Kiusaavatko demaritkin?

Tekoälyn näkemys kohusta

Kuluneen viikon ylivoimaisesti suurin – ja samalla kiusallisin – kohu lähti poikkeuksellisesti enemmän vasemmalta kuin normaalisti. Vaalivoittoon tyynesti lipuvien demareiden rivit rakoilivat pahasti, kun oma koira pääsi puremaan persauksiin. Kansanedustaja, terapeutti, Ville Meriläinen paljasti Ylen Vallan algoritmi -dokumentissa kauhisteli kuulleensa eduskunnassa tapahtuvasta kansanedustajien avustajien häirinnästä ja yleisestä epäasiallisesta käytöksestä. Ja kun huhumyllyyn saadaan riittävästi vettä, alkaa soppa saota hetkessä. 

Nopeasti ykköskiusaajan mandaatin peri Tytti Tuppurainen, jonka käytöstä arvioitiin epäasialliseksi. Tuppuraisen väitettiin huutaneen, nöyryyttäneen ja jopa itkettäneen avustajia. Jo ennen Tuppuraista kansankäräjille median eteen marssitettiin demareiden pahat pojat ex-painija Marko Asell, Jani Kokko sekä Kim Berg. Yksi oli vongannut seksiä ja toinen oli puhunut sopimattomia, kolmannen ollessa täysin tietämätön mistään. Poikain toilailut oli nopeasti käsitelty, kun media haistoi verta aina ryhmän puheenjohtajan tuolilta.

Tapauksessa on monia mielenkiintoisia virtauksia, joita kannattaa pohtia.  Eduskunta tuskin on työpaikkana sen erikoisempi kuin muutkaan työmaat ja itse 90-luvulla työelämään tulleena olen tottunut siihen, että pomot huutaa, haukkuu, väheksyy ja sorsii – yleensä hyvästä syystä. Tässä valossa se, että eduskuntaryhmän puheenjohtajan komennot tulevat keskivertoa terävämmällä äänensävyllä tai kovemmalla volyymilla ei vielä ylitä rikosoikeudellista kynnystä – eikä sen pitäisi ylittää edes julkaisukynnystä missään valtakunnan lehdessä.

Häirintä itsessään on kaikilla työpaikoilla väärin ja systemaattinen kiusaaminen tai huono käytös ovat aina tuomittavia asioita, joihin tulee puuttua. Tällaisen kulttuurin kitkeminen suomalaisesta työelämästä soisi olevan aina ykkösprioriteetti työnantajasta tai työpaikasta riippumatta. Työelämässä minimitavoite on, että jokaiselle arvoon, palkkakuittiin tai asemaan katsomatta, olisi pystyttävä tarjoamaan työrauha.

Eduskunnan ongelmana hierarkkisuus sekä sekä vallan potentiaali

Luulen, että eduskunnassa avustajien ahdistelulla ja kyykyttämisellä on pitkät perinteet, jotka yltävät niin kauas kuin avustajia talossa on ollut olemassa. Talo itsessään pitää sisällään niin paljon valtaa ja vallankäyttäjiä, että joskus edustajan oman vallan rajat saattavat menestyksen huumassa hämärtyä. Täytyy myös muistaa, että kansanedustajaksi tullaan eri teitä. Kaikki eivät ole herroja syntyessään, eikä käytöstapoja ole jokaiselle meistä muutenkaan jaettu isolla lusikalla. Monesti varsinkin ahdistelutapauksissa paistaa päälle päin se, että kansan edustajaksi (tarkoituksella erikseen kirjoitettu) valitulla on noussut päähän muutakin kuin silinterihattu ja edustajan tittelin kuvitellaan oikeuttavan muuhunkin kuin nimeen lehdessä ja kohtuulliseen palkkakuittiin.

Ja vaikka asiaa ei selittävänä tekijänä saa käyttää, niin eduskunnan työ on oletettavasti erittäin hektistä ja stressaavaa (muille paitsi Teemu Keskisarjalle). Joskus kiireessä ja paineessa, loiskuvat laineet yli, ääni kohoaa ja tulee ehkä sanottua harkitsemattomia. Näin tapahtuu muuallakin kuin eduskunnassa. Kiukun purku omiin avustajiin voi olla inhimillistä, mutta väärin se on silti.

Avustajien kannalta eduskunta on työpaikkana todella hankala. Jos haluat menestyä poliittisessa elämässä, on avustajan tie yksi parhaiten tuloksia takaavasta. Toimimalla oikean henkilön poliittisena avustajana saat omalle urallesi buustin, jota ei rahalla voi ostaa. Mutta entä jos halutun avustajan paikan kääntöpuolena on, että joudut kärsimään ahdistelua, syrjimistä ja suoranaista kiusaamista? Uskallatko kertoa kenellekään, kun toisessa vaakakupissa painaa orastavan uran loppuminen? Ja tämä varmaan on myös kansanedustajien ja ministerien tiedossa. Heillä on käytännössä melko absoluuttinen valta omien avustajiensa suhteen. Ei ole mikään ihme, ettei tällaisia tapauksia ole noussut julkisuuteen aiemmin. 

Demareille tapaus voi koitua vedenjakajaksi

Tuppuraista kohtaan esitetyt syytökset jakoivat demarileiriä heti hieman hajalle. Osa muista kansanedustajista asettui Tuppuraisen taakse ja osa taas vetäytyi hiljaa takariviin. Meriläistä lukuun ottamatta kukaan ei sentään lähtenyt kivittämään Tuppuraista omasta leiristä käsin. 

Olen totta kai tapauksessa puhtaasti otsikoiden ja artikkelien varassa. Mutta niiden perusteella nyt keskustellaan pääasiassa 90-lukulaisesta työelämästä, jota nuorempi sukupolvi ei siedä. Heille kun ei saa korottaa ääntä, komentaa tai muutenkaan antaa turhan jyrkkiä ohjeita, ettei sieluun tule pysyviä viiltoja ja pääse itku. En todellakaan väheksy avustajien kokemuksia, vaan totean, että ehkä kyseessä voi olla myös kahden sukupolven välinen kuilu ennemmin kuin varsinaisesti systemaattinen häirintä tai huono käytös. 

Terapeutti-Ville Meriläisestä itsestään on tulossa demareille kallista painolastia, josta ei hevillä pääse eroon. Ryhmäkurin kiinniteippaamassa eduskunnassa Meriläinen on ottanut tavakseen sooloilla ja pyrkiä pikemmin vetämään omaa roolia ilman suurempaa puoluekuuliaisuutta. Toisaalta se on arvostettavaa kykyä ajatella asioita myös itse, mutta voittavaa politiikkaa se ei ole. Eikä demarit oikein voi Meriläistä poiskaan potkia – hän on tunnettu kasvo, loistava ääniharava ja näkyvä persoona. Meriläinen on yksi niitä tyyppejä, joita vastaan vastustajan on vaikea pelata. Hänen äänilleen olisi käyttöä myös seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Ongelma nimeltä Lindtman

Demarit lähtivät korjaamaan syntynyttä ongelmaa karvaamalla ylhäältä (Anteeksi lukijani PS, että käytän tässä jääkiekkotermejä, joista en mitään ymmärrä). He vetivät tiedotustilaisuuden huumemaailmasta tutulla seinäkiisto-taktiikalla ja kiistivät kaikki Tuppuraista kohtaan asetetut syytökset. Puheenjohtaja Lindtman antoi Tuppuraiselle täyden tukensa. Eikä tilaisuudessa tullut mitään pahoittelua tai edes lievää nöyrtymistä syytösten edessä. Selkeä taktinen veto ja varmaan jossain määrin riski. Valitussa linjassa on kuitenkin vaarapuolensa. Nyt demarijohto saa pitää sormet ristissä pidemmän aikaa, ettei heidän kiistolleen löydy vastapuolen todisteita, jotka saisivat Lindtmanin ja Tuppuraisen näyttämään aivan Jäätteenmäeltä. 

Demareille kohu sattui hieman kiusalliseen aikaan (onko tällaisella oikeaa aikaa olemassakaan?). Ensi vuoden eduskuntavaaleja varten aletaan luoda kampanjan alkupisteitä ja demareilla on erittäin vahva johto kaikissa gallupeissa. Se onkin ainoa vahva johto koko demarikartalla. 

Jos demarit voittavat vaalit, se ei johdu Lindtmanista, vaan tapahtuu hänestä huolimatta. Perittyään Marinin saappaat, ei meno ole ollut yhtä lennokasta kuin hallitusvastuun ja koronakriisin aikana. Valitettavasti Lindtmanista ei saa Suomen suurimman puoleen uskottavaa johtajaa tekemälläkään. Hänestä puuttuu karisma, taistelutahto ja visionäärisyys. Nämä näkyvät pahimmillaan siinä, että demareiden omat rivit alkavat hajota Tuppurais-kohun tavoin. Myöskään aktiivinen ja tuloksiin pyrkivä oppositio-politiikka odottaa tekijäänsä. Tällä hetkellä demareiden menestys perustuu lähes puhtaasti oikeiston heikkouteen, talouden alamäkeen sekä siihen, että ennen tätä kohuotsikoissa ovat pyörineet persujen tonttujoukko.

Ei olisi mitenkään vaikeaa uskoa, että Meriläisen lisäksi sisäistä diasporaa harjoittaisi demarileirissä joku muukin. Onko sisällä nyt kapinoimassa joku klikki, joka haluaisi kammeta "lindtmanilaiset" pois johtopaikoilta? Kummallisen suoraan ja nopeasti Tuppurainen löydettiin käytöskohun maalitauluksi, eikä edes oman puoleen tuki ole ollut yksilinjaista. Pikemminkin meno on kuin yläkoulun pihalla, missä kaksi tappelee ja loput katselevat kengänkärkiinsä.

Mihin tämä kohu voi johtaa?

Suoraan sanottuna ei mihinkään. Tapauksessa ei ole edes sen vertaa lihaa luiden ympärillä, että edes kannatuksen pohjamudissa ryömivä oikeisto saisi tästä mitään iloa. Suurin ongelma tästä voi tulla väliaikaisesti demareiden kannatukselle. Epävarma, hajanainen ja toisiaan syyttelevä wolfpack näyttää huonolta sijoitukselta äänestäjän kannalta. Mutta vaaleihin on sen verran pitkä aika, etteivät kohun laineet yllä sinne saakka. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ehtii tunari-oikeisto munata itsensä vielä moneen kertaan ennen vaaleja. 

Puheenjohtaja Lindtmanille tämä on kasvun paikka. Nyt pitää omat rivit saada suoriksi ja ongelman ratkaisun kanssa pitää tulla ulos nopeasti – ja uskottavasti. Jos mediaan leviää video, jossa käytöskohua tullaan selittelemään lehdistön eteen ja ensimmäisenä työnnetään mikrofonien edessä seisonut avustaja töykeästi pois tieltä, ei homma tunnu olevan ihan hanskassa. Lindtman ei tunnu ymmärtävän julkisuuden perusperiaatetta. Julkisuutta on tasan kahdenlaista – sitä on hyvää ja sitä on huonoa. Hyvää pitää kerätä ja pysyä päivänpaisteessa. Jos taas alkaa poimimaan enemmän huonoa julkisuutta, on pimennosta todella vaikeaa ponnistaa pois.

Ja tuskin tämä koituu edes Tuppuraisen kohtaloksi. Haastajia oman leirin sisältä varmaan löytyy, mutta lähteekö kukaan tosissaan kilvoittelemaan ryhmän puheenjohtajan paikkaa ja siten tunnustamaan, että osaa ne demaritkin kiusata – no Kiuru ehkä.

Näin kansalaisen näkökulmasta kohu on jopa terapeuttinen. On raikasta, että poliittista värähtelyä tulee välillä vasemmalta. Ja jos tässä on maamme suurin ongelma, ei meidän asiat ole ollenkaan vielä Yhdysvaltojen tasolla. Siellä kuitenkin tapetaan oman maan kansalaisia kaduille. 

 

Vinkkejä unettomuuden torjuntaan

 

Nukkumattomien puolueesta hyvää – tai oikeastaan vähemmän hyvää – huomenta! Olen herännyt taas kurkistelemaan pimeää maailmaa hieman neljän jälkeen, kuunnellut tunnin äänikirjaa nukahtamatta ja lopulta noussut ylös aloittamaan sunnuntaipäivän vieton. Oli aika luonnollinen valinta alkaa kirjoittamaan nukkumisen vaikeudesta.

Unettomuus on aikamme nopeimmin kasvavia kansansairauksia. Siitä kärsii jollain tapaa viikoittain jopa kolmannes suomalaisista. Pitkäkestoisen unettomuuden uhreiksi joutuu arviolta maksimissaan kymmenen prosenttia kansasta. Ja tahti kiristyy kovaa vauhtia. Syynä ovat huonontuvat elintavat, kasvava kiire sekä itsestä johtumattomat syyt, kuten työelämän ja talouden epävarmuus.

Oma taustani unettomuuden kanssa on viettänyt kymmenvuotisjuhlia jo vuosia sitten. Ongelmat nukkumisessa ovat kausittaista, välillä kroonista ja välillä taas uinuvaa (hah hah). Kokonaan irti en tule unettomuudesta pääsemään koskaan.

Oma unettomuuteni on sitä, että herään kesken unien virkeänä. Heräämisaika on yleisimmin kolmen ja neljän välillä ja sen jälkeen pääsen harvoin enää uneen takaisin. Toiset taas kärsivät nukahtamisvaikeuksista, jolloin unta ei illalla saa ja alkuyö menee pyöriessä ja asioita miettiessä. Minä kyllä nukahdan iltaisin kuin tukki. 

Koska yliopistossa sanottiin, että sosiologia on yleispätevä yhteiskuntatiede kaikkeen, antaa se totta kai valmiudet myös unettomuuden tutkimiseen. Tässä siis keittiösosiologin vinkit unettomuuden hoitoon.

 

Yleistä unettomuudesta

Unettomuus ja siihen johtavat syyt ovat aina yksilöllisiä. Yleensä ne ovat sekoitus fyysisiä ja henkisiä häiriötiloja, jotka vievät kehon kyvyn joko asettua lepoon tai sitten pysyä unessa. Mikään yksittäinen poppakonsti ei tehoa jokaiselle samalla tavalla. Ei ole olemassa ihmepilleriä, jonka syömällä uni korjaantuu, elämä palautuu normaaliksi ja kaikki sateenkaaren värit loistavat taas kirkkaampana. Eikä myöskään ole vain yhtä syytä, miksi öisin ei nukuta. Omat vinkkini ovat vuosien varrella hoksattuja, testattuja sekä jossain määrin itselle toimivia. Mutta kuten todettua – reilun kymmenen vuoden jälkeen kärsin edelleen ajoittain suhteellisen haastavasta uniongelmasta, niin eivät nämä ole minuakaan kokonaan kuntoon korjanneet.

 Hyväksy se, että aina ei nukuta

Ihmisen unettomuus tulee hyvin usein stressistä. Elämä ei ole yhden tai useamman tekijän suhteen tasapainossa ja tasapainon järkkyminen vie unet. Toisilla se on työelämä, toisilla perhe-elämä. Keski-ikäisillä se on yleensä vain elämä.

Unettomuus itsessään aiheuttaa stressiä. Jos en nyt saa unta, menee huominen pieleen. Ja jos huominen menee pieleen, menee koko viikko munilleen. Ja jos menetän viikon elämästä nukkumatta, kadotan koko elämäni hallinnan. Syntyy stressin kumuloituva kierre, jossa jokainen kierros tuntuu edellistä pahemmalta.

Koska unettomuus aiheuttaa stressiä, kannattaa oppia hyväksymään, että tulee öitä, jolloin uni ei tule. Hyväksyminen poistaa elämästä ainakin yhden stressitekijän, eikä kierre sen osalta pääse pahemmaksi. Ja ihminen pärjää hämmästyttävän hyvin vähilläkin unilla. Kysykää vaikka pienten lasten vanhemmilta.

Minä en stressaa siitä, että en nuku. Lopetin murehtimisen asiasta jo vuosia sitten tajuttuani, ettei asian surkuttelu mitään auta. Olen oppinut tietyn protokollan, jota noudatan, kun nukkuminen käy hankalaksi. Ensin yritän saada unen päästä kiinni koettamalla nukahtaa uudelleen vailla mitään taikakeinoja. Jos tunnen, ettei uni ota tullakseen, alan kuunnella äänikirjaa. Valitsen kirjan, joka ei vie mielenkiintoa mennessään, mutta antaa äänen tasaisen äänivirran, joka häivyttää omat ajatukset pois. Jos puolen tunnin jälkeen uni ei vieläkään suostu palaamaan, nousen ylös. Koetan ajatella mieltäni häiritsevät ajatukset loppuun ja jos ratkaisu ei ole saatavilla, kirjoitan ongelman ylös muistikirjaan ja lupaan itselleni palata ongelman pariin virkeämpänä päivällä.

Jos uni jää edelleen kateisiin, alan katsella sarjoja olohuoneessa peiton alla. Viime talvena katsoin mm. kaikki Will Trentin sekä Trackerin kaudet ja tänä vuonna vuorossa on Bones. Niiden lisäksi vielä lukematon tuntimäärä Netflixin sotadokumentteja. Aika helvetin monta tuntia olen tuossa olohuoneen nojatuolissa viettänyt. Hyvä puoli siinä on se, että dokumentteja katsoessa viisastuu valvoessaan. Paljon olen oppinut muun muassa toisen maailman sodan panssarivaunuista tai hävittäjistä. 

Nukkumaan menen heti, kun tunnen, että väsymys alkaa palata. Unen kutsua ei pidä koskaan laiminlyödä, olipa äänikirja, elokuva tai sarja missä vaiheessa tahansa. Jos väsymyksen tarjoaman momentumin menetät, se kostautuu korkojen kera. Uni on sen verran juonikas epeli.

 Ajattele kokonaisunimäärää

Minä en mittaa unta pelkästään yöunien määrässä, vaan kokonaisunina. Käytän tietynlaista tasoitusjaksoa, jossa ajattelen, että parissa viikossa olisi hyvä saada tietty määrä unta. Se jakaantuu todella epätasaisesti, mutta keho on onneksi niin viisas, että se vetää univelat maksuun jossain vaiheessa. Minullakin on viikonloppupäiviä, joissa nukun kolmet päiväunet. Se ei ole mitään hupia, vaan siinä maksetaan velkoja edellisten viikkojen valvomisjaksoista.

Kokonaisunien määrän ajattelu helpottaa myös stressin hallintaa. Jos unia mittaa vain parin yön jaksolla, tulee itselle stressi. ”En ole nukkunut kahteen yöhön kuin yhteensä kymmenen tuntia” on tuttu lause, jolla unettomuutta kauhistellaan. Minulle pari yötä ei ole mittausjaksona mitään.

Korjaan vajaita yöunia päiväunilla. Onneksi oma työni sallii sen, että ns. kahden työn välissä voin hetkeksi uinahtaa päivällä sohvalle. En nuku koskaan puolta tuntia pidempään, mutta minulla on onneksi sellainen pikalaturi kehossa, että lyhyetkin päikkärit paikkaa yön vajetta riittävästi.

Ajattelen untani siis ”yöunet plus muut unet” -ajattelulla. Oikeat ammattilaiset varmaan kauhistelevat tätä, koska aivot eivät saa palautua tarpeeksi, mutta uni on asia, jota ei voi pakottaa. Pitää ottaa kaikki mitä saatavissa on.

Tavoittele vakiorytmiä

Miksi en käy baareissa tai miksi en juurikaan viihdy juhlissa pidempään? Se johtuu siitä, että minulle sopii tietty vakiorytmi, jota en mielelläni riko pienestä syystä. Unirytmi on yksilöllinen. Toiset tykkäävät valvoa pidempään ja vastaavasti venyttää aamuja kauemmas. Toisille taas sopii se, että nukkumaan mennään ajoissa ja aamulla myös herätään aikaisin. Pääasia on tunnistaa oma rytminsä ja olla sille uskollinen.

Minun unirytmini on pääsääntöisesti 23-06. Jos joku tuosta muuttuu, niin välillä nukahdan aivan loppuun ajettuna jo kymmenen aikaan. Tuo yksitoista on kellonaikana vielä sellainen, että ennen sitä minun on turha pakottaa itseäni nukkumaan, olipa aamulla herätys mihin aikaan tahansa. Turhan aikainen nukkumaan käyminen tuhoaa yöunet loppupäästä ja herään tasan sen verran aikaisemmin kuin normaalisti. Ja voin sanoa, että jos neljän aikaan herääminen vituttaa, niin kahdelta herääminen on kaksinverroin pahempaa. Silloin olo on sellainen, ettei ole unessa käynytkään ja valvomisjaksosta tulee pidempi.

Annankin vinkin – jos teillä on unettomuudesta kärsivä kumppani, ystävä, sukulainen tai muu tuttava, jolla on vakiorytmi nukkumisessa, älkää ikinä koskaan sanoko, että käyt vain aikaisemmin nukkumaan, että saat pidemmät unet. Se voi toimia lapsille kannustimena, mutta unettomille se on puhdasta veetuilua.

 

 

Buusterit ja katalyytit kuriin

Kun vuosi sitten käytännössä vähensin alkoholinkäytön minimiin, oli taustalla pitkälti myös unettomuus. Minulle alkoholi on häiriötekijä, joka heikentää unen saamista ja tekee unen laadusta huonompaa. Vaihdan lasillisen viiniä erittäin mielelläni parempiin yöuniin, koska tässä iässä unta tarvitsee enemmän kuin viiniä.

Alkoholista itsestään ollaan kahta mieltä. Osan mielestä se rauhoittaa ja antaa paremmat unet, kun osalle se taas toimii katalyyttinä ja vie viimeisetkin. Ylipäätään alkoholi on aivan helvetin huono lääke mihinkään. Pidemmässä käytössä lääkkeestä tulee enemmän ongelmia kuin siitä, mitä vastaan sillä alettiin lääkitä.

Ja sama pätee kaikkiin katalyytteihin ja buustereihin, joita nykyään käytämme. Ainakin minulle energiajuomat olisivat täydellinen nou-nou. Niillä rikotaan kehon luonnollinen ylös-alas -mekanismi. Energiajuomilla huijataan keho olemaan väsymättä. Keinotekoinen piristys tuhoaa pitkäkestoisesti käytettynä koko kehon mekanismit väsyä ja toisaalta palautua. Tilalle tulee pelkästään pakkobuustaus. Siis on juotava energiajuomia pysyäkseen edes hereillä.

Valkoinen sokeri on samanlainen piristävä huume kuin alkoholi ja energiajuomat. Tämä on minulle tällä hetkellä se kaikkein pahin ”huume”, jota käytän – ja josta on pakko päästä seuraavana eroon. Sokeri kiihdyttää aineenvaihduntaa ja antaa keholle kierroksia vielä pitkän aikaa nauttimisen jälkeen. Karkinsyönti pitäisi siis ajoittaa aamupäiville, että keho ehtii puhdistaa itsensä sokerin buustereista päivän mittaan.

Sokerissa vastaan tulee vielä ikä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä hankalampaa kehon on käsitellä sokeria. Se taas näkyy lisääntyvänä painona, joka itsessään huonontaa unta. Ja paljonko tällainen viisikymppinen ukkeli sokeria enää tarvitseekaan?

Vakioi olosuhteet

Minulla on vuodessa kaksi vakiojaksoa, jolloin unettomuus kukkii. Ne ovat peitonvaihtoviikot. Meillä nukutaan kesäisin ohuemmissa ja talvella paksummissa peitoissa. Ja aina, kun on aika vaihtaa kausipeitto toiseen, menevät unet hetkeksi sekaisin.

Ja saman tekee ylipäätään syksy sekä kesä. Kun makuuhuoneen lämpötila viilenee tai vastaavasti kuumenee ja valon määrä ympäristössä muuttuu, häiriintyvät myös yöunet. Herkillä unilla olisi hyvä saada vakioidut olosuhteet. Tämä on muuten taas kerran se syy, miksi en mielelläni enää nuku vieraissa paikoissa. Sinne on vaikeaa viedä tuttua tyynyä, peittoa, sänkyä, makuuhuoneen lämpötilaa ja muita tarpeellisia elementtejä.

Peiton ja tyynyn täydellinen valinta ovat muutenkin aivan mahdottomia tehtäviä. Ei ole kahta ihmistä, joille sopisi sama peitto tai tyyny, eikä kahta ihmistä, jotka viihtyvät täysin samoissa olosuhteissa. Olosuhteita pitääkin rohkeasti testata, jos unettomuudesta kärsii. Tyynyä kannattaa vaihtaa niin pitkään, että se tuntuu vielä viikkojenkin jälkeen parhaalta ja peitoista tulee etsiä se lämpötilalta ja tuntumalta sopivin. Ja jos sopivan sattuu löytämään, kannattaa kerralla ostaa vähintään kaksi. Ainakin tyynyissä on niin, että se tänään sopiva, ei puolen vuoden päästä enää olekaan paras – koska tavarat kuluvat elämän myötä.

Enkä millään malta olla mainitsematta kolmatta häiriötekijää kausivaihteluissa. Ne perk..... kellojen siirrot. Minulla kellojen kanssa kepulointi harhauttaa unet aina maksimissaan jopa kahdeksi viikoksi. Kärsin siis joka vuosi noin 2-4 viikkoa siitä, että EU ei millään pääse yhteisymmärrykseen, mitä aikaa elämme. Kellojen siirrolle ei nykypäivänä ole mitään realistista tarvetta, kun elämänrytmi on etäännytetty luonnonrytmistä muutenkin. Mutta kun päätöstä ei osata tehdä, annetaan ihmisten kärsiä. Jos joskus olisin poliitikko, olisi kellojen siirto ensimmäisiä lakkautuslistalle päätyvistä asioista! 

Älä lääkitse

Tämä on sitten pelkkä mielipide, eikä minkäänlainen hoitosuositus. Minusta unettomuuden hoitaminen lääkkeillä on väärin. Meillä etenkin länsimaissa on vallalla toimintamalli, jossa jokaiseen vaivaan etsitään heti ensimmäisenä lääkehoitoa, joka nopeasti korjaa häiriötilan. Näin toimiessa laiminlyödään se tärkein – eli ei jakseta pohtia, mistä unettomuus oikeasti johtuu ja olisiko sittenkin mahdollista hoitaa unettomuuden syytä niin, ettei mitään lääkkeitä tarvita.

Lääkkeissä on haittapuolena myös se, että ne häiritsevät kehon omia unimekanismeja. Jos nukahtaminen tapahtuu pillereillä tai unessa pysytään lääkkeillä, ei keho hetken päästä opi enää nukahtamaan itsekseen tai pysy unessa ilman apua.

Itse en usko nukahtamis- tai unilääkkeisiin edes hetkellisenä apuna. Omaa unettomuuttani en ole koskaan hoitanut millään muulla kuin näillä mahtavan viisailla keittiösosiologin neuvoilla, jotka on elämän myötä opittu, testattu ja hyväksi todettu.

Opi kuuntelemaan kehoa

Hoidan työkseni ihmiskehoja ja hieroessa on tullut hyvin selväksi, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jossa mieli ja keho toimivat saumattomassa yhteistyössä. Kehon ongelmat vaikuttavat suoralla läpilyönnillä mieleen ja myös mielen heittelyt näkyvät selkeinä merkkeinä kehossa. Väsynyt ihminen on väsynyt yhtä lailla mieleltään kuin fysiikaltaan.

Nykyinen elämä eri muodoissaan häiritsee kykyämme kuunnella omaa kehoa ja sen varoitusmerkkejä. Ruokimme aivoja erilaisilla syötteillä niin kiivaasti, että vähän kerrassaan menetämme kyvyn kuunnella kehon antamia push-ilmoituksia ylirasituksesta. Ja väsymystäkin ruokimme lyhyillä dopamiinipurskeilla. Todellisuudessa emme hävitä itsestämme väsymystä, vaan häivytämme sen muiden ärsykkeiden taa. Kehomme kyllä väsyy entiseen malliin, mutta emme enää tunnista sitä tai hoida uupumusta ajoissa.

Jotta voimme hoitaa unettomuutta, on ensin opittava tunnistamaan kehon väsymys, unen tarve sekä aika noudattaa luonnollista rytmiä.

Meille on tullut paha tapa antaa vastuu kaikesta asiantuntijoille. Jos olemme väsyneitä, menemme ensimmäisenä kysymään lääkäriltä, mitä minulle kuuluu. Eikö ensimmäinen paikka kysyä olisi peili? Luotamme päivä päivältä enemmän siihen, että asiat voidaan ratkaista ulkopuolisin keinoin ja samalla etäännytämme itsemme kauemmas itsestä. Emme enää osaa sanoa, mitä minulle kuuluu. Voi kuulosta hieman hörhöilyltä, mutta toivottavasti tajuatte pointin.

 

Tunnista unettomuuden oikeat syyt

Jätän tämän tärkeimmän pointin viimeiseksi. Se olkoon palkintona niille, jotka jaksoivat lukea tänne saakka. Unettomuuden korjaamiseksi on oikeasti ensimmäinen askel tunnistaa syy, miksi uni ei tule tai miksi se ei pysy. Unettomuus on aina johde jostakin. Se ei ole itsenäinen yksikkö vailla perustetta.

Useimmiten emme tunnista unettomuuden juurisyytä, koska emme tunnusta sitä itsellemme. Tässä puhuu kuitenkin ihminen, joka teki vuosia töitä, joista ei oikeasti pitänyt ja eli elämää, joka ei ollut omannäköistä. Se on vähän sama kuin menisit juhliin kaksi numeroa liian pienessä puvussa ja numeroa liian pienissä kengissä ja koettaisit nauttia.

Väitän, että suurin syy unettomuuden taustalla on epäsopiva elämä. Saatamme tehdä työtä, joka vie enemmän kuin antaa. Saatamme elää parisuhteessa, joka ei ole meille sopiva ja joissain tapauksissa edes terve. Kärsimme ehkä ylikorostuneesta vastuuntunnosta tai siitä, että kannamme omilla hartioilla liikaa muiden murheita. Vanhempina ehkä murehdimme lasten asioita jopa liikaa. Jokainen meistä elää oman elämänsä perseelleen omalla tavallaan.

Suosittelen aina pitämään käden ulottuvilla muistikirjaa tai pientä lehtiötä. Kun kirjaat siihen ajatukset, mitkä ovat ensimmäisenä mielessä, kun yöllä heräät, pääset jyvälle siitä, mikä omassa elämässä askarruttaa. 

Minulle se oli työ – heräsin yöllä ajattelemaan, etten tule selviämään seuraavasta päivästä tai aloin miettiä, kuinka voisin välttää menemästä töihin. Ja voin sanoa, että jos aamuyöllä neljän aikaan pelkäät tulevaa työpäivää – pelkäät sitä muuten todella paljon. Varmaan suurin osa teistä tietää, että yöllä kaikki tuntemukset voimistuvat ja etenkin kauhukokemukset ottavat kierroksia eksponentiaalisesti.

Stressiä ei tule koskaan hoitaa toisella stressillä. Työelämä ei häivy mielestä, jos työpäivän jälkeen alat maanisesti tehdä kotitöitä ja suoritat arkielämää. Eikä paskempikaan parisuhde katoa mielestä, vaikka liikut kuinka maanisesti kuntosalilla ja lenkkipolulla. Siirtämällä stressin toiseen kohteeseen, jää juurisyy elämän onnettomuudelle aina taustalle väijymään ratkaisemattomana. Periaatteessa taustalla on usein hyvä ajatus väsyttää keho niin, että se tippuu seisovilta jaloilta nukkumaan, mutta enemmän se toimii kuitenkin vain kehnona ensiapuna kuin pysyvästi korjaavana lääkkeenä. Kyky kuunnella itseä on ensimmäinen askel unettomuuden hoidossa.

 ****

Pahoittelut, että tekstistä tuli turhankin pitkä tällaiseksi blogivuodatukseksi, mutta on ollut tässä taas muutama yö aikaa valvoa, niin oli myös aikaa kirjoittaa….. Mitenkäs se sanonta suutarin lapsen kengistä menikään?

 

Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin. 

Kuinka suursodat syntyvät

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Pakko palata tässä julkisessa päiväkirjassa taas maailmanpolitiikan arkipäivään, koska globaalisti tapahtumia on käytännössä koko ajan. Lisäksi pienten yksittäisten tapahtumien sivuvirrat voivat merkitä jotain suurempaa - tai olla yhtä paljon merkkaamatta mitään. Tämän viikon ykkösuutiset tulevat - ylläripylläri - Yhdysvaltojen toimesta. Trump joukkoineen kaappasi Venezuelan presidentti Nicolás Maduron ja toimitti hänet Yhdysvaltoihin säilöön. Valta siirrettiin amerikkamyönteiselle ja ennen kaikkea maan öljyvaroista aiemmin vastanneelle Delcy Rodríguezille. 

Jo sinällään toisen itsenäisen maan johtajan syrjäyttäminen väkivalloin rikkoo luultavasti suurinta osaa kansainvälisistä laista. Tekoa suurempaa on suurvaltamalli, jota nyt aletaan noudattaa. Kansainvälisten sopimusten sijasta kuunnellaan enää vahvimpien lakeja, joissa isompi voi tehdä pienemmälle mitä huvittaa kenenkään estämättä. Lienee nyt jo turha sanoa, että Venezuelan tapauksessa (kuten Ukrainan, Palestiinan yms.) YK on ollut täysin hampaaton. Ihmettelen kansallisvaltioiden halukkuutta ylläpitää toimimatonta ja itsessään kohtuuttoman raskasta valtamekanismia, joka on hyödytön. Pelkästään Suomen jäsenmaksut YK:n suuntaan ovat yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa.

En ota kantaa, oliko Maduron syrjäyttäminen väärin tai oikein. Enkä usko, että Maduro edes oli syyllinen siihen, että Yhdysvallat lähti ristiretkelle Etelä-Amerikkaan. Suurempi syy olivat luultavasti Venezuelan käsittämättömän suuret öljyvarat sekä maan vasemmistolainen hallintoperinne. Venezuela, kuten Kuubakin, ovat kuuluneet vahvasti Venäjän etupiiriin Etelä-Amerikassa ja ovat siten Yhdysvalloille hankala pala purtavaksi. Kuubalta ovat talouskriisi sekä epävakaat poliittiset olot syöneet kaikki kulmahampaat, mutta Venezuelan tilanne on toinen. Nyt kun Venäjä on jäänyt melko yksin, alkavat epäsuositummatkin kaverit kelvata. Siirtämällä Venezuelan hallinnon omiin käsiin, eliminoi Yhdysvallat Venäjän uhkaa Etelä-Amerikassa kauemmas. Lisäksi se syö Venäjän uskottavuutta kumppanina myös muualla. Pala kerrallaan on Putinin diktatuurista tullut poliittinen hylkiö, jonka kanssa halutaan kaveerata vain rahasta.

Mitä tekee Kiina?

Yhdysvaltojen Venezuelan retki osoittaa, että tämän päivän - ja etenkin huomisen - maailmassa puhuvat aseet ja suora toimintavalta. Venezuelan jälkeen on kansainvälisen yhteisön kovin paha mennä sanomaan Kiinalle, ettei Taiwania saisi vallata. Ja veikkaan, että puhutaan enää viikoista, kun Kiina aloittaa oman operaationsa Kiinanmerellä. Uskon, että Kiinassa osataan lukea peliä ja valtausmanööverit tehdään pikaisesti Yhdysvaltojen aloittaman valloituskierroksen jälkeen. (Luojan kiitos olen näissä arvailuissani yleensä ollut enemmän väärässä kuin oikeassa...)

Taiwan on ollut Kiinalle kivi kengässä Maon ajoista lähtien. Kommunistisen vallankumouksen ja Maon voittaman sisällissodan jälkeen Tšiang Kai-šek joukkoineen pakeni silloiselle Formosalle ja julisti saaren itsenäiseksi Kiinasta. Asia jäi kaivamaan Mao Zedongia ja nyt hänen vankkumatonta faniaan Xi Jinpingiä. Kiina ei hyväksy Taiwanin itsenäisyyttä ja katsoo alueen kuuluvan samaan Kiinaan kuin kaiken muunkin lähipiirissään. Tripolaarisesti ajatellen Kiina pyrkii varmistamaan Aasian herruuden itsellään ja se tulee aiheuttamaan ongelmia alueen pienempien kansallisvaltioiden lisäksi myös Yhdysvalloille. 

Kansainvälisestä yhteisöstä puuttuvat tällä hetkellä kaikki tasapainottavat elementit. Yhteisiä sopimuksia kunnioitetaan tasan verran kuin se itselle sopii ja jos ei sovi, tehdään toisin. Niin teki Venäjä, niin tekee Yhdysvallat ja niin tulee tekemään myös Kiina. Vastavoimia estämään voimatoimia ei ole, kun ennen aseellisena käsikassarana tunnettu Yhdysvallat on ottanut toisenlaisen - muista erottautuvan - roolin. Kun kansainvälisen yhteisön aseellinen vastavoima on poissa käytöstä, ei mikään estä suurempia asemahteja tekemästä omia päätöksiä. Vika on siinä, että olemme nojanneet liikaa Yhdysvaltojen pysyvän aseineen niin sanottuna järjen äänenä. 

Trumpin puheet Grönlannista ovat perus-trumppailua vakavampia

Venezuelaa vaarallisempia Euroopalle ovat Trumpin puheet siitä, että Yhdysvallat aikoo vallata, ottaa tai ostaa Grönlannin itselleen. Yhdysvallat perustelee kantaansa kansallisella turvallisuudella. Mikäli Yhdysvallat ei saarta valtaa itselleen, tulee sinne heidän näkemyksensä mukaan joko Venäjän tai Kiinan tukikohtia. Eli Yhdysvallat alkaa rakentaa jo maailmankarttaa jonkinlaista suurempaa konfliktia varten. 

Toinen mitä Trump selvästi vaikuttaisi ajavan, on Yhdysvaltojen irrottamista Natosta sekä syvemmästä yhteistyöstä vanhan mantereen kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen on Eurooppa ja Yhdysvallat niputettu yhteen länsiliittoumaksi, jonka vastavoimana toimi ensin kommunistinen regiimi ja myöhemmin selkeästi Venäjä ja myöhemmin myös Kiina. Nyt tuo rakkaus on Trumpin mielestä lakastunut ja on aika siirtyä uusille urille. Yhdysvallat alkaa polkea latua yksin omaan suuntaansa vailla päämääriä estäviä kumppaneita. 

Tekemällä minkään peliliikkeen Grönlannin suhteen, on länsiliittouman sidos vaarassa purkautua lopullisesti. Eurooppa ja EU eivät voi antaa Grönlannin luisua pois Tanskan käsistä ihan vaan, koska Yhdysvallat sitä haluaa. Ja toisaalta taas eivät Euroopan valtiot oikein voi asettua Yhdysvaltoja vastaankaan.

Yhteenmuurattu länsiliittouma on maailmansotien jälkeen tarkoittanut pitkälti sitä, että Euroopan turva on amerikkalaisissa aseissa. Monille maille se on tarkoittanut sitä, että maan puolustus nojaa paljon Nato-joukkoihin ja oma aseellinen miehistö sekä kalusto ovat minimaalisen pieniä. Jos Suomen kokoisella maalla on Euroopan vahvin tykistö, se ei ole pelkästään Suomen vahvuutta, vaan yhtä paljon muiden heikkoutta. 

Luojan kiitos Suomi on pitänyt yllä puolustusvalmiuttaan yllä läpi kaikkien vuosikymmenten. Sen lisäksi meillä on osattu varautua Venäjän uhkaan jo vuosia ennen muita Euroopan maita. Kalustoa on päivitetty, lisätty sekä miehistön koulutuksesta on huolehdittu, vaikka uhka ei ole kirjoitettu kuin pääesikunnan mustaan kirjaan - ja sinnekin hailakalla musteella. Nyt tuo varautuminen tulee joka tapauksessa tarpeeseen - toivottavasti ei koskaan täyteen käyttöön. Ainoa ongelma on huoltovarmuuden maantieteellinen heikkous ja oman tuotannon kapeus.

Trump tuntuu noudattavan täysin uutta doktriinia, jossa se on kiinnostunut vain omista eduistaan ja aikoo ottaa, ostaa, vallata tai hankkia muilla keinoin kaiken, minkä haluaa. Ukrainassa sitä kiinnostavat luonnonvarat, Venezuelassa öljy ja Grönlannissa oma turvallisuus. Trump ei mielestään tarvitse Euroopalta mitään, mutta joutuu toimimaan maanosan turvatakuina ja etäpoliisina saamatta mitään vastineeksi. Koko toisen hallintokauden läpi Trump on kritisoinut muiden kuin Yhdysvaltojen maksujen pienuutta Natolle sekä heikkoa osallistumista USA:n ulkopuolelta. Trumpin näkemyksen mukaan muut Nato-maat ovat pelkkiä hangaround-jäseniä, kun Yhdysvallat joutuu kantamaan täyden vastuun.

Tässä jätetään kätevästi huomioimatta, että tuo samainen Nato elättää suurelta osin Yhdysvaltojen massiivista asetuotantoa ja laajeneva markkina tietää Yhdysvalloille lisää tuloja. Kun Yhdysvallat myi pelkästään viime vuonna noin kaksisataa F-35 hävittäjää, jonka hinta on 100 miljoonaa kappale, on kaupan arvo yksinään 20 miljardia (verrokkina koko Suomen valtion menoarvio on noin 90 miljardia). Ja hävittäjät ovat vain pieni osa katalogista.

Näin ne sodat ovat ennen alkaneet

Jos luetaan historiankirjoja - ja miksipä emme lukisi - huomataan, että suuremmat sodat ovat alkaneet syvistä talouskriiseistä, kansallisesta tyytymättömyydestä tai puhtaasta oman edun tavoittelusta. Sodilla on koetettu paikata sisäpoliittista epävarmuutta, vajentunutta valtionkassaa tai alueellisia erimielisyyksiä. Tällä hetkellä kaikki noista ovat jollain tapaa aktiivisia. 

Talouskriisi kyykyttää koko Eurooppaa ja erittäin vahva oikeistovirtaus nostaa päätään. Kansallisvaltiot alkavat varmistella omia rajojaan ja rajaavat ulkopuolisten pääsyä maahan. Eripura ei niinkään liity valtioiden välisiin kiistoihin, vaan maahanmuuttovirtoihin. Seurasin uudenvuoden aaton juhlinnasta kerättyjä videoita, joissa Saksassa ja Hollannissa mellakoitiin ihan huolella. Videoiden otsikoissa väitettiin mellakoitsijoiden olevan islamisteja. Eli vastustus eivät välttämättä kohdistukaan yleisesti maahanmuuttajiin, vaan pelkästään tietystä suunnasta tai oikeastaan uskontokunnasta tuleviin maahanmuuttajiin. Kun en asiaa  millään tapaa tunne, kommentoin vain noita otsikoita. Mutta meno oli kyllä rajua. Ilotulitusraketteja ammuttiin suoraan ihmisjoukkoihin, niillä ammuttiin pelastushenkilökuntaa ja toiminnan tuloksena ainakin Hollannissa paloi Vondelkerk kirkko. Ei ihan kevyttä kamaa noin juhlapäiväksi.

Yhdysvalloissa koko maa on sisäpoliittisesti jakautunut kahtia. On trumpistit ja muut. Sisäpoliittista epävakautta on kätevää korjata kiinnittämällä huomio muualle - vaikka Venezuelaan. Nimellisesti ollaan korjaamassa vuosia sitten käsiin levinnyttä huumeongelmaa, mutta oikeasti saadaan kansalaisten huomio muualle kotipesästä ja samalla rapautuvaa kannatusta voidaan kosiskella läpi syvien rivien. Jos Yhdysvaltojen huumeongelmaa halutaan ratkaista, olisi luonnollisin iskukohde jossain Venezuelaa lähempänä. Harmi vain, ettei Meksikolla ole samanlaisia öljyvaroja kuin Venezuelalla.

Ja samaa tekee Venäjä. Kun talous oli kuralla, lähdettiin Ukrainaan sitä paikkaamaan. Venäjän hyökkäyksen syynä ei ole ollut muu politiikka kuin talouspolitiikka. Putinin kleptokratia oli varastanut itse itsensä niin tyhjiin, että oli pakko etsiä uusi kohde. Ukraina oli sopivan lähellä ja sopivan rikas. Kohteen tiedustelu ja ennakkoarviot menivät pieleen ja lopputuloksena on satojatuhansia miehiä arkussa ja kriisi jolle ei onnellista loppua ole vieläkään näkyvissä. 

Niin paljon kuin tämä harmittaakin sanoa, niin Kiina on tämän tripolaarisen amentokratian (hulluinvallan) ainoa järkevästi ja loogisesti ajatteleva napa. Se pysyy taustalla kaikissa muissa konflikteissa kuin omissaan. Se ei valitse puoliaan, vaan tasapainottelee osapuolten välissä. Sillä on selkeästi oma agendansa, jota se valmistelee, mutta se odottaa oikeaa hetkeä iskeä. Tähän Kiinalla on myös varaa, koska sen talous ei vielä sakkaa yhtä rajusti kuin Yhdysvaltojen, Euroopan, Venäjästä puhumattakaan. Kiinalaisen sananlaskun mukaan "Kärsivällisyys on viisauden kumppani".

Olen sotatieteilijöiden kanssa samaa mieltä, että Euroopalla on todella kiire varustautua mahdollisesti laajentuviin kriiseihin. Puutetta on monien maiden osalta sekä materiaalissa että miehistössä. Laiminlyötyjä vuosikymmeniä ei kiritä muutamassa vuodessa, mutta työ on aloitettava. 

Ongelma on jo pelkästään puolustusteollisuudessa. Materiaalintuotanto on annettu muille kuin omille tehtaille ja suuri osa sotamateriaalista on tuontitavaraa. Jos kävisi niin, että tämä koko kriisi levähtää Euroopan laajuiseksi ja Yhdysvallat kieltäytyy tukemasta (tai on vaikka vastapuolena), ei meillä ole riittävästi omaa tuotantoa vastaamaan kysyntää. Keski-Eurooppa on talousalueena suuri ja sen resurssit ovat riittävät, joten se pystyy kirimään tuotantovajetta nopeammin. Mutta entäs Suomi? Me olemme edelleen ja tulemme olemaan täällä pohjolan perukoilla pitkien huoltomatkojen päässä. Kun kranaatit loppuvat, ei niitä enää Itämeren kautta tänne enää tuoda, jos tarkoitus on lennättää niitä itärajan taakse.

Kukaan järkevä, inhimillinen, ihminen ei halua sotaa. Mutta historian valossa ihmiskunta ajautuu syvempään kriisiin säännöllisin väliajoin ja hyvin usein hommat eskaloituvat sodiksi. Vaikka kriisiä ei tulisi tai nyt voimistuvat jännitteet laukeaisivat, on hyvä muistaa, että viisas varautuu ajoissa ja riittävästi. Kun virtaukset osoittavat, että Venäjä ei ole pyrkimässä rauhaisaan rinnakkaiseloon Euroopan kanssa ja Yhdysvallat koettaa kaikin keinoin vetäytyä aseellisen tukirangan roolistaan, ei meille raukoille muuta jää kuin pitää huolta itse itsestämme. 

Lukuhaaste-25 vuodelle 2026

 

Puolittaisena uuden vuoden lupauksena annoin ainakin itselleni valan, että aion tänä vuonna panostaa (ainakin viime vuotta) enemmän ihan fyysisten kirjojen kuluttamiseen. Kiireen ja laiskuuden takia kirjat ovat jääneet viime vuosina vähän taka-alalle. Ja fyysisen kirjan sijaan olen itsekin kuluttanut äänikirjoja, jotka täyttävät kyllä paikkansa jossain määrin kirjallisuuden kuluttamisessa, mutta eivät ihan pääse perinteisen paperikirjan tasolle. Äänikirjoja ei tähän haasteeseen sotketa sitten ollenkaan.

Ja koska olen mukavuudenhaluinen ja perusluonteeltani helppouteen pyrkivä, ovat kirjavalintani myös suhteellisen helppoja. Luen kyllä sujuvasti faktaa ja fiktiota sekaisin, mutta en nykyisin juurikaan pakota itseäni mukavuusalueeni takalaidoille. Tulee liikaakin luettua top-listojen kärkinimiä, tuttuja dekkaristeja tai sitten varmasti mielenkiintoisia elämänkertoja. 

Päätin siis rakentaa itselleni pienen lukuhaasteen vuodelle 2026. Kun Threadsiä lukee, huitelevat ihmisten vuoden lukuhaasteet jossain sadan ja kahdensadan kirjan välissä ja jopa yli. Minulle sellainen maraton-urakointi on aivan liikaa. Tuossa tahdissa oma kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen alkaisivat väkisin kärsiä ja lukemisestakin tulisi turhan pakotettua. 

Laskin, että jos annan kullekin kirjalle kaksi viikkoa aikaa, ehdin vuoden aikana lukea noin 25 kirjaa. Kaksi viikkoa on lisäksi pitkä aika lukea vähän laajempikin teos (tai sitten jos alla on lyhyt teos, voi siitä ylijääneen ajan käyttää pidempään tai vaikeampaan kirjaan). Ja totta kai tämä lukuhaaste tarkoittaa luettujen kirjojen minimimäärää, eikä suinkaan pistettä, minkä jälkeen lukemisen voi lopettaa. Tavoite on aktivoida ja kannustaa, eikä pelkästään pakkosuorittaa.

Oheisen pohdinnan tuloksena syntyi yllä nähtävä 5X5 bingoruudukko, johon on kerätty kirjat aihealueittain. Kirjat on jaettu suunnilleen 50/50 tieto- ja kaunokirjallisten teosten kesken, jotta siitä löytyisi kaikenlaista lukuintoa ruokkivaa materiaalia. 

Taulukon kirjat voi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä, eikä aikataulua ole muuten sidottu kuin, että homma on oltava tehtynä vuoden 2026 loppuun mennessä. Tähän vapaavalinnaisuuteen vaikuttaa myös se, että joillakin kirjoilla voi kirjastossa olla pitkätkin varausajat, jolloin niiden saaminen itselle luettavaksi on enemmänkin arpapeliä. 

Tässä haasteessa määrää olennaisempi asia on, että lukeminen säilyisi aktiivisena läpi vuoden sekä se, että lukeminen olisi mahdollisimman monipuolista. Odotan, että kun hieman pakotettuna luen myös mukavuusalueelta tulevia teoksia, ne antavat sopivia ahaa-elämyksiä löytää itselle uudet rajat mukavuudelle. Sen lisäksi pienet pelisäännöt pakottavat etsimään kirjoja eri tavalla kuin tähän saakka. 

Sivujen sisältä -blogi aktivoituu taas

Tämän lukuhaasteen myötä aktivoin taas useamman vuoden uinumassa olleen kirjablogini "Sivujen sisältä". Kirjoittelin blogia Ra(s)kaan keski-iän rinnalla jonkin aikaa, mutta sitten tämä omasta elämästä horiseminen vei voiton, eikä aika riittänyt kahden blogin ylläpitoon. Elämäntilanne oli toinen, tavoitteet olivat toisenlaiset ja into ylipäätään kirjalliseen tuotantoon oli toisenlaista. Nyt koetan suorittamisen sijaan tuottaa vain iloa.

Tällä kertaa otan vähän kevyemmän asenteen. Teen kirja-arvioita, ehdotuksia sekä muuta tähän kirjahaasteeseen liittyvää tuonne kirjablogin puolelle. Pidän Ra(s)kaan keski-iän edelleen omasta elämästä kertovana tarinapäiväkirjana.

Syynä tuohon kirjablogin ylläpitoon löytyy osin omasta kirjoitusharrastuksesta. Oman kirjoittamisen myötä kiinnostus kotimaiseen kirjallisuuteen ylipäätään on kasvanut ja mielelläni tarjoan oman ääneni kaltaisilleni kirjoittajille. Toivottavasti saisin blogille lukijoita lukijoiden lisäksi tyypeistä, jotka itse kirjoittavat. 

Lukuhaaste-25 pelisäännöt

1) Tavoitteena on lukea vuoden 2026 aikana yhteensä vähintään 25 kirjaa taulukon mukaisilta aihealueilta. Yksi kirja vastaa yhtä taulukon ruutua.

2) Tähän haasteeseen hyväksytään vain fyysinen, luettava, kirja tai e-kirja. Äänikirjaa ei haasteen suorittamisessa saa käyttää.

3) Teokset on luettava kokonaan alusta loppuun saakka. Puolittain luettu teos ei suoritukseksi kelpaa, ei vaikka vetoaisit teoksen arvioitua heikompaan tasoon tai elämää suurempaan kiireeseen.

4) Kirjat saa lukea vapaasti valittavassa järjestyksessä. Samaan ruutuun saa lukea kuinka monta kirjaa haluaa, mutta jokaisesta ruudusta pitää löytyä vähintään yksi teos.

5) Kukin kirja saa kuulua vain yhteen kategoriaan. Yhdellä kirjalla ei saa ruksia yhtä ruutua enempää, vaikka se osuisikin moneen eri kategoriaan.

6) Joissakin ruuduissa on tarkemmin määritelty ajanjakso (ilmestymisvuosi), jolta kirjan julkaisu on löydyttävä tai joku muu määritelmä (esim. palkintoehdokkuus). Nämä ovat kiveenhakattuja ja rangaistuksen uhalla noudatettavia asioita (vaikkeivat oikeasti olekaan).

7) Lukeminen ei ole vakava asia, eikä tämä haastekaan saa olla sellaista. Teoksia saa sopivasti taivutella sopimaan kategorioihin, jos muuten sopivaa teosta ei löydy.

8) Tästä haasteesta, kirjoista sekä lukemisesta on sopivaa, jopa suotavaa, keskustella somessa, ystävien kesken tai vaikka työpaikan kahvipöydässä.

9) Annan omia vinkkejä kuhunkin kategoriaan, mutta ne ovat vain yhden keittiösosiologin mielipiteitä, joita ei tarvitse sen enempää noteerata.

10) Ilmoittaudu mukaan haasteeseen ja ota kaveri mukaan!

Tällaisia kirjoja on tarkoitus lukea - tarkennukset kategorioittain:

Kotimaisen esikoiskirjailijan teos. Tähän kelpuutetaan vuosien 2025-2026 aikana julkaistut esikoiskirjat. Teoksen laadulla ei sinällään ole merkitystä - julkaisuvuosi sekä se, että kirja on kirjoittajan ensimmäinen, merkitsevät. Tässä tuetaan kotimaista esikoiskirjallisuutta - jos voitte, niin ostakaa tuo teos omaksi, niin tuette samalla jonkun kirjoittajan harrastusta - ja unelmaa.

Teos vieraalta mantereelta: Turhan usein tulee valittua teokset Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta. Sieltä tulee toki suurin osa tuotannosta, mutta myös arvomaailma on meille helpommin ymmärrettävää. Tähän ruutuun haetaan kirjaa, joka on kotoisin Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta (ja okei - myös Australia käy). Ajatuksena on, että kirjan kautta on hyvä tutustua hiemaan itselle vieraampaan arvomaailmaan ja kirjoitustyyliin. 

Back to teens - nuorten kirja, josta lukeminen alkoi: Mikä sinulle oli se kirja, joka sytytti kipinän lukemiseen? Nyt on aika palata etsimään Viisikoita, Tarzaneita, Kolmea etsivää tai vaikka Tiina-kirjoja. Miltä nuo kirjat tuntuvat aikuisena ja vieläkö pääset siihen fiilikseen, kun lukeminen vei mennessään?

Tiedekirja: Joskus tekee hyvää sivistää itseään. Lue kirja, joka on puhdasta faktaa ja joka kertoo jostain vakavammasta. Aihealue voi olla historiaa, biologiaa, maantiedettä tai vaikka sosiologiaa. Poistu hetkeksi kaunokirjallisuudesta ja lue vähän karumpaa faktaa. 

Kulttuurielämänkerta: Tähän kuuluvat näyttelijät, ohjaajat, käsikirjoittajat tai vaikka kirjailijat. Kenen eletty elämä kiinnostaa niin, että haluat lukea hänen koko tarinansa? 

Kirjallisuuden kiistaton klassikko: Yhdelle se on Bukowski, toiselle Dostojevski. Lue kirja, joka on kestänyt aikaa ja jonka tietää sinun ja äitisi lisäksi myös naapurin Pena. Lue kirja, jonka "jokainen tietää". Jos puistattaa, hylkää venäläiset klassikot ja valitse vaikka Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie - on se klassikko sekin.

Historiallinen romaani: Kahlaa läpi kaunokirjallinen teos, joka on jollain tapaa sidottu historiaan ja sen tapahtumiin. Minulle tämä tarkoittaa Ken Folletia, Jukka M. Heikkilää, Conn Igguldenia, Leon Urisia tai Anthony Beevoria. Tärkeintä on kirjan historiallinen konteksti ja jonkinlainen sidos oikeasti elettyyn elämään. Nämä tuppaavat yleensä olemaan sellaisia tiiliskiven paksuisia, joten varaa aikaa hieman enemmän.

True crime -kirja: Onko se Immu vai Nacci? Olipa kuka tahansa, mutta tässä kirjassa pitää haista kongitarinat ja maistua huumekaupasta istuttu kakku. True crime on tietokirjallisuuden uusimpia muotivirtauksia ja tähän sopivia ehdokkaita pitäisi löytyä helposti. Tämähän on siitä hauska kategoria, että kirjoittajat edustavat lain molempaa puolta, rosvoa tai poliisia.

Poliitikko-elämänkerta: Jos edellisessä istuttiin linnassa, niin tavallaan tuomio se on tämäkin. Päähenkilö saa olla kotimainen tai ulkomainen, mutta meriitit on oltava haettu joltain politiikan foorumilta. Kukaan ei kiellä lukemasta Caesarista tai Kaarle Suuresta, mutta voi se olla Ben Zyskowiczkin.

Dekkari-klassikko: Dekkarit ovat ylipäätään todella kova kategoria, jossa suomalaiset kirjailijat kunnostautuvat nykyisin kovalla tasolla. Meillä on nippu niin kovia kirjoittajia, että Keski-Euroopassa tunnetaan genre Nordic noir. Mutta nyt ei mennä siihen. Tällä kertaa pitäisi kirjan olla klassikko-ainesta. Arsene Lupin, Sherlock Holmes, Maigret....no Vareskin passaa. Klassikon status on aina hieman häilyvä käsite.

Urheilu-elämänkerta: Yksi henkilökohtaisista suosikeistani. Miksi joku urheilija nousee huipulle, kun sata muuta ei pääse edes ykkösdivariin. Urheilijoiden elämä on kiinnostanut aina ja siihen tarjokkaita kirjoitetaan joka vuosi enemmän. Ajan henki on se, että ensimmäiset elämänkerrat kirjoitetaan jo kolmekymppisenä, kun ura on kesken ja sen jälkeen tekstejä tarkennellaan sitä mukaa, kun ura joko etenee tai tuhoutuu. Älä anna lajin olla este - ja jos olet rohkea, etsit päähenkilön lajista, jota et edes ymmärrä.

Eepos:  Eepos on käsitteenä vähän hankala. Tässä tapauksessa se on kansantarustoon kuuluva, runollinen kokonaisuus, joka pitää sisällään sankareita ja taistelua hyvän ja pahan välillä. Tunnetuimpia eepoksia lienevät Ilias ja Odysseia, Gilgames tai suomalaisten oma Kalevala. Minusta taas eepoksen tunnusmerkin täyttää vaikka Vänrikki Stoolin tarinat. Hyvä listaus eepoksiksi kelpaavista löytyy wikipediasta

Nordic noir -dekkari: No okei - tunnustan.... Keksin tämän kategorian, että pääsen lukemaan Satu Rämön Tinnan ja kirjoittamaan siitä blogiin. Mutta onhan tämä käsitteenä huikea. Synkkää, murhamaista dekkaripeltoa, jotka kynnetään Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Niin laadukasta tekstiä, että sille on annettu oma alakategoria. Kyse on siis pohjoismaisista dekkareista, joissa selvitetään hieman erikoisia, makaabereja ja synkkiä rikoksia. Tästä ei pelkällä murhalla selviä. 

Tämän haluan lukea uudestaan: Tee kunniakas paluu kirjalliseen historiaasi. Ota käteen kirja, joka on jäänyt mieleen. Lue uudestaan ja mieti, miksi se teki vaikutuksen silloin ensimmäisellä kerralla? Ja mitä uutta löydät kertaalleen kalutusta romaanista? Tähän minulla on ehdokkaita koko kirjahyllyn täydeltä.

Romantiikka- / Spicy-romaani: Tämä on minulle hieman oudompi genre, mutta samalla kategoria, joka on kasvattanut suosiotaan viime aikoina. Ymmärtääkseni kotimaisia tekijöitä on toistaiseksi vähemmän ja painopiste on enemmän käännöspuolella. Suoraan en tähän montaa ehdokasta osaa vielä antaa, mutta kunhan ruutu tulee ajankohtaiseksi, niin lupaan syventyä tähänkin.

Kotimainen dekkari: Valikoima on valtava ja taso on kova, mutta pliis lukekaa tuoreempien, eikä ehkä niin tunnettujen tekijöiden dekkareita. Tämä on yksi eniten kasvavista kirjagenreistä. Laaja tarjonta nostaa tasoa ja antaa mahdollisuuden valita oman maun mukaisia kirjoja. Ehdottomasti yksi niistä kategorioista, joita itse odotan. 

Self help kirja: Tämäkin on genre, joka kasvaa ja kehittyy. Tarjontaa tulee joka puolelta maailmaa ja apua löytää melkein mihin tahansa sitä tarvitsee. Ajatuksena minulla on etsiä kirja, joka opettaa ajattelemaan asioista uudella tavalla, antaa henkiseen hyvinvointiin avaimia tai valaisee jonkun vieraamman kulttuurin ajatusmalleja. Ensimmäisenä mieleen tulee japanilaisten ikigai -teokset tai omasta kirjahyllystä löytyvä David Gogginsin "Läpi harmaan kiven", jota en ole saanut vielä ensimmäiseen puoleen vuoteen aloitettua.

Finlandia-ehdokas: Pidetään tämä kategoriassa sen verran tuoreena, että lokeroon kelpuutetaan Finlandia-ehdokkaat tältä vuosikymmeneltä. Lista ehdokkaista (ja voittajista) löytyy täältä

Muusikko-elämänkerta: Tämä kategoria on täyttä rockia....tai iskelmää...tai melkein mitä tahansa musiikiksi laskettavaa. Olipa soittaja kitaristi tai laulaja, niin joukkoon kelpuutetaan kuka tahansa leipänsä musiikilla tienannut. Omia suosikkeja ovat 1970- ja 80-lukujen rock-jumalat, joista onneksi julkaistaan joka vuosi jotain uutta.

Sotakirja: Jokainen on lukenut jonkun Lehväslaihon tai MacLeanin. Sotakirjat ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen etenkin isänpäivien vakiotarjontaa. Tähän voidaan kelpuuttaa joko sotaromaani tai sodasta kertova tietokirja - kunhan kranaatit räjähtää, konekiväärit laulaa ja veri lentää. 

Runoteos: Jos oli spicy-kirjallisuus outoa, niin ei ole kovin tuttua kotimainen runouskaan. Mutta tulta päin, sanoi palomies. Eli mielelläni tartun kotimaiseen runouteen ja saattelen itseni säkeiden siivin kohti uutta. Tässä ei runouden julkaisuvuodella ole merkitystä, vaan pelkästään sillä, että kirja on runoja täysi. 

Huumorikirja: Ennen oli Paasilinna, nyt on Vuorinen. Huumori on mainettaan herkempi laji, josta julkaistaan suhteellisen vähän kirjallisuutta. Minä olen kyllä Vuoriseni lukenut ja huutonauranut milloin missäkin epäsopivassa paikassa. Juha Vuorisen lisäksi annan vahvan suosituksen Haminalaisen Jari Nenosen kirjoille. Niiden löytämiselle varmin paikka on kirjaston huumoriosasto.

Julkkiselämänkerta: Tämän päivän yksi kohisten kasvavista kirjatrendeistä on julkkiksista julkaistavat elämänkerrat. Julkkis on ihminen, joka on tunnettu ei mistään ja joka on elämässään saavuttanut statuksen, jossa hänet tunnetaan siitä, että hänet tunnetaan. Nämä kirjat kirjoitetaan silloin, kun päähenkilö on kolmenkymmenen korvilla ja saavuttanut kaiken, minkä reality tv-show:ssa pystyy. On kierretty BB:t, TIS:t; Farmit sekä parit seikkailusarjat. Ja kun uusia sarjoja ei enää kehitetä, tai naama on liian kulunut, on aika kirjoittaa elämänkerta. Keneen sinä haluat tutustua, Nikoon, Samiin, Saraan tai Anneen? Minusta tämä on valitettavan halpa kategoria, joka perustuu puhtaasti kustantajan rahastamiseen, mutta ansaitsee paikkansa tässä haasteessa siinä missä muutkin.

Antikvariaattilöytö: Tämä oli minusta mielenkiintoinen keksintö. Eli ajatuksena on hankkia kirja joko kirpparilta tai antikvariaatista. Se tarkoittaa, että kirja voi olla mitä tahansa, kunhan se on käytettynä hankittu. Tämä olkoon yllätys lukijalle itsellekin, millaiseen kirjaan etsintä päätyy. Kirjakaupan ale-kori ei tähän käy ja lisäpisteitä saa, jos löytää kirjan, jossa on edellisen omistajan omistuskirjoitus.

Myyntimenestys 2000-luvulta: Viimeisessä kohdassa mennään helppoa tietä. Kahlaa läpi tämän vuosituhannen myyntilistat ja valitse sieltä jotain sellaista, mitä muutkin ovat ostaneet. Valitse se suosituin tai vaikka seuraava, mutta ota kerrankin kirja, joka on itsestäänselvästi myyntimenestys. 

Ja näillä eväillä pitäisi haaste saada suoritettua. Tervetuloa mukaan ihan jokaiselle. Toivottavasti luvassa on antoisia lukuhetkiä ja sen lisäksi mielellään keskustelua kirjoista, vinkkejä eteenpäin ja ennene kaikkea uusia löytöjä. Kirjat ovat loputon maailma, mutta joskus itseään pitää potkia tutkimaan myös niitä teoksia, jotka helposti jäävät testaamatta.

Sivujen sisältä -blogin löydät täältä

Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025

 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 

Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:

"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:

"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:

"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:

"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:

"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:

"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:

"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:

Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:

Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:

Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:

Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.

Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!