Suhteet 2.0

 

Kehittyvälle ja onnellisuuteen pyrkivälle elämälle ominaista on liikkua. Kontrasti syntyy siitä, että elämä pyrkii staasiin eli vakiinnuttamaan asiat kulkemaan toistuvasti samaa rataa. Rutiinit tuovat turvaa ja luovat vakautta, mutta samalla pysäyttävät liikkeen.

Uuden ajan tunnusmerkkejä on, että elämän suunnan ei edes tavoitella olevan lineaarinen ja vertikaalinen. Kun aloitin työelämässä 25 vuotta sitten, ainoat tavoitteeni olivat vakituinen työ ja nousujohteinen ura. Se elämäntapa uuvutti minut ja teki elämästä epämukavaa. Itselle epärealististen ja sopimattomien tavoitteiden vuoksi jouduin urille, jotka ahdistivat. Oli hankalaa taistella vastaan, kun kuitenkin toteutin elämäntapaa, jota minulta odotettiin. Se, mitä minun piti muutoksen eteen tehdä, oli onnellistua ja muuttaa elämäntapaa itselle sopivaksi, vaikka se sukupolvikokemusta vastaan sotikin.

Tuo vanha elämäntapa on nykysukupolvien myötä romutettu. Työelämän vakaus on vähentynyt kaikilla aloilla niin paljon, että kukaan ei oikeasti usko eläkevirkoihin. Ensinnäkään tulevaisuudessa ei tule olemaan eläkkeitä ja toisaalta, nopeat suhdanteiden tai vaikka maksupohjan muutokset tekevät jopa vakaasta virkamiestyöstä epävarmaa. Lopulta nekin alat, joilla työllisyys olisi taattu (vaikkapa hoitotyö), rikkovat pysyvyyden ja staattisuuden sisäisellä epävarmuudella.

Moderni työelämä koostuu nopeammista sykleistä. Syklien takana ovat työnantajan puolelta markkinoiden virtaukset ja yksilöiden puolelta elämäntavan muutokset. Nyt työelämän aloittavat tavoittelevat toisenlaista uraa – tai uria kuin minä aikoinaan. Sitoutuminen mihinkään työhön, ei ole tarkoituksella pysyvää. Työelämässä on erilaisia vaiheita ja siirtymiä tehdään eri suuntiin. Vertikaalisen siirtymän sijaan siirrytään lineaarisesti tehtävästä toiseen oman mielenkiinnon mukaan. Toisaalta taas välillä voi olla tarve siirtyä lineaarisesti alaspäin. Otetaan ”happihyppyjä” oravanpyörästä ja tehdään pari vuotta töitä matalammalla sykkeellä tai ollaan sivussa koko työelämästä. Helposti vaihdetaan tehtäviä kevyempiin tai sitten muutetaan kokonaan toisella alalle, jotta oma energiataso saadaan säilytettyä.

Tavoitteina yksilöllisyys, vapaus ja joustavuus

Työelämän päämäärät ovat muuttuneet. Pysyvyyden ja turvallisuuden sijaan korostetaan tarvetta saada työelämästä taloudellista tukea muulle elämälle. Työlle ei enää haluta uhrata aikaa ja energiaa, joka olisi pois yksityiselämästä. Ajan ja energian säästön vuoksi ollaan valmiita antamaan periksi rahallisista tekijöistä. Ajasta on tullut rahaa tärkeämpää.

Toisaalta taas työpäivän sisältöön halutaan jotain lisää. Jos työlle uhraa kolmanneksen elämästään, siitä pitää voida nauttia. Itse työn tulee antaa yksilölle enemmän kuin vain kylmää käteistä ja lomarahat. Yhä harvempi käy työssä rahan takia. Tai sitten työpäivän tarkoitus on vain tuottaa rahaa esim. harrastuksille, matkustamiselle tai muulle itselle merkittävämmälle. Samalla se tarkoittaa, että sitoutuminen työhön on todella ohutta.

Työnantajat ovat monilla aloilla ottaneet hopealusikan kauniiseen kouraan ja rakentaneet työhön enemmän joustoa. Työn tekeminen ei välttämättä tapahdu enää työpaikalla – tai edes samassa kaupungissa tai maassa. Koronasulkujen vuodet opettivat paksukalloisemmankin työnantajan siihen, että työn tulosten ja fyysisen läsnäolon yhteys on olematon. Ihminen, joka ei halua sitoutua työhön ja luistelee, tekee sen samalla tavalla toimistossa kuin kotonaankin.

Myös työn suorittamisen ja ajan välinen yhteys rapautuu. Enää ei ole tarkkaa työaikaa. Minimissään se tarkoittaa joustavaa työaikaa, jossa työn aloitus ja lopetus tehdään sovitussa toleranssissa. Tulevaisuudessa työn ja ajan yhteys katkeaa kokonaan. Työn muuttuessa aika onkin oikeastaan huono mittari tulosten mittaamiseen. Aikaa olennaisempaa on kytkeä työn mittaaminen tavoitteisiin tai suoritteisiin. Työnantajilta se vaatii sitä, että työtä pystytään mittaamaan luotettavasti, aukottomasti ja tasa-arvoisesti eri tekijöiden kesken.

Pulaan joutuvat alat, joilla tuotanto on vakioitua ja pyörii 24/7. Suorittavaa tehdastyötä on hankalaa siirtää kotiin ja tuotannon pyöriessä koko ajan, ei työaikojen joustoa voida toteuttaa. Nämä alat joutuvat ponnistelemaan todella lujaa kilpailussa tulevaisuuden tekijöistä. Myös perinteisesti hyväpalkkaiset alat, ovat vaarassa joutua pulaan, kun taistellaan työvoiman saatavuudesta. Kun raha ei enää kiinnosta, on haastavaa saada myytyä kolmessa vuorossa katkeamattomasti tehtävää työtä nuoremmille.

Vielä suuremmassa suossa seisoo hoitoala. Onneton johtaminen, heikentynyt rahoituspohja ja suoranainen työntekijäpula syövät koko alan mainetta. Vanhat tekijät lopettavat, uusia ei tule – ja mikä pahinta, jopa koulutuspaikat jäävät tyhjiksi. Se tarkoittaa jäljelle jäävien kuorman kasvua ylisuureksi ja lopulta viimeisetkin poistuvat rivistä uupumisen takia. Harvojen rivien täyttäminen jatkuvilla ylitöillä on kuin housuun kuseminen pakkasella – lämmittää hetken, mutta halvaannuttaa lopussa.

Työn merkitys kokonaisuutena tulee pienenemään. Toivottavasti tulevaisuudessa päästään tilanteeseen, jossa ihmisen asemaa ei mitata työn kautta, eikä yksilön identiteetti rakentuisi enää niin voimakkaasti siihen, mitä hän tekee elääkseen. Nykyisin kun tapaamme uuden ihmisen, pyrimme rakentamaan hänestä kuvaa usein sillä, että tiedustelemme, mitä hän tekee työkseen. Tulevaisuudessa toivottavasti toisin.

Yksilöllisyyden korostuminen tuottaa harmaita hiuksia myös työehtosopimusten tekemiseen. Työelämän vaateiden muuttuessa yksilöllisemmiksi, on entistä vaikeampaa sopia työehtoja massojen kautta. Kyse ei ole ehtojen tasosta, vaan joustavuudesta ja yksilöllisyydestä. Tähän saakka työehtosopimusten sokkelina on ollut sopiminen palkoista ja rahallisista korvauksista. Tulevaisuudessa raha-asioiden merkitys pienenee ja tilalle tulee tarve sopia työelämän joustoista – missä työtä tehdään, milloin sitä tehdään, millaisia vapaita on mahdollista pitää tai kuinka työntekijä voi liikkua tehtävästä toiseen. Kuinkas nämä niputetaan yhteen kovakantiseen kirjaan?

Kokonaisuutena yksilöllisyyden korostuminen tekee hallaa liittoajatukselle. Yksilöt eivät helposti koe haluavansa olla osa isompaa joukkoa. Vaikka luulisi, tämä ei helpota työnantajien taakkaa. Taistelu hyvistä tekijöistä kovenee ja monilla aloilla syntyvät työntekijöiden markkinat. Tällöin työehtosopimusten ulkopuolinen riisto ei olekaan mahdollista, vaan riistäjäksi muuttuu työntekijä. Vaikka tällä hetkellä asia näyttää mahdottomalta, niin tämä tulee tapahtumaan myös hoitoalalla. Jossain vaiheessa hoitovaje kasvaa niin suureksi, että neuvotteluissa syöttövuoro siirtyy työntekijöille.

Entäs ne parisuhteet?

Yksityiselämässä työn ulkopuoliset suhteet pirstoutuvat. Perinteisen ydinperhemallin tilalle syntyy uusia parisuhde- ja perhemalleja. Tulevaisuudessa ei välttämättä sitouduta yhteen kumppaniin. Sitoutumisen taso kevenee ja toisaalta taas kumppanien määrä voi olla jotain muuta kuin yksi. Suhteet eivät ehkä perustu yhteiseen osoitteeseen, vaan pelkästään sopimukseen olla yhdessä, kunnes toisin todetaan. Tässäkin yksilöllisyys korostuu ja samaan aikaan ”sallittu normisto” muuttuu. Ero vanhojen ja uusien normien välillä kasvaa ja sukupolvien välinen ymmärrys toistensa elintavoista hämärtyy. Yhtä paljon kuin nuorempien on hankala ymmärtää, miksi pitäisi pakolla sitoutua avioliittoon, joka ei toimi, voi vanhempien olla vaikea ymmärtää polyamorista tai vapaata avioliittoa. Ennen ymmärrystä pitäisikin tulla salliminen.

Parisuhteista haetaan eri asioita kuin ennen. Vakauden ja lisääntymisen sijaan suhteiden tehtävä on tuottaa onnellisuutta kahdelle (tai useammalle) yksilölle. Ennen yksilöt palvelivat parisuhdetta – nykyisin taas suhde palvelee kahta yksilöä.

Ennen puhuttiin avioparien yhteenkasvamisesta. Nykyään ideaalitilanteessa tavoitellaan sitä, että kaksi yksilöä kasvaa samaan suuntaan.

Suhteiden toivotaan jättävän tilaa omalle ajalle ja tilalle. Omat harrastukset, ystävät ja pidemmälle vietynä omat, erilliset asuinpaikat, vaikka eläisikin parisuhteessa. Suhde toimii niin kauan kuin toisen kanssa on mukavaa ja niin kauan kuin suhde sallii oman kasvun ja vapauden. Perinteisen parisuhdemallin kautta tätä on hankalaa ymmärtää. Siksi tarvitaankin uudenlaista näkemystä ja uusia suhdemuotoja.

Jatkuvuuden kannalta tilanne on monimutkainen. Suhteeseen on hankala hankkia lapsia, jos suhteen kesto on häilyvä. Lapsi on edelleen parinkymmenen vuoden kestotilaus, jota ei voi perua. Ja tällaisen sitoutumisen yhteensovittaminen vaihtuviin parisuhteisiin kuulostaa monimutkaiselta. Ja samalta se näyttää myös syntyvyystilastoissa. Lapsia syntyy vuosi vuodelta vähemmän.

Uudet parisuhteet

Parisuhteiden yksi olennainen olemassaolon peruste on ollut seksuaalisuuden toteuttaminen. Seksi kuului pitkään vain pariskuntien yhteiseen, salattuun elämään ja sitä on toteutettu kahden kesken. Tähän syynä on ollut avioliiton toimiminen jatkuvuuden alustana ja toisaalta parisuhteen ja kirkon välinen vahva yhteys. Miehen ja naisen välinen, kahdenkeskinen, parisuhde noudattaa kirkon perinteistä kaavaa ja se on määrittänyt normia, johon on pyritty. Nyt kun kirkon side yksilöihin löystyy tai jopa katkeaa, muodostuvat parisuhteet vapaammista lähtökohdista. Parisuhteissa yksilö hakee maksimihyötyä itselleen ja sitä kautta ne muodot, jossa tuo hyöty toteutuu.

Rakkaus ja onnellisuus on yhtä lailla sallittua miehen ja naisen sijaan myös miesten tai naisten välisille suhteille. Rakkaus ei tunne sukupuolta, eikä onnellisuus katso genitaaleja.

Parisuhteisiin tulee myös uusia muotoja. On ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa, mutta eivät halua asua yhdessä. Yhteistä kotia ei perusteta mihinkään, mutta kahdenkeskiseen parisuhteeseen sitoutuminen on yhtä vahvaa kuin saman katon alla. Toiset taas eivät halua sitoutua yhteen kumppaniin, vaan perustaa polyamorisia suhteita, joissa kumppaneita on useampia. Ja jotkut taas haluavat sitoutumisen tason olevan joillain tasolla kiinteää ja toisaalta vapaata. Avoimissa suhteissa on mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seksuaalisuutta useampien kumppaneiden kanssa yhdessä sovituin säännöin.

Uudet parisuhdemuodot tuntuvat omasta näkökulmasta oudoilta, mutta ymmärrän taustan. Yksilöllisen elämäntavan toteuttaminen vaatii rohkeutta muokata normeja ja rohkeutta toteuttaa itseään. Individualistisen ajattelutavan takana on löytää itselle sopivin elämäntapa ja sen toteuttamistapa.

Jos vertaa perinteistä ydinperhe- ja parisuhdemallia yksilöllisen elämäntavan normeihin, on helppo ymmärtää, miksi perinteinen malli vaikuttaa ahtaalta. Kun mihinkään ei haluta sitoutua pysyvästi, miksi parisuhde olisi erilainen?

Perinteisen parisuhdemallin kriisi?

Tutkimusten mukaan uskollisuus on parisuhteissa edelleen korkealle arvostettu ominaisuus. Jos tuota verrataan uusiin parisuhdemuotoihin, tulee mieleen, että myös perinteisen parisuhteen sivuseiniä on ollut pakko väljentää uskollisuuden toteutumiseksi.

Uskon (ja pyhästi toivon), että tämän päivän suhteissa kommunikaatio toimii aiempia sukupolvia paremmin. Myytti puhumattomasta suomalaisesta miehestä, on toivottavasti samassa romukopassa asemaansa alistuvan vaimon kanssa. Puhumalla omista haluista ja toiveista saadaan myös perinteisissä parisuhteissa toteutettua enemmän yksilön haavemaailmaa suhteen kaikilla tasoilla. En usko perinteisen parisuhteen katoavan mihinkään. Edelleen löytyy ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa pysyvästi ja edelleen on pariskuntia, jotka haluavat keskenään tuottaa jälkeläisiä yhteiseen kotiin.

Mutta samalla hyväksyn sen, että suhteiden kirjoon tulee perinteisen mallin rinnalle myös muita suhdemuotoja. Uskon hyvin vahvasti yksilön onnellisuuteen ja onnellisuuden tavoitteluun yhtä lailla työ- kuin parisuhteissa. Elämässä ei juuri muita tärkeitä päämääriä ole kuin löytää itselle onnellisin tie, jota kulkea. 

Ja keski-ikäisesti sanottuna – se, mikä ennen tuomittiin pervoiluna, on tulevaisuuden normaalia monimuotoisuutta. Parempi vain adaptoitua.