Raskas, rakas lähivanhemmuus

Toisen karanteeniviikon puolella alkaa taisteluväsymys näkyä. Etulinjassa on rykmenteittäin silmäpussien kanssa kamppailevia äitejä ja isejä, jotka on heitetty suoraan etätyön syvään päähän. Toimistojen aikuispäivähoito on lakkautettu ja työyhteisöt on hajautettu käymään sissisotaa omilta työpisteiltään. Koko arki on järjestelty uudella tavalla ja lisää muutoksia tulee päivä toisensa jälkeen. Etätyön kaveriksi on tullut lähivanhemmuus.

Yhteiskunnan rajoitukset ovat pakottaneet vanhempiparat olemaan samassa tilassa puolison ja lasten kanssa päivästä toiseen. Koti on muuttunut ihan muuksi kuin sisustuslehden kannessa komeileva tanskalaisen sisustuksen helmi. Siellä haahuilee kotoilemassa verkkariasuisia vanhempia tukka pystyssä ja meikittä sekä lapsia, joilta on varastettu koulu, harrastukset sekä kaverit. Jokaisessa nurkassa surisee kannettava tietokone ja pärisee sitä käyttävä etäihminen.

Kun on sotatila, niin rintamalta ei livetä. Lapsia ei voi enää heittää kouluun, tarhaan, kavereille tai harrastuksiin. Heistä ei nyt muutamaan viikkoon pääse eroon sitten millään. Edes isovanhempien harmaille harteille et lastasi saa, sillä ukit ja mummot ovat vielä vanhempia tiukemmassa poistumiskiellossa. Siinä se jälkikasvu möllöttää silmät suurina jalan juuressa odottaen - niin tosiaan - odottaen, että sinä olet sille vanhempi.

Ekspertiisivanhemmat, joiden lapset kasvattaa joku muu

Ilmeisesti olemme viimeisimmän vanhemmuussukupolven aikana siirtyneet kasvatusvanhemmuudesta ekspertiisivanhemmuuteen, jossa vanhempien jalo tehtävä on etsiä itselle kaikilla tinderin kriteereillä sopiva kumppani ja lisääntyä. Sen jälkeen lapsen voikin antaa yhteiskunnan hoiviin ammattilaisten kasvatettavaksi. Pienet lapset kasvattaa päiväkoti ja vähän isommat koulu. Ja jos niistä ei ole kasvattajiksi, voi aina vanhempainillassa nyrpistellä nokkaansa ja haukkua sekä koulun että opettajat, jotka eivät pitkälle jalostetusta tuotteesta saa tuotettua yhteiskunnan tukipilaria, "vaikka ne verotkin ovat niin perkeleelliset". Kauniiksi lopuksi voi vielä ottaa Instaan selfien huulet mutrussa ja laittaa hästägin #lapsuusonpilattu #yhteiskuntaeitoimi ja #opetpilaakaiken

Olen tällä viikolla lukenut useamman "hassun tarinan" - jopa ammattikirjoittajien kynästä - jossa kauhistellaan haasteellista vanhemmuuden ja työelämän yhdistelmää. Ilmeisesti hipsterillä luiskahtaa latte väärään kurkkuun, kun enää ei päivisin saa heitellä läpändeerusta kahvikoneen juuressa muiden aikuisten kanssa. Kahvikone vaihtuu juhlamokan tahrimaan Moccamasteriin ja aikuisten sijaan ympärillä on 24/7 yöpukuun puettu pienten posse. Vanhemmuus on aika vitullinen maila, kun se lävähtää yhtäkkiä kasvoille.

Jos ei tietäisi, että eletään 2020-luvun teollisuusvaltiossa, luulisi, että nuo kirjoittajat asuttavat sataa karjalaisevakkoa takapihallaan ja ruuaksi on tarjota vain viisi leipää ja kaksi kalaa. Tosiasiassa ollaan  kokonaista toista viikkoa jouduttu olemaan perheen kesken. Niin - siis oman perheen - herätkää nyt jumalauta aikuiset vauvat!

Sattuneesta syystä tiedän, että vaativa vanhemmuus on ihan jotain muuta kuin lapsen takia pilalle mennyt virtuaalikahvihetki tai juttuidean pohtimistuokio. Vaativaksi vanhemmuudeksi ei katsota sitä, että on hankalaa keksiä, mitäs me syötäisiin, kun lounaskin joudutaan tuottamaan itse, eikä sitä tarjoa naapurikorttelin uusi kasvisravintola.

Vaativa vanhemmuus on sitä, että lapsen kanssa ollaan kirjaimellisesti vierekkäin ja valveilla 24 tuntia vuorokaudessa ja rukoillaan, että lapsi oikeasti joskus huutelisi kirkkaalla äänellä äitiään. On vanhempia, joiden suurin toive on, että lapsi nousisi joskus omille jaloilleen - vaikka sitten karatakseen ovesta ulos. Olen tuollaistakin vanhemmuutta saanut läheltä seurata - ja nähnyt sen hoituvan paremmin kuin suurimmalta osalta lattekreaajien perheissä.

Vanhemmuus ei ole aina kivaa

Vanhemmuus on sopimus, joka solmitaan lapsen syntymän yhteydessä. Siinä yhden napanuoran katkaisussa luvataan lapselle, että vaikka maailmassa ei olisi enää mitään muuta jäljellä, niin lapsella on vanhemmat. Ne vanhemmat lupaavat hoitaa lapsensa tapahtui mitä hyvänsä. Iskeköön sitten vaikka katkeamaton etätyö ja koronakriisi. Se lupaus kattaa taaperon raivonpuuskat, öiset herätykset, loputtomat pottaopettelut ja jos hyvin käy, se kattaa myös sen, että odottelet kiukuttelevaa teiniä kotiin kahdeltä yöllä.

Ylläripylläri - vanhemmuus ei ole aina kivaa! Sen ei ole tarkoituskaan olla kivaa. Vanhemmuuden tarkoitus on kasvattaa lapsiamme, mutta yhtä paljon sen tarkoitus on kasvattaa meitä aikuisia olemaan aikuisia. Vanhemmuus on 90% tuskaa ja 10% iloa. Ja se kymmenen prosentin osuus todellakin kuittaa nuo loput 90 prosenttia. Vanhemmuutta ei voi siirtää. Et voi olettaa, että lapsesi kasvaa koulussa, etkä voi jättää lastasi vieraiden käsiin ja pyytää heitä tekemään lapsesta ihmisen. En minä ainakaan löisi sellaista vastuuta vieraille hartioille. Haluan pidättää itselläni oikeuden pilata omat lapseni.

Vanhemmuus on huolta, tuskaa, murhetta ja katkeamatonta vastuuta. Se on vastuuta silloin kun nukut ja silloin kun valvot. Se vastuu ei lakkaa senkään jälkeen, kun lapset ovat aikuisia ja muuttavat toiselle puolen maailmaa. Vanhemmuus on sydämeen tehty tatuointi, jota on mahdotonta laseroida piiloon.

Onhan se toki muutakin. Se on iloa, oivaltamista, nauramista sekä ihmettelyä siitä, että aika ei häviä maailmasta mihinkään - se varastoituu alati kasvaviin lapsiin.

Yhteiskunta olemme me

Elämme nyt huolestuttavia aikoja. Jokainen meistä joutuu joustamaan ja jokaisen velvollisuus on tehdä oma osansa, jotta me yhteiskuntana selviämme yhä pahenevasta kriisistä. Sen vuoksi minulta ei nyt valitettavasti liikene sääliä vanhemmille, jotka pistävät lapsensa päiväkoteihin tai kouluihin - ja tulevat itse kotiin tekemään etätöitä. Minulla ei myöskään oikein riitä hyväntahtoista hymyilyä ja peukutusta vanhemmille, joille kotona oleminen omien lasten kanssa käy ylivoimaiseksi sen takia, että oma herkästi viritetty menestysarki ei sujukaan entisellä tavalla.

En pidä kovinkaan hauskana tarinoita, jotka keskittyvät kaivamaan maata koulujen etäopetuksen alta. Koulu on nyt vanhempien lailla uudessa tilanteessa ja joutuu rakentamaan koko etäopetuksen nopeassa ajassa alusta saakka. Työkalut eivät ole valmiita, eivätkä opettajatkaan. Mutta lujasti uskon, että koulu yrittää parhaansa. Sopeutuminen uuteen vaatii aikaa meiltä vanhemmilta, lapsilta ja myös koululta.

Sitten nyt kovasti kärsiville lähivanhemmille pieni opetus. Yhteiskunta ei hoida teidän lapsianne. Me vanhemmat hoidamme lapsemme, sillä yhteiskunta olemme me.