Puoli vuotta pyörän selässä

 

Osa autokatoksessa muutettiin pyörävarastoksi
 Maali puuttuu vielä tässä vaiheessa.

Syksyn puoliväli on jo ohitettu ja samalla tuli täyteen puoli vuotta, kun siirryin työmatkoissa, ja muissa lyhyissä matkoissa, käyttämään polkupyörää. Muutokseen oli sekä vetäviä että työntäviä tekijöitä. Vetävissä tekijöissä oli bensan hinnan nousu, auton kulujen kasvaminen sekä ympäristösyyt. Lisäksi perheen kahden auton toimintamalli oli tullut tiensä päähän ja halusin eroon toisesta autosta (siis kirjaimellisesti eroon kyseisestä yksilöstä!).

Työntäviä tekijöitä oli lyhytautoilun turhuus, työmatkojen tekemisen helppous pyörällä sekä puhdas uteliaisuus sitä kohtaan, miten paljon lommoja sieluni saa, jos en aamuisin pääse lämmitettyyn autoon, vaan hyppään pyörän selkään ja haukkaan työmatkallisen raitista ilmaa. Ja totuuden nimessä työmatkani on niin lyhyt, että on suorsataan häpeällistä huristaa sitä autolla.

Mini from hell

Perheessä on ollut kaksi autoa aika lailla niin pitkään kuin muistan. Kakkosauton virkaa on toimittanut yleensä joku muutaman satasen ropponen, joka kuljettaa juuri ja juuri töihin ja yleensä takaisin. Kerran jo luovuimme kakkosautosta, mutta toinen auto ui autokatokseen vähän kuin varkain perintöhommien kautta. Ja sen jälkeen sitten viimeiset kaksitoista vuotta on pihassa rahaa kahmalokaupalla rouskutellut kaksi bensahepoa.

Mitta kakkosautoon tuli täyteen viimeisen yksilön takia. Hankkimani Mini osoittautui autoksi suoraan helvetin porttien sisäpuolelta, siitä autokauppiaiden osaston näyttelytilasta. Vielä minuakin enemmän Minia rakastivat ne kaikki korjaamot, joiden luona se kävi ensiavussa. Jokainen kerta oli toistaan kalliimpi ja lopulta aloin itsekin uskoa korjaamojen mantraa, että Minit ovat ranskalais-brittiläisiä sekasikiöitä, joita ei autoiksi saisi nimittää missään sivistyksen piirissä. Minin mainos-slogan saisi mieluiten olla "Ihana ajaa, helvetti omistaa".

Pahinta asiassa oli juuri se, että rakastin ajamista sillä autolla. Pienen ja miedosti pippurisen Minin ajo-ominaisuudet olivat täysin omaa luokkaansa. Se oli tien päällä mahtava, korjaamolla kuitenkin parhaimmillaan. Mini oli unelma, joka kuoli moottorin vikavalon loisteeseen.

Kyllästyin tuhansien eurojen korjaamolaskuihin, joiden lopputulos oli löytää lisää korjattavaa. Lopputulosta korjaamokierteeseen ei ollut näkyvissä ja viimeisin korjaamo totesi, että hän saa auton kuntoon, mutta hänkään ei saa sitä pysymään kunnossa. Päätin luovuttaa.

Sähköpyöräilyn ihanuus

Kakkosauto vaihtui sähköpyörään. Ennen omaa sähkö-Helkamaa en ollut ajanut moisella laitoksella metriäkään. Enkä ollut mikään suuri sähkövempeleiden fani muutenkaan. Mutta sähköavusteisella pyörällä ajaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli pyöräilyä ilman hankaluuksia. Ei enää vastatuuleen puskemista tai ylämäessä hikoilua. Maastonmuodoista huolimatta meno oli tasaisen vauhdikasta. Kuskin väsymistä voi aina kompensoida lisäämällä moottorin avustusta. 

Sähköisen apuvoiman lisäksi rakastuin pyörän ergonomiaan. Sähkikseksi ristitty pyörä osui käteen kuin valettu - ja mikä parasta, sama runko sopii molemmilla pyörällä ajavalle. Pyörän valintakriteerinä oli se, että se on matalarunkoinen, sopiva kahdelle eri mittaiselle kuskille ja kestävää, helposti huollettavaa merkkiä.

Lyhyen googlettelun jälkeen päätimme mennä vaimon kanssa kaksissa ihmisin paikalliseen pyöräliikkeeseen, jonka tiesimme olevan palvelultaan priimaa ja hinnoiltaan kohtuullista tasoa. Sieltä meille saatiin nopeasti sopiva ajokki - seitsemänvaihteinen Helkama CE-7. Kotimaiseen merkkiin on helppo luottaa ja valintaa helpotti, että pyörän voi huoletta huollattaa samassa liikkeessä, josta sen ostimme. Paikalliseen palveluun on turvallista luottaa.

Sähköpyöräilyssä muuttuu myös pyörän huoltotarve. Kun perinteiselle pyörällä on pääasiassa riittänyt "ketjuihin rasvaa ja renkaisiin ilmaa kerran keväällä" -tyyppiset huollot, vaatii sähköpyörä vähän enemmän. Kuluvia osia on tavallista pyörää runsaammin ja pyörää on huollettava kuin autoakin, että toivottava toimintakyky säilyy. 

Autoon verrattuna huollot ovat vain aika paljon halvempia. Laskun loppusummasta putoaa helposti yksi numero alusta.

Sähköpyöräilyn kamaluus

Toisesta autosta luopuminen ei suinkaan johtanut siihen, että toinen ajaa autoa ja toinen pyörää - niin kuin luulin. Se johti siihen, että molemmat meistä ajaa pyörää ja auto seisoo arkisin pääasiassa kotipihassa. Kun makuun tottuu, maistuu pyöräily makealle. Enää ei edes huvita hypätä autonrattiin aamulla, kun on töihinlähdön aika. No totta kai se nyt naurattaa, kun on sulaa ja lämpötila niukasta plussan puolella. Odotan innolla, miten työmatkat sujuvat, kun näyttämölle saapuu kuningas talvi.

Talveen on varauduttu. Pyörissä on odottamassa nastarenkaat. Vaatetusta on koetettu miettiä myös talvipyöräilyn kannalta. Ja minä olen varautunut muutenkin kävelemään pakkaskelien aikana töihin. Nykyisin töissä tai oikeastaan töihin on harvoin niin kiire, ettenkö kävellen ehtisi. 

Lisäksi muutimme osan autokatoksesta pyörävarastoksi. Jo kesällä totesimme yhdessä, etteivät nykyiset autot oikein survomatta mahdu katokseen, joten koko katos on sinällään tarpeeton. Mutta molemmissa heräsi ajatus, että jos osan katoksesta tekisikin pyörävarastoksi. Silloin pyörät pysyvät kuivana ja ennen kaikkea turvassa kotipihassa. Jos pyöräilyssä ylipäätään joku asia vituttaa, niin se on pyörävarkaat. Lappeenrannastakin kuulostaa häviävän pyörä poikineen joka päivä. Pyöriä varastetaan ilkivallan tai huumerahojen takia. Pyöriä varastetaan, koska niiden varastaminen on suht vaaratonta. Poliisia varkaat eivät kiinnosta, eikä varkauksista saadut tuomiotkaan pelota oikeita rikollisia, tai edes niitä varkaaksi yleisimmin osoittautuvia säälittäviä narkkeja. Omistajalle useamman tuhannen euron pyörän menetys on isompi tappio kuin rosvon saamat sakot. 

Toivoisin kaupunkiin kunnollista vartioitua pyöräparkkia. Sellaisesta olisin jopa valmis maksamaan kohtuullista pysäköintimaksua - jos tietäisin pyörän varmasti pysyvän tallessa. Paikkoja tällaiseen luulisi löytyvän, samoin kuin kysyntää. Viime vuosien pyöräilybuumi on kasvattanut sähköpyöräilyn suosiota ja iso osa pyöristä on melko kalliita yksilöitä, joista omistajat haluavat pitää huolta ja vältellä varkaita. 

On luultavaa, että pyörien kehityksessä mennään samaa rataa kuin autojen. Tulevien sukupolvien sähköpyöriin suunnitellaan ajonestolaitteet, jotka tekevät pyöristä varkaille hyödyttömiä. Sillä tavoin loppui pari vuosikymmentä sitten myös iso osa autovarkauksista. Toinen mahdollinen muutos olisi pyöriin suoraan sisäänrakennettu paikannus, jolloin pyörät löytyvät nopeasti. 

Totta kai enemmän vielä kaipaisin, että pyörävarkaudet saataisiin kuriin rangaistusten kautta. Suoraan sanottuna minulle on se ja sama, kuka varkaita rankaisee ja miten - jos asia ei valtiovaltaa jaksa kiinnostaa.

Yks, kaks, ei autoa

Kakkosautosta luopuminen ei tuottanut mitään tuskaa. Kummankaan perheen aikuisen arjessa ei tapahtunut mitään järisyttävää muutosta tai kurjistumista. Päinvastoin arkiliikunnan määrä on lisääntynyt kummallakin, koska se perheen viimeinenkin auto jää yleensä pihaan. Auton kilometrimäärä tulee tänä vuonna olemaan ennätyksellisen pieni, koska arkiajojen lisäksi muitakin reissuja on tehty vähemmän kuin koskaan ennen. Se on valitettavasti merkki kulutuksen pienentymisestä. Siitä samasta asiasta, josta koko Suomi tulee kärsimään.

Kalliit polttoaineet, kallistuva elämä ja hupirahojen hiipuminen näkyy juuri näin. Ihmiset eivät lopeta elämistä, mutta kulutukseen menevää siivua kavennetaan. Lomareissut jäävät lyhyemmiksi tai loppuvat kokonaan. Ulkona syöminen vähenee ja jokaista pakkokulutuksesta yli jäävää euroa säästellään mahdollisimman pitkälle. Edes sitä rahaa, jonka voisi kuluttaa, ei heitetä menemään, vaan kuluttajista tulee ylivarovaisia. Syntyy kierre, jossa raha ei enää liiku. Ja yhteiskunnan rattaat lakkaavat pyörimästä.

Tämä on myös miina, johon oikeisto on nyt ajanut. Liikaa säästämällä on totta kai saatu valtion menoja karsittua, mutta samalla on pysäytetty kulutuspyörä, jota palveluyhteiskunta kipeästi tarvitsee. Tämän päivän Suomi ei toimi, jos kulutukseen ei jää rahaa. Raha luo rahaa ja kulutus luo lisää tuloja, joista kertyy lisää veroja yhteiskunnan rattaiden voiteluun. 

Voisimmeko luopua myös toisesta autosta? Toimisiko keskiluokkainen, keski-ikäinen talous kokonaan ilman autoa? Suoraan sanottuna ei kiinnosta testata. Varmaan pienillä säädöillä homma toimisi, mutta mieluummin pidän kiinni yhdestä nelipyöräisestä bensarosvosta.

Minulle auto edustaa vapautta ja jotain sellaista, jota minulla ei aina ole ollut. Auto on joskus mahdollistanut reissaamisen, vaellusmatkat, tutustumiset eri kaupunkeihin ja spontaanit ajelut milloin missäkin. Pidän ajatuksesta, että pihassa on auto, jolla voin huristaa jonnekin, mihin bussit eivät kulje. Siitä vapaudesta en ole valmis luopumaan. Summa summarum - olen laiska, mukavuudenhaluinen keski-ikäinen ja pidän siitä. 

PS. Siitä pyörävarastosta vielä - minä en sitä rakentanut. Hierovan sosiologin käsillä ei pystytetä muuta kuin tällaisia joutavanpäiväisiä blogeja. Varaston kasasi blogissa ennenkin seikkaillut legenda nimeltä lankomies. Niissä käsissä syntyi nopeasti laatujälkeä, jota kelpaa esitellä!

Yhdysvaltain kapitalismi on värisokea

Pitkään sai tekoälyä maanitella tekemään uutta yhteistyötä kuvastavaa maisemaa, mutta onnistuin

 

Kuinka moni muistaa vielä valtion nimeltä Irak? Kun maa soti 1980-luvulla naapuriaan Irania vastaan, tuli Irakilaisten käsissä oleva aseistus pääosin Yhdysvalloista. Yhdysvallat antoi aseellista, rahallista ja poliittista tukea kahden muslimimaan välisessä sodassa omien sanojensa mukaan ideologisista syistä (koska Neuvostoliitto tuki vastapuolta). Vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa on muuttunut vain vähän. Edelleen Iran on Yhdysvaltojen lihassa oleva piikki, jotka presidentti Trump lähti poistamaan Hormuzinsalmelle. Lopputulos oli öljyn maailmanmarkkinahintojen pomppaaminen uusiin korkeuksiin.

Otin Irakin esimerkiksi sen vuoksi, että loppujen lopuksi Yhdysvaltojen takki kääntyi sen suhteen myöhemmin ja presidentti Bush aloitti vuonna 2003 "Irakin vapauttamiseen" tähtäävän sodan, jossa maa miehitettiin, diktaattori Hussein eliminoitiin ja maa jäi Yhdysvaltojen valvontaan aina vuoteen 2011 saakka. Sitten loppuivat rahat ja kiinnostus ja joukot vedettiin pois.

Entäpä sitten Afganistan. Kun Neuvostoliitto kävi koki oman sotilaallisen nöyryytyksensä Afganistanissa, löytyi vastapuolen käsistä taas tuttuja M-16 rynnäkkökiväärejä. Yhdysvallat rahoitti Afganistanin kapinallisia yhteensä jopa kolmella miljardilla dollarilla vuosittaisten rahoituserien ollessa 700 000 ja 30 miljoonan dollarin välissä. Jenkkiaseistuksella sotaa tasoitettiin sen verran, että lopulta Neuvostoliitto vetäytyi koko Afganistanin operaatiosta nenä verta vuotaen vuonna 1989.

Sen jälkeen Afganistanin sai sortaa siviiliväestöä ja etenkin naisia kaikessa rauhassa, kunnes sinne hyökkäsi vanha liittolainen Yhdysvallat. Takki kääntyi vanhaa kaveria vastaan WTC-iskujen jälkimainingeissa. Al-Qaidaa ja muita terroristeja lähdettiin kaivamaan vuoristosolista isolla massalla. Amerikkalaiset koettivat lopulta viedä pakkodemokratiaa Afganistaniin lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ja totesivat homman toivottamaksi, samoin kuin aiemmin Neuvostoliitto, vuonna 2021. Sen jälkeen Afganistanin hallinto on luisunut taas ääri-islamististen Talebanien käsiin.

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat siitä, kuinka värisokeaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen tuki lopulta on. Kun virtaukset vaihtuvat ja politiikka heilahtaa väärään suuntaan, voi ystävästä tulla hetkessä vihollinen. Kapitalismi ei tunne aate- tai maarajoja. Sen ainoa väri on dollarin vihreä.

Ja tässä pitkän alustuksen jälkeen päästään kirjoituksen pihviin.

Piraatti-dieseliä Yhdysvaltain markkinoille

Yhdysvaltojen sota Hormuzinsalmella sai raakaöljyn hinnan nousemaan nuoren sulhasen viisarin lailla ylöspäin. Kun maailmanmarkkinahinta nousee, se vaikuttaa pumppuhintaan välittömästi. Se tekee sitä yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suomessa asia aiheuttaa narinaa ja kohonneita kulmakarvoja ja Yhdysvalloissa taas sisäpoliittista epävakautta. 

Jos armeija marssii vatsallaan, niin Yhdysvallat porskuttaa Dieselillä. Lähes kymmenen miljoonan neliökilometrin alalla kulkee valtavasti tavaraa ja tavara kulkee pitkälti dieselin avulla. Nousevat polttonesteiden hinnat nostavat kuluttajahintoja muidenkin tavaroiden osalta kuin kaiken tankkiin laskettavan nesteen. Nousevat kuluttajahinnat kiihdyttävät inflaatiota ja se taas ei tee Trumpin kannatukselle hyvää. 

Turvatakseen oman sisämarkkinan poliittista rauhaa (ja pitääkseen kiinni edes jostain kannatuksen rippeistä), oli Trumpin pakko tehdä jotain. Jopa Donald Suuri pelkää sitä, että omat koirat alkavat lopulta purra, jos ruoka kallistuu turhan paljon.

Maallikon mielestä helpointa olisi varmaan ollut lopettaa sota Iranissa ja palauttaa yksi öljyntuottajakolkka ennalleen. Se olisi luonut koko öljymarkkinaan vakautta ja samalla tasannut hintoja niin täällä pohjolassa kuin Yhdysvalloissa. Moisesta ihmeteosta olisivat Trumpia kiittäneet ainakin kaikki kotimaiset öljylämmittäjät. Näin lämmityskauden edessä kohoava lämmitysöljyn hinta kauhistuttaa.

Mutta totta kai on olemassa myös luova ja vain Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu, jossa muu maailma maksaa edelleen öljystä kovaa hintaa ja Yhdysvaltojen markkinahinta tasautuu. Ja juuri tällaisen porsaanreiän tuo presidentiksi itseään tituleeraava por...vari löysi.

Yhdysvallat päätti nimittäin ostaa Venäjältä 300 000 tonnia dieseliä ja poistaa samalla tilapäisesti pakotteet koskien kaikkia Venäjän öljy-yhtiöitä. Tämä kolmensadan tuhannen tonnin (=350 miljonaa litraa) erä on vasta ensimmäinen, jonka Yhdysvallat ostaa Venäjältä. Marraskuussa Venäjä toimittaa jenkeille 500 000 tonnia ja myöhemmin vielä miljoona tonnia dieseliä. Tuollaisella määrällä voidellaan jenkkirattaita jo kummasti.

Samalla selvisi, miksi Yhdysvallat kielsi aiemmin Ukrainaa iskemästä Venäjän öljyjalostamoihin. Siellähän olisi palanut Trumpin oma ketunhäntä, joka hänen kainalossaan oli jo silloin piilossa. Eli turvaamalla jalostamojen toiminnan, turvasi Trump oman sisämarkkinansa dieselin virtaamisen. Well played Donald, well played!

Ukrainan talvesta tulee entistä kylmempi

Mitä tekee Ukraina tämän päätöksen jälkeen? Luultavasti ei mitään. Yhdysvallat on edelleen sen suurin aseellinen ja rahallinen tukija, joten sitä ruokkivaa kättä ei kannata purra. Hyvin luultavaa on sekin, että Ukraina ei voi jatkaa edes öljyjalostamojen pommituksia, koska ne ovat nyt setä-Donaldin erityissuojeluksessa. 

Yhdysvaltojen ratkaisu voi olla koko Ukrainan sodalle todelle tuhoisaa. Edessä on sodan viides talvi ja joka talvi Venäjä on pyrkinyt tuhoamaan Ukrainan infrastruktuuria ja tappamaan siviilit kylmään ja nälkään. Tämä talvi tuskin tulee olemaan poikkeus. Mitä huonommin armeijan toiminta sujuu, sitä kovempi on paine iskeä raukkamaisesti siviilien joukkoon.

Totta kai Ukrainan - ja samalla koko Euroopan - pelko on, että Trumpin tuki Ukrainalle loppuu tai vähenee merkittävästi. Se antaisi Venäjälle valttikortin, jota se kipeästi tarvitsee. Sotaonni ei ole tähän saakka ollut myötä ja koko sodan kulku on Venäjän osalta ollut yhtä tragikomediaa. Kun taidot ei riitä, eikä osaaminen kasva, on menty voimalla. Lopputulos on miljoona plus kaatunutta, kadonnutta, haavoittunutta ja muuta. Suomeksi sanottuna tuon kokoluokan sotakone on vetänyt kuin hifki liigassa.

Yhdysvaltojen moraali Trumpin kaudella on mennyt viemäristä alas kuin löysä uloste. Niin kuin alussa totesin, on takin kääntäminen tuttua jenkkitaktiikkaa, mutta nyt alitetaan siinäkin kaikki rajat. Trumpille ei mikään tunnu olevan pyhää, jos se palvelee hänen omia etujaan. Trumpin tekeminen tuntuisi maallikon silmin tähtäävän puhtaasti siihen, että hän pysyy vallassa idolinsa Putinin tavoin. Odotan "innolla", miten Yhdysvaltain mallidemokratiaa pystytään vielä manipuloimaan niin, että valtaan saadaan sinnekin ihan ikioma tsaari, onko se sitten nimeltään Donald Julma, Donald Suuri vai pelkästään Donald I. Vai onko jopa niin, että entisestä mannertenvälisestä punaisesta puhelimesta on tullut pelkkä tulenjohtopuhelin, jolla Yhdysvaltoja käskytetään Moskovasta käsin. 

Euroopan vastuu kasvaa taas

Ukrainan sodan tukeminen voi pudota EU:n syliin nopeammin kuin uskommekaan. Yhdysvaltojen ja Venäjän diesel-diplomatia voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että Yhdysvallat vetäytyy Ukrainan tukijoukoista ja alkaa auttaa vastapuolta. Omia sotkujaan Iranissa Trump tuskin siivoaa. Ei kai tosimies tunnusta olleensa väärässä.

Taas tarvitaan Euroopan Unionin vahvaa yhteistyötä. Ukrainan asia on edelleen myös Euroopan asia, koska kukaan ei voi taata, etteikö sota eskaloidu myös Venäjän rajojen länsipuolelle. Putin luultavasti odottaa vesi (vai vodka) kielellä sitä, että Euroopan linjat alkavat antaa periksi ja tulee tilaisuus lähteä pienelle ristiretkelle Puolaan tai Baltiaan. Ja jos samaan aikaan Euroopan heikkenemisen kanssa vedetään myös Nato-sateenvarjo kasaan, on tie länteen auki, kuten Andreille siinä vanhassa laulussa. 

Ongelma on siinä, että Euroopalla on hyvin vähän kynsiä suitsia Yhdysvaltojen poliittista sekoilua. Vääntömomentti länteen on loppujen lopuksi yhtä heikko kuin itään. Edes EU:n sisäinen harmonia ei ole samanlaisessa tasapainossa kuin vielä Ukrainan sodan alussa. Sodan pitkittyessä tuki uhkaa heiketä ja nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on Euroopan valtioilla muitakin ongelmia kuin pelkkä Ukraina. Rahaa ja huomiota tarvittaisiin tarpeeksi jo kansallisissa asioissa. 

Miten dieselhana suljetaan?

Näyttää pahasti siltä, että Venäjän diesel-hanaa ei saada suljettua. Se ei mene kiinni Ukrainan drooneilla, jotka Yhdysvallat on pistänyt maihin. Eikä se sulkeudu poliittisella painostuksella, koska Yhdysvallat haluaa oman etunsa vuoksi livetä rintamasta. Onko ainoa keino siis lähettää saattueet merelle ja kaapata alukset Atlantilla? No ei kai sentään. 

Suren Ukrainan siviilien puolesta. Sota ei edelleenkään näy loppuvan, vaan mutkistuvan jopa poliittisesti. Ukrainalle annettu tuki uhkaa sulaa avustuspaketti kerrallaan ja samalla se antaa Venäjän suuntaan vahvistavia elementtejä.

Jos Venäjä vahvistuu ja saa Ukrainassa jalansijaa, se tietää Euroopalle huonoa. Venäjä ei nykyistä liikehdintää lopeta Ukrainaan, vaan sen lopullinen tähtäin on kauempana lännessä. Vielä se ei ole siihen riittävän vahva, mutta jos Eurooppa murenee sisäisesti, ei mikään estä sitä, etteikö Puola ja Baltia olisi vaarassa. 

Ratkaisevaa on Yhdysvaltojen tekeminen. Tällä hetkellä Trumpin linjasta ei ota selvää tällainen keittiösosiologi, eivätkä edes oikeat asiantuntijat. Tähän saakka Yhdysvallat on saatu jotenkin pidettyä Euroopan kanssa samassa linjassa, mutta sekään ei näytä tulevaisuudessa pitävän - niin kuin ei itsestään selvää ole edes Euroopan yhtenäisyys Ukrainan asiassa. Selvää on ainoastaan se, että Trumpia kiinnostaa vain Trumpin etu. 

Kohti seitsemääkymmentä ja sen yli

 

Tekoälyn ajatus vastakkainasettelusta

Nyt sanottiin ääneen päätös, jota olen sekä pelännyt että odottanut jo muutaman vuoden (ja josta olen tässä blogissakin kirjoittanut aiemmin). Suomalaisten työikäisten eläkeikä lähtee kohoamaan kohti seitsemääkymmentä. Käytännössä jatkamme työuriamme melkein vuosikymmenen pidemmälle kuin meitä edeltänyt sukupolvi. Muutos tapahtuu totta kai portaittain ja nyt vaunuissa nukkuville eläkeiän arvio olisi noin 74 vuotta.

Laskennallisesti päätöksessä ei ole mitään ihmeellistä. Väestöpyramidi on jo vuosikymmenten ajan keinahtanut päälaelleen, kun lapsia syntyy suhteessa vanhuksiin liian vähän. Emme lisäänny ja tuota jatkuvuutta siihen tahtiin, että suurten ikäluokkien eläkkeiden rahoitus voitaisiin turvata. Eläkeputken alkupäähän lykätään joka vuosi isoja määriä työelämästään valmistuneita, kun taas työuraputken alkupäässä ei ruuhkaa näy. Rahat eläkkeisiin eivät mitenkään voi riittää, kun maksajia uupuu. 

Jokainen huolehtii itsestään, paitsi eläkkeissä

Suomalainen eläkejärjestelmä on luottamusjärjestelmä. Toisin kuin kansallinen mantra väittää, emme suinkaan maksa omia eläkkeitämme, vaan meiltä kerätyt eläkemaksut menevät nyt eläkkeellä olevien henkilöiden eläkkeisiin. 

Luottamus perustuu siihen, että meidän vanhempamme luottivat siihen, että me hoidamme heidän eläkkeensä ja meidän pitäisi luottaa siihen, että tuleva sukupolvi kuittaa vuorostaan meidän laskumme. Tästä tulee vaikeaa tapauksissa, joissa sukupolvien koko pienenee. Palkasta kuitattava eläkemaksu ei voi olla mahdottomia, jos ajatellaan, että työstä pitäisi jäädä jotain käteen ja kulutukseen. Emme sentään tee töitä vain maksaaksemme eläkettä.

Suomalainen järjestelmä on ollut tähän saakka hyvä sekä saajalle että maksajalle. Mutta nyt kun maksajien ja saajien välinen suhde muuttuu epäedulliseksi, heikkenee myös eläkejärjestelmän kannattavuus maksajalle. Sen vuoksi valtio suuressa viisaudessaan on päättänyt nostaa eläkeikää. Toisaalta siinä ajatellaan, että entistä harvempi saavuttaa eläkeikää ja toisaalta taas kun työura loppupäästä pitenee, jää maksettavaa kokonaiseläkettä vähemmän. Lisäksi vielä työuran aikana syntyvä eläkekertymä kasvaa pituutta.

Valtiovarainministeriölle kyse on puhtaasti laskennallinen. Se ei mieti, pystymmekö suoriutumaan työuran pidennyksestä. Virkamiehet laskevat puhtaasti vain nollasummapeliään. Paljonko tarvitaan rahaa eläkkeiden maksuun ja mistä se raha otetaan. Ei virkamiesten tehtävä ole miettiä, pystyykö kansa venyttämään työuraansa pidemmälle. Sitä pitäisi miettiä ihan muiden tahojen - käytännössä politikkojen. 

Valtiollisesta näkökulmasta eläkeiän nostossa on järkeä

Valtion näkökulmasta eläkeiän nostossa on totta kai järkeä. Nostamalla eläkkeelle pääsyn rajaa, pystytään edes jollain tapaa turvaamaan se, että myös tulevien sukupolvien työuran loppupäässä odottaa se kultakolikoita täynnä oleva kirstu, jossa lukee "työeläke". 

Valtio turvaa laskelmaansa myös kasvavalla elinajanodotteella. On kiistaton fakta, että nyt syntyvä suomalainen elää pidempään kuin vanhempansa. Ja parantunut (ei ehkä enää) terveydenhuolto, lääketiede sekä kohentuneen elinolot mahdollistavat samalla, että ihmisen työkunto pysyy parempana. Eli kun tuottavan koneen aktiiviset tunnit kasvavat, voidaan konetta käyttää pidempään.

Tätä samaa eläkeiän nostoa mietitään Suomen lisäksi myös muissa Euroopan maissa. Tosin maagiseen seiskalla alkavaan lukemaan ei pääse vielä kukaan muu kuin tämä orpoinen Suomi. Ja joka paikassa ajatus on kohdannut vastustusta, kuten Suomessakin. 

Suomessa eläkeiän nostoa perustellaan velkaantumisen hidastumisella ja työllisyyden parantamisella. Velkajarrun osana ajatuksen vielä allekirjoitan, mutta työllisyysnäkökulma on pelkkää höpöttelyä. Tilanteessa, jossa maata vaivaa massatyöttömyys, ei eläkeukkojen ruodussa pitäminen taloutta paranna. Oikeastaan päinvastoin. Jos verrataan kolmekymppisen ja vaille seitsemänkymppisen ihmisen tuottavuutta, kääntyy vaaka nuoremman puoleen ammatissa kuin ammatissa. Ja laskennallisesti siis kannattaisi pistää eläkeläiset aikaisemmin pois ja ottaa tilalle nuorempia, jolloin samalla työntekijämäärällä saataisiin parempi tuottavuus - game, match, point.

Asia, jota Suomessa vieläkin pelätään sanoa ääneen, on eläkepommi. Meidän onneton väestörakenne ei tue nykyistä järjestelmää ja sitä onkin pakko reivata johonkin suuntaan. Mahdollisuuksia ovat nykyisten eläkkeiden leikkaukset, eläkeiän kasvattaminen (jotta eläkeläisiä syntyy pienempi määrä vuosittain ja maksajia taas säilyy suunniteltua enemmän) tai sitten eläkkeiden rahoittaminen velkarahalla. Tätä viimeistä nyt ei allekirjoita muut kuin kannatushumalainen äärivasemmisto. Mutta niiden mielestä nyt muutenkin raha tulee seinästä ja sähkö töpselistä.

Yksilön näkökulmasta asia ei ole mitenkään ongelmaton

Jos - ja kun - eläkeikää nostetaan seitsemäänkymmeneen ja yli, tulee yksilön kannalta ongelmia. Totta kai terveystilanne ja elintaso ovat korkeammalla kuin sukupolvi sitten. Mutta tähän samaan ajanjaksoon on vedetty työelämästä löysät pois. Tämän päivän työntekijä tekee laskennallisesti noin kahden ja puolen entisen työntekijän verran töitä. Työpäivät ovat muuttuneet ilmatiiviiksi ja tauottaminenkin alkaa olla kellotettua. 

Kun tuotantokonetta ajetaan pitkään kierrokset punaisella, se väsyy väkisin. Tulee uupumista, rasitusvammoja ja konerikkoja. Turhan ahtaalle pakotettu kone sanoo parhaimmillaan sopimuksensa kokonaan irti ja jää varikolle pitkäksi aikaa. 

Meillä on edelleen valtavasti tehtäviä, joista seitsemänkymppinen ei uskottavasti selviä. Ei vaikka kuinka saisi vaivoihinsa parempaa lääkettä ja polviin tekonivelet. On asioita, joita mikään lääketiede ei pysty korjaamaan. Ihminen kuluu, väsyy ja taipuu ajan alle. Se ei pysty loputtomiin venymään, vaikka valtionvarainministeriön virkamies sitä kuinka piiskaa.

Haluatko sinä, että sinut pelastaa palavasta talosta seitsemänkymppinen pelastaja tai toivotko, että kun joudut pahoinpitelyn uhriksi, rosvoja juoksee kiinni seitsemänkymppinen konstaapeli? Onko sinun mielikuvissasi päiväkodin lastenhoitaja seitsemänkymppinen, joka ei jaksa nostaa lastasi saatikka sylittää häntä? Ja kyllä - osa seitsemänkymppisistä varmaan suoriutuu näistä ja muistakin tehtävistä - mutta eivät kaikki. Ja yleisen eläkeiän nosto tarkoittaa, että jatkossa jokaisen seitsemänkymppisen pitäisi näistä töistä suoriutua.

Olen tämän viikkoa kipuillut toisen käteni kanssa. Ammattini tietävät tajuavat, että työssäni peukaloa tarvitaan aika hiton paljon. Ja jos jokainen peukalon liike tuntuu siltä, että tekisi mieli repiä koko sormi irti, on viikko ollut suhteellisen pitkä. Minä voin rehellisesti käsi sydämellä tunnustaa, että ainakaan nykyistä ammattiani en seitsemänkymppisenä tee, vaikka valtio olisi mitä mieltä.

Luovutaan nykyisestä ajatuksesta eläkkelle pääsystä

Vanhan työkaverini Martin sanoin vikaa on sysissä ja sepissä. Vikaa on totta kai osin myös meissä työntekijöissä. Me elämme edelleen sellaisessa haavemaailmassa, jossa työura tehdään täysillä loppuun ja sitten meidät vapautetaan eläkkeelle. Meidät on aivopesty yksilinjaiseen malliin, jossa synnymme, opiskelemme, löydämme ammatin ja työpaikan ja aloitamme työuran. Sitten tuota työuraa kuljetaan eteenpäin, kunnes tulee vastaan se viimeinen työpäivä, jonka jälkeen emme tee enää mitään. Päivät kuluvat siinä, että kävelemme Shellin baariin kahville ikätovereiden kanssa ja iltapäivällä vaikka ongelle. Teemme siis työtä joutilaisuutta varten.

Eläkeiän nosto osuu kipeimmin juuri tuohon fantasiaan. Työuran pidentäminen minun tapauksessa viidellä vuodella häivyttää kokonaan ajatuksen, että minut vapautettaisiin työvelvoitteesta. Jos teen täyttä työpäivää seitsemäänkymppiin, on minusta maaliviivalla jäljellä enää kauhtunut raato, jonka saa kipata suoraan biojäteastiaan. Silloisilla elinkustannuksilla ei perikunnalla ole hautajaisiin enää varaa, eikä siunattua kirkkomaatakaan riitä muille kuin kaiken maailman wahlrooseille ja kakkosille.

Olenkin luopunut eläkeajatuksesta. Olen vaihtanut kokonaisvaltaisen eläkkeen vähän kerrallaan hiipuvaan työuraan. Luultavasti jos rahavarat antavat myöten, alan tehdä 80% työaikaa noin viiden vuoden päästä. Silloin pudotan ensimmäisen työpäivän pois. Kun sitä on jatkunut vaikkapa kymmenen vuotta, pudotan seuraavan työpäivän pois ja alan tehdä kolmea päivää viikossa. Koetan onnistua siinä, että sopeutan menot laskeviin tuloihin ja kituuttelen sitten vähemmällä rahalla ja pienemmällä työmäärällä. Olen jollain tasolla sopeutunut ajatukseen, että teen jonkin verran töitä koko loppuelämäni. 

Pienentyvä työmäärä pudottaa totta kai lopullista eläkettä, mutta minä en usko koko eläkejärjestelmän pitkäkestoiseen elämään. Olen melko varma, että nyt rintamalle ammuttu uudistus ei ole viimeinen, eikä rajuin. Kun Suomen talous laahaa nykyiseen tahtiin, on muutaman vuoden päästä pakko leikata maksettavia eläkkeitä ja ehkä nostaa "teoreettista eläkeikää" taas hieman. Tätä tullaan jatkamaan niin kauan, että lopulta eläke on asia, josta enää kuiskaillaan iltanuotiolla asiana "joka joskus oli totta".

Ihmisen tehtävä edes suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole tappaa itseään työllä. Stahanovilaisuutta ihannoiva idealismi koetti selvitä hengissä tuossa itänaapurissa, mutta sielläkin se kuoli omaan mahdottomuuteensa. Sama tapahtuu suomalaiselle eläkejärjestelmälle. 

Vähän kerrallaan nykyinen eläkejärjestelmä vaihtuu itse maksettuihin sijoitusvakuutuksiin ja henkilökohtaisiin eläkemaksuihin. Nykyinen järjestelmä ajaa itsensä alas ja häipyy samalla myös poliitikkojen harteilta. Sen jälkeen vastuu elämän ehtoopuolen rahajärjestelyistä on jokaisella itsellään. Osa meistä tulee suoriutumaan siitä paremmin kuin toiset. 

Kuka teki  väärin?

Miksi olemme tässä tilanteessa? Kun Suomessa on ollut tapana enemmän etsiä syyllistä kuin konekivääriä ja Lahtista, niin pohditaan vielä hetki, kenen on syy.

Syy on meidän kaikkien. Meidän, jotka annoimme Suomen lapsiluvun pudota. Meidän, jotka sallimme yhteiskunnasta tulevan sellaisen, etteivät lapset tänne ole toivottuja tai aiheutimme tilanteen, jossa lapsen tekeminen on taloudellinen, eikä tunnepohjainen päätös. 

Jos olisimme jatkanee sellaisena Suomena, jossa veronmaksajia syntyy saman verran kuin kuolee, meillä olisi maksajia - ainakin teoriassa. Toki se vaatisi myös sen, että lisäväestöllä olisi työpaikkoja, joista tulisi vero- ja eläkekertymää. Mutta se on toinen kysymys. 

Väärin on tehty myös laskelmissa. Edellisten sukupolvien suhteen arvioitiin väärin heidän eliniänodotteen kasvu sekä tulevien eläkkeiden summat. Nopeasti kasvanut elintaso nosti myös eläkkeitä, joita nyt maksetaan. Huippuvuosina vientialojen palkat nousivat niin suuriksi, että niistä kertynyt eläke on meille tämän päivän duunareille vaikeaa hoitaa. 

Ja vikaa on totta kai myös työelämässä. Se ajaa ihmiset nykyisin loppuun jo paljon ennen eläkeikää. Maksamme valtavia summia sairaspoissaoloista, jotka syntyvät uupumisen tai mielen ongelmien vuoksi. Moni noista olisi ehkäistävissä sillä, että työelämästä ei olisi ihan jokaista löysää minuuttia viilattu pois. Nyt niitämme niiden viime vuosikymmenten työelämäkonsulttien satoa, jotka neuvoivat kellottamaan, mittaamaan, viilaamaan ja lopulta ulosmittaamaan tuotantokoneesta enemmän tehoja kuin tehdas on alunperin luvannut. Työelämän fakta on, että konsultti ja sielu eivät mahdu samaan ruumiiseen. 

Jälkisanat - eläkeuudistuksesta tulee kevään vaalibroileri

Eläkeuudistus osui tulevien eduskuntavaalien kannalta loistavaan aikaan. Kyseessähän oli vasta Valtionvarainministeriön ehdotus, joka menee käsittelyyn aikaisintaan seuraavan hallituksen aikana. Ja kohtahan me päätämme, ketä siellä hallituksessa istuukaan.

Nyt ilmoitettu uudistus pääsee suorastaan prime timeen poliittisessa keskustelussa. Menee hetki, kun puolueet alkavat lupailla taas kahta kaunista ja kolmea komeaa. Odotan innolla, muuttuuko persujen euron bensa kuutosella alkavaksi eläkeiäksi ja lupaako nousukiidossa oleva vasemmisto sen, että kaikki meistä saa eläkettä jos ei tänään niin ainakin huomenna. Ja keskikastin puoleet varmaan koettavat poliittisen jargonin tyyliin sanoa jotain olemalla sanomatta yhtään mitään. Jännää tästä keskustelusta joka tapauksessa tulee, koska kerrankin ei puhuta vain eläkkeellä olevien asemasta, vaan myös tulevien eläkeläisten tulevaisuudesta.

Itse suhtaudun tähän eläkeiän nostoon realistisesti. Ymmärrän, että kun rahaa ei ole, eikä tule, niin jotain on tehtävä. En ole enää vuosiin ollut niin lapsellinen, että olisin uskonut kenenkään minulle maksavan penniäkään kotiin, kun olen vanha. Tosin en ole kyllä työelämässä pystynyt mitään sijoittamaankaan niin, että olisin itse maksanut lisäturvaa vanhuuden varalle. Ehkä luotan lopulta siihen, että kuolen saappaat (tai oikeastaan paljasjalkakengät) jalassa hierontapöydän ääreen kesken työpäivän, eikä eläkeasioita tarvitse juurikaan murehtia. Kaukaalla olevan kerrostalon seinään kiinnitetään muistolaatta, jossa kerrotaan paikalle kaatuneen viimeisen stahanovilaisen urheiluhierojan.

Parasta livenä

 

Kuva Nylon Beatin keikalta - kuvassa etualalla näkyvä fani on oma tekemä (lupa julkaisuun kysytty asianomaiselta)

Täyteen ahdettu Helsingin jäähalli pyytää satasen lainaa niin, että kattopalkeet narahtavat hieman kiinnikkeistään. Tänä syksynä ei näin täyttä hallia ole Helsingissä vielä nähtykään. Katson tyttäreni sivuprofiilia, joka keinuu musiikin tahdissa. Hän katsoo minuun päin ja hymyilee onnellisesti. Tajuan, kokeneeni saman joskus vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Livenä jyrähtelevä musiikki valuu nuotti kerrallaan korvista sisään ja valtaa sieltä koko kehon. Musiikin voima on mahdoton. Sitä ei pysty yksittäinen ihminen kahlitsemaan, kun sille vahingossa antaa pikkusormen.

Tunnistan hitit, jotka tulevat peräkkäin. Osaan sanat vuosien takaa ja ne tulevat ulos huutona, mikä lopulta vie äänen. Kilpalaulussa Jonna ja Erin jäävät kakkosiksi, mutta heitä se ei tunnu haittaavan. Screenin kautta välittyy artistien halu esiintyä ja olla lavalla. Tekeminen ei ole pakollista, vaan nautinto. Sitä samaa nautintoa se on meille yleisössäkin. En haluaisi olla missään muualla.

Keikan jälkeen korvat ovat vähän puuroa. Ihmismassa valuu hallista ulos. Iloinen puheensorina täyttää ensin hallin käytävät ja sitten kadulla kulkevan ihmisjonon, joka valuu kohti Helsingin keskustaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Olen jakanut jotain lähes kymmenentuhannen ihmisen kanssa. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Musiikki on parasta livenä. Kuuntelen, kuinka tyttäreni selittää innoissaan ensimmäistä hallikeikkaansa. Oman sukupolveni artisti on tehnyt vaikutuksen ja livekeikka on jättänyt seuraavan sukupolveen sieluun saman merkin kuin joskus muinoin omaani. Tiedän, ettei tuo lapsi parane tuosta taudista koskaan. Hän tulee roikkumaan saman hallin samoissa jonoissa vielä monta kertaa, artistit vain vaihtuvat hänen oman sukupolvensa suuruuksiin, joista minä en ymmärrä mitään. 

Sukupolvelta toiselle

Jos olen elämässäni tehnyt jotain oikein, niin olen onnistunut myrkyttämään kaikkien perheen lasten sielut musiikilla. He kuuntelevat sitä tavallaan ja tahoillaan. Maut ovat erilaisia ja kuuntelutavat myös. Toinen luukuttaa musiikkia korviinsa napeilla aamusta iltaan, kun toinen istuu sohvalle ja pistää hyvän LP-levyn pyörimään. Uskallan väittää, että jonkinlaisen siemenen he musiikin pariin ovat kotoaan saaneet.

Valitettavan harvoin koko sakkia on pystynyt viemään samalle keikalle. Aikataulut, livemusiikin hinta ja myös poikkeavat maut kyllä pitävät huolen, ettei viiden hengen taustaorkesteria saa samaan halliin huutamaan mitenkään. Mutta etenkin jos rahaa on käytettävissä rajallisesti, on parempi, että jokainen kuluttaa osuutensa lempimusiikkiinsa.

Minä olen ollut musiikkimiehiä pienestä pitäen. Muistan, kun LP-levyt maksoivat 60 markkaa ja niitä käytiin yytsimässä Joensuun Anttilasta. Uutuuksia odoteltiin vähän toisella tapaa kuin nyt Spotifyn perjantailistaa. Levyjen julkistamispäivät kyllä tiedettiin, mutta oli eri asia, milloin levyt saapuivat Anttilan TOP-10 osastolle ja siitä vielä myyntiin. Se levyosaston vastaava piti aivan kohtuutonta valtaa Joensuun kokoisessa kaupungissa. 

Kuusikymppiä oli lama-ajan lapselle sen verran iso raha, ettei sitä törsitty jokaiseen mahdolliseen levyyn. Itselle ostettiin parhaat ja loput kopioitiin naapurin kavereilta C-kasetille. Talon kunkku oli se, jolla itsellään (tai yleensä jonka vanhemmilla) oli olohuoneessa stereot, joissa tuon puolilaittoman kopiointitapahtuman sai suoritettua.

Ja niihin olohuoneen Marantzeihin ei ollut muutenkaan asiaa milloin sattui huvittamaan. Isäni oli stereoistaan tarkka mies ja koetti varjella OR:n hyllykaiuttimia kasarin heavy-musiikilta. Mutta siitä huolimatta koulun jälkeen lähiön elementtitalon kaksion betoniset seinät saivat kohtuuttoman suuren annoksen W.A.S.P:ia, KISS:iä, Twisted Sisteriä sekä Iron Maidenia. Olen pahoillani isä, että jouduit kokemaan tuon - yhteentörmäys Olavi Virran ja Tapani Kansan kanssa oli luultavasti traumaattinen kaikille osapuolille. 

Realisoin LP-kokoelmani pois jokunen vuosi sitten. En ole enää hifistelijä, enkä juurikaan kuluta musiikkia levyiltä. Edelleen olohuoneen kaapissa on kohtalaiset stereot sekä kohtuullinen kokoelma CD-levyjä, joista en jostain syystä raaski luopua, vaikka niiden käyttö on rajattua. Vinyylejä seuranneen CD-aikakauden levyt tilattiin sitten jo verkosta CDON.com:sta. Sieltä tuli Jyväskylään paketti jos toinenkin, kun aloin keräämään suosikkibändieni kaikki levyt samaan hyllyyn. 

Kaiken pilasivat ruotsalaiset - ja Spotify. Musiikin kulutuksesta tuli turhan helppoa ja tavanomaista. Levyjä ei kiinnostanut hankkia, kun kaikki maailman musiikki oli klikkauksen päässä. Levyjä ei tarvinnut enää kuunnella kokonaisuuksina, kun parhaat kappaleet pystyi jonottamaan ja kuuntelemaan repeatillä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa muusikoista on tehdä levykokonaisuuksia, joissa tuottaja ja artisti pähkäilevät viikkotolkulla biisijärjestystä vain huomatakseen spottari-ääliöiden luukuttavan yhtä ja kahta hittiä viikon putkeen. Koeta siinä sitten olla uskottavasti taiteellinen ja luova. 

Kuuntelen musiikkia työkseni - tai oikeastaan työssäni, mutta leikitään että se on sama asia. Kun taustalla soi musiikkia (kyllä musiikkiluvat on työtilaan hankittu!) kahdeksan tuntia joka arkipäivä, on taustamaton laadulla merkitystä. Kuuntelen pääsääntöisesti musiikkia, jota siedän. Siinä on eroa musiikkiin, josta pidän. Koetan olla kurittamatta asiakkaideni korvia musiikilla, joka olisi liian vaikeaa ja ristiriitaista. Kun jokaisen makua ei voi miellyttää, on pakko tyytyä siihen kädenlämpöiseen keskivertoon. Vuosien kokemuksella sanoisin, että nuotit menevät kohtuullisesti kohdalleen. 

Livevetoja ei voita mikään

Olen tänä vuonna pistänyt keikkalippuihin viitisensataa euroa. Jos tuohon summaan lisätään kaikki keikkareissujen myötä tulevat sivukulut, ei tupla riitä. Tänä vuonna kaikki keikat ovat olleet kotimaisten artistien tuotantoa, joten myös rahavirrat ovat jääneet pyörimään sisämarkkinaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa olen tuosta kovin onnellinen, koska kulutusrahaa pyörii Suomessa nyt vähemmän kuin koskaan ja ensimmäisenä on pakko säästää ns. hupikulutuksesta. Itse koetan vierittää kulutukseen sen verran kuin kukkaronnyörit mitenkään antavat periksi. Ilman maksavaa yleisöä suomalainen kulttuuri sammuu valo kerrallaan.

Summa on luultavasti melko keskivertoa viime vuosiin verrattuna. Monesti olemme koettaneet päästä katsomaan joka vuosi yhtä isompaa keikkaa ja muutamaa pienempää. Etenkin isojen artistien lippuhinnat ovat kivunneet oman kipurajani yli. Jotain Robbie Williamsin tasoista artistia ei kädestä suuhun yrittäjän perse kestä katsoa useampaa vuoden aikana, mutta yksi per vuosi kuitenkin. Parhaina vuosina olen livemusiikkiin kaikkine höysteineen käyttänyt ehkä puolikkaan kuukausiliksan verran. Ja joka penni täysin sen arvoista!

Livekeikan tunnelmaa ei voita mikään. Olitpa baarissa, festareilla tai stadionilla, se ensimmäinen bassonisku rintakehään on sama. Fiilis nousee punaisille hetkessä ja olet avausbiisistä alkaen ekstaasissa. Kaava menee tutulla tavalla. Nostetaan tunnelmaa, tungetaan hitit kansan korviin ja laulatetaan kaikki mukaan. Kädet heiluvat, valot vilkkuvat ja muutut bändin mukana esiintyväksi massaksi. Sitten laitetaan laskusiivekkeet. Loppuun säästellyt megahitit ja ehkä encoren ylläriveto. Valot syttyvät ja taika häviää. Kehossa kiertävät vielä viimeiset nuotit, jotka eivät suostu poistumaan pään sisältä kotiin kävellessä. 

On bändejä, joita voisi kuunnella joka vuosi. Happoradio ei voi esiintyä liian montaa kertaa Lappeenrannassa saamatta meitä vaimon kanssa yleisöönsä. On bändejä, joiden vuoksi matkustetaan melkein mihin tahansa. Tämän vuoden Eppujen viimeiset vedot olivat kultaakin kalliimpia. Ne piti nähdä, jos livemusiikista yhtään mitään tajuaa. Ja on kerran-elämässä-kokemuksia. En ihmettele Oasiksen aiheuttamaa live-hypeä tai viime vuoden Ultra Bran suosiota. On musiikkia, jonka voi kokea kerran ja se jättää sieluun merkit. Minulle Robbie Williams ja illan viimeisenä vedetty Feel oli jotain sellaista. Mies, ääni, syyspimeä stadion, valkoinen puku ja yksi kappale. Siitä kannatti maksaa, eivätkä kyyneleet tulleet lipun hinnan takia, vaan nostalgiasta ja kerran elämässä koetusta kokemuksesta.

Sukupolvien vaihdos

Viime vuosina on koettu paljon jäähyväiskeikkoja. On heitetty hyvästit Ultra Bralle, Eppu Normaalille ja PMMP:lle. Tuskin Nylon Beatkään enää hallirundia vetää (vaikka yleisöä sille löytyisikin). Pikkuhiljaa on pakko alkaa odotella jo Kolmannen Naisen jäähyväiskiertueita tai Neljän Ruusun viimeistä lentoa. On kyse sukupolvenvaihdoksesta. Nuoruuteni idolit tulevat ikään, jossa lavat on jätettävä nuoremmille. Suurin osa tajuaa poistua parrasvaloista, kun se on vielä säädyllistä ja elettävää elämää on jäljellä. Enää emme toivottavasti näe Olavi Virran tai Irwinin kaltaisia loppuja.

Suuret artistit jäävät elämään levyille ja keikkanostalgiaan pääsee vielä jälkikäteen, kun sen on kokenut. Nytkin luureissa soi Nylon Beatin Psykedeliaa ja kuulen musiikin lisäksi korvissa yhteislaulun, joka nousi Nordiksella aivan uusiin sfääreihin. En missään ole kokenut niin valtavaa pauhua - välillä jopa artistit jäivät toiseksi laululukisassa. Naureskelin mielessäni Nylon-hittejä laulaessa, että renkutuksesta klassikoksi on lopulta lyhyt matka. Nyt suuri yleisö rakastaa Nylon Beatiä ja syystä. Se on yhtä aikaa Suomi-popin ikoni ja viimeinen muisto villistä nuoruudesta, joka ei koskaan palaa. Minulle se muisto on Jyväskyläläisestä yökerhosta Yliopistonkadun varrelta, kun kello hipoi neljää ja aamulla alkoi työvuoro kuudelta. Mutta Nylon Beat vei silloinkin mennessään ja aamulla oli krapulassa yhtä paljon sietämistä kuin Halssilan postien lajittelussa.

Tiedän oman keikkavaiheeni päättyvän oman rock-sukupolveni eläköitymisen myötä. Enää ei tule artisteja, jotka kiinnostavat niin paljoa, että maksaisin itseni kipiäksi stadiontason konserteissa. Ja kun en baareissa juuri viihdy, saa livemusiikki jäädä muistoihin. Toisaalta se on suuri sääli, mutta ymmärrettävää ja asia, joka on pakko hyväksyä. Mieluummin katson lempiartistejani sellaisessa kunnossa, että he näyttävät soittajilta, eivätkä kasalta vanhainkodista karanneita reliikkejä. Leponsa on ansainnut rokkarikin.

Suomi on viime vuosina jäänyt vaille monien Euroopan rundien pysähdyspaikkoja. Suurimmat artistit jäävät Itämeren taakse, koska logistiikka ja suurten esiintymispaikkojen puute vaikuttaa haitallisesti taseeseen. Ykköskorin nimiä olisi mentävä katsomaan lähimmillään Tukholmaan tai jopa Saksaan. Artisteista U2 olisi sellainen, jonka perässä voisin reissun tehdä ja Rolling Stonesien takia lentäisin vaikka kuuhun. Mutta miettikää, että oli aika, kun nuo artistit tulivat Suomeen. Olympiastadion on nähnyt suurimmat artistit suurimmillaan. Palaisivatpa nuo ajat vielä joskus. 

Aika, joka ei palaa

Tämä kirjoitus liittyy pitkälti nostalgiaan, elämättömään nuoruuteen ja siihen, että aina ei kannata odottaa. Olisinpa nuorena tiennyt, miltä Dire Straits näyttää stadionin nurmelta käsin tai tajunnut, että Voodoo Lounge on Rollareiden suuruuden aikojen viimeisiä kiertueita. Olisin karannut kotoa noita artisteja katsomaan ja haalinut rahat vaikka itseäni myymällä. 

Musiikki on livenä kokemus, joka on lähes aina maksamisen väärti. Harvoin suuret artistit pettävät. Jo senkin vuoksi, että enää ei turhanpäiten viinalla tai huumeilla röpötteleviä artisteja lavoilla näy. Ennemminkin näkyy kunnostaan ja elintavoistaan huolehtivia bisnesmiehiä ja -naisia, jotka pitävät huolta maksavien asiakkaidensa viihtyvyydestä ja oman artistiuran jatkuvuudesta. Sen näkee jo siitä, että keikat alkavat aiempaa aikaisemmin ja melkein minuutilleen silloin, kun showtime on ilmoitettu. Joskus Guns'n'Rosesia on odotettu lavalle tuntitolkulla ja joskus on joku artisti saattanut olla showtimen koittaessa niin päissään, ettei laulamisesta tule mitään. Näitä rokkielämän lieveilmiöitä ei tänä päivänä juurikaan näe. 

Enemmän ongelmia aiheuttaa yleisö. Ikävä lieveilmiö keikkapaikoilla ovat olleet turhankin päihtyneet keski-ikäiset sedät ja tädit tai porukka, jonka jano on niin sietämätön, ettei keikkaa malteta katsoa, vaan ravataan istumapaikoilta baarin puolelle ja takaisin sen kymmenen kertaa keikan aikana. Ainakin minun tapauksessa itse tapahtumaan keskittymistä häiritsee, kun saat varoa, ettei satakiloinen umpihumalainen setämies tule syliin istumaan tai kaada punkkulasia niskaan. 

Nuoret - käykää keikoilla, kuluttakaa viimeiset rahanne rokkiin. Ne elämykset kantavat teitä huonoina päivinä eteenpäin paremmin kuin yksikään mielialalääke. Rokki on sieluun taltioitu tatuointi, josta ette halua eroon koskaan. 

Sukupolvihäpeä

 

Kuva Orrainpolulta, Luotolahdenvuoren huipulta

Tänä aamuna heräsin mielessäni termi sukupolvihäpeä. Kävin miettimään, mitä asioita minun sukupolveni on syytä hävetä. Hävetä siksi, että asiat on vedetty huolella vihkoon tai asiat, jotka on jätetty tekemättä tai kokonaan huomioimatta. Mistä meidän olisi kokonaisena sukupolvena pitänyt suoriutua paremmin kuin teimme?

Jotta voidaan määritellä sukupolvihäpeä, pitää ensin puhua sukupolvista. Saman sukupolven edustajat tunnistavat asiat samalla tavalla (esim. onko Bill Cosby tv-komedian hauska perheenisä vai seksirikollinen) ja he arvottavat elämässään suunnilleen samoja asioita. Ikäluokkien kehitys- ja kokemusmaailma on yhtenäinen ja sukupolvi jakaa samat huolen aiheet. 

Edustan X-sukupolvea, joka on syntynyt vuosien 1965-1980 välissä. Minun vanhempani kuuluvat sodan jälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät vuosien 1946-1965 välissä ja lapseni puolestaan ovat sekä milleniaaleja (tai Z-sukupolvea) ja nuorimmainen on vielä heistäkin erillään kuuluen Alfa-sukupolveen.

Sukupolvia erottaa toisistaan paitsi ikä myös kokemusmaailma, tietyt yhtenäiset arvot sekä muuttunut maailma, missä jokainen meistä elää. Minun sukupolveani leimaa maailman kahtiajakoisuus kommunistiseen ja läntiseen liittoumaan, rautaesirippu keskellä Eurooppaa, ydinsodan pelko ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion kasvun vuodet. Olemme viettäneet lapsuutemme sanomalehtien, radion ja lineaarisen television parissa ja nähneet maailman, johon kuuluu vain lankapuhelin, eikä internetiä ollenkaan. Meille kokemusmaailman muokkaajana suurin oli 1990-luvun lama, joka jätti jokaiseen jäljen jollain tavalla. 

Vanhempani taas ovat sodan jälkeen olleet osana Suomen jälleenrakennusta ja Neuvostoliiton nousua. Heille ydinvoima ja jopa televisio ovat olleet uusia keksintöjä ja suurimmat mielipiteisiin vaikuttavat tekijät ovat olleet sanomalehdet ja radio - ja radiostakin vain Yleisradio. Ay-liike, hyvinvointiyhteiskunta ja yleinen koulujärjestelmä ovat olleet vanhempieni lapsuudessa nousevia tekijöitä ja vanhempani työtä on noiden rakenteiden vahvistaminen ja kasvu. Sota oli lapsuutta leimaavin tekijä, sillä sodan merkit näkyivät konkreettisesti silloisten aikuisten elämässä, oli sodankäyneitä vanhempia, opettajia ja työnantajia. 

Perheen vanhimmat lapset ovat milleniaaleja, jotka eivät vielä syntyneet internetin vaikutuspiirissä. Heillä sentään oli kännykät jo nuoresta pitäen ja lineaarinen televisio on vaihtunut heidän nuoruuden kuluessa nonlineaariseen viihteeseen (lapsuudessa oli Pikku Kakkosen lisäksi myös Youtube ja ensimmäiset sosiaalisen median vaikuttajat). Sanomalehdet ja radio ovat muistoja menneisyydestä, mutta sentään termeinä tuttuja. Nuorille aikuisille ympäristötietoisuus on kasvava trendi ja maailman pieneneminen tosiasia. Jos meille oli tuttua, että tämän päivän tapahtumat luettiin huomisen lehdestä, on milleniaaneille tieto saatava online. 

Perheen nuorin lapsi on alfa-sukupolvea. He ovat syntyneet internet käsissään ja heidän nuoruuttaan leimaa jo tekoälyn nousu, eli internetin seuraava vaihe. Ympäristötuho on realismia ja alituinen huolenaihe. Työelämä, koulutus ja yleinen elämän turvallisuus ovat täynnä epävarmuutta ja huolta. Tiedon määrä on suhteessa meihin moninkertainen ja nyt nuoruuttaan elävillä on meitä parempi taito myös suodattaa tiedon sisällöstä sekä tarpeellinen että virheellinen tieto. Nuo molemmat ovat kriittisen  tärkeitä taitoja, kun pseudotietoa tuuttaa jokainen kanava silmät ja suut täyteen. Alfojen lapsuuden kokemuksiin kuuluvat koronakriisi, Ukrainan sota ja itärajan sulku.

Sukupolvien ajallinen väli lyhenee koko ajan. Jos minun vanhempieni sukupolvi on syntynyt noin kahdenkymmenen vuoden aikana, on nykyisen alfa-sukupolven kesto enää noin kymmenen vuotta, jonka jälkeen aletaan puhua beta-sukupolven lapsista. Maailma muuttuu niin nopeasti, että sukupolven yhtenäiset kokemukset vaihtuvat seuraaviin tiheämmin. 

Minun sukupolveni häpeä

Ajatus sukupolvihäpeästä tuli, kun mietin, millaiseen kuntoon jätämme maailman lapsillemme. Meidän sukupolvi on muovin ja ympäristötuhon sukupolvi. Olemme kuluttaneet maapallon luonnonvaroja reilusti yli oman tarpeen ja sen lisäksi huolehtineet harvinaisen huonosti materiaalin kierrätyksestä. Suoraan sanottuna olemme olleet täysin piittaamattomia siitä, miten paljon meidän elämäntapamme kuluttaa maapallon korvautumatonta resurssia. Sen lisäksi olemme luoneet kulutuspohjaisen elämäntavan, jossa tärkeintä on tarpeiden tyydytys ja hyperkulutus. Olemme täyttäneet maapallon muovisella roinalla, jota roudataan Kiinasta tänne lentokoneet pullollaan.

Tämän huomaa, kun katsoo, miten paljon asiat ovat muuttuneet elinaikanani. Tänä päivänä meidän perheestä kiertoon lähtee paperi, muovi, metalli, lasi, kartonki ja biojäte. Sen lisäksi vaatteet kierrätetään seuraaville käyttäjille tai kuitujen hyötykäyttöön. Ongelmajätteitä ei enää haudata maahan, vaan ne menevät niille kuuluvaan kierrätyskeskukseen. Eikä SER-jätekään jää hyödyntämättä, vaan se kierrätetään kodinkoneliikkeiden kautta. 

Teemme asiat paremmin kuin meitä edeltävä sukupolvi, mutta olisimme voineet suoriutua vieläkin hienommin. Lapsillemme jää melkoinen sotku selvitettäväksi ja sen lisäksi heidän tehtävänsä on keksiä, miten maapallolla selvitään, kun maaresursseja on käytetty turhan ronskisti kulutukseen. Me olemme saaneet nauttia luonnosta, jossa lajikato ei ole ollut näkyvä. Lastemme maailmaa täyttävät harvemmat linnunlaulut tai nisäkäslajit.

Toinen suuri häpeän aihe liittyy Suomeen. Meidän vanhemmat rakensivat Suomen sodan jälkeen lähes kokonaan uusiksi. Kansalaisia turvaamaan rakennettiin hyvinvointimalli, jonka alkuperäinen tarkoitus oli pitää tilapäisesti huolta heistä, joille kävi huonosti. Jos sairastuit, sait tukea tai jos jouduit työttömäksi, et menettänyt kotiasi. Meidän sukupolvi oppi käyttämään tuota systeemiä väärin niin, että sen kulut nousivat yli kestokyvyn. Turhan massiiviseksi rakennetun järjestelmän ja sen liian raskaan käytön vuoksi ollaan tilanteessa, jossa koko hyvinvointijärjestelmä on ajettava alas. Turvaverkko ei kestä sitä, että sen varaan heittäydytään elämään pysyvästi. 

Jätämme jälkeemme myös ristiriitaisimman Suomen sukupolviin. Erot vasemmiston ja oikeiston sekä köyhien että rikkaiden välillä ovat suurimmat koskaan. Samoin ero naisten ja miesten välillä. Jos jossain vaiheessa voitiin ylpeillä sukupuolten tasa-arvolla ja yhdenmukaisilla mahdollisuuksilla, joudutaan nyt kärsimään suoranaisesta misogyniasta. Naisen elämä tämän päivän Suomessa ei juurikaan ole turvallisempaa kuin viisikymmentä vuotta sitten. 

Ymmärrys ja halu auttaa pienenevät vuosi vuodelta ja tasa-arvoisesta Suomesta on tulossa vain varakkaiden maa. Olemme poliittisesti eripuraisempia kuin ennen ja ääripäiden kärkiväli kasvaa jatkuvasti. Jopa politiikan päämoottorista, eduskunnasta, on tullut niin ristiriitainen paikka, että koko kansan luottamus päätösjärjestelmää kohtaan horjuu. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tullaan mittaamaan paitsi puolueiden kannatusta, myös kannatusta koko demokraattiselle järjestelmälle. Jos äänestysprosentti jää liian alhaiseksi, on Suomessakin mietittävä, tehdäänkö poliittiset ja koko kansaa koskevat päätökset tulevaisuudessa toisella tavalla. Ensimmäistä kertaa maailmansotien jälkeen demokratian tulevaisuus on uhattu.

Isossa kuvassa myös maailman eripuraisuus kasvaa vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt tuntuu, että lapsuuteni kaksijakoinen maailma oli selkeämpi kuin nykyinen monia erilaisia uhkakuvia sisältävä sekasotku. Entinen järjen ääni, Yhdysvallat, on sekaisin kuin peukkupää ostarilla. Venäjä riehuu maailmalla kuin viikon kaksin käsin piriä vetänyt nisti ja Kiinastakaan ei ole täyttä varmuutta, onko se tasapainottava tekijä vai pelkkä politiikan katalyytti. Maapallon rauhaa piti turvata YK, josta on tullut pelkkä ylikallis kulissi ja poliittisten manifestien näyttämö. Kansallisvaltioiden ja poliittisten järjestelmien lisäksi eripuraa alkaa löytyä uskontojen välillä - taas kerran. 

Pahinta on se, että meidän sukupolvemme näyttää unohtaneen toisen maailmansodan jälkeiset opit. Äärioikeisto nostaa päätään joka puolella Eurooppaa ja rauhan edistäminen on vaihtunut siihen, että koko Eurooppa valmistautuu sotaan. Rehellisesti sanottuna rauhantyö on mennyt päin persettä. Minun lapsuuttani varjosti vasemmistoterrorismin ja nationalististen terroristien pelko. Ne saatiin selvitettyä, mutta nyt pelkäämme islamisteja. Jos pelko on sama, onko mikään muuttunut?

Vanhemmuudessa riittää työtä

En ole ylpeä myöskään siitä, mitä olemme saaneet aikaan vanhemmuuden saralla. Edelliseen sukupolveen verrattuna olemme toki edistyneet. Puhumme lapsillemme ja kohtelemme heitä kuin vertaisia. Olemme pystyneet rakentamaan seuraavalle sukupolvelle paremmin tunneälyä ja tunnetaitoja kuin mitä itse saimme omilta vanhemmiltamme.

Meidän häpeämme on liiallinen vanhemmuus ja kolaaminen. Olemme menneet osallistuvassa vanhemmuudessa jopa liian pitkälle. Kuskaamme lapset harjoituksiin ja sieltä pois. Koetamme elää elämän lastemme edestä niin, etteivät he joudu kokemaan elämässä liikaa pettymyksiä. Samalla olemme unohtaneet, että maailmalla on jokaiseen yksilöön kasvattava vaikutus. Meidän tehtävä ei ole elää elämää lastemme puolesta, vaan pelkästän opettaa heille, miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan - ja miten selviydytään. 

Meidän aikana Suomesta on tullut lapsivastainen maa. Emme halua nähdä lapsia kaupassa tai ravintolassa. Kylpylöissä lapset ovat tiellä ja meluavat. Junassa ja lentokoneessa pienet ihmiset haittaavat matkustamista ja vievät lapsettomilta lomailun riemun. Kuka hullu uskaltaa tehdä lapsia, jos heidät nähdään ympäristön silmissä haittana ja riesana. Meidän sukupolvi oli yksilapsisten sukupolvi ja seuraavasta näyttää tulevan lapsettomien sukupolvi.

Samalla tavalla lapsiin suhtautuu yhteiskunta. Lapsi on haitta ja kuluerä. Sen takia joudutaan ylläpitämään kouluja, neuvoloita ja päiväkoteja. Ilman lapsia yhteiskunnan rahat voisivat säästyä johonkin tärkeämpään - vaikka Daavidin linkoon. Lapsista on päättäjien myös helpointa säästää, sillä he eivät osaa pistää vastaan tai äänestää toisin. Lyhytnäköisen ajattelun kääntöpuoli on se, että tämä yhteiskunta sammuu, jos jatkuvuutta ei turvata seuraavien sukupolvien kautta. 

Meidän aikana on maailman hienoimmasta peruskoulujärjestelmästä tehty pelkkä varjo entisestään. Lasten pisa-tulokset putoavat kierros kierrokselta, eikä koulutus ole vientituote tai ylpeyden aihe. Meidän aivovienti kuihtuu, jos ei ole aivoja, joita viedä. Koulutuksesta säästämällä takaamme sen, ettei seuraavan sukupolven innovatiivisuus päihitä meitä tai luo uutta Nokiaa.

Sukupolviylpeyden aiheina poliittinen rohkeus ja tasa-arvo

Ei elämä ole pelkkää häpeää. Tunnen totta kai myös sukupolviylpeyttä. Minun sukupolveni aikana erilaisuus on sallitumpaa ja tasa-arvo erilaisten ihmisten kesken on kasvanut. Enää ei tarvitse pelätä olla homoseksuaali tai näyttää persoonaansa pukeutumalla. Lapsuudessani Joensuussa sai punaisilla housuilla turpaan ja korvakorulla uudestaan - jos olit mies. Nyt erilaisuus on hyve ja sitä uskalletaan esitellä ylpeydellä.

Pidän siitä, että ihmiset uskaltavat valita itselleen sopivan elämäntavan. He vaihtavat elämän suuntaa rohkeammin kuin ennen ja päättävät elämänsä tiestä itse. Enää ei vanhempien vaikutus yllä ammatinvalintaan tai koulutukseen. Pidän tätä sukupolveni saavutuksena siksi, että olemme rohkaisseet lapsiamme toimimaan niin. 

Toinen asia, josta olen ylpeä Suomessa, on se, että olemme osoittaneet poliittista rohkeutta. Ensin liityimme Euroopan Unioniin, vaikka itäinen naapuri hieman kurtisti kulmiaan. Pari vuotta sitten otimme vielä rohkeamman askeleen ja liityimme Natoon. Se oli päätös, jota ei lapsuudessani olisi koskaan uskallettu tehdä Neuvostoliiton pelossa. Totta kai Nato-päätöksen aikaan olimme hieman sotilaspoliittisessa pakkoraossa, mutta silti päätös tehtiin.

Samoin olen ylpeä siitä, miten seisomme EU-rintamassa Venäjää vastaan. Olemme pysyneet Ukrainan tukena ja pitäneet kiinni siitä, että pakotteet Venäjän suuntaan pitävät - vaikka se Suomelle ei paras vaihtoehto olekaan. Suomesta on tullut sukupolvi sukupolvelta rohkeampi ja kansainvälisempi. Vaikka olemme täällä pohjolan perukoilla, uskallamme osallistua ja olla osa Eurooppaa.

Maailma kehittyy vain kriittisyyden kautta

Vaikka tunnen sukupolvihäpeää, ei se ole pelkästään huono asia. Tarkastelemalla omaa tekemistä kriittisesti, on mahdollista kehittyä. Ihminen on kehittyvä nisäkäs, joka parhaimmillaan ottaa opikseen tekemistään virheistä. Häpeä oikeastaan syntyykin siitä, ettei opiksi oteta riittävästi. 

Jos emme olisi päättäneet tehdä toisin, olisimme edelleen pelokas junttilandia Venäjän kyljessä. Jos emme olisi uskaltaneet, emme olisi kehittyneet jurosta ja puhumattomasta kansasta nykyiseksi kosmopoliitiksi. Se, että puhumme enemmän lapsillemme johtuu tietoisesta päätöksestä tehdä asiat eri tavoin kuin vanhempamme. Se on oppimista parhaimmillaan. 

Syysräntti

 

Tekoälyn kehittämän syysnostalgiakuva

Ois kivaa, kun ois aina kivaa. Jokainen meistä haluaisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ihan kaikkina hetkinä. Mutta suomalainen syksy tekee onnellistumisen kovin vaikeaksi. Ainakin minulle. Toisinaan toivon, että se maailman onnellisuuskysely tehtäisiin Suomen osalta nyt syys-lokakuussa. Se voisi tuoda vastauksiin hieman toisenlaista varianssia kuin kesällä. 

Minusta suomalaisten onnellisuus ei ole oikeaa onnellisuutta. Se on pikemminkin onnellisuutta siitä, että on elossa. Kun syyskuusta eteenpäin luonto ja pimeys koettavat murhata meitä henkisesti, olemme keväällä ekstaasissa, jos jäimmekin henkiin taistelussa pimeyttä vastaan ja kalenteri kertoo maaliskuun alkaneen.

Kun viikonloppuna nukkuu kolmet päiväunet päivässä ja illalla katselee kymmenen jälkeen kelloa anovasti, että saako jo mennä unille, alkaa sisäinen karhu todella kysellä kausiunien perään. Olen ennenkin todennut, että minulle sopisi parhaiten yhteiskuntamalli, jossa Suomi laitetaan kokonaan kiinni lokakuun alussa ja portit avataan kuin Arendelissa (tietäjät tietää) keväällä maaliskuun ensimmäinen päivä. Koko vuoden paskan puoliskon suomalaiset nukkuisivat ruususen unta mökeissään ja maa olisi valkoisen vaipan peitossa. Olen aika varma, että Tove Janssonin Muumimaailma perustui juuri tälle fantasialle.

Nyt on nimittäin jo pari viikkoa ollut jakso, jossa ei vaan jaksa. Asiat eivät kiinnosta, innosta, enkä herää millään henkiin. Koetan lukea kirjaa, mutta viiden sivun jälkeen palavat silmät kiinni. Aloitan katsomaan elokuvaa, mutta mikään väkivalta, jännitys tai surrealistinen komediakaan ei herätä henkiin. Elämään kaipaa jonkinlaista sähköshokkihoitoa. 

Ennen vanhaan tämä oli minun punaviini-season. Iltaisin aukesi pullo jos toinenkin ja kaamoksesta paineltiin läpi pienessä nousussa kuin Rokka juoksuhaudassa. Mutta koska tulin siihen lopputulokseen, että doping saa jäädä, pitää kaamoksestakin rämpiä läpi ihan selvinpäin. Ja ehkä se punaviinikin enemmän lisäsi henkistä kuormaa kuin vapautti siitä.

Liikunta, ystävät, uudet kokemukset

Mikä sitten avuksi, kun syksy painaa päälle kuin Saipan jarrukenttä? Miten päästä eroon orastavasta kausimasennuksesta, alakulosta ja suoranaisesta vitutuksesta? Itsestään hommat eivät käänny. Jos jäät istumaan sohvalle ja odottamaan, että asiat lähtevät nousuun, löydät itsesi samasta paikasta vielä keväällä. Oikeasti tämä aika on juuri se, milloin itsensä pitää pakottaa ulos liikkumaan tai tekemään jotain kivaa. Ja tämä on samalla kertaa myös aika, milloin talojen kynnykset ovat korkeimmillaan. Minutkin saa ulos aseella uhaten ja silloinkin harkitsen, kumpi vaihtoehto on parempi. Lokakuusta eteenpäin en poistu sisätiloista kuin pakolla töihin ja sinnekin hampaat irvessä.

Sali voisi maistua, mutta yksin se on vähän tylsää. Ja salilla on sama ongelma kuin kotona. Se perkuleen kynnys on niin korkea, ettei sisäpuolelle meinaa päästä millään. Salihommissa on vielä se, että ensimmäiset kolme viikkoa treenaaminen on yhtä per...tä. Joka paikkaan koskee, mikään ei suju ja voimatkin ovat hävinneet siitä, mitä ne olivat kaksikymmentä vuotta sitten. Lasten painoilla harjoittelu tuntuu yhtä aikaa nololta ja tuottamattomalta. Hävettää, kun pari viikkoa treenanneet keskenkasvuiset painelee ohi (vaikkei siellä tietenkään kenenkään treenaamista katsella). On pakko vain uskotella (lue=valehdella) itselleen, että tekemällä ne painot nousevat ja ilo palaa elämään.

Salitarjonnasta homma ei kyllä jää kiinni. Lappeenrantaan on viime aikoina noussut uusia saleja kuin datakeskuksia Googlen takapihalle. Jokaiselle ikäluokalle, sukupuolelle ja treenityypille löytyy varmasti oma sali, jossa fiilis ja treenikaverit ovat mieleisiä. Kilpailun koveneminen ei kuitenkaan dumppaa hintoja alaspäin, vaan kuukausimaksut noudattavat melko yhtäläistä linjaa. Se johtaa väkisin jonkinlaiseen pudotuspeliin, koska treenaajien määrä on suht vakio ja uusien salien treenaajat on pääasiassa houkuteltava muilta saleilta. Tähän kun yhdistetään koko Etelä-Karjalaa vaivaava krooninen rahapula, niin en kadehdi ensimmäistäkään saliyrittäjää. Toivon kuitenkin kaikille yrittäjille yhtäläisesti menestystä. Arvostan jokaista, joka tässä maatuvassa maakunnassa jotain uskaltaa yrittää. Kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, ettei ole kivetön pelto kyntää.

Syksy on livekeikkojen aikaa

Syksyisin maistuvat parhaiten livekeikat, olipa kyseessä musiikki tai stand up. Onneksi tänä syksynä jopa tänne kaakonkulmille tulee artisteja visiitille (Kiitos Nuijamies!). Kivaa on myös se, että stand up tarjonta kasvaa vuosi vuodelta. Kiertäviä artisteja on enemmän ja keikat myös vetävät yleisöä enemmän kuin ennen. Stand upista on tullut yksi viihteen kestokulutusmuoto, joka löytää yleisöä ihan tavallisista viihteen kuluttajista. Itse asiassa veikkaan, että stand up on yksi niistä laareista, joihin yleisö vetäytyy, kun elokuvateatterit, teatterit ja urheilutapahtumat eivät yleisöä vedä.

Tykkään, kun syksyllä alkavat kaikki sisällä pelattavien pelien sarjat. Enää ei tarvitse värjötellä jalat märkänä pesäpallokentän laidalla tai katsomassa perse jäässä jalkapalloa. Talvikauden lajit pelataan kirkkaissa saleissa ja jonot kahvioonkin ovat lyhyemmät. Lappeenranta tarjoaa ainakin uskottavan tason korista ja säbää (ja totta kai huipputason jääpalloa ja lätkää).

Lätkässä eletään kuoleman kautta. Liiga ehdoin tahdoin haluaa tuhota loputkin maineesta, mitä sillä on vielä jäljellä. Koko hesa-lätkän ympärille rakenneltu veivailu liigan tulevaisuuden suhteen vie uskottavuuden koko lajilta. Lajin ylin sarjataso suorastaan murhaa itsensä. Yleisö ei löydä lehtereille entiseen tapaan, eikä tuote kiinnosta "niinku ysiviis". Sitten kun pakon edessä lippujen hinnat nostetaan yli keskivertokuluttajan kukkaron tason, on lopputulos tämä. Pelataan puolityhjille halleille ja odotellaan kevään konkurssiuutisia. Noita samoja uutisia odottaa myös Liiga Oy. Sen suurin toivehan olisi saada pienet seurat tajuamaan, ettei niitä suuressa ja kauniissa liigassa kaivata, vaan paikat pitäisi sovussa jättää niille paikkakunnille, joilla vielä maksavaa yleisöä ja rahakkaita sponsoreita riittää. Tästä surkeudesta en syytä siis seuroja vaan niiden istäntää - Liigaa. Sehän tämän Jokeri-veivauksen aloitti. Jos samaa tahtia mennään eteenpäin, niin sarjan lopputulos määrätään samalla tapaa kuin Putinin vaaleissa - kabinetissa. Koska pelaamalla Jokerit ei sitä mestaruutta näytä saavan. 

Tämä on harmi kiidossa olevan Saipan kannalta. Tässä maakunnassa liigatason lätkälippu on luksustuote. Ja seuran on pakko nostaa lippujen hintoja, että sillä säilyy mahdollisuus kamppailla liigassa myös tulevaisuudessa. Ja mikäli pientä seuraa odottaisi pudotus alempaan sarjaan, se olisi mahdollisesti myös seuran loppu, valitettavasti. Toivottavasti pieni ja pippurinen parin kauden menestystarina jatkaa kulkuaan tänä vuonna, vaikka rasitteeksi on lyötykin ketään kiinnostamaton CHL-taival. Me täällä kaakossa olemme liigapaikkamme ansainneet pelaamalla, emmekä kabinetin kautta takaovesta sisään pääsemällä.

Syksyn odotusarvot Kirjamessuissa, Nylon beatissä sekä Vikissä&Köpissä

Kirjoittaminen ei suju. Tai sujuu, mutta ei etene. Toinen käsikirjoitus on lähetetty kustantajille, jotka pysyvät hiljaa kuin Orpon kabinetti kriisin jälkeen. En osaa edes tulkita hiljaisuutta, mutta toivon reagoimattomuuden johtuvan kiireestä ja siitä, että kustannustoimittajatkin potevat samanlaista masennusta kuin kirjoittajat. Toisen käsittelyä odottaessa raapustelen koneelle yhtä viritelmää, joka on jotain niin kahelia, ettei sitä voi julkaista. Mutta kirjoitanpa enemmän omaksi ilokseni. 

Esikoisesta saadut palautteet lämmittävät mieltä. Edelleen melkein viikoittain kuulen jostain hyviä kommentteja kirjasta. Ja yhtä paljon kuulen myös sitä, että parannettavaakin on. Se kannustaa tekemään seuraavasta vielä paremman (jos sitä joskus pääsee työstämään loppuun). Kirjoittaminen on loputon prosessi, jossa ei koskaan saa kuvitella osaavansa tai olevansa valmis. Samalla on pidettävä mielessä myös tekemisen ilo. Kirjoittaminen on parasta silloin, kun sillä ei varsinaisesti tavoittele muuta kuin lukijoille tulevaa hyvää tarinaa - vähän niin kuin tässä blogissakin.

Odotan kirjamessuja. Sinne on totta kai pakko päästä, koska olen teoksen tänä vuonna julkaissut. Haluan larpata kirjailijaa tämän vuoden loppuun saakka ja samalla kuvitella olevani yksi tämän vuoden uskottavista tekijöistä. Voihan olla, että tämä ilo ei toistu toista kertaa. Oikeasti kirjamessut kiinnostavat tapahtumana ja osana suomalaisen kirjallisuuden juhlaa. Siellä ovat oikeasti kaikki jotka ovat jotakin sekä ne, jotka haluavat nähdä ja tavata ne "oikeasti jotkin". Fanittamaan minäkin sinne menen - on muutamia tänä vuonna julkaisseita kirjoittajia, jotka toivon tapaavani. Oletettavasti minuakin pääsee tapaamaan kustantajan messuständillä. 

Toinen odotettu tapahtuma on jo parin viikon päästä. Menen nuorimman tyttären kanssa katsomaan Helsingin jäähalliin Nylon beatia. Liput on ostettu jo melkein vuosi sitten ja on kiva päästä nauttimaan livekeikasta ekaa kertaa tuossa mittakaavassa nuorimman kanssa. Koetan tartuttaa tähän viimeiseenkin painokseen rakkauden livemusiikkiin ja isoihin keikkoihin. Perheen kahteen isompaan tuo tauti on jo onnistuneesti tartutettu. Naikkareihin liittyy oma muisto Jyväskylästä, kun kämppäkaverini Antin kansssa bailattiin Nylon beatin tahdissa neljään ja sitten aamulla kuuteen piti mennä jo töihin (ei ihan selvinpäin, mutta rikos lienee jo vanhentunut. Ja liikuin siis pyörällä sekä töihin että töissä.). Tätä muistoa en taida tuolle lapselle jakaakaan....

Marraskuu huipentuu tänä vuonna Vikin ja Köpin Areena-keikalle. Kyseessä on vanhan raittius- ja vaellusseuran kokoontuminen, joka keskittyy Helsingin valloitukseen. Vanhat miehet tuskin kovin pitkään bailaavat, mutta yritys pysyä keskiyön yli valveilla on kova. Viki Köpeineen on nykyisin myös aamujen pelastus, kun puhepoppoon hengentuotteista saa nauttia maanantaista torstaihin ihan liveradiossa. Etenkin tähän synkkään syksyyn Ylen radioveto on kuin valohoitoa täysillä luxeilla.

Syksystä selviää, kun ei jää tuleen makaamaan

Vaikka alussa ränttäsin syksystä oikein urakalla, niin minulla on silti usko, että tästäkin synkkyydestä vielä noustaan. En tosiaan ole syysihminen, enkä ymmärrä heitä, jotka ovat. Minulle syksy on puhdasta kärsimystä ja siitä selviytyminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Viime vuoden syksy meni läpi kirjaa kirjoittaessa, mutta tänä vuonna tämä hankala aika vyöryy päälle nyt salamasodan lailla. Jos sietokyvyn rajoja koetellaan nyt syyskuussa, niin mitähän hauskaa lokakuu tuo tullessaan...

Tuleen ei kuitenkaan saa jäädä makaamaan, vaan suon yli on mentävä niin, että heilahtaa. Näin sanoi jo muinoin kapteeni Kaarna (tietäjät tietää taas!). Sama se on itsellä. On pystyttävä pakottamaan itsensä liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Eilen istuimme vaimon kanssa iltaa kavereiden kanssa ja kyllä se kummasti piristi, kun näki vertaistuellisia hahmoja saman pöydän ääressä. 

Ja onneksi on tämä blogi, jonne saa kaataa kaiken sen, mitä en perheen niskaan kehtaa kaataa. Tämä on minun ränttäämiseni oma kaatopaikka, joka joutuu kärsimään elämän ilojen lisäksi myös kipeimmät surut. Tämä teksti on tarkoitettu puhtaasti vertaistuelliseksi suoksi kaikille muillekin, jotka kärsivät tästä pimeästä ajasta, eivätkä meinaa jaksaa mitään. Uskokaa pois, minä olen tähän aikaan vuodesta paskimmista paskinta seuraa melkein kaikille. Istun hiljaa sohvannurkassa, katson ulos odottaen kevään alkavan hetikohta puolen vuoden päästä. Jos tunnet samaa, niin heitä ylävitoset joko blogissa tai Facessa :)

Ja jos haluat nähdä minut livenä, niin olen tosiaan tuleville Helsingin kirjamessuille kiertelemässä ja varmaan myös Momentumin messuosastolla jossain välissä. 

Oikeiston nousu voi rikkoa Euroopan sisältäpäin

 

Pysyykö tähtilippu edelleen salossa? Tekoälyn tekemä luomus

Saksassa natsimörkö nosti karvaista päätään äärioikeistolaisen AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) voitettua Saksi-Anhaltin osavaltiovaalit lähes ehdottomaan enemmistöön oikeuttavalla äänisaaliilla. AfD:n voitto on kuitenkin vain yksi kapea sivuvirta koko oikeisto-Tonavassa, joka Euroopassa virtaa. 

Saksi-Anhaltin vaalitulos huomioitiin läpi vanhan mantereen. Sisäpoliittisten rintamien kasaantuminen oikealle päin on tosiasia useissa Euroopan mahtimaissa - ja myös Suomessa. Toisen maailmansodan jälkeen oikeistolaisuutta on jostain syystä pidetty pahempana ääriliikkeenä kuin vaikkapa vastaavaa äärisiirtymää vasemmalle. Periaatteessa mitkään ääriliikkeet eivät ole demokratialle hyvästä, mutta samalla ne kuuluvat olennaisena demokratian sisältämään poliittiseen vapauteen. Pitkälti ääriliikkeiden aiheuttaman vallankumousriskin vuoksi meilläkin on olemassa edustuksellinen demokratia, jonka tehtävä on estää liiallinen vallan keskittyminen yksiin käsiin. Ja edustuksellinen demokratia on ollut suhteellisen toimiva ratkaisu - ainakin tähän saakka. 

Oikeistolainen Eurooppa kääntyy sisäänpäin

Sodan jälkeen kansallisvaltioiden ideologiaa on koetettu ajaa alas ja muuttaa Eurooppaa enemmän kohti Yhdysvaltain kaltaista liittovaltiota. Kansallisvaltiolle kuuluvia tehtäviä on liu'utettu EU:n päättäviin elimiin ja yleiseurooppalaisia käytäntöjä on siirretty koskemaan kaikkia jäsenmaita yli kansallisten päätöksentekijöiden. Jokainen Suomessakin muistaa kurkkudirektiivin tai tietää nykyiset paskat pullonkorkit. Ei noita ideoita täällä Suomessa keksitty, mutta täällä niitä kuitenkin toteutetaan.

Euroopan Unionin ongelma on alusta saakka ollut, että sen jäsenmaat tulevat kovin erilaisista maantieteellisistä ja poliittisista todellisuuksista ja niiden poliittinen historia on toisistaan poikkeava. Portugalin aroille ja Lapin erämaahan eivät kaikki säännöt päde samalla tavalla. Koko Euroopan Unionin olemassaolon ajan on Suomessakin kuulunut vahvoja soraääniä sille, pitääkö Suomen kuulua EU:iin vai ei. Euroopan unionia pidetään epätasa-arvoisena jäsenmailleen ja ongelmaksi koetaan myös vahva epätasapaino maksajien ja saajien välillä. 

EU-jäsenyys on tuonut Suomelle vakautta, taloudellisesti helppoja aikoja sekä suuren lähimarkkinan heti Itämeren takana. Osana Euroopan Unionia olemme saaneet nauttia vanhan mantereen talousveturien antamasta vetoavusta ja rahallisista etuuksista. Ilman EU:ta emme olisi liidelleet näinkään pitkälle talouden myötätuulissa. EU:n merkitys on viime vuosina vielä korostunut, kun talouspakotteiden ja sotilaallisen yhteistyön vuoksi Eurooppa on tiivistänyt rivejään Venäjää vastaan. Jopa Venäjälle tuli yllätyksenä, kuinka vahvasti Euroopan maat nousivat yhteisrintamassa sitä vastaan Ukrainan puolustuksessa. Se on vain yksi ranskalainen viiva pitkässä listassa vääriä arvioita, jotka Putin teki hyökätessään Ukrainaan.

Oikeistolaiseen ideologiaan kuuluu vahva kansallisvaltioiden tuki sekä erottelu meidän ja muiden välille. Oikeistohallitusten aikaan valtiot kääntyvät enemmän sisään- kuin ulospäin ja poliittinen fokus keskittyy maan sisäisten asioiden hoitamiseen. Sisäinen turvallisuus korostuu ja rajat omaan maahan haluttaisiin pitää enemmän kiinni kuin auki. 

Valitettavan usein oikeistolaisesta ideologiasta kyetään näkemään vain maahanmuuttovastaisuus, rasismi ja totalitarismi. Nuo kaikki ovat ikäviä lieveilmiöitä, mutta tänä päivänä eivät edes suurin uhkakuva, mikä oikeistolaiseen valtakeskusteluun etenkin Euroopassa liittyy.

Vaarana koko Euroopan Unionin kaatuminen

Kansallisvaltio-ideologian korostuminen on Euroopan Unionille myrkkyä. Yhteisön suurin uhka on se, että se murenee sisältäpäin, koska silloin kehitystä ei pysäytä kukaan. Jos useampi EU-jäsenmaa  toteaa jatkavansa poliittista tietä itsenäisenä ja irtoaa EU:sta, syntyy kierre, jossa koko rakenne murtuu.

Ja Euroopan Unionin murtuminen on asia, jota Venäjä toivoo enemmän kuin mitään muuta. Yhtenäistä EU:ta vastaan Venäjällä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta poliittisesti tai edes sotilaallisesti. Tilanne muuttuu olennaisesti, jos jäsenmaat joutuvat hoitamaan puolustusta yksin tai edes kahdenkeskisin sopimuksin. Tilanne olisi kaoottinen myös Suomelle. 

Valitettavasti heikko EU pelaa myös Trumpin pussiin. Suhde Yhdysvaltoihin on tällä hetkellä EU:ssa kaksijakoinen. Toisille Yhdysvallat on punainen vaate, kun toiset maat taas hakeutuvat edelleen lännen jättiläisen kainaloon. Ja valitettavasti Yhdysvaltojen markkinat ja mahti ovat sitä luokkaa, että ilman sitä yhdelläkään kansallisella taloudella ei ole helppoa. Yhdysvallat seisoo myös vaa'ankieliasemassa suhteessa Natoon. Ilman Yhdysvaltojen tukea, ei Naton mandaatti ole riittävä. Ja Euroopan puolustus linkittyy tällä hetkellä vahvasti juuri Nato-maiden asevoimiin.

Vaikka EU ei kokonaisuutena murtuisikaan, hidastuu viime vuosina alkanut yhteistyön kehitys merkittävästi, mikäli kansalliset päätöksentekoelimet päättävät keskittyä maiden sisäisten asioiden hoitamiseen. Koko Euroopan Unioni on sen kokoluokan himmeli, että siinä on tasan kaksi vaihdetta - sitä ajetaan joko täysillä tai ei ollenkaan. Mitään puolivillaista tanssivaa kongressia ei kenenkään kannata ylläpitää. 

Edes äärioikeistolaisuus ei ole pelkkää natsismia

Meistä kukaan ei halua palata totalitarismiin, tai äärioikeistolaiseen natsismiin. Eikä meillä sen isompaa kaipuuta ole kommunismin kulta-aikoihin. Mutta silti Saksi-Anhaltin vaalit voittaneella AfD:llä on selkeitä pointteja, joilla se houkuttelee äänestäjiä. En siis halua missään nimessä puhua puolueen puolestapuhujana tai asian edistäjänä, mutta kaikissa ääriliikkeissä on syytä ymmärtää, mistä suosio johtuu. Pelkkä itku ja vaikerrus ei auta. 

AfD:n vaaliohjelmassa korostettiin Saksalaisten kansallistunteen ja nationalististen periaatteiden voimistamista vaatimalla Saksan lipun näkymistä kouluissa ja kansallislaulun liittämistä koulutilaisuuksiin (verratkaapa tätä meidän pikkuiseen Suvivirsi-kohuun). Vahvan maahanmuuton vastustamisen lisäksi korostuvat isänmaallisuus ja eräänlainen paluu perinteisiin arvoihin. Äärioikeistolaisuuden voima on kansallistunteen voimistamisessa sekä sisäisen turvallisuuden vahvistamisessa. Näillä pyritään luomaan selkeä "me vastaan muut" -asetelma. AfD haluaa hillitä maahanmuuttoa sekä helpottaa haitta-maahanmuuton kitkemistä karkotuksin ja palautuksin.

Saksan, kuten koko keskisen Euroopan, ongelmat maahanmuuttajien kanssa ovat toista luokkaa kuin Suomessa - vielä. Euroopan keskuksissa maahanmuuttajien määrä sekä heidän aiheuttamansa ongelmat ovat arkipäivässä näkyviä ja vastakkainasettelu kantaväestön kanssa voimistuu sitä mukaa, kun maahanmuuttajien määrä kasvaa. Näkyvät ongelmat ja häiriöt saavat äänestäjät kaipaamaan vahvempaa poliisia, vahvistettua sisäistä turvallisuutta sekä nopeita toimia maahanmuuton hillitsemiseksi. Tätä samaa argumenttia käytetään myös Suomessa. Myös meillä kuuluu koko ajan poliittista argumentointia haitta-maahanmuuton kitkemiseksi ja palautusprosessin tehostamiseksi. Enkä tietyissä tapauksissa ole asiasta edes eri mieltä. Meillä asioita hoidellaan turhan pehmoisin käsinein ja tehostamalla palautusprosessia meillä olisi mahdollisuus lisätä kaikkien maassa asuvien turvallisuutta. 

Samalla lailla bensaa äänestäjille on EU:n vastustaminen ja vastuun ottaminen takaisin kansallisiin käsiin. Venäjän kriisin ja Yhdysvaltojen poliittisen sekoilun aiheuttamat talousvaikeudet on helppo kääntää siihen, että syy ongelmiin on isossa EU:ssa ja itse tehtynä pärjättäisiin paremmin. Ja Saksan tapauksessa asia voi hyvin olla niin. Se on nettomaksaja ja Euroopan talousveturi, joka vetää monia pienempiä perässään. En ihmettele halua jättää pienet oman onnensa nojaan, irrota kahlitsevasta Euro-politiikasta ja siirtää Saksa takaisin saksalaisille. Meillä Suomessa suhde Euroopan Unioniin on monimutkaisempi ja irtaantuminen vaikeampaa. 

Ongelmakohtien populistiset pikaratkaisut yhdistettynä vahvaan Saksa-propagandaan ovat olleet ainakin Saksi-Anhaltissa toimiva kombo. Ja pahoin pelkään, että sitä samaa tullaan näkemään vielä lisää. 

Demokratian ydin on puolueiden monimuotoisuudessa

Miksi AfD voittaa ja miksi se saa niin suuren enemmistön? Se osaa houkutella kannattajia argumenteilla, jotka vetoavat. Se tarjoaa helpot ratkaisut ongelmiin, jotka ovat näkyviä. Jos maahanmuutto haittaa, niin lopetetaan se. Jos sähkö on ekologisesti tuotettuna kallista, niin tuotetaan se muilla tavoin halvemmalla. Helppoja ja lyhytnäköisiä ratkaisuja äänestäjän on helpompi uskoa ja omaksua. On paljon hankalampaa omaksua se, että maapalloa kannattaa hoitaa niin, että siitä jää jotain tulevillekin sukupolville, vaikka se nyt maksaakin enemmän. 

Sama kehitys voisi olla Suomessa täysin mahdollista. Eikä se johdu äärioikeiston tai äärivasemmiston hyvyydestä, vaan muiden huonoudesta. Ääriliikkeet saavat tasan sen tilan, minkä muut puoleet niille antavat. Eikä ratkaisu ole ääriliikkeiden kieltäminen tai demonisointi. Politiikkaan ja ennen kaikkea demokratiaan kuuluu mielipiteiden monimuotoisuus sekä se, että asioista voidaan olla myös äärimieltä (outo termi, mutta varmaan ymmärrettävä).

Demokratia perustuu kansalaisaktiivisuuteen, edustuksellisuuteen sekä siihen, että edustajisto on kansansa kuva. Demokratia toimii silloin, kun ihmiset toteuttavat kansalaisvelvollisuuttaan ja äänestävät. Silloin kansan kuva muodostuu täysimittaisena ja vääristymättömänä. Jokaiselle äänestäjälle annetaan sama määrä vaalivaluuttaa - yksi ääni.

Eli ongelma ei ole oikeistossa tai vasemmistossa. Ongelmana on se, että oikeisto tekee sen, mihin muut puolueet eivät pysty. Se saa oman kannattajakuntansa käyttämään ääntään suuremmalla osallistumisprosentilla kuin muut. Populismi houkuttelee äänestämään, koska äänestäjä kokee saavansa äänelleen parhaan vastineen. 

Kaikilla puolueilla on käytössä samat työkalut, samanveroiset ehdokaslistat sekä sama äänestäjäkunta, joiden joukosta oma kannatus suodattuu. Minkään puolueen kannattajalla ei ole käytössään yhtä henkilökohtaista ääntä enempää. Vaalien tuloksen ratkaisee toisaalta puolueiden ohjelma, mutta vielä enemmän se, kuka saa omat kannattajansa parhaiten liikkeelle. 

Demokratia vääristyy passiivisuuden ja hiljaisen hyväksynnän vuoksi. Jos käytän hieman 1940-luvun retoriikkaa, niin Natsi-Saksan ongelmana eivät olleet natsit, vaan se hiljainen enemmistö, joka hyväksyi heidän tekonsa. 

Demokratia kaatuu siihen, että joku pelaa sen läpi

Trump teki saman Yhdysvalloissa. Hän houkutteli populistisilla lupauksilla ja massiivisella näkyvyydellä omat äänestäjänsä uurnille suuremmalla prosentilla kuin vastustajat. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, että paras ei todellakaan niissä vaaleissa voittanut. Ei paras - vaan se, joka käytti demokratiaa hyväkseen parhaiten. 

Ja sama suomeksi. Perussuomalaisten menestyksen takana on heidän kykynsä houkutella ihmiset äänestämään. Siinä, missä kanta-demarit tai hiljaiset keskustalaiset jäävät kotiin, lähtevät persu-kannattajat uurnille. Ja tällöin oikeiston kannatus saa yliedustuksen suhteessa kansan todelliseen mielipiteeseen.

Ja sitten news flash kaikille. Se vaalitulos ei korjaannu jälkeenpäin itkemällä somessa tai tekstaripalstoilla. Äänestyksen tulokseen voi vaikuttaa vain äänestämällä ja sen jälkeen tulos on demokratian pelisäännöillä hyväksyttävä. Jo muutamissa viime vaaleissa on nähty ilmiö, että äänestysprosentti putoaa kierros kierrokselta, mutta valitus vaalien jälkeen kasvaa. 

Käytännössä demokratia ei toimi, eikä edustuksellisuus toteudu, jos äänestysprosentti pyörii viidessäkymmenessä. Silloin puolet kansasta päättää kaikkien asioista. Suomessa ainakin tulevissa vaaleissa aiempaa suurempi osa vaalityöstä tulisi pistää nimenomaan aktivointiin ja kansallisvelvollisuuden täyttämiseen. Niiden passiivisten joukosta löytyvät puuttuvat kannattajat.

Suomessa suurten puolueiden kannattaisi mennä opettelemaan poliittista retoriikkaa. Enää kansa ei luota entiseen tapaan ammattipoliitikoihin, vaan äänestäjät kaipaavat itselleen oikeaa ja sopivinta edustajaa. Pääministeri Orpo on puolueelleen heikko keulakuva siksi, että hänessä ei ole mitään mediaseksikästä tai äänestäjiin vetoavaa. Ja vielä vähemmän sitä löytyy demareiden Lindtmanista. Tällä hetkellä vetovoimaisimmat keulakuvat puolueilleen ovat Vihreiden Sofia Virta sekä Vasemmiston Minja Koskela. He ovat tajunneet parhaiten, miten tätä peliä pelataan. Naama on esillä - hyvässä ja pahassa. Rapa lentää, mutta jokainen klikkiotsikko, somevastustus sekä kannanotto pyöräyttää algoritmimyllyä kovemmille kierroksille. Se taas kumuloi suoraan näkyvyyden kokonaismäärään. Käytännössä siis jokainen vasta-argumentti on lopulta voittava ääni, koska se lisää näkyvyyttä. Ja näkyvyys lopulta ratkaisee sen, mistä ehdokkaasta jää vahvin (ei välttämättä paras) mielikuva. Ja tulos on hämmästyttävä. Tällä hetkellä vasemmistolle povataan yli yhdentoista prosentin kannatusta. Se on äärimmäisen kova tulos sille aatesuunnalle.

Jos edelleen uskotaan, että demokratia on ainoa toimiva ratkaisu johtaa Suomea, sen toimivuuden eteen pitää tehdä töitä. Ensinnäkin voittajaksi haluavien pitää saada itselleen uskottavuutta. Uskottavuus tulee järkevillä, omiin äänestäjiin vetoavilla kannanotoilla, suorilla ja rohkeilla ratkaisuehdotuksilla sekä näkymällä ihmisten arjessa. Väitän, että vielä tulevissakin vaaleissa äänisaalista kerätään makkaraa grillaamalla ja ihmisiä kättelemällä. Se on sitä vaalien alla tarvittavaa lähitaistelua. 

Mutta lähitaistelun lisäksi on opeteltava myös politiikan dronehommat. Iso osa kannattajista ja potentiaalisista äänestäjistä selaa päivät pitkät Tiktokia. Se on jo muutamissa viime vaaleissa ollut voittoisa strategia nimenomaan populistisille liikkeille. Se voi olla sitä myös muille. Jos tämän hetken valtapuolueet haluavat tavoittaa äänestäjiään, on mentävä sinne, mistä heidät löytää. Ja sanoma on puettava sellaiseen muotoon, että sen tajuaa nopesti ja yksiselitteisesti lyhyelle videolle oksennettuna. Populismia vastaan voi taistella vain sen omin asein - mutta järkevästi. Pitää siis opetella puhumaan demaria tiktokiksi tai keskustella keskustaa kameran edessä.

Omia äänestäjiä tärkeämpää on saada ylipäätään äänestysprosentti kasvamaan. Se on saatava nousemaan niin ylös, että vaalien lopputulos edustaa oikeasti kansaa. Jos äärisuunnat ovat sittenkin vallalla, niin se on kansan tahto, eikä sille voi mitään. Mutta matalalla äänestysprosentilla jää vaaleista aina vähän valju maku ja tunne, että oikein tämä ei mennyt.

Venäjän pelko on viisauden alku

En ehkä niinkään pelkää äärioikeiston nousua Suomessa. Joensuussa 1990-luvulla eläneenä ilmiöön on jo tottunut. Totta kai rasismin, eriarvoisuuden ja helpon populismin nousu pistää kulmia kurttuun, mutta en näe sitä isona ongelmana vielä. Lisäksi uskon edustuksellisen demokratian voimaan siinä, että valta hajautuu pahimmassakin skenaariossa niin pieniin osiin, ettei varsinaista vahinkoa pääse tapahtumaan. 

Suurempi ongelma on iso kuva. Jos Eurooppa alkaa pirstoutua takaisin kansallisvaltioihin, on pikkuinen Suomi suuremmassa pulassa kuin koskaan. Meidän nykyisellä taloustilanteella, viennin ongelmilla ja geopoliittisella sijainnilla ei meillä ole suuria mahdollisuuksia vastata Venäjän uhkaan ilman jonkinlaista sivustatukea. Kun tähän soppaan lisätään se, että EU:n heikentyessä, heikkenee todennäköisesti myös Nato. Ja Nato-kortin haaleneminen lisää Venäjän kierroksia entisestään. Jäämme turhan hyvin tarjottimelle Keski-Euroopan laidalta. 

Venäjä on ja tulee olemaan Suomen suurin uhka. Tällä hetkellä kaikki vaaratekijät ovat kohtalaisesti hallussa, kun meillä on pään päällä sekä Nato- että EU-sateenvarjot. Ilman niitä tilanne muuttuisi olennaisesti. Meillä ei ole varaa antaa EU:n sortua. Se ei ole rakenteena täydellinen, eikä se aina palvele Suomen etua, mutta silti se on parasta, mitä meille on tällä hetkellä tarjolla.