Oikealle mennään ja Natoon tullaan

 

Takana on hurja viikko, kun samaan kalenterisuoraan osuu Suomen ruutuhyppy piirun verran oikealle sekä lopullinen siirtyminen länsiliittouma NATO:n sääsuojan alle. Natosta en edes aloita kirjoittamaan vielä, mutta vaalitulosten jälkeinen laskeuma on hyvä ruotia läpi hieman tarkemmin. 

Vaaleissa Suomen demokratiaa kunnioittava kansa halusi siirtää tähtäintä pari napsua oikealle. Vaikka nyt jo entinen pääministeripuolue sai voitoksi laskettavan tuloksen, oli se pronssisijallaan selvä vastaantulija. Legendaarinen kansan karttuinen käsi kuritti Marinin joukkoja ja nosti valtaan Kokoomuksen johtaman oikeiston.

Demokratia on siitä jännä järjestelmä, että siinä yksi vaikuttamisen pelimerkki annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle ja he käyttävät tuota pelimerkkiään vapaasti parhaan ymmärryksensä ja tietonsa mukaan. Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan lähtien, eikä lopputuloksesta vaalien jälkeen juuri epäselvyyttä jää. Kansa on puhunut, joten pulinat pois.

Vaalien lopputulos ei koskaan ole kaikille mieleinen, eikä suomalaisissa vaaleissa oikeasti kukaan voita. On vain osapuolia, jotka häviävät vähemmän kuin toiset. Monipuoluejärjestelmässä lopputulos on aina tavalla tai toisella kompromissi – ja meistä kaikki tietävät, että kompromissin määritelmä on lopputulos, joka sopii yhtä huonosti kaikille.

Pitkää voittokrapulaa ei Kokoomuksessa kannata potea, sillä pääministeriksi nousevalla Orpolla on voitosta huolimatta todella kinkkinen palapeli kasattavana. Kun aiemmin hallitukseen on hinguttu hinnalla millä hyvänsä, on tällä kertaa puolueesta jos toisestakin tullut ilmoituksia, että hiekkalaatikolle kyllä mennään, jos leikkikaverit ovat mieleisiä. Suomalaisessa valjussa ja harmaansävyjä hipovassa päivänpolitiikassa kumppaneiden esivalinta on suhteellisen harvinaista.

Sinipunaa, syvänsinistä vai jotain muuta?

Riittävän vahvaa hallituskoalitiota voi olla hankalaa löytää. Demareiden kanssa Kokoomus joutuu paikkailemaan ensin omia jälkiään. Neljän vuoden äänekäs ja jopa häiriköiväksi koettu oppositiopolitiikka on tulehduttanut välit SDP:hen, eikä asiaa todennäköisesti auta edes Sanna Marinin lähtö puolueen johtopaikalta. Ja muutenkin demareilla tuntuu nyt olevan vallassa ”korjatkoon, kun osasivat valittaakin”-mentaliteetti. Luottamusta ei helpolla synnytetä – puolin eikä toisin.

Perussuomalaiset taas ponnistivat kakkospaikalle ja heidän kanssaan ongelmat ovat toisenlaiset. Äänimäärä oikeuttaisi selkeästi pääsemään hallituspuolueeksi, mutta Kokoomuksen ja Perussuomalaisten syvänsininen koalitio ei vielä enemmistöön riitä. Sitä loppuosaa onkin sitten haastavaa löytää. Perussuomalaisten kanssa ei kukaan muu kuin Kokoomus halua leikkiä (ja Kokoomuskin hieman väkinäisesti hymyillen). Vanhasta natsileimasta pelätään edelleen tarttuvan väriä puhtoisiin käsiin.

Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, Kokoomus takaisi sille taatusti vaalivoiton seuraavissa vaaleissa. Kun katsotaan eduskuntavaalien linjaa taaksepäin, ovat persut nousseet takasuoralta kuin Pekka Vasala Münhenissa 1972. Heiltä puuttuu mestaruusvyöstä enää se kirkkain mitali eli vaalivoitto ja pääministerin lähtöpaikka hallitusneuvotteluihin. Perussuomalaisten voima kasvaa oppositiossa räksyttämisestä. Dialogi ei suoranaisesta perustu minkään asian korjaamiseen, vaan epäkohtien esittämiseen ja äänekkääseen julkituontiin. Parisuhteissa tämä taktiikka tunnetaan nimellä ”nalkutus”. Tällaista taktiikkaa palvelee parhaiten vastuuton oppositioasema takavasemmalla - tai tässä tapauksessa takaoikealla. Kansa näistä soraäänistä kuitenkin tuntuu pitävän – eivät Perussuomalaisten vaalivoitot vahingossa synny. Äänien takana on yhtä paljon halua muutokseen kuin myös protestia nykyisiä valtapuolueita kohtaan.

Oppositiossa Perussuomalaiset olisivat nykykannatuksellaan todella ikävä ankkuri mille tahansa hallituskoalitiolle. Pahimmillaan se voisi vetää koko hallituslaivan mukanaan pohjaan. Ja sitä ei nykyisessä epävarmuuden maailmassa soisi Suomelle tapahtuvan. Rahamarkkinat haistelevat poliittisia tuulia herkästi ja poliittinen epävarmuus voi pahimmillaan heijastua valtionlainojen korkoihin tai rahan saamiseen. No toisaalta oikeistohan on ennen vaaleja luvannut velan kasvattamisen loppuvan, joten lisälainalle ei pitäisi seuraavaan neljään vuoteen olla juuri tarvettakaan.  

Neljä vuotta oppositiossa kasvattaisi hiljaisen kansan raivoa ja pahimmillaan myrsky lyö korville jo presidentinvaaleissa 2024. Jos hallitus vielä jossain vaiheessa saadaan kasaan, niin presidenttipeli alkaa luultavasti heti sen jälkeen. Tällä hetkellähän ei yhdelläkään puolueella ole vielä siihen lähtöön uskottavia tarjokkaita.

Aatteellisesti vanhakantaiset keskustalaiset

Keskustalle nämä vaalit olivat eräänlainen vedenjakaja. Kun tuki jopa vahvimmilla kannatusalueilla pohjoisessa suli, on selvää, että Keskustan puiset jalat alkavat olla niin hauraat, että kannatus vajoaa muiden pienpuolueiden tasolle vaali vaalilta. Tätä kehitystä on vaikea pelastaa millään. Ongelmana on aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon ikääntyminen ja kannatuspohjan kapeneminen. Kohta ei ole enää, ketä edustaa, eivätkä edustettavatkaan usko enää tupailtojen marinoimaan mantraan. Kannattajapohja rapautuu muutenkin jo luonnostaan, kun puoluekirjan omistajat alkavat löytyä enimmäkseen maakuntalehtien sunnuntainumeroista etusivujen sijaan takasivujen kalleimmista ilmoituksista.

Vähän samaa tautia on edessä myös SDP:llä. Kun kurkkaa viime vaalien menestyksen taakse, huomaa, että Marinin takana on pitkä tyhjä väli ennen seuraavia kansansuosikkeja. Marinin persoona ja puolueen vahva henkilöityminen hänen fasadiinsa saivat demarit näyttämään hetken uudistuneelta. Mutta jos keulakuva väistyy, miten korjataan imagomaailman vanhanaikaisuus? Jos verrataan Kokoomukseen, ei nuorennusleikkaus ole yhtä laaja ja aatemaailmaan osuva.

Politiikan kauniit ja rohkeat

Kokoomus on onnistunut brändäämään politiikkansa nuoriin menestyjiin ja he ovat löytäneet riveihin tasaisella tahdilla uusia tähtiä. Kaakkois-Suomen Antti Häkkänen yhtenä hyvänä esimerkkinä. Kokoomuksen suurin ongelma ehkä onkin puheenjohtaja Orpo, josta kanta-kokoomuslainen setämäisyys huokuu. Seuraavina neljänä vuotena ei odotettavissa todellakaan ole tyhjänpäiväisiä bilekohuja, vaan enemmänkin setämäisiä iskä-vitsejä. Fiksu peliliike olisi tehdä ”Rinteet” ja vaihtaa vetäjää lennosta vaikka Häkkäseen, jolla vetoa äänestäjien keskuudessa riittää. Jo pelkkä henkilökohtaisten äänimäärien tarkastelu paljastaa, ettei Orpo tule olemaan koko kansan pääministeri.

Tietyllä tavalla Suomessa olisi tilausta yhdelle keskiluokkaisten, keski-ikäisten, keskivertokansalaisten puolueelle. Aatemaailmassa mikään nykypuolueista ei suoraan vastaa sitä lifestyleä, mitä esim. milleniaalit elävät. Honottamalla eläkeuudistuksista ja hyvinvointivaltiosta kyllä miellytetään päälle viisikymppisiä, mutta nuorisolle sekä keski-iän alaikäryhmille retoriikka on kuin puhuisi kirkkolatinaa savolaisille. Mistä löytyy äännenkannattaja nopeasykliselle, vaihtelunhaluiselle ja itsenäisesti pärjäämään tottuneelle sukupolvelle?

Onko oikeistohallitus riski?

Totta kai noin suuri kertasiirtymä suoraan oikealle saa vanhan sosiologin kulmat hieman kurtistumaan. Se kertoo jotain tyytymättömyydestä sekä siitä, että oloihin kaivataan nopeaa ja radikaalia muutosta. Näidenkään vaalien äänestysprosentti ei ollut niin matala, etteikö vaalitulosta voisi pitää relevanttina. Ja kun ajatellaan vielä Perussuomalaisten voittoa suhteessa siihen, että vaaleissa ei pelkästään äänestetty persujen puolesta, vaan myös persujen voittoa vastaan. Tätä ei montaa kertaa ole suomalaisissa vaaleissa nähty.

Poliittista historiaa katsottaessa on ääriliikkeiden (vasemmiston tai oikeiston) voitto ollut merkki yhteiskunnan nopeasta muutoksentarpeesta. Kun olot ovat vakaat ja huolia ei taivaalla näy, kelpaa valtakunnan johtoon mikä tahansa humppapumppu, mutta kun meno kovenee, alkaa johtajistolle tulla kasvava paine tehdä asioille jotain. Kovat ajat vaativat kovia johtajia.

Hallitus syntyy varmasti – sen koalitiokin selviää varmasti jossain ajassa. Hallitus tulee olemaan pienoiskuva eduskunnasta, joka taas on pienoiskuva kansasta, joka taas ei koskaan ymmärrä omaa parastaan. Suomalainen edustusjärjestelmä on onneksi luonteeltaan hidasta ja pieniliikkeistä. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa tai vallassa mikä puolue hyvänsä, ei neljässä vuodessa saa isoa vahinkoa aikaan – etenkin, kun nykyisin vaalikauden ensimmäinen vuosi menee opetellessa ja viimeinen vuosi käytetään valmistautuessa tuleviin vaaleihin.

Meillä jokainen hallituskoalitio perustuu voiman ja vastavoiman lakiin ja edustuksellisella demokratialla on onneksi taattu se, ettei yksikään puolue tai puoluejohtaja voi syöstä koko maata perikatoon, vaikka sitä yrittäisi. Toisin kuin naapurimaassamme, jossa yksi sekopää voi vetää koko kansan viemäristä alas – enkä tarkoita nyt Ruotsia.