilla tuotanto on vakioitua ja pyörii 24/7. Suorittavaa tehdastyötä on hankalaa siirtää kotiin ja tuotannon pyöriessä koko ajan, ei työaikojen joustoa voida toteuttaa. Nämä alat joutuvat ponnistelemaan todella lujaa kilpailussa tulevaisuuden tekijöistä. Myös perinteisesti hyväpalkkaiset alat, ovat vaarassa joutua pulaan, kun taistellaan työvoiman saatavuudesta. Kun raha ei enää kiinnosta, on haastavaa saada myytyä kolmessa vuorossa katkeamattomasti tehtävää työtä nuoremmille.

Vielä suuremmassa suossa seisoo hoitoala. Onneton johtaminen, heikentynyt rahoituspohja ja suoranainen työntekijäpula syövät koko alan mainetta. Vanhat tekijät lopettavat, uusia ei tule – ja mikä pahinta, jopa koulutuspaikat jäävät tyhjiksi. Se tarkoittaa jäljelle jäävien kuorman kasvua ylisuureksi ja lopulta viimeisetkin poistuvat rivistä uupumisen takia. Harvojen rivien täyttäminen jatkuvilla ylitöillä on kuin housuun kuseminen pakkasella – lämmittää hetken, mutta halvaannuttaa lopussa.

Työn merkitys kokonaisuutena tulee pienenemään. Toivottavasti tulevaisuudessa päästään tilanteeseen, jossa ihmisen asemaa ei mitata työn kautta, eikä yksilön identiteetti rakentuisi enää niin voimakkaasti siihen, mitä hän tekee elääkseen. Nykyisin kun tapaamme uuden ihmisen, pyrimme rakentamaan hänestä kuvaa usein sillä, että tiedustelemme, mitä hän tekee työkseen. Tulevaisuudessa toivottavasti toisin.

Yksilöllisyyden korostuminen tuottaa harmaita hiuksia myös työehtosopimusten tekemiseen. Työelämän vaateiden muuttuessa yksilöllisemmiksi, on entistä vaikeampaa sopia työehtoja massojen kautta. Kyse ei ole ehtojen tasosta, vaan joustavuudesta ja yksilöllisyydestä. Tähän saakka työehtosopimusten sokkelina on ollut sopiminen palkoista ja rahallisista korvauksista. Tulevaisuudessa raha-asioiden merkitys pienenee ja tilalle tulee tarve sopia työelämän joustoista – missä työtä tehdään, milloin sitä tehdään, millaisia vapaita on mahdollista pitää tai kuinka työntekijä voi liikkua tehtävästä toiseen. Kuinkas nämä niputetaan yhteen kovakantiseen kirjaan?

Kokonaisuutena yksilöllisyyden korostuminen tekee hallaa liittoajatukselle. Yksilöt eivät helposti koe haluavansa olla osa isompaa joukkoa. Vaikka luulisi, tämä ei helpota työnantajien taakkaa. Taistelu hyvistä tekijöistä kovenee ja monilla aloilla syntyvät työntekijöiden markkinat. Tällöin työehtosopimusten ulkopuolinen riisto ei olekaan mahdollista, vaan riistäjäksi muuttuu työntekijä. Vaikka tällä hetkellä asia näyttää mahdottomalta, niin tämä tulee tapahtumaan myös hoitoalalla. Jossain vaiheessa hoitovaje kasvaa niin suureksi, että neuvotteluissa syöttövuoro siirtyy työntekijöille.

Entäs ne parisuhteet?

Yksityiselämässä työn ulkopuoliset suhteet pirstoutuvat. Perinteisen ydinperhemallin tilalle syntyy uusia parisuhde- ja perhemalleja. Tulevaisuudessa ei välttämättä sitouduta yhteen kumppaniin. Sitoutumisen taso kevenee ja toisaalta taas kumppanien määrä voi olla jotain muuta kuin yksi. Suhteet eivät ehkä perustu yhteiseen osoitteeseen, vaan pelkästään sopimukseen olla yhdessä, kunnes toisin todetaan. Tässäkin yksilöllisyys korostuu ja samaan aikaan ”sallittu normisto” muuttuu. Ero vanhojen ja uusien normien välillä kasvaa ja sukupolvien välinen ymmärrys toistensa elintavoista hämärtyy. Yhtä paljon kuin nuorempien on hankala ymmärtää, miksi pitäisi pakolla sitoutua avioliittoon, joka ei toimi, voi vanhempien olla vaikea ymmärtää polyamorista tai vapaata avioliittoa. Ennen ymmärrystä pitäisikin tulla salliminen.

Parisuhteista haetaan eri asioita kuin ennen. Vakauden ja lisääntymisen sijaan suhteiden tehtävä on tuottaa onnellisuutta kahdelle (tai useammalle) yksilölle. Ennen yksilöt palvelivat parisuhdetta – nykyisin taas suhde palvelee kahta yksilöä.

Ennen puhuttiin avioparien yhteenkasvamisesta. Nykyään ideaalitilanteessa tavoitellaan sitä, että kaksi yksilöä kasvaa samaan suuntaan.

Suhteiden toivotaan jättävän tilaa omalle ajalle ja tilalle. Omat harrastukset, ystävät ja pidemmälle vietynä omat, erilliset asuinpaikat, vaikka eläisikin parisuhteessa. Suhde toimii niin kauan kuin toisen kanssa on mukavaa ja niin kauan kuin suhde sallii oman kasvun ja vapauden. Perinteisen parisuhdemallin kautta tätä on hankalaa ymmärtää. Siksi tarvitaankin uudenlaista näkemystä ja uusia suhdemuotoja.

Jatkuvuuden kannalta tilanne on monimutkainen. Suhteeseen on hankala hankkia lapsia, jos suhteen kesto on häilyvä. Lapsi on edelleen parinkymmenen vuoden kestotilaus, jota ei voi perua. Ja tällaisen sitoutumisen yhteensovittaminen vaihtuviin parisuhteisiin kuulostaa monimutkaiselta. Ja samalta se näyttää myös syntyvyystilastoissa. Lapsia syntyy vuosi vuodelta vähemmän.

Uudet parisuhteet

Parisuhteiden yksi olennainen olemassaolon peruste on ollut seksuaalisuuden toteuttaminen. Seksi kuului pitkään vain pariskuntien yhteiseen, salattuun elämään ja sitä on toteutettu kahden kesken. Tähän syynä on ollut avioliiton toimiminen jatkuvuuden alustana ja toisaalta parisuhteen ja kirkon välinen vahva yhteys. Miehen ja naisen välinen, kahdenkeskinen, parisuhde noudattaa kirkon perinteistä kaavaa ja se on määrittänyt normia, johon on pyritty. Nyt kun kirkon side yksilöihin löystyy tai jopa katkeaa, muodostuvat parisuhteet vapaammista lähtökohdista. Parisuhteissa yksilö hakee maksimihyötyä itselleen ja sitä kautta ne muodot, jossa tuo hyöty toteutuu.

Rakkaus ja onnellisuus on yhtä lailla sallittua miehen ja naisen sijaan myös miesten tai naisten välisille suhteille. Rakkaus ei tunne sukupuolta, eikä onnellisuus katso genitaaleja.

Parisuhteisiin tulee myös uusia muotoja. On ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa, mutta eivät halua asua yhdessä. Yhteistä kotia ei perusteta mihinkään, mutta kahdenkeskiseen parisuhteeseen sitoutuminen on yhtä vahvaa kuin saman katon alla. Toiset taas eivät halua sitoutua yhteen kumppaniin, vaan perustaa polyamorisia suhteita, joissa kumppaneita on useampia. Ja jotkut taas haluavat sitoutumisen tason olevan joillain tasolla kiinteää ja toisaalta vapaata. Avoimissa suhteissa on mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seksuaalisuutta useampien kumppaneiden kanssa yhdessä sovituin säännöin.

Uudet parisuhdemuodot tuntuvat omasta näkökulmasta oudoilta, mutta ymmärrän taustan. Yksilöllisen elämäntavan toteuttaminen vaatii rohkeutta muokata normeja ja rohkeutta toteuttaa itseään. Individualistisen ajattelutavan takana on löytää itselle sopivin elämäntapa ja sen toteuttamistapa.

Jos vertaa perinteistä ydinperhe- ja parisuhdemallia yksilöllisen elämäntavan normeihin, on helppo ymmärtää, miksi perinteinen malli vaikuttaa ahtaalta. Kun mihinkään ei haluta sitoutua pysyvästi, miksi parisuhde olisi erilainen?

Perinteisen parisuhdemallin kriisi?

Tutkimusten mukaan uskollisuus on parisuhteissa edelleen korkealle arvostettu ominaisuus. Jos tuota verrataan uusiin parisuhdemuotoihin, tulee mieleen, että myös perinteisen parisuhteen sivuseiniä on ollut pakko väljentää uskollisuuden toteutumiseksi.

Uskon (ja pyhästi toivon), että tämän päivän suhteissa kommunikaatio toimii aiempia sukupolvia paremmin. Myytti puhumattomasta suomalaisesta miehestä, on toivottavasti samassa romukopassa asemaansa alistuvan vaimon kanssa. Puhumalla omista haluista ja toiveista saadaan myös perinteisissä parisuhteissa toteutettua enemmän yksilön haavemaailmaa suhteen kaikilla tasoilla. En usko perinteisen parisuhteen katoavan mihinkään. Edelleen löytyy ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa pysyvästi ja edelleen on pariskuntia, jotka haluavat keskenään tuottaa jälkeläisiä yhteiseen kotiin.

Mutta samalla hyväksyn sen, että suhteiden kirjoon tulee perinteisen mallin rinnalle myös muita suhdemuotoja. Uskon hyvin vahvasti yksilön onnellisuuteen ja onnellisuuden tavoitteluun yhtä lailla työ- kuin parisuhteissa. Elämässä ei juuri muita tärkeitä päämääriä ole kuin löytää itselle onnellisin tie, jota kulkea. 

Ja keski-ikäisesti sanottuna – se, mikä ennen tuomittiin pervoiluna, on tulevaisuuden normaalia monimuotoisuutta. Parempi vain adaptoitua.

Millainen kalenterinavaaja sinä olet?

 

Joulukuun ensimmäisestä päivästä alkaa todellinen joulunodotus. Kaikilla lapsilla - ja nykyisin myös suurimmalla osalla aikuisista - odotuksen tuomaa jännitystä lieventävät erilaiset joulukalenterit. Lapsuuden kuva- ja "Ö-luokan-suklaa"-kalentereista ollaan tultu vuosituhansia eteenpäin. Tämän päivän kalenterit voivat sisältää mitä tahansa puurosta perseenpäristimeen ja aukuisille suunnattuja kalentereita löytyy kauppojen hyllyiltä lokakuun alusta saakka lähes  yhtä paljon kuin lapsillekin. 

Fiksuimmat - tai ahkerimmat - tekevät kalenterinsa itse. Itsetehtyihin paketteihin voi piilotta karkkeja, yllätyksiä tai vaikka hauskoja mietelauseita. Pariskunnat voivat tehdä toisilleen kalentereita, joissa on joko pieniä tehtäviä tai vaikka aikuisten kesken jaettavan kuva- tai runokalenterin. Joulukalentereiden maailma on täysin rajaton (ja myös läpikaupallistettu). Itsekin seuraan joka vuosi suurella mielenkiinnolla, mitä uutta kalentereiden luojat ovat vuodelle keksineet.

Oletteko kuitenkaan ikinä miettineet, että ihmisestä kertoo paljon se, kuinka hän avaa joulukalenterin luukkunsa? Ette tietenkään, koska ette ole miettineet, että kaikki eivät avaa kalenteriluukkuja samalla tavalla.

Tunnetteko jonkun oheisista tyypeistä?

1) Kalenterirohmu

Rohmut ostavat ensimmäiset joulukalenterit heti, kun uutuudet saapuvat kauppojen hyllyille. Jo ennen ostoa on luettu lehtien arvosteluja tulevan vuoden kalenterisadosta ja tehty vertailua, millaisilla yllätyksillä joulua pääsee odottamaan. Kalentereita ostetaan useita erilaisia - rosterista löytyy yhtä lailla suklaa-, tavara- kuin partiolaisten legendaarinen kuvakalenterikin. 

Rohmujen seinät täyttyvät kalentereista ja joulukuun ensimmäisenä päivänä he heräävät maha jännityksestä ruikulilla heti puolenyön jälkeen näkemään ensimmäiset yllätykset. Parhaat yllätykset pääsevät esille Instagramiin - heti sen jälkeen, kun TikTokiin on tehty kalentereiden unboxing-videot. 

Jos haluat valloittaa rohmun sydämen, tee hänelle oma, henkilökohtainen, kalenteri, jonka luukkujen takaa löytyy sekalainen valikoima itse tehtyjä - tai ainakin valittuja - arvaamattomia yllätyksiä. Piilota luukkujen taakse herkkuja, tavaroita, mietelauseita tai vaikka vitsejä niin, ettei rohmu edes tiedä, mitä odottaa. Ja jos haluat olla todella ovela, voit tehdä rohmulle joulukalenterin odotuskalenterin, joka alkaa jo marraskuun alusta. Tällöin nautinto on todella maksimoitu.

2) Luxusten himoaja

Voiko kalenteri maksaa satoja euroja? - Helposti, jos kysyt sitä luksusten himoajalta. Hänelle kuvat tai suklaat ovat arvotonsa ajanvietettä, johon ei kannata aikaansa kuluttaa. Luxusten himoaja toivoo kalenteristaan koruja, timantteja, hajuvesiä tai vaikka kalliita alusvaatteita. Jos kyseessä on mies, niin luukkujen takaa paljastuu vuosikerta-viskejä, työkaluja tai sikareita. Tärkeintä ei ole ajatus, vaan hinta. 

Luoja paratkoon sinua joutumasta luxusten himoajan kumppaniksi. Hänen toiveidensa mukaisen kalenterin hankkiminen vie palkkasi ja säästösi. Kalenterin etsiminen ja siihen tarvittavien rahojen säästäminen alkaa jo tammikuussa, kun edellisen vuoden viimeisestä luukusta saadun sikarin savu on hälventynyt. 

3) Ahnehtija

Ahnehtijalle ei kannata ostaa kalenteria ennakkoon. Tämä on se tyyppi, joka tyhjentää kaikki luukut etukäteen, ja koettaa piilotella jälkensä liimaamalla luukut takaisin kiinni. Ahnehtijalle tärkeintä on tieto siitä, että jossain on olemassa vapaana 24 palaa suklaata, jotka kerralla syömällä on mahdollisuus saada pää kevyeen keinuvaan sokerihumalaan. 

Ahnehtijat eivät kestä ajatusta, että jotain pitäisi odottaa yli kolme viikkoa. Ajatus salaisuudesta, jota pimitetään 24. joulukuuta saakka piinaa ahnehtijan hermoja liikaa. Ahneuttaan tämä tyyppi selittää sillä, että suklaa voi helposti mennä pilalle ennen joulua - tai sillä, että maailmassa on olemassa pahuutta, joka voi varastaa luukkujen sisällön, jos ne jättää avaamatta etukäteen. 

Toisaalta - ahnehtija voi olla myös heikko luonne. Karkinhimo sumentaa terveen järjen ja pahimmassa tapauksessa himon tyydyttämiseen käytetään jopa lasten kalenterit (jotka toki korvataan ostamalla lapsille uudet kalenterit). 

Ahnehtijan ainoa turva on se, että kalentereita säilytetään lukitussa ja valvotussa tilassa, jonne ei ahnehtijalla ole asiaa ilman asianmukaista vartiointia. Toki joulukalenterin säilyttäminen pankin tallelokerossa voi kuulostaa hieman liioitellulta, mutta toisinaan pakkokeinot ovat ainoa keino turvata kalenterin säilyminen koskemattomana joulukuuhun saakka. 

4) Naalijat

Naalijat ovat niitä inhottavia ihmishylkiöitä, jotka säästävät kaikkien luukkujen sisällön viimeiseen päivään saakka ja avaavat joulukuun 24. päivä koko kalenterin. Sitten he näyttävästi syövät ison kasan suklaata - mielellään niin, että saavat ympärilleen yleisön, jonka kanssa oman saaliin voi jättää jakamatta ilman minkäänlaista omantunnon pistosta. Naalijan alhainen nautinto tulee niistä nälkäisistä ja kateellisista katseista, joita hän tienaa omalla "säästeliäisyydellään". 

Naalijat toimivat samalla tavoin kaikessa. Jos porukalla ostetaan karkkia, naalijat odottavat, kunnes muiden pussit on syöty ja aloittavat vasta sen jälkeen, koska tyydytys ei suinkaan tule sokerista, vaan kateudesta. Jos poikaporukalla ollaan saunomassa, niin naalija katselee kaikessa rauhassa, kun muut juovat oman osuutensa loppuun ja aloittavat juopottelun vasta seuraavana aamuna muiden kärsiessä kohmelosta. Kerrassaan ärsyttäviä tyyppejä kaiken kaikkiaan.

Naalija on kalenterityypeistä ainoa, joka ansaitsee kumppanikseen ahnehtijan, joka hotkia naalijan kalenterin sisällön ennen joulukuuta. 

5) Itse säntillisyys

Itse säntillisyydelle kalenterin avaaminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan kokonainen prosessi. Se alkaa sillä, kun kalenteri kiinnitetään seinälle juhlallisin menoin. Perheelle pidetään puhe vuoden hienoimman ajan alkamisesta ja samalla samettiverhojen takaa paljastetaan vuoden kalenteri. 

Joulukuun ensimmäisen päivän aamuna koko perhe herätetään tasan kello kuusi katsomaan, kuinka perheen pää raottaa valkoiset haskat kädessään antiikkisapelilla ensimmäisen luukun auki ja nauttii pienen pienen suklaapalan yhdessä perheen kesken. Loppuun vielä hillityt aplodit ja sen päälle lauletaan yhdessä "En etsi valtaa, loistoa". 

Säntillisyyden saa raivoihin sillä, että ei avaa omia luukkujaan joka päivä samaan aikaan. On suoranainen kauhistus, ellei jopa maanpetos, jos joinakin päivinä jättäisi luukut avaamatta ja avaa vaikka parina päivänä useamman luukun kerralla. Säntillisyyden mielestä luukuissa on numerot siksi, että tyhmempikin tietää, minä päivänä luukkuu kuuluu avata. 

6) Tosikot

Kaikista ärsyttävin kalenteri-tyyppi on kuitenkin tosikko. Tosikon mielestä joulukalenterit kuuluvat lapsille ja aikuisille suunnatut kalenterit ovat pelkkää joutavaa rahanhaaskausta ja turhuutta. Tosikko tuhahtelee lasten riemulle, kun he avaavat luukkuja. Yleensä tosikko toteaakin lapsille lakonisesti, että kalenterin hinnalla saisi kaupasta ison kasan - ja vielä parempaa suklaata. 

Mutta tosikkoakin pitää ymmärtää. Todennäköisesti heidän traumansa juontaa juurensa kaukaa lapsuudesta. Ehkä he ovat juuri niitä lapsia, joiden suklaat kalenterista söi ahne äiti tai isä - tai sitten lapsuuden kalenteri ei sisältänyt sellaisia yllätyksiä, mitä televisio-mainokset lupasivat. Joka tapauksessa harvoin tosikkokaan on tarkoituksella paha - ärsyttävä kylläkin. Tosikon mielen voi kääntää vain se, että he kokevat samanlaista riemua kuin lapset. Ehkä tosikolle olisi hyvä hankkia niin sanottu "traumakalenteri" - se voi olla vaikka 24 pienpanimo-oluen kalenteri, joka saa tosikonkin suupielet pieneen hymyyn joulun hengessä. 

Varmaan nämä tyypit kuulostavat tutuilta - jokainen tunnistaa tuttavapiiristään ainakin yhden moisista veijareista. Itsekin olin pitkään tosikko - mutta lasten saamisen myötä olen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Minusta joulukalenterit ovat harmitonta hupia ja niillä on paikka kaikkien joulunodottajien sydämessä. Ja näin vanhemman silmin kalentereiden paras puoli on se, että joulukuussa ei lapsia tarvitse koskaan erikseen herätellä aamuisin tai houkutella syömään aamupalaa. Lupaus kalenterisuklaan makeasta jälkiruuasta nostaa lapset automaattisesti sängystä ennen herätyskellon sointia. 

Hyvää joulunodotusta kaikille!

Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 

Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero. 

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi

Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille.