Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste tekstit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tekstit. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 31. elokuuta 2025

Hieman tavoitteellisesta kirjoittamisesta


Kuva: Pixabay / jestemrobert


Olen kirjoittanut erilaisia tekstejä kohta parin vuosikymmenen ajan. Suurin osa teksteistä on suljettu muistikirjojen sivujen sisälle, eikä niiden ole tarkoituskaan saavuttaa päivänvaloa, vaan jäädä perikunnan riesaksi komeron ylähyllylle. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan pitäjä. Ra(s)kas Keski-ikä on minun versioni päiväkirjasta.

Toistaiseksi näkyvin kirjallinen tuotokseni on tämä blogi. Siihen olen kirjannut elämääni, tapahtumia ja myös koko suomalaisen yhteiskunnan elämää vuosia. Nämä jäljet jäävät virtuaalimaailmaan näkyville niin kauan kuin alusta elää. Blogin aloitin alunperin siksi, että saan jonkinlaisen julkisen alusta ajatuksilleni. Halusin jollain tapaa ilmaista itseäni, mutta samalla myös kirjoittaa pysyvämmin muistiin elämäni tapahtumia.

Edelleen käväisen lukemassa vanhoja tekstejä, koska Ra(s)kaan Keski-iän sivuille on kirjattu oman elämän ylä- ja alamäkiä. Palaan mukaviin hetkiin ja muistelen vanhoja. Joskus tekisi mieli korjata sanamuotoja tai jopa sisältöjä, mutta autenttisuutta on kunnioitettava, vaikka se vähän kirvelee.

Blogi on ollut koulu. Se on opettanut kirjoittamaan ja siirtämään tajunnanvirtaa muistikirjan syheröistä ihmisen luettavaan muotoon. Blogi on myös ollut terapiapaikka. Kun lukee omaa tekstiään, tajuaa myös omia ajatuksiaan paremmin. Näkee itsensä ulkopuolisena ja osaa jotenkin fiksummin analysoida, mikä tässä elämässä on pielessä.

Kuva: Pixabay / Pexels


Runoja, satuja, kaikkea muuta kirjallista

Blogin lisäksi olen kirjoittanut muutakin. Kun viimeinen lapsi oli pieni, kirjoitin hänelle tarinoita ja satuja. Paras palaute, mitä olen koskaan saanut kirjoituksista oli se, kun lapsi palasi tänä kesänä yhden vanhan sadun pariin ja sanoi sen olevan edelleen hyvä. Olen onnistunut sentään jossain.

En rajaa itseltäni mitään pois. Olen testannut runojen kirjoittamista - ei ehkä ominta alaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Viime aikoina olen huomannut vielä, että kotimainen runous nostaa taas päätään. Luulen, että kotimaisen musiikin suosio ja lyriikoiden arvostus heijastuu kirjoitettuun runouteen. Runoushan on sanataidetta parhaimmillaan. Pieneen määrään tekstiä riimitellään tarina. 

Ja jotta oppisin, olen tehnyt työelämää koskevia artikkeleita enemmän faktapohjalta kokemusasiantuntijana. Näitä on julkaistu LinkedIn:ssä ja pari taitaa löytyä Duunitorin sivuiltakin. Työelämä kiehtoo minua ja sen lainalaisuuksien ruotiminen etenkin esimiesasemasta oli mielenkiintoista. Nyt voisin tehdä samaa yrittämisestä. Viiden vuoden aikana kerätyt opit olisi hyvä jakaa eteenpäin, jotta joku saisi niistä joko inspiraation uudelle uralle tai oppeja yrittäjänpolun alkuun. Samanlaisia tekstejä olen itsekin kahlannut ennen kuin pistin Y-tunnuksen hakuun. 

Kuva: Pixabay / Ofuss


Kirjoittamaan oppii lukemalla

 Ennen kuin opin kirjoittamaan, tein valtavasti töitä kirjan sivujen vastakkaisella puolella - lukijana. Olen lukenut erilaisia kirjoja käytännössä siitä saakka, kun opin lukemaan - ja sain kirjastokortin. Kirjaston löytäminen ja sen sisällön rikkaus on ollut ensimmäinen askel opiskelussa minkään sortin kirjoittajaksi.

Kukaan ei ole Waltari syntyessään, paitsi kaikki Waltarit. Jotta oppisi kirjoittamaan, on luettava muiden tekemää kirjallista tuotantoa. Minun kirjoittajan tieni on lähtenyt Joensuun Rantakylän sivukirjastosta, jonka lasten- sekä aikuistenosaston kahlasin läpi ennen aikuisuutta. Oli maagista löytää uusia kirjoja ja kirjasarjoja. Sivuille painetut seikkailut veivät uusiin maailmoihin ja loivat eläväksi kirjoittajan luomat hahmot. Luin Enid Blytonin Viisikot ja Seikkailu- sarjat. Ahmin Edgar Rice Burroughsin tekemät Tarzan- ja Mars-sarjat. Noiden kanssa lukulistalla oli liuta muita nuorten kirjoja ennen kuin tajusin pelanneeni lastenosaston läpi ja oli aika siirtyä seuraavalle tasolle. Minulla on päässäni jopa tarkka muistikuva, kun seison ensimmäistä kertaa kirjaston aikuistenosaston ensimmäisen hyllyn päässä ja mietin, että kaikki nämä kirjat ovat lukematta.

Nykyinen lukemistoni kattaa kaikenlaista kirjallisuutta. Luen kaunokirjallista bulkkia ja vakavampaa proosaa. Selaan ja ahmin tietokirjallisuutta, etenkin toisen maailmansodan historiaa sekä muusikoiden ja urheilijoiden elämänkertoja. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa aiemminkin.

Lukeminen kertoo, miten tekstiä tuotetaan. Jos et ole lukenut romaania, et voi tietää, mitä sen pitäisi sisältää. Muiden tekstien lukeminen auttaa löytämään omaa ääntä ja kirjallista ilmaisumuotoa. Fiksu ei kopioi, eikä ota vaikutteita liikaa. Mutta fiksua on tutkia erilaisia kirjoitustyylejä ja -tapoja.

Vanhoista kirjailijoista kaksi suosikkiani ovat nyt ja aina Mika Waltari ja Leon Uris. Molempien historiaan sidotut eepokset vievät mukanaan. Kirjoitustyyli on dieselmäinen - alku on hidastempoista ja käynnistyminen vaatii vähän hehkua. Mutta kun kirjassa saa kierrokset päälle, ei lukemista voi lopettaa. Etenkin Waltarin tiiliskivissä monilla loppuu usko ensimmäiseen sataan sivuun. Hahmot ja tarinat ovat vaikeaselkoisia ja rytmiä on hankala löytää. Mutta kun alun on saanut runnottua väkisin läpi, ei kirjaa voi enää jättää kesken.

Hyvää kirjaa tulee aina ikävä, kun sen on lukenut. Kun pääset viimeiseen kolmannekseen, toivot, etteivät sivut ihan vielä loppuisi. Tarina ja hahmot ovat syöpyneet sisuksiin niin, että luulet niiden olevan jopa tuttujasi. Tällainen hahmo on esimerkiksi Jussi Waltteri Vares, Reijo Mäen rosoinen yksityisetsivä, jonka lähes kaikki tarinat löytyvät omasta kirjahyllystäni. Kun tyypin seikkailuja lukee vuosikymmenen, on hänestä väkisin tullut vähän tuttu. 

Kuva: Pixabay / Un-perfekt


Haaveena romaani

Ultimaattinen ja eittämättä suurin haaveeni kirjoittajana on luoda kustannettu kaunokirjallinen romaani. Tavallaan se kirjallinen ympyrä sulkeutuisi, kun kirjaston hyllyillä olisi kirja, jonka selkämyksessä komeilee oma nimi. Joku aikuisuuden alkumetreillä tarpova ihmisenalku saattaa tarttua kirjaani ja saada siitä alun omalle tielleen.

Ja on yritetty, on saatana kirjoitettu. Romaanin alkuja on koneiden kovalevyt pullollaan. On hyviä ideoita, jotka on kirjattu ylös ja sommiteltu pitkälle valmiiksi. On muistikirjojen sivumarginaalissa olevia hahmoja, lauseita tai tapahtumia. Parhaimmillaan olen kirjoittanut jopa koko käsikirjoituksen saamatta sitä kustantajalle läpi. Ehkä se paras idea tai tuotantotapa on odottanut löytäjäänsä.

Käsikirjoitukset olen kirjoittanut ideoina paperille. Mitä tapahtuu, kuka tekee ja mitä tekee. Kirjan kulku on noin-arvioituina lukuina ja niiden sisällä ranskalaiset viivat. Homma on yleensä tyssännyt ajan puutteeseen sekä uskon loppumiseen omaan ideaan. Edelleen tuolla kovalevyllä on ainakin pari sellaista kirjan alkua, joiden tekemiseen uskon jollain tasolla ainakin itse "sitten joskus". 

Romaanissa kiehtoo ajatus siitä, että luot tarinan, jossa on oma maailma ja sen sisältämät hahmot. Hahmot antavat mahdollisuuden olla jumalana kaunokirjallisilla elämillä ja luoda niille tapahtumia ja elämänjanaa. Voit leikkiä tyypeillä ja antaa heille tilaisuuden kokea mitä vaan. En kirjoita menestyksen tai tuoton takia. Kumpikin ovat huonoja lähtökohtia itseä kiinnostavalle tekemiselle. Haluan luoda jotain, mikä tuottaa iloa muille. Ja totta kai haluan todistaa itselleni, että romaanin tekeminen on mahdollista.

Kuva: Pixabay / Webandi


Puolivalmis tuotos

Kesällä sain inspiraation tarinasta, jota nyt kirjoitan. Kirjan käsikirjoituksesta on valmiina 7/8 eli aletaan mennä loppuliukuun. Muutama vuosi sitten en olisi hiiskunutkaan tekemisistäni, mutta tällä kertaa minulla on jotenkin vahva usko siihen, että saan työstettyä käsikirjoituksen ainakin kustantajalle saakka. Sehän ei tietenkään takaa vielä mitään, vaan työn pitäisi kiehtoa kustantavaa tahoa niin paljon, että se saisi julkaisuluvan. Mutta tällä hetkellä minulle riittää se, että tekisin tuo työn edes loppuun.

Tällä kertaa olen kirjoittanut täysin poikkeavalla tavalla. En sketsannut, en tehnyt yhtään muistiinpanoja tai ennakkosuunnitellut. Olen vain orjallisesti kirjoittanut tarinaa eteenpäin kronologisesti. Homma lähti sellaisesta "opettele kirjoittamaan"-haasteesta. Huomasin, että pääni ei kirjoittamisen suhteen (tai minkään muunkaan) ollut enää tikissä. Jotta pääsin edes blogitarinoissa eteenpäin, piti antaa päälle "hyppystartti". Siksi aloin kirjoittaa kaksi sivua päivässä ajatuksella "kirjoita mitä vain, kunhan paperi täyttyy".

Tuon kahden sivun pakkokirjoittamisen tuloksena kehittyi tarina, johon syntyivät hahmot ja heidän elämänsä. Pikkuhiljaa tarina vei minua eteenpäin sellaisella voimalla, etten voinut enää jättää asiaa sikseen. Nyt tuo käsikirjoitus on pakko työstää loppuun ja saattaa julkaisukuntoon. Tehköön sen kelvollisuudesta päätöksen joku viisaampi. 

Kuva: Pixabay / ds_30


Tarina kulkee päässä

Kun kirjoitan blogitekstiä tai tällä kertaa kaunokirjallista tarinaa, kulkee teksti eräänlaisena nauhana päässä. Siis käytännössä kuulen itseni kertovan minulle tarinaa, jota koetan jäljentää paperille (tai ruudulle). Nyt tuo tarina on kulkenut päässäni kahden kuukauden ajan ja kehittynyt sitä mukaa paremmaksi. Tuon sisäisen kerronnan takia minun on kirjoitettava auki jotain joka päivä. Jos jätän kirjoittamisen pariksikin päiväksi, katoaa tarina päästä ja lanka katoaa. Tarinasta uudelleen kiinnisaaminen on vaikeaa, enkä sen vuoksi haluaisi luopua hyvästä alusta. 

Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhun harrastamiseen. Sitä oppii vain tekemällä. Kirjoittamista ei opi kuin kirjoittamalla ja treenaamalla kehittyy paremmaksi koko ajan. Oikotietä tai mitään erityistä lahjakkuutta ei ole. Ja myös kirjoittamisessa pitää uskaltaa epäonnistua. Vaikka kirjoitan kaksi sivua päivässä, se ei tarkoita kahta sivua valmista tekstiä. Joskus joudun pyyhkimään puolet edellisen päivän tuotoksesta pois, koska sisältö on kuraa. Mutta kirjoittamalla lisää jalostuu kura savitiiliksi, joiden varaan rakentuu kokonainen maailma. 

Kirjoitan nykyisin siksi, että en enää häpeä mitään. Nuorempana olisin luultavasti ollut nykyistäkin lahjakkaampi kirjoittaja, mutta häpesin liikaa sitä, mitä halusin tehdä. En uskonut omiin kykyihin, enkä pitänyt harrastusta sen arvoisena, että olisin panostanut siihen tarpeeksi. Kirjoittaminen oli jotenkin noloa ja omat vaatimukset lopputulokselle liian kovia.

Nyt kun vanhempana olen luopunut vapaaehtoisesti koko häpeän viitasta, uskallan ilmaista itseäni vapaammin ja vahvemmin. Tämän kappaleen toivon lukevan vaikka yhdenkin viisitoista-vuotiaan, joka miettii, voiko harrastaa runoutta, kirjoittamista tai muuta luovaa. Kyllä voi ja pitää voida. Häpeä ei saisi estää yhtään ihmistä luovuuden tieltä. Häpeä on oman pään sisällä olevaa ennakkoluuloa itseä ja omia kykyjä kohtaan. Se ei ole todellista väheksyntää kenenkään tekemisiä kohtaan.

Kuva: Pixabay / Printeboek


Raskainta on tarkastaminen ja itsekritiikki

Itse kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minun ongelmani. Sanoja paperille tulee kuin porolta paskaa. Ongelma on sen tekstin siivoaminen. Blogi ei ole koskaan niin sniidu sanamuodoista tai tekstin 100% toimimisesta. Täällä kelpaa vähän skrodempikin jälki. Toki luen kaikki tekstini pariin kertaan ennen julkaisua ja korjaan sekä stilisoin, mutta en tykkää siitä yhtään. Olisi kiva, kun kaikki teksti tulisi päästä ulos valmiina ja siistittynä. 

Mutta annapa olla, kun tekstiä on 160 liuskaa. Se tarkastaminen ja kriittinen ajattelu on potenssiin kymmenen. Ei hirveästi kiinnostaisi kahlata omaa kirjaansa läpi kolmeen kertaan, muistaa kaikki epäjohdonmukaisuudet tai toistot ja viilata sanamuodot kerta kerralta virtaviivaisemmiksi. Nyt kun olen viimeisen tarinan tekstejä hieman korjannut jo kirjoitusvaiheessa, huomaan tekeväni tekstistä suoraan ääneenlukukelpoisempaa - siis käytännössä äänikirjakelpoisempaa. Siistin sanoja niin, että niiden lukeminen ääneen olisi helpompaa ja notkeampaa ja kuulijalle armollisempaa. 

Todelliset kirjailijat kuulemma hiovat, viilaavat ja tehostavat tekstiä moneen kertaan, jotkut jopa vuosia. Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka se todellisuudessa on puolet tarinan kirjoittamisesta. Olen liian kärsimätön. Odotan liikaa, että joku muu saa tekstin luettavakseen (ihan sama pätee muuten näihin blogijuttuihinkin). Mutta tuohon tarkistustyöhönkin on vain nöyrryttävä.

Jollain tapaa toivon salaa vähän sateista ja synkkää syksyä, että inspiraatio kirjoittamiseen säilyisi. Toivon todella, että saan käsikirjoituksen maaliin niin, että sen voi lähettää eteenpäin. Ja totta kai salaisissa haaveissa on saada kirjoitukselle hyväksyntä, jotta tekstin näkee joku muukin kuin minä. 



PS. Lisäsin blogin sivupalkkiin palautelomakkeen, jos jollekin tulee salaisempaa asiaa, jota ei kommentteihin voi heittää. Saa käyttää, muttei oo pakko.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Viisi vuotta kirjoittamista



Heipparallaa ja hyvää sunnuntaita uskolliset ja uskottomat lukijat!

Ensi viikon tiistaina tulee Ra(s)kas Keski-ikä -blogille ikää erittäin kunnioitettavat viisi vuotta. Kun vuonna 2016 tartuin virtuaalikynään ja aloitin raskaan, tai rakkaan, keski-iän tilittämisen, en tiennyt puoliakaan siitä, kuinka paljon kirjoittaminen minulle antaisi ja kuinka paljon oppisin itsestäni laittamalla asiat ylös kaiken kansan luettavaksi. 

Blogille viisi vuotta on paljon. Se kertoo, että on valinnut tien, jota jaksaa kulkea pidempään ja josta myös löytää kirjoittamista. Elämä itsessään on paras materiaali kaivaa aiheita postauksiin. Mietin usein itsekin, mitä kirjoitettavaa on tavallisen keski-ikäisen elämässä, mutta kun tutkin tekstejäni vuosia taaksepäin, huomaan elämän muuttuneen ruuhkavuosina valtavaa vauhtia. Muutos tapahtuu mikroskooppisen pienin rattaankäännöin, ettei sitä välttämättä huomaa. 

Kun blogissa asiat pistää ruudulle ja lukee niitä uudelleen vuosien päästä, kokee ahaa-elämyksen. Monia asioita ei muista ja osan asioista muistaa eri tavoin. Jopa oma, tylsä, elämä näyttää mielenkiintoisemmalta jälkeenpäin, kun blogiin on kirjoitettu autenttiset todisteet tunteista ja ajatuksista. Blogi on minun päiväkirjani, jota tosin pääsevät lukemaan muutkin. Se on myös keskustelualusta, jossa keskustelen yhtä lailla itseni kuin näkymättömien lukijoiden kanssa. 



Kasvattavaa kasvatusta

Blogin kirjoittaminen antaa edelleen perspektiiviä omaan elämään. En enää tee niin tarkkoja suunnitelmia tai käsikirjoituksia siitä, mitä kirjoitan. Postauksen rakenne syntyy aika nopeasti pään sisällä ja jalostuu tekstiksi suhteellisen kivuttomaksi. Vielä vuosienkin jälkeen ennallaan on se, että yleensä idea postaukseen syntyy yhdestä ajatuksesta tai lauseesta. Noita yksittäisiä lauseita ja ajatelmia sitten kirjaan ylös muistivihkoihin ja sieltä kaivelen kirjoitettavaa. Samoihin muistivihkoihin suunnittelen tarinoita ja käsikirjoituksia myös blogin ulkopuolelta. Viime kesänä noista muistiinpanoista syntyi romaanikäsikirjoitus, joka ei pöytälaatikkoa pidemmälle tosin lentänyt. Ja jouluna kirjoitin lapselle 24-osaisen joulutarinan, johon kuulemma kaipaillaan ensi jouluksia jatkoa. 

Blogin myötä olen oppinut katsomaan itseäni enemmän ulkopuolisen silmin. Omaa elämää tutkii hieman analyyttisemmin, kun siitä hakee tarinoita kirjoitettavaksi tai opetuksia toisillekin. Kirjoittaminen on myös kasvattanut siinä, että oppii ottamaan asiat kriittisemmin. Kirjoittaessa pyrin siihen, että näkisin asiat useammalta kuin yhdeltä kantilta. Liiallinen ajatusten persuistuminen on aina tekijälle vaarallista. Ja tällaisena keski-ikäisenä vässykkänä koettaa muutenkin olla liikaa kärjistämättä tai loukkaamatta poikkeavasti ajattelevia. 

Luen omia tekstejäni liian harvoin taaksepäin. Veikkaan, että omien sanojen jälkitarkastelu voisi johtaa vielä parempaan tekstiin ja sanankäyttöön. Kaikki kirjoittamani tekstit luen kyllä useampaan kertaan ennen julkaisua (vaikkei se siltä aina näytä). Viiden vuoden aikana olen hylännyt kokonaan ehkä viisi tekstiä - osan sen takia,että aihe ei ole kantanut tarpeeksi tai sitten siksi, että aihe ei ole sopiva tänne julkaistavaksi. Mutta suhteellisen avoimesti olen kyllä elämäni täällä jakanut virheineen ja onnistumisineen. 

Vuodet teemoittuvat jännästi tahtomattaan. Ensimmäinen vuosi meni kirjoittamista opetellessa ja aiheet pyörivät paljon keski-iän parissa. Keski-iän mukana sivuille pääsivät luonnollisesti lapset ja kasvatus sekä ylipäänsä meidän velkataakan parissa painivan kansanosan elämä. Loputon tutkimisen aihe on myöskin suomalainen omakotitalon omistajuus - se on vakanssi, josta ei työteliästä päivää puutu. Usein mietin, että Jumalan sanoessa "Otsasi hiessä on sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen", hän ajatteli suomalaista omakotitalon omistajaa.

Myöhemmin olen kirjoittanut paljon työelämästä ja nyttemmin yrittämisestä. Kirjallisuus, joka muutenkin on lähellä sydäntä, on kirvoittanut muutamia hyviä tekstejä. Välillä otan kantaa paikalliseen tai kansainväliseen elämään. Yksi kestosuosikkini on ollut radio, josta olen kirjoittanut melko monta tekstiä - milloin radio-ohjelmista ja milloin radion kuuntelusta tai BFF:stäni Aamulypsystä. Ja on siellä joukossa muutama visa ja sitten kaikenlaista ajatuksetonta mölinää. Ensimmäiset vuodet kirjoitin melko holistisesti joka viikko ja se alkoi tuntua enemmän työltä kuin harrastukselta. Sen vuoksi olen rauhoittanut tahtia, blogia koskaan pitkäksi aikaa hylkäämättä. Hieman tekstejä ehkä muokkasi myös syrjähyppy Pontin bloggaajien joukkoon. Levätköön tuo blogiportaali rauhassa maatuvien blogiportaalien taivaassa.

Nykyinen kirjoitustahtini on "sano, kun on sanottavaa"-taajuus. Tekstejä syntyy toisinaan enemmän ja joskus vähemmän (näin savolaisittain sanottuna). Harvoin pakotan itseäni blogin ääreen, mutta kirjoitan aina, kun keksin hyvää kerrottavaa. Huomaan tekstieni rentoutuneen ja vapautuneen sen jälkeen, kun en tuota tekstiä väkisin. 




Onnellisuus ja unelmat

Suosikkiaiheeni, ja myös yksi blogin kantavia teemoja, on ollut ja tulee varmaan olemaan unelmat ja elämän onnellisuus. Väitän, että blogin pitäminen ja kirjoittaminen on antanut minulle useita syitä onnellisuuteen. Olen ehkä oppinut kaivamaan paskan seasta kultaa tai sitten elämän onnellisempi puoli on hypännyt helpommin vastaan, kun siitä kirjoittaa ja sitä ajattelee aktiivisesti. 

Olen tuntenut itseni kaikkein onnellisimmaksi sen jälkeen, kun täytin neljäkymmentä. Ja voin kyllä sanoa, ettei elämä ainakaan ole helpottunut noina vuosina. Helpon elämän sijaan olen oppinut taistelemaan omastani ja myös analyyttisemmin hakenut tietä onneen. Onnellisuus ei edelleenkään ole pankkitilin saldossa tai omaisuusluettelon pituudessa, vaan enemmän pään sisällä tai sydämessä. Kun itse lopetin tilin saldon vahtimisen ja keskityin enemmän tunnepuolen onneen, saavutin jotain, mitä en uskonut mahdolliseksi - elämän, jossa on helpompi hengittää ja jossa tavoitteita ei määritä mikään ulkopuolinen. Toki toisinaan tuntuu, että hinta on ollut hieman kova - mutta maksamisen väärti.

Unelmista sanotaan, että niitä saavuttaa, kun ne tunnustaa itselleen ja kirjaa paperille. Ja se pitää paikkansa - ainakin minun kohdallani. Olen blogin jokaisena vuonna kirjoittanut tekstin, jossa käyn läpi kuluneen vuoden tapahtumat, hakenut niistä mahdolliset opit ja luonut myös tavoitteet tulevaan vuoteen. Noista teksteistä on jalostunut elämän tavoitteellinen polku, jossa aidosti pyritään saavuttamaan omia unelmia. Minut se on johtanut uusiin harrastuksiin, kouluun ja nyt täysipäiväiseen yrittäjyyteen ja jopa siihen, että opetan muita. 

Tämän blogin kautta olen itse avautunut, löytänyt enemmän todellista minääni ja saanut myös itsevarmuutta. Alkuaikoina vielä hieman nolostelin julkaista ajatuksiani tai tunteitani muille, mutta ikä paksuntaa nahkaa ja nyt sanat valuvat ruudulle vapaammin ja suoremmin. Kun katson tänään peiliin, pidän sieltä näkyvästä kuvasta enemmän kuin viisi vuotta sitten. Ja uskon sen välittyvän myös itsestäni ulkopuolelle. 

Blogin ja kirjoittamisen myötä olen myös oppinut näkemään ennemmin voitot kuin tappiot. Keski-iässä on elettyä elämää takana jo niin paljon, että taustapeilistä löytyisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista tutkittavaa. Elämässä on kuitenkin tuijotettava eteenpäin ja keskityttävä siihen, että pysyy kaistojen välissä. Tuota ajattelua olen aktiivisesti kehittänyt - ja siinä myös kehittynyt. 



Mihin menee Ra(s)kas Keski-ikä?

Kirjoittaminen antaa minulle edelleen paljon - oikeastaan enemmän kuin ennen. Keskustelen itseni kanssa näillä sivuilla ja toisinaan näen kommenteista, että sanani osuvat jonkun toisenkin silmiin ja sydämeen. Toivon, että minun kompuroinneistani on saanut oppia, tai ainakin hupia, jokunen muukin.

Tiedän blogilla olevan uskollisia lukijoita - muitakin kuin äiti ja vaimo. Kiitos teille jokaiselle. Se, että muut näkevät ja kommentoivat tekstejäni, buustaa intoa tarjota aina enemmän lukemista. Vaikka kirjoitan paljon itselleni, on blogin idea aina se, että sen kautta voi tarjota lukijalle jonkinlaisen tunne-elämyksen. Olen jokaisesta lukijasta onnellinen - myös äidistä ja vaimosta. 

Ra(s)kas Keski-ikä porskuttaa aina vain eteenpäin. Ehkä sitten, kun seitsemänkymppisenä alan nauttia kansaneläkettä, on aika vaihtaa otsikko Autuaaseen Vanhuuteen, mutta ainakin seuraavat viisivuotiskaudet painellaan vielä kirkkaasti keski-iän puolella. 

Blogin juuriajatus on säilynyt läpi vuosien ja säilyy edelleen. Ajatus on tuoda keski-iästä enemmän näkyviin sitä puolta, joka ei ole harmaa tai ankea. Neljänkympin jälkeen useimpien viisaus, kauneus ja varallisuus ovat kultaisessa kolmiossa ja on aika nauttia muuttuvasta, kypsästä elämästä. Vaikka monesti ajattelen, että haluaisin elää joitakin vuosia totaalisesti uusiksi, niin todellisuudessa tässä vaiheessa elämää jokainen päivä antaa enemmän kuin aiemmin. Herätessäni päivän odotusarvo on lähes poikkeuksetta plussalla ja jokaisessa päivässä näen enemmän mahdollisuutta kuin uhkaa.

Vielä kerran nöyrä kiitos kaikki lukijat - kiva kun olette siellä!