Hieman tavoitteellisesta kirjoittamisesta

Kuva: Pixabay / jestemrobert

Olen kirjoittanut erilaisia tekstejä kohta parin vuosikymmenen ajan. Suurin osa teksteistä on suljettu muistikirjojen sivujen sisälle, eikä niiden ole tarkoituskaan saavuttaa päivänvaloa, vaan jäädä perikunnan riesaksi komeron ylähyllylle. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan pitäjä. Ra(s)kas Keski-ikä on minun versioni päiväkirjasta.

Toistaiseksi näkyvin kirjallinen tuotokseni on tämä blogi. Siihen olen kirjannut elämääni, tapahtumia ja myös koko suomalaisen yhteiskunnan elämää vuosia. Nämä jäljet jäävät virtuaalimaailmaan näkyville niin kauan kuin alusta elää. Blogin aloitin alunperin siksi, että saan jonkinlaisen julkisen alusta ajatuksilleni. Halusin jollain tapaa ilmaista itseäni, mutta samalla myös kirjoittaa pysyvämmin muistiin elämäni tapahtumia.

Edelleen käväisen lukemassa vanhoja tekstejä, koska Ra(s)kaan Keski-iän sivuille on kirjattu oman elämän ylä- ja alamäkiä. Palaan mukaviin hetkiin ja muistelen vanhoja. Joskus tekisi mieli korjata sanamuotoja tai jopa sisältöjä, mutta autenttisuutta on kunnioitettava, vaikka se vähän kirvelee.

Blogi on ollut koulu. Se on opettanut kirjoittamaan ja siirtämään tajunnanvirtaa muistikirjan syheröistä ihmisen luettavaan muotoon. Blogi on myös ollut terapiapaikka. Kun lukee omaa tekstiään, tajuaa myös omia ajatuksiaan paremmin. Näkee itsensä ulkopuolisena ja osaa jotenkin fiksummin analysoida, mikä tässä elämässä on pielessä.

Kuva: Pixabay / Pexels

Runoja, satuja, kaikkea muuta kirjallista

Blogin lisäksi olen kirjoittanut muutakin. Kun viimeinen lapsi oli pieni, kirjoitin hänelle tarinoita ja satuja. Paras palaute, mitä olen koskaan saanut kirjoituksista oli se, kun lapsi palasi tänä kesänä yhden vanhan sadun pariin ja sanoi sen olevan edelleen hyvä. Olen onnistunut sentään jossain.

En rajaa itseltäni mitään pois. Olen testannut runojen kirjoittamista - ei ehkä ominta alaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Viime aikoina olen huomannut vielä, että kotimainen runous nostaa taas päätään. Luulen, että kotimaisen musiikin suosio ja lyriikoiden arvostus heijastuu kirjoitettuun runouteen. Runoushan on sanataidetta parhaimmillaan. Pieneen määrään tekstiä riimitellään tarina. 

Ja jotta oppisin, olen tehnyt työelämää koskevia artikkeleita enemmän faktapohjalta kokemusasiantuntijana. Näitä on julkaistu LinkedIn:ssä ja pari taitaa löytyä Duunitorin sivuiltakin. Työelämä kiehtoo minua ja sen lainalaisuuksien ruotiminen etenkin esimiesasemasta oli mielenkiintoista. Nyt voisin tehdä samaa yrittämisestä. Viiden vuoden aikana kerätyt opit olisi hyvä jakaa eteenpäin, jotta joku saisi niistä joko inspiraation uudelle uralle tai oppeja yrittäjänpolun alkuun. Samanlaisia tekstejä olen itsekin kahlannut ennen kuin pistin Y-tunnuksen hakuun. 

Kuva: Pixabay / Ofuss

Kirjoittamaan oppii lukemalla

 Ennen kuin opin kirjoittamaan, tein valtavasti töitä kirjan sivujen vastakkaisella puolella - lukijana. Olen lukenut erilaisia kirjoja käytännössä siitä saakka, kun opin lukemaan - ja sain kirjastokortin. Kirjaston löytäminen ja sen sisällön rikkaus on ollut ensimmäinen askel opiskelussa minkään sortin kirjoittajaksi.

Kukaan ei ole Waltari syntyessään, paitsi kaikki Waltarit. Jotta oppisi kirjoittamaan, on luettava muiden tekemää kirjallista tuotantoa. Minun kirjoittajan tieni on lähtenyt Joensuun Rantakylän sivukirjastosta, jonka lasten- sekä aikuistenosaston kahlasin läpi ennen aikuisuutta. Oli maagista löytää uusia kirjoja ja kirjasarjoja. Sivuille painetut seikkailut veivät uusiin maailmoihin ja loivat eläväksi kirjoittajan luomat hahmot. Luin Enid Blytonin Viisikot ja Seikkailu- sarjat. Ahmin Edgar Rice Burroughsin tekemät Tarzan- ja Mars-sarjat. Noiden kanssa lukulistalla oli liuta muita nuorten kirjoja ennen kuin tajusin pelanneeni lastenosaston läpi ja oli aika siirtyä seuraavalle tasolle. Minulla on päässäni jopa tarkka muistikuva, kun seison ensimmäistä kertaa kirjaston aikuistenosaston ensimmäisen hyllyn päässä ja mietin, että kaikki nämä kirjat ovat lukematta.

Nykyinen lukemistoni kattaa kaikenlaista kirjallisuutta. Luen kaunokirjallista bulkkia ja vakavampaa proosaa. Selaan ja ahmin tietokirjallisuutta, etenkin toisen maailmansodan historiaa sekä muusikoiden ja urheilijoiden elämänkertoja. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa aiemminkin.

Lukeminen kertoo, miten tekstiä tuotetaan. Jos et ole lukenut romaania, et voi tietää, mitä sen pitäisi sisältää. Muiden tekstien lukeminen auttaa löytämään omaa ääntä ja kirjallista ilmaisumuotoa. Fiksu ei kopioi, eikä ota vaikutteita liikaa. Mutta fiksua on tutkia erilaisia kirjoitustyylejä ja -tapoja.

Vanhoista kirjailijoista kaksi suosikkiani ovat nyt ja aina Mika Waltari ja Leon Uris. Molempien historiaan sidotut eepokset vievät mukanaan. Kirjoitustyyli on dieselmäinen - alku on hidastempoista ja käynnistyminen vaatii vähän hehkua. Mutta kun kirjassa saa kierrokset päälle, ei lukemista voi lopettaa. Etenkin Waltarin tiiliskivissä monilla loppuu usko ensimmäiseen sataan sivuun. Hahmot ja tarinat ovat vaikeaselkoisia ja rytmiä on hankala löytää. Mutta kun alun on saanut runnottua väkisin läpi, ei kirjaa voi enää jättää kesken.

Hyvää kirjaa tulee aina ikävä, kun sen on lukenut. Kun pääset viimeiseen kolmannekseen, toivot, etteivät sivut ihan vielä loppuisi. Tarina ja hahmot ovat syöpyneet sisuksiin niin, että luulet niiden olevan jopa tuttujasi. Tällainen hahmo on esimerkiksi Jussi Waltteri Vares, Reijo Mäen rosoinen yksityisetsivä, jonka lähes kaikki tarinat löytyvät omasta kirjahyllystäni. Kun tyypin seikkailuja lukee vuosikymmenen, on hänestä väkisin tullut vähän tuttu. 

Kuva: Pixabay / Un-perfekt

Haaveena romaani

Ultimaattinen ja eittämättä suurin haaveeni kirjoittajana on luoda kustannettu kaunokirjallinen romaani. Tavallaan se kirjallinen ympyrä sulkeutuisi, kun kirjaston hyllyillä olisi kirja, jonka selkämyksessä komeilee oma nimi. Joku aikuisuuden alkumetreillä tarpova ihmisenalku saattaa tarttua kirjaani ja saada siitä alun omalle tielleen.

Ja on yritetty, on saatana kirjoitettu. Romaanin alkuja on koneiden kovalevyt pullollaan. On hyviä ideoita, jotka on kirjattu ylös ja sommiteltu pitkälle valmiiksi. On muistikirjojen sivumarginaalissa olevia hahmoja, lauseita tai tapahtumia. Parhaimmillaan olen kirjoittanut jopa koko käsikirjoituksen saamatta sitä kustantajalle läpi. Ehkä se paras idea tai tuotantotapa on odottanut löytäjäänsä.

Käsikirjoitukset olen kirjoittanut ideoina paperille. Mitä tapahtuu, kuka tekee ja mitä tekee. Kirjan kulku on noin-arvioituina lukuina ja niiden sisällä ranskalaiset viivat. Homma on yleensä tyssännyt ajan puutteeseen sekä uskon loppumiseen omaan ideaan. Edelleen tuolla kovalevyllä on ainakin pari sellaista kirjan alkua, joiden tekemiseen uskon jollain tasolla ainakin itse "sitten joskus". 

Romaanissa kiehtoo ajatus siitä, että luot tarinan, jossa on oma maailma ja sen sisältämät hahmot. Hahmot antavat mahdollisuuden olla jumalana kaunokirjallisilla elämillä ja luoda niille tapahtumia ja elämänjanaa. Voit leikkiä tyypeillä ja antaa heille tilaisuuden kokea mitä vaan. En kirjoita menestyksen tai tuoton takia. Kumpikin ovat huonoja lähtökohtia itseä kiinnostavalle tekemiselle. Haluan luoda jotain, mikä tuottaa iloa muille. Ja totta kai haluan todistaa itselleni, että romaanin tekeminen on mahdollista.

Kuva: Pixabay / Webandi

Puolivalmis tuotos

Kesällä sain inspiraation tarinasta, jota nyt kirjoitan. Kirjan käsikirjoituksesta on valmiina 7/8 eli aletaan mennä loppuliukuun. Muutama vuosi sitten en olisi hiiskunutkaan tekemisistäni, mutta tällä kertaa minulla on jotenkin vahva usko siihen, että saan työstettyä käsikirjoituksen ainakin kustantajalle saakka. Sehän ei tietenkään takaa vielä mitään, vaan työn pitäisi kiehtoa kustantavaa tahoa niin paljon, että se saisi julkaisuluvan. Mutta tällä hetkellä minulle riittää se, että tekisin tuo työn edes loppuun.

Tällä kertaa olen kirjoittanut täysin poikkeavalla tavalla. En sketsannut, en tehnyt yhtään muistiinpanoja tai ennakkosuunnitellut. Olen vain orjallisesti kirjoittanut tarinaa eteenpäin kronologisesti. Homma lähti sellaisesta "opettele kirjoittamaan"-haasteesta. Huomasin, että pääni ei kirjoittamisen suhteen (tai minkään muunkaan) ollut enää tikissä. Jotta pääsin edes blogitarinoissa eteenpäin, piti antaa päälle "hyppystartti". Siksi aloin kirjoittaa kaksi sivua päivässä ajatuksella "kirjoita mitä vain, kunhan paperi täyttyy".

Tuon kahden sivun pakkokirjoittamisen tuloksena kehittyi tarina, johon syntyivät hahmot ja heidän elämänsä. Pikkuhiljaa tarina vei minua eteenpäin sellaisella voimalla, etten voinut enää jättää asiaa sikseen. Nyt tuo käsikirjoitus on pakko työstää loppuun ja saattaa julkaisukuntoon. Tehköön sen kelvollisuudesta päätöksen joku viisaampi. 

Kuva: Pixabay / ds_30

Tarina kulkee päässä

Kun kirjoitan blogitekstiä tai tällä kertaa kaunokirjallista tarinaa, kulkee teksti eräänlaisena nauhana päässä. Siis käytännössä kuulen itseni kertovan minulle tarinaa, jota koetan jäljentää paperille (tai ruudulle). Nyt tuo tarina on kulkenut päässäni kahden kuukauden ajan ja kehittynyt sitä mukaa paremmaksi. Tuon sisäisen kerronnan takia minun on kirjoitettava auki jotain joka päivä. Jos jätän kirjoittamisen pariksikin päiväksi, katoaa tarina päästä ja lanka katoaa. Tarinasta uudelleen kiinnisaaminen on vaikeaa, enkä sen vuoksi haluaisi luopua hyvästä alusta. 

Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhun harrastamiseen. Sitä oppii vain tekemällä. Kirjoittamista ei opi kuin kirjoittamalla ja treenaamalla kehittyy paremmaksi koko ajan. Oikotietä tai mitään erityistä lahjakkuutta ei ole. Ja myös kirjoittamisessa pitää uskaltaa epäonnistua. Vaikka kirjoitan kaksi sivua päivässä, se ei tarkoita kahta sivua valmista tekstiä. Joskus joudun pyyhkimään puolet edellisen päivän tuotoksesta pois, koska sisältö on kuraa. Mutta kirjoittamalla lisää jalostuu kura savitiiliksi, joiden varaan rakentuu kokonainen maailma. 

Kirjoitan nykyisin siksi, että en enää häpeä mitään. Nuorempana olisin luultavasti ollut nykyistäkin lahjakkaampi kirjoittaja, mutta häpesin liikaa sitä, mitä halusin tehdä. En uskonut omiin kykyihin, enkä pitänyt harrastusta sen arvoisena, että olisin panostanut siihen tarpeeksi. Kirjoittaminen oli jotenkin noloa ja omat vaatimukset lopputulokselle liian kovia.

Nyt kun vanhempana olen luopunut vapaaehtoisesti koko häpeän viitasta, uskallan ilmaista itseäni vapaammin ja vahvemmin. Tämän kappaleen toivon lukevan vaikka yhdenkin viisitoista-vuotiaan, joka miettii, voiko harrastaa runoutta, kirjoittamista tai muuta luovaa. Kyllä voi ja pitää voida. Häpeä ei saisi estää yhtään ihmistä luovuuden tieltä. Häpeä on oman pään sisällä olevaa ennakkoluuloa itseä ja omia kykyjä kohtaan. Se ei ole todellista väheksyntää kenenkään tekemisiä kohtaan.

Kuva: Pixabay / Printeboek

Raskainta on tarkastaminen ja itsekritiikki

Itse kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minun ongelmani. Sanoja paperille tulee kuin porolta paskaa. Ongelma on sen tekstin siivoaminen. Blogi ei ole koskaan niin sniidu sanamuodoista tai tekstin 100% toimimisesta. Täällä kelpaa vähän skrodempikin jälki. Toki luen kaikki tekstini pariin kertaan ennen julkaisua ja korjaan sekä stilisoin, mutta en tykkää siitä yhtään. Olisi kiva, kun kaikki teksti tulisi päästä ulos valmiina ja siistittynä. 

Mutta annapa olla, kun tekstiä on 160 liuskaa. Se tarkastaminen ja kriittinen ajattelu on potenssiin kymmenen. Ei hirveästi kiinnostaisi kahlata omaa kirjaansa läpi kolmeen kertaan, muistaa kaikki epäjohdonmukaisuudet tai toistot ja viilata sanamuodot kerta kerralta virtaviivaisemmiksi. Nyt kun olen viimeisen tarinan tekstejä hieman korjannut jo kirjoitusvaiheessa, huomaan tekeväni tekstistä suoraan ääneenlukukelpoisempaa - siis käytännössä äänikirjakelpoisempaa. Siistin sanoja niin, että niiden lukeminen ääneen olisi helpompaa ja notkeampaa ja kuulijalle armollisempaa. 

Todelliset kirjailijat kuulemma hiovat, viilaavat ja tehostavat tekstiä moneen kertaan, jotkut jopa vuosia. Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka se todellisuudessa on puolet tarinan kirjoittamisesta. Olen liian kärsimätön. Odotan liikaa, että joku muu saa tekstin luettavakseen (ihan sama pätee muuten näihin blogijuttuihinkin). Mutta tuohon tarkistustyöhönkin on vain nöyrryttävä.

Jollain tapaa toivon salaa vähän sateista ja synkkää syksyä, että inspiraatio kirjoittamiseen säilyisi. Toivon todella, että saan käsikirjoituksen maaliin niin, että sen voi lähettää eteenpäin. Ja totta kai salaisissa haaveissa on saada kirjoitukselle hyväksyntä, jotta tekstin näkee joku muukin kuin minä. 

PS. Lisäsin blogin sivupalkkiin palautelomakkeen, jos jollekin tulee salaisempaa asiaa, jota ei kommentteihin voi heittää. Saa käyttää, muttei oo pakko.