Raskas, rakas lähivanhemmuus

Toisen karanteeniviikon puolella alkaa taisteluväsymys näkyä. Etulinjassa on rykmenteittäin silmäpussien kanssa kamppailevia äitejä ja isejä, jotka on heitetty suoraan etätyön syvään päähän. Toimistojen aikuispäivähoito on lakkautettu ja työyhteisöt on hajautettu käymään sissisotaa omilta työpisteiltään. Koko arki on järjestelty uudella tavalla ja lisää muutoksia tulee päivä toisensa jälkeen. Etätyön kaveriksi on tullut lähivanhemmuus.

Yhteiskunnan rajoitukset ovat pakottaneet vanhempiparat olemaan samassa tilassa puolison ja lasten kanssa päivästä toiseen. Koti on muuttunut ihan muuksi kuin sisustuslehden kannessa komeileva tanskalaisen sisustuksen helmi. Siellä haahuilee kotoilemassa verkkariasuisia vanhempia tukka pystyssä ja meikittä sekä lapsia, joilta on varastettu koulu, harrastukset sekä kaverit. Jokaisessa nurkassa surisee kannettava tietokone ja pärisee sitä käyttävä etäihminen.

Kun on sotatila, niin rintamalta ei livetä. Lapsia ei voi enää heittää kouluun, tarhaan, kavereille tai harrastuksiin. Heistä ei nyt muutamaan viikkoon pääse eroon sitten millään. Edes isovanhempien harmaille harteille et lastasi saa, sillä ukit ja mummot ovat vielä vanhempia tiukemmassa poistumiskiellossa. Siinä se jälkikasvu möllöttää silmät suurina jalan juuressa odottaen - niin tosiaan - odottaen, että sinä olet sille vanhempi.

Ekspertiisivanhemmat, joiden lapset kasvattaa joku muu

Ilmeisesti olemme viimeisimmän vanhemmuussukupolven aikana siirtyneet kasvatusvanhemmuudesta ekspertiisivanhemmuuteen, jossa vanhempien jalo tehtävä on etsiä itselle kaikilla tinderin kriteereillä sopiva kumppani ja lisääntyä. Sen jälkeen lapsen voikin antaa yhteiskunnan hoiviin ammattilaisten kasvatettavaksi. Pienet lapset kasvattaa päiväkoti ja vähän isommat koulu. Ja jos niistä ei ole kasvattajiksi, voi aina vanhempainillassa nyrpistellä nokkaansa ja haukkua sekä koulun että opettajat, jotka eivät pitkälle jalostetusta tuotteesta saa tuotettua yhteiskunnan tukipilaria, "vaikka ne verotkin ovat niin perkeleelliset". Kauniiksi lopuksi voi vielä ottaa Instaan selfien huulet mutrussa ja laittaa hästägin #lapsuusonpilattu #yhteiskuntaeitoimi ja #opetpilaakaiken

Olen tällä viikolla lukenut useamman "hassun tarinan" - jopa ammattikirjoittajien kynästä - jossa kauhistellaan haasteellista vanhemmuuden ja työelämän yhdistelmää. Ilmeisesti hipsterillä luiskahtaa latte väärään kurkkuun, kun enää ei päivisin saa heitellä läpändeerusta kahvikoneen juuressa muiden aikuisten kanssa. Kahvikone vaihtuu juhlamokan tahrimaan Moccamasteriin ja aikuisten sijaan ympärillä on 24/7 yöpukuun puettu pienten posse. Vanhemmuus on aika vitullinen maila, kun se lävähtää yhtäkkiä kasvoille.

Jos ei tietäisi, että eletään 2020-luvun teollisuusvaltiossa, luulisi, että nuo kirjoittajat asuttavat sataa karjalaisevakkoa takapihallaan ja ruuaksi on tarjota vain viisi leipää ja kaksi kalaa. Tosiasiassa ollaan  kokonaista toista viikkoa jouduttu olemaan perheen kesken. Niin - siis oman perheen - herätkää nyt jumalauta aikuiset vauvat!

Sattuneesta syystä tiedän, että vaativa vanhemmuus on ihan jotain muuta kuin lapsen takia pilalle mennyt virtuaalikahvihetki tai juttuidean pohtimistuokio. Vaativaksi vanhemmuudeksi ei katsota sitä, että on hankalaa keksiä, mitäs me syötäisiin, kun lounaskin joudutaan tuottamaan itse, eikä sitä tarjoa naapurikorttelin uusi kasvisravintola.

Vaativa vanhemmuus on sitä, että lapsen kanssa ollaan kirjaimellisesti vierekkäin ja valveilla 24 tuntia vuorokaudessa ja rukoillaan, että lapsi oikeasti joskus huutelisi kirkkaalla äänellä äitiään. On vanhempia, joiden suurin toive on, että lapsi nousisi joskus omille jaloilleen - vaikka sitten karatakseen ovesta ulos. Olen tuollaistakin vanhemmuutta saanut läheltä seurata - ja nähnyt sen hoituvan paremmin kuin suurimmalta osalta lattekreaajien perheissä.

Vanhemmuus ei ole aina kivaa

Vanhemmuus on sopimus, joka solmitaan lapsen syntymän yhteydessä. Siinä yhden napanuoran katkaisussa luvataan lapselle, että vaikka maailmassa ei olisi enää mitään muuta jäljellä, niin lapsella on vanhemmat. Ne vanhemmat lupaavat hoitaa lapsensa tapahtui mitä hyvänsä. Iskeköön sitten vaikka katkeamaton etätyö ja koronakriisi. Se lupaus kattaa taaperon raivonpuuskat, öiset herätykset, loputtomat pottaopettelut ja jos hyvin käy, se kattaa myös sen, että odottelet kiukuttelevaa teiniä kotiin kahdeltä yöllä.

Ylläripylläri - vanhemmuus ei ole aina kivaa! Sen ei ole tarkoituskaan olla kivaa. Vanhemmuuden tarkoitus on kasvattaa lapsiamme, mutta yhtä paljon sen tarkoitus on kasvattaa meitä aikuisia olemaan aikuisia. Vanhemmuus on 90% tuskaa ja 10% iloa. Ja se kymmenen prosentin osuus todellakin kuittaa nuo loput 90 prosenttia. Vanhemmuutta ei voi siirtää. Et voi olettaa, että lapsesi kasvaa koulussa, etkä voi jättää lastasi vieraiden käsiin ja pyytää heitä tekemään lapsesta ihmisen. En minä ainakaan löisi sellaista vastuuta vieraille hartioille. Haluan pidättää itselläni oikeuden pilata omat lapseni.

Vanhemmuus on huolta, tuskaa, murhetta ja katkeamatonta vastuuta. Se on vastuuta silloin kun nukut ja silloin kun valvot. Se vastuu ei lakkaa senkään jälkeen, kun lapset ovat aikuisia ja muuttavat toiselle puolen maailmaa. Vanhemmuus on sydämeen tehty tatuointi, jota on mahdotonta laseroida piiloon.

Onhan se toki muutakin. Se on iloa, oivaltamista, nauramista sekä ihmettelyä siitä, että aika ei häviä maailmasta mihinkään - se varastoituu alati kasvaviin lapsiin.

Yhteiskunta olemme me

Elämme nyt huolestuttavia aikoja. Jokainen meistä joutuu joustamaan ja jokaisen velvollisuus on tehdä oma osansa, jotta me yhteiskuntana selviämme yhä pahenevasta kriisistä. Sen vuoksi minulta ei nyt valitettavasti liikene sääliä vanhemmille, jotka pistävät lapsensa päiväkoteihin tai kouluihin - ja tulevat itse kotiin tekemään etätöitä. Minulla ei myöskään oikein riitä hyväntahtoista hymyilyä ja peukutusta vanhemmille, joille kotona oleminen omien lasten kanssa käy ylivoimaiseksi sen takia, että oma herkästi viritetty menestysarki ei sujukaan entisellä tavalla.

En pidä kovinkaan hauskana tarinoita, jotka keskittyvät kaivamaan maata koulujen etäopetuksen alta. Koulu on nyt vanhempien lailla uudessa tilanteessa ja joutuu rakentamaan koko etäopetuksen nopeassa ajassa alusta saakka. Työkalut eivät ole valmiita, eivätkä opettajatkaan. Mutta lujasti uskon, että koulu yrittää parhaansa. Sopeutuminen uuteen vaatii aikaa meiltä vanhemmilta, lapsilta ja myös koululta.

Sitten nyt kovasti kärsiville lähivanhemmille pieni opetus. Yhteiskunta ei hoida teidän lapsianne. Me vanhemmat hoidamme lapsemme, sillä yhteiskunta olemme me.

Lapset taloudellisena valintana

 


Törmäsin männä viikolla LinkedIn:ssä keskusteluun, joka koski sitä, kuinka kalliita lapset ovat. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun joku äiti kertoi avoimesti, että lapsenteko vei perheen talouden melkoiseen alamäkeen ja oli Luojan lykky, että tililtä löytyi säästöjä sen verran, että jokaiselle löytyy leipää pöytään ja vaatetta päälle.

Jonkun mielihän se tällaisesta pahoittui - ei lapsia saa sanoa kalliiksi - muuten kuin hellittelymielessä. Virallisissa keskusteluissa lapset elävät pelkällä pyhällä hengellä ja syövätkin vain peukaloaan. Ja kun oikein tarkkaan mietitään, niin lapsethan ovat varsinaisia tulonlähteitä - kait olette kuulleet lapsilisistä ja muista perheille tarkoitetuista kannustimista. Hulluhan se on, joka ei kotihoidontuelle jää, kun äitiysloma loppuu. Miettikää nyt - ilmaista rahaa siitä, että olet lapsen kanssa kotona!

V-M-P (Ei Varamiespalvelu, vaan se toinen - nuoriso ainakin tietää)

Tällaisena kyynisenä keski-ikäisenä ja vanhemmuutta riittävän mailimäärän nähneenä voin kertoa karun totuuden. Tämä tulee ihan selkäytimestä ja kokemuksen kautta. Toivottavasti joku pahoittaa tästäkin mielensä, mutta vielä enemmän toivon, että tästä herää keskustelua siitä, mitkä ne lapsenteon motiivit kenellekin ovat ja toisaalta siitä, miten vanhemmuutta tulisi tukea, jotta täällä pohjolan pakastimessa ei kuole sukupuuttoon muut kuin korkeintaan soukkasulkukotilot.

 

Järki vs. tunteet

 

Suomalainen lapsi maksaa ikävälillä 0-18 vuotta suunnilleen saman verran kuin keskivertokokoinen omakotitalo - Lappeenrannassa, ei Uimaharjussa. Voidaan helposti puhua siis pitkän aikavälin investoinnista. Tämä tarkoittaa, että lapsia tekevillä on syytä olla joutavaa tauhnaa taskussa tai sitten valmiutta säästää "jostain muusta" tuo summa. Koska valitettavasti lapsi on perheelle resurssi, jota a) ei voi palauttaa, kun kyllästyy tai b) ei voi jättää vaille perustarpeita, kuten ruokaa, vaatteita ja rakkautta. Ja lapsi ei myöskään tullessaan vähennä automaattisesti muita menoja. Aikuisten ruuat maksavat saman verran, eikä asuntolainastakaan saa juuri huojennusta, vaikka taloudessa olisi yksi puhekyvytön lisää.

Valitettavan usein näkee vanhempia, joille lapsen kalleus tulee ihan oikeasti yllätyksenä. Onkin todella yllätyksellistä, että kun perheeseen syntyy elävä ihminen, niin se syö, kakkii ja pukeutuu. Vauvat ovat todella ihania - mutta ihanuudella on myös hintalappu.

Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Yhtä usein näkee myös vanhempia, jotka eivät ole valmiita yhtään tinkimään omista resursseistaan lapsen eduksi. Entinen elintaso on pystyttävä pitämään, puhuttiinpa sitten rahasta tai ajasta. Kun viihteelle on päästävä, niin viihteelle on päästävä. Jokainen toki eläköön tavallaan, mutta baari-illan jälkeen on kovin moraalitonta tulla naukumaan sitä, kuinka pienet ne yhteiskunnan maksamat lapsilistä lopulta ovat. Eivät riitä edes kunnon ralliin paikallisessa.

Lapset eivät koskaan ole pelkästään järkitason valinta. Jos olisivat, niin synnytyssaleja suljettaisiin vielä nykyistä enemmän. Lapsenteossa ei ole perheen talouden kannalta mitään järkeä. Ja jos mietitään kaikkia käytettävissä olevia resursseja, niin lapset menevät samaan kategoriaan kaikkien muiden harrastusten kanssa - eli ei mitään järkeä, mutta mielettömästi hupia.

Lapset ovat mieletön bisnes

 

Lapsia voi kasvattaa monella tapaa. Voit ostaa kaiken lapsen tarvitseman romun ja kilkkeen uutena ja ostaa kaiken mitä kaupasta irtoaa. Ja voin sanoa, että kaupasta löydät lapselle kaiken, mitä et voinut kuvitellakaan aina konttauskypärästä kuolalappuun saakka. Ja jos lastentarvikeliikkeen myyjältä kysyt, niin jokainen noista turhakkeista on tarpeellinen - tai oikeastaan välttämätön.

Toisaalta taas voit hankkia vain sen, mikä on todella pakollista ja noista pakollisistakin ison osan käytettynä ja kierrätettynä. Jo pelkät lastenvaunut maksavat uutena jotain 500-2000 euron välillä. Mutta hyviä käytettyjä - yhden lapsen käytöstä tulevia vaunuja saa jo 150 eurolla. Noiden hintalappujen välillä on minusta isohko ero. Ja sama pätee lähes kaikkeen. Vauva-aika on lapselle loppujen lopuksi kovin lyhyt aika ja vauvuus on lapsella se vaihe, kun mitään ei mene rikki - eli kertaalleen käytetyt vaunut/istuimet/syöttötuolit/vaatteet ovat yleensä priimakuntoista.

Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida eteenpäin.

Kierrätys on ollut meille aivan elinehto. Ystäväperheiden lapsilta on jäänyt vähän käytettyä ja erittäin siistiä vaatetta, jolla olemme tuota pienintä pukeneet erittäin mielellään. Loppujen lopuksi uutta on tarvinnut ostaa melkoisen vähän.

Meillä ongelma on kaiken vaatetavaran saaminen eteenpäin. Kolmen lapsen jäljiltä on vaatehuoneessa ja vintillä vaatetta, kenkää ja muuta päällepuettavaa jäänyt lojumaan. Ja kun tuttavaperheissä ei pieniä juuri ole, niin vaikeaa niitä on prosessoida jatkokäyttöön. Olemme koettaneet myydä vaatteita kirpparillakin, mutta kierto on valitettavasti niin hidasta, että hommasta tulee enemmän takkiin kuin voittoa. Paras tapa päästä vaatteista eroon on lahjoitus ja kierrätys.

Vaikein hävitettävä ovat kengät. Ne kun tuppaavat kulumaan ja kukaan ei kuluneen näköistä lenkkaria itselleen halua. Arvatkaa vaan, monetko lintttaan astutut lenkkarit meidän vintiltä löytyy?
Parhaiten kiertävät urheiluvälineet. Sukset ja luistimet ovat joka syksy kovaa valuuttaa ja kun vitosella myy, niin samalla vitosella saa seuraavaa kokoa olevat välineet, joilla pakolliset koulun urheilutunnit pärjää. Sama pätee esimerkiksi polkupyöriin - ehjät ja hyväkuntoiset saa varmasti kiertämään. Kiertotaloudessa voittavat kaikki - kenellekään ei kerry kaapintäytettä ja toisaalta taas emme tuhlaa joutavan takia luonnonresurssejakaan.

 

Aika ja raha

Se resurssi, jota meillä jokaisella on taskussa ilmaiseksi, on kaikkein arvokkain - aika. Aikaa pystymme antamaan lapsille, olivatpa taskumme kuinka tyhjät tahansa. Tykkään lukea tarinoita, joissa on tietoisesti otettu pientä taloudellista riskiä siinä, että on jääty lapsen kanssa kotiin pidemmäksi aikaa kuin pakollinen vanhempainvapaa.

Tämänkin olen itse oppinut kantapään kautta. Lapset ovat pieniä vain häviävän hetken. Ja se hetki ei tule takaisin, vaikka kuinka kaihoisasti tuijottelet vanhoja valokuvia, joissa potalla istuu hymyilevä lapsi. Se hetki ei tule takaisin edes lastenlasten kautta, jos sellaisia joskus ilmestyy oven taakse. Ne hetket ovat - PUF - menneitä.

Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.

Lapsen jokainen vaihe tuo elämään omat mausteensa. Vauvoina kehitys on nähtävissä päivittäin ja ihmettelet sitä, kuinka pienestä ihmistaimesta alkaa hahmottua taapero. Totta kai aika on raskasta, mutta jälkeenpäin sitä kuitenkin muistelee aika ilolla.

Taaperona taas lapset ovat ihan parasta seuraa. Maailman kyynisyys ei ole pakottanut lapsia vielä mihinkään muottiin. Nelivuotias lapsi on aidoin ihminen, jonka koskaan tulet tuntemaan. Häntä eivät asiat hävetä, mutta hän osaa iloita pienistä jutuista, eikä epäröi kertoa siitä. Hänen raivonsa on pohjatonta, mutta oma harmituksesi sulaa pois sillä hetkellä, kun pienet kädet kietoutuvat kaulaasi ja anteeksipyyntö tulee lapselta ihan sieltä sydämenjuuresta.

Teinit taas muistuttavat monella tapaa aikuista - puolivalmista sellaista. Siellä uhmaavan pinnan alla on näkyvissä se tyyppi, joka kohta muuttaa kotoa pois, eikä palaa kuin juhlapyhinä. Mutta edelleen ne kaipaavat ohjeita, opastusta ja tukea elämäänsä.

Lapset ovat tunnevalinta - tunne siis valinta

 

Lapset ovat 110% tunnevalinta. Ei lapsentekoa voi järjellä selittää. Hän varastaa aikasi ja vie rahasi, mutta korvaa viemänsä resurssit miljoonakertaisesti ei-aineellisina hyödykkeinä. Lapsi on myös sijoitus tulevaisuuteen. Et tiedä, mitä hänestä tulee ennen kuin hän on aikuinen. Ja vielä silloinkin kaikki voi mennä pieleen. Lapsesta et myöskään koskaan pääse - onneksi - eroon. Hän raapii ovesi takana aikuisenakin, kun vaimo on jättänyt, työpaikka on mennyt ja rahat on loppu. Eikä sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa hänet vierashuoneeseen asumaan. Onhan hän sinun tekemäsi. Harvassa tuotteessa takuu ja palautusoikeus yltää niin kauas kuin lapsissa.

Tähän tunnevalintaan ei silti kaikilla ole varaa. Ja kun suomalainen yhteiskunta on mennyt sille tasolle, että toimeentuloon vaaditaan kahden ihmisen työpanos, niin entistä useampi siirtyy ajattelemaan lastenhankintaa järjellä - ja lykkää sitä aina unohtamiseen saakka. Sekin on minusta ymmärrettävää. Mitä pidemmälle asiaa harkitsee sitä tyhmemmältä lastenhankinta tuntuu. Pikkuhiljaa elämä ajautuu omiin uomiinsa ja lopulta huomaa siinä kolmenkympin jälkeen, ettei siihen elämään oikein lapsia saa edes sovitettua. Epävarmuudesta ja harkinnasta varmaan johtuu se, että ensisynnytysten keski-ikä nousee sukupolvi sukupolvelta.

Noiden järkiperustaisten päätösten jälkeen tästä yhteiskunnasta tulee täysin järjetön. Lapset muuttuvat harvinaisemmiksi ja pikkuhiljaa koko jatkuvuutemme on uhattuna. Tämä maa ei jatka olemassaoloaan, jos siihen ei tehdä uusia ihmisiä. Ja mitä harvinaisempia lapset ovat sitä vähemmän heille on palveluja. Ja mitä vähemmän lapsille on palveluja (kouluja, päiväkoteja, neuvoloita) sitä harvempi enää lähtee lapsirallliin. Negatiivinen kierre on valmis.

Hyvä esimerkki tästä ovat synnytyssalit. Kun synnytyksiä on aiempaa vähemmän, niin synnytyssaleja laitetaan kiinni. Ja tämä tarkoittaa synnyttäville äideille sitä, että matka synnytykseen kasvaa. Ja kun matka kasvaa tarpeeksi, niin asiasta tulee niin vaikeaa, että on helpompi jättää koko synnytys väliin. En minäkään tekisi lapsia, jos synnytys ja neuvola saavuttamattoman matkan päässä.

Fakta on kuitenkin se, että jonkun ne lapset on tänne maailmaan tehtävä. Jos vanhemmuuteen ei tule rahallisia, periaatteellisia ja idealistisia kannustimia, niin Suomemme suku kyllä sammuu. Jotain radikaalia täytyy vielä seuraavan sukupolven aikaan tapahtua, että lapsista tulee tietoinen - ja kannattava - valinta yhä useammalle. En ihmettele, enkä varsinkaan syytä heitä, jotka lykkäävät lapsentekoa taloudellisista tai muista syistä. Taloutensa saa kuralle varmaan ilman lasten apuakin. Eikä vanhemmuus muutenkaan kaikille sovi. Mutta ihailen heitä, jotka lapsia tekevät - onhan pienen lapsen kanssa eläminen ja kasvaminen aika hiton hienoa. Joskus sen tunteen on vaan annettava voittaa järki.

Moderni faija

 

Kun on marraskuun alussa syntynyt, niin saa kerran vuodessa olla sankari koko viikon. Tällä viikolla vietin synttäreitä tiistaina ja nyt sunnuntaina isänpäivää. Kun tuo nuorin lapsi on neljä, niin nämä isänpäivät ovat varmaankin parhaimmillaan. Kortit ja lahjat tulevat niin syvältä sydämenpohjalta, että niissä ovat juuretkin vielä näkyvissä. Meillä tuli jo torstaina pienen ihmisen kanssa riitaa. Hän halusi antaa korttinsa etukäteen, koska ei kestänyt odottaa sunnuntaihin. Muistuttaa kovasti minua itseäni. Kun keksin jonkun (omasta mielestäni) kuolemattoman hyvän lahjan, niin en malttaisi millään odottaa juhlapäivään, vaan haluaisin antaa lahjan heti. Joo, ja sama on blogitekstien kanssa - en osaisi pantata hyvää tekstiä jonkun ajastimen taakse, koska se on saatava muidenkin luettavaksi heti synnyttyään, kun napanuora on vielä kirjoittajassa kiinni.

Isänpäivä sai minut pohtimaan tätä modernia isyyttä. Kun olen 70-luvulla syntynyt, niin edustan isyydessä vähän vanhahkoa sukupolvea, jolla on hiukan erilaiset arvotukset kuin itseä kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmilla. Isyys on muuttunut hurjasti siitä, kun minä olin lapsi ja oma isäni oli se parikymppinen jolppi, joka koetti kasvattaa ihmisentaimesta kokonaista kasvia.

Vaikka isä ei ole Picasso, niin tyttärellä tuntuu tuo taiteellinen silmä olevan muualla kuin keskellä kämmentä. Modernia isänpäivällistä maalaustaidetta vm. 2017.

Nuoret muuttuvat, koska maailma muuttuu

Emme isinä ja äiteinä enää ole samalla tavoin auktoriteetteja nuorille kuin ennen. Minun isäni oli minulle vielä puhdas auktoriteetti, jonka käskyjen tai pyyntöjen totteluun riitti sertifikaatiksi se, että hän oli isä. Auktoriteetti syntyi suoraan vanhemmuudesta ja vanhemman ylemmästä suhteesta lapseen. Ei siinä tarvittu perusteluja tai selityksiä miksi jotain piti tehdä. Asiat vain olivat niin. Ennen aikuisuutta en juuri muista keulineeni sitä, ettäkö olisin tiennyt jostain asiasta isääni enemmän (jos nyt ei puhuta vaikka kolmannen asteen yhtälön derivoinnista, josta puhuminen olisi ollut meidän perheessä...no vähän kummallista)

Tänä päivänä taas pelkkään asemaan ja vanhemmuuteen perustuva aukoriteetti on purkautunut. Lapsille ei riitä se, että asiat tehdään, koska minä sanon niin. Koetin tuota ensimmäiset vuodet, mutta se ei oikein tuottanut toivottuja tuloksia. Sittemmin opin kantapään kautta, että ohjeet ja pyynnöt menevät paljon paremmin perille, kun käyttää suoran huutamisen sijaan pari minuuttia asian selittämiseen. Ei silläkään ihan 100% tulosta ja kehitystä ole saatu aikaan, mutta paljon parempia kuin tuolla vanhalla 70-lukulaisella metodilla.

Nuoretkin ovat kovin erilaisia tänä päivänä kuin meidän nuoruudessa. Suurin muutos on siinä, että he saavat ja pystyvät hankkimaan tietoa rajattomasti itse. Eli käytännössä minun on turha mennä ketään neuvomaan mopon korjauksessa, kun Youtubesta löytyy ohjeet kaikkien vipstaakien fiksaamiseen. Ja kun tietoa löytyy ja on helposti saatavilla, se tarkoittaa, että vanhemmat eivät toimi tiedon suppilona ja vartijana nuoren maailmassa.

Vanhan sanonnan mukaan tieto on valtaa ja meidän aikanamme pääsy tiedon lähteille oli pääasiassa vanhemmilla. Monet tarpeelliset tiedot ja taidot siirtyivät vielä sukupolvelta toiselle käytännön ja esimerkin kautta, vaikkapa sitten se moponkorjaus. Tuo Youtube oli minun lapsuudessa vielä vähän alkutekijöissään.

Vanhempi voi edelleen olla auktoriteetti, mutta sen täytyy toimia tiedollisella tai taidollisella tasolla. Ja toisaalta, tarvitseeko enää olla auktoriteetti. Vanha hierarkinen rankijärjestys on purettu esimerkiksi työpaikoilla. Tehtävien arvostus ei perustu titteliin, käyntikorttiin tai siihen, kuka on johtajan puvun tehnyt räätäli. Työpaikoilla asemat määräytyvät tehtävien mukaan paljon matalammilla arvoeroilla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Taidollisesti ylivoimainen asiantuntija voi olla organisaatiolle arvokkaampi kuin osaamaton toimitusjohtaja, jonka asema perustuu vain vanhaan hierarkiajärjestykseen. Sama toimii vanhemmuudessa - auktoriteetiksi pääsee, jos osaa osoittaa, että nuorelle tai lapselle on tarjottavana jotain sellaista tietoa tai taitoa, joka hyödyttää lasta.

Pelaa heidän kentällään

 

Jos vajoaisin nyt koomaan ja heräisin siitä parin vuoden päästä, tuskin ymmärtäisin, miten kaukana swägästä olisin. Kieli ja nuorten käyttämät mediat muuttuvat lujaa vauhtia. Nuorten kieli on kummallisuudestaan huolimatta rikasta ja sen ilmaisukyky on meihin kankeisiin keski-ikäisiin verrattuna voimakasta. Nuorten kielen kehittyminen perustuu yhdessä sovittuihin normeihin (eli ei viralliseen kielioppiin). Trendsetterit pystyvät upottamaan uusia ilmaisuja kielimarkkinoille jatkuvasti. Ja pysyäkseen ajanhermolla, on etenkin nuorten opiskeltava slangia jatkuvasti.

Minun nuoruudessa vanhempien oli vielä helppo naureskella muutamille nuorisoilmaisuille, joita heittelimme. Suurin slanginluoja taisi olla Pulttibois, jonka hokemat suistivat kymmeniä äidinkielenopettajia itsemurhan partaalle. Joka tapauksessa kielen virallinen luoja oli kielioppi, joka pakotti nuoret puhumaan siistiä normikieltä. Nyt koulun auktoriteetti kielenluojana on vähän kyseenalaista. Toisaalta taas koko kirjallinen maailma sallii enemmän sitä, että kieltä ilmaistaan muillakin kuin virallisilla keinoilla.

Nykynuoren kanssa pärjää, kun tuntee heidän maailmaansa. Ja osa fiksua vanhemmuutta on se, että tutustumme ja olemme ajanhermolla siitä, mitä nuorten "salatussa maailmassa" tapahtuu. En väitä olevani tässä mikään ammattilainen - joskus valovuosien päässä siitä, mutta olen kiinnostunut siitä, miten nuoret hankkivat tietoa, miten he tietoa käyttävät ja kuinka tuo tieto ilmaistaan.

Sama pätee tiedonhankintaan ja käyttämiseen. Nuorelle on turha tuputtaa perinteistä paperista sanomalehteä, koska hän hakee tietonsa muualta. Fiksumpaa on tutustua niihin kanaviin, missä nuoret hengailevat ja syöttää tieto sille foorumille ja sillä formaatilla, joka uppoaa.

Vielä muutama vuosi sitten kommunikoimme lasten kanssa tekstiviestein ja puheluin. Nyt taas nuoret harvoin vastaavat puheluihin ja tuntenevatko tekstareita enää ollenkaan. Keskustelut käydään snäpissä (johon en vieläkään ole tutustunut) ja puhelimeen ei iso osa nuorista osaa enää vastatakaan. Veikkaan, että jos teineiltä kysyt puhelimeen vastaamisesta, niin osa ei edes tiedä, että puhelimen funktio on alunperin ollut puheluiden (=reaaliaikaisten kahdenkeskisten ääniviestien) välittäminen ihmiseltä toiselle. Meidänkin perhe taitaa enimmäkseen keskenään kommunikoida Whatsappissa omassa ryhmässään.

Entäpä tiedonhankinta sitten. Suosittelen jokaiselle modernille, tai vähemmän modernille, vanhemmalle tutustumista kanaviin, jotka nuorille tietoa välittävät. Formaattina nuorille on tällä hetkellä vain yksi ja ainoa - video. On turhaa tuputtaa nuoren kouraan kirjaa, koska ainoa, mitä saat vastaukseksi on "saax tästä jonkun videon tai löytyyx tää juutuubist?". Nuorille video on luonnollinen formaatti ja meidän on turha hakata päätämme seinään koettamalla saada nuori käännytettyä takaisin kirjallisten tuotteiden pariin - ei ne saakeli vaan käänny.

Positiviista nuorten tiedonhankinnassa on se, että he sitä tietoa hankkivat. Nuoret ovat erittäin valveutuneita siitä, mitä maailmassa tapahtuu - kun se liippaa heidän elämäänsä. Jos vanhemmilta yhtä taitoa toivoisi, olisi se "kriittisen tiedonarvioinnin opettamisen taito". Kun nuorten korviin ja silmiin tunkee tietoa monesta eri kanavasta, joista suurin osa on tiedonvälittäjina ei-ammattilaisia, niin tiedon joukossa on melkoinen määrä paskaa. Jos lasta ei opeta erottamaan oikeaa tietoa (ja tiedonvälittäjää) väärästä, se tarkoittaa, että seuraavasta sukupolvesta kasvaa kritiikitön joukko ääliöitä.

Heitän esimerkin:

Joitakin vuosia sitten Joutsenossa sattui todella surullinen väkivallantapaus, jossa surmattiin nuori tyttö. Seurasin sattuneesta syystä tapahtuman uutisointia ja tiedon etsimistä aitiopaikalta. Olin koko ajan tietoinen, mikä oli tapauksen oikea status. Surmaajasta ei ollut aluksi mitään tietoa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että teon takana oli samalta paikkakunnalta kotoisin oleva kantasuomalainen nuori mies. 

Samaan aikaan lähi-idästä oli Eurooppaan juuri rynnännyt valtava pakolaistulva, joka oli täyttänyt läheisen Konnunsuon entisen vankilankin tilat. Lehdet olivat päivittäin tulvillaan sitä, kuinka ulkomaalaiset syyllistyivät seksuaalirikoksiin ympäri Suomea. Tästä oli ilmeisen helppo vetää yhtäläisyysviivat sille, että Joutsenon tekijä olisi voinut tulla pakolaiskeskuksesta. Ja silloin tapahtumailtana melkoisen moni nuo virheelliset yhtäläisyysviivat vetikin.

Kysyin seuraavana aamuna oman perheen nuorilta, olivatko he kuulleet Joutsenon tapauksesta ja tunsivatko he uhria tai tekijää. Yksiselitteinen vastaus oli, että "Joo, sen oli tappanut joku pakolaiskeskuksen mamu!". Kun kysyin tiedonlähdettä, niin tieto oli kulkenut illan aikana nuorten Whatsapp-ryhmissä satavarmana tietona - ja nopeasti! Ja yhtä luja oli nuorten usko siihen, että tieto oli ainoa oikea. Kun kerroin tilanteen oikean laidan, niin pakolaisvihaa palaneiden silmien tilalle tulikin kaksi kysymysmerkkiä. Ainakin tällä kertaa minun tietolähteeni oli varmempi ja oikeampi, koska informantillani oli sininen virkapuku ja leijonat olkapäillä. Mihin kaikkeen tuo nuorten kvasitieto olisi voinut johtaakaan, jos se olisi saanut levitä ja kasvaa ilman korjausta?

Fiksut nuoret

Olen aina sanonut, että olen onnekas. Perheeseemme on siunaantunut nippu erittäin fiksuja nuoria ja pahasti näyttää, että tuosta nelivuotiaasta villivarsasta kasvaa myös jossain vaiheessa ensin fiksu lapsi ja lopulta toivottavasti fiksu aikuinen (jumalattoman määrän työtä se kyllä tulee teettämään!). Lasten fiksuus ei synny itsestään. Se syntyy siitä, että meillä moderneilla vanhemmilla on jakaa heille tarvittavaa resurssia, joista tärkeimmät ovat

1. Aika - Anna aikaa olla nuoren kanssa, kuunnella ja keskustella
2. Huomio - ole lapsen ja nuoren kanssa, ilman puhelinta tai muita härpäkkeitä. Istu kasvotusten ja puhu muuallakin kuin Whatsappissa. Tämä tarve ei lopu siihenkään, kun he kasvavat täyteen mittaansa ja ovat jo jalka oven välissä karkaamassa maailmalle.
3. Rajallinen rakkaus - aseta säännöt ja perustele ne nuorelle. Ja omaa myös kyky rakastaa lasta kaikissa tilanteissa, meni hommat miten vituiksi tahansa. Lapsen täytyy tietää aina ja ikuisesti, että tapahtui mitä hyvänsä, on olemassa yksi paikka, jossa on turva.
4. Kiinnostus - ole kiinnostunut siitä, mitä nuoren ja ylipäänsä nuorten maailmassa tapahtuu. Tutustu tiedonvälityksen kanaviin ja tutki, mitä tietoa jaetaan. Opettele puhumaan nuorten kieltä - tai tiedä ainakin mikä on swägää ja mikä ei.

Ja kuten huomaatte, noihin primääriresursseihin ei kuulu raha. Se johtuu siitä, että ne rahat menevät tänä päivänä jo muutenkin elämiseen, niin ettei lapselle syydettäväksi jää muuta kuin kuitit ja velat. Oikeasti vanhemmuutta ei ole se, että lapselle syydetään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ja tarpeet tyydytetään ostamalla. Ostamisella ja tarpeiden loputtomalla tyydyttämisellä opetamme lapsen siihen, kuinka vaivattomasti kaiken saa ja lopulta etäännytämme lapset kokonaan pettymysten ja tyydyttymättömien toiveiden maailmasta. En oikein suosittele kenellekään sitä, että lapselle ei opetettaisi sitä, ettei elämässä kaikkea saa. Se opetus tulee jossain vaiheessa nimittäin maksamaan korkojen kera - sekä lapselle että vanhemmalle.

Menipä vähän paatokseksi - mutta asiasta.

Hyvää isänpäivän iltaa isät, ukit ja muut isän virkaa hoitavat!

Kuinka eroamme edellisestä ja sitä edellisestä sukupolvesta

 

- Hei isi, saanko padin, katsoisin uusimman ryhmä Haun, siinä on se uusi koira
- Voinko jotenkin auttaa?
- Ei tartte, osaan kyllä etsiä sen itse

Meistä seuraavaa sukupolvea nimitetään diginatiiveiksi ja hehän syntyvät puhelimet ja padit kourassaan. Monesti, kun katson etenkin tuota nuorinta viikaria, niin väkisin hiipii mieleen, että meidät on veistetty aivan eri puusta kuin he. Tai tarkemmin sanottuna, meidät on veistetty puusta siinä missä tuleva sukupolvi on tulostettu 3D-printterillä. Kävin miettimään, kuinka erilaisia me puolestamme olemme verrattuna vanhempiimme ja isovanhempiimme.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut tuntea kolme neljästä isovanhemmastani ja edelleen kaksi heistä on elossa. Isovanhempani ovat yhdeksänkympin kieppeillä ja ovat siis nähneet Suomen kovimpien kriisien eli sodan ajan. Ja mikä tärkeämpää, isovanhempani ovat olleet mukana Suomen jälleenrakennuksessa, jossa koko maa nostettiin kirjaimellisesti hartiavoimin jaloilleen - ja siinä sivussa vielä maksettiin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Suosittelen etenkin nuoremmalle sukupolvelle tutustumaan siihen, minkä kokoisesta ponnistuksesta puhuttiin. Eipä olleet mitään Kreikan EU-tukia. Ja velkoja perivä vastapuolikin oli astetta tiukempi kuin löperöt nykymaat.
Ohessa linkki Ylen elävän arkiston asiasta kertovaan lyhytelokuvaan.

Isäni puolestaan edusti sitä sukupolvea, joka häippäsi uudisraivaajien maaseudulta kaupunkiin ja alkoi uudisasuttamaan betonilähiöitä. Hänelle maaseutu oli vielä tutumpaa, mutta ilmeisen mielenkiinnotonta. Riittävän annoksen raittiista ja reippaasta ulkoilmasta sai, kun elokuussa kävi kotoseudulla heinätalkoissa ja marjankeruussa. Muun ajan saattoi sitten hyvällä omallatunnolla köllötellä sohvannurkassa television edessä. Maaseutua saatettiin toki kaihoisana muistella samalla, kun kuunneltiin ruikuttavaa Finnhits-musiikkia.

Minä taas olen joku kummallinen välisukupolven edustaja. Minulle maaseutu on vierasta, mutta en vielä ole siinä vaiheessa, että luulisin maidon syntyvän pahvipurkkiin itsestään tai makkaran olevan peräisin jostain muualta kuin sian potkasta. Veikkaan, että seuraavalle sukupolvelle koko elävä maaseutu löytyy enää flat screenin näytönsäästäjästä.

Mikä siis erottaa meidät kolme sukupolvea toisistaan?

Sotien sukupolvi

 

Olin pitkään ainoa lapsenlapsi suvussamme ja sainkin nauttia isovanhempieni jakamattomasta huomiosta vuosien ajan. Lähiövanhempani roijasivat minut aina kesiksi mummolaan. Hoitopaikkoja ei ollut ja avainkaulalasta ei oikein huolinut yksin jättää päiviksi kotiin koulujen päätytyttyä. Etenkin minun luonteella se olisi lähes väistämättä johtanut jonkin sortin onnettomuuteen tai ainakin pahantekoon. Ja mummolassa oli mukavaa se kymmenviikkoinen viettääkin. Oli ainakin elämä erilaista. Ehdin noina aikoina tutustua isovanhempieni elämänmenoon aika tarkkaan ja etenkin ukiltani kuulin miljoonia tarinoita siitä, millaista elämä oli ennen.

Suurin ero meidän ja isovanhempien välillä on suhde luontoon. Mummo ja ukki keräsivät joka syksy pakastimet täyteen marjoja ja sieniä ja läpi vuoden ruokapöydän anti koostui itse pyydetystä järvikalasta. Kaupasta käytiin vain välttämättömimmät. Kyse ei ollut siitä, että ruokamenoista säästettiin, vaan siitä, että luonnon kanssa oltiin enemmän yhtä ja vedet sekä metsät nähtiin ruoka-aittana.

Ukkini oli taitava verkkokalastaja. Tuo homma ei minulle ole periytynyt, mutta onneksi sentään sedilleni. Minut jos laitetaan verkkojen kanssa järvelle, niin ainoa lopputulos on kahdeksankymmentäkiloinen ravunsyötti järven pohjaan sekä perikunnan myytäväksi jäävä vene. Tiedän kyllä tekniikan, mutta käytäntöön en sitä osaa soveltaa.

Isovanhempani ovat täysin maaseudun kasvatteja. Tuohon elämäntyyliin kuului se, että koko kylä toimii yhdessä. Talot rakennettiin itse "pitkästä tavarasta" ja naapureita autettiin niin maatöissä kuin muutenkin. Kylä oli tavallaan yksi toimiva yksikkö, jonka asiat tiedettiin samalla tavalla kuin oman perheen.

Isovanhempani ovat myös sitä sukupolvea, joka on tottunut selviämään itse. Ensimmäisestä haavasta ei lähdetty ruikuttamaan sairaslomaa kunnantohtorille, koska lääkäriin saattoi olla matkaa vähän enemmänkin. Ja toisaalta sodassa oli totuttu näkemään, ettei pienistä lasketa. Lääkäriä lähdettin tapaamaan siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten lukumäärä erosi siitä, minkä Luoja loi. Meistä nykypolvista tuo selviämisen eetos on karannut ja kauas. Me tarvitsemme lääkäriä siihen, jos aamulla on herätessä paha mieli ja töihin ei kiinnosta lähteä. Sen lisäksi korjaamme sekä mieltä että kehoa lukuisalla määrällä pillereitä kuvitellen, että lääkekemia korjaa sen, minkä ympäristö rikkoo.
Isovanhemmillani oli myös meistä poikkeava aikakäsitys. Maaseudulla töitä tehtiin siinä rytmissä, minkä maatyöt sanelivat. Kello oli melko toissijainen ajanmittausväline. Sen sijaan luonnosta osattiin lukea merkit sille, miloin oli oikea aika tehdä kutakin työvaihetta. Toisaalta taas televisio oli sen verran uusi keksintö, että prime time tai Salkkareiden alkutunnari eivät ajankäyttöä voineet käskeäkään.

Helsinki-Vantaa vuodelta 1974, ajalta ennen Jumbojettejä tai Concordeja. Kar Airilla pääsi Las Palmasiin, jos sinnekään.

Lähiöiden rakentajat

Mitäpä saivat aikaan isäni aikalaiset? No karkasivat maalta, kun tilaa ei kaikille ollut. Pakolaisleiriksi rakentelivat betonilähiöitä joka puolelle Suomea ja lipittelivät vapautettua keskikaljaa lähiökuppiloissa. Kun kyllästyivät seurustelemaan keskenään, niin toivat Japaniasta karaoken viihdykkeeksi. Kivempi se oli keskenään naureskella yhdelle laulutaidottomalle kuin kuunnella jukeboxista Yksinäistä, Viikonloppuisää tai Ihmisen ikävää toisen luo.

Maaseudun työt oli vaihdettu teolliseen työhön ja aikaa mittasi kellokortti. Vuodenaikoja alettiin mitata niin, että vuosi kulki aina kesälomien väliä. Kesäisin, kun koitti neljän viikon vapaus, pakattiin auto täyteen ja tehtiin määräaikainen paluu kotiseudulle maalle. Isäni ikätovereita lähti jossain vaiheessa isoja määriä myös Ruotsiin. Aiheesta on tehty mainio elokuva Kivenpyörittäjän kylä, joka kertoo siitä, kun ruotsinpakolaiset palaavat kesäksi landelle.

Jotta luontosuhde ei pääsisi tyystin katkeamaan, niin lähiöitä kiertämään kaivetiin pururatoja. Siellä sitten kesät juostiin ja talvet hiihdettiin. Ja muistan muutenkin nuoruudesta, että liikunta ja liikuntapaikat olivat tärkeässä osassa lähiöiden elämää. Meillä Rantakylässä oli erittäin hyvin varustettu lätkäkaukalo, jalkapallo- ja yleisurheilukenttä. Lapsia kannustettiin liikkumaan ja ainakin tuntui, etteivät urheluseurojen jäsenmaksut ajaneet vielä keskiluokkaista perhettä tyystin vararikkoon. Tänä päivänä tuntuu, että lapsen liikuntaharrastus on harrastuksen sijaan sijoitus. Ja sijoitushan se onkin - lapsen tulevaisuuteen ja terveyteen.

Minun lapsuudessa lähiöissä vielä naapurit tunnettiin ja heidän kanssaan pidettiin yhteyttä. Tämä lienee peruja siitä,että kaikki ensimmäisen polven lähiöläiset olivat maalta tulleita, jolloin kyläyhteisöllisyys ja yhdessätekeminen olivat totuttuja tapoja. Nykyisin, jos lähiössä naapuri tervehtii, niin alat automaattisesti miettiä, että kyseessä on joko avohoitopotilas tai vähintään ryöstämistarkoituksessa tehty hämäys.

Legendaarisia marjamatkoja - Kupla, Priimus ja Hai. Enää yhä harvemmat edes tietävät, että marjat kasvavat metsässä vapaina.

Lähiö kakkonen - minun sukupolveni

Me lähiössä lapsuutemme eläneet olemme sitä sukupolvea, joka nyt edustaa kultaisia keski-ikäisiä. Meillä ei ole kädentaitoja senkään vertaa kuin isillämme. Pitkästä tavarasta ei synny taloa, vaikka apuna olisi koko Makitan työkaluarmeija. Ehkä korkeintaan saan syöttökädestä sormet katki tai ainakin tikkuja kämmenen täyteen. Ei siis ole sattumaa, että meidän sukupolven talot tulevat talotehtaista valmiina elementteinä.

Meidän aikaamme taas mitataan sillä, milloin lapsia on kuskattava mihinkin. Lapsuudessamme harjoituksiin pääsi vielä pyörällä, mutta nyt taas harjoituspaikat löytyvät niin eri puolilta kaupunkia, että sinne on välttämättä saatava autokyyti. Ja siinä sivussa syntyy harkkakyytejä hoitavien vanhempien välille omanlaisensa yhteisöllisyys, jota ylläpidetään livetapaamisten sijaan mesessä ja Whatsappissa.  

"Voix joku hakee meidän Nöken, kun mun mies joutuukin viemään Zögen Savitaipaleelle ja sieltä ei kerkee takas hoitamaan meidän kyytivuoroa ja mulla on Zigen vienti taitoluistelukisoihin, enkä voi luistaa. Hoidan kyydit sit ens viikolla, joox pliis?"

Meidän uusavuttomuutemme yltää myös tuohon seuraavaan sukupolveen. Tekninen ja digitaalinen kehitys juoksee sellaista vauhtia, että emme milllään ehdi omien lastemme perässä. Itse asiassa digitaalinen maailma jopa luo lastemme kieltä uusiksi sellaiseen tahtiin, että muotisanoissa olemme muutaman muoti-ilmiön päässä. Koeta siinä keskustella teinien kanssa, kun et osaa edes sosiaalisesti hyväksyttäviä sananparsia. Se mikä viime viikolla oli koleeta, onkin nyt jo bulii.
Ja olemme onnistuneet myös vieraantumaan luonnosta - jopa edellistä sukupolvea kauemmas. Ulkoillemme enää merkityillä reiteillä ja jos mahdollista, niin sisätiloissa VR-lasit päässä. Jos meidän perheestä pitäisi saada joku lähtemään marjametsään, niin kysymys kuuluisi korkeintaan, että mennäänkö kauppatorille vai satamatorille - satamassa on mustikat euron halvempia.

Se todellinen Kultapossukerho - eipä ole enää kerhoa, eikä kyllä Postipankkiakaan.

Eroja siis löytyy, mutta niin pitääkin. Ihminen ja maailma eivät kehity, jos koetamme elää samalla tavalla kuin vanhempamme. Ollaan siis ylpeitä siitä, että seuraava sukupolvi toimii eri logiikalla kuin me ja osaa eri asioita kuin me koskaan. Veikkaan, että yhtä kamalalta on isistämme näyttänyt, kun me saimme ensimmäiset Commodore 64:t ja valtasimme talon ainoan television pelataksemme Operation Wolfia. Sitä kauhua ja harmitusta ei vain näkynyt päälle päin, koska vanhempamme eivät tunteiden näyttämisessä mitään mestareita olleet. Minä sen sijaan olen kehittynyt. Halailen ja pussailen tuota pientä niin paljon, että hän ei taatusti vuosien päästä kirjoita blogiinsa jääneensä vanhempien rakkautta ja lämpöä vaille.

Hyvää alkavaa viikkoa lukijat!

Onnea äidit

Kuva aamukävelyltä - ensimmäinen keväinen aamu tänä vuonna

Tänään on liput nostettu salkoon äitien kunniaksi. Äitienpäivä on ehdottomasti yksi vuoden tärkeimmistä juhlista, koska silloin arvon saavat ne teot ja rakkaus, joka yleensä hautautuu arjen alle ja jää sekä huomaamatta että huomioimatta.

Elämäni äidit / 1

Minun ja äitini suhde on selkeä, mutta erikoinen. Näemme harvoin, mutta puhumme paljon. Meidän keskustelumme käydään jo fyysisen etäisyyden vuoksi puhelimitse ja sähköpostitse. Enkä usko, että kumpikaan meistä kokee huomiovajetta sen vuoksi, että emme istu samassa kahvipöydässä kovinkaan usein. Enkä suoraan sanottuna voisi edes kuvitella, että lähtisimme esimerkiksi yhteiselle lomamatkalle puolta päivää pidemmäksi aikaa - me vaan emme ole sellaisia tyyppejä.

Koska vanhempani ovat eronneet ollessani hieman toisellakymmenellä, olen rakentanut suhteen kumpaankin vanhempaani erikseen. Suhde ei ole samanlainen isääni kuin on äitiini. Isäni oli enemmän vähäsanainen, mutta taattu fyysinen turvapaikka ja viimeinen satama kaikissa onnettomuuksissa, joita minäkin sain aikaan tasaiseen tahtiin. Äitini sen sijaan on aina ollut ja on edelleen henkinen turvapaikka, jolle puran tunnepuolen solmuja - niistäkin asioista, joita en kerro kellekään muulle. Isäni kuoleman jälkeen suhteemme on lähentynyt, mikä on luonnollistakin. Nythän äitini on ainoa vanhempani.

Äitini kanssa meitä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen. On pitkälti äitini ansiota, että olen aikoinani kirjojen pariin eksynyt. Puhelimessa puhumme joskus pitkiä aikoja kirjoista, joita olemme lukeneet tai joita pitäisi lukea. Saan myös säännöllisesti puhelimeeni hyviä vinkkejä pakkoluettavista kirjoista. Huolimatta hieman erilaisesta kirjamausta yhtymäkohtia löytyy kyllä helposti.

Olen kiitollinen äidistäni ja siitä, että hän on kaikista karikoista huolimatta aina ollut läsnä ja saatavilla. Koskaan en ole kokenut hetkeä, että olisin jäänyt ilman äidinrakkautta, vaikka suhteemme ei ehkä perinteisen äiti-lapsi-suhteen normeja täytäkään. Jokainen meistä elää tavallaan.

Elämäni äidit / 2

Toinen elämäni äiti on tietenkin perheemme lasten äiti. Hän on se puolisko, jonka kanssa jaan arkeni 100%:sti ja jota ilman oma sirkuksemme ei pyörisi pitkään ilman, että rattaat jumittuisivat. Hänessä ihailen sitä lähes loputonta jaksamista ja uurastamista kaikkien lasten eteen. En voisi kuvitella, että tulee hetki, jolloin hän asettaisi omat tarpeensa lasten tarpeiden edelle tai että tulisi hetki, jolloin hän nostaisi kädet pystyyn ja sanoisi, että nyt riittää - hoitakoot omat ongelmansa.

Itse olen meistä kahdesta se huomattavasti kovasieluisempi ja lyhytpinnaisempi. Minun ongelmanratkaisu-jaksamiseni yltää noin tuntiin ongelman alkamisesta, kun vaimoni voi ratkaista jotain lapsen ongelmaa useita päiviä - putkeen. Minusta tuo kärsivällisyys ja loputon jaksaminen on äitiyttä parhaimillaan.

Toinen äitiydessä ihailemani piirre on se, että rakkautta lapsia kohtaan riittää aivan loputtomasti. Ei tule hetkeä, jolloin itkevä lapsi ei löydä syliä tai kiukutteleva lapsi rauhoittavia sanoja. Siinä on joku äiteihin sisäänrakennettu ominaisuus, jota ihailen ja joka varmaan rakentuu jokaiseen äitiin sitä kautta, kun lasten kanssa on.

Vaimolleni olen kiitollinen siitä, että hän jaksaa lasten kanssa minua kilometrejä pidemmälle. Tiedän, että lapsilla tulee aina olemaan äiti, jonka syli on heille avoin ja turvapaikka tarjolla, kävi elämässä miten tahansa. Se on paljon se.

Elämäni äidit / 3

Jokaiselle avioituneelle tai avoutuneelle miehelle kolmas äiti on anoppi. Hehän ovat nainen sen hurmaavan ja hirveän vaimon takana - eli katsomassa anoppia näet oman vaimosi tulevaisuuden. Mutta anopit ovat paljon muutakin kuin aikakone vaimon tulevaisuuteen.

Meidän perheelle ainakin anoppi on melkoinen hätävaraturvapaketti, joka pelastaa perheemme säännöllisesti milloin mistäkin pulasta. Mummoa on soitettu hätiin milloin tekemään suursiivousta ja milloin hoitamaan kipeää lasta. Ja aina on apua saatu.

Minulle anoppila on myös paikka, jossa olen oppinut nauttimaan perhejuhlista. Punkaharjun mummola on juhlapyhinä kuin pala Serranon perhettä, kun talo täyttyy huutavista lapsista ja kilpaa puhuvista aikuisista. Ruokapöytä notkuu käsittämättömistä herkuista ja ravitsevasta lihapitoisesta ruuasta. Vävystä pidetään parempaa kuin hyvää huolta.

Anopilleni olen kiitollinen tietenkin siitä, että hän on luonut tuon ihmeellisen vaimoni. Sen lisäksi olen kiitollinen siitä turvasatamasta, johon perheemme saa säännöllisin väliajoin purjehtia. Anopin luona perheen kaikkien lasten on hyvä olla ja sinne heidät voi hyvillä mielin jättää, jos ja kun joskus vielä vaimon kanssa karkaamme kaksin (siis toki tullaksemme pian takaisin!).

Elämien äidit / loput

Luin aamulla ystäväni Facebook-kirjoituksen, jonka viesti oli se, että äitiys on enemmän mielentila kuin synnyttämällä hankittu arvonimi. Olen tuosta täysin samaa mieltä - jo oman taustani takia. Lapsen vanhempi on se, jonka lapsi kokee tuon äidin arvonimen arvoiseksi. Biologisen äidin lisäksi tai sijasta tuo äiti voi olla äitipuoli, sijaisäiti, isoäiti, kasvatusäiti tai kuka muu, joka rakastaa ja hoitaa.

Pienenä minutkin vietiin aina kesähoitoon mummolaan, jossa olin melko lailla koko kymmenen viikon kesäloman. Noista kesistä olen kiitollinen omille isovanhemmilleni sekä kummeille, jotka minusta pitivät huolta.

Itse puolivanhempana myös tiedän, että lasta voi kasvattaa muutkin kuin syntymätodistukseen merkityt vanhemmat. Olen kymmenen vuoden ajan jakanut kodin puolison kautta tulleiden lasten kautta, enkä tänä päivänä koe noita lapsipuolia piiruakaan vähempiarvoiseksi kuin tuota itsetekemääni. Kymmenen vuoden ajan tuo toiminta-duo on kulkenut rinnalla ja heidän kanssaan on saanut jakaa niin iloja kuin surujakin. Eikä tuo vanhemmuus ole todistusta paljon kysynyt. Asennetta se välillä vaatii paljonkin, mutta sitä tekee koko elämä.

Tänään ruusu teille kaikki äidit, äitipuolet, sijaisäidit, isoäidit, varamummot ja muut, jotka annatte lapselle tai lapsille turvallisen sylin, johon kivuta silloin, kun läheisyysvaje iskee rajummin. Kiitos teille äidit, kun jaksatte meitä lapsellisia miehiä samaan tapaan kuin tekoaikuisia teinejä ja kiukuttelevia taaperoitakin. Kyllä se niin on, että te äidit tätä maailmaa pyöritätte.


 

Junnut kentällä - ja vanhemmat katsomossa

"Kaksi sekuntia ennen summerin soittoa pallo menee nätisti yläkulmaan. Seuraavien sekuntien aikana tapahtuu monta heräämistä ja monta kuolemaa. Voittavan joukkueen pelaajat juoksevat kentälle ja kokoontuvat yhdeksi pyöriväksi myllyksi maalintekijän ympärille. Jatkopaikan ratkaissut maali nostaa hallissa infernaalisen metelin. Vanhemmat taputtavat omilleen seisaaltaan ja muutama isä pyyhkii vaivihkaa silmäkulmastaan kyyneleen. Vastustajat makaavat kentällä kaiken menettäneinä, surullisina ja voimattomina. "Näinkö tässä kävi!". Katson toisella silmällä omia voittaneita, mutta myös hävinneitä vastustajia. Riemun lisäksi sielua pistää sääli vastustajaa ja heidän liian pitkää kotimatkaansa kohtaan. No, tätä se urheilu on."

Ohessa katkelma meidän perheen tästä viikonlopusta. Vaikka pelit ovat vielä kesken, niin tuntuu kuin jotain olisi jo voitettu. Pojan joukkue petasi itselleen jatkopaikan kahdella upealla pelillä. Pitkän kauden päätteeksi pilvien takaa paistaa hienoinen valonkaje.

Kentälle sopimattomat

Olen kirjoittanut junioriurheilusta aikaisemminkin ja viitannut harrastaviin nuoriin parissa muussakin tekstissä. Tämä ajatus nyt hahmottui tänään mieleeni salibandya seuratessani ja ajattelin siirtää sen tekstiksi.

On yksi ryhmä, jolle junioriuheilu ei sovi. He ovat lasten vanhemmat. Vanhempien joukossa on monenlaista säheltäjää. Suurin osa vanhemmista löytyy viikonloppuisin katsomosta, kahvionpitäjinä, järjestysmiehinä, huoltajina, valmentajina tai muuten sivuosan esittäjinä. Mutta tuon massan sisään ja taakse jää myös niitä yksilöitä, joille lapsen urheilu ei tee hyvää.

Huonoin tapaus on se vanhempi, jota lapsen harrastaminen ei kiinnosta. Hän ei ehkä ymmärrä lajia tai kokee, että harrastus vie liikaa aikaa, rahaa ja sen eteen joutuu näkemään suotta vaivaa. Tuo on totta, osittain. Lapsen harrastus vie meidän aikuisten aikaa aivan tolkuttomasti ja ruuhkaperheen arki koostuukin siitä, että viikot kuskataan lapsia paikasta toiseen ja viikonloput lähetetään samaa jälkikasvua pelireissuille tai ollaan ottamassa häntä vastaan aamuyön tunteina. Se aika jolloin lapsi ei ole menossa harkkoihin tai tulossa harkoista, mietitään, miten kerätään rahat harrastamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että harrastavien lasten vanhemmat kiertävät sukulaisia ja työpaikkoja lista kourassa myymässä sukkia/vessapaperia/keksejä/pesuaineita/mausteita tai muuta artikkelia, jonka myymisestä seuran tilille kilahtaa roposia, joilla sitten maksetaan pelireissujen viulut. Lisäksi vanhemmat tietenkin miettivät päänsä puhki, mistä kolosesta revitään rahat harrastusmaksujen, vakuutusten ja lisenssien maksamiseen. Mikään noista artikkeleista ei ole kovin halpaa, olipa lajivalinta sulkapallo, salibandy tai hevospoolo.

Toiseksi huonoin arkkityyppi on vanhempi, jota lapsen harrastaminen kiinnostaa liikaa. He soittelevat valmentajille iltaisin ja kyselevät, miksei Aki-Petteri pelaa ja miksi se Matikaisen poika on ykkösessä, kun meidän pojalla on selvästä enemmän lahjoja. Omaa lasta prässätään harjoittelemaan kovemmin ja enemmän ja kun lopulta lapsi nakkaa hanskat naulaan ja pelihousut narikkaan, ollaan vallan hämmästyneitä, että mikäs nyt. Näille ehkä motiivi lapsen harrastamiseen on väärä. Yleensä näissä tapaa juuri se kenttien vihatuimman lätkäfaijan eli tyypin, joka elää lapsen kautta omaa kaatunutta uraansa.

Noiden kahden ääripään välille mahdumme me muut ja varmaan meissäkin riittää vikoja enemmän kuin keskikokoisessa ranskalaisessa perhefarmarissa. 

Junnu-urheilun fiksut teesit

Lapsen harrastamisen pitää lähteä lapsesta. Halu urheilla, piirtää, tanssia tai taiteilla tulee lähteä siitä, että lapsi sanoo haluavansa kokeilla juttuja ja harrastaa. Meilläkin on tehty lajikokeiluja ja on epäonnistuttu ja lopetettu. On lähdetty itku silmässä treeneihin, kunnes on lapsen kanssa yhdessä todettu, että ehkä se judon musta vyö ei ollut meidän tavoittelun arvoinen. Lisäksi on koetettu udella 8 päivää viikossa sängyssään lojuvalta lapselta, että "ei sua urheilu kiinnostais?".

Kaikesta on opittu ja opeista on saatu paljon positiivisia kokemuksia. Nyt meillä asuu kolme harrastavaa lasta, joista ketään ei tarvitse itku silmässä saatella harjoituksiin. Vaikeita päiviä välillä on, mutta niitä varmaan mahtuu jokaiselle aikuisellekin - vai väitättekö lähtevänne joka aamu töihin samalla satasen sykkeellä?

Opeta lasta häviämään - ja opeta lasta voittamaan

Junnu-urheilu on ja tietyn pisteen jälkeen sen tuleekin olla, kamppailua voitosta. Se tarkoittaa sitä, että oppiakseen voittamaan, täytyy osata myös hävitä. Vielä B-junnu ikäisissäkin näkee sitä, että tappion koittaessa maila paiskataa kaukalon laitaan säpäleiksi ja kentältä lähdetään vittua ladellen pukuhuoneeseen. Toisaalta taas junnuissa näkee myös niitä, jotka ottavat voitot liiallisena gloriana niin, että takinnapit lentävät katsomoon saakka.

Minä voin tunnustaa, että olen helvetin huono häviäjä. Isäni ei pelannut kanssani shakkia enää teini-iän kieppeillä, koska suutuin häviämisestä niin kovin. Samoin olen kehnohko lautapelien pelaaja, jos niissä uhkaa käydä niin, etten voitakaan - olipa vastus kolme tai kolmekymmentävuotias. Siksi en suosittele kenellekään, että kutsutte minua mihinkään aikuisten lautapeli-iltaan. Saattaa lipsahtaa tunteisiin....

Urheiluun kuuluvat yhtä lailla niin voitot kuin tappiot. Maailmanhistoria ei tunne yhtään urheilijaa, joka ei olisi hävinnyt, mutta voittajien taulusta voidaan lukea monen sellaisen nimi, jotka ovat ottaneet tappioista opikseen ja opetelleet tappioiden kautta voittamaan.

Myös voittaminen on taitolaji. Tunnen monia ikäisiäni, jotka saivat nuorena liian helpolla menestystä, jolloin harjoittelun nälkä katosi ja tilalle hiipi ylimielisyys treenaamista ja lajia kohtaan. Lopputulos oli se, että kun siirryttiin ikäluokkiin, joissa kilpailu oli kovempaa, ne enemmän harjoitelleet painoivat ohi. Suomalaiset lähiöbaarit ovatkin pullollaan näitä "melkein menestyneitä" junioriurhelijoita.

Kannusta, kehu, kuuntele - ole kiinnostunut

Urheilu tai harrastus on lapsen unelma. Onko julmempaa kuin tarkoituksella murskata jonkun unelma - ja vieläpä oman lapsen? Jokaisesta lapsesta - tai oikeastaan aika harvasta lapsesta - tulee teemuselänne tai kaisamäkäräinen. Mutta se ei saa olla harrastusurheilun motivaatiokaan. Lapsen harrastamisen motivaatio on kehittyä omassa lajissaan sille tasolle, joka on henkilökohtainen maksimi ja harrastuksen tarkoitus on tuottaa lapselle elämyksiä, iloa ja rikkautta.

Juuri tuon takia lasta tulee tukea tappion hetkillä ja olla läsnä silloin, kun harkkoihin ei jaksaisi lähteä tai pelireissu tuntuu liian pitkältä. Lasta pitää osata kannustaa silloinkin, kun peli ei suju tai tulee epäonnistumisia. Lapsenkin unelma kaipaa välillä tukirankaa ja buustia ja minusta meidän aikuisten tehtävä on tarjota sitä.

Jos aikuinen kannustaa lasta ainoastaan menestyksen tai maineen vuoksi, niin ollaan hypätty askel väärään ja kauas. Menestys tulee suorittamisen ilosta ja halusta pärjätä siinä, mitä rakastaa. Se ei tule ilman työntekoa, mutta halua tehdä työtä ei synny, jos lajia ei rakasta (ellei katsota Andre Agassin elämää). Kannustaminen tulee siis suunnata työntekoon ja motivaation ylläpitämiseen ja sitä kautta unelman eteenpäin viemiseen.

Seurasin tänään poikaa, joka oli sijoitettu neloskenttään eli ei-pelaavaan kentälliseen. Alkuverkat poika veti täysillä ja vähintään samaan tahtin kuin muut. Pelin ajan hän seisoi penkinpäässä pelissä 100% mukana eläen ja joukkuetovereita kannustaen. Onnistumiset olivat yhtä suuria hänelle kuin kentällä pelaavillekin ja hän oli joukkueen osa siinä, missä toisetkin. Minusta hän oli sen joukkueen todellinen tsemppari,sillä hän oli siirtänyt oman harmituksensa sivuun, koska sisäisti sen, mistä joukkuelajissa on kyse - joukkue pärjää joukkueena ja häviää joukkueena ja jokaista tarvitaan.

Kotona olet huoltaja ja kentän laidalla katsoja

Junnu-urheilu ei ole mitään helppoa valmentajille tai huoltajillekaan. Valmennustiimi tekee vaikeita päätöksiä siitä, ketkä pelaavat ja ketkä jätetään penkille. Penkille jäävien motivaatiota on pidettävä yllä, sillä he ovat samalla lailla osa joukkuetta kuin pelaava viisikkokin. Ja jokaisessa valinnassa valmentajat ottavat riskin, että se menee pieleen ja palaute on armoton - sekä joukkueelta että vanhemmilta. Valmentajille kuuluu antaa meidän vanhempien taholta työrauha peluuttaa joukkuetta omalla tavallaan. Ei ole kenenkään vanhemman tehtävä mennä häsäämään pelaajavalintoihin tai pelata valintojen suhteen kabinettipeliä. Myös nuoret ymmärtävät pelin hengen. He tunnustavat valmentajan joukkueen ainoaksi auktoriteetiksi, eikä pelaajille tule itku silmään siitä, että jotkut pelit seurataan penkiltä - ei se itku saisi silloin tulla vanhemmillekaan.

Siis rakkaat minusta-ei-tullut-teemu-selänne- vanhemmat. Katsomossa oleva vanhempi on katsoja, eikä mitään muuta. Kotona hän on lapsen huoltaja ja kokkipyykkäriteippaajakuski. Itse nostan hattua jokaiselle tyypille, joka uhraa aikaansa ja energiaansa nuorisojoukkueen valmentajana. En voi edes kuvitella, kuinka paljon uhrauksia tekevät ne isät ja äidit, jotka matkustavat eri joukkueiden mukana kaikki peliviikonloput ja siirtävät samalla omaa elämäänsä syrjään. Sanomattakin on selvää, että minusta ei siihen olisi - hyvä kun jaksaa omaa kolmikkoa kotona koko viikonlopun...

Maksa ja ole tyytyväinen

Harrastaminen maksaa, mutta harrastamattomuus maksaa enemmän. Väitän, että jos lapsen vetää harrstuksista pois ja sen rahan säästää lapsena, niin loppulasku siitä samasta nuoresta on ajan saatossa isompi. Harrastaminen tarjoaa lapselle mahdollisuuden toteuttaa itseään, saada elämyksiä, ystäviä ja eväitä sille, että aikuisena hän pärjää myös muualla kuin kotona. Kun laitan pojan bussilla pelireissulle kohti Oulua, niin otan riskin, että hän oppii juomaan matkalla kaljaa ja käymään naisissa. Mutta siinä on myös riski, että poika oppii tuolla reissulla tulemaan toimeen omillaan niin, ettei äiti kulje jatkuvasti perässä korjaamassa pyykkejä lattialta tai muistuttamassa tavaroiden huolehtimisesta - luotan jälkimmäiseen, ja merkkejä moisesta on jo näkyvissä.

Minä näen harrastamisen vaihtoehtona sen, että junnut pyörivät ostareilla kaljapussi kourassa ja viettävät aikaansa sitä joutavaan kuluttaen. Tai istuvat sohvannurkassa pleikkarin ohjain kädessä ja koettavat kehittää ennenaikaista keskivartalolihavuutta. Kumpikaan ei kuulosta siltä tulevaisuudelta, jota toivoisin lapsille. Näin ollen minun vaihtoehtoni on maksaa - maksaa kiltisti ne viulut, joita harrastaminen kustantaa.

Kaiken kaikkiaan rakkaat vanhemmat. Tarjotaan lapsillemme mahdollisuus toteuttaa itseään harrastamisen kautta. Koetetaan resurssiemme mukaan tukea lapsen unelmaa siitä, että harrastamalla he saavat jotain omaa ja itselle tärkeää. Totta kai maksaminen, kuskaaminen ja huolehtiminen joskus vituttaa, mutta kun aikaa katsoo eteenpäin, niin on se sen arvoista. 
 

 

Pienen kehun valtava voima

Töissä on ollut viime aikoina pientä matalaliitoa. Yksi hieman takarajoille venähtänyt projekti sekä pari muuta mielen ilmanpainetta laskevaa juttua ovat saaneet aikaan sen, että minäkin vanhana ammattilaisena aloin jo hieman epäilemään omia kykyjäni ja osaamistani. Tuota ei luonnollisesti paranna tämä marraskuun "pitkä musta". Työasioissa minulla ei toimi perinteinen "mitä-väliä"-asenne. Töissä olosta minulle maksetaan ja sen eteen on oma osansa tehtävä, oli motivaatio marraskuun takia missä ilmansuunnassa tahansa.

Tänään kuitenkin juttelin ystävän kanssa, josta en ole aikoihin kuullut mitään. Tiedättehän ne tyypit, joiden kanssa keskustelu jatkuu samasta lauseesta, johon se viimeksi jäi - oli keskustelujen väli viikko tai vuosi. Juteltiin elämästä ja kuolemasta ja lähes kaikesta siinä välissä ja jossain välissä kaveri heitti muutaman mukavan sanan tästä blogista ja kirjoittamistani jutuista. Noista parista sanasta tuli hetkessä hyvä fiilis ja tajusin, että jos nyt yhdessä nurkassa vetää, niin kai sitä jotain kuitenkin osaa.

Se pienen kehun voima...

Kasvatus ennen ja nyt

Meidät 70-lukulaiset kasvatettiin "hieman" eri metodeilla kuin tämän päivän geelitukat. Meitä ei suinkaan koetettu kehumalla potkia eteenpäin, vaan päinvastoin vanhemmat koettivat tasaisella latistamisella pitää meidät ruodussa. Olen tullut johtopäätökseen, että tuohon oli kolme mahdollista syytä.

Ensinnäkin vanhempiemme suurin kauhistus oli lapsi, jolle pääsisi jossain kasvatuksen vaiheessa lorahtamaan kusta päähän. Kehumisen välttämisellä tavoiteltiin sitä, että lapsi pysyisi nöyränä, eikä keula päässyt nousemaan edes vahingossa. Suomalaisilla on melko pitkälle selkäytimeen piirtynyt tapa hieman vähätellä osaamistaan. Salassa toivomme, että joku huomaisi osaamisemme ja kehuisi taitojamme. Jos kuitenkin saamme kehuja, niin kavahdamme hieman alaspäin ja vastaamme varmuuden vuoksi, että "eihän tässä nyt mitään, kaikkihan näitä..". Oikea tapa olisi gorillamaisesti takoa rintaa ja huutaa kovaan ääneen "Vittu, niin just!"

Toinen syy kehujen välttämiseen oli se, että vanhemmat halusivat pitää itsellään etuoikeuden latistaa omat lapsensa ennen muuta maailmaa. Koska maailma kuitenkin vetäisi lasta henkisesti turpaan, niin parempi se kyyti olisi aloittaa kotona. Silloin se tapahtuisi ainakin turvallisessa ympäristössä. Meitä lapsia haluttiin valmistaa jo pienestä pitäen siihen, että emme ole yhtään muita parempia ja että suorituksemme eivät eroa kenenkään muun suorituksista. Silloin vielä pyrittiin yksilöllisyyden sijasta tasapäistämiseen.

Kolmas ja todennäköisin syy lapsi-vanhempi-latistuskeskusteluille oli se, että vanhemmat halusivat opettaa lapsensa taistelemaan parempiin suorituksiin. Kun lasta riittävästi pakottaa kohti parempia suorituksia latistamalla ja vähättelemällä suorituksia, niin lopputulos olisi koko ajan kovempiin onnistumisiin pyrkivä oman perheen Rocky Balboa, joka väriliitu savuten tekisi entistä upeampia piirustuksia treenimusiikin soidessa. Ei välttämättä toimivin taktiikka....

Vanhemmat lasten itsetunnon rakentajina

Tänä päivänä me isät ja äidit kehumme pikku osaajia täysin estoitta ja kritiikittä jokaisesta suorituksesta. Pienen itsetunnon buustaaminen alkaa jo aamulla, jolloin heitämme ylävitoset onnistuneen ylösnousun merkiksi. Kakkakin osaa olla ihmeellinen, kun se tulee oikeasta paikasta. (jos minä esittäisin vaimolleni,että tulisi ihastelemaan tuotostani, niin kehujen määrä voisi olla vähäinen). Lisäksi jokaisen piirustuksen jälkeen annamme pienille suitsutusta niin, että herkempiuskoinen voisi luulla itse Picasson palanneen maanpinnalle (tai meidän lapsen tapauksessa voidaan ennemmin puhua Dalista).

Nuo kehumaratonit kuitenkin nostavat pienten itsetuntoa pala kerrallaan. Itsekin näen loisteen pienen kasvoilla, kun estoitta ja aidosti kehun paperille piirrettyä sotkua (anteeksi) ja näen siinä juuri ne samat ökkyläiset kuin lapsikin. Pienellä kehulla tuo lapsi haluaa tehdä lisää ja kyllä se yrittäminenkin kiihtyy, kun onnistumisen kokemukset ruokkivat tekemisen halua.

Me vanhemmat olemmekin omien lastemme itsetunnon parhaita rakentajia. Lapsi luottaa mielipiteeseemme ja uskoo sen, mitä mieltä hänen tekeleistään olemme. Lisäksi positiivisella ajattelulla on erittäin harvoin ollut mitään negatiivisia vaikutuksia - eli ei se kehu koskaan tyhjään maahan valu.

Tuo sama pätee meidän aikuistenkin maailmassa. Oikeat sanat oikeaan paikkaan saattavat piristää kummasti myös aikuisen itsetuntoa. Itsetuntohan ei ole koskaan loppuun asti rakennettu elin. Pieni kehu tai onnistumisen huomioiminen voi piristää alamaissa kulkevaa työkaveria ja kunnon kehu kotona vaimolle tai miehelle voi saada aikaan vaikka mitä.

Marraskuun hyvästelemiseksi voisi olla paikallaan ottaakin kehuviikko. Eiköhän heitetä tällä viikolla tavallista herkemmin kehuja lasten lisäksi myös aikuisille - töissä taikka kotona. Itsetuntobuusteri ei ainakaan hukkaan mene, mutta paljon sillä voi saada aikaan.

Elämä on odottamista

Perheellisten ihmisten elämä on yhtä suurta odotusta. Menemme elämänvaiheesta toiseen ja vuodesta toiseen niin, että odotamme aina seuraava vaihetta, joka johtaa seuraavaan, jota pääsemme odottamaan. Tarina alkaa tässäkin klassisesti niin, että mies tapaa naisen

* Hän odottaa, että saisi harrastaa naisen kanssa seksiä


Sitten kun pää on saatu auki, alkaa parisuhteen purppuranpunainen hurmoksellinen aika. Seksiä harrastetaan kaikissa paikoisssa ja kaikilla tavoilla. Tulee elämässä vaihe, jolloin odotetaan vain sitä, että tulee ilta ja saa ottaa vaatteet pois. Sitten kun koko Kama sutra on käyty läpi, tulee se viimein se hetki, että keksitään yksi uusi tapa sekstailla, jota ei ole kokeiltu.

* Aletaan odottaa, että tullaan raskaaksi

Joka kerta, kun lähetät pienet lähettiläät matkaan odotat, että ne pääsevät perille ja tekevät touchdownin. Siellä rouva kyykkii vessassa sen naurettavan tikun kanssa ja toivoo viivoja tai plussia tai mitä tahansa jumalan merkkiä siitä, että raskaus on saatu alulle. Seksi muuttuu tavoitehakuiseksi ja aikataulutetuksi puurtamiseksi. On kuin harrastus muuttuisi työksi. Kunnes tulee se aamuyön tunti, jolloin vessasta kuuluu iloinen parkaisu "Me ollaan raskaana!"

* Sitten aletaan odottaa vauvaa

Tämä vaihe sisältää omat pikku odotuksensa alkaen perhosensiivistä aina outojen mielihalujen kautta loppumetreille, jolloin odotetaan vain sitä, että odotus loppuu. Sitten paikalle saapuu kuningas/kuningatar.

* Sitten odotetaan, että hän nukkuu
* Odotetaan, että hän syö
* Odotetaan, että hän kakkii
* Odotetaan, että hän ryömii
* Odotetaan, että hän konttaa
* Odotetaan, että hän kävelee (tätä muuten ei sitten kannata odottaa, se lisää elämään yhdessä rykäyksessä vauhtia ja vaarallisia tilanteita yli odotusten - en uskonut, kun vaimo tästä varoitti aikoinaan)
* Odotetaan, että hän alkaa puhumaan (sama juttu, ei kannata odottaa. Etenkin naispuolisilla, kun pään saa kirjaimellisesti auki, niin se on kuin Pandoran lipas - sulkeminen on lähes mahdotonta)
* Odotetaan, että hän luopuu vaipoista
* Odotetaan, että hän luovuttaa osuutensa vanhempiensa sängystä pois, nukkuu omassa huoneessaan yöt ja palauttaa samalla avaimet vanhempiensa kadonneeseen seksielämään.

Lopulta lapsi on kasvanut niin isoksi, että aletaan odottaa jo isompien lasten juttuja.

* Odotetaan, että hän oppii ajamaan pyörällä
* Odotetaan, saako lapsi kavereita, vai jääkö hän yksin vanhempien "iloksi".
* Odotetaan, onko kasvatus onnistunut niin, ettei lasta tarvitse viedä terapiaan heti pienestä pitäen.

Kunnes koittaa aika laittaa lapsi kouluun ja harrastuksiin.Tässä vaiheessa monet luulevat, että odotukset ovat päättyneet, mutta todellisuudessa ollaan vasta puolessavälissä.

* Pienenä odotetaan lapsen kaverisynttäreiden loppumista - ne viimeiset minuutit muistavat kaikki vanhemmat...
* Odotetaan lasta harrastuksista. Satoja ja taas satoja kertoja selaillaan turhautuneena facebookia jonkin koulun urheilusalin parkkipaikalla muiden vanhempien kanssa. Aamuyön tunteina odotetaan bussia saapuvaksi pelireissulta, jotta saataisiin lapsi turnauksesta kotiin.
* Teini-ikäistä lasta odotellaan illasta toiseen kotiin saapuvaksi. Lähetetään viesti, lähetetään toinen viesti, soitetaan puhelu, soitetaan toinen puhelu. Lopulta lapsen saa jollain kosmisella viestimellä kiinni ja voi käydä itse nukkumaan.

Pikkuhiljaa lapsi alkaa näyttää sen verran aikuistumisen merkkejä, että aletaan odottaa, mitä hän tekee elämällään. Tulevat kouluvalinnat ja lapsi päättää, missä ja mitä hän meinaa opiskella. Lopulta lapset saavuttavat aikuisuuden ja aletaan vihdoin...

* odottaa, että he älyävät muuttaa kotona pois.

...jonka jälkeen odotetaan, että lapset tulisivat käymään
... toisivat lapsenlapsia

Eli tuo sama odotuksen kierre jatkaa jatkumistaan.

Hauskaa sunnuntaita kaikille!