Viisi vuotta kirjoittamista

Heipparallaa ja hyvää sunnuntaita uskolliset ja uskottomat lukijat!

Ensi viikon tiistaina tulee Ra(s)kas Keski-ikä -blogille ikää erittäin kunnioitettavat viisi vuotta. Kun vuonna 2016 tartuin virtuaalikynään ja aloitin raskaan, tai rakkaan, keski-iän tilittämisen, en tiennyt puoliakaan siitä, kuinka paljon kirjoittaminen minulle antaisi ja kuinka paljon oppisin itsestäni laittamalla asiat ylös kaiken kansan luettavaksi. 

Blogille viisi vuotta on paljon. Se kertoo, että on valinnut tien, jota jaksaa kulkea pidempään ja josta myös löytää kirjoittamista. Elämä itsessään on paras materiaali kaivaa aiheita postauksiin. Mietin usein itsekin, mitä kirjoitettavaa on tavallisen keski-ikäisen elämässä, mutta kun tutkin tekstejäni vuosia taaksepäin, huomaan elämän muuttuneen ruuhkavuosina valtavaa vauhtia. Muutos tapahtuu mikroskooppisen pienin rattaankäännöin, ettei sitä välttämättä huomaa. 

Kun blogissa asiat pistää ruudulle ja lukee niitä uudelleen vuosien päästä, kokee ahaa-elämyksen. Monia asioita ei muista ja osan asioista muistaa eri tavoin. Jopa oma, tylsä, elämä näyttää mielenkiintoisemmalta jälkeenpäin, kun blogiin on kirjoitettu autenttiset todisteet tunteista ja ajatuksista. Blogi on minun päiväkirjani, jota tosin pääsevät lukemaan muutkin. Se on myös keskustelualusta, jossa keskustelen yhtä lailla itseni kuin näkymättömien lukijoiden kanssa. 

Kasvattavaa kasvatusta

Blogin kirjoittaminen antaa edelleen perspektiiviä omaan elämään. En enää tee niin tarkkoja suunnitelmia tai käsikirjoituksia siitä, mitä kirjoitan. Postauksen rakenne syntyy aika nopeasti pään sisällä ja jalostuu tekstiksi suhteellisen kivuttomaksi. Vielä vuosienkin jälkeen ennallaan on se, että yleensä idea postaukseen syntyy yhdestä ajatuksesta tai lauseesta. Noita yksittäisiä lauseita ja ajatelmia sitten kirjaan ylös muistivihkoihin ja sieltä kaivelen kirjoitettavaa. Samoihin muistivihkoihin suunnittelen tarinoita ja käsikirjoituksia myös blogin ulkopuolelta. Viime kesänä noista muistiinpanoista syntyi romaanikäsikirjoitus, joka ei pöytälaatikkoa pidemmälle tosin lentänyt. Ja jouluna kirjoitin lapselle 24-osaisen joulutarinan, johon kuulemma kaipaillaan ensi jouluksia jatkoa. 

Blogin myötä olen oppinut katsomaan itseäni enemmän ulkopuolisen silmin. Omaa elämää tutkii hieman analyyttisemmin, kun siitä hakee tarinoita kirjoitettavaksi tai opetuksia toisillekin. Kirjoittaminen on myös kasvattanut siinä, että oppii ottamaan asiat kriittisemmin. Kirjoittaessa pyrin siihen, että näkisin asiat useammalta kuin yhdeltä kantilta. Liiallinen ajatusten persuistuminen on aina tekijälle vaarallista. Ja tällaisena keski-ikäisenä vässykkänä koettaa muutenkin olla liikaa kärjistämättä tai loukkaamatta poikkeavasti ajattelevia. 

Luen omia tekstejäni liian harvoin taaksepäin. Veikkaan, että omien sanojen jälkitarkastelu voisi johtaa vielä parempaan tekstiin ja sanankäyttöön. Kaikki kirjoittamani tekstit luen kyllä useampaan kertaan ennen julkaisua (vaikkei se siltä aina näytä). Viiden vuoden aikana olen hylännyt kokonaan ehkä viisi tekstiä - osan sen takia,että aihe ei ole kantanut tarpeeksi tai sitten siksi, että aihe ei ole sopiva tänne julkaistavaksi. Mutta suhteellisen avoimesti olen kyllä elämäni täällä jakanut virheineen ja onnistumisineen. 

Vuodet teemoittuvat jännästi tahtomattaan. Ensimmäinen vuosi meni kirjoittamista opetellessa ja aiheet pyörivät paljon keski-iän parissa. Keski-iän mukana sivuille pääsivät luonnollisesti lapset ja kasvatus sekä ylipäänsä meidän velkataakan parissa painivan kansanosan elämä. Loputon tutkimisen aihe on myöskin suomalainen omakotitalon omistajuus - se on vakanssi, josta ei työteliästä päivää puutu. Usein mietin, että Jumalan sanoessa "Otsasi hiessä on sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen", hän ajatteli suomalaista omakotitalon omistajaa.

Myöhemmin olen kirjoittanut paljon työelämästä ja nyttemmin yrittämisestä. Kirjallisuus, joka muutenkin on lähellä sydäntä, on kirvoittanut muutamia hyviä tekstejä. Välillä otan kantaa paikalliseen tai kansainväliseen elämään. Yksi kestosuosikkini on ollut radio, josta olen kirjoittanut melko monta tekstiä - milloin radio-ohjelmista ja milloin radion kuuntelusta tai BFF:stäni Aamulypsystä. Ja on siellä joukossa muutama visa ja sitten kaikenlaista ajatuksetonta mölinää. Ensimmäiset vuodet kirjoitin melko holistisesti joka viikko ja se alkoi tuntua enemmän työltä kuin harrastukselta. Sen vuoksi olen rauhoittanut tahtia, blogia koskaan pitkäksi aikaa hylkäämättä. Hieman tekstejä ehkä muokkasi myös syrjähyppy Pontin bloggaajien joukkoon. Levätköön tuo blogiportaali rauhassa maatuvien blogiportaalien taivaassa.

Nykyinen kirjoitustahtini on "sano, kun on sanottavaa"-taajuus. Tekstejä syntyy toisinaan enemmän ja joskus vähemmän (näin savolaisittain sanottuna). Harvoin pakotan itseäni blogin ääreen, mutta kirjoitan aina, kun keksin hyvää kerrottavaa. Huomaan tekstieni rentoutuneen ja vapautuneen sen jälkeen, kun en tuota tekstiä väkisin. 

Onnellisuus ja unelmat

Suosikkiaiheeni, ja myös yksi blogin kantavia teemoja, on ollut ja tulee varmaan olemaan unelmat ja elämän onnellisuus. Väitän, että blogin pitäminen ja kirjoittaminen on antanut minulle useita syitä onnellisuuteen. Olen ehkä oppinut kaivamaan paskan seasta kultaa tai sitten elämän onnellisempi puoli on hypännyt helpommin vastaan, kun siitä kirjoittaa ja sitä ajattelee aktiivisesti. 

Olen tuntenut itseni kaikkein onnellisimmaksi sen jälkeen, kun täytin neljäkymmentä. Ja voin kyllä sanoa, ettei elämä ainakaan ole helpottunut noina vuosina. Helpon elämän sijaan olen oppinut taistelemaan omastani ja myös analyyttisemmin hakenut tietä onneen. Onnellisuus ei edelleenkään ole pankkitilin saldossa tai omaisuusluettelon pituudessa, vaan enemmän pään sisällä tai sydämessä. Kun itse lopetin tilin saldon vahtimisen ja keskityin enemmän tunnepuolen onneen, saavutin jotain, mitä en uskonut mahdolliseksi - elämän, jossa on helpompi hengittää ja jossa tavoitteita ei määritä mikään ulkopuolinen. Toki toisinaan tuntuu, että hinta on ollut hieman kova - mutta maksamisen väärti.

Unelmista sanotaan, että niitä saavuttaa, kun ne tunnustaa itselleen ja kirjaa paperille. Ja se pitää paikkansa - ainakin minun kohdallani. Olen blogin jokaisena vuonna kirjoittanut tekstin, jossa käyn läpi kuluneen vuoden tapahtumat, hakenut niistä mahdolliset opit ja luonut myös tavoitteet tulevaan vuoteen. Noista teksteistä on jalostunut elämän tavoitteellinen polku, jossa aidosti pyritään saavuttamaan omia unelmia. Minut se on johtanut uusiin harrastuksiin, kouluun ja nyt täysipäiväiseen yrittäjyyteen ja jopa siihen, että opetan muita. 

Tämän blogin kautta olen itse avautunut, löytänyt enemmän todellista minääni ja saanut myös itsevarmuutta. Alkuaikoina vielä hieman nolostelin julkaista ajatuksiani tai tunteitani muille, mutta ikä paksuntaa nahkaa ja nyt sanat valuvat ruudulle vapaammin ja suoremmin. Kun katson tänään peiliin, pidän sieltä näkyvästä kuvasta enemmän kuin viisi vuotta sitten. Ja uskon sen välittyvän myös itsestäni ulkopuolelle. 

Blogin ja kirjoittamisen myötä olen myös oppinut näkemään ennemmin voitot kuin tappiot. Keski-iässä on elettyä elämää takana jo niin paljon, että taustapeilistä löytyisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista tutkittavaa. Elämässä on kuitenkin tuijotettava eteenpäin ja keskityttävä siihen, että pysyy kaistojen välissä. Tuota ajattelua olen aktiivisesti kehittänyt - ja siinä myös kehittynyt. 

Mihin menee Ra(s)kas Keski-ikä?

Kirjoittaminen antaa minulle edelleen paljon - oikeastaan enemmän kuin ennen. Keskustelen itseni kanssa näillä sivuilla ja toisinaan näen kommenteista, että sanani osuvat jonkun toisenkin silmiin ja sydämeen. Toivon, että minun kompuroinneistani on saanut oppia, tai ainakin hupia, jokunen muukin.

Tiedän blogilla olevan uskollisia lukijoita - muitakin kuin äiti ja vaimo. Kiitos teille jokaiselle. Se, että muut näkevät ja kommentoivat tekstejäni, buustaa intoa tarjota aina enemmän lukemista. Vaikka kirjoitan paljon itselleni, on blogin idea aina se, että sen kautta voi tarjota lukijalle jonkinlaisen tunne-elämyksen. Olen jokaisesta lukijasta onnellinen - myös äidistä ja vaimosta. 

Ra(s)kas Keski-ikä porskuttaa aina vain eteenpäin. Ehkä sitten, kun seitsemänkymppisenä alan nauttia kansaneläkettä, on aika vaihtaa otsikko Autuaaseen Vanhuuteen, mutta ainakin seuraavat viisivuotiskaudet painellaan vielä kirkkaasti keski-iän puolella. 

Blogin juuriajatus on säilynyt läpi vuosien ja säilyy edelleen. Ajatus on tuoda keski-iästä enemmän näkyviin sitä puolta, joka ei ole harmaa tai ankea. Neljänkympin jälkeen useimpien viisaus, kauneus ja varallisuus ovat kultaisessa kolmiossa ja on aika nauttia muuttuvasta, kypsästä elämästä. Vaikka monesti ajattelen, että haluaisin elää joitakin vuosia totaalisesti uusiksi, niin todellisuudessa tässä vaiheessa elämää jokainen päivä antaa enemmän kuin aiemmin. Herätessäni päivän odotusarvo on lähes poikkeuksetta plussalla ja jokaisessa päivässä näen enemmän mahdollisuutta kuin uhkaa.

Vielä kerran nöyrä kiitos kaikki lukijat - kiva kun olette siellä! 

Työelämäni ensimmäinen puolikas

 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?

Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.

Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.

2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 

2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista.