Mä sulle luvannut en Garden-hallii

Kuva luotu tekoälyn avulla

 

Viime viikkojen Garden-sotku alkaa olla viimeisiä nauloja horjuvan hallituksen taipaleella. Meno muistuttaa romurallin loppukierroksia, joissa pusuja kylkeen tulee oikealta ja vasemmalta, mutta maaliin yritetään päästä hoippuvin askelin. Vaikeaksi tekee etenkin Kokoomus oman tiensä. Ja valitettavasti heijasteet tästä näkyvät ensi kevään vaaleissa – eikä hyvällä tavalla.

Garden-hallin tukipäätöksessä ei sinällään ole mitään uutta suomalaisessa politiikassa. Samalla tavalla hankkeita ja niiden rahoituksia on suhmuroitu kautta aikojen. Kokoomus teki asiassa vain kaksi kardinaalimokaa. Se ei tajunnut aikojen muuttuneen Kekkosen siltarumpupolitiikan ajoista, eikä se osannut pelata peliä jäämättä kiinni. Ja nyt tyhmyydestä sakotetaan rankimman mukaan.

Jopa kärkipoliitikkojen tulisi tajuta, että nykypäivänä kaikesta jää kiinni. Jos teet tukipäätöksiä virkamiesten esitysten vastaisesti jäät kiinni. Jos ”vanha kaveri” lähettää sinulle sähköpostia virallisia teitä – jäät kiinni. Ja jos koetat väittää, ettet tiennyt asiasta mitään – jäät siitäkin kiinni. Sähköinen maailma on valitettavan avoin maailma. Täällä pätevät eri säännöt kuin ennen.

On vaikea edes sanoa, kumpi tässä on hölmömpi – Jan Vapaavuori juntatessaan hanketta läpi vanhojen kokkari-kavereiden kautta vai istuva pääministeri lakeijoineen, joka ei torpannut hanketta alkuunsa tai edes kuunnellut virkamieskuntaa. Itse idea siitä, että valtio tukisi massiivista hallihanketta, olisi varmasti monissa tapauksissa ollut hyväksyttävä ja jopa tavallinen. Mutta ongelmaksi muodostuikin tapa, jolla valtion ehdollinen takaus lyötiin läpi. Nostan hattua virkamieskunnalle, joka tuon hankkeen etenemistä koetti jarruttaa, koska vallitseva politiikka on enemmän säästävä kuin rahoja ylenmäärin jakava. Joskus poliitikkojen olisi syytä kuunnella virkamiehiä, eikä aina vain toisinpäin. 

Maailma muuttuu Eskoseni

Kautta aikojen Suomessa on kaveripoliitikoiden ja vanhojen leijonakamujen kautta saatu rahoitusta omille hankkeille, vaikka ne eivät aina niin järkeviä olisikaan. Tässä Garden-hankkeessa ei olisi 1980-luvulla ollut mitään nokan koputtamista. Jostain taskusta olisi siirretty julkista rahaa rakentamiseen ja pöytäkirjat olisi peitelty arkistoihin näkymättömiin. Jossain joku yksittäinen toimittaja olisi saattanut kysellä rahojen perään, mutta pääministerin kansliasta olisi soraäänet hiljennetty paimenkirjeellä tai äkäisellä puhelulla. Ja maailma olisi jatkanut menoaan.

Nyt tuo kepulointi ei enää onnistu. Tälläkin kertaa pimitys paljastui neljännen valtiomahdin ansiosta. Toimittaja kaiveli esiin hankkeen taustat ja niihin liittyvät sähköpostit. Jopa sähköpostit olivat julkisuusperiaatteen mukaisesti saatavilla, joten jälkiä oli mahdotonta peitellä. Varmaan Orpo ja kumppanit haikailevat tällä hetkellä niitä aikoja, kun sähköpostia ei ollut vielä keksitty. 

Ja tästä päästään yhteen asian pääpointtiin. Suomalaisen avoimuusperiaatteen kriittisenä tekijänä on riippumaton lehdistö. Meillä on edelleen oltava poliittisesti riippumatonta lehdistöä, jolla on halu ja kyky selvittää hallinnon epäkohdat. Suomi on tässä mallimaa. Meillä journalistien riippumattomuudesta pidetään kiinni kaksin käsin ja se tuottaa tulosta. Journalistit onnistuvat hallinnon valvontatehtävissä usein paremmin kuin instanssit, joiden sitä hallintoa pitäisi ihan virkansa puolesta vahtia. 

Todellisuudessahan puolivallattomia tai jopa täysin vallattomia poliitikkoja pitäisi kaitsea vankkumaton ja puolueeton virkamieskunta. Mutta kuten nähtiin, on sekin puolustus liian hatara estämään epäviralliset vaikutuskanavat. Vapaavuori vanhana kokkarihahmona tunsi oikoreitit turhan hyvin ja osasi kiertää tukipäätöksen kieltävät tahot. 

Josta päästäänkin korruptioon….

Ruskeat kirjekuoret ja saunasopimukset

Suomi ja suomalaiset tunnetaan rehellisyyden mallimaana. Meillä ei tunnetusti ole korruptiota, eikä hommia hoideta tiskin alta. Vai hoidetaanko sittenkin?

On totta, että suomalainen virkamies on edelleen puhtoinen ja lahjomaton. Et voi ostaa rakennuslupaa kunnan virkamieheltä tai sopia sakkoja poliisin kanssa reittä vilauttamalla. Mutta rikollisuudessa päteekin ”think big”-periaate. Korruption pitää olla riittävän suurta, että sitä ei edes tajuta korruptioksi. Näin toimi Jan Vapaavuorikin. Hän koetti oikaista tukipäätöksessä ohi virkamieskunnan ja oli aivan hilkulla onnistua. Valitettavasti se hilkku oli liian suuri. Meni samassa vedessä Gardenin miljoonat ja Vapaavuoren työpaikka. 

Eikä Vapaavuori edes toiminut varsinaisesti väärin. Hänen hommansa oli lobata hanketta ja saada sille rahaa. Ehkä jossain vaiheessa Vapaavuorenkin kannattaisi oppia tämän päivän periaate, joka pätee moneen asiaan - Ei tarkoittaa ei.

Korjataan mielikuvaa siis siten, että Suomessa ei ole julkista korruptiota, vaan se on rakenteisiin piilotettu. Olisi lapsellista kuvitella, että nämä yksittäiset Garden-miljoonat olisivat ainoat paljastuneet. Tai onhan ne juuri ainoat paljastuneet. Mutta eivät ainoat jaetut miljoonat. 

Enkä usko hetkeäkään, että ainoa rakenteelliseen korruptioon syyllistyvä olisi setämies-linnake nimeltä Kokoomus. Kyllä tätä samaa tilataksiporukan saunasopimista osaavat kaikenväriset puolueet. Ja koska toimintatapa on vuosikymmenten myötä hiottu huippuunsa, ei hommaa edes tajuta mitenkään vääräksi. 

Kun käsi ei nouse virheen merkiksi

Viimeinen Kokoomuksen – tai oikeastaan pääministeri Orpon - virhe oli seinäkiisto. Se toimii, jos olet syytettynä huumerikoksesta tai pikku kilikali-keikasta. Mutta se ei toimi, jos olet pääministeri, kaikki asiaan liittyvät dokumentit on julkaistu jo iltapäivälehdissä ja sinua on huhuiltu mökiltä esiin jo viikon verran. Tuossa vaiheessa toimii vanha kunnon käsi, joka nousee virheen merkiksi pystyyn.

On selvää, että Kokoomuksen kriisiviestinnästä vastaava sekä pääministerin avustajat munasivat homman. Puolueen oma organisaatio jätti pääministerin melko aseettomaksi hoitamalla kriisiviestinnän huonosti, tai oikeastaan jätti sen hoitamatta kokonaan. 

Orpo itse oli mukana räkyttämässä aikoinaan Marinin yhden illan puhelimeen vastaamattomuudesta. Tällä kertaa pääministeri karkasi viikkokausiksi mökille, eikä miestä löytynyt vastaamaan lehdistön kyselyihin, vaikka häntä huhuiltiin kaikissa lehdissä ja somekanavissa. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin kadonnut pääministeri. 

Poliittisissa kriiseissä aika on pahin vihollinen ja valmistautumattomuus on toiseksi pahin. Garden-kohussa Orpo ja Kokoomus joutuivat sellaiseen pyörteeseen, että siitä nousu olisi ollut paremmallekin viestintätoimistolle tekemätön paikka. Nyt ei ollut käytössä ilmeisesti edes kunnon kriisiviestintää – ainakaan jäljistä päätellen. 

Orpon hapuilu A-Studiossa viimeisteli sen, että Gardenilta jää rahat saamatta. Hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin perua suhmuroitu päätös ja vetää tuki pois hallihankkeelta. Mitään muuta ratkaisua ei ollut olemassa. Ja vaikka se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, sekin oli monella tapaa väärä. Koko Garden-hankkeen tukemiseen jäi niin Kekkosen haju, ettei sitä saa tuulettamallakaan pois. Jopa koko hallituksen kaatuminen oli lähempänä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Orpoa ei vallankahvassa pidä muutenkaan suosio tai onnistunut politiikka. Pääministeri pysyy paikallaan itsepintaisen omat virheet kieltävän ja todella päämäärätietoisen taktiikan kautta. Orpo ei tee virheitä, koska pääministeri Orpo niin sanoo. Eikä Orpon virheistä rangaista, koska pääministeri antaa pienet hairahdukset anteeksi. Kyseessä on todellisen setämiespolitiikan huipentuma. Vaikka monesti mietin, että hallituksessa housut ovat Riikka Purran jalassa, niin kyllähän tämä omat virheet kieltävä omahyväinen politiikka melkoista itseluottamusta vaatii. Vallan huipulla niitä ystäviä on todella vähän. Patteri Orpolla tuntuu olevan vain yksi luotettu - hän itse.

Eikä hallituksen erolla enää tässä vaiheessa olisi mitään merkitystä. On ehkä parempi katsoa tämä kauhistuttava kujanjuoksu loppuun ja antaa hallituksen hoitaa kautensa loppuun. Näin lähellä vaaleja ei uuden hallituksen muodostaminen tekisi Suomelle mitään hyvää. Tynkähallitus ehtisi hoitaa virkaansa alle vuoden ja sinä aikana tuskin päätöksenteko muodostuisi kenellekään edulliseksi. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni - kunnallisvaalit 2025

 

Huomenna Suomessa pidetään kuntavaalit. Odotettavissa on suhteellisen laimea kiinnostus äänestäjien taholta johtuen maailmanpolitiikan myllerryksestä, demokratian uskottavuusongelmista sekä siitä, että kuntavaaleja pidetään jotenkin super-vaalien rumana serkkupoikana. Äänestäjien into uurnille on kuntavaaleissa pienentynyt koko ajan, vaikka vaalien suhteellinen merkitys on kasvanut. 

Valtio on pyrkinyt purkamaan ylisuureksi paisunutta tehtäväkenttää sekä sen mukana turvonnutta byrokratiaa. Se on tuupannut kuntien hoidettavaksi koko ajan enemmän tehtäviä, jotka paremmin pystytään ratkomaan paikallisella tasolla. Samalla valtion tekemä sääntely on helpottunut, kun tehtävien sijaan hoidetaankin vain rahansiirtoja. Käytännössä se tarkoittaa, että vaaleilla valittavien valtuutettujen niskassa on vastuuta selkeästi enemmän vaalikausi vaalikaudelta. Mutta silti kunnissa ja kaupungeissa on haasteellista saada äänestäjiä tai edes ehdokkaita. Mistä moinen?

Demokratian uskottavuusongelma

Suomi on monipuolue-demokratiana suhteellisen vakaa ja yllätyksetön maa. Toki valta vaihtuu puolueiden välillä, mutta salonki-vallankumousta á la Yhdysvallat ei meillä voisi kukaan tai mikään puolue tehdä. Kannatus hajaantuu liian pieniksi osasiksi, jotta yksi puolue saisi käsiinsä riittävästi muutosvaltaa.

Trumpin tekemä demokraattinen vallankumous kuitenkin saa aikaan heijastevaikutuksena sen, että kansalaisten usko demokraattiseen päätöksentekoon horjuu. Modernissa Euroopassa demokratia on vakiintunut vallankäytön muodoksi johtuen käytännön syistä. Yksinvalta turmelee jokaisen (katsokaapa Venäjää) ja brittiläinen harvainvalta ei sovi yleis-eurooppalaiseen tasa-arvon aatteeseen. Demokraattinen hajautettu valta on ainoa keino, jolla kaikille kansalaisryhmille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Osa demokratian uskottavuusvajeesta ehkä johtuukin siitä, että on jo ehditty unohtaa, kuinka paljon äänioikeuden puolesta on joskus jouduttu taistelemaan.

Demokratia ei suinkaan ole ainoa, eikä aina edes paras, tapa ratkoa asioita. Etenkin nyt, kun äänestysinnokkuus laskee, demokratian uskottavuus kärsii. Jos emme äänestä, annamme käytännössä vallan luisia pienelle aktiivisten porukalle, jotka ottavat päätöksentekoon osaa. Pahimmassa tapauksessa populaation ollessa riittävän pieni, voisi Suomessakin yksittäisen kunnan päätöksenteko luisua todella harvojen käsiin. Se ei tarvitsisi muuta kuin riittävän inaktiivisen opposition ja riittävän innokkaan mobilisoijan äänestäjiin. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni. Sen käyttämiseen annetaan mahdollisuus jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle. Kovin harva sitä huomenna kuitenkaan käyttää. Ehkä yhden äänen vaikutusmahdollisuutta pidetään liian pienenä tai sitten ehdokaslistasta ei löydy itselle sopivaa ehdokasta. 

Ongelmana on myös nykyinen puoluerakenne. Vanhat, vahvat puolueet dominoivat kenttää ja uusille pienemmän asian liikkeillä on vaikeaa päästä pinnalle. Suurten puolueiden erot mielipiteissä kapenevat koko ajan, kun jokainen niistä pyrkii tavoittamaan Gaussin käyrän keskiosan. Oikeisto-demaria ei erota enää vasemmisto-kokoomuslaisesta edes kravatin väristä. Tuo tasapaksuus ei houkuttele etenkään nuorempia äänestäjiä. Värittömän ja kontrastittoman mielipideväistelyn sijaan tarvittaisiin jykevää kannanottoa ja selkeitä eroja. Suurten puolueiden sijaan moni kaipaa pienempiä kansanliikkeitä, jota koottaisiin pienempien kokonaisuuksien ympärille ja joiden kautta vedettäisiin mukaan nyt passiiviseksi jääviä äänestäjiä. 

Paljon on keskusteltu myös suhteellisen vaalitavan vääristävästä vaikutuksesta. Tämä keskustelu on tänä päivänä entistä tarpeellisempaa. Puoluekentän pilkkominen pienempiin osasiin olisi tärkeää nukkuvien äänestäjien aktivoimiseksi. Jotta nuo pienpuoleet pääsisivät paremmin esiin, olisi syytä luopua listavaaleista ja siirtyä suorempaan äänestystapaan. Se, joka eniten saa ääniä, menee läpi. Tämä toimisi etenkin kuntavaaleissa, joissa puoluepolitiikan vaikutus päätöksentekoon on pienin.

Hoi demokratia, mihin menet?

Nykyisenkaltaisen demokratian tie on jossain vaiheessa kuljettu loppuun, mikäli muutoksia ei tehdä. Se loppuu siihen, kun äänestysprosentti painuu niin alas, ettei vaaleilla valittu lopputulos ole uskottava, eikä se kuvasta kansaa enää millään tavalla. Tilalle astuu sen jälkeen virkamieshallinto, joka palkkansa eteen pyörittää byrokratiaa neutraalilla tavalla.

Tai miksei tilalle tulisi autokratia. Setä Donald Amerikassa on osoittanut, että myös demokratiasta voi rakentaa diktatuurin. Se vaatii vain sen onnellisen sattuman, että kaikki päättävät elimet ovat samaa puoluetta ja päätäntävaltaa annetaan aivan liikaa  yksiin käsiin. Amerikan tie seuraavien vuosien aikana tulee olemaan todella tuhoisa sekä sille itselleen että maailman talous- ja turvallisuuspolitiikalle. Luoja varjelkoon Suomea koskaan lähtemästä tuollaiselle itsevaltiuden tielle.

Jotta demokratia pääsisi takaisin omille raiteilleen se vaatii kansalaisaktiivisuutta. Toisaalta se vaatii sitä, että äänestäjät ovat kiinnostuneita vaikuttamaan, mutta yhtä lailla se vaatii sitä, että mukaan saadaan aktiivisia ja osaavia ehdokkaita. Kun näidenkin kuntavaalien ehdokaslistaa katsoo, näkyy läpi, että ehdokkaista on ollut pulaa. Jos ehdokas vastaa vaalikoneessa suurimpaan osaan kysymyksistä "En tiedä, mutta jos minut valitaan, otan selvää...", se kertoo, että ehdokkaaksi on suostuttu ilman sen suurempaa harkintaa. 

Päätöksentekoa olisi myös nykykeinoin mahdollista hajauttaa. Yksien kuntavaalien lisäksi vaalikauden suurimmista kipupisteistä voisi pitää kansanäänestyksiä, joissa päätökset tehdään enemmistöpäätöksinä. Nykyiset sähköiset järjestelmät antaisivat lopputuloksille riittävän uskottavuuden ja rehellisyyden. Ainakin äänestysten tulokset kattaisivat suuremman äänestäjäjoukon kuin valtuusto, joka on valittu 50% äänestysprosentilla. 

Orpopojan valssi

Katson itse olevani nykyisin ehkä lähelle oikeisto-demaria. En ole (enää) suora oikeistolainen, koska käytännössä pienyrittäjä ei mikään porvari voi olla. Elän suunnilleen kädestä suuhun ja koetan tehdä oman osani kansalaisten hyvinvoinnista omin käsin. Lisäksi oikeisto on valitettavasti viime vuosina saanut kelkkaansa sellaisia lieveilmiöitä, joiden en katso kohtaavan omia arvojani. 

Vaikka en mikään oikeisto-fani olekaan, arvostan tätä nykyistä hallitusta. Jos pudotetaan katselmuksesta arvovalinnat pois, on nykyinen hallitus toimeenpanokyvyltään, ratkaisurohkeudeltaan sekä peräänantamattomuudeltaan Suomen parhaita. Sillä on ollut uskallusta tarttua todellisiin talousongelmiin ja se on koettanut omalta osaltaan ratkoa vuotavaa valtionkassaa erilaisin toimenpitein. Ja se, mikä nykyhallituksessa eroaa edellisistä, on toimeenpanokyvyn suoruus. Siinä, missä ennen sorruttiin keskustelukerhoihin ja asioiden turhaan pitkittämiseen, on vaihtunut suoraan tekemiseen.

Valitettavasti yksikään vasemmistohallitus ei ole samalla intensiteetillä lyönyt omia hankkeitaan läpi vastalauseista huolimatta. Vaikka asiasta en joka suhteessa pidäkään, on nykyhallitus suitsinut esimerkiksi ay-liikkeen turhan suureksi paisunutta valtaa. Lakkoja on nähty ja jopa suoranaista kapinaa hallitusta vastaan, mutta päätöksissä on silti pysytty. Minusta se on sitä oikeaa vallankäyttöä, johon poliittinen koneisto äänestetään. 

Ja aina kun rapataan, roiskuu - nytkin on tullut kintuille kansalaisten taholta niin paljon, että vaalivoittoon koko oikeiston osalta en usko minäkään. Kokoomus todennäköisesti ottaa näissäkin vaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. Sillä on sopivasti kilpimiehenä Perussuomalaiset, jotka kärsivät nyt koko hallituksen puolesta. Persujen ongelmaksi koituu liiallinen särmikkyys sekä se, että vaalipuheissa he lupasivat kaksi hyvää ja kolme kaunista kaikille. Tyhmempikin äänestäjä olisi tajunnut, että jos valtaan äänestetään oikeisto-koalitio, suurimpia kärsijöitä ovat juuri vähäosaiset. Ja heistä iso osa oli eduskuntavaaleissa juuri perussuomalaisten äänestäjiä. Pidän suurena ihmeenä, jos Perussuomalaisten kannatus ei tipu kuntavaaleissa merkittävästi.

SDP tulee saamaan näissä vaaleissa viime vaaleja suuremman äänimäärän johtuen puhtaasti rekyyli-ilmiöstä. Suomessa on jo pidemmän aikaa nähty, että kansalaisten tyytymättömyys vallitsevaan hallituskokoonpanoon näkyy siirtymisenä laidasta toiseen. Nyt kun oikeisto on tehnyt omaa selkeää politiikkaansa vuoden verran, tulee sille vastalause äänissä vasemmalle. Se on normaalia liikettä äänestäjissä. Vasemmisto saa nyt suuren määrän sympatiaääniä niiltä, joita viime vuoden leikkaukset ovat koskeneet kukkaron laihtumisena. 

Keskusta tulee olemaan suuri arvoitus. Periaatteessa sillä pitäisi olla mahdollisuus saada menetettyjä ääniä takaisin, mutta edelleenkään sen agenda ei osu mihinkään kannattajajoukkoon suoraan. Vanha maalaisten tukijoukko on harventunut ja tilalle ei ole löytynyt yhtä suurta massaa muista yhteiskuntaryhmistä. Imagon muutos maalaisliittolaisuudesta ei ole helppo tehtävä, vaikka Antti Kaikkonen toki hyvä keulakuva puolueelle onkin. 

Vasemmisto ja Vihreät tulevat kärsimään näissäkin vaaleissa. Syynä on maailman horjuva talouspolitiikka. Vasemmistoaate, samoin kuin vihreä aatekaan, eivät ole huonojen talousaikojen aatteita. Jos yhteiskassassa ei ole jakovaraa, ei vasemmiston "jokaiselle jotakin"-aate pure keneenkään. Vasemmiston tukialuetta ovat enemmän tukien nauttijat kuin niiden maksajat.

Äänestän, koska uskon demokratiaan

Voin tehdä tässä tunnustuksen, että minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi - jopa kahdesta eri puolueesta. En suostunut - en siksi, etteikö asia kiinnosta. Nyt se kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin koskaan. En suostunut, koska olisin ollut pelkkä täyte-ehdokas listalla. Jos lähden joskus mukaan kunnallispolitiikkaan, teen sen voittaja-fiiliksellä. Se vaatii sitä, että asioihin on päästävä ottamaan kantaa vuosia ennen vaaleja, ei viikkoja. Toivon, ettei nytkään mene läpi yksikään sellainen ehdokas, joka suostuu mukaan, koska pyydettiin.  Toivon, että läpi menee ehdokkaita, joilla on sekä aikaa että halukkuutta paneutua yhteisten asioiden hoitoon. 

Ehdokkaani olen kyllä jo valinnut. Minun valintani kohdistuu ihmiseen, jonka uskon aidosti haluavan tehdä hyvää yhteisten asioiden hoidossa. Äänestän ihmistä, jonka tiedän uhraavan omaa aikaansa ja energiaansa siihen, että tehdyt päätökset palvelevat yhteistä hyvää parhaiten. Ja toki omassa vaakakupissani painaa se, että taustalla on historiaa yleisestikin vapaaehtoistyöstä ja hyväntekeväisyydestä eri aloilla. 

En anna ääntäni helpolla. Se on minulle suotu vaikutusmahdollisuus, jota on käytettävä harkiten. Mutta en myöskään koskaan harkitse sitä, etten äänestäisi. Keittiö-sosiologina pidän Suomessa vaaleilla toteutettavaa demokratiaa edelleen parhaana keinona hoitaa yhteisiä asioita - etenkin, kun parempaa järjestelmää ei tällä hetkellä ole. 

Vähäväriset eurovaalit

 Suomessa äänestettiin taas kerran viime viikonloppuna. Tällä kertaa valinnan kohteena olivat viisitoista tulevaa europarlamentin jäsentä. Eurovaalit eroavat perus-eduskuntavaaleista niin, että koko valtakunta valitsee samoista listoista. Se muuttaa valintadynamiikkaa niin, että kampanja-aiheet ovat enemmän valtakunnallisia kuin paikallisia sekä niin, että julkisuuden pinnalle pääsee paremmin yli-paikallisten alustojen kautta. 

Viime vuosien vaalitrendi oli nytkin selvästi näkyvissä. Perinteiset puolue-ehdokkaat jäävät some-ehdokkaiden jalkoihin. Eli pelkällä puoluemandaatilla pärjää entistä heikommin ja ääni annetaan mieluummin ehdokkaalle, joka osaa olla näkyvissä erilaisilla digialustoilla. Enkä tarkoita politiikan rikkaruohoja eli julkkisehdokkaita, vaan sitä, että ehdokas ja hänen taustajoukkonsa osaavat hyödyntää  alustoja, joilla ihmiset arjessa liikkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikka terapeutti-Ville, jota itse fanitan useammalla alustalla. Ville Merisen agenda oli helppotajuinen, riittävän suurta joukkoa koskettava ja sitä pystyi tuomaan esiin esim. Instagramissa (luultavasti myös Tiktokissa, mutta sitä en itse käytä). Ville jäi valitettavasti kotimaahan, mutta lähellä se oli. Jos koko demareiden menestys olisi ollut kohtuullisempi, niin myös Ville olisi sulkenut nuorison puhelimia Euroopasta käsin. 

Li-ian hyvää ollakseen totta

Vaalituloksessa on muutama herkullinen pointti. Otsikkotasolla eniten kirjoitettiin vasemmisto-jytkystä, kun Vasemmistoliitto sai Li Andersonin vetämänä parlamenttiin kaksi paikkaa ja tuplasi siten osallistujamääränsä. Otsikko on raflaava, mutta yhtä totuudenmukainen kuin Kääk-jourut. Vasemmisto ei saanut kannatusta, vaan Li Anderson sai. Jos siteeraan itseäni tästä samasta blogista presidentinvaalien ajalta, niin Anderson olisi pääpuolueen edustajana tällä hetkellä istuva presidentti. Eurovaalien menestys alleviivatkoon tuon lauseen.

Andersonin brändi on niin kova, että se kelpaa äänestäjille jopa marginaalipuoleen edustajana. Li Anderson on sujuvasti täyttänyt Sanna Marinin jättämää kotimaan politiikan tyhjiötä ja kerää ääniä siitä potista, joka olisi aiemmin luultavasti mennyt demareille. Kun Vasemmistoliiton kannatuksesta raapaistaan Li Andersonin äänet pois, jää jäljelle suunnilleen Harry Harkimo, eli eipä juuri mitään. 

Vasemmiston kannatus ei edelleenkään ole nousussa, eikä se tule olemaan. Kovien taloudellisten aikojen kaudella sekä vasemmisto- että vihreä aate jäävät marginaaliin. Ne ovat niin sanottuja hyvien aikojen aatesuuntia, joita kannatetaan silloin, kun siihen on varaa. Tämän hetken rapakuntoisella hyvinvointi-Suomella ei ole varaa edes nykyisiin rakenteisiin, saatikka niiden paisuttamiseen. Tämä ei ole millään tapaa puoluepoliittinen kannanotto, vaan elämänkokemuksen tuoma fakta. 

Suomi purjehtii nyt vahvasti oikeistotuulen mukana ja se näkyi myös näissä vaaleissa. Kokoomus oli jo kolmansissa isoissa vaaleissa peräkkäin selkeä voittaja. Ero muihin valtapuolueisiin narahtaa kerta kerralla isommaksi. Samassa kun kokoomus nousee, vastaavasti demarikannatus putoaa. Vallan tasapaino valahtaa entistä enemmän oikealle. Kokoomuksen menestyksen syy on loistava brändäys sekä se, että heidän agendansa osuu vallitsevaan tilanteeseen parhaiten. Kun jaettavaa rahaa on vähän, on vain fiksua äänestää suuntaa, joka supistaa julkista taloutta. 

Demareiden ongelma on Sanna Marinin jättämä kotimaan politiikan tyhjiö, jota on todella vaikeaa paikata. Uusi puheenjohtajista on valitettavan väritöntä ja hajutonta. Eikä syy ole edes Antti Lindtmanin, vaan sen, että täytettävät saappaat ovat yksinkertaisesti liian suuret. Sanna Marin oli henkilöbrändinä niin vahva, että hänen perään jäi suuri musta aukko, joka repesi, kun Marin nosti kotimaan politiikasta kytkintä ja siirtyi ammattilais-sarjaan. Puolueen kannatukselle kävi niin kuin lentokentän tuulipussille, josta leikataan kärki pois. Demarit kaipaavat nyt kovasti sateentekijää, jonka johdolla seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä ero Kokoomukseen saataisiin kirittyä.

Vähän samaa ongelmaa potee Keskusta. Siellä ongelma on johtajistoa enemmän agendassa. Perinteinen keskustan maaperä on (kirjaimellisesti) tyhjenemässä, jolloin kannattajia pitäisi löytyä uudesta suunnasta. Aate kaipaa kovasti nyt tuuletusta ja raikastusta. Itse näkisin Keskustan tulevina äänenkannattajina pienyrittäjät. Keskustan nykyiset kannattajat, maanviljelijät, ovat pääsääntöisesti yrittäjiä, joten hyppy ei olisi edes kovin suuri. Kokoomus taas palvelee selvästi suurempaa ääntä. Heidän hallitusagenda on suunnattu pääasiassa yrittäjille, joiden takana makaavat suuremmat rahavirrat. Kuitenkin pienyrittäjyys on koko ajan kovemmassa nousussa ja myös he tarvitsisivat vaikutuskanavaa itselleen. 

Perus suomalainen mahalasku 

Eurovaalit olivat Perussuomalaisille valitettavan lässähtänyt esitys. Kannatusta ei löytynyt, eikä puolue pettymystään paljon peitellyt. Syitä tähän on monia. Perussuomalaiset toimii hallituksessa Kokoomuksen kilpimiehenä, joka ottaa pääosin vastaan iskut koskien hallituskritiikkiä. Persu-edustajien jatkuva munailu eduskunnan ulkopuolella tekee heistä automaattisesti syntipukin kaikkeen, mistä kritiikkiä voi antaa. 

Mutta on persuilla toinenkin ongelma. Kokoomusta fanitetaan kovemman julkisen talouden kurittamisen ansiosta. Ja sellainen Kokoomuksen tuleekin olla. Puolueen pääagendana on tukea yrittäjyyttä, työllistämistä sekä sitä, että hyvinvointiyhteiskunta on mahdollisimman pieni ja tehokas. Nyt tämä suunta on suosituin, koska julkisen talouden hätä on suurin. Jaettavan rahan vähyys yhdistettynä ylipaisuneen byrokratian toimimattomuuteen, sataa suoraan Kokoomuksen laariin. Pelkällä tuotos-panos-ajattelulla, ei tällä hetkellä verorahoille saa täyttä vastinetta, jolloin asioita on tehtävä uudella tavalla. Kokoomus onkin koko uuden hallituksen ajan uskollisesti noudattanut linjaansa ja pitänyt vaalipuheensa.

Perussuomalaiset sen sijaan pyrkivät eduskuntavaalikampanjassaan palvelemaan kaikkia. He lupasivat kuusi kivaa ja yhdeksän kaunista niin köyhille, keskituloisille kuin rikkaillekin. Toisaalta julkista taloutta haluttiin karsia, mutta silti kannattajia haettiin erityisesti sieltä joukosta, jotka julkisen talouden tukia eniten nauttivat eli "kansan syvistä riveistä". Nyt kun julkisen talouden leikkauslistat on tuotu julki, paljastuu yksinkertaisimmallekin äänestäjälle taidokas sumutus. Jos tukia leikataan, lompakko kevenee ja sehän menee juuri päinvastoin kuin piti. Pelkällä laimennettujen viinien kauppaan saamisella ei tätä vahinkoa enää saa takaisin. Puheiden ja todellisuuden välinen ristiriita voi tulla tulevissa vaaleissa lyödä pahasti persujen nilkoille. 

Riikka Purralle on pakko antaa täydet pisteet. Kun toimii yhtä aikaa valtiontalouden kirstunvartijana ja oman puolueen päiväkotitätinä, ovat kädet varmasti enemmän kuin töitä täynnä. Ainakin itsellä olisi revennyt otsasuoni jo moneen kertaan, jos oman puolueen kansanedustaja löytyisi Helsingin ydinkeskustasta ammuskelemassa baarin edustalla. Jos arvata saa, niin Purran kädet ovat jopa enemmän täynnä aikuisten ihmisten päiväkotihommia kuin valtiontaloutta. Valtiontaloutta pystyy sentään suunnittelemaan. 

Suomen suurin uhka on demokratiavaje

Eurovaalit eivät tälläkään kertaa vetäneet kansaa uurnille toivotulla tavalla. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi johtuen vaaliähkystä sekä huonosta säästä. Lisäksi vaalien ajoittuminen kesän alkuun ei ole hyvä. Ihmiset miettivät kesän alussa ihan muita juttuja kuin viittätoista opetuslasta europarlamentissa. 

Valitettavasti meitä uhkaa niin sanottu demokratiavaje. Entistä pienempi osa ihmisistä päättää yhä suuremman osan asioista. Äänestysaktiivisuuden laskiessa yksi ääni saa entistä suuremman painoarvon, jolloin aktiivisten vaikutusmahdollisuudet kasvavat. Lopputulos on vinoutunut edustajisto. Ja kun suomalaista kansanluonnetta tuntee, vinouman vastapainoksi syntyy yhä äänekkäämpi tyytymättömien joukko. Suomeksi sanottuna yhä pienempi osa kansasta äänestää mieleiset edustajat eduskuntaan ja entistä suurempi osa ihmisistä on heihin tyytymättömiä - vaikka heillä itsellä olisi mahdollisuus vaikuttaa.

Pitkässä juoksussa tämä aiheuttaa sen, että luottamus koko vaalijärjestelmään karisee. Pahiten tämä osuu valtapuolueiden nilkkaan. Kun ehdokkaista ei löydy enää sopivia tai minkään suuren puolueen agenda ei enää osu, on jostain tultava vaihtoehto, joka kelpaa. Omana aikanaan Vihreät on ollut tällainen vaihtoehto ja nyt Perussuomalaiset tekee samaa. He luovat perinteisiin puolueisiin kyllästyneille maaperän, johon laskeutua. Nähtäväksi jää, mikä persujen tulevaisuus on. Mahdollisuuksia on kaksi. Pikkuhiljaa Perussuomalaiset vakiintuu puoluekartalle "vanhaksi jarruksi", jolloin sen protesti-kortti on pelattu ja kannattajatkin vakiintuvat.  

Toinen mahdollisuus on se, että puolue sortuu omien munailujensa takia ja häipyy marginaaliryhmäksi ja lopulta katoaa. Sinällään hyvää protestihenkeä rikkovat puolueen kansanedustajien tekemät suoranaiset hölmöilyt poliittisen kentän ulkopuolella. Olen itsekin sitä mieltä, että politiikkaan tarvitaan vaihtoehtoja ja sitä, että jokaisella ryhmällä on oma äänitorvensa julkisessa kentässä. Mutta kyllä nämä kaiken maailman "vornasten" tekemät virheaskeleet syövät jopa omaa uskoani siihen, että Perussuomalaiset tulisi pysymään pitkään vallankahvassa kiinni. 

Oikealle mennään ja Natoon tullaan

 

Takana on hurja viikko, kun samaan kalenterisuoraan osuu Suomen ruutuhyppy piirun verran oikealle sekä lopullinen siirtyminen länsiliittouma NATO:n sääsuojan alle. Natosta en edes aloita kirjoittamaan vielä, mutta vaalitulosten jälkeinen laskeuma on hyvä ruotia läpi hieman tarkemmin. 

Vaaleissa Suomen demokratiaa kunnioittava kansa halusi siirtää tähtäintä pari napsua oikealle. Vaikka nyt jo entinen pääministeripuolue sai voitoksi laskettavan tuloksen, oli se pronssisijallaan selvä vastaantulija. Legendaarinen kansan karttuinen käsi kuritti Marinin joukkoja ja nosti valtaan Kokoomuksen johtaman oikeiston.

Demokratia on siitä jännä järjestelmä, että siinä yksi vaikuttamisen pelimerkki annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle ja he käyttävät tuota pelimerkkiään vapaasti parhaan ymmärryksensä ja tietonsa mukaan. Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan lähtien, eikä lopputuloksesta vaalien jälkeen juuri epäselvyyttä jää. Kansa on puhunut, joten pulinat pois.

Vaalien lopputulos ei koskaan ole kaikille mieleinen, eikä suomalaisissa vaaleissa oikeasti kukaan voita. On vain osapuolia, jotka häviävät vähemmän kuin toiset. Monipuoluejärjestelmässä lopputulos on aina tavalla tai toisella kompromissi – ja meistä kaikki tietävät, että kompromissin määritelmä on lopputulos, joka sopii yhtä huonosti kaikille.

Pitkää voittokrapulaa ei Kokoomuksessa kannata potea, sillä pääministeriksi nousevalla Orpolla on voitosta huolimatta todella kinkkinen palapeli kasattavana. Kun aiemmin hallitukseen on hinguttu hinnalla millä hyvänsä, on tällä kertaa puolueesta jos toisestakin tullut ilmoituksia, että hiekkalaatikolle kyllä mennään, jos leikkikaverit ovat mieleisiä. Suomalaisessa valjussa ja harmaansävyjä hipovassa päivänpolitiikassa kumppaneiden esivalinta on suhteellisen harvinaista.

Sinipunaa, syvänsinistä vai jotain muuta?

Riittävän vahvaa hallituskoalitiota voi olla hankalaa löytää. Demareiden kanssa Kokoomus joutuu paikkailemaan ensin omia jälkiään. Neljän vuoden äänekäs ja jopa häiriköiväksi koettu oppositiopolitiikka on tulehduttanut välit SDP:hen, eikä asiaa todennäköisesti auta edes Sanna Marinin lähtö puolueen johtopaikalta. Ja muutenkin demareilla tuntuu nyt olevan vallassa ”korjatkoon, kun osasivat valittaakin”-mentaliteetti. Luottamusta ei helpolla synnytetä – puolin eikä toisin.

Perussuomalaiset taas ponnistivat kakkospaikalle ja heidän kanssaan ongelmat ovat toisenlaiset. Äänimäärä oikeuttaisi selkeästi pääsemään hallituspuolueeksi, mutta Kokoomuksen ja Perussuomalaisten syvänsininen koalitio ei vielä enemmistöön riitä. Sitä loppuosaa onkin sitten haastavaa löytää. Perussuomalaisten kanssa ei kukaan muu kuin Kokoomus halua leikkiä (ja Kokoomuskin hieman väkinäisesti hymyillen). Vanhasta natsileimasta pelätään edelleen tarttuvan väriä puhtoisiin käsiin.

Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, Kokoomus takaisi sille taatusti vaalivoiton seuraavissa vaaleissa. Kun katsotaan eduskuntavaalien linjaa taaksepäin, ovat persut nousseet takasuoralta kuin Pekka Vasala Münhenissa 1972. Heiltä puuttuu mestaruusvyöstä enää se kirkkain mitali eli vaalivoitto ja pääministerin lähtöpaikka hallitusneuvotteluihin. Perussuomalaisten voima kasvaa oppositiossa räksyttämisestä. Dialogi ei suoranaisesta perustu minkään asian korjaamiseen, vaan epäkohtien esittämiseen ja äänekkääseen julkituontiin. Parisuhteissa tämä taktiikka tunnetaan nimellä ”nalkutus”. Tällaista taktiikkaa palvelee parhaiten vastuuton oppositioasema takavasemmalla - tai tässä tapauksessa takaoikealla. Kansa näistä soraäänistä kuitenkin tuntuu pitävän – eivät Perussuomalaisten vaalivoitot vahingossa synny. Äänien takana on yhtä paljon halua muutokseen kuin myös protestia nykyisiä valtapuolueita kohtaan.

Oppositiossa Perussuomalaiset olisivat nykykannatuksellaan todella ikävä ankkuri mille tahansa hallituskoalitiolle. Pahimmillaan se voisi vetää koko hallituslaivan mukanaan pohjaan. Ja sitä ei nykyisessä epävarmuuden maailmassa soisi Suomelle tapahtuvan. Rahamarkkinat haistelevat poliittisia tuulia herkästi ja poliittinen epävarmuus voi pahimmillaan heijastua valtionlainojen korkoihin tai rahan saamiseen. No toisaalta oikeistohan on ennen vaaleja luvannut velan kasvattamisen loppuvan, joten lisälainalle ei pitäisi seuraavaan neljään vuoteen olla juuri tarvettakaan.  

Neljä vuotta oppositiossa kasvattaisi hiljaisen kansan raivoa ja pahimmillaan myrsky lyö korville jo presidentinvaaleissa 2024. Jos hallitus vielä jossain vaiheessa saadaan kasaan, niin presidenttipeli alkaa luultavasti heti sen jälkeen. Tällä hetkellähän ei yhdelläkään puolueella ole vielä siihen lähtöön uskottavia tarjokkaita.

Aatteellisesti vanhakantaiset keskustalaiset

Keskustalle nämä vaalit olivat eräänlainen vedenjakaja. Kun tuki jopa vahvimmilla kannatusalueilla pohjoisessa suli, on selvää, että Keskustan puiset jalat alkavat olla niin hauraat, että kannatus vajoaa muiden pienpuolueiden tasolle vaali vaalilta. Tätä kehitystä on vaikea pelastaa millään. Ongelmana on aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon ikääntyminen ja kannatuspohjan kapeneminen. Kohta ei ole enää, ketä edustaa, eivätkä edustettavatkaan usko enää tupailtojen marinoimaan mantraan. Kannattajapohja rapautuu muutenkin jo luonnostaan, kun puoluekirjan omistajat alkavat löytyä enimmäkseen maakuntalehtien sunnuntainumeroista etusivujen sijaan takasivujen kalleimmista ilmoituksista.

Vähän samaa tautia on edessä myös SDP:llä. Kun kurkkaa viime vaalien menestyksen taakse, huomaa, että Marinin takana on pitkä tyhjä väli ennen seuraavia kansansuosikkeja. Marinin persoona ja puolueen vahva henkilöityminen hänen fasadiinsa saivat demarit näyttämään hetken uudistuneelta. Mutta jos keulakuva väistyy, miten korjataan imagomaailman vanhanaikaisuus? Jos verrataan Kokoomukseen, ei nuorennusleikkaus ole yhtä laaja ja aatemaailmaan osuva.

Politiikan kauniit ja rohkeat

Kokoomus on onnistunut brändäämään politiikkansa nuoriin menestyjiin ja he ovat löytäneet riveihin tasaisella tahdilla uusia tähtiä. Kaakkois-Suomen Antti Häkkänen yhtenä hyvänä esimerkkinä. Kokoomuksen suurin ongelma ehkä onkin puheenjohtaja Orpo, josta kanta-kokoomuslainen setämäisyys huokuu. Seuraavina neljänä vuotena ei odotettavissa todellakaan ole tyhjänpäiväisiä bilekohuja, vaan enemmänkin setämäisiä iskä-vitsejä. Fiksu peliliike olisi tehdä ”Rinteet” ja vaihtaa vetäjää lennosta vaikka Häkkäseen, jolla vetoa äänestäjien keskuudessa riittää. Jo pelkkä henkilökohtaisten äänimäärien tarkastelu paljastaa, ettei Orpo tule olemaan koko kansan pääministeri.

Tietyllä tavalla Suomessa olisi tilausta yhdelle keskiluokkaisten, keski-ikäisten, keskivertokansalaisten puolueelle. Aatemaailmassa mikään nykypuolueista ei suoraan vastaa sitä lifestyleä, mitä esim. milleniaalit elävät. Honottamalla eläkeuudistuksista ja hyvinvointivaltiosta kyllä miellytetään päälle viisikymppisiä, mutta nuorisolle sekä keski-iän alaikäryhmille retoriikka on kuin puhuisi kirkkolatinaa savolaisille. Mistä löytyy äännenkannattaja nopeasykliselle, vaihtelunhaluiselle ja itsenäisesti pärjäämään tottuneelle sukupolvelle?

Onko oikeistohallitus riski?

Totta kai noin suuri kertasiirtymä suoraan oikealle saa vanhan sosiologin kulmat hieman kurtistumaan. Se kertoo jotain tyytymättömyydestä sekä siitä, että oloihin kaivataan nopeaa ja radikaalia muutosta. Näidenkään vaalien äänestysprosentti ei ollut niin matala, etteikö vaalitulosta voisi pitää relevanttina. Ja kun ajatellaan vielä Perussuomalaisten voittoa suhteessa siihen, että vaaleissa ei pelkästään äänestetty persujen puolesta, vaan myös persujen voittoa vastaan. Tätä ei montaa kertaa ole suomalaisissa vaaleissa nähty.

Poliittista historiaa katsottaessa on ääriliikkeiden (vasemmiston tai oikeiston) voitto ollut merkki yhteiskunnan nopeasta muutoksentarpeesta. Kun olot ovat vakaat ja huolia ei taivaalla näy, kelpaa valtakunnan johtoon mikä tahansa humppapumppu, mutta kun meno kovenee, alkaa johtajistolle tulla kasvava paine tehdä asioille jotain. Kovat ajat vaativat kovia johtajia.

Hallitus syntyy varmasti – sen koalitiokin selviää varmasti jossain ajassa. Hallitus tulee olemaan pienoiskuva eduskunnasta, joka taas on pienoiskuva kansasta, joka taas ei koskaan ymmärrä omaa parastaan. Suomalainen edustusjärjestelmä on onneksi luonteeltaan hidasta ja pieniliikkeistä. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa tai vallassa mikä puolue hyvänsä, ei neljässä vuodessa saa isoa vahinkoa aikaan – etenkin, kun nykyisin vaalikauden ensimmäinen vuosi menee opetellessa ja viimeinen vuosi käytetään valmistautuessa tuleviin vaaleihin.

Meillä jokainen hallituskoalitio perustuu voiman ja vastavoiman lakiin ja edustuksellisella demokratialla on onneksi taattu se, ettei yksikään puolue tai puoluejohtaja voi syöstä koko maata perikatoon, vaikka sitä yrittäisi. Toisin kuin naapurimaassamme, jossa yksi sekopää voi vetää koko kansan viemäristä alas – enkä tarkoita nyt Ruotsia.

Marin-oitua politiikkaa

 Päivää boomerit (a.k.a keski-ikäiset)!

Politiikasta on tullut viimeisen parin vuoden aikana vallan kiinnostavaa, kun värittömän ja Gaussin käyrän keskijanalle pusertuvan puoluepolitiikan sijaan on siirrytty enemmän jenkkityyliseen henkilöpolitiikkaan. Valokeila suunnataan nyt pois kasvottomista eduskuntaryhmistä ja kohteena ovat toimivat ja tekevät yksilöt. Tällaisesta muutoksesta syttyy jopa kaltaiseni samettihousu-sosiologi!

Puolueiden ongelmana on yleinen värittömyys ja toimivien yksilöiden puute

Kotimaisessa politiikassa vahvan henkilöbrändäämisen (jos nyt Kekkosta ei henkilöbrändiksi lasketa) aloitti Timo Soini, joka veti useamman vuoden vahvoilla hartioillaan koko perussuomalaisten kokoista kivirekeä. Lopulta jopa Soinin vahva selkä petti ja viestikapula siirrettiin eteenpäin sakille, joka nyt tuntuu hukanneen koko kapulan. 

Vahvimmat äänitorvet karkasivat joko kauas Brysseliin tai jäivät vapaaehtoisesti pois päivänpolitiikasta. Jäljelle jääneistä ei oikein tunnu löytyvän sen tason liideriä, joka pitäisi persut sellaisessa nousukiidossa, mihin he ovat viime vaaleissa tottuneet. Se on toisaalta harmi, sillä politiikassa kontrasti lisää kiinnostavuutta. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että meillä sallitaan erilaisuus ja toisistaan poikkeavat mielipiteet. Demokratian hienous ja kamaluus ovat siinä, että valta on yksinoikeudella äänestäjillä. 

Keskustan ongelma on tupailtamentaliteetti, jossa henkilöille ei koskaan anneta todellista tilaisuutta nousta puoletta suuremmaksi. Lisäksi puolueen aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon siirtyminen äänestyskopista tammiyksiöön ja yleinen värittömyys haittaavat uusien taimien itämistä. Keskustanuoruudesta ei trendikästä saa edes vahvasti lannoittamalla.

Kokoomuksen ongelma taas on liiallinen yksilöllisyys. Vahvat persoonat taistelevat pörssilistauksen ykköspaikasta niin verisesti, että kokonaisuudesta tulee aatteeton. Vanhemman kaartin kokoomusjohtajat ovat muodikkaita kuin Moai-patsaat - ihan kivoja katsella, mutta ei omalla pihalla. Omasta linjattomuudestaan johtuen kokoomus tuntuukin välillä huhuilevan jopa oikeamman oikeiston perään. 

Ei liene kovinkaan ylimitoitettua sanoa, että kotimaisessa politiikassa on tällä hetkellä yksi todellinen superstara, pääministeri Sanna Marin. Kuinka on mahdollista, että demarit tekivät tempun, jolla jo hieman flanellinhajuisesta työväen aatteesta tehtiin supertrendi?

Sukupolvikirurgiaa ja päätöksenteon opettelua

Ensimmäinen - ja fiksuin - veto oli heivata olemukseltaan ja mielipiteiltään naftaliininmakuinen Antti Rinne lauluun ja ottaa tilalle johtaja, joka edustaa politiikassa aiemmin tuntematonta sukupolvea. Framille istutettiin näkyvä, kuuluva ja ennen kaikkea näyttävä Sanna Marin. 

Yhtä vahva menestystekijä oli se, että olemme koko yhtenä Suomena riittävän kusessa tajutaksemme tarvitsevamme sekä vahvaa johtajaa, että omaa kevyt-messiastamme, joka tekee puolestamme päätöksiä, eikä jahkaile. Suomen sodan jälkeen yhtä tiukkaa ja linjakasta johtamista tarvittiin laman läpi luotsaamisessa ja nyt. Marinista tulee jäämään jälki myös tästä eteenpäin. 

Sanna Marinin vahvuus on siinä, että hän on tajunnut johtamisen perusteesin. Johtajan on tehtävä päätöksiä, vaikka niistä kaikki eivät mene maaliin. Päätöksentekoon kuuluu epäonnistuminen ja riskinotto. Ja hallitustyöskentelyyn kuuluu verkostoituminen ja yhteen pelaaminen. Kaikki tämä on mennyt isossa mittakaavassa hienosti maaliin. 

Marin on tällä hetkellä brändinä vahvempi kuin koko demariaate. Hän on vahva teoissaan ja peloton päätöksissään. Epäsuomalaisesti istuva hallitus on tehnyt päätöksiä, joiden tähtäin ei ole ainoastaan varmistaa paikkaa seuraavissa vaaleissa, vaan turvata koko maan tulevaisuutta. Aho-Viinanen-lamaduon jälkeen hallitusten päasiallinen tehtävä tuntuu kauden alusta saakka olleen vain varmistaa äänisaalis ja istumapaikka seuraavassa eduskunnassa. Veronmaksajana näen tässä lyhytkestoisessa pelaamisessa hienoisen ristiriidan. 

Eipä unohdeta Berneriä!

Tai no - lienee ainoastaan reilua sanoa, että poikkeuskin löytyy. Anne Bernerin taksiuudistus ei todennäköisesti tähdännyt vaalivoittoon, tai sitten ministerin tähtäys oli tarkkaa kuin sokeiden skeet-ammunnassa. Taksilakiuudistus, jossa palvelun hinta nousee samalla, kun palvelun laatu merkittävästi heikkenee, tulee olemaan suomalaisen sisäpolitiikan suurimpia munauksia vielä vuosikymmeniä. Kiitos Anne, etten koskaan enää uskalla ajaa taksilla.

Suurin vahvuus on kuitenkin heikkous

Jämäkästä johtamisesta huolimatta Marinin brändin suurin vahvuus on heikkous ja inhimillisyys. Vaikka kyseessä on ainakin osittain laskelmoitu henkilöbrändin rakentaminen, niin pääministeri luo itsestään kuvan ihmisenä, oman sukupolvensa perheellisenä ja työssäkäyvänä edustajana puutteineen ja normaaliuksineen. Muissa ammateissa bilettäminen ja kavereiden kutsuminen kotiin ei ole otsikkotason kamaa, mutta kun kyseessä on pääministeri, niin parviälyn tummat kulmakarvat nousevat. 

Tämä on myös Marinin toiminnan kääntöpuoli. Hän antaa omalla inhimillisyydellään someparven öyhöttäjille helposti syttyvää polttoainetta. Ja somesusi on aina pääministerille susi. Jos valtakunnan tason liideriä pääsee näpäyttämään jopa Twitterin tasoisessa ajatushautomossa, niin pakko kai sitä on kokeilla. Onneksi tuokin tulee kääntymään lopulta Marinin voitoksi. Omilla aivoillaan ajattelevat äänestäjät tajuavat varmasti sen mittakaavavirheen, joka aamiaiskohun tai boomer-grammauksen sokaisemilta twitter-länkyttäjiltä jää piiloon. 

Nuoruus tulee olemaan tavallaan myös Sanna Marinin ongelma tulevaisuudessa. Pääministeriys lankesi hänen hoidettavakseen niin nuorena, että tietä eteenpäin on hankalaa rakentaa. Kuuntelin haastattelun, jossa Marinilta kyseltiin presidenttiehdokkuudesta ja hänen vastauksensa sisältö oli jotenkin sellainen, ettei presidentiksi kannata lähteä liian nuorena, koska mitä sen jälkeen? Jos olet kaksikin kautta Suomessa presidenttinä, olet sen jälkeen turhan nuori eläkeläinen. Ja presidenttikausien jälkeen olisit ikuisesti instituutio, joka ei voi luonnollisesti toimia vaikka "vain" yrityksen toimitusjohtajana tai edes senior adviserina. 

Lisää marinointia politiikkaan

Toivon tulevaisuudessa, että politiikka marinoi joukkoonsa lisää nykyisen pääministerin kaltaisia inhimillisiä ihmisiä. Marinoinnilla en tällä kertaa tarkoita sitä, että ihmisen päälle rakennetaan särötön, kivikova fasadi, vaan sitä, että myös muille toiminnan tasoille löydetään ihmisen näköisiä tekijöitä. Meillä on jo riittävä määrä kasvottomia, hajuttomia, mauttomia ja mielipiteettömiä ministereitä.

Koko demokratia on kriisissä, jos sen toimivuuteen ei uskota. Ja demokratia ei toimi, jos polttoainetta - eli äänestäjiä ja ääniä - ei ole tarpeeksi. Kun vaaleissa alle puolet päättää kaikkien asioista, niin kansanvallasta tulee valitettavasti jo laskenallisestikin harvainvaltaa. Kansanedustuslaitos ei ole enää kansan näköinen siten kuin sen ajateltiin joskus olevan. 

En ole koskaan ollut mikään demariaatteen vankkumaton kannattaja (tämän tietänee appiukkonikin), mutta Sanna Marinista pidän ja hänen päätöksistään maksan veroni mukisematta.