Pitääkö suomalainen maaseutu pitää asuttuna?

 

Kuva Vilkjärveltä pyöräreissulta

Heinäkuinen Suomi on taivas siinä missä lokakuinen on helvetti. Kotimaisen kesän vihreys, kukkien värit ja hetkittäinen lämpö, joka hellii, saa Suomen tuntumaan paikalta, mistä ei haluaisi olla päivääkään pois. Kesä Suomessa on liian nopeasti ohikiitävä hetki, johon ei pääse enää syksyllä takaisin. Keräämme kesältä lämpöenergiaa ja muistoja, joilla lämmitämme itseämme syksyn pimeydessä ja koleudessa.

Tämän kesän kahden viikon lomajakso – samoin kuin koko kesä – on mennyt liian nopeasti ohi. Ensimmäisen kerran yrittäjäurani aikana olisi mennyt kolmas viikko lomaa. Ei sen takia, että töihin paluu olisi harmittanut, vaan siksi, että lomailu oli niin kivaa. Nautin vapaasta, vaikkei mitään erityistä tehtykään.

Tässä koko kesässä on toisenlaisen lämmön klangi kuin aiemmissa. Johtuu varmaan alkukesän kirjahuumasta ja ylipitkistä juhlista, joihin on pakko palata vieläkin. Tämä on kokonaisuutena ollut ystävien kesä. Olen tavannut tuttuja sekä vieraita, joista on tullut uusia tuttuja. Viikoittain tulee kirjasta kommentteja jopa vieraammilta ihmisiltä. En pistä pahakseni – päinvastoin. On mukavaa kuulla, mitä tekstistä on tykätty (ja on tykätty todella paljon). Kirja on jättänyt moniin merkin itsestään. Siitä löytyy vertaistukea ja samaistuttavuutta. Kirja osuu keskelle heitä, joille se on kirjoitettu – meille keski-ikäisille. Kirjan myötä olen päässyt mukaan mielenkiintoisiin keskusteluihin elämästä ja keski-ikäisyydestä. Mikäs sen parempaa!

Pitääkö maaseutu pitää asutettuna?

Pääsin kirjan tiimoilta Enon ja Kontiolahden paikallislehti Pielisjokiseudun haastatteluun. Lehden toimittaja kysyi, kiinnostaisiko antaa haastattelu tulokulmana lapsuuteni Pohjois-Karjalassa ja tarkemmin Uimaharjussa. Kuten tämän blogin lukijat tietävät, on tuo Pohjois-Karjalan sellusydän lähellä omaa sydäntäni ja olen vankkumaton uimaharjulaisuuden (en enolaisuuden) puolestapuhuja. Minulle Uimaharju on se pieni gallialaiskylä, joka taistelee olemassaolonsa puolesta suurta ja pahaa Joensuuta vastaan.

Sain toimittajalta pitkähkön kysymyspatterin koskien kirjaani, lapsuuttani sekä suhdettani Uimaharjuun. Kysymykset pistivät pohtimaan koko kylän tulevaisuutta. Ja mitä ylipäätään tapahtuu kaikille Suomen pienille kylille, jotka ovat kauempana keskustaajamista. Vielä suurempi kysymys on, pitääkö koko Suomi säilyttää asuttuna vai keräännymmekö me kaikki lopulta megataajamiin ja jätämme ympäröivän maaseudun kokonaan autioksi.

Minulle vastaus on helppo. Suomen täytyy olla asutettu joka kolkastaan. Maakunnat, maaseutu ja pienemmät kylät pitävät sisällään Suomea, mistä olemme tulleet. Siellä on paljon kulttuurista perintöä, jonka ei soisi kuolevan vain siksi, että elämästä liikennevalojen ulottumattomissa on tullut turhan hankalaa. On sitä eletty ennenkin.

Hylätyt talot, autiot pihat

Savo-Karjalan ja Kainuun alueilla väestörakenne ja muuttoliike vievät ihmiset pois maalta kohti kaupunkeja. Enää poismuuttajat eivät jää edes maakuntien keskuksiin, vaan painavat suoraan syvään etelään. Vanhan sanonnan mukaan pääkaupunkiseudulle muuttaa joka päivä bussilastillinen ihmisiä. Heidät pakataan betonilähiöihin alati tiivistyväksi massaksi kulutusyhteiskunnan koneistoon.

Olemme alkaneet ajatella sen olevan normi. Ajatellaan, että ihmisen kuuluu haluta kaupunkiin ”sivistyksen” pariin. Maalle jääviä katsotaan säälien ja perusajatus on, että jäljellä jäävät he, jotka eivät muualle pääse. Kyseessä on modernin yhteiskunnan ajatusharha, joka syntyy pelkistetyistä elämänhallinnan mittareista.

Ihmisen onnellisuus rinnastetaan suoraan rahallisiin mittareihin. Olet arvokkaampi, jos asut alueella, missä asuntojen neliöhinta on korkeampi. Ei Kivilahden asukas voi olla niin arvokas kuin Kallion asukki. Toinen yhteiskunnan luoma mittari on helppohoitoisuus. Suomi oy:lle on kivempaa, että ihmiset asuvat paikassa, josta sairaalaan ja sosiaalitoimistoon on näköyhteys. Silloin huoltosuhteesta tulee yksinkertaisempi ja vaivattomampi. Suomen mielestä alkaa olla niin, että taajamamerkin ulkopuolella jäävät ihmiset ovat rasite.

Päättäjien silmissä vilistää eläkepommi. Syntyy pelko, että maaseutu täyttyy raihnaisista vanhuksista, joita joudutaan taksilla kuskaamaan kylätaajamaan kauppaan ja parturiin. Ei osata nähdä, että maalle voi haluta muuttaa myös työikäistä, -kykyistä ja -halukasta väestöä. Maaseutu voi olla monella tapaa kunnan taloutta rikastava elementti, jos sinne muutetaan yrittäjiksi tai etätyöläisiksi. Eikä myöskään ymmärretä, että taajamien ulkopuolella asuvat ovat yleensä niitä selviytyjiä, jotka harvemmin ruikuttavat palvelujen puutteesta. 

Entä jos mittareiksi otetaan onnellisuus, terveellinen ympäristö tai mahdollisuus tarjota lapselle mielekkäämpi kasvualusta? Silloin voi olla, että piritorin ympäristö häviää paikalle, jossa ikimetsä alkaa kulman takaa.

Uskon, että jossain vaiheessa meillä Suomessa alkaa tulla kaupungistumisen vastaisku. Kyllästymme taajama-asumiseen ja alamme kaivata jonnekin, missä liikenteen melu ei humise korvissa koko ajan. Ensimmäisiä merkkejä tästä on näkyvissä. Se muuttoliike voi olla kokonaismäärältään pientä, mutta näkyvää – ja tuntuvaa.

Autiotalojen messut

Seurasin kesällä Kangasniemellä järjestettyjä Autiotalojen asuntomessuja. Jos konsepti ei ole tuttu, niin Kangasniemeltä oli kaivettu esiin maaseudulla tyhjäksi jääneitä taloja, joille etsittiin uusia omistajia tai vuokralaisia. Messut saivat kokoonsa nähden kohtuuttoman suuren näkyvyyden. Ideaa pidettiin raikkaana ja ajatusta maallemuutosta erittäin tervetulleena. Eivätkä messut hukkaan menneet – tehtiin kiinteistökauppaa, löydettiin vuokralaisia ja saatiin maaseudulle uusia tulijoita.

Tapahtuma kasattiin yhteistyössä kunnan, kyläyhdistysten sekä EU-hankkeiden kanssa. Hanketta rahoitettiin kunnan lisäksi myös EU:n toimesta ja päävastuullisena toimi Kangasniemen kunta.

Tuskin olen kovin väärässä, jos arvaan ideaa kopioituvan tulevina kesinä muualla. Meillä on joka puolella Suomea harvemmin asuttuja alueita, jonne kaivataan uusia asukkaita – ja jossa on myös ostajaa kaipaavia kiinteistöjä.

Maaseutua vaivaa kohtaantaongelma. Myytäviä kiinteistöjä on vaikeaa löytää, koska myyjät eivät niitä mielellään myy. Ja muualta tulijoiden on vaikeaa mennä tyhjien talojen perään kyselemään, koska eivät tunne ihmisiä tai tiedä, kenen puoleen kääntyä. Kohtaantaongelman ratkaisemiseksi tarvitaan välikättä, joka etsii ostajille kiinteistöt ja taloille uudet asukkaat.

Ongelmana on usein kiinteistöjen kunto, korjausvelka ja perisuomalainen häpeä. Ei kehdata myydä vuosia tyhjillään olleita kiinteistöjä, koska pelätään perässä tulevia käräjiä. Ja onhan se vähän noloa myydä sodanjälkeisten aikojen perintömökkiä, kun ei siinä ole niitä aurinkopaneeleja, maalämpöä ja poreallasta. Todellisuudessa ihmiset kaipaavat juuri alkukantaista, helppoa ja yksinkertaista. Vanhojen talon vetovoima on perinteisessä suomalaisessa maisemassa.

Toivottavasti autiotalojen messut nähdään myös Etelä-Karjalassa. Ajelin eilen pyörällä Lyytikkälässä ja Vilkjärvellä ja ihailin maisemia. Siellä täällä näkyi vanhoja taloja, joissa ei ehkä enää ainakaan vakituisesti asuttu. Löytyisikö niille uudet asukkaat messujen kautta?

Haaveena kirjailijantorppa

Miksi tämä kiinnostaa minua - ikiaikaista taajaman lasta? No minussa itsessäkin on alkanut herätä jonkinlainen kaipuu maalle. Ei kokonaan, eikä kokoaikaisesti, mutta osin. Haluaisin löytää itselleni pienen kirjailijantorpan. Haaveilen maisemasta, missä ikkunasta avautuu avoin näkymä pellolle. Äänimaisema pitää sisällään jotain muuta kuin takapihalla kulkevia tavarajunia tai kadulla kiihdyttäviä moottoripyöriä. Haluaisin kuulla lähiympäristöstä muitakin uutisia kuin sen, että varastoista varastetaan polkupyörät tai seinille heitellään kananmunia.

Oma haaveeni on kesäpaikka, jossa viettää vuoden vihreä aika ja jonne vetäytyä aika ajoin kirjoittamaan. Talven voin yhtä hyvin olla kaupungissa, koska enpä minä lokakuun alun ja helmikuun lopun välissä juuri missään käy. Mutta kesällä minua kiehtoo luonto ja vihreys. Suomalainen luonto on kesällä päivittäin muuttuva elementti. Se kukkii, kasvaa ja rehevöityy – ja ennen kaikkea se inspiroi. En ole siinä mielessä perinteinen mökki-ihminen, että kaipaisin veden ääreen. Vesi ei ole minulle ratkaiseva elementti, vaan tietty avaruus, äärettömyys ja ikuinen maisema. Siihen riittää veden sijaan myös pelto tai metsä.

Haluan myös omalta osaltani olla sen puolestapuhuja, että jokaisella olisi mahdollisuus valita oma asuinpaikkansa. Jos maaseutu ajetaan kokonaan tyhjäksi, eikä sinne toivota asukkaita, rajaamme ihmisten oikeutta onnelliseen elämään. Olen melko varma, että lapsiperheiden joukossa on heitä, jotka haluaisivat lastensa käyvän koulua pienemmissä yksiköissä kuin nykyiset megakoulut. Tähän viittasin Piekkarin haastattelussakin. Uimaharjun kylän yksi voittava tekijä on kylän elossa oleva koulu. Se ja tehdas ratkaisevat pitkälti sen, että kylällä halutaan asua. Ja kun kylällä halutaan asua, pysyvät palvelut elossa. Ilman ihmisiä on turha pitää kauppaa tai kahvilaa. Ihmisen tarpeet ovat lopulta melko yksinkertaiset – löytää työtä läheltä ja saada asua omassa rauhassa turvallisessa ympäristössä.

 ****

Ja lopuksi vielä – tämä kirjoitus ei ole Keskustan maksama tai tukema, vaikka siltä kuulostaakin. Olkoon tämä ilmainen mainos tonkkaporvariudelle, joka sitä nyky-Suomessa kovasti kaipaa. Ihminen alkaa vain vanhetessaan kaipaamaan uusia juttuja ja viime aikoina olen pohtinut sitä, mitä eri mahdollisuuksia tulevaisuudella voisi olla.

En minäkään ole aina ollut onnellinen

Kuva Myllysaaresta, ei ihan tältä kesältä

Vietän tällä hetkellä yrittäjän kahden viikon kesälomaa. Nautin vapaasta ja siitä, että vapaa on minulle todella vapaata. En ajattele töitä, en tee töitä, enkä edes suunnittele tulevaa. Kunhan vain olla-öllötän takapihan keinussa ja mietiskelen maailmaa.

Olen tällä hetkellä kiistatta onnellinen mies. Olen juuri kuukausi sitten toteuttanut suurimman henkilökohtaisen unelmani, viettänyt aivan uskomattomat julkkarijuhlat ja nautin nyt kirjan saamasta huomiosta. Palautetta tippuu tasaisesti ja se on pääosin niin hyvää, etten välillä usko edes itse tehneeni koko kirjaa. Tarina tavoittaa lukijat juuri niin kuin olin haaveillut. Siitä löytyy eri vivahteita eri lukijoille ja jokin osa tarinassa tavoittaa, eikä aina sama. Olen aika ylpeä aikaansaannoksestani.

Kun mietin onnellisuutta, mietin myös sitä, etteivät asiat aina ole olleet näin hyvin. Minulla myös on ollut oma onneton kauteni ja jotenkin siitä on noustu kohti nykyistä kiitoa. Tavallaan se vähemmän onnellinen kausi elämässä on synnyttänyt myös tämän blogin. Ilman henkilökohtaista kriisiä en olisi alkanut kirjoittaa.

Miten minusta tuli onnellinen?

Maailman ikuisin maisema, Patvinsuo

Ammatin vaihto, arvojen vaihto, ajattelutavan vaihto

Oma tieni kohti uutta ja onnellisempaa minää alkoi, kun koin ison ammatillisen kriisin, jonka seurauksena vaihdoin lopulta koko elämän suuntaa. Työelämässä tuli seinä vastaan monella tapaa. Vanha oli nähty ja siitä ei saanut imettyä mitään kiinnostavaa. Vaihtoehdot sillä saralla oli koluttu loppuun ja edessä oli joka tapauksessa uuden tien etsiminen. Mutta samalla se tie tarkoitti myös täysin vapaata valintaa. Kun kerta vanhaan ei ollut paluuta (vaikka sitten lopulta olikin), oli lähdettävä kohti kokonaan uutta.

Minut pelasti tälläkin kertaa onnellinen sattuma. Tähdet olivat juuri oikeassa asennossa ja yhtä aikaa oli taloudellisesti, ajallisesti sekä elämäntilanteellisesti mahdollista opiskella. Sain järjesteltyä itselleni koulupaikan (jonka myös itse maksoin!) ja fiksattua silloiset työtehtävät niin, että koulunkäynti oli mahdollista. Reilun vuoden armoton työ-koulu-perhe-elämä-ruletti tuotti tulosta ja vei mehut mennessään. Olin aivan puhki, mutta koulusta uuteen ammattiin valmistunut ja onnellinen. Edessä oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan tehnyt. 

Kun lopulta sain Y-tunnuksen ja aloitin firman pyörittämisen, tiesin pääseväni johonkin todella omaan. Sen jälkeen kaikki työt olivat täysin itse päätettävissä ja töitä sai tehdä niin paljon kuin halusin kenenkään estelemättä. Kaltaiselleni ihmiselle vapaalippu tienata omin käsin rajattomasti oli hunajaa. 

Vuosien myötä olen huomannut, että itse päätetty työrytmi ja täysi vastuullisuus oman työn jäljestä sopivat minulle paremmin kuin entinen liksa-per-kuukausi-malli. Sopeudun täysvastuullisuuteen palkkaorjan roolia paremmin ja nautin tekemisestä itselle. Työelämä naurattaa vieläkin, vaikka tässä alkaa seitsemän vuoden kriisi kolkutella ovia. Tosin huippuvuosista työmäärä on jopa pudonnut. Nyt annan aikaa työn lisäksi myös kirjoittamiselle, joka on ainakin toistaiseksi negatiivista kassavirtaa.

Työelämän muutokset olivat portti suuremmille muutoksille, jotka eivät näy päällepäin, mutta jotka todella ovat muuttaneet minää toiseen suuntaan. Nämä muutokset ovat todella henkilökohtaisia ja niistä en ehkä täällä ole puhunut - ainakaan näin syvällisesti.

Opin pitämään itsestäni

Työelämässä näyttelin vuosia roolia, josta vieraannuin vuosi vuodelta enemmän. Olin tehtävissä, joita en ehkä täysin hallinnut ja joissa en viihtynyt. Jouduin tiettyyn myllyyn liian nuorena ja liian ylös. Tänä päivänä samojen tehtävien hoitaminen tuskin samaa tuska toisi, tosin kiinnostus niihin on pienempää. 

Silloisia töitä oli pakko tehdä, koska niistä maksettiin ja pakkohan tässä maailmassa on jotain tehdä, että saa syödäkseen. Velkaa oli enemmän kuin tarpeeksi ja laskut juoksivat niin kuin kaikilla lapsiperheillä. Olin monessa asiassa oman sukupolveni arvojen vanki. Meille oli pienestä pitäen opetettu, että töitä tehdään niin pitkään kuin saapas nousee ja työpaikkaa ei vaihdeta millään fiilispohjalla. Kun nimi on paperissa, ei hommia venksalata (nytkin kuulen isäni äänen tätä kirjoittaessa). 

Vieraannuin ja lakkasin pitämästä itsestäni. Lopulta muutuin ihmiseksi, jona en viihtynyt. Se vei omat energiatasoni niin alas, etten enää jaksanut edes suorittaa. Olin väsynyt, vihainen ja kyllästynyt. Kyllästynyt olemaan se versio minusta, joka peilistä kurkki.

Työelämän muutoksen kautta muutin myös minääni enemmän itseä miellyttäväksi. Sain työn, jossa voin joka päivä valita mitä teen, miten paljon teen ja miten teen. Ei ole enää pomoja, firman ylhäältä annettuja arvoja tai kompromisseja. Ei ole enää työtä, joka ei johda mihinkään tai tehtäviä, joilla ei ollut mitään merkitystä. Oli yhdet kädet ja yksi ääni. 

Mikä muuttui? Muuttui tarve miellyttää muita ja muuttui ajatus tehdä töitä jollekin toiselle. Olen perusluonteeltani ollut pienestä pitäen miellyttäjä. Halusin niin kovaa, että muut pitävät minusta, että taivutin itseni vaikka mutkalle saadakseni hyväksyntää. Palvelin enemmän kuvaa, jota muut minusta näkivät kuin kuvaa, joka minulla itsestäni oli.

Kun viimein uskalsin tutustua itseeni, huomasin olevani ihan kiva tyyppi. Mutta ihmisenä kovin keskenkasvuinen ja kokematon. Tajusin monessa suhteessa, että olin tunneskaaloiltani kapea ja väritön. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset olivat jättäneet tunnerosterini vajaaksi kaikista ääripäistä. En osannut tuntea kaikkia tunneskaalan värejä. Se oli opettelun paikka. 

Ja sitten onneksi syntyi lapsi. Lapsi, joka opetti minulle ehdottoman ja kaiken läpäisevän rakkauden. Lapsi, johon saatoin tuhlata tunteita ja oppia niitä vastavuoroisesti häneltä. Pieni lapsi on upea opinkappale. Hänen tunnemaailmansa on aito, vääristymätön ja kokonainen. Jos lapsi on iloinen, hän on todella sitä ja jos lapsi on surullinen, se suru tulee sielun syvimmistä syövereistä saakka. Sitä samaa taitoa ei keski-ikäisellä enää ole, jos on koskaan ollutkaan. 

Tuo perheeseen tullut pieni lapsi muokkasi minusta tuntevamman ja syvemmin kokevan ihmisen. Ilman häntä olisin luultavasti jäänyt vajaaksi ihmisenä ja vanhempana. Jokainen ihminen tekee valinnat lapsista tai lapsettomuudesta henkilökohtaisista syistä ja kunnioitan jokaisen valintaa. En koskaan tuputa lapsiajatusta kenenkään päähän, vaan toivon, että valinnat tehdään täysin omista lähtökohdista katsoen itsenäisesti. On lapsen etu, että hän on tarkoituksella valittu, eikä vain hampaat irvessä luotu täyttämään jotain koloa vanhemmissaan tai täyttämään jotain pyhää tehtävää yhteiskunnassa. Lapsen on oltava rakkauden valinta vanhemmilleen.

Minulle vanhemmuus on ollut tähän astisen elämäni suurin kasvun paikka. Tämä liittyy kaikkiin perheen lapsiin. Heistä jokainen on kasvattanut minua tavallaan ja se rikkaus, jonka noilta kolmelta olen saanut, ei ole saatavissa mistään muualta. Siksi itse seison aina vanhemmuuden puolella. Se on arvokkain (sanan kaikissa merkityksissä) oppimäärä, minkä elämässä tulee saamaan ja sen tulokset tekevät ihmisestä suurempia kuin mikään akateeminen oppiarvo. 

Nykyisin pyrin olemaan ihminen, jota itse pystyn arvostamaan. Liian usein pyrimme siihen, että meitä arvostavat enemmän muut kuin me itse. Oikeasti hommaa pitää lähteä purkamaan toisesta päästä. Annamme liikaa periksi omista periaatteista ollaksemme mieliksi jollekin toiselle; todelliselle tai kuvitellulle. Ikä tekee tässä suhteessa hyvää. Olen luopunut miellyttäjän viitasta, enkä juurikaan enää välitä, mitä mieltä ihmiset minusta ovat tai teenkö asiat niin kuin niitä oletetaan tehtävän. Toiset kutsuvat sitä itsevarmuudeksi, toiset välinpitämättömyydeksi. Minulle se on merkki siitä, että haen hyväksyntää ensisijaisesti itseltäni ja vasta sen jälkeen muilta. Käytän tästä usein termiä positiivinen itsekkyys.

Muutos lähtee aina itsestä ja ainoa, joka muutoksen lopulta pystyy tekemään, katsoo peilistä. Ilman omaa tahtoa ja halua tehdä työtä ei mikään muutos lopulta ole mahdollinen. Ongelma usein on se, että muutoksen alkupistettä on vaikeaa löytää yksin ja usein ennen lopullista romahdusta ollaan niin syvissä vesissä, ettei sieltä nousta omin voimin. Sen vuoksi meillä on onneksi olemassa ihmisiä, jotka auttavat.

Kuva omista arkistoista, ehkä Parppeinvaaralta Ilomantsista

Ulkoisista arvoista sisäiseen rauhaan

Minun ongelmani olivat elämän mittarit. Hain nuorena ulkoisia tunnisteita onnellisuudesta. Oli autot, puvut, puhelimet ja muut tunnusmerkit siitä, että menestyy. Sisäisellä tunnemaailmalla oli vähemmän merkitystä, kunhan kaikki näytti ulospäin oikealta. Nuo mittarit  olivat vääriä. Ne eivät lopulta mitanneet minua, vaan pelkästään muiden näkemää heijastusta minusta. Sisäisesti aloin olla melko tyhjä ja loppu.

Kävi sarja onnellisia sattumia. Tuli irtisanomisia, tuli pettymyksiä ja tuli epäonnistuneita työpaikkahakuja. Jouduin oikeastaan ensimmäistä kertaa todella etsimään työtä ja miettimään, mikä elämässä on tärkeintä. Pakko oli tässäkin tapauksessa paras opettaja. Tällä kertaa se näytti, että olin palvonut väärää herraa. Todellinen onnellisuus ei löydy täydestä lompakosta tai hienoimmasta käyntikortista. Onnellisuus tulee siitä, että teet työtä, jonka valitset itse joka päivä ja huomaat ympärilläsi asiat, jotka tuovat onnea ihan ilman rahaa. Yleensä ne ovat asioita, jotka vierelläsi pysyvät vasta-aalloista huolimatta - ystävät, perhe, koti ja tietty elämisen vapaus.

Tyyni Koitajoki, kuva vaellukselta

Onneksi keho väsyy, vaikka pää taistelee vastaan

Kun tekee työtä, joka ei itselle sovi tai toimii arvojaan vastaan pitkään, alkaa keho väsyä. Fysiikka pettää ennen päätä. Töitä tehdessä kulutat energiaa kahta kautta. Toisaalta kaikki tekeminen vaatii energiaa, mutta lisäenergiaa vaatii se, että teet työtä, josta et nauti. Palat loppuun ja väsyt niin, ettet lopulta enää jaksa taistella vastaan. Tulee turtumus, apatia ja lopulta lakkaat välittämästä.

Onnelliset ihmiset itselleen sopivissa töissä saavat työstä itselleen energiaa saman verran kuin itse sinne syöttävät. He ovat oman elämänsä itselataavia hybridejä. Olen nykyisin itsekin iltaisin virkeämpi kuin aamulla töihin lähtiessä. Työpäivän aikana tehty työ asiakkaiden eteen, nautinnolliset keskustelut ja kohtaamiset antavat itselle virtaa enemmän kuin vievät. Nautin tekemisestä niin paljon, ettei työ monesti tunnu edes työltä. Voi kuulostaa typerältä hehkutukselta, mutta toisenlaisia työpäiviä kokeneena en edes liioittele. 

Työtä ei pitäisi tehdä palkan, lomarahojen tai edes yleisen hyväksynnän takia. Työn ainoa motiivi ei saisi olla raha tai pakko tehdä jotain. Työssä pitäisi aina olla joku fiilipohjainen juttu, jonka vuoksi hyväksyt itse sen, mitä teet. Aina tämä ei ole mahdollista, eikä monetkaan meistä pysty edes valitsemaan tehtäviä, mitä teemme. Työn pitäisi silti olla hyväksyttävää ja sellaista, jonka pystyt ainakin arvojen puolesta allekirjoittamaan. 

Unohda kauna, kateus ja katkeruus

Kukaan meistä ei saa täydellistä elämää. Eikä kenenkään elämä ole sellaista, etteikö jollain toisella menisi meitä paremmin. Jos tavoittelee elämässä joka paikassa ykköstilaa, saa pettyä monta kertaa. Tämän opin jo aikoinaan kuntosalilla. Et voinut koskaan olla se isoin ja vahvin, koska aina joku meni ohi. Oli parempi oppia löytämään oma tasonsa ja kilpailemaan itseään vastaan. 

Pyrin löytämään elämässä staasin, jonkinlaisen itsearmon. Koetan kaikin keinoin olla kadehtimatta ketään. Näen kateuden negatiivisena tunteena. Siinä halutaan itselle jotain, minkä joku toinen on saanut tai ansainnut. Kateellinen ihminen ei keskity itseen, vaan toiseen. Hän haluaa joko kilpailla tai kampittaa toiselta ihmiseltä jotain hänelle kuuluvaa. 

Jokaisella olisi syitä olla kateellinen. Naapurilla on hienompi auto, paksumpi pankkitili tai koreampi puoliso. Sukulaisten lapset menestyvät omia paremmin tai joku voittaa lotossa arvaamalla seitsemän numeroa oikein. Joskus kateuteen ei tarvita edes syytä. Voidaan jopa kadehtia mielikuvaa, mikä itsellä on toisesta ihmisestä. 

Kadehtiminen ei lopulta johda mihinkään hyvään. Energiaa kulutetaan enemmän muihin ihmisiin kuin itseen. Ja se kulutettu energia on lopulta pois omasta hyvinvoinnista. 

Miksi en kadehdi ketään? Siksi, että olen tähän ikään mennessä saanut tuntea niin monenlaisia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat menestyneitä monella elämän saralla. Kukaan heistä ei ole saanut ansioitaan tekemättä valtavaa määrää työtä. Ja se työ on lähes poikkeuksetta tarkoittanut sitä, että siinä sivussa on uhrattu jotain muuta. En ole vieläkään tavannut yhtään ihmistä, joka olisi saanut itselleen täydellisen elämän. Olen myös oppinut, ettei muiden menestys ole minulta pois. On turhaa haluta muiden menettävän jotain ansaitsemaansa, koska se tuskin sataisi minun laariini senkään vertaa. Ja olen oppinut sen tärkeimmän - elämässä pitää olla ykkönen vain itse itselleen.

Kauna on toinen asia, jonka olen koettanut elämästäni hylätä. Meitä kaikkia vastaan tehdään jotain väärää. Joku loukkaa meitä tahallaan tai tahtomattaan. Joku varastaa nenämme edestä juuri sen työpaikan, jota tavoittelimme. Koemme tulleemme väärin kohdelluksi jossain työpaikkavalinnassa tai vaikka perinnönjaossa. Syitä löytyy, jos niitä hakee. 

Koetan uskoa karman tasoittavaan lakiin. Jos jossain kohtaa saavuttaa jotain vääryydellä, lankeaa siitä jälkiverot vielä maksuun toisessa kohtaa elämää. En jaksa uskoa siihen, etteikö paha saisi palkkaansa. Aina se ei näy päällepäin ja joskus takaisinmaksu voi viivästyä vuosilla, mutta lasku seuraa perässä. 

Tässäkin pätee energian käytön laki. Jos käytät omaa energiaasi siihen, että kannat kaunaa ja olet katkera toiselle ihmiselle, on se energia pois jostain kehittävämmästä ja hyödyllisestä. Katkeruus ei kanna pitkälle, vaan saa ihmisen käpertymään itseensä. Meillä jokaisella olisi syitä olla katkera. Ei kukaan pysty elämään elämää, jossa aina saa, mitä haluaa, eikä tule väärinkohdelluksi. Maailma nyt vaan sattuu olemaan sellainen perusluonteeltaan. 

Voisin olla katkera siitä, että menetin isäni nuorena. Voisin harmitella, että nuorena haaveillut asiat jäivät tekemättä, koska olin niin ujo ja arka. Voisin itkeä jokaisen menetetyn mahdollisuuden perään, jotka jätin väliin, koska en uskaltanut. Mutta en tee niin, koska silloin suuntaisin energiani kohti menneisyyttä, jota en voi muuttaa. Sen sijaan koetan käyttää sen saman määrän energiaa tulevaan, jotta saan siellä aikaan jotain parempaa. 

Viha ja kauna ovat elämän energiasyöppöjä

Tunnemaailmassa on energiaa tuovia ja energiaa vieviä tunteita. Mitä enemmän keskitymme energiaa tuoviin tunteisiin, sitä paremmin voimme ja jaksamme. Ja mitä enemmän meillä on energiaa, sitä helpompaa elämä on. Taistelin vuosia väärässä työssä väärin asentein. Kulutin työpäivän aikana enemmän energiaa taistelussa itselle sopimattomia arvoja vastaan kuin mitä työstä sain. Olin hilkulla muuttua katkeraksi omista virheellisistä valinnoista ja elämästä, jota ei koskaan tullutkaan. 

Ihminen on inhimillinen olento kaikkine tunteineen. Me rakastamme, mutta myös vihaamme. Olemme onnellisia, mutta myös onnettomia. Monet tunteista ovat valintoja. Voimme valita, olemmeko katkeria tai kateellisia. Voimme sulkea pois kateuden päättämällä olla kadehtimatta. Helppoa se ei aina ole, eikä se kaikilta edes onnistu. Kun lukee minkä tahansa somealustan kommenttikenttiä, näkee katkeruuden jylläävän voiman joissain kansanosissa. Ihmiset pyrkivät pyörittämään katkeruuden pyörrettä ja kokevat saavansa siitä voimaa. Todellisuudessa he kuluttavat siihen sylkemiseen omaa energiaansa. 

Täydellisessä maailmassa täydellisenä ihmisenä en vihaisi ketään tai mitään. Mutta en voi sille mitään, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suutun maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Otsasta hyppäävät aina pirunsarvet, kun joudun lukemaan vapautuneista raiskaajista tai pedofiileista, jotka saavat enemmän ymmärrystä kuin raippaa. Samaa voimattomuutta tunnen usein myös koko Suomesta. Olemme tällä hetkellä sellaisessa suossa, josta emme yksin pääse nousemaan. Koko maapallon markkinavirrat tuntuvat vierivän meistä poispäin. Tarttis varmaan tehdä jotain ja nopeasti. 

Eniten koen kuitenkin huolta lapsista, sekä aikuisista että tuosta viimeisestä keskenkasvuisesta. Olen huolissani siitä, millaisen maailman heille jätämme. Huolissani siitä arvomaailmasta, mikä meidän sukupolven perintönä jää. Näen seuraavassa sukupolvessa paljon hyvää ja meitä parempaa, mutta myös arkirealismin katoamisen ja maalaisjärjen häviön. Me oman sukupolvemme vanhemmat olemme tehneet paljon hyvää suhteessa edellisiin, mutta emme tarpeeksi. Opettaessamme tunnetaitoja ja tasa-arvoa, kadotimme jonkinlaisen järjen horisontin, minkä olisi voinut säilyttää. Mutta asiaan toki kuuluu se, että lapset onneksi kapinoivat vanhempiaan vastaan ja parin kahden sukupolven takaiset asenteet ja arvot palaavat pinnalle kuin ongenkoho nykäisyn jälkeen. Siihen minäkin luotan.

Onko myrskyn jälkeen poutasää?

Tuliko minusta parempi ihminen kriisin jälkeen? Muutuinko ja kasvoinko paremmaksi? Kyllä ja ei. Olen nyt paremmassa paikassa kuin ennen kriisiä. Teen työtä, joka on itse valittua ja joka päivä valitsen mennä töihin. Koetan kehittyä työssäni koko ajan paremmaksi ja oppia lisää. Valitettavasti myös asiakkaiden ongelmien myötä tajuan, että opittavaa riittää, eikä valmiiksi tule koskaan.

Olen myös oppinut sekä unelmoimaan että toteuttamaan unelmiani. En häpeä tai ujostele itseäni, vaan olen armollinen itselleni. Annan anteeksi oman vajavaisuuteni ja pyrin olemaan kärsivällinen minän kasvattamisessa. Tärkeimpiä elämässä ovat unelmat. Ne kantavat eteenpäin ja antavat syyn elää. Unelmaton ihminen on elämätön ihminen. 

Kasvussa tieto lisää tuskaa. Kun oppii omista vajavaisuuksistaan, tajuaa oman keskeneräisyytensä. Kun saa yhden asian korjattua, löytyy sen takaa yleensä seuraava otettava askel. On kuin nousisi loputonta vuorijonoa ylöspäin ja huipun jälkeen pääsee näkemään vain seuraavan ylitettävän esteen. Lopulta tajuaa, että oma kasvu on loputon prosessi, jossa ei ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Voi oppia lisää, mutta ei koskaan saavuta maalia. 

Olen onnellinen, että olen onnistunut hylkäämään kateuden ja katkeruuden elämästäni. Alan olla sinut sen kanssa, että hukkasin hyviä vuosia, joina olisin voinut kehittyä huippuuni työelämässä tai vaikka kirjoittamisessa. On joskus tuskaista tajuta, että tässä iässä ei huipulla ole enää minulle tilaa. Voin vain ihaillen katsoa nuorempia ja kyvykkäämpiä, joille podiumpaikat oikeutetusti kuuluvat. Oli aika, joka ei koskaan enää palaa. 

Silti ikä tekee enemmän onnelliseksi kuin katkeraksi. Aikuisena kasvaminen on tuskallisempaa kuin nuorena. Prosessin aikana tajuaa, mihin on menossa ja mitä on tulossa. Nuorena kaikki on uutta ja ihmeellistä. Enää se on vain ihmeellistä. Aikuisena myös tajuaa ajan merkityksen. Vuodet oppia vähenevät ja tahtia pitäisi kiihdyttää koko ajan, mutta tulee kaikenlaiset kapasiteettirajat vastaan. Alkaa kiirehtiä tahtomattaan. 

Jokaisen meistä tulisi löytää flow. Itselle sopiva ja oikea tahti elää ja olla. Sitä vastaan hangoittelee se, että yhteiskunta kiihdyttää tahtiaan koko ajan. On päivä päivältä vaikeampaa sopeuttaa omaa elämänrytmiä ympäröivän maailman rytmin kanssa ilman, että tippuu kyydistä. Tai sitten pitää osata olla välittämättä ja kellua jossain yhteiskunnan rytmin ulkopuolella.

Kasvan edelleen - sekä fyysisesti että henkisesti. Katson elämässä enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Tavoittelen asioita, joita voin nimetä unelmiksi. Ammatillisesti haluan olla vieläkin parempi. Alan myös sopeutua ajatukseen, että jossain vaiheessa kotona ei asu enää yhtään lasta ja alkaa uusi elämänvaihe, jossa aikaa, rahaa ja energiaa voi tuhlata täysin huoletta itseen. Kirjoitan toista kirjaa ja suunnittelen kolmatta. Kolmannen ehtona on, että toinen menee kustantajalle läpi ja pääsen kirjoittamaan pidempää sarjaa. Aihio on lyöty kasaan ja nyt tarvitaan se merkittävä toinen, joka uskoo samaan päämäärään. Jos toinen menee läpi, alan suunnitella elämääni niin, että voin jyvittää kirjoittamiselle aikaa enemmän. Toivottavasti pääsen hakemaan syksyllä jo työskentelyapurahaa, jonka turvin työkuormaa voi ainakin hetkeksi keventää. 

****

Tarinasta tuli pitkä, pidempi kuin piti. Mutta tätä on oksenneltu muistikirjan sivuille pitkään ja julkaisua piti ihan miettiä. Vaikka tämä on julkinen päiväkirja, niin itseä ei aina tee mieli avata kokonaan tännekään. Mutta tällainen tästä nyt tuli. Tarkoitus ei ole opettaa tai toimia mestarina. Tarkoitus on antaa ajattelemisen aihetta jollekin sellaisella, joka painii samojen asioiden kanssa. Toimia jonkinlaisena vertaistukena ja virtuaaliolkapäänä. Toivottavasti löysit tästä jotain omaa.

Mä sulle luvannut en Garden-hallii

Kuva luotu tekoälyn avulla

 

Viime viikkojen Garden-sotku alkaa olla viimeisiä nauloja horjuvan hallituksen taipaleella. Meno muistuttaa romurallin loppukierroksia, joissa pusuja kylkeen tulee oikealta ja vasemmalta, mutta maaliin yritetään päästä hoippuvin askelin. Vaikeaksi tekee etenkin Kokoomus oman tiensä. Ja valitettavasti heijasteet tästä näkyvät ensi kevään vaaleissa – eikä hyvällä tavalla.

Garden-hallin tukipäätöksessä ei sinällään ole mitään uutta suomalaisessa politiikassa. Samalla tavalla hankkeita ja niiden rahoituksia on suhmuroitu kautta aikojen. Kokoomus teki asiassa vain kaksi kardinaalimokaa. Se ei tajunnut aikojen muuttuneen Kekkosen siltarumpupolitiikan ajoista, eikä se osannut pelata peliä jäämättä kiinni. Ja nyt tyhmyydestä sakotetaan rankimman mukaan.

Jopa kärkipoliitikkojen tulisi tajuta, että nykypäivänä kaikesta jää kiinni. Jos teet tukipäätöksiä virkamiesten esitysten vastaisesti jäät kiinni. Jos ”vanha kaveri” lähettää sinulle sähköpostia virallisia teitä – jäät kiinni. Ja jos koetat väittää, ettet tiennyt asiasta mitään – jäät siitäkin kiinni. Sähköinen maailma on valitettavan avoin maailma. Täällä pätevät eri säännöt kuin ennen.

On vaikea edes sanoa, kumpi tässä on hölmömpi – Jan Vapaavuori juntatessaan hanketta läpi vanhojen kokkari-kavereiden kautta vai istuva pääministeri lakeijoineen, joka ei torpannut hanketta alkuunsa tai edes kuunnellut virkamieskuntaa. Itse idea siitä, että valtio tukisi massiivista hallihanketta, olisi varmasti monissa tapauksissa ollut hyväksyttävä ja jopa tavallinen. Mutta ongelmaksi muodostuikin tapa, jolla valtion ehdollinen takaus lyötiin läpi. Nostan hattua virkamieskunnalle, joka tuon hankkeen etenemistä koetti jarruttaa, koska vallitseva politiikka on enemmän säästävä kuin rahoja ylenmäärin jakava. Joskus poliitikkojen olisi syytä kuunnella virkamiehiä, eikä aina vain toisinpäin. 

Maailma muuttuu Eskoseni

Kautta aikojen Suomessa on kaveripoliitikoiden ja vanhojen leijonakamujen kautta saatu rahoitusta omille hankkeille, vaikka ne eivät aina niin järkeviä olisikaan. Tässä Garden-hankkeessa ei olisi 1980-luvulla ollut mitään nokan koputtamista. Jostain taskusta olisi siirretty julkista rahaa rakentamiseen ja pöytäkirjat olisi peitelty arkistoihin näkymättömiin. Jossain joku yksittäinen toimittaja olisi saattanut kysellä rahojen perään, mutta pääministerin kansliasta olisi soraäänet hiljennetty paimenkirjeellä tai äkäisellä puhelulla. Ja maailma olisi jatkanut menoaan.

Nyt tuo kepulointi ei enää onnistu. Tälläkin kertaa pimitys paljastui neljännen valtiomahdin ansiosta. Toimittaja kaiveli esiin hankkeen taustat ja niihin liittyvät sähköpostit. Jopa sähköpostit olivat julkisuusperiaatteen mukaisesti saatavilla, joten jälkiä oli mahdotonta peitellä. Varmaan Orpo ja kumppanit haikailevat tällä hetkellä niitä aikoja, kun sähköpostia ei ollut vielä keksitty. 

Ja tästä päästään yhteen asian pääpointtiin. Suomalaisen avoimuusperiaatteen kriittisenä tekijänä on riippumaton lehdistö. Meillä on edelleen oltava poliittisesti riippumatonta lehdistöä, jolla on halu ja kyky selvittää hallinnon epäkohdat. Suomi on tässä mallimaa. Meillä journalistien riippumattomuudesta pidetään kiinni kaksin käsin ja se tuottaa tulosta. Journalistit onnistuvat hallinnon valvontatehtävissä usein paremmin kuin instanssit, joiden sitä hallintoa pitäisi ihan virkansa puolesta vahtia. 

Todellisuudessahan puolivallattomia tai jopa täysin vallattomia poliitikkoja pitäisi kaitsea vankkumaton ja puolueeton virkamieskunta. Mutta kuten nähtiin, on sekin puolustus liian hatara estämään epäviralliset vaikutuskanavat. Vapaavuori vanhana kokkarihahmona tunsi oikoreitit turhan hyvin ja osasi kiertää tukipäätöksen kieltävät tahot. 

Josta päästäänkin korruptioon….

Ruskeat kirjekuoret ja saunasopimukset

Suomi ja suomalaiset tunnetaan rehellisyyden mallimaana. Meillä ei tunnetusti ole korruptiota, eikä hommia hoideta tiskin alta. Vai hoidetaanko sittenkin?

On totta, että suomalainen virkamies on edelleen puhtoinen ja lahjomaton. Et voi ostaa rakennuslupaa kunnan virkamieheltä tai sopia sakkoja poliisin kanssa reittä vilauttamalla. Mutta rikollisuudessa päteekin ”think big”-periaate. Korruption pitää olla riittävän suurta, että sitä ei edes tajuta korruptioksi. Näin toimi Jan Vapaavuorikin. Hän koetti oikaista tukipäätöksessä ohi virkamieskunnan ja oli aivan hilkulla onnistua. Valitettavasti se hilkku oli liian suuri. Meni samassa vedessä Gardenin miljoonat ja Vapaavuoren työpaikka. 

Eikä Vapaavuori edes toiminut varsinaisesti väärin. Hänen hommansa oli lobata hanketta ja saada sille rahaa. Ehkä jossain vaiheessa Vapaavuorenkin kannattaisi oppia tämän päivän periaate, joka pätee moneen asiaan - Ei tarkoittaa ei.

Korjataan mielikuvaa siis siten, että Suomessa ei ole julkista korruptiota, vaan se on rakenteisiin piilotettu. Olisi lapsellista kuvitella, että nämä yksittäiset Garden-miljoonat olisivat ainoat paljastuneet. Tai onhan ne juuri ainoat paljastuneet. Mutta eivät ainoat jaetut miljoonat. 

Enkä usko hetkeäkään, että ainoa rakenteelliseen korruptioon syyllistyvä olisi setämies-linnake nimeltä Kokoomus. Kyllä tätä samaa tilataksiporukan saunasopimista osaavat kaikenväriset puolueet. Ja koska toimintatapa on vuosikymmenten myötä hiottu huippuunsa, ei hommaa edes tajuta mitenkään vääräksi. 

Kun käsi ei nouse virheen merkiksi

Viimeinen Kokoomuksen – tai oikeastaan pääministeri Orpon - virhe oli seinäkiisto. Se toimii, jos olet syytettynä huumerikoksesta tai pikku kilikali-keikasta. Mutta se ei toimi, jos olet pääministeri, kaikki asiaan liittyvät dokumentit on julkaistu jo iltapäivälehdissä ja sinua on huhuiltu mökiltä esiin jo viikon verran. Tuossa vaiheessa toimii vanha kunnon käsi, joka nousee virheen merkiksi pystyyn.

On selvää, että Kokoomuksen kriisiviestinnästä vastaava sekä pääministerin avustajat munasivat homman. Puolueen oma organisaatio jätti pääministerin melko aseettomaksi hoitamalla kriisiviestinnän huonosti, tai oikeastaan jätti sen hoitamatta kokonaan. 

Orpo itse oli mukana räkyttämässä aikoinaan Marinin yhden illan puhelimeen vastaamattomuudesta. Tällä kertaa pääministeri karkasi viikkokausiksi mökille, eikä miestä löytynyt vastaamaan lehdistön kyselyihin, vaikka häntä huhuiltiin kaikissa lehdissä ja somekanavissa. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin kadonnut pääministeri. 

Poliittisissa kriiseissä aika on pahin vihollinen ja valmistautumattomuus on toiseksi pahin. Garden-kohussa Orpo ja Kokoomus joutuivat sellaiseen pyörteeseen, että siitä nousu olisi ollut paremmallekin viestintätoimistolle tekemätön paikka. Nyt ei ollut käytössä ilmeisesti edes kunnon kriisiviestintää – ainakaan jäljistä päätellen. 

Orpon hapuilu A-Studiossa viimeisteli sen, että Gardenilta jää rahat saamatta. Hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin perua suhmuroitu päätös ja vetää tuki pois hallihankkeelta. Mitään muuta ratkaisua ei ollut olemassa. Ja vaikka se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, sekin oli monella tapaa väärä. Koko Garden-hankkeen tukemiseen jäi niin Kekkosen haju, ettei sitä saa tuulettamallakaan pois. Jopa koko hallituksen kaatuminen oli lähempänä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Orpoa ei vallankahvassa pidä muutenkaan suosio tai onnistunut politiikka. Pääministeri pysyy paikallaan itsepintaisen omat virheet kieltävän ja todella päämäärätietoisen taktiikan kautta. Orpo ei tee virheitä, koska pääministeri Orpo niin sanoo. Eikä Orpon virheistä rangaista, koska pääministeri antaa pienet hairahdukset anteeksi. Kyseessä on todellisen setämiespolitiikan huipentuma. Vaikka monesti mietin, että hallituksessa housut ovat Riikka Purran jalassa, niin kyllähän tämä omat virheet kieltävä omahyväinen politiikka melkoista itseluottamusta vaatii. Vallan huipulla niitä ystäviä on todella vähän. Patteri Orpolla tuntuu olevan vain yksi luotettu - hän itse.

Eikä hallituksen erolla enää tässä vaiheessa olisi mitään merkitystä. On ehkä parempi katsoa tämä kauhistuttava kujanjuoksu loppuun ja antaa hallituksen hoitaa kautensa loppuun. Näin lähellä vaaleja ei uuden hallituksen muodostaminen tekisi Suomelle mitään hyvää. Tynkähallitus ehtisi hoitaa virkaansa alle vuoden ja sinä aikana tuskin päätöksenteko muodostuisi kenellekään edulliseksi. 

Juhlaviikonloppu - kirjajulkkarit

Kirjailija työssään - signeeraamassa teosta, kuva V. Taipale

Tämä viikonloppu on ollut yhtä suurta pyöritystä. On aika kirjan julkaisun viimeiselle viralliselle stepille - julkkareille. Koska olen esikoiskirjailija, ei minulla tietenkään ole minkäänlaista ideaa siitä, millaiset julkkarit ovat tai mitä ne edes tarkoittavat. Sen tiedän, että siellä juhlistetaan kirjoitusurakan päättymistä ja esitellään teos yleisölle ensimmäisen kerran. Someyytsimisen perusteella tapoja on yhtä monta kuin on tekijöitä. Jotkut istuvat ravintolassa, toiset kirjakaupassa, kolmannet kotona ja neljännet saaristoluodolla. 

Kirjailija itte, kuvan ottaja P.Salmi

Kirja itsessään on ollut valmis jo kuukauden verran ja ensimmäiset ovat sen ehtineet lukea ja kommentoida. Kaikki kirjasta tulleet kommentit ovat olleet varauksettoman hyviä. Pelkäsin ennakkoon eniten, että kirja ei kosketa lukijaa tarpeeksi tai että se jää liian pinnalliseksi ja kevyeksi. Sen lisäksi pelkäsin, että olin tehnyt juonesta turhan yksinkertaisen ja lopusta ehkä liian helpon. Kolmas asia, jota jännitin ekoissa arvosteluissa oli se, että kirja olisi rakenteeltaan tai kieleltään liian vaikea.

Olin pelännyt turhaan. Kirjasta on pidetty ja sitä on ymmärretty. Sen juoni on osunut kohderyhmässään napakymppiin, koska hahmot ja heidän elämänsä ovat samaistuttavia. Lisäksi kirjan viidestä päähenkilöstä jokainen löytää oman suosikkinsa ja kirja peilautuu jännästi eri ihmisille erilaisena. Eikä se juonikaan kai liian helppo ollut, jos lukija kertoo, että kolmekymmentä sivua ennen loppua ei vielä tiennyt, mitä siinä lopussa tapahtuisi. Sanoisin, että hyvää työtä näin esikoisen tekijältä. 

Odotan edelleen kommentteja ja sitä, että kuulen, saavatko lukijat kirjasta mitään. Kirja kirjoitetaan heille, jotka sitä lukevat. Se, mitä minä siitä saan, on myötäelää muiden kanssa sitä, mihin työni on johtanut. Lukijoiden palaute ja kommentit auttavat kirjoittamaan seuraavaa ja kehittymään paremmaksi. Omalle tekemiselle tulee väkisin vähän sokeaksi ja kehityspisteitä alkaa olla hankala nähdä. Kirjoittamalla enemmän, alkaa oma ääni kuulua paremmin ja työhön tulee kaivattua itsevarmuutta.

Yhdet, kahdet, tutuille vai vieraille - vaihtoehtojen moninaisuus hämää

Kun ei asiasta tiedä, pitää ottaa selvää. Kyselin, kuuntelin viisaampia ja koetin keksiä jotain omaa. Sellaisesta keitoksesta tuli kaksien julkistusjuhlien soppa. Kevään aikana kävin kuuntelemassa Lappeenrannan kirjastolla useampia kirjailijatapaamisia. Halusin tietää, mitä kirjoittajat kirjoistaan kertovat ja miten he asiansa esittävät. Kaikista kuunteluoppilaan retkistä tarttui matkaan jotain hyvää ja viisasta. Itseään osaavampia kannattaa kuunnella. 

Päätin mennä kaksien juhlien taktiikalla. Pienemmät ja virallisemmat pidettiin Lappeenrannan kirjaston Heikki-salissa perjantaina ja saman viikon lauantaina oli kotona omille ystäville järjestetyt pihajuhlat. Näin ajattelin saavani paistatella riittävästi valokeilassa yhden kirjan tarpeiksi ja sen lisäksi annoin mahdollisuuden useammille ihmisille kuulla kirjasta ja tavata sen tekijä. Pienen kustantajan pieni kirjailija tarvitsee kaiken näkyvyyden, mitä on tarjolla ja se näkyvyys on rakennettava ihan itse. Pienissä taloissa tukea on tarjolla erittäin rajallinen määrä. 

Ystävien kanssa halusin juhlia kotona. Konsepti oli tuttu viidentoista vuoden takaa, mutta nyt kyseessä olivat häitä pienemmät juhlat ja homma toteutettiin pääasiassa hartiapankilla. Pienen kyselyn ja googlettamisen avulla löydettiin vuokrattava teltta sekä sisään kalusteet. Hinta suhteessa saatuun hyötyyn oli järkevä kaikin puolin. Teltan avulla juhlat pysyisivät pihalla auringonpaahteessa tai pienessä sateessakin. 

Ne tosi viralliset julkkarit

Kirjasto oli minulle ainoa oikea paikka pitää ns. virallisia julkkareita. Olen kirjastolle velkaa lähes kaiken kirjoittamisestani. Vanha kirjailijoiden totuus on, että kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoihin Suomessa pääsee käsiksi kirjastossa. Olen ollut koko lapsuuden ja nuoruuden massiivinen kirjastonkuluttaja. Kirjojen tarinat vetivät puoleensa heti, kun opin lukemaan ja kahlasin läpi Joensuun Rantakylän sivukirjaston osastot alusta loppuun saakka. Ilman kirjastoa oma mielikuvitukseni tuskin olisi kehittynyt siihen mittaan, missä se on, koska sitä määrää kirjoja ei kenelläkään olisi varaa ostaa. Kirjastolle siis kiitos, että opin kirjoittamaan tarinoita.

Ensimmäinen kiitos menee Lappeenrannan kirjaston henkilökunnalle. Oikeasti homma meni niin, että pohdin kirjastojulkkareita Threadsissä ja sain sieltä henkilökunnan jäseneltä apua, miten homma saadaan raiteilleen. Ja kaikki sujuikin kuin tanssi aina tilojen varaamisesta niiden käyttöön saakka. Käyttäkää hyvät ihmiset hyväksi näitä julkisia palveluja, jotka on luotu meitä varten! 

Ja poliitikot - pitäkää näppinne erossa kirjaston määrärahoista, että kansansivistyksen kehto nimeltä kirjasto auttaa lapsia ja nuoria (ja vähän meitä keski-ikäisiäkin) vielä nykyisin ja tästä eteenpäin kehittämään luku- sekä kirjoitustaitoa ja meille syntyy myös tulevaisuudessa kotimaista kulttuuria sekä menestystarinoita.

Tilaisuuden idea oli esitellä kirja, kirjailija ja kertoa hieman kirjoittamisesta. Rakentelin rungosta klassisen Power pointin, että kulkua on helppo seurata ja saa taustalle vähän jotain materiaalia. 

Ville K. Taipaleen runoutta henkilökohtaisesti toimitettuna

Esityksen alussa sain Lemiläisen runoilija Ville K. Taipaleen tekemän runon, joka oli omistettu kirjalle ja sen kirjoittajalle. Runoilija itse esitti teoksensa ja sain siitä vielä signeeratun version. Jos en aiemmin ole täällä maininnut, niin suosittelen Villen runoja ihan jokaisen luettavaksi. Nokkelaa ja oivaltavaa sanataidetta ja pieniä kokonaisia tarinoita runoina. Ville on julkaissut kaksi runokirjaa "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" sekä "Merenneitosingulariteetti". Fyysisen kirjan lisäksi molemmat teokset on luettu äänikirjoiksi lukijana Jarmo Mäkinen. Ja ihan luku-/kuunteluvinkkinä kerron, että runot kuulostavat upeammilta, jos luet ja kuuntelet niitä yhtä aikaa. Kannattaa testata.

Oli hieman kuumottavaa esiintyä ihmisille. Mutta aihe oli itselle niin tuttu ja kirjoittamisesta puhun mielelläni, että jännitys kyllä kaikkosi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Kirjastani ja kirjoittamisesta voisin puhua vaikka puoli päivää. Nyt kun tekemisen kiemurat ovat kirkkaana mielessä, niitä tulee itsekin kertailtua ja mietittyä. Ajattelin sitäkin, jos salissa on joku joka miettii kirjan kirjoittamista, niin kerron mitä se todellisuus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kirjoittaminen on kivaa niin kauan, kunnes se ei sitä enää ole.

Puhuminen ja kirjan esittely tekevät koko hommasta vielä pykälää todellisempaa. Ja siinä puhuessa tuli fiilis, että tätä minä olen halunnut tehdä jo pitkän aikaa. Olla esillä, esitellä luomuksiani muille ja nähdä, että ne kiinnostavat. Elin taas hetken omaa unelmaani uudella tavalla.

Lahjapöytä, joka tekisi kenet tahansa kateelliseksi

Ei ne suuretkaan teot, vaan se tunnelma

Lauantain juhlia odotin innolla. Niitä varten oli tehty valmisteluja pidemmän aikaa. Pihalle rakentui suurehko teltta ja sinne sisään pöydät ja tuolit. Vieraita oli tulossa 23 kappaletta, kaikki läheisiä, mutta hieman eri ympyröistä. Kaukaisimmat vieraat tulivat Oulusta saakka näitä julkkareita varten. 

Koko viikko ennen lauantaita katseltiin kilpaa sääkarttaa ja arvailtiin päivän säätä. Pihajuhlien onnistuminen on varmempaa, jos sää suosii. Mutta olimme varautuneet suurimpaan osaan Suomen kesän oikuista. Rankkasade tai ukkosmyrsky olisivat pakottaneet siirtämään juhlat sisälle, mutta luotimme tuuriin. Lisäksi rakentelimme vielä terassille toisen istumakattauksen, jolloin porukka voi hyödyntää koko pihaa vapaasti, mutta niin että kaikki aika lailla näkevät ja kuulevat toisiaan.

Ruuan suhteen menimme "ei lämmintä ruokaa, vaan sopivaa iltapalaa"-tyyppisellä menulla. Kaikki tarjolla ollut oli oman keittiön tuotosta. Juomien suhteen koetettiin pitää maltti mielessä ja huomioida sekä alkolliset että alkottomat. Lauantai-illasta tuli sen verran kuuma, että juomaa todella kului, kaikkia laatuja. Kuuman sään ongelma oli juomien lämpeneminen ja sitä koetettiin torpata jäiden avulla. Jäitä jouduttiin tilaamaan lisää kotiinkuljetuksella kesken illan, mutta ruokarobotin saapumisesta sain vahingossa yllätysnumeron, joka oli aivan hitti. 

Päätin avata illan kertomalla läsnäolijoille itse kuka kukin on. Esittelyn juonena oli sijoittaa ihmiset aikajanalle siinä järjestyksessä, missä he ovat minun ja meidän elämään tulleet. Ajatus oli antaa kaikille hieman tilannekuvaa, ketä pöydässä istuu ja samalla luoda iltaan tutumpi ilmapiiri. Kun yhdistää yksiin juhliin ihmisiä monesta elämänpiiristä, voi tunnelma olla jäykkä, jos mitään tarttumapintaa vieruskaveriin ei ole. Ja avaamalla tilaisuuden rennommin vapautuu tunnelma muutenkin. Ainakin meillä se toimi. 

Yllätys oli kuitenkin se, että puhe sai myös vastapuheen. Jos oli omassa puheessa muutaman kerran kyynelissä pitämistä, niin ei se helppoa ole kuunnella toistakaan puhujaa, joka puhuu suoraan itselle. Minulla on kyllä kerrassaan mainioita ystäviä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon. 

Ilta oli sanalla sanoen täydellinen, kuvaamiseen ei riitä vähempi. Muistot siitä kantavat pitkälle ja uskon, että sama tunnelma välittyi kaikkiin läsnäolijoihin. Hetkessä koko reilun parinkymmenen hengen porukasta tulee yhteisö, josta huokuu lämpö ja välittäminen. En edes osaa kertoa, miten onnelliseksi tuollaiset onnistuneet juhlat tekevät. Kun seurailee hymyileviä ihmisiä, jotka viihtyvät ja kuulee joka puolelta iloista puheensorinaa. Kukaan ei katsele kelloa ja odota, että pääsee vetäytymään takavasemmalle. Syödään, juodaan, viihdytään suomalaisessa kesäillassa. Miksi ihmeessä me emme järjestä juhlia useammin?

Itse pidän omaa ystäväpiiriäni pienenä ja harvoin tulee ajateltua, kuinka paljon loppujen lopuksi tuntee upeita ihmisiä. Kun kerrankin saa kerättyä kaikki samaan paikkaan, tajuaa että paljon noita ystäviä tuntuu olevan. Ja osasimme kyllä olla kiitollisia siitäkin, että kesäisenä viikonloppuna (joita siis on aivan liian vähän) suurin osa kutsutuista pääsi paikalle. Kesällä vähän kaikilla on juhlia ja menoja, joten mikään itsestäänselvyys tämä ei ollut. 

Ilta menee hujauksessa ja kun vieraita on parikymmentä, tuntuu ettei millään ehdi seurustella tarpeeksi kaikkien kanssa. Ja minä sentään sain toimia koko illan seurustelu-upseerina. Vaimoni hoiti taustajoukkojen kanssa porukan syöttämisen ja tarjoilujen riittämisen. Koetin seurailla sivusilmällä, missä mennään. Kaikki sujui kuitenkin rennolla täsmällisyydellä ja organisoidusti. Olen koettanut jo aiemmin kiittää vaimon näkemää vaivaa juhlien eteen ja sanon sen vielä kerran täälläkin ääneen - kiitos! Teit aivan valtavan työn etukäteen ja etenkin juhlien aikana. Arvostan isosti, että nämä juhlat olivat mahdolliset ja niistä tuli näin upeat.

Kaikki viikonloput päättyvät joskus

Sunnuntaina oli vuorossa paikkojen raivaus ja juhlien jälkityöt. Minulla oli rehellisesti sanottuna pieni darra. Pariin vuoteen ensimmäinen kerta kunnon juhlimista tuntui kropassa - ja kuten tiedätte vanhassa kropassa kaikki tuntuu moninkertaiselta. Mutta tämän yhden kerran se oli ansaittu ja hartaudella hankittu olotila.

Sunnuntain fiilis oli molemmilla jotenkin auvoisen onnellinen. Ei ollut kiire, eikä paniikki. Juhlat oli kummankin mielestä menneet jopa odotettua paremmin. Katselimme saatuja kukkia ja lahjoja. Varsinaisesti vasta sunnuntaina ehti paneutumaan, miten hemmetin paljon meitä oli huomioitu. Kiitos vielä kaikesta!

Ja tuli vähän haikeuskin. Juhlista jää ihanat muistot - valokuvia kerääntyy sieltä ja täältä. Kuvissa on tyytyväisiä, nauravia ihmisiä ja sen tunnelman pystyy aistimaan vielä jälkikäteenkin. Vietimme illan, joka ei valitettavasti enää palaa. Tulee uusia juhlia, tapaamme samoja ihmisiä onneksi myöhemminkin, mutta se illan tunnelma oli kerran elämässä -tyyppinen.

Kuulin moneen kertaan ennen omiani, että kirjojen julkkarit ovat ainutkertaiset ja ne tulevat jäämään mieleen. Silti ihan näin vahvaa tunnetta ja onnenhetkeä en osannut odottaa. Olo on kerta kaikkisen onnellinen ja juhlittu. Tämä itsessään ruokkii jo ajatusta kirjoittaa se toinen kirja loppuun ja päästää se tarjolle kustantajien pöytään. Koska uusi kirjahan tarkoittaa uusia julkkareita...

Kiitos ystävät, kun tulitte. Kiitos kun olitte kanssamme juhlistamassa kirjan julkistamista ja kiitos kaikesta huomioinnista, mitä sain/saimme. Se kaikki jää ikuiseksi jäljeksi sydämiin. ❤️

Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Eppu Normaali - instituutio

 

Olin onnekas ja onnistuin hankkimaan liput Eppujen jälkimmäiselle jäähyväiskeikalle Helsingin Bolt-areenalle. Kyseessä oli reilun kolmen tunnin spektaakkeli, joka piti sisällään melkoisen läpileikkauksen koko bändin viisikymmentävuotisesta urasta. Setti oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisellä yleisöä vasta lämmiteltiin esittämällä kappaleita enemmän uran alkupäästä ja ehkä Eppu Normaalia vähemmän tunteville oudoilla biiseillä. Minulle setissä oli yksi outo kappale - ja tietenkin yksi sellainen, jota ei keikoilla ole koskaan esitettykään. Enkä todellakaan väitä olevani hard core -fani. Mutta minun ikäluokalleni tämä musiikki on peruskauraa, jota varmaan jokainen on kotonaan hoilannut enemmän tai vähemmän selvinpäin.

Illan jälkimmäinen osio aloitettiin lyhyellä akustisella introlla, joka muistutti hienosti bändin Mutala-äänityksiä, mutta lisähöystönä tuossa akustisessa osiossa, kuten koko illassa, oli pianisti Iiro Rantala. Rantalan pianovedot antoivat musiikille vielä yhden hienostuneemman pykälän.

Akustisen alkulämpän jälkeen alkoi sitten tippua lekaa toisensa perään. Helsingin yössä kuuluivat käytännössä kaikki tutuimmat hitit ja Bolt-areena muuttui yhdeksi suureksi kansankaraokeksi. Jos normaalilla pop-keikalla vain bändien eturivin tosifanit osaavat kaikki sanat, on Eppujen vedoissa toisinpäin. Humalainen kansa hoilaa kurkun täydeltä Tahroja paperilla, Afrikka sarvikuonojen maa tai Kun olet poissa. Voin vain kuvitella, miltä laulu kuulostaa lavalta käsin. Eput eivät sortuneetkaan turhiin yleisön laulatuksiin (tapa, jota inhoan yli kaiken), vaan esittivät työmiehen tavoin kaikki biisit itse laulaen. Epuista jäi hyvällä tavalla duunarifiilis. He tekivät työtä yleisön viihtymisen eteen omilla ehdoillaan, mutta tuskin kukaan yleisössä jäi kylmäksi (vaikka keli parhaansa tekikin)

Keikka oli upeasti rakennettu, sillä sitä ei tehty alhaalta ylös kohti suurinta huippua niin, että isoimmat hitit soitetaan viimeisenä ja toivotetaan näkemiin. Nyt kaikkein yleisörakkaimmat lekat esitettiin jo toisen setin puolenvälin jälkeen, kun kansaa liekitettiin lähes peräjälkeen Vihreän joen rannalla sekä Tahroja paperilla. Eppujen keikalla illan päätteeksi ikään kuin laitettiin laskeutumistelineet alas ja kone vedettiin hallitusti kenttään. Viimeisenä jo hieman hämärtyvän illan täytti pari kaunista balladia. Tuli herkkä olo ja fiilis, että työ on tehty ja yleisölle on jätetty kaikki, mitä jätettävissä oli. Oikeastaan olin jopa tavallaan pettynyt encoreen, koska herkkä tunnelma meni pilalle sinällään settiin kuuluvilla biiseillä, mutta jotka veivät fiiliksen eri suuntaan. Fiksumpi olisi lähtenyt ajoissa pois.

Kokonaisuutena keikka oli sitä, mitä bändiltä voi odottaakin. Annettiin kuulijoille jotain vähemmän tuttua ja sitten myös ne isot lekat, jotka jäähyväiskeikalla pitääkin soittaa. Eput eivät voi poistua areenoilta soittamatta vielä kerran niitä hittejä, joista me kaikki heidät tunnemme.

Eput on instituutio

Kuunnellessani keikkaa tajusin, kuinka pitkä aika on esittää musiikkia viisikymmentä vuotta. Laulujen teemoissa on paljon asioita, joista nuorimmat kuulijat eivät edes tajua, mitä ne tarkoittavat. Kun lauletaan Harrisburgin ydinonnettumuudesta tai YYA:sta, ne soittavat kelloja kaltaiselleni X-sukupolven edustajalle, mutta tuskin milleniaalille. Samoin mietin Afrikka sarvikuonojen maan sanoituksia, jotka omana aikanaan olivat pop, mutta nyt jo vähän old school. Eppujen aikana maailma on muuttunut kekkosslovakialaisesta bipolariasta trumpilaiseen kaaokseen - mutta musiikki elää silti.

Harva yhtye pystyy enää heittämään kolmen tunnin settiä niin, että sinne ei jää yhtään heikkoa kipaletta. Ja tuossa kolmessa tunnissakin oli jouduttu raakkaamaan kakkoskorin hittejä pois. Valitettavasti myös minun suosikkilistan biisejä en ihan kaikkia kuullut, mutta makuni nyt on mitä on. Ja parasta illassa oli se tietynlainen yhteisöllinen tunnelma, joka syntyi. Yleisölle tutut biisit, joista jokaisen sanan ja kertosäkeen osaa ulkoa ja laulu tulee kovaa ja korkealta - suoraan selkäytimestä. Suomen kesässä iloista, tanssivaa joukkoa viidentoistatuhannen ihmisen verran saa aikaan lämpimän ja energisen fiiliksen. 

Väittäisin, että soittamisen ilo näkyi myös bändissä. Kukaan ei ollut lavalla "vain töissä" tai rahantarpeesta, vaan soitto sekä laulu irtosivat rennosti - ja täydellä taidolla. Bändistä huomaa, että yhteistä taivalta on takana vuosikymmeniä ja keikkakilometrejä varmaan miljoonia. Minulle suurimmat ahaa-elämykset olivat Aku Syrjän rummut (tanakat rytmit, jotka liidasivat musiikkia jyrän lailla eteenpäin), Iiro Rantalan hienot pianohöystöt sekä molempien kitaristien jäljentämätön lurittelu. Martti heitti juttuja läpi illan sopivasti kieli poskessa ja pirkanmaalaista itseironiaa viljellen (Murheellisten laulujen maa toimii Alkon mainoslauluna tai sittemmin erään kirvesfirman tunnarina). Laulu soi upeasti huolimatta siitä, että keikka oli todella ylipitkä ja ensimmäisten biisien säveltämisestä on viisi vuosikymmentä aikaa. Ihan jokaiseen korkeaan nuottiin ei ääni ehkä osunut, mutta parempi niin.

Keikka oli jokaisen sentin väärti, mitä lipuista maksoin. Meillä oli sivukatsomossa vanhuspaikat eli istuimme turvallisesti katoksen alla mahdolliselta sateelta turvassa ja seisomisen aiheuttamia selkäkipuja vältellen. Bolt-areena sopii minusta musiikkiin jopa paremmin kuin Olympiastadion. Ääni tulee paremmin lehtereille ja tilan akustiikka ei huoju yhtä pahasti kuin isoveli-areenalla naapurissa. Lisäksi järjestelyt olivat Boltilla huippuluokkaa. Anniskelupisteitä oli vähintään riittävästi ja sen lisäksi yleisön joukossa kiersi ainakin Heineken-kaksikko laskemassa tuoppeja janoisten tarpeisiin sekä Minttuviina-kaksikkoa tarjoamassa tarpeellista lämmittävää snapsia. Kentällä näkyi myynnissä olevan merchia ja luultavasti myös ruokaa. Eli mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin Eput, viinaa ja ruokaa. 

Ongelmana juopuneet keski-ikäiset sekä myöhästelijät

Istumakatsomon ongelmat olivat samat kuin viimeksi Robbie Williamsin keikalla. Siinä vaiheessa, kun keikka on jo alkanut ja voisi vaikka seurata musiikkia, huojuu rivin keskimmäisille paikoille puolihumalainen sakki, jolle kello on vieras esine. Ja kun tämä tapahtuu kolmannen kerran, ei keikan seuraamisesta tahdo oikein tulla lasta tai sitä toista. Istumapaikoilla tuntuu myös olevan hämmästyttävän paljon ihmisiä, joita musiikin seuraaminen ei sinällään kiinnosta. Voiko olla, että liput on saatu jostain korruptiona tai sitten ollaan paikalla, koska "niin kuuluu tehdä". 

Eppujen keikalla turhan janoiset ihmiset aiheuttivat jopa tavallista enemmän - en sanoisi ongelmia - mutta kulmakarvan nostatuksia. En lippua ostaessa tilannut sylitanssia humalaiselta nelikymppiseltä insinööriltä, mutta sellaisen melkein sain. Viimeksi Olympiastadionilla yhtä lailla huppelissa ollut täti rojahti kirjaimellisesti syliin etsiessään omaa paikkaansa. 

Keikan väliajalla ja lopussa humalaisten toikkarointia näki enemmänkin. Yksi kaatui penkkirivien väliin ja toinen melkein tippui rappusilta. Kännisiä saateltiin stadionilla ainakin sivummalle, jos ei kokonaan ulos. Järjestysmiehistöä areenalla oli erittäin hieno määrä. He olivat aktiivisia ja näkyviä. Ilta itsessään oli sen verran riemukas ja hyväntuulinen, että mitään varsinaisia järjestyshäiriöitä en nähnyt ensimmäistäkään. 

Ja pakko se on vain todeta, että viina ei edelleenkään sovi suomalaisille keski-ikäisille ihmisille. En nimittäin nähnyt yhtään ympäripäissään olevaa nuorison edustajaa, mutta oman ikäisiäni sitäkin enemmän. Olemme tulleet pitkän matkan siinä, että musiikkikeikoilla ja urheilutapahtumissa on anniskelu sallittu. Jotenkin tuntuu, että samassa suhteessa ei kansan jano ole vähentynyt. Itse ehkä kaipaisin jopa nollan promillen katsomoja, joissa välttyisin riskiltä saada itselleni vieras ihminen syliin tai hänen punaviinit niskaani.

Eppuja tulee kyllä ikävä

Eppu normaali on sitä, mitä suomi-rock on. He ovat urallaan määrittäneet paljon kotimaisen rock-musiikin suuntaviivoja ja oman aikakautensa tuotteena tarjonneet laskeutumisalustan heidän jälkeensä tulleille bändeille. Suurin tenho on ehkä riittävän yksinkertaisessa musiikissa, jossa painopiste on aikakauden ilmiöitä kuvailevissa sanonnoissa. Bändin lyriikat ovat pitkässä setissä kuultuna komeaa ajankuvaa (Suomi-ilmiö, sotilaallinen tyhjiö, Murheellisten laulujen maa) tai sitten herkkiä balladeja rakkauden tuskasta (Voi kuinka me sinua kaivataan, Tahroja paperilla, Joka päivä ja joka ikinen yö). Kaikissa tapauksissa laulut kertovat pienen ihmisen elämästä.

Minulle jostain syystä ovat kolahtaneet kaksi biisiä, jotka kertovat taistelusta alkoholia vastaan. Ne olisivat olleet Valkoinen kupla tai Haistakoon veen. Harva bändi tekee yhtä rehellistä tunnustusta siitä, miten hankalaa taistelu alkoholismia vastaan on. Ja otsikkotasolla kaikki tiedämme, että Eputkin ovat melkoisessa promillerallissa uransa alkuvaiheet olleet. Kappaleiden sanoma tulee siis selkäytimestä sekin. 

Yö on pois, Popedasta on jäljellä jotain ja nyt lopettaa Eppu normaali. Onneksi meille jää sentään vielä Kolmas nainen, jota pääsen kuulemaan heinäkuussa. Eppujen rehtiä suomi-rockia tulee ikävä. Onneksi levyt jäävät elämään ja niiden kautta pääsee takaisin eilisiin tunnelmiin. Kiitos hienosta illasta bändille sekä maailman parhaalle seuralaiselleni!

Lyhyestä virsi kaunis

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Suomalaisen kesän tuloa on mahdotonta enää ennustaa säästä. Välillä yllättää aikainen kevät, mutta ei koskaan myöhäinen kesä. Enää ei keikkuen tule vain kevät, vaan kaikki mahdolliset vuodenajat sekä niiden välimuodot. 

Mutta yksi asia ei petä. Suomalaisen kesän tulon voi aina ennustaa Suvivirren laulua koskevasta älämölöstä. Tänä vuonna yksi espoolainen isä sai keskustelun vielä täysin uusille kierroksille saatuaan Espoon kaupungilta lapselleen 2500€ sekä itselleen 750€ korvaukset. Korvausten perusteena oli lapsen altistaminen Suvivirren ja Varpunen jouluaamuna laulujen kuuntelulle koulun järjestämissä juhlissa. Ratkaisun perusteena oli, että uskonnotonta lasta syrjittiin, koska hänelle ei annettu mahdollisuutta poistua tilaisuuksista. Lisäksi tämä sama sivistyksen turvasatama - eli Yhdenvertaisuuslautakunta rapsautti Espoon kaupungille kymppitonnin sakot, että oppivat varmasti olemaan.

Ja tästä se karuselli sitten pyörähti käyntiin täydellä voimalla. Jos joskus olette kuulleet sanat paska ja tuuletin samassa lauseessa, niin sanakirjan kohdalle on nyt lisätty tuon kyseisen perheenisän kuva. Vähänpä hän taisi tietää, millaiseen julkisuusmyllyyn ja likasankoon hän päänsä tuolla uikuttamisella työnsi. Kannatusta hänelle tuntui satelevan kovin vähän ja sen sijaan Suvivirren puolustajat heräsivät jopa yllättävän kärkkäästi laulumaille.

Nuoren lapsen vanhempana en koskaan, missään tilanteessa tai minkään asian puolesta altistaisi häntä tuollaiselle kiusaamiselle, mitä tuosta tulee seuraamaan. Vaikka asia on sinällään mitätön (katsottiin sitä kummalta puolelta tahansa), tulevat jälkijäristykset olemaan valtavat. Nykyajan valitettava fakta on se, että some ei unohda ja tuo samainen ennakkotapaus kaivetaan esiin kerta toisensa jälkeen joka kevät. Eikä häntä tulla muistamaan miehenä, joka kaatoi Suvivirren, vaan miehenä, joka kuppasi verorahoja omiin tarkoitusperiinsä. 

Onko Suvivirsi uskonnollinen laulu?

Suurin kiistakapula tuntui olevan kysymys siitä, onko Suvivirsi uskonnollinen laulu vai pelkästään suomalaisiin kevätperinteisiin kuuluva kappale. Istuin viime lauantaina koulun kevätjuhlassa pikkuista vaille kolmattakymmenettä kertaa, enkä kertaakaan ole herätystä Suvivirren laulusta - saatikka kuulemisesta - saanut. Yllättävän vaimeasti se virsi tänäkin keväänä juhlasalissa soi. En kokenut mitään uskonnon paloa tai pakkojulistamista. Enkä nähnyt edes suurta salista poistuvaa uskonnottomien joukkoa käytävillä pakenemassa sanan turmiollista vaikutusta.

Wikipedian mukaan Suvivirttä on tarjottu virsikirjaan jo vuonna 1694, mutta laulu kiellettiin, koska sen katsottiin sekoittavan maallisia ja uskonnollisia elementtejä. No nyt reilut kolmesataa vuotta myöhemmin tätä samaa jauhetaan edelleen, mutta uudella twistillä. Nyt sen katsotaan olevaan jo liian vähän maallinen. Mutta noin vanhan kappaleen sanoitukset tuskin voivat tämän päivän trendejä mukailla, joten toki sanoissa on ajan hengen mukaista vivahdetta. Tänä päivänä on kovin vaikeaa määritellä, mikä on uskonnollista ja mikä ei. Minkä tason sanoitus altistaa ja mikä puolestaan pitää lasten pienet korvat turvassa Jumalalta. 

Minun arkijärjen mukaan Suvivirsi kuuluu suomalaisiin perinteisiin. En koe sen olevan millään tapaa uskonnollinen tai altistavan lapset minkäänlaiselle pakkouskonnolle. En osaa nähdä kappaletta uskonnon välikappaleena tai koe, että sen kuuleminen vahingoittaisi minua - tai edes lapsiani. Olen turvallisesti antanut lasten korvien altistua Suvivirrelle vuosi toisensa jälkeen - ja ihan hyviä noista on kaikista tullut. 

Perustuslakivaliokunta on jo aiemmin linjannut, ettei Suvivirren esittäminen kevätjuhlassa ole uskonnon harjoittamista. Lisäksi on todettu, ettei yksittäisten laulujen esittäminen tee tilaisuuksista luonteeltaan uskonnollisia. Yhdenvertaisuuslautakunta siis astui isoveljen varpaille ja teki asiasta täysin oman tulkintansa - ohi Perustuslakivaliokunnan. Herää kysymys, onko Orpon hallituksen tekemät byrokratiatalkoot edelleen kesken, jos meillä on keskenään taistelevia virastoja, jotka eivät kunnioita toistensa päätöksiä? 

Tämä case Suvivirsi on taas yksi esimerkki ylitasa-arvoistamisesta sekä suomalaisten perinteiden tallaamisesta olemattoman yhteisen hyvän eteen. Haemme niin paljon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, että se itsessään tekee jo asioista syrjivää. Koetamme niin kovasti pyrkiä miellyttämään kaikkia, että loppuratkaisuista tulee ei-kenellekään sopivia. On ymmärrettävää ja jopa täysin suotavaa, että syrjiä ei saa, mutta meillä on tällaisena heikon itsetunnon omaavana kansakuntana vielä vaikeuksia käsittää, mikä on syrjimistä ja mikä ei. Tasa-arvofanaatikot hakevat mörköjä joka paikasta - jopa sieltä, missä niitä ei ole. Jos laulussa mainitaan Jumala, niin se heitetään hylkylaariin miettimättä kokonaisuutta. 

Toinen ongelma on suomalaisten perinteiden pakkokumoaminen sen edestä, ettei kukaan pahastu. Otamme piiruntarkasti huomioon kaikkialta muualta tulleiden mielipiteet ja samalla piilotamme perinteisen suomalaisen arvomaailman piiloon.

Kansalliset perinteet ovat kansallisia siksi, että ne erottuvat ja poikkeavat muista. Erilaisin symbolein ja kulttuurisin käytännöin me muodostamme omalaatuisen ja erottuvan perinnejoukon, jolla tunnistamme yhtä lailla itsemme ja samalla erotumme muista. Kun nyt näissä tasa-arvotalkoissa väkisin poljetaan maahan kaikki suomalaisuudelle tyypilliset perinteet, niin mitä meille jää? Mistä tunnistamme kohta suomalaisen kevätjuhlan ja millaisia perinteitä pidämme omina?

Paljon melua tyhjästä

Itse keskustelu Suvivirren uskonnollisuudesta on typerää ja tarpeetonta. Ja silti sitä käydään joka kevät. Kyse on suomalaisesta perinteestä, eikä pakkouskonnosta. Jos pilkkua halutaan nus... tarkastella, se onnistuu varmasti, mutta onko kaikesta pakko nillittää. Minusta Suvivirren paikka on koulujen kevätjuhlassa. Se on tässä epävarmassa maailmassa ainoita merkkejä siitä, että on varmasti kesä. Mihinkään muuhun emme voi luottaa.

Hölmöimpänä tässä tapauksessa pidän kahta asiaa. Ensinnäkin tällaisessa talous- ja yhteiskuntatilanteessa on joku, joka haluaa ehdoin tahdoin tuhlata verorahoja kamppailemalla mitättömän asian puolesta. Jos Suvivirsi-altistuksesta maksettava korvaus oli 3250 euroa, on asian käsittely byrokratian rattaissa maksanut vähintään saman verran. Ja tuo summa on Espoon kaupungin asukkaiden tilitettävä veroina kaupungin kassaan. Minä keksisin rahoille parempaakin käyttöä - ja toivottavasti keksisi Espoon kaupunkikin.

Vielä tyhmempää on tehdä tästä tapauksesta iso uutinen kaikkiin valtakunnan lehtiin. Espoolainen perheenisä patsasteli sekä hesarissa, Ylellä että molemmissa iltapäivälehdissä. Uutisvirta keväisin kuihtuu ilmeisesti Saimaan tavoin, jos tällaisesta nollatason uutisesta pystytään leipomaan pääsivun tarina. Toisaalta taas - näinhän julkisuus toimii. Sinne rattaisiin heitetään asia, jonka ympärille toivotaan kiivasta keskustelua, joka omalta osaltaan pyörittää niitä myllyn rattaita. Tuosta näkökulmasta katsottuna hyvin pelattu. 

Pelkään pahoin, että tuon julkisuustempauksen jälkilöylyt tulevat vastaan syksyllä. Miksi altistaa lapsi tuollaiseen julkisuuteen - ovatko vanhemman periaatteet lapsen hyvinvointia tärkeämmät? Ja pahimmassa tapauksessa korvausrahat menevät lapsen terapiakuluihin moninkertaisesti.