Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste eduskuntavaalit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eduskuntavaalit. Näytä kaikki tekstit

lauantai 8. huhtikuuta 2023

Oikealle mennään ja Natoon tullaan

 


Takana on hurja viikko, kun samaan kalenterisuoraan osuu Suomen ruutuhyppy piirun verran oikealle sekä lopullinen siirtyminen länsiliittouma NATO:n sääsuojan alle. Natosta en edes aloita kirjoittamaan vielä, mutta vaalitulosten jälkeinen laskeuma on hyvä ruotia läpi hieman tarkemmin. 

Vaaleissa Suomen demokratiaa kunnioittava kansa halusi siirtää tähtäintä pari napsua oikealle. Vaikka nyt jo entinen pääministeripuolue sai voitoksi laskettavan tuloksen, oli se pronssisijallaan selvä vastaantulija. Legendaarinen kansan karttuinen käsi kuritti Marinin joukkoja ja nosti valtaan Kokoomuksen johtaman oikeiston.

Demokratia on siitä jännä järjestelmä, että siinä yksi vaikuttamisen pelimerkki annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle ja he käyttävät tuota pelimerkkiään vapaasti parhaan ymmärryksensä ja tietonsa mukaan. Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan lähtien, eikä lopputuloksesta vaalien jälkeen juuri epäselvyyttä jää. Kansa on puhunut, joten pulinat pois.

Vaalien lopputulos ei koskaan ole kaikille mieleinen, eikä suomalaisissa vaaleissa oikeasti kukaan voita. On vain osapuolia, jotka häviävät vähemmän kuin toiset. Monipuoluejärjestelmässä lopputulos on aina tavalla tai toisella kompromissi – ja meistä kaikki tietävät, että kompromissin määritelmä on lopputulos, joka sopii yhtä huonosti kaikille.

Pitkää voittokrapulaa ei Kokoomuksessa kannata potea, sillä pääministeriksi nousevalla Orpolla on voitosta huolimatta todella kinkkinen palapeli kasattavana. Kun aiemmin hallitukseen on hinguttu hinnalla millä hyvänsä, on tällä kertaa puolueesta jos toisestakin tullut ilmoituksia, että hiekkalaatikolle kyllä mennään, jos leikkikaverit ovat mieleisiä. Suomalaisessa valjussa ja harmaansävyjä hipovassa päivänpolitiikassa kumppaneiden esivalinta on suhteellisen harvinaista.

Sinipunaa, syvänsinistä vai jotain muuta?

Riittävän vahvaa hallituskoalitiota voi olla hankalaa löytää. Demareiden kanssa Kokoomus joutuu paikkailemaan ensin omia jälkiään. Neljän vuoden äänekäs ja jopa häiriköiväksi koettu oppositiopolitiikka on tulehduttanut välit SDP:hen, eikä asiaa todennäköisesti auta edes Sanna Marinin lähtö puolueen johtopaikalta. Ja muutenkin demareilla tuntuu nyt olevan vallassa ”korjatkoon, kun osasivat valittaakin”-mentaliteetti. Luottamusta ei helpolla synnytetä – puolin eikä toisin.

Perussuomalaiset taas ponnistivat kakkospaikalle ja heidän kanssaan ongelmat ovat toisenlaiset. Äänimäärä oikeuttaisi selkeästi pääsemään hallituspuolueeksi, mutta Kokoomuksen ja Perussuomalaisten syvänsininen koalitio ei vielä enemmistöön riitä. Sitä loppuosaa onkin sitten haastavaa löytää. Perussuomalaisten kanssa ei kukaan muu kuin Kokoomus halua leikkiä (ja Kokoomuskin hieman väkinäisesti hymyillen). Vanhasta natsileimasta pelätään edelleen tarttuvan väriä puhtoisiin käsiin.

Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, Kokoomus takaisi sille taatusti vaalivoiton seuraavissa vaaleissa. Kun katsotaan eduskuntavaalien linjaa taaksepäin, ovat persut nousseet takasuoralta kuin Pekka Vasala Münhenissa 1972. Heiltä puuttuu mestaruusvyöstä enää se kirkkain mitali eli vaalivoitto ja pääministerin lähtöpaikka hallitusneuvotteluihin. Perussuomalaisten voima kasvaa oppositiossa räksyttämisestä. Dialogi ei suoranaisesta perustu minkään asian korjaamiseen, vaan epäkohtien esittämiseen ja äänekkääseen julkituontiin. Parisuhteissa tämä taktiikka tunnetaan nimellä ”nalkutus”. Tällaista taktiikkaa palvelee parhaiten vastuuton oppositioasema takavasemmalla - tai tässä tapauksessa takaoikealla. Kansa näistä soraäänistä kuitenkin tuntuu pitävän – eivät Perussuomalaisten vaalivoitot vahingossa synny. Äänien takana on yhtä paljon halua muutokseen kuin myös protestia nykyisiä valtapuolueita kohtaan.

Oppositiossa Perussuomalaiset olisivat nykykannatuksellaan todella ikävä ankkuri mille tahansa hallituskoalitiolle. Pahimmillaan se voisi vetää koko hallituslaivan mukanaan pohjaan. Ja sitä ei nykyisessä epävarmuuden maailmassa soisi Suomelle tapahtuvan. Rahamarkkinat haistelevat poliittisia tuulia herkästi ja poliittinen epävarmuus voi pahimmillaan heijastua valtionlainojen korkoihin tai rahan saamiseen. No toisaalta oikeistohan on ennen vaaleja luvannut velan kasvattamisen loppuvan, joten lisälainalle ei pitäisi seuraavaan neljään vuoteen olla juuri tarvettakaan.  

Neljä vuotta oppositiossa kasvattaisi hiljaisen kansan raivoa ja pahimmillaan myrsky lyö korville jo presidentinvaaleissa 2024. Jos hallitus vielä jossain vaiheessa saadaan kasaan, niin presidenttipeli alkaa luultavasti heti sen jälkeen. Tällä hetkellähän ei yhdelläkään puolueella ole vielä siihen lähtöön uskottavia tarjokkaita.

Aatteellisesti vanhakantaiset keskustalaiset

Keskustalle nämä vaalit olivat eräänlainen vedenjakaja. Kun tuki jopa vahvimmilla kannatusalueilla pohjoisessa suli, on selvää, että Keskustan puiset jalat alkavat olla niin hauraat, että kannatus vajoaa muiden pienpuolueiden tasolle vaali vaalilta. Tätä kehitystä on vaikea pelastaa millään. Ongelmana on aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon ikääntyminen ja kannatuspohjan kapeneminen. Kohta ei ole enää, ketä edustaa, eivätkä edustettavatkaan usko enää tupailtojen marinoimaan mantraan. Kannattajapohja rapautuu muutenkin jo luonnostaan, kun puoluekirjan omistajat alkavat löytyä enimmäkseen maakuntalehtien sunnuntainumeroista etusivujen sijaan takasivujen kalleimmista ilmoituksista.

Vähän samaa tautia on edessä myös SDP:llä. Kun kurkkaa viime vaalien menestyksen taakse, huomaa, että Marinin takana on pitkä tyhjä väli ennen seuraavia kansansuosikkeja. Marinin persoona ja puolueen vahva henkilöityminen hänen fasadiinsa saivat demarit näyttämään hetken uudistuneelta. Mutta jos keulakuva väistyy, miten korjataan imagomaailman vanhanaikaisuus? Jos verrataan Kokoomukseen, ei nuorennusleikkaus ole yhtä laaja ja aatemaailmaan osuva.

Politiikan kauniit ja rohkeat

Kokoomus on onnistunut brändäämään politiikkansa nuoriin menestyjiin ja he ovat löytäneet riveihin tasaisella tahdilla uusia tähtiä. Kaakkois-Suomen Antti Häkkänen yhtenä hyvänä esimerkkinä. Kokoomuksen suurin ongelma ehkä onkin puheenjohtaja Orpo, josta kanta-kokoomuslainen setämäisyys huokuu. Seuraavina neljänä vuotena ei odotettavissa todellakaan ole tyhjänpäiväisiä bilekohuja, vaan enemmänkin setämäisiä iskä-vitsejä. Fiksu peliliike olisi tehdä ”Rinteet” ja vaihtaa vetäjää lennosta vaikka Häkkäseen, jolla vetoa äänestäjien keskuudessa riittää. Jo pelkkä henkilökohtaisten äänimäärien tarkastelu paljastaa, ettei Orpo tule olemaan koko kansan pääministeri.

Tietyllä tavalla Suomessa olisi tilausta yhdelle keskiluokkaisten, keski-ikäisten, keskivertokansalaisten puolueelle. Aatemaailmassa mikään nykypuolueista ei suoraan vastaa sitä lifestyleä, mitä esim. milleniaalit elävät. Honottamalla eläkeuudistuksista ja hyvinvointivaltiosta kyllä miellytetään päälle viisikymppisiä, mutta nuorisolle sekä keski-iän alaikäryhmille retoriikka on kuin puhuisi kirkkolatinaa savolaisille. Mistä löytyy äännenkannattaja nopeasykliselle, vaihtelunhaluiselle ja itsenäisesti pärjäämään tottuneelle sukupolvelle?

Onko oikeistohallitus riski?

Totta kai noin suuri kertasiirtymä suoraan oikealle saa vanhan sosiologin kulmat hieman kurtistumaan. Se kertoo jotain tyytymättömyydestä sekä siitä, että oloihin kaivataan nopeaa ja radikaalia muutosta. Näidenkään vaalien äänestysprosentti ei ollut niin matala, etteikö vaalitulosta voisi pitää relevanttina. Ja kun ajatellaan vielä Perussuomalaisten voittoa suhteessa siihen, että vaaleissa ei pelkästään äänestetty persujen puolesta, vaan myös persujen voittoa vastaan. Tätä ei montaa kertaa ole suomalaisissa vaaleissa nähty.

Poliittista historiaa katsottaessa on ääriliikkeiden (vasemmiston tai oikeiston) voitto ollut merkki yhteiskunnan nopeasta muutoksentarpeesta. Kun olot ovat vakaat ja huolia ei taivaalla näy, kelpaa valtakunnan johtoon mikä tahansa humppapumppu, mutta kun meno kovenee, alkaa johtajistolle tulla kasvava paine tehdä asioille jotain. Kovat ajat vaativat kovia johtajia.

Hallitus syntyy varmasti – sen koalitiokin selviää varmasti jossain ajassa. Hallitus tulee olemaan pienoiskuva eduskunnasta, joka taas on pienoiskuva kansasta, joka taas ei koskaan ymmärrä omaa parastaan. Suomalainen edustusjärjestelmä on onneksi luonteeltaan hidasta ja pieniliikkeistä. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa tai vallassa mikä puolue hyvänsä, ei neljässä vuodessa saa isoa vahinkoa aikaan – etenkin, kun nykyisin vaalikauden ensimmäinen vuosi menee opetellessa ja viimeinen vuosi käytetään valmistautuessa tuleviin vaaleihin.

Meillä jokainen hallituskoalitio perustuu voiman ja vastavoiman lakiin ja edustuksellisella demokratialla on onneksi taattu se, ettei yksikään puolue tai puoluejohtaja voi syöstä koko maata perikatoon, vaikka sitä yrittäisi. Toisin kuin naapurimaassamme, jossa yksi sekopää voi vetää koko kansan viemäristä alas – enkä tarkoita nyt Ruotsia.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta



Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.


Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Rikkoontunut valtiomahti

 

Ai kuinka vihaankaan umpikliseistä sanontaa "politiikka on rikki". Mutta vaikka kuinka yritän, ei tätä nykyistä eduskunnan alamäkeä ja alennustilaa voi muuten fiksusti kuvata. Rikkihän se kellokin on, jos sitä pyörittävät rattaat eivät pyöri. Varmaan vaalien läheisyydestäkin johtuen iltapäivälehtien lööpit kertovat päivä toisensa jälkeen eri tasoisista ja eri vakavuusasteen tolloiluista. Vai mitäpä itse tuumitte siitä, että ikiomat vaaliruhtinaamme ovat otsikoissa syytettynä väärinkäytöksistä tai harmaalla alueella olevasta vilpistä, joka ei hyvää hallintotapaa edes hipaise?

Kansanedustaja 1:
"Vuokrasi asumiseen sopimattoman saunakamarin kaverinsa kanssa, jotta voisi nostaa korotettua kulukorvausta."
"Suuteli väkisin naapuripuoleen kansanedustajaa, josta johtuen joutui käräjille ja väkisinsuudeltu kansanedustaja päätyi lopulta niskaleikkaukseen."
"Rikkoi autonsa eduskunnan parkkihallissa. Parkkihallin sisäänkäyntiprotokollan osaamattomuus johti viidentoistatuhannen euron vahinkoihin, jotka meidän veronmaksajien olisi pitänyt korvata" Onneksi ei onnistunut.

Kansanedustaja 2:
"Piti itsensä kirjoilla Riihimäellä, jotta saisi nostettua kulukorvausta asuessaan oikeasti Helsingissä"
"Ajoi taksilla noin tuhat kertaa yhteensä aiheuttaen veronmaksajille yhteensä 22 000 euron laskun."
"Oli sairauslomalla eduskunnasta, mutta teki samaan aikaan kouluvierailuja, joista nosti erillistä palkkiota JA ajoi matkat noihin kouluvierailuihin vielä eduskunnan taksikortilla"

Kansanedustaja 3
"Plagioi yliopistotutkinnon päättötyön niin, että tekstistä noin 30% on kopioitu suoraan toisesta lähteestä" On siis käytännössä valemaisteri.

Ja näiden lisäksi kansamme edustajistossa istuu tälläkin hetkellä useampi edustaja, joka on saanut ja kärsinyt muun muassa rattijuopumus- tai ylinopeustuomioita tai muita eduskuntatyöhön mitenkään liittymättömiä töppöilyjä. Jotenkin kansalaisena sitä kuvittelee, että lakia säätävät osaisivat myös noudattaa sitä.

Minun käsitykseni mukaan kansanedustajan tulisi olla maineeltaan nuhteeton ja kansaa edustava. Tuota "edustavaa" voidaan tulkita kahdella eri tavalla. Toisaalta parlamentaarikkomme tulisi olla kansan näköinen (Ei siis Tapanin!) ja kuvata sitä, miltä Suomi pienoiskoossa näyttää, vikoineen ja virheineen. Toisaalta taas parlamentaarikon tulee olla edustava, siis esittelykelpoinen.
Kansanedustajien pitäisi olla esikuvia meille tavallisille veronmaksajille. Nuo kolme edellä mainittua tapausta näyttävät huonoa esimerkkiä, kuinka meidän tulisi arjessamme toimia. Moiseen pystyisi ilman kansanedustajan valtakirjaakin. Kansanedustajat eroavat meistä tavallisista asfaltinpolkijoista sillä, että heidän kuuluisi osoittaa esimerkkiä, kuinka arjessa toimitaan rehellisesti ja lakeja noudattaen.

Demokratia kärsii urpoilusta

 

Suurinta hallaa nämä urpoilevat kansanedustajat tekevät edustukselliselle demokratialle. Jos valtaa käyttävät käyttävät valtaa väärin ja täysin omaksi edukseen, ei lopulta kukaan usko systeemin toimivan. En minäkään luota edustuslaitokseemme samalla tapaa kuin aikana ennen kaukojuhantaloja, tonyhalmeita ja teuvohakkaraisia. Nuo muutamat kurahousut ovat saattaneet koko laitoksen maineen lokaan. Ja jos edustuksellisessa demokratiassa kansa ei luota johtajiinsa, silloin edustuslaitoksen toiminnalle ei ole perustetta.

Ongelma tulee siinä, että tulevaisuudessa kansanedustajiksi ei hakeudu enää se paras prosentti. Politiikan ammattilaiset korvautuvat huomionhakuisilla tyrkyillä ja henkilöillä, joille vaikuttamista tärkeämpää on pysyä torstaisin seiskan kuvissa. Lopulta eduskunnasta tulee ainoastaan yksi ikkuna näkyä valtakunnan kokoisessa julkisuudessa - politiikan BB-talo.

Eikä tämä positiivisesti vaikuta äänestysintoonkaan. Vaikka luulisi, että kansanedustajien örveltäminen kannustaisi protestiin ja siten suurempaan äänestysvilkkauteen, niin vaikutus on todellisuudessa toisenlainen. Edustuslaitoksen toimimattomuus syö uskoa siihen, että äänestäminen kannattaisi. Ja jos äänestämiselle ei löydetä panos-tuotos-maailmassa syytä, jätetään ääni mieluummin antamatta. Ja tähän päälle vielä se, että nuoremmille sukupolville äänestäminen ei esiinny kansalaisvelvollisuutena, vaan tapana vaikuttaa. Äänestäminen ei ole itsestäänselvä asia, vaan puhdas valinta, jossa on myös mahdollisuus sanoa "ei".

Edustuksellisen demokratian perusyksikkö on ääni. Toisaalta se on ääni, jolla kansalainen valtuuttaa ihmisen edustamaan itseään, mutta se on myös ääni, jolla valittu edustaja käyttää annettua valtaa. Minä pidän suoranaisena työtehtävien laiminlyöntinä sitä, että kuluneen viikon Soini-gaten äänestyksessä osa edustajista jätti pelkuruuttaan kokonaan äänestämättä. Vastaavasta teosta saisi oikeassa työelämässä varoituksen tai jopa kenkää.

Sitä saa, mitä tilaa

 

Valitettavasti olemme itse nuo helppo-heikit tuonne Arkdianmäelle äänestäneet. Huonot valitsijat saavat myös huonot edustajat. Vaali vaaleilta kansalaisten äänestysinto laskee ja edustajien valinta tehdään aina alati vähenevällä äänimäärällä. Se syö demokratian luottamusta. Käytännössä suomalainen järjestelmä toimii jo nyt niin, että 70% kansasta päättää meidän kaikkien asiat. Tuo osa populaatiosta ei ole koko kansan kuva - se on kapea siivu osasta päättävää kansanosaa.
Palstamillimetrien ja äänimäärän välillä on viivasuora korrelaatio.
Kummallisesti toimii myös julkisuus. Jos otetaan vaikka Timo Soini, joka on lööppiotsikoiden kestosuosikki viime viikoilta. Huolimatta siitä, että hän on toiminut hallituslinjan vastaisesti ja toiminut muutenkin eettisyyden rajamailla kutsumustaan noudattaessaan, hän tulisi halutessaan menemään seuraavissa vaaleissa läpi, että heilahti. Kansan muisti on valtavan lyhyt ja erittäin valikoiva. Se muistaa sen, että joku on ollut otsikoissa, mutta ei välttämättä miksi. Äänestyskopissa punaisen viivan saa lopulta se tyyppi, jonka nimi on viimeksi jäänyt muistirekisteriin - huolimatta siitä, missä yhteydessä. Tämä ilmiö pullahti kivuliaan tyrän lailla ulos aikoinaan Kauko Juhantalon casessa - vaalien kautta tuli jatkoa, vaikka edellisellä kaudella monoa tuli niin ministerin- kuin kansanedustajan pestistäkin.
kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää
Kansanedustajiston korjaaminen ei käy muuten kuin muuttamalla vaalikäyttäytymistä. Se taas ei tapahdu hetkessä. Nykynuorille, eikä oikein vanhemmillekaan, synny kuvaa siitä, mitä poliittinen päätöksenteko on. Liian harvat lukevat lehtiä tai katsovat uutisia sillä ajatuksella, että niistä oppisi ja pysyisi kärryilllä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Uutisten kulutuksen rapautuminen näkyy suorana linjana siinä, että kansa on poliittisesti totaalisen tyhmää. Mitä nuorempaan äänestäjäkuntaan mennään sitä kapeakatseisempaa on uutistenkulutus. Suoraan sanottuna seuraavissa vaaleissa takuuvarmasti läpimenevät ehdokkaat olisivat Youtube-tähti Miisa Rotola-Pukkila tai superjulkkis Amanda Harkimo. Kumpikin keräisi helposti omilta kanaviltaan riittävän määrän äänestäjiä, että se riittäisi matalan prosentin vaaleissa sisäänmenoon.

Näistä muuten tuo Youtube-tähti Mmiisas olisi oikeasti hyvä vaihtoehto - enkä ihmettelisi yhtään, jos seuraavan vaalikauden jälkeen 2023 neitokainen nähtäisiin ehdokkaana - ja myös kansanedustajana.

Ei kande länkyttää, jos ei osaa laukoo!

 

On aina turha länkyttää, jos ei omaa myös ehdotusta, kuinka asiat korjataan. Minusta tuo koko kansanedustajalaitos voitaisiin lakkauttaa. Kaikki valtio-oppinsa lukeneet tietävät, että demokratian ihanne on Ateenalainen demokratia, jossa jokainen antaa äänensä ja enemmistö voittaa. Tähän saakka mallia on pidetty mahdottomana, koska äänestävän populaation koko rajaa käytännössä asioiden ratkaisemisen enemmistövaaleilla. Suomen kokoisessa populaatiossa demokratia hidastuisi ja toiminta jähmettyisi, jos jokaisesta asiasta järjestettäisiin kansanäänestys ennakkoilmoituksineen, äänestyksineen ja laskentoineen sekä tarkistuksineen.
Nykyihmisen houkutin poliittiselle osallistumiselle olisi helppous
Mutta tietotekniikan ja sähköisen maailman kautta tilanne on muuttunut. Sähköisellä äänestämisellä ja moderneilla varmenteilla saataisiin taatusti riittävä uskottavuus sille, että äänestys on lainmukainen. Samalla äänestämisestä tehtäisiin helppoa ja yksinkertaista ja jotakuinkin kaikkien kansalaisten ulottuvissa olevaa. Tämä todennäköisesti nostaisi äänestysvilkkautta ja halukkuutta osallistua.

Äänestysten vilkkaus ei varmaan häviäisi yhtään nykyiselle toiminnalle. Jos ollaan rehellisiä, niin ne jotka eivät sähköisiin äänestyksiin taipuisi, eivät kävisi uurnillakaan. Ja reaktionopeus jopa nousisi nykyisestä. Demokratia ei suoranaisesti toteudu tänäkään päivänä ilman äänestyspakkoa, vaan demokratiaksi kutsutaan sitä, että jokaisella "on mahdollisuus äänestää".

Tällaisesta sähköisiin äänestyksiin perustuvasta demokratiasta tulisi jatkuva prosessi. Ratkaisulla päästäisiin eroon vaalikausien mittaisesta osaoptimoinnista sekä siitä, että päätöksenteossa keskityttäisiin vain oman suosion jatkumiseen yli vaalien. Tällä hetkellä monia kipeitä päätöksiä ei enää vaalikausien lopussa uskalleta tehdä kannatuksen sulamisen pelossa. Eikä minusta mitätön tekijä ole sekään, että kansalaisaloitteiden käsittely voi raueta, jos käsittely siirtyy vaalikaudelta seuraavalle. Tuota pidän kyllä melkoisena demokratiavajeena.

Hallitus korvattaisiin virkamieshallituksella. Samalla voitaisiin unohtaa joutavat ryhmäkurin aiheuttavat vääristymät kansanvallassa ja isojen puolueiden suhteettoman suuri vaikutusvalta kansalaisiin. Esille pääsisivät nykyistä paremmin pienemmät kansalaisliikkeet ja pienpuolueet. Virkamieshallitus antaisi mahdollisuuden jakaa ministerien salkut alojen oikeille asiantuntijoille. Nythän ongelma on se, että ministeriötä johtaa monessa tapauksessa maallikko, jolla ei ole minkäänlaista asiantuntemusta päättämilleen aloille. Yrityselämässä se tarkoittaisi sitä, että vaaleilla voitaisiin äänestää siivoojasta toimitusjohtaja.

Vaihtoehto B - tätähän mää pyysin

 

Niin ja on tietenkin olemassa toinen mahdollisuus. Edustuksellisen demokratian kuuluu kuvastaa kansaa sen kokonaisuutena. Ehkä meistä suomalaisista on kehittynyt itsekäs ja opportunistinen kansa. Silloin nämä kulukorvauksia itselleen lobbaavat hakkaraiset ja toivolat näyttävät vain sen, millaisia me olemme ja toimivat äänestäjiään kuvaavalla tavalla.

Ja jos olemme tosiaan sitä mieltä, että jokainen ajakoon vain omaa asiaansa, niin nuo eduskunnan väärinkäytökset ovat ihan okei. Itse en vain tuohon haluaisi uskoa. Suomi ja suomalaiset ovat pärjänneet omalla yhteisöllisyyteen ja heikompien puolustamiseen nojaavalla mallilla tähän saakka hienosti. Ja se pienen pieni (käytännössä huomaamaton) demokraatti minussa haluaisi uskoa, että tuo linja pitää vielä jatkossakin.

Pahoittelut, jos viikon pamfletti on kuivaa ja hieman paatoksellista. Minua suututtaa lukea siitä, kuinka äänestämäni edustajat käyttävät heille annettua valtaa väärin ja puhtaasti omaksi edukseen rapauttaen omalta osaltaan "Suomen ideaa". En halua lukea kansanedustajien tuhlaavan rahaa tai käyttävän annettuja etuja väärin, enkä varsinkaan halua lukea sitä, että kansanedustajat pahoinpitelevät toisiaan eduskunnan kahvilassa sairaalakuntoon. Tuollaiset asiat eivät minusta kuulu kehittyneen demokratian päätöksentekoon.