Ystävät

Me keski-ikäiset olemme jänniä tyyppejä. Majailemme pääsääntöisesti kotona tai sitten lasten harrastuksissa ja meidän "primääriviiteryhmämme" koostuu omasta perheestä, työkavereista tai sitten lasten kavereiden vanhemmista. Jokainen aikuinen tarvitsee kuitenkin noiden edellä mainittujen lisäksi jonkinlaisen henkilökohtaisen turvaverkon, johon nojata silloin, kun elämä antaa läpsyjä poskille tai potkii oikein kunnon karatepotkulla perseelle. Kehen sitä silloin luotetaan? Kuinka paljon meillä sitten on ystäviä ja millaisia he ovat? Kuinka hoidamme ystävyyttä elämässä, joka on läpiaikataulutettua, kiireistä ja jossa sitä omaa aikaa on verrattain rajallisesti?

Aikuiset ystävät

Me ihmiset jakaannumme eri tyyppeihin. Osa meistä on niitä, joilla on ystävä joka kadunkulmassa ja paikallisessa Prismassa ei voi käydä ilman, että pysähtyy sen kolmekymmentä kertaa vaihtamaan kuulumisia nuoruuden peli-, partio- tai työkavereiden kanssa. Sitten on meitä minunkaltaisia, jotka saavat  kulkea vaikka Lappeenrannan kaduilla puoli vuotta tapaamatta ensimmäistäkään "moikkaustuttua".

Minä en ole koskaan osannut kerätä ympärilleni isoa joukkoa ystäviä, enkä ole luonteeltani muutenkaan yltiösosiaalinen. Silti minulla on aina ollut luottoystäviä ja ihmisiä, joiden kanssa juttelen ja jaan elämääni. En siis ole erakko - lienen niin kutsuttu puolisosiaalinen yksilö (ei-tieteellinen-termi).

Mietin tätä tekstiä kirjoittaessani, paljonko noita ystäviksi luokittelemiani ihmisiä elämässäni pyörii ja pääsin lukuun viidentoista ja kahdenkymmenen välillä. Nämä ovat siis ihmisiä, joiden kanssa jaan jotain omasta elämästäni ja joiden kanssa voin puhua huolistani, murheistani ja myös iloistani. Ystäväksi ei siis kelpaa hyvänpäiväntuttu nuoruusvuosilta tai työkaveri, jonka kanssa voi haukkua pomoa mulkuksi ja hihitellä. Ystävä on se, joka kuuntelee ja neuvoo tarvittaessa tai se, joka palauttaa maanpinnalle, kun omat jutut alkavat mennä jollain tasolla överiksi. Tai ystävä on se, joka lainaa sen vitosen silloin, kun sille on kovin tarve ja unohtaa periä sen takaisin, koska tietää, että jonain päivänä hän tarvitsee saman palveluksen takaisin.

Oma määritelmäni ystävyydelle on myös siinä, että ystävät ovat niitä, joiden kanssa voi huoletta dokata päivän tai toisenkin. Olen rillumarei-vuosieni jälkeen itse rajoittanut tuota etanolipitoisten juomien nauttimista niin, että juon pääsääntöisesti yksin tai erittäin hyvässä seurassa ja ystäviksi lasken jotakuinkin ne ihmiset, joiden kanssa suoraan sanottuna kehtaan vetää perseet olalle. Huonossa seurassa dokaaminen on rahvaanomaista ja se kannattaa jättää väliin, koska viulut maksetaan joka tapauksessa seuraavana päivänä. Ja keski-iän mukanaantuomia "raskaita lunnaita" ei viitsi maksaa, jos ilta ei ole juhlimisen arvoinen. Keski-ikäiset tietävät, mitä tarkoitan...

Toinen tapa mitata ystävyyttä on se, että miettii, ketä toivot omiin hautajaisiisi. Vaimoni vihaa tätä hautajaislogiikkaa, mutta kun tarkkaan mietitään, niin onhan se pätevä keino mitata ystävyyssuhteita. Ei sinne arkun ääreen toivo ketään hyvänpäiväntuttua tai muuten pinnallisesti merkityksellistä kaveria. Kyllä hihnan päässä viimeisellä matkalla toivoo olevan ihminen, jolle se merkitsee jotain.

Kuinka ystävyyttä hoidetaan?

Paras ystäväni asuu satojen kilometrien päässä kotikaupungistani, eli emme tosiaan käy sunnuntailounaalla. Livenä olemme tainneet nähdä viimeksi lähes vuosi sitten, mutta ystävyyttä hoidetaan ja se pysyy elossa muin keinoin. On minun onneni, että nykyajan viestintävälineet ovat kadottaneet fyysisen etäisyyden väliset mittasuhteet ja tuoneet ystävät puhelimen mittaisen välimatkan päähän.Meilläkin saattaa kulua pitkiä aikoja, että ystävyyttä hoidetaan tekstiviestein. Mutta se tekstiviestikin kertoo, että ystävä on ajatuksissa, vaikka emme ehdi tapaamaan tai puhumaan.

Pisimmät todella läheiset ystävyyssuhteeni yltävät noin kahdenkymmenen vuoden päähän. Sieltä on matkaani tarttunut pari herrasmiestä, joiden kanssa voin milloin tahansa jakaa veljellisesti punaviinipullon ja hyvän pihviaterian. Olen tainnut aiemminkin mainita, että elämäni hienoimpia iltoja oli omat nelikymppiseni, joihin vaimoni järjesti muun muassa juuri nuo edellämainitut herrasmiehet perheineen paikalle. Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana olemme noiden kahden herrasmiehen kanssa ehtineet tehdä yhtä jos toistakin elämää rikastuttavaa ja aivosoluja köyhdyttävää reissua ja olemme myös eläneet toistemme elämien myötä- ja vastamäet. Olen kuitenkin sitä mieltä, että huolimatta elämänkokemuksen karttumisesta ja elämiemme muuttumisesta, olemme edelleen hyvä kolmikko, joka milloin tahansa voi lyödä repun selkään ja lähteä vaikka Lapin vaellukselle tai sitten Raattaman baariin kaljalle.

Oma ystävärinkini on kerääntynyt elämän eri vaiheista. Heitä on tullut armeijasta, koulusta, työpaikoilta ja jopa lapsuudesta. Jännää onkin, että noita kaikkia ystäviä on vaikea kuvitella edes samaan tilaan, koska taustat ja tulokulmat ovat niin erilaiset. Vaimo - jätä tämä lukematta - minulla tulee varmaan olemaan aika jännät hautajaiset, kun tuo koko sakki tapaa toisensa.

Voin myös helposti tunnustaa, etten ole ollut maailman paras ystävyyden hoitaja. Joskus se nenä vaan menee niin syvälle omaan perseeseen, että ystäville ei tule järjestettyä aikaa. Mutta rakkaat ystävät - jos se yhtään lohduttaa - niin tuo saamattomuus harmittaa ja kolkuttaa omaatuntoa kyllä aika lailla.

Osa ystävistäni on taas sellaisia, että käyn heidän kanssaan lounaalla tai kahvilla. Silloin tulee muutamassa hetkessä vaihdettua viime aikojen kuulumiset ja hoidettua ystävyyssuhdetta pikakurssina. Ja on minulla niitäkin ystäviä, joita ne juurikaan edes tapaa livenä, vaan ystävyyden perusta ovat virtuaalimaailman viestintävälineet. Tuostakin huolimatta pidän heitä ystävinä. Mistä tulikin seuraava mieleen....

Onko virtuaaliystävä ystävä?

Tänä päivänä ihmisiin pidetään yhteyttä pitkältä somemaailman kautta. Ystävyyden tunnusmerkit ovat facebookin tykkäykset ja kommentit, tekstiviestit, whatsapp, messenger tai sitten vaan instagramin sydän. Miten ystävyys sitten lasketaan?

Minulla on ystäviä, joihin pidän yhteyttä lähes 100% messengerillä tai whatsappilla. Silti pidän heitä yhtä ystävinä kuin heitä, joiden kanssa jaan aamukahvini (siis päivän tärkeimmän kahvin). Ystävyyden mittarihan ei tule välineestä, vaan juttujen sisällöstä. Jos kerrot paskasta päivästä tai kurjasta elämästä ystävälle, niin se, että hän kuuntelee, ei riipu siitä, onko hän pöydän vastapuolella, vai tuleeko sympatia whatsappin välityksellä. Todellisen ystävän kyllä tietää ja tuntee. Tänään vaihdoin ajatuksia kaverin kanssa, jota en ole nähnyt livenä noin kahteen vuoteen, mutta jonka kanssa jutut lähtevät liikkeelle yhdestä viestistä aina. Pidän häntä yhtä tärkeänä ystävänä silti.

Minun kaltaisille puolisosiaalisille ihmisille nykyajan välineet ovatkin pelkkä siunaus. Uskoisin, että ilman sosiaalisen median viestintävälineitä olisin paljon yksinäisempi ja nyt olen saanut kerättyä ympärilleni jonkinlaisen sosiaalisen verkoston, vaikka fyysisesti ystäväni ovatkin pitkin maata. Tiedän, että aina, kun tarvitsen neuvoa tai apua, se on muutaman klikkauksen päässä.


Tiedän, että tätä blogia lukee iso osa ystävistäni. Kiitos teille, että olette olemassa ja olette siellä klikkauksen tai puhelinsoiton päässä tai kahvipöydässä. Olen pahoillani, että teille riittää liian vähän aikaa, mutta ehkä sitä saadaan järjestettyä, kun laitetaan asiat oikeaan järjestykseen. Kiitos, että olette ja olette olleet olemassa. 

Ja teille, jotka luette tätä blogia - pitäkää huolta ystävistänne. Viikonloppu on hyvää aikaa ottaa puhelin käteen ja muistaa häntä, jonka luette omaan lähipiiriinne. Hän varmaan ilahtuu viestistä tai soitosta. Pitäkää ystävät lähellä, sillä heitä tarvitaan viimeistään arkunkantajina.

Junnut kentällä - ja vanhemmat katsomossa

"Kaksi sekuntia ennen summerin soittoa pallo menee nätisti yläkulmaan. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuu monta heräämistä ja monta kuolemaa. Voittavan joukkueen pelaajat juoksevat kentälle ja kokoontuvat yhdeksi pyöriväksi myllyksi maalintekijän ympärille. Jatkopaikan ratkaissut maali nostaa hallissa infernaalisen metelin. Vanhemmat taputtavat omilleen seisaaltaan ja muutama isä pyyhkii vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. Vastustajat makaavat kentällä kaiken menettäneinä, surullisina ja voimattomina. "Näinkö tässä kävi!". Katson toisella silmällä omia voittaneita, mutta myös hävinneitä vastustajia. Riemun lisäksi sielua pistää sääli vastustajaa ja heidän liian pitkää kotimatkaansa kohtaan. No, tätä se urheilu on."

Ohessa katkelma meidän perheen tästä viikonlopusta. Vaikka pelit ovat vielä kesken, niin tuntuu kuin jotain olisi jo voitettu. Pojan joukkue petasi itselleen jatkopaikan kahdella upealla pelillä. Pitkän kauden päätteeksi pilvien takaa paistaa hienoinen valonkaje.

Kentälle sopimattomat

Olen kirjoittanut junioriurheilusta aikaisemminkin ja viitannut harrastaviin nuoriin parissa muussakin tekstissä. Tämä ajatus nyt hahmottui tänään mieleeni salibandya seuratessani ja ajattelin siirtää sen tekstiksi.

On yksi ryhmä, jolle junioriuheilu ei sovi. He ovat lasten vanhemmat. Vanhempien joukossa on monenlaista säheltäjää. Suurin osa vanhemmista löytyy viikonloppuisin katsomosta, kahvionpitäjinä, järjestysmiehinä, huoltajina, valmentajina tai muuten sivuosan esittäjinä. Mutta tuon massan sisään ja taakse jää myös niitä yksilöitä, joille lapsen urheilu ei tee hyvää.

Huonoin tapaus on se vanhempi, jota lapsen harrastaminen ei kiinnosta. Hän ei ehkä ymmärrä lajia tai kokee, että harrastus vie liikaa aikaa, rahaa ja sen eteen joutuu näkemään suotta vaivaa. Tuo on totta, osittain. Lapsen harrastus vie meidän aikuisten aikaa aivan tolkuttomasti ja ruuhkaperheen arki koostuukin siitä, että viikot kuskataan lapsia paikasta toiseen ja viikonloput lähetetään samaa jälkikasvua pelireissuille tai ollaan ottamassa häntä vastaan aamuyön tunteina. Se aika jolloin lapsi ei ole menossa harkkoihin tai tulossa harkoista, mietitään, miten kerätään rahat harrastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että harrastavien lasten vanhemmat kiertävät sukulaisia ja työpaikkoja lista kourassa myymässä sukkia/vessapaperia/keksejä/pesuaineita/mausteita tai muuta artikkelia, jonka myymisestä seuran tilille kilahtaa roposia, joilla sitten maksetaan pelireissujen viulut. Lisäksi vanhemmat tietenkin miettivät päänsä puhki, mistä kolosesta revitään rahat harrastusmaksujen, vakuutusten ja lisenssien maksamiseen. Mikään noista artikkeleista ei ole kovin halpaa, olipa lajivalinta sulkapallo, salibandy tai hevospoolo.

Toiseksi huonoin arkkityyppi on vanhempi, jota lapsen harrastaminen kiinnostaa liikaa. He soittelevat valmentajille iltaisin ja kyselevät, miksei Aki-Petteri pelaa ja miksi se Matikaisen poika on ykkösessä, kun meidän pojalla on selvästä enemmän lahjoja. Omaa lasta prässätään harjoittelemaan kovemmin ja enemmän ja kun lopulta lapsi nakkaa hanskat naulaan ja pelihousut narikkaan, ollaan vallan hämmästyneitä, että mikäs nyt. Näille ehkä motiivi lapsen harrastamiseen on väärä. Yleensä näissä tapaa juuri se kenttien vihatuimman lätkäfaijan eli tyypin, joka elää lapsen kautta omaa kaatunutta uraansa.

Noiden kahden ääripään välille mahdumme me muut ja varmaan meissäkin riittää vikoja enemmän kuin keskikokoisessa ranskalaisessa perhefarmarissa. 

Junnu-urheilun fiksut teesit

Lapsen harrastamisen pitää lähteä lapsesta. Halu urheilla, piirtää, tanssia tai taiteilla tulee lähteä siitä, että lapsi sanoo haluavansa kokeilla juttuja ja harrastaa. Meilläkin on tehty lajikokeiluja ja on epäonnistuttu ja lopetettu. On lähdetty itku silmässä treeneihin, kunnes on lapsen kanssa yhdessä todettu, että ehkä se judon musta vyö ei ollut meidän tavoittelun arvoinen. Lisäksi on koetettu udella 8 päivää viikossa sängyssään lojuvalta lapselta, että "ei sua urheilu kiinnostais?".

Kaikesta on opittu ja opeista on saatu paljon positiivisia kokemuksia. Nyt meillä asuu kolme harrastavaa lasta, joista ketään ei tarvitse itku silmässä saatella harjoituksiin. Vaikeita päiviä välillä on, mutta niitä varmaan mahtuu jokaiselle aikuisellekin - vai väitättekö lähtevänne joka aamu töihin samalla satasen sykkeellä?

Opeta lasta häviämään - ja opeta lasta voittamaan

Junnu-urheilu on ja tietyn pisteen jälkeen sen tuleekin olla, kamppailua voitosta. Se tarkoittaa sitä, että oppiakseen voittamaan, täytyy osata myös hävitä. Vielä B-junnu ikäisissäkin näkee sitä, että tappion koittaessa maila paiskataa kaukalon laitaan säpäleiksi ja kentältä lähdetään vittua ladellen pukuhuoneeseen. Toisaalta taas junnuissa näkee myös niitä, jotka ottavat voitot liiallisena gloriana niin, että takinnapit lentävät katsomoon saakka.

Minä voin tunnustaa, että olen helvetin huono häviäjä. Isäni ei pelannut kanssani shakkia enää teini-iän kieppeillä, koska suutuin häviämisestä niin kovin. Samoin olen kehnohko lautapelien pelaaja, jos niissä uhkaa käydä niin, etten voitakaan - olipa vastus kolme tai kolmekymmentävuotias. Siksi en suosittele kenellekään, että kutsutte minua mihinkään aikuisten lautapeli-iltaan. Saattaa lipsahtaa tunteisiin....

Urheiluun kuuluvat yhtä lailla niin voitot kuin tappiot. Maailmanhistoria ei tunne yhtään urheilijaa, joka ei olisi hävinnyt, mutta voittajien taulusta voidaan lukea monen sellaisen nimi, jotka ovat ottaneet tappioista opikseen ja opetelleet tappioiden kautta voittamaan.

Myös voittaminen on taitolaji. Tunnen monia ikäisiäni, jotka saivat nuorena liian helpolla menestystä, jolloin harjoittelun nälkä katosi ja tilalle hiipi ylimielisyys treenaamista ja lajia kohtaan. Lopputulos oli se, että kun siirryttiin ikäluokkiin, joissa kilpailu oli kovempaa, ne enemmän harjoitelleet painoivat ohi. Suomalaiset lähiöbaarit ovatkin pullollaan näitä "melkein menestyneitä" junioriurhelijoita.

Kannusta, kehu, kuuntele - ole kiinnostunut

Urheilu tai harrastus on lapsen unelma. Onko julmempaa kuin tarkoituksella murskata jonkun unelma - ja vieläpä oman lapsen? Jokaisesta lapsesta - tai oikeastaan aika harvasta lapsesta - tulee teemuselänne tai kaisamäkäräinen. Mutta se ei saa olla harrastusurheilun motivaatiokaan. Lapsen harrastamisen motivaatio on kehittyä omassa lajissaan sille tasolle, joka on henkilökohtainen maksimi ja harrastuksen tarkoitus on tuottaa lapselle elämyksiä, iloa ja rikkautta.

Juuri tuon takia lasta tulee tukea tappion hetkillä ja olla läsnä silloin, kun harkkoihin ei jaksaisi lähteä tai pelireissu tuntuu liian pitkältä. Lasta pitää osata kannustaa silloinkin, kun peli ei suju tai tulee epäonnistumisia. Lapsenkin unelma kaipaa välillä tukirankaa ja buustia ja minusta meidän aikuisten tehtävä on tarjota sitä.

Jos aikuinen kannustaa lasta ainoastaan menestyksen tai maineen vuoksi, niin ollaan hypätty askel väärään ja kauas. Menestys tulee suorittamisen ilosta ja halusta pärjätä siinä, mitä rakastaa. Se ei tule ilman työntekoa, mutta halua tehdä työtä ei synny, jos lajia ei rakasta (ellei katsota Andre Agassin elämää). Kannustaminen tulee siis suunnata työntekoon ja motivaation ylläpitämiseen ja sitä kautta unelman eteenpäin viemiseen.

Seurasin tänään poikaa, joka oli sijoitettu neloskenttään eli ei-pelaavaan kentälliseen. Alkuverkat poika veti täysillä ja vähintään samaan tahtin kuin muut. Pelin ajan hän seisoi penkinpäässä pelissä 100% mukana eläen ja joukkuetovereita kannustaen. Onnistumiset olivat yhtä suuria hänelle kuin kentällä pelaavillekin ja hän oli joukkueen osa siinä, missä toisetkin. Minusta hän oli sen joukkueen todellinen tsemppari,sillä hän oli siirtänyt oman harmituksensa sivuun, koska sisäisti sen, mistä joukkuelajissa on kyse - joukkue pärjää joukkueena ja häviää joukkueena ja jokaista tarvitaan.

Kotona olet huoltaja ja kentän laidalla katsoja

Junnu-urheilu ei ole mitään helppoa valmentajille tai huoltajillekaan. Valmennustiimi tekee vaikeita päätöksiä siitä, ketkä pelaavat ja ketkä jätetään penkille. Penkille jäävien motivaatiota on pidettävä yllä, sillä he ovat samalla lailla osa joukkuetta kuin pelaava viisikkokin. Ja jokaisessa valinnassa valmentajat ottavat riskin, että se menee pieleen ja palaute on armoton - sekä joukkueelta että vanhemmilta. Valmentajille kuuluu antaa meidän vanhempien taholta työrauha peluuttaa joukkuetta omalla tavallaan. Ei ole kenenkään vanhemman tehtävä mennä häsäämään pelaajavalintoihin tai pelata valintojen suhteen kabinettipeliä. Myös nuoret ymmärtävät pelin hengen. He tunnustavat valmentajan joukkueen ainoaksi auktoriteetiksi, eikä pelaajille tule itku silmään siitä, että jotkut pelit seurataan penkiltä - ei se itku saisi silloin tulla vanhemmillekaan.

Siis rakkaat minusta-ei-tullut-teemu-selänne- vanhemmat. Katsomossa oleva vanhempi on katsoja, eikä mitään muuta. Kotona hän on lapsen huoltaja ja kokkipyykkäriteippaajakuski. Itse nostan hattua jokaiselle tyypille, joka uhraa aikaansa ja energiaansa nuorisojoukkueen valmentajana. En voi edes kuvitella, kuinka paljon uhrauksia tekevät ne isät ja äidit, jotka matkustavat eri joukkueiden mukana kaikki peliviikonloput ja siirtävät samalla omaa elämäänsä syrjään. Sanomattakin on selvää, että minusta ei siihen olisi - hyvä kun jaksaa omaa kolmikkoa kotona koko viikonlopun...

Maksa ja ole tyytyväinen

Harrastaminen maksaa, mutta harrastamattomuus maksaa enemmän. Väitän, että jos lapsen vetää harrstuksista pois ja sen rahan säästää lapsena, niin loppulasku siitä samasta nuoresta on ajan saatossa isompi. Harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään, saada elämyksiä, ystäviä ja eväitä sille, että aikuisena hän pärjää myös muualla kuin kotona. Kun laitan pojan bussilla pelireissulle kohti Oulua, niin otan riskin, että hän oppii juomaan matkalla kaljaa ja käymään naisissa. Mutta siinä on myös riski, että poika oppii tuolla reissulla tulemaan toimeen omillaan niin, ettei äiti kulje jatkuvasti perässä korjaamassa pyykkejä lattialta tai muistuttamassa tavaroiden huolehtimisesta - luotan jälkimmäiseen, ja merkkejä moisesta on jo näkyvissä.

Minä näen harrastamisen vaihtoehtona sen, että junnut pyörivät ostareilla kaljapussi kourassa ja viettävät aikaansa sitä joutavaan kuluttaen. Tai istuvat sohvannurkassa pleikkarin ohjain kädessä ja koettavat kehittää ennenaikaista keskivartalolihavuutta. Kumpikaan ei kuulosta siltä tulevaisuudelta, jota toivoisin lapsille. Näin ollen minun vaihtoehtoni on maksaa - maksaa kiltisti ne viulut, joita harrastaminen kustantaa.

Kaiken kaikkiaan rakkaat vanhemmat. Tarjotaan lapsillemme mahdollisuus toteuttaa itseään harrastamisen kautta. Koetetaan resurssiemme mukaan tukea lapsen unelmaa siitä, että harrastamalla he saavat jotain omaa ja itselle tärkeää. Totta kai maksaminen, kuskaaminen ja huolehtiminen joskus vituttaa, mutta kun aikaa katsoo eteenpäin, niin on se sen arvoista. 
 

 

Mitä miehen tulee olla

Tämä teksti sai ideansa Suurlähettiläiden biisistä, joka osuvasti kertoo siitä, kuinka haastavaa on olla kunnon mies, joka kelpaa kaikilla elämän osa-alueilla. Tuo biisi sai omatkin ajatukseni lentoon ja aloin miettimään mieheyttä sillä ajatuksella, kuinka paljon meidän miesten maailma on muuttunut isiemme ajoista.

Kerro mitä kaikkee miehen tulee olla
Mitä miehen tulee olla kerro beibi mulle
kun en usko naistenlehtiin
haluun olla oikee sulle
komeaa ja kaunista
samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa
hoikkaa ja hauista
ilmeessä älyä ja uhmaa
kokemusta täytyy olla
mutta sopivasti poikamainen
eksotiikka plussaa on
kunhan on suomalainen

Työmies

Isiemme aikaan miehet olivat joko johtajia tai rehellisiä duunareita. Suuri osa työpaikoista oli suorittavassa työssä, jossa viikkorytmi koostui viideltä saunaan ja kuudelta putkaan-meiningistä. Lähiöiden kerrostaloista purkautui tasainen massa haalariasuisia miehiä tehtaisiin töihin ja sama letka Ladoja ja Toyotoja palasi illalla neljän aikaan takaisin. Perjantaina käytiin alkossa ja aloitettiin viikonloppu "pitkällä saunalla". Eläkettä ei juuri odotettu, koska harvat sitä näkivät. Läski, suola, tupakka ja lyijyllinen bensa piti huolen siitä, että kansaa kannettiin "viimeisille nokosille" reilusti ennen kuuttakymmentä.

Ne miehistä, jotka olivat johtajia pystyivät keskittymään puhtaasti johtamiseen. Käytännössä se tarkoitti pitkää lounasta, jonka päätteeksi käytiin neuvottelemaan tärkeistä asioista kabinetin pöydässä samalla, kun koko pöytäseurue peittyi tasaiseen tupakansavuun. Työteosta ei tarvinnut juuri huolehtia, sillä johtajalla oli alapääjohtaja, jolla oli ylialajohtaja, joka käskytti puolestaan osastopäällikköä tekemään työt, jotka lopulta tekivät sihteerit. Organisaatioissa oli niin monta tasoa, että pääkonttorin nimitaulukin piti taitella haitarille. Urakehitys nousi tasaisella kierteellä aina lähettipojasta pääjohtajaksi asti. Ylioppilas oli herra ja maisteri lähes jumala.

Tänä päivänä ei tehdastöitä juuri ole. Miehet luovat ykkösistä ja nollista dataa, jota sitten myydään markkinamiesten avulla nuorison suut ja silmät täyteen. Suurin innovaattori on devaaja, joka saa markkinoille appsin, jota ladataan eri storeissa miljoonia. Koska työajat ovat liukuvia ja työaika käsitteenä muutenkin on katoava luonnonvara, niin tämän hipsteri-devaajan saattaa nähdä tekemässä töitä lähikahvilassa tai vaikka lasten kanssa leikkikentällä. Alkosta käydään hakemassa jotain kahdeksan euron viiniä, jota suositeltiin keskustelupalstalla tai viinikerhon kuukausikirjeessä. Nuoria miehiä ei enää tapa läski eikä tupakka, sillä kumpikin löytyy nykyisin uhanalaisten ja vaarallisena kiellettyjen listalta. Sen sijaan henki karkaa stressin takia tai siksi, että krooninen läskinpelko ajaa lenkkipolulle, jossa sykemittari huijaa ottamaan askeleita ripeämmin kuin sydän kestää. Ja jos ei juoksu tapa, niin viimeistään se, että joogassa vääntelet itseltäsi niskan mutkalle.

Johtajia ei enää ole. Työpaikalla on vain rooleja, joista joihinkin sattuu kuulumaan päätöksenteko. Käyntikortissa lukee toimitusjohtajan sijasta "Selfmade-startup-CEO". Johtajat ovat oppineet tekemään jopa työt itse, koska sataportaiseen organisaatioon ei millään firmalla ole rahaa. Ja mikä pahinta - nyt on opittu jo siihen, ettei johtaminen olekaan miesten yksinoikeus. Jos firmaan etsitään pomoa, niin haastatteluja odottaa samalla penkillä parikymppinen liimatukka-ekonomi, viisikymppinen konkari sekä nippu naisia. Pikkuhiljaa päästään meilläkin eroon naisjohtajakammosta. Varmaan se kabineteista kadonnut tupakansavu on selkeyttänyt ajattelua. 

Aviomies

Kun palataan isiemme aikaan, niin aviomiehellä oli kaksi vaatimusta. Toinen oli se, että osasi olla hiljaa, kun vaimo puhui ja toinen oli kyky elättää perheensä. Avioliitot eivät perustuneet keskusteluille tai tunteille, vaan käytännön elämälle. Avioliitto oli toimiva silloin, kun laskut oli maksettu ja lainat lyhennetty. Avioliitto saavutti kulmionaatiopisteensä sinä päivänä, kun aravalainan viimeinen erä kuitattiin pankille ja tilattiin samalla ensimmäinen Kanarianmatka. Avioliitossa oli selkeät roolit, joita ei suotta menty sotkeman. Miehen tehtävä oli lukea lehtiä ja olla viisas, kun taas naisen rooliin kuului hoitaa koti ja olla kaunis. Tuohon aikaan tiskaava mies oli taatusti homo - tai siis olisi ollut, jos "niitä" olisi ollut olemassa. Noilla säännöillä pärjättiin niin pitkälle, että avioliitot saatiin kestämään yhtä olympiadia pidemmälle. Onnellisuus ei ollut avioliitolle mikään mittari.

Avioliiton erotiikalle oli varattu tiukka ajanjakso, joka osui lauantaisin saunan jälkeen lottoarvonnan ja urheiluruudun väliin. Siinä mentiin suoraan sanoista tekoihin, jotta liigakierroksen maalikooste ei suotta jäisi näkemättä. Asennot olivat samat kuin ampumahiihdossa - makuu ja pysty.

No entäpä tänään. Aamut alkavat lauseelle "Rakas, miltä sinusta tuntuu" tai "Armas, mitä sinä ajattelet...". Tunteista puhumattomuus on muuttunut arvostetusta kansanluonteesta jonkin sortin diagnosoiduksi sairaudeksi ja puhumattomia miehiä pidetään jotenkin outoina. Mitä ikinä tapahtui sanonnalle "vaikeneminen on kultaa"? Ja mitä kertoo meistä se, että tunnetuin miespuolinen bloggaajammekin on rakkausbloggaaja, jonka tekstit ovat tunteita ja kyyneleitä täynnä?!

 Samoin on menty koskemaan kultaiseen työnjakoon. Lehtiä lukevat enää harvat, eikä miesten viisauskaan ole yksinoikeus. Minäkin väitän jopa osaavani tiskata (olematta yhtään homo) ja käytän sujuvasti kaikkia pesukoneita ja kuivuria. Sen sijaan renkaidenvaihtoaikaan ei takanani näy jonossa yhtään naispuolista halukasta osallistumaan. Eli tasa-arvossakin on vielä kehittämistä.

Johtuuko sitten noista koventuneista vaatimuksista, vai yksilönheikkoudesta, mutta avioliittojen kestoikä on laskenut samalle tasolle toisen maailmansodan etulinjan vänrikin elinajanodotteen kanssa. Eli ensimmäisen avioliiton alkaessa on toinen liittolaisista jo toinen jalka tinderin välissä katsomassa seuraavaa, koska "elämässä pitää olla se vapaus täynnä elämyksiä". 

Entäpä tuo erotiikka sitten. Jos lukee toimivan seksielämän oppaita, niin huippurakastajalla tulee olla neljä kättä, kaksi jalkaa ja ainakin kolme päätä, jotta suoriutuu kaikista tyydyttämisen vaiheista. Erilaisia tyylisuuntauksia syntyy joka viikko uusia niin, että viimeisistä fetisseistä en minäkään tunne nimeltä kuin 50%. Hyvä lauantain erotiikka alkaa suitsukkeiden polttamisella ja yhteisellä kolmen tunnin tantraistunnolla, jonka jälkeen puhutaan tuokio tunteista ennen kuin riisutaan sukat. Sitten jos jossain vaiheessa tulee sen perinteisen aktin aika, niin mieheltä vaaditaan taipumista asentoihin, joista sirkuksen akrobaatitkin vain unelmoivat. Jos naiselle ehdottaa lähetyssaarnaajaa, niin vastaukseksi tulee "ai se Dingon biisi 90-luvulta?"

Isämies

"Vanhaan hyvään aikaan" isien rooli oli toimia pelotteena. He istuivat kulmat kurtussa sohvannurkassa radiota kuunnellen ja odottivat keittiöstä sanoja "Jos ette nyt tottele, niin isä antaa teille selkään...". Silloin isä tiesi, että hänen aikansa on tullut. Siinä, missä äidit olivat kasvatusvastuussa ja toimivat roolissa kasvattaja-opettaja-lohduttaja, niin miehille oli varattu roolit poliisi-tuomari-vanginvartija. 

Meidän isiä ei nähty leikkimässä olohuoneen lattialla barbeilla tai kuskaamassa lapsia pitkin kyliä leikkitreffeille tai liikuntapuistoon. Lapset leikkivät pihalla keskenään ja pleikkareiden sijasta pihapelit rakennettiin tikuista, kävyistä ja kivistä. Suurin evoluutio taisi olla jalkapallo tai pihalätkä.

Vaan nytpä tuo isyys on saavuttanut syvyyttä. Minäkin leikin pienimmän kanssa sujuvasti nukkeleikkejä, enkä koe miehisyyttäni yhtään uhatuksi. Pidän lasten kanssa olemisesta. Pienillä on kiinnostavia ajatuksia ja kuuntelen heidän juttujaan suurella mielenkiinnolla. Välillä tuntuukin, että perheen suurin viisaus elää tuolle pienimpien korvien välissä. 

Olen myöskin kovasti koettanut ottaa osaa kasvatustapahtumiin. Sitä en osaa luvata, onko antini sen suurempaa kuin muutamien hassujen laulujen opettamista sekä sen suuren salaisuuden paljastaminen, että isin sormea vetämällä tuleekin samalla vetäneeksi pierunapista. Olen myös rikastuttanut lapsen maailmaa erinäisillä saduilla, joissa yllättäen isi on suurin sankari. Eli anti on rikasta, mutta ei oppikirjapohjaista. Edelleen olen antanut vaimolleni suurimman vastuun niistä asioista, jotka tuota lapsen kehitystä vievät eteenpäin. Ehkä se minun roolini peruskuvaus tuleekin lapsen lauseessa "isi on hassu".

Isien lisäksi muutosta on lapsissakin. Nykyajan lapset eivät pärjää metriäkään ilman puhelinta, padia tai muuta elektronista lärpytintä. Jos maailmasta katoaisi intenet, niin meillä istuisi miljoona lasta sohvalla silmissään tyhjä katse, sillä elämänlanka on katkennut. Jos lapsen heittää pihalle leikkimään, niin lopputulos on, että viiden minuutin päästä se sama lapsi kynsii ovea kuin kissa vaatien päästä sisälle, koska netitön ulkoilma on liian valoisa, raikas ja kylmä hänen makuunsa ja "kaveritkin on vaan netissä". Jos lapselle annat kepin, kävyn ja kiven leikkikaluksi, niin noin 110% varmuudelle se keppi on tökätty silmään, kivi on lentänyt ikkunaan ja käpy tungettu...nenään.

Kaiken kaikkiaan mieheys on kokenut suuren muutoksen. Vaatimustaso sille, että voit kutsua itseäsi mieheksi, on noussut sellaisiin sfääreihin, että mieheyttä täytyy todella rakentaa. Ei ole helppoa olla hipsteri-devaaja-osallistuva isä-kodinhengetär-kasvattaja. Meidän rooliamme uhkaavat yhtä aikaa nouseva naisvoima, joka hamuaa paikkaamme niin johtajina kuin renkaanvaihtajinakin ja maailma, jossa tasa-arvo uhkaa kaataa kaikki raja-aidat (ehkä kuitenkin sitä renkaanvaihtoa lukuunottamatta). Mieheys on muuttunut pikkuhiljaa voimalajista taitolajiksi, jossa pärjätäkseen täytyy osata pukea maripaita oikein päin ja mennä rohkeasti leikkikentälle. 

Vaikka itse olen täällä kultaisen keski-iän paremmalla puolella, niin väitän oppivani päivä päivältä enemmän näitä mieheyden uusia saloja. Osaan pukea barbin uskottavasti ja koetan jopa osallistua lastenkasvastuksen merkittäviinkin osa-alueisiin. Mutta tukkaa en letitä, enkä myöskään loiki lenkkipolulla ihonmyötäisissä juoksutrikoissa - jotain pyhää on minunkin periaatteissani.

Hyvää viikonloppua kaikille!

 

Massa liikkumassa

Eilen illalla tulin töistä hieman normaalia aikaisemmin - perinteinen puolen tunnin nuokkuminen sohvalla ja sen päälle ruoka. Päätin kuitenkin rikkoa rutiineja ja yllättää itseni. Mahtavan keväisen auringonpaisteen houkuttelemana läksin pitkästä aikaa kävelylle. 

Ennen lähtöä otin pikaisen vilkaisun eteisen peiliin ja edelleen sieltä tuijotteli daddy-vartalon omaava keski-ikäinen mies. Ei ehkä enää niin komea, mutta oman genrensä 100% puhdas edustaja. Kohautin olkapäitäni, tungin napit korviin ja Aamulypsyn uusinta kuulumaan. Päälle hieman sportimpaa vaatetusta ja ei kun keväiselle baanalle. Kolmen vartin ei-niin-voimakävelyn päälle olo oli kummallisen virkeä ja sanoisinko jopa elinvoimainen. Siinä kävellessä ehdin ajatella monen monta ajatusta - muun muassa tämän postauksen rungon.

Voin helposti tunnustaa kärsiväni puutteesta - siis liikunnan puutteesta. Tuo liikunnan vaihtaminen laiskotteluun näkyy siinä, että vartaloon on ilmestynyt teletappi-kukkulaa muistuttavia pyöreitä muotoja. Lisäksi jokainen ylösnousu sohvalta saa huulilta purkautumaan kevyen ähkäisyn. Kehon tuntee edelleen, mutta eri syistä. Jos ennen kehossa tunsi lihaksia joka paikassa, niin nyt se tuntuma on vaihtunut eri näköisiin ja kokoisiin kolotuksiin ja pakotuksiin lihasten olemattomissa paikoissa. Keho siellä huutelee, että missäs ne tänne tarkoitetut muskelit ovat. Suoraan sanottuna olen päästänyt itseni parissa vuodessa rapakuntoon. Miksi ihmeessä??

Enhän minä aina ole tällainen ollut?

Minulla on takana vähintään kohtalainen historia liikunnasta. Olen pienestä pitäen tykännyt urheilusta ja ehtinyt harrastaa useampia lajeja. Lapsena tuli junnujoukkueissa testattua jalkapallot ja jääkiekot ja lopulta päädyin valitsemaan omaksi lajikseni uinnin. Uimahallien kloorinkäryssä vierähtivät sitten teinivuodet, kunnes minua kutsuivat pussikalja ja naiset. No nuo kaksi antidopingia eivät paljon kuntoa kohottaneet ja voimakkaasti ne vieraannuttivat minutkin kaikesta ylimääräisestä liikunnasta muutamaksi vuodeksi - kunnes rakastuin liikuntaan uudelleen.

Lukiossa löysin itseni yllättäen kuntosalilta ja olin juuri kuin se Eppu Normaalin urheiluhullu, joka päätti pakaroistaan tehdä niin isot, että silmät putoavat naisten päistä. Treenaaminen sopi minulle elämäntapana ja harrastuksena. Olin salilla kuin kotonani ja pidin siitä, että tekemisen tulokset näkyivät koko ajan ja tekemisen tahdin sai määrittää itse. Taisin ottaa parhaimmillaan treenatessa kymmenen kiloa vuodessa, kunnes rakastuin jälleen...

Opiskeluiässä rakastuin jälleen bilettämiseen ja lopulta bilettäminen vaihtui pariutumiseen ja tasaiseen perhe-elämään. Kun koetti yhdistellä opiskelua, työntekoa sekä opiskelijaelämää, niin liikunta tipahti veneestä kuin se kuuluisa eno. Tuli seitsemän vuoden tauko, jossa sali vaihtui pitkiin kävelyihin, luontoretkiin ja yleishyödylliseen jolkotteluun paikasta toiseen. Siten taas elämä alkoi viskellä ja lopulta rakastuin uudelleen....

Löysin vuosien jälkeen (oikeastaan seitsemän laihan vuoden jälkeen, noin raamatullisesti sanoen) itseni jälleen salilta ja alkoi treenikuuri kakkonen. Sen aikana otin itseäni uudestaan niskasta kiinni ja treenasin itseni hyvään kuntoon. Sain päälle rutiinin ja tiukan elämänrytmin, missä ohjelmaan kuului enemmän ruokaa, proteiineja sekä kuntosalia ja vähemmän baareja, biletystä ja krapulaisia viikonloppuaamuja. Keho tuntui ja näytti hyvältä.

Kuinka päädyit tuosta olotilasta tähän nykyiseen, kysyin ohuesti keskivartalolihavalta peilikuvaltani?

Mää ny vaan ole tämmöttis

Raaka ja rehellinen vastaus kysymykseen on se, että annoin periksi. Jossain vaiheessa elämässä tuli muutamia takaiskuja. Ensin repesi napa ja sen jälkeen kuoli isä. Ensimmäinen herätti ajatuksen, että jos liikunta ei ehkäise vammoja, niin miksi liikkua. Toinen taas kertoi, että jos 2000 kilometriä talvessa hiihtävä perusterve mies kuolee noin vaan sänkyynsä, niin mitäs hyötyä siitä liikunnasta muka on - ei se isääkään suojannut?! Menetin totaalisesti uskoni liikunnan terveelliseen voimaan.

Perheessä oli pieni lapsi ja pari isompaa, jolloin ajalle oli aina joku ottaja. Treenaaminen ja sen mukainen elämä vaati sitä, että aikaa oli järjesteltävä. Olisi pitänyt alkaa näkemään vaivaa sen eteen, että pääset liikkeelle. Enää ei voinut lähteä salille säännöllisesti ja tasaisella rytmillä. Joka kerta, kun tein lähtöä salille, tunsin itseni rikolliseksi, koska kotona olisi ollut muutakin tehtävää. Pienen lapsen kanssa yöunet olivat välillä mitä sattuu ja aamuisin en saanut itseäni ylös, jotta olisin jaksanut treenata ennen töihinlähtöä. Treeniajat vaihtelivat ja säännöllisyys katosi. Pikkuhiljaa käyntikertojen välit kasvoivat ja samalla kynnys palata salille nousi Eiffel-tornin korkeuksiin. Rytmin ja tasaisuuden kautta katosi myös motivaatio. Pikkuhiljaa huomasin, etteivät kroppa tai aivot kaivanneet liikuntaa, vaan ne adaptoituivat olemaan sohvalla. Jos olin ennen koukussa salilla käymiseen, niin nyt olin koukussa sohvaan. Niin koukussa, ettei ylösnousua näkynyt.

Vaikka kuulostaa siltä, että sysään syytä omaan liikkumattomuuteeni muiden harteille, niin sitä en tee. Nuo kaikki ovat oikeasti vain sitä, että hain tekosyitä olla tyhmä, laiska ja saamaton. Liikuntaan löytyy aikaa aina, jos sitä oikeasti haluaa. Samoin lajeja löytyy nykyisin niin monia erilaisia, että niistä löytää itselleen passelin ja lajia voi vaihtaa, jos moti yhteen loppuu. Nyt vaan loppui moti koko liikuntaan. 

Korjausliike

Kun tuolla kävellessä puuskutin menemään omalla M.A.D-vartalollani (Middle-Aged-Daddy), niin mietin, kuinka tilanteen saisi korjattua. Jos liikunta ei ole ollut vierasta edelliseen kolmeenkymmeneen vuoteen, niin miksi se olisi nyt? Pitäisikö tuo motivaatio rakentaa jonkun pantin kautta? Jos teen vaikka viidensadan euron talletuksen, jonka saan itselleni puhtaasti huvitteluun sen jälkeen, kun vuoden aikana on liikuntasuorituksia tullut X kappaletta. Sitten jos noita suoritteita ei tule, niin raha meneekin vaikka vaimon alusvaaterahastoon (toki siitä silloin hyödyn minäkin, mutta en niin paljoa).

Ykkösjuttu olisi motivaation löytäminen. Minun pitäisi onnistua palauttamaan oma uskoni siihen, että liikunta on jees ja urheilu on hyvästä. Pitäisi jostain repiä halu liikkua niiden ratkaisevien muutaman kuukauden ajaksi, jotta saisi jälleen rutiinin päälle. Ja kun rutiinin saa päälle, niin homma rullaa kuin maratonjuoksu. Liikunnassa ongelmallista on aloittaminen ja sen jälkeinen tuskainen alkutaival. Kun on taistellut läpi kivuliaan startin, niin rutiinia ei niin helpolla enää pysäytäkään. Liikunnasta tulee elämäntapa ja osa arkea.

Nyt olen iloisena katsellut, kun vaimoni on löytänyt itselleen mieluisen harrastuksen. Hieman (positiivisesti) kateellisena heipattelen hänet pari kertaa viikossa intoa puhkuvana treeneihin ja huomaan jo nyt, että harrastus on tehnyt hyvää. Liikunta on antanut selvästi lisää virtaa akkuihin ja myös pääsy kodin ulkopuolelle omaan harrastuspiiriin tekee silminnähden hyvää. Pidän peukkuja, että kohta alkutaival olisi taisteltu ja hänellekin treeneistä tulee elämäntapa ja rutiini, jota noudatetaan orjallisen tarkasti.

Toinen auttava tekijä olisi se, että harrastaisi liikuntaa jonkun kanssa - olisi osa jotain ryhmää tai jos treenaisi salilla, niin hankkisi treenikaverin. Lukiossa meitä kävi salilla muutaman jullin kiinteä porukka ja silloin treenaaminen olikin varmaan kaikkein hauskinta. Siinä tuli hieman vertailukohtaa siihen, miten treenit purevat ja "paljonko sieltä penkistä nousee". Ja kun salilla sovittiin käytävän, niin sosiaalinen paine ehkäisi sen, ettei treenejä jättänyt koskaan väliin. Ja tulihan saliporukasta oma posse, jonka kanssa läppää heitettiin sitten muustakin kuin treenaamisesta.

Kolmas juttu olisi "sen oman jutun" löytäminen. En tiedä, palaisinko nyt salille vai etsisinkö jotain muuta harrastusta. Kuntosali on ja tulee aina olemaan ikuinen rakkauteni, mutta jos motivaatio siellä treenaamiseen katosi, niin ehkä onkin paikallaan etsiä jotain muuta. Miten ja mistä aloittaisin lajikokeilut ja mitä kaikkea pitäisi testata "sen oikean" löytämiseksi?

Eteenpäin!

Joka tapauksessa nyt alkavat olla viimeiset hetket tehdä kunnon korjausliike, jos meinaan palata liikkuvamman elämäntavan pariin vapaaehtoisesti. Minun geeneillä ja elämäntavoilla toinen vaihtoehto on, että korjausliikkeen tekee lääkäri, joka ensimmäisen infarktin jälkeen kehottaa voimakkaasti harkitsemaan kuntosalia tai lenkkipolkua puhkipierryn sohvan sijaan.

On siis aika alkaa etsiä jotain, mikä saisi tämän omenavartalon hytkymään jonkin urheilulajin parissa niin, että pikkuhiljaa kasvaisi kunto ja sitä kautta myös positiivisempi elämänasenne. Jotain kautta on löydettävä usko siihen, että liikunta tekee hyvää ja niiden alkutaipaleen lihaskipujen takana on jotain positiivista ja elämänlaatua kohottavaa.

Ja toki minäkin vielä jaksan uskoa, että kaiken sen pehmeän keskivartalon sisällä asuu edelleen se lihaksikas atleetti, jonka pari vuotta sitten tuohon ruskeaan rasvaan käärin. Nyt se on vaan kaivettava esiin ja se vaatii raakaa työtä.  

 

Ampumahiihtoa paikan päällä

En ole fanaattinen penkkiurheilija, mutta muutamia lajeja seuraan televisiosta jopa niin, että koetan osua esitysajan kanssa yhtä aikaa paikalle. Harvoin viitsin kuluttaa pidempää aikaa muutenkaan television parissa ja noista tuokioista vain murto-osa jää urheilulle. Viime vuosina olen hylännyt jopa jääkiekon MM-kisat väliin ratkaisupelejä lukuunottamatta.

 Urheilu on aina parasta paikan päällä. Kiekko näyttää ja tuntuu hallissa erilaiselta kuin kotikatsomossa. No tänä talvena jääkiekko oli meille Lappeenrantalaisille melkoinen pettymys, enkä itsekään katsomon penkkejä kuluttanut yhtä peliä enempää. Tuo ei johtunut menestyksestä, vaan enemmänkin siitä, että vähälle ajalle oli parempaakin ajankulua (kuten tämän blogin kirjoittaminen).

Talvella oma suosikki penkkiurheilulajiksi on ehdottomasti ampumahiihto. Alunperin olen lajin katsojaksi ajautunut sattumalta, mutta nykyään yritän katsoa joka viikonlopulta televisiosta ainakin yhden kisan ja seurata myös maailmancupin tilannetta. Totta kai osuutensa on menestyneillä naisampumahiihtäjillä ja etenkin sillä, että sekä Mari Laukkanen että Kaisa Mäkäräinen ovat Pohjois-Karjalan tyttöjä. Lajin viehätys ei kuitenkaan synny menestyksestä, vaan lajin luonteesta. Hiihdon ja ammunnan yhdistäminen saa aikaan sen, että kisan voittajaa on vaikeaa ennustaa etukäteen tai edes ensimmäisen ammunnan jälkeen. Kilpailijan taito on osata hiihtää riittävän kovaa, mutta ei niin kovaa, että ammunta hajoaa ja tulee sakkoja. Paras ampumahiihtäjä ei ole paras hiihtäjä eikä paras ampuja, vaan paras taktikko. Ja mikään kisoista ei ole ratkennut ennen kuin kaikki laukaukset on ammuttu ja viimeinen rinki kierretty. Ampumahiihto on onnistunut siinä, missä esimerkiksi Formula 1 on epäonnistunut - pitämään kisan jännityksen yllä koko kisan elinkaaren ajan.

Emme siis paljon miettineet, kun viime vuoden lopulla ilmoitettiin, että Venäjälle suunniteltu maailmancup-viikonloppu siirrettiin Kontiolahdelle. Me tulisimme olemaan katsomossa.

Kisapäivistä meille paras oli lauantai, jolloin hiihdettäisiin takaa-ajon kilpailut sekä miesten että naisten osalta. Lauantain riski valinnaksi oli se, että jos perjantain pikakisa menisi suomalaisittain poskelleen, niin lauantain odotusarvo menestyksen suhteen olisi heikompi. Mutta onneksi suomalaisten menestys ei ollut ykkösmotiivi lähdölle.

Kisaviikonlopun pläni

Me suunnittelimme viikonlopun kahden pysähdyksen taktiikalla. Perjantaina töiden jälkeen tavarat äkkiä kasaan ja yöksi mummolaan Punkaharjulle. Rikollisesti päätimme jättää pienimmän pois matkasta (mikä myöhemmin paljastui ainoaksi oikeaksi vedoksi) ja sitten lauantaina ajaisimme aamusta kisapaikalle. Lauantain kilpailut alkaisivat vasta kello 13, joten aamulla meitä ei odottanut edes aikainen startti.

Kisojen jälkeen sitten ajoimme vielä Punkaharjulle takaisin ja sunnuntaina takaisin kotiin. Kisoista tulisi meille päivän pyrähdys. Ennen kisoja stoppasimme Joensuussa vielä pikaiselle lounaalle (toinen viisas veto, koska kisapaikan ruokapaikkoihin oli todella massiiviset jonot) ja pyrimme olemaan kisapaikalla tuntia ennen kisaa. Vanhastaan tiesimme, että parkkipaikoilta on stadionille vähän matkaa ja katsomossa on fiksua olla vähintään puoli tuntia ennen kisaa, jos meinaa saada paikat, josta jotain näkeekin.

Ja ne kisat

Lauantaista näki aamusta alkaen, että kyseessä oli kevään tähän saakka kaunein ja lämpimin päivä. Se toi haastetta pukeutumiselle. Toppapuku ja paksut karvakengät totta kai, mutta mitä muuta? Oma valintani oli laittaa päälle kolme kerrosta niin, että kylmä ei tule, mutta jos kuuma yllättää, niin välistä voi jotain karsia. Kuuma ei koko päivän aikana tullut muulloin kuin stadionille kävellessä, mutta kylmä meinasi kipristellä varpaita naisten kisan loppupuolella. Kun tietää, että joutuu seisomaan pitkiä aikoja katsomossa paikallaan, niin kylmä hiipii väkisin sisään jostain vaatteen aukosta. Toisaalta taas täysi katsomo pitää itsessään lämpimänä ja kisan aikana ei kylmää kyllä jouda tuntemaan, vaan tunnelma tuo lämpöä jokaiseen soluun. 

Kontiolahden sijainti houkuttelee paikalle monen maan kansalaisia, mutta pääosan turisteista muodostivat nuo pitkäkilpiset ystävämme itärajan takaa. He antoivat muutamia näytteitä liikennekulttuuristaan sekä meno- että paluumatkalla. Muuten liikenne soljui rauhallisesti kisapaikalle, eikä ruuhkaa mennessä ollut. Kisaviikonlopulle oli Joensuusta järjestetty shuttle-busseja, jotka kuljettivat Joensuusta Kontiolahteen kisaturisteja viiden minuutin välein. Se vähensi omien autojen määrää huomattavasti ja parkkipaikat riittivät. Lisäksi kisapaikoille oli järjestetty iso määrä liikenteenohjaajia, joiden tarpeellisuus mahdollisti kisojen päätyttyä maltilliset ruuhkat ja sujuvan liikenteen kaikille. 

Kaiken kaikkiaan kisajärjestelyt olivat Kontiolahden urheilijoille todellinen voimainkoitos ja onnistunut sellainen. Kolmessa kuukaudessa oli kisojen infra taiottu paikalleen ja kaikki mahdolliset vapaaehtoiset haalittu jostain kasaan. Normaalisti vastaavien kisojen järjestämiseen käytetään aikaa noin vuosi eli nyt oli pakkoraossa tehty ihmeitä!

Kisatunnelmat

Miesten kisa täytti kyllä katsomot, mutta enemmänkin porukkaa olisi mahtunut. Olimme kisakatsomossa noin reilut puoli tuntia ennen kisan alkua ja ehdimme nähdä lämmittelyhiihdot ja nähdä vilauksen tähdistä. 

Miesten kisa oli äärimmäisen jännittävä koko kisan ajan ja kärjen sijoitukset vaihtuivat tasaisesti. Ammuntoja pystyi seuraamaan kohtuullisen hyvin suoraan tauluista ja screenille emme nähneetkään, koska ryhmä venäläisfaneja liehutteli lippuja juuri meidän ja ison screenin välissä. Hiihdon väliaikoja pystyi helposti seuraamaan stadionin toisella puolella olevalta tulostaululta. Lisäksi kolmella kielellä toteutettu selostus kyllä piti katsojat tietoisina tilanteesta. Takaa-ajo oli tälläkin kertaa jännittävä seurattava. Kisan yhdentenätoista lähtenyt venäläinen Shipulin oli vielä ennen viimeistä ammuntaa kiinni lähes mitalisijoista, mutta lajin luonteelle ominaisesti viimeisen ammunnan epäonni heilautti sijoituksen alas. 

Minusta parasta oli suomalaiskatsomon kiitollisuus ja uskollisuus omille. Suomalainen Olli Hiidensalo taisteli loppupään sijoituksista, mutta sai joka ammunnalla valtavat aplodit ja maaliintullessa Hiidensalo otettiin vastaan kuin voittaja. Voisi kuvitella, että rinnassa sykki maalissakin sinivalkoinen sydän, joskin kisasykkeellä.

Kisan voitosta käytiin hyvä taistelu ja kisa ratkesi vasta loppusuoralla. Hyvässä johtoasemassa lähtenyt Fourcade putosi yhden huonon ammunnan takia pois mitaleilta. Ei se mestarikaan onnistu joka kerralla.

Ne naiset

Naisten kisan odotusarvo on suomalaisille miesten kisaa suurempi. Meillä on kestotähti Kaisa Mäkäräinen ja manttelinperijäksi tulossa Mari Laukkanen, joka aika ajoin väläyttää osaamistaan ja sijoittuu kärkisijojen tuntumaan. Kotiyleisölle kumpikin ovat suuria sankareita ja sen huomasi jo siinä, että katsomot olivat täynnä sen reilut puoli tuntia ennen kisoja. Lämmittelyssä kumpikin suomalainen sai osakseen suuret aplodit aina ohi hiihtäessään. Jonkin verran porukkaa tuli paikalle ainoastaan naisten kisaa katsomaan.

Itse kisa ei mennyt aivan odotusten mukaisesti, Laukkanen taisteli hyvistä sijoituksista vielä makuuammuntojen aikaan, mutta putosi lopulta hyvien sijoitusten ulkopuolelle. Mäkäräisen kisa ei ollut sen valoisampi ja tällä kertaa menestys meni muihin maihin. 

Menestystä tärkeämpää olikin itse tunnelma ja fiilistely live-urheilusta. Se ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan aurinkoinen päivä yhdistettynä yli 13.000 päiseen yleisöön oli kokemus itsessään. Kisapaikalla oli kaiken kaikkiaan positiivinen ja iloinen fiilis. Vaikka joka paikassa oli ruuhkaa ja ihmisiä liikkui edestakaisin isoja määriä, niin ruuhkat etenivät rauhalliseen tahtiin. Ruoka- ja juomapaikoille muodostui miesten ja naisen kisan välissä pitkät jonot, mutta kaikille tuntui makkaraa piisaavan ja omansa saivat kaikenkieliset ampumahiihdon ystävät. Miesten ja naisten lähtöjen välissä oli minusta liian pitkä väli. Kulutettavaa aikaa oli lähes kolme tuntia, eikä siellä viihdettä ihan niin pitkäksi aikaa kyllä riittänyt. Mekin tulimme katsomoon jo tunti ennen naisten kisan alkua ja hieman ehti jopa aika käydä pitkäksi odotellessa.

Stadionilta pois

Naisten kisan jälkeen kisaruuhka alkoi purkautua tasaiseen tahtiin. Kuuluttajien pyynnöistä huolimatta suurin osa katsojista alkoi tehdä lähtöä ja se tiesi teille tasaisen pitkää ruuhkaa. Meilläkin meni stadionilta ulospäin mennessä ensimmäiseen viiteen kilometriin tunti - autolla ajaen. Risteykset oli kuitenkin hyvin miehitetty vapaaehtoisilla ja poliiseilla, mikä takasi sen, että eri parkkialueiden kaikista risteyksistä autoja laskettiin tasaiseen tahtiin. 

Lopulta kuitenkin olimme turvallisesti kuutostiellä matkalla kohti kotia. Matkalla vielä koetimme saada aikaa kulumaan leikkimällä jonkinsortin DJ:tä soittamalla Spotifysta vuorollaan jokaisen toivebiisejä. Lisäksi otimme muutamia erikoiskierroksia, muten "Vain Elämää", "Ysäri", "Huumorimusiikki" ja "Suomi-iskelmä"-kierros. Tuolla tavalla aikaa saikin hyvin kulumaan ja kauniissa täysikuun valossa oli mukavaa matkata.

Päivästä tuli kuitenkin noin 12 tunnin mittainen ja huokaisimmekin yhteen ääneen vaimon kanssa, että oli onni jättää pienin vielä "kisabussin" ulkopuolelle. Kolmevuotias ei ehkä olisi nauttinut kisatunnelmasta meidän aikuisten lailla ja kotimatkalla meillä olisi ollut kaverina nälkäinen, pissihätäinen ja väsynyt ihmisentaimi, joka tuskin olisi suhtautunut kisaruuhkaan positiivisen ihmettelevästi ihaillen. Nyt kun olimme "kaksi aikuista plus teini"-kombolla matkassa, niin viihdyttämisen tarve ei ollut niin suuri. Teinikin oli onnellinen Hesen hampurilaisesta sekä jäätelöstä. 

Vaikka olenkin sitä mieltä, että lapsille on syytä opettaa, että suomalaisen kansanluonteen perimmäinen olemus syntyy urheilukatsomoissa tai penkkiurheillessa kotisohvilla, niin liian nuorena en lapsia katsomoon  raahaisi. Lapset ehtivät kyllä myöhemminkin oppimaan sen, että meidän kansallinen itsetuntomme nousee ainoastaan MM- tai olympiakisamenestyksen kautta, olipa laji miten typerä tahansa. 

Meillä kävi yhden lapsen kanssa niin, että vein hänet tunnetusti värikästä kieltä sisältävään pesäpallokatsomoon huomattavan nuorella iällä, missä lapsi oppi suomalaisen värikkäästi myös kiroilemaan. Tämä johti siihen, että loimme perheeseen säännön, jonka mukaan kiroilla saa, mutta ainoastaan pesäpallo- tai jääkiekkokatsomossa.

Urheilu on parasta paikan päällä

Mikään ei todellakaan voita urheilun seuraamista paikan päällä. Kisafiilistä ja jännitystä ei kotisohvalla aisti koskaan samalla tavalla kuin katsomossa. Mitään mukavaa se katsomossa seisominen ei aina ole. Nytkin naisten kisan aikana jouduin niin ahtaaseen väliin, etten pystynyt edes taputtamaan. Lisäksi kun naisten kisa oli iltapäivän aikaan, niin katsomossa oli aistittavissa keväinen nautittujen oluiden ja poltettujen sikareiden tuoksu. Ja ruuhkassa näköala kapeni hieman, vaikka kisaa pystyi hyvin seuraamaankin. Kisan seuraamisen lisäksi jouduin seuraamaan edessä seisoneen herrasmiehen siniristi-lippua, joka koko ajan uhkasi tökätä minua nenään tai silmään. Nyt kuvista päätellen paras boogie olikin ollut maastokatsomossa seinänousun kohdilla, jossa lippumeri ja kohina oli loistava. Voi vaan kuvitella, miten hienolta tuntuu hiihtää sellaisen huutavan yleisön edessä pystyjyrkkää seinää ylös (jos nyt sellaisen nousun kipuaminen voi hyvältä tuntua).

Tämän kisapäivän suola oli loistava keväinen keli. Ehkä tunnelma ei olisi niin katossa ollut räntäsateessa tai jäätävässä pakkasessa, mutta nyt keli oli se "kentän kuudes pelaaja". Ja minusta on kyllä hienoa nähdä livenä huippu-urheilijoita, joita normaalisti seuraa televisiosta - ja samaltahan ne näyttävät, vaikkakin pienemmiltä, kun katsomon yläreunasta seuraa. 

Ampumahiihto on yleisöystävällinen laji. Kisan kulkua on helppo seurata ja ammuntaa pystyy yllättävänkin hyvin seuraamaan myös katsomosta käsin. Hinnat maailmancupiin olivat minusta vähintään kohtuulliset. Meitä oli kolme henkeä ja A-katsomon liput koko lauantaille olivat yhteensä satasen luokkaa. Minua ruuhkat eivät rieponeet, eikä missään vaiheessa tullut pinnan alta esiin se naama punaisena kanssaliikkujat helvettiin manaava liikenneraivoaja (etenkin, kun vielä vaimo oli ajovuorossa poispäin mentäessä). Edes venäläisten omat liikennesäännöt eivät saaneet aikaan muuta kuin hyväntahtoista ihmettelyä. 

Kisojen järjestelyt olivat erittäin onnistuneet. Onneksi Kontiolahden urheilijat on rutinoitunut maailmantason kisojen järjestäjä. Vain se mahdollisti sen, että kolmessa kuukaudessa saadaan kasaan riittävä määrä vapaaehtoisia ja kisat saatiin sujumaan noin hienosti. 

Oikeastaan ainoa harmittava seikka koko viikonlopussa oli se, että suomaisia ei parhailla sijoilla nähty.

 

Perhe lomasilla

Perjantai ja odotan kuumeisesti, että kello lyö neljä. Pöytä on siivottu, sähköpostissa poissaoloviesti ja seuraavan viikon kalenterista on varmistettu, että roikkumaan ei jää mitään. Minun töitäni tekevälle pitäisi jäädä siistit mestat, eikä mitään pommeja. Lopulta kello kilahtaa pykälään, valot pois ja keväisessä säässä kävellen kohti kotia. On talviloman aika!

Tänä vuonna keskisen Suomen talvilomaviikko osuu helmi- ja maaliskuun vaihteeseen eli sopivasti kesken talvilomaa talvi vaihtuu kevääseen ja alkaa vuoden parempi puolisko. (Aina pienen juhlan paikka!!) Meillä oli ajatuksena karata kotoa pois heti, kun mahdollista. Pakkasimme siis tavarat jo perjantaina ja starttasimme pienelle lomamatkalle lauantaiaamuna. Keskieurooppalainen perhefarmari kattoon asti tavaraa täyteen, takapenkin taavit saivat aamupalan autoon (millä ostettiin ainakin alkumatkaksi hiljainen ja rauhallinen osuus) ja ei kun kuutostietä pohjoiseen päin.  Kuten kuvasta näkyy, on kuskivuorossa tällä kertaa perheen kauniimpi osapuoli ja minä saan luxuksena istua takana.

Kun kyseessä on vain viikon loma, niin siinä ei mahdottomia ehdi puuhaamaan. Suuntasimme ensin mummolaan pariksi päiväksi lepäämään ja nauttimaan "easy livingistä". Mummolassahan on tarjolla lisäkäsipareja lastenhoitoon sekä meille aikuisille hieman hengähdystaukoa normaalista arjen paahtamisesta. Lasten lisäksi mummo pitää huolta myös aikuisten riittävästä ravinnonsaannista ja ukki taas viihdyttää pienintä niin, että on mahdollista huomaamatta karata päiväunille nurkkakammariin. Ja tätä mahdollisuutta ainakin minä käytin melko sumeilematta hyväksi.

Nykyisin lomalta odottaa eniten sitä, että saa irrota arjesta ja poistua tutuista kotiympyröistä vaikka vähäksi aikaa. Lomaa on se, kun ne tutut tavarat ja sotkut jäävät sadan kilometrin päähän, eivätkä kaiva mieltä ja sielua. Tärkeää on, että rutiinit rikkoontuvat ja elämään tulee toisenlainen rytmi. Ymmärrän jälleen hieman paremmin heitä, jotka joka kesä jaksavat lähteä järvenrantaan mökille koko kesälomaksi, vaikka olot mökillä olisivat kuinka paljon alkeellisemmat kuin kotona. 

 

Mummolassa sattui vielä juuri talven viimeiseksi päiväksi täydellinen ulkoilupäivä. Otimmekin kunnon valokylpyjä ja kävimme porukalla jäällä kävelemässä pitkän lenkin. Pikkuihminen sai kokeilla myös suksia ja tyylistä sekä vauhdista päätellen meillä on kahdenkymmenen vuoden päästä odotettavissa kotimainen mitalitoivo silloisiin MM-koisihin. 

Tuntui oikeasti keväältä ja valon voiman tunsi jokaisessa solussa. Tuskin on parempaa ja halvempaa lääkettä uupumukseen ja väsymykseen kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet. Jäältä ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Harmi, ettei tuota lääkettä osaa ottaa pieninä annoksina myös loman ulkopuolella. Vaiva jäälle menoon ei olisi iso täällä kotonakaan.

Kiireen ja suorittamisen pois jättäminen on avainsana onnistuneeseen lomaan. Vapaa ei ole ainakaan minulle sitä aikaa, jolloin on saatava suorituskortti täyteen rasteja ja koko viikoksi olisi oltava tarkka suunnitelma. Missään nimessä lyhyeen lomaan eivät kuulu suursiivoukset ja remontit, vaan enemmänkin aikataulutonta yhdessäolemista ja nauttimista siitä, että saa olla vaan.

Kun olimme nauttineet mummolan vieraanvaraisuudesta muutaman päivän, otimme nokan kohti Pohjois-Karjalaa ja kesäpaikkaamme. Puolessavälissä matkaa näki selvästi, että lunta on pohjoisemmassa osassa Karjalaa aika lailla enemmän kuin meillä kotona. Talvella ja talvella on eroa eri osissa maata. 

Ennen Uimaharjuun menemistä teimme pienen kierroksen Joensuussa. Söimme lounasta toisen mummin kanssa ja sen jälkeen kevyt kierros kaupungilla ja karkkikaupan kautta kohti viimeistä etappia. Joensuu on viime vuosina parantanut kaupunkikuvaansa huomattavasti ja tällaiselle ex-Joensuulaiselle koko keskusta näyttää kovin erilaiselta (ja kieltämättä paremmalta) kuin ennen. Muutaman kerran joutuu jopa reittiä hakemaan, kun välistä on kadonnut itselle tuttuja maamerkkejä. Harmillisesti vaan jälleen kerran sää oli "helmikuuksi tyypillinen" vesisade, joten mitään pitkää kierrosta emme jaksaneet tehdä

 

Joensuun jälkeen siis suoraan Uimaharjuun. Kun kesäpaikalla ei käy pitkään aikaan, niin siinä on pari mietittävää juttua. Jos käy kaupassa jo menomatkalla, niin kukas muistaa, mitä puuttuu!? Eipä kukaan. Ja sen vuoksi meilläkin on nyt iso kasa käsisaippuaa ja leivinpaperia, mutta ei ollenkaan talouspaperia tai esim. nytkin leipomuksiin kaivattua korppujauhoa. Toinen mielenkiintoinen pohdittava on, siivotaanko ensin, vasta viimeisenä vai siivotaanko ollenkaan. Periaatteessa, kun kukaan ei talossa ole ollut kuukausiin, ei siivouksen tarvetta olisi ja lyhyellä lomalla ketään ei kiinnosta tarttua imurinvarteen ja kuluttaa lyhyestä ajasta siivoukseen paria tuntia. Nytkin siis päätimme ummistaa silmämme pieneltä pölymäärältä ja tyydyimme hyvin pikaiseen imurointiin noin niin kuin silmänlumeeksi.

Lomalla täytyy osata ottaa rennosti ja jättää pois niitä joutavanpäiväisiä rutiineja ja pakollisia aktiviteetteja, jotka elämää yleensä tahdittavat. Kukaan ei kuole siihen, että yksi viikkosiivous jää tekemättä, mutta jonkun parisuhde voi kuolla siihen, että koskaan ei ole aikaa kurkistaa rutiinien taakse ja viettää aikaa rennosti hyggeillen. Mietimme illalla, miksi tuollainen lyhyt loma tuntuukin nyt niin hyvältä ja tulimme siihen lopputulokseen, että poistuminen kotiympyröistä ja rutiineista oli juuri nyt paikallaan. Ei liikoja kotitöitä, sotkuja ja "pakollista" tekemistä, niin sielu lepää. Lisäksi sen ajan, jonka normaalisti käyttäisi tavaroiden raivaamiseen, siivoamiseen tai tarkemmin sanottuna sotkujen päivittelyyn, voi nyt kuluttaa ulkoillen, nauttien raittiista ilmasta ja perheen seurasta. 

 

Pieni takaisku koettiin heti ensimmäisenä aamuna. Takapihan pressutallista oli toinen puoli sortunut lumen alla ja tallissa olevien tavaroiden pelastamiseksi oli päästävä pikaisesti korjaushommiin. Tilanteen pelasti tälläkin kertaa lähistöllä asuva setäni, jolla oli aiheeseen sopivat tarvekalut ja varaosat. Siis katkenneet metalliputket vaihdettiin uusiin ja talli on lähes entistä paremmassa kuosissa. Homman opetus - putkien läpi oli porattu katon vahvistamiseksi laitettujen lautojen kannatinruuvit. Putkeen ei saisi porata reikiä, koska se heikentää putken lujuutta. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä. Harmituksesta johtuen en tajunnut ottaa kuvaa leuhottavasta teltasta ja sitä ympäröivästä lumimäärästä. 

Muu aika menikin pihalla pyöriessä, mäkeä laskiessa ja katolta lumia pudotellessa. Siis ei mitään järkevää tekemistä, mutta jotain pientä puuhaa käsille, jottei loma mene makoiluksi. Tässä vaiheessa muuten pakko heittää kiitokset paikalliselle marketille. Lumi oli tukkinut tien varastoon, joten kaikki mäenlaskuvälineet olivat "kanissa". Hätäapua etsittiin monesta paikasta, mutta tilanteen pelasti kylän K-kauppa. Siellä ystävällinen rouva kaiveli liukurit esiin ja mäenlaskutiimin ammattitason välineistö oli kasassa.

Vaikka lomalla pitää levätä ja nukkua, niin minusta ei ole fiksua käyttää lomaansa sohvalla kroonisesti makoillen tai televisiota tuijottaen. Lojuminen ei minulle edusta lepoa, vaan lepoa edustaa se, että tekeminen poikkeaa normaalista. Minäkin olen normaalisti arkipäivät hyvässä tallessa toimiston uumenissa, mihin päivänvalo ei käy. Joten nyt kun päivän sai viettää ulkona, niin onhan se erilaista. Nyt tosin tekemistä olikin niin paljon, että mäenlaskuun päästiin vasta iltapimeällä. Oma hauskuutensa siinäkin...

 

Kuvassa perheen tyttöjen lahjaksi saamat hassut kettusukat - aika huikeat :)

Vapaan lumen määrä katolla oli reilut puoli metriä. Ja kun kyse on tuollaisesta suveentuneesta lumesta, niin siinä alkaa olla painoa sen verran, että osa oli pakko ottaa jo pois. Tyhjentelin kattoa sopivissa erissä ja välillä kävin katsomassa hiihdon MM-kisoja (Iivo on kyllä kova jätkä!!). En ottanut edes katon tyhjentämisestä mitään hikiurakkaa, vaan enemmänkin tein hommia rennosti kaupungin virkamiesten TES:iä noudattaen. Kun tahti ei ole sata lasissa, niin hommat maistuvat ja oppii nauttimaan matkasta eikä vain päämäärästä.

Parin päivän jälkeen vielä palasimme mummolaan yhdeksi yöksi ja lopulta perjantaina takaisin kotiin. Itselle oli harmillista sulkea Uimaharjun talon ovi taas kiinni ja lähteä takaisin arkeen. Kakkoskotiin kuitenkin kaipailee niillä väleillä, kun siellä ei aikoihin ehdi käymään ja onhan se aina omanlaisensa rauhan saareke.

Perheen pienimmästä näki ensimmäistä kertaa, että hänellä oli jo hieman koti-ikävä, vaikka hauskaa reissussa olikin. Pienelle ihmiselle viikko on pitkä aika olla kotoa pois ja loman jälkeen on mukavaa löytää omat tutut lelut entisiltä paikoiltaan. (Irrotimme lapsen muuten padistaan koko viikoksi, eikä hänelle tullut kertaakaan vieroitusoireita - ehkä tämä ei olekaan toivoton tapaus!)

Viikonloppuna saamme vielä vieraita. Pienin heräsikin aamulla jo ennen kuutta ja puki päälle juhlamekon. Onko kyse siis siitä, että hän odotta vieraita niin kovin vai onko kyseessä joku prinsessa-syndrooma, joka pakottaa suhtautumaan jokaiseen päivään kuin juhlaan? 

Loma oli enemmän kuin paikallaan ja sanoisin, että tämän vuoden suunnittelemattomuus oli paras suunnitelma, joka meillä on ollut lomaan vuosikausiin. Onnistumisen takana olivat rento ote, riittävän väljä ajankäyttö ja energian suuntaaminen siihen, että liikaa ei tehdä, mutta ei lojuta paikallaankaan - ja poistutaan kotoa niin kauas, ettei tiskikoneen pauhu yllä korviin.

Hyvää viikonloppua ja lomaa niille, joilla se on vielä edessäpäin! 

Enhän ole läskipää?

Heräsin anoppilassa hieman muiden jälkeen. Olin pitkästä aikaa saanut nauttia oikein kunnon pitkistä ja tasaisista yöunista. Ensimmäinen ajatukseni herätessä oli: "Voi ei, en kai minä ole läskipää?"

Teineille tiedoksi, että läskipää on vävypoika 70-luvun tv-sarjasta "Perhe on pahin". Tuosta sarjasta lähtien vävyjä on suomessakin leikkisästi (enemmän tai vähemmän) nimitetty läskipäiksi.

Mutta siinä herätessä aloin miettimään, noita vävyjen, appivanhempien sekä myös tulevien vävyehdokkaiden rooleja. Meistä useimpiinhan mahtuu ainakin jossain elämänvaiheessa sekä vävyn että appivanhemman rooli.

Vävy

Minulla on näihin vuosiin ehtinyt olemaan jo useammat appivanhemmat, jos sellaisiksi lasketaan myös nuo pidemmät seurustelusuhteet varsinaisten asuntolainaa sisältävien vakavien juttujen lisäksi. Appivanhempien kanssa on oltu häissä ja hautajaisissa. Hauskojen juttujen lisäksi on joskus ollut nolompiakin tilanteita ja joskus jopa tragikoomisia. Mutta kaikesta on selvitty ja yleensä naurussasuin jälkikäteen muisteltu.

Meidät väsyneet vanhemmat ovat nykyiset appivanhempani pelastaneet monta monituista kertaa. Olemme saaneet lastenhoitoapua ja päässeet joskus jopa vaimon kanssa kaksi karkuun kiireistä arkea, kun lapset ovat saaneet "turvapaikan" mummolastaan. Tiedän, että tämä teksti jotain kautta kulkee anoppini silmiin, joten tässä julkinen Kiitos!

Yhteistä kaikille appivanhemmille on ollut se, että he kaikki ovat olleet äärimmäisen mukavia ihmisiä - yhtään poikkeusta sisältämättä. Nuorelle miehelle ei kovin montaa jännittävämpää paikkaa ole kuin mennä ensimmäistä kertaa esittäytymään tyttöystävän vanhemmille. Nyt kun itsellä on tyttäriä, niin tyttärien isän hieman murhanhimoisen katseen ymmärtää. Sen takana on...no ehkä halu ottaa tulevaa kokelasta korvasta hieman lujempaa kiinni ja varmistaa, että hän joka meinaa varastaa sen paikan, joka isällä on tyttärensä elämässä ollut, on taatusti sen arvoinen ja osaa myös käyttää isien kalleinta omaisuutta sen arvolle sopivasti. Tyttäret ovat isilleen aina silmäteriä ja tässä kauniissa keski-iässä antaisinkin poikaystäville kaksi neuvoa. 1) Älä koskaan ota appiukon mottoripyörää luvatta käyttöön ja 2) kohtele tyttöystävääsi paremmin kuin hyvin, aina.

Miten vävynä pärjää?

Vävyhän on perheeseen jonkun naima lisäosa, joka tulee väärän oven kautta, mutta kuuluu yhtä olennaisena perheeseen kuin perheen muutkin lapset. Se tarkoittaa sitä, että vävyn on osattava käyttäytyä perheen säännöillä. Jos perheessä muut nousevat ylös kello kuusi, niin parempi se on vävynkin nousta samaan aikaan anoppilassa ollessa. Omia sääntöjä harvoin kannattaa tuoda mukanaan, mutta tämä pätee vain anoppilaan. Kotona pelataan kodin säännöillä.

Vävyllä on myös samat velvollisuudet kuin perheen muillakin jäsenillä. Läskipään arvonimen saa helposti sillä, että koettaa luistaa yhteisistä töistä tai laiskottelee mökkitalkoissa. Ja kerran läskipää on sitten aina läskipää - maineesta on hankala päästä eroon. Ja menneiden vuosien kertomusten perusteella etenkin appiukon lempilohen hamstraaminen joulupöydässä johtaa myös siihen, että naitu lapsi ansaitsee itselleen läskipään arvonimen.

Parhaiten kuitenkin pärjää anoppienkin kanssa sillä, että omaa hyvät käytöstavat ja kohtelee perhettä kuin kuuluukin, eli siten, että itse haluaa olla osa perhettä. Anoppien ja appiukkojen sydämiin ui helpoiten sillä, että kohtelee heidän lastaan sekä mahdollisia lastenlapsia mahdollisimman hyvin.

Anoppi/Appiukko

Mitä sitten ovat hyvän appivanheman taidot? Itse saan pyyhkeitä siitä, että minua kohdellaan anoppilassa jopa paremmin kuin anopin itse tekemiä lapsia. Ja on se kyllä myönnettävä, että saan jopa hävettävän hyvää ruokaa ja huolenpitoa poikkeuksetta aina, kun anoppilan ovesta astun sisään. Palkkioksi hyvästä kohtelusta vielä jätän sinne yleensä koko lapsilauman leikitettäväksi ja viihdytettäväksi. Mutta ilmeisen kiitollisia appivanhempani tuntuvat olevan siitä, että "joutuvat" lastenlastensa kanssa olemaan, koska montaa viikkoa vierailusta ei pääse koskaan kulumaan, kun jo vaimon puhelin kilahtaa ja toisesta päästä tiedustellaan seuraavaa kyläilyajankohtaa.

Minusta appivanhempana pärjää samoilla säännöillä kuin vävynäkin. Se tyttären tai pojan tuoma lisälapsi on otettavat osaksi perhettä, vaikka sitten hampaita kiristellen. Eivät nuo omatekemätkään lapset aina ole juuri sellaisia kuin tehdessä ajatteli, joten mitenkäs se tuo ostolapsikaan kaikki mitat täyttäisi.

Ja samoin ostolasta tulee koskea ne säännöt ja velvollisuudet kuin omia lapsia. On appivanhemmilta ainoastaan suoraselkäistä pyytää ostolasta osallistumaan talon töihin samalla pieteetillä kuin omiakin lapsia. Jos omat lapset kaivelevat kotitöiden aikaan nenää sängynnurkassa, niin samaa se tekee viimeksi taloon tullutkin.

Itse arvostan sitä, että omaa tilaani kunnoitetaan. Siis kotona meillä on omat säännöt. joihin taloon tulevat mukautuvat ja lapsien kanssa sääntöviidakko on meidän vanhempien luoma ja loput vanhemman virkaa tekevät saavat luvan mukautua niihin meidän tekemiin sääntöihin - menivät ne heidän mielestään miten pieleen tahansa. Vastuu lapsista on aina vanhemmilla, joten heidän on nuo säännöt myös osattava omilleen luoda. Ja sama se on tuon vaimon kanssakin. Eli papin aamenen jälkeen vaimot kuuluvat miehensä vastuulle, joten avioparin asiat ovat avioparin asioita - lupaan että annan appivanhempieni puuttua meidän avioliittoomme sen jälkeen, kun saan heiltä myös kirjallisesti luvan palauttaa vaimon takaisin heidän hoteisiinsa neuvojen mennessä pieleen.

Tulevat vävyt

Jonain päivänä, toivottavasti vuosien päästä, meidänkin oveen kolkuttaa joku, joka väittää olevansa tyttäremme poikaystävä - nimitetään häntä vävyoppilaaksi. Tuo poika siis kilvoittelee siitä tyttäreni elämän ykkösmiehen paikasta, joka lapsuudessa kiistatta kuuluu isälle. Aionko luovuttaa tuon paikan helpolla? Aionko päästää tuon pojan yhtään helpommalla,kun tiedän, miten jännittävässä paikassa hän on - En taatusti! Poika joutuu ansaitsemaan paikkansa perheessä samalla tavalla kuin minäkin olen aikoinana omani ansainnut - tai muuten hän on ikuisesti läskipää.