Maksullinen kirjasto tyhmentää kansaa

 

Tänään sorrun kirjoittamaan vähän jopa populistis-poliitikkomaisesti yhden asian puolesta, vaikka se vähän blogin idean vastaista saattaa ollakin. Mutta tämä yksittäinen asia on minulle sen verran sydämen asia, että sen puolesta lähden barrikadeille ja kahlitsen itseni Parven oveen vuorokaudeksi, jos pakottava tilanne tulee eteen.

Etenkin Threadissä (nykyisessä valtavirtatrendien tutkiskelukanavassani) on puhuttu siitä, että Valtionvarainministeriön leikkauslistalla on ollut myös kirjastokortin maksuttomuuden poistaminen. Esityksen mukaan kolmenkymmenen euron vuosimaksu toisi vuodessa valtion kassaan huimat 36 miljoonaa euroa. Summan mittakaavasta kertoo se, että melko lailla sama summa oli tipahtaa pääministeri Orpon perstaskusta kaverin jäähallin tueksi. Eli puhutaan poliitikkokielellä marginaalisista summista. 

Ja ei, en ole edelleenkään yksinkertainen - kyseessä on vain yksi kohta ministeriön säästölistalla, mikä itsessään ei siis ollut toimenpidelista, vaan pelkästään luettelo toimenpiteistä, jotka on otettava tarkasteluun, jotta Suomi-merkkinen vene ei hörppää laidoiltaan vettä. Eli kirjastokortin muuttuminen maksulliseksi on yhtä todennäköistä kuin Vasemmistoliittolainen valtionvarainministeri ensi keväänä - mahdollinen, mutta ei todennäköinen.

Asia nousi puheenaiheeksi luultavasti vain siksi, että ah niin laadukas ja uutisnälkäinen iltapäivälehdistö saa aiheesta helposti raflaavia otsikoita ja sopivasti "pöhinää someen". Kirjasto kiinnostaa ja koskettaa valtavaa määrä ihmisiä ja sen palveluja käyttää meistä isoin osa. Ei sitä ihan seuraamuksitta voi sörkkiä edes valtion leikkaava virkamies. (Ja tavallaan on vähän noloa, että tällä blogitekstillä pelaan tuon samaisen uutishuoraavan lehdistön piikkiin antamalle sille turhaa näkyvyyttä - no näinhän tätä somea kai pelataan)

Kirjasto on kansansivistyksen kehto

Miksi tämä asia minua koskettaa? Koska maksuton kirjasto on taannut minulle kahta kautta sivistyskokemuksia, johon muuten ei olisi ollut mahdollisuuksia. Kirjaston kautta minulla on kautta aikojen ollut varaa lukea kauno- sekä tietokirjallisuutta, jota muuten voisin ihailla korkeintaan kirjakaupan hyllyillä. Ja minun lisäkseni se tarjoaa saman mahdollisuuden kaikille suomalaisille. 

Ja myös kirjoittajana kirjasto on alusta, jolla saan omat tekstini lukijoille. Huolimatta valtavasta myyntimenestyksestä (lukekaa sarkasmi rivien välistä), on kirjasto tarinani ehdottomasti paras viestintäväline. Kirjaston kautta kirjani on luultavasti tullut tutummaksi paljon laajemmalle joukolle lukijoita kuin myyntilistojen kautta.

Ja isossa kuvassa tällä on kahtalaista merkitystä. Toisaalta kirjaston avulla marginaalikirjailijat saavat lukijoita ja sitä kautta myös tuloja lainastokorvauksista. Tällaisessa maassa kirjamyynnillä elää kahden käden sormilla mitattava määrä kirjailijoita - ja niistäkin sormista on jo jokunen saattanut mennä sirkkeliin. Eli kirjamyynti ei elätä kirjailijoita - eikä myöskään suomalaista kirjallista kulttuuria.

Ne marginaalikirjailijat - ja etenkin he (tai me) - ovat olennainen osa kotimaisen kulttuurin ylläpitämisessä ja kehittymisessä. Jos tällaisen vaatimattoman kielialueen kirjallinen kulttuuri perustuu vain myyntihittien varaan, on otos luvattoman kapea. Edes Tervon kokoinen valtava kulttuurijärkäle ei pystyisi kokonaista kielialueen kulttuuria pitämään pystyssä. 

Ja vaikka kirjastokortin maksullisuus ei tarkoita koko järjestelmän alasajoa, se tarkoittaa käyttäjäkunnan kapenemista ja yksipuolistumista. Jos lainaaminen on maksullista, sitä käyttävät vain ne, joilla siihen on varaa, eli eivät kaikki tulotasosta riippumatta. Se yksipuolistaa käyttäjäkuntaa ja sen preferenssejä haluttiin tai ei. Pitkässä juoksussa meille aletaan syöttää mantraa, ettei kirjastoa käytä kukaan ja se joutaa ajaa alas koko laitos. Siihen ei suomalaisella kirjallisuudella ole varaa.

Ilmainen lainastolaitos on taistelun ja historian tulos

Kirjasto on ollut maksuton ja kaikille avoin viime vuosisadan alusta saakka. Sitä ennen tieto oli pääasiassa kirjastoitu tiedelaitosten, kirkon ja valtionhallinnon käyttöön sekä opetustarkoituksiin. Maksuttomuuden ja kansallistumisen kautta kirjaston hyllyiltä alkoi löytyä myös kaunokirjallisuutta, jonka varaan lopulta rakentui koko suomalainen identiteetti. Kirjojen ja kirjallisuuden merkitys suomalaisuuden rakentamisessa on ollut valtava. Ilman kirjoja ja suomen kieltä meidän kulttuuri tuskin olisi syntynyt näin vahvana ja omaleimaisena. 

Kirjasto säilytti asemansa myös lama-ajan Suomessa. Vaikka töitä ei ollut, sai kirjastossa lukea päivän lehden, lainata kirjoja ja kuluttaa aikaa. Silloin kirjastolaitos hoiti omalta osaltaan jopa mielenterveystyötä pitämällä laman masentamat työttömät kiinni keskikaljan lisäksi kirjallisessa viihteessä. Nyt tämä voi naurattaa, kun meidän pääasiallinen viihdykkeemme on jokaisen taskusta löytyvä internet. Mutta 1990-luvun alussa huvit olivat tiukassa. Kirjasto ja radio olivat suunnilleen ainoat maksuttomat ajanviettotavat (jonnet tuskin muistaa, että jopa television katselusta piti virallisesti maksaa tv-lupa).

Totta kai kirjaston merkitys ja funktio on muuttunut sitä mukaa, kun lukeminen ja tekstin käyttö on muuttunut. Fyysiset kirjat vaihtuvat äänikirjoihin ja e-kirjoihin, eikä lehtiä lue enää kukaan. Sekä sanoma- että aikakauslehtien tilaajat ovat tätä nykyä äänetön vähemmistö, joita kummaksutaan. Muutoksista huolimatta kirjasto voi hyvin. Viime vuonna kirjastoista tehtiin yhteensä melkein 88 miljoonaa lainaa ja kasvua edellisvuoteen oli 4%. 

Ja onhan kirjastokin muuttunut. Nykyisestä lainalaitoksesta löytyy kirjojen lisäksi pelejä, liikuntavälineitä ja jopa urheiluseurojen kausikortteja. Suurimmalle osalle meistä perinteisen kirjaston kanta-asiakkaista on tuotevalikoima jopa shokeeraavan suuri. Ja uutta tulee koko ajan. Kävin loppukesästä ensimmäistä kertaa Helsingin suht tuoreessa Oodissa ja se oli lievästi sanottuna kirjastojen mersu. Tuoterepertuaarista löytyi jopa meidän upeaan uuteen kirjastoon verrattuna uskomattomia asioita, kuten 3D-tulostin, suurkuvatulostin, soittimet sekä pelihuoneet. Lapseni totesi lakonisesti, että jos Lappeenrannassa olisi tällainen kirjasto, ei meikäläistä paljon kotona näkyisi. 

Kirjastokortti on ollut jo useammalle sukupolvelle sivistyksen luottokortti vailla luottorajaa. Kirjastokortin avulla on ollut mahdollista opiskella, tutustua historiaan, tieteisiin, taiteisiin tai sitten ihan vain kirjoitettuun roskaan (en viittaa tässä omaan kirjaani). Kirjasto sulkee syliinsä lapset, jotka pääsevät ottamaan ensimmäiset maistiaiset tarinoista, saduista ja kirjoitetusta kielestä. Lukutaito on aina ollut kansansivistyksen reaalinen mittari ja Suomessa kirjastolla on ollut korvaamaton merkitys lukutaidon kehittymisessä jokaiselle. 

Ja kirjasto tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden liittyä jonoon odottamaan uusinta Satu Rämön teosta luettavaksi - vailla maksua (itse toki kirjaeliitin vankkumattomana edustajana hankin kirjan suoraan kirjailijan kädestä). 

Tasa-arvon ja rauhan paikka

Kirjastokortin maksullisuus ei toki kaikkia toimintoja kirjastossa saisi uudelleenarvioitavaksi, mutta vaikutusta sillä olisi. Sillä olisi sama vaikutus kuin suhteettomiin kohoavilla terveyskeskusmaksuilla - osa käyttäjistä jää tulotasonsa vuoksi palvelujen ulkopuolelle. Ja tätä en nimenomaan kirjaston osalta toivoisi. Tiedän (ja muistan jo omasta nuoruudestani) paljon nuoria, jotka koulupäivän jälkeen menivät kirjastoon, koska muuta järkevää paikkaa ajanvietolle ollut. Samaa tehdään luultavasti tänä päivänä. Kirjasto tarjoaa rauhallisen paikan erilaisille ihmisille lähtökohdista, tulotasosta tai perhetaustasta huolimatta. Sen ovista mahtuvat sisään kaikki kaupungin asukkaat. 

Kirjastokorttimaksulla saatava säästö tuskin tämän maan taloutta heilauttaa suuntaan tai toiseen. Se sama summa on saatavissa muilla keinoilla, joten kyse onkin nimenomaan tulevan hallituksen valitsemista arvoista. Nykyinen hallitus tulee jäämään historiaan todellisena sivistyksen ja kulttuurin tuhoajana. Oletettavaa siis on, että seuraavissa vaaleissa laiva kääntyy 180 astetta ja saamme vaihteeksi valtaan kotimaista kulttuuria puolustavan valtaeliitin. Hyvällä tuurilla tästä ajatuksesta maksullisesta kirjastokortista tulee vain muisto ajasta, jolloin kotimainen kulttuuri koetettiin kiduttaa hivuttamalla kuoliaaksi.

Näissä mikrotason säästöissä ei ole kyse rahasta, vaan arvovalinnoista. Marginaalisäästöissä ei oikeasti kukaan voita, mutta joku häviää - yleensä se köyhin viisi prosenttia kohderyhmästä. Niin tässäkin. Kirjaston maksullisuus ei haittaa minua henkilökohtaisesti. Minulla on varaa maksaa kolmekymmentä euroa vuodessa - ja mielelläni sen maksaisin. Maksan nytkin vuosittain sakkoja ihan sen takia, että kirjasto saa kassaansa jotain täytettä (no unohdan totta kai palauttaa kirjat ajoissa, mutta selitän itselleni, että teen sen kirjaston tulojen vuoksi). 

Ongelma ehkä onkin siinä, etten halua kirjaston kuuluvan vain kaltaisilleni maksukykyisille, vaan kaikille. Haluan sen kuuluvan lapsille, jotka vasta astuvat lukemisen maailmaan ja haluan sen kuuluvan vähävaraisille, joille se voi olla ainoa keino löytää itselleen ajankohtaista ja laadukasta lukemista. Haluan kirjaston kuuluvan sille kirjailijalle, jonka kirjoja myydään viisi, mutta lainataan satoja kertoja.

Kauniiksi lopuksi - jos kansaa tyhmentää tahallaan riistämällä siltä kulttuurisen sivistyksen, saa tulevaisuudessa harmikseen sivistymättömiä päättäjiä. Ja minusta tuntuu, että tuota lajia meillä on tarpeeksi jo nyt.

Jää taa viideskymmenes vuoteni

 

Yleisö voisi hurrata esikoiskirjailijalle, mutta se kyll laulaa vain Nylon Beatia

Huomenna loppuu hieno vuosi, yksi elämäni ikimuistoisimmista. Muistan, kun vuosi sitten olin kirjoittanut tänne blogiin viisi tarinaa viidestäkymmenestä ikävuodesta ja pohdin, mitä järisyttävää tapahtuu, kun puolikas vuosisata napsahtaa mittariin. En silti osannut edes kuvitella, millainen vuosi on ollut. Tavallaan hyvä niin, koska yllätys oli ennakkosuunnittelua suurempi.

Kriisin pelko on aina kriisiä suurempi

Suhtaudun keskimäärin ikääntymiseen arvokkuudella, tyyneydellä ja luonnottomalla huolettomuudella. Olen ehtinyt elämäni ensimmäiseen puolikkaaseen ehtinyt nähdä ja kokea riittävästi tietääkseni, että aina kun olet mäen päällä, näet vain seuraavan huipun tai laakson. Elämä on meille jokaiselle lopulta matka, jossa suurempi tarkoitus on nauttia kulkemisesta, eikä etsiä päämäärää.

Tasakympit jännittävät meitä aina, koska niissä on elämän leikkuri. Numero antaa vihjeen siitä, että jotain tässä pitäisi joko saada aikaan tai hoksata. Nollaloppuiset numerot kannustavat aloittamaan muutoksen tai ainakin arvioimaan menneitä vuosia - mieluiten kriittisesti. Syntyy kiire ja pelko. Kiire saada aikaan jotain, mitä ei myöhemmin voi saavuttaa tai kiire korjata kaikki menneinä vuosina ja vuosikymmeninä tekemättä jääneet asiat. Tasakymppien ympärillä mennyttä elämää koetetaan pakonomaisesti harsia kasaan ja luoda tuleville vuosille jotain, mitä "ei tarttis hävetä tai katua". Ei ole mikään ihme, että kaikki "Eat-Pray-Love-Camino-matkat" osuvat tasakymppeihin.

Sitä varmaan tein minäkin todeten, että neljänkympin jälkeen elämä oli lähtenyt sellaiseen nousukiitoon, että tahtia olisi mahdotonta parantaa. Kyllä se silti onnistui. Uuden vuosikymmenen ensimmäinen vuosi oli mainio. Jopa niin mainio, että tahdin parantaminen tuntuisi kohtuuttomalta pyynnöltä.

Ja kadun sekä häpeän minäkin - paljon, niin uskomattoman paljon, ettei se mahtuisi edes tänne blogiin. Ja tuosta katumuksesta kirjoitan tänne vielä oman tukevan tarinan, kunhan saan sen ensin luonnosteltua. Mutta tämä teksti ei ole sitä varten.

Viisikymmentä on monille pelottava numero. Toiset tuntevat itsensä vanhaksi, kun puolestaan viimeiset (niin kuin minä) vasta ensimmäistä kertaa aikuiseksi. Se, miksi itsesi tunnet, on pelkkä tunne, harha ja harhaluulo. Numero ei määritä koskaan sitä, oletko vanha vai nuori. Sen määrittää vain ja ainoastaan oma korvien väli. Omasta mielestäni olin luultavasti parikymppisenä yliopistosta valmistuneena enemmän aikuinen kuin nyt, kun alan vasta tajuta, miten vähän tajuan.

Kirjoittajan arsenaalia - mustasin toista käsistä koskevat jutut, ettei juoni paljastu

Elämän focus kirkastuu

Vuosien pohtimisen, testaamisen ja raa'an elämisen jälkeen olen tullut lopputulokseen, että elämän kantavin voima ovat unelmat. Elämä maistuu elämältä, kun löytää unelmien polun, jota seurata. On haaveita, jotka luovat päämääriä. Päämäärät antavat polulle suunnan, jota kohti tarpoa. Unelmaton ihminen on tietön ihminen, joka joko seisoo paikallaan tai sitten vaeltaa päämäärättömästi paikasta toiseen päätymättä mihinkään. Kuinka usein sinä olet pysähtynyt paikalleen ja kysynyt itseltäsi - mistä minä unelmoin? Mitä minä haluan tässä elämässä vielä nähdä, kokea, saada aikaan?

Puhun  työssäni paljon ihmisten kanssa unelmista. Uskokaa pois me hierojat olemme melkoisia rippituolin pitäjiä, joiden taakse kaikki salaisuudet piiloutuvat jopa katolisen kirkon vastaavia paremmin. Kuulemme, mutta emme koskaan kerro.

Tunnen urheilijoita, joiden elämä on kahlittu urheiluun. Menestyksen vuoksi he ovat valmiita uhraamaan elämästään leijonan osan harjoitteluun, kilpailemiseen ja joskus - huom. vain joskus - menestymiseen. Työtä tehdään pyyteettömästi sen eteen, että pääset omassa lajissasi huipulle ja saat sitä kautta vastinetta sadoille harjoittelutunneille, epäonnistumisille ja pettymyksille. Jokaista menestynyttä urheilijaa kohden on kymmeniä niitä, jotka jäävät podiumin ulkopuolelle. Mutta hekin uhraavat elämästään paljon. Nuorena jää tekemättä asioita, joita muut tekevät ja urheilu-uran puolesta ollaan valmiita luopumaan joskus todella isoista asioista. Arvostan ja ymmärrän.

Tunnen kirjoittajia, jotka eivät koskaan saa käsikirjoitustaan esiin. Tekstiä saatetaan hioa vuosia ja tarjota sitä kustantajille saamatta koskaan sopimusta. Silti usko omaan tekemiseen ja tarinaan on niin vahva, ettei työtä jätetä kesken, vaan sen puolesta jatketaan työstämistä, kunnes teksti löydetään. Tunnen toki myös kirjoittajia, jotka pääsevät näkemään unelmansa totena. Tulee päivä, jolloin painosta käsiin tulee kauniiseen kanteen kääritty kirja, jonka yläreunassa komeilee oma nimi. Unelma on täyttynyt. 

Minulle kirjoittaminen on puhdasta iloa, joka on menestymisen paineista vapaata. En oleta olevani lahjakas, enkä oleta koskaan menestyväni. Saan iloni siitä, että edes joku löytää tarinan, tykkää siitä ja saa minun sanoistani jotain itselleen. Se riittää täydellisesti. Esimerkiksi tämän blogin lukijamäärillä ei olisi ennen kesää päässyt juuri kehumaan, mutta silti tätä keloa on koverrettu jo kymmenen vuotta. Jos olisin kaivannut näkyvyyttä ja menestystä, olisin tehnyt jotain muuta kuin ruikuttanut keski-ikäisyyttäni täällä vaimolle, äidille ja parille kaverille. 

Olen puhunut myös kipeistä unelmista. Vanhemmuudesta, joka ei täyty tai vanhemmuudesta, jonka ihminen menettää. Kahdella jalalla kävelevä unelma ei koskaan toteudu tai sen toteutumista joutuu odottamaan pettymyksestä toiseen. Kaikki unelmat eivät ole ruusunpunaista marsipaania ja kevyttä hyppelyä pilveltä toiselle. Ne voivat olla tuskaista odottamista kuukaudesta toiseen tai sen seuraamista, kun joku toinen saa kokea unelman, joka itselle on se kaivatuin. Tai pahimmillaan se on sitä, että kirjaimellisesti hautaat unelmasi näkemättä sitä enää koskaan. 

Minä olen saanut elämältä aivan liikaa. Unelmani ovat toteutuneet - jopa sellaiset, joista en osannut unelmoida. Ennen omia lapsia en koskaan tajunnut, mikä ilo vanhemmuus on. En osannut sellaisesta edes haaveilla, koska se ei ollut kuulunut lapsuuden elämään. Vanhemmuus on työtä, toisinaan raskasta, joskus aivan hulvattoman hauskaa, mutta aina elämänvaihe, josta en luopuisi mistään hinnasta. 

Lasten lisäksi elämä on antanut turhankin paljon onnistumisia - kun suhteutetaan se siihen, millainen tunari keskimäärin olen. Toisinaan ajattelen, että olen viiteenkymmeneen vuoteen tuhlannut enemmän tilaisuuksia kuin joku toinen on niitä edes saanut. Puolellani on ollut vähintään yksi kokonainen Neiti Fortuna, kutsuttakoon tuota korkeampaa voimaa vaikka siksi. 

En silti koe ylpistyneeni, enkä missään tapauksessa ota onnistumisia itsestään selvinä. Elämä on tehnyt minusta vuosien myötä nöyremmän - ja jos mahdollista entistä kiitollisemman. Työelämän rypeminen on opettanut, ettei mikään työ, tehtävä tai ammatti ole itsestäänselvyys. Ja samaa kiitollisuutta tunnen muustakin elämästä. Joskus tajuaa saaneensa elämältä niin paljon, että hävettää. 

Mainoskuvan aihio, jota ei vielä ole käytetty (tekoälyavusteinen kuva)

Ystävien ja kirjan vuosi

Kai tässä viisikymppisyydessä on joku sosiaalinen taika. Olen vuoden aikana tavannut valtavan määrän uusia ja vanhoja tuttavia. Olen luonut ja uudelleenluonut ystävyyksiä, jotka katosivat nuoruusvuosien jälkeen jonnekin ruuhkavuosien pyörteisiin. Nyt kun suurimmat aallot ovat tasoittuneet, on taas aikaa muullekin kuin lasten kuskaamiselle harjoituksiin tai Prisman käytävillä pyörimiseen. On ollut hauska huomata, että kaikki ihmiset eivät elämästä ole kadonneet, vaan eri puolilta Suomen maata löytyy menneisyydestä tuttuja hahmoja - vähän ikääntyneinä, mutta sielultaan samanlaisina. 

Vuosi sitten omat viisikymppiset lipuivat hieman ohi, mutta sain niille kompensaation korkojen kera kesällä. Kirjan julkaisun ympärille rakennetut kesäjuhlat olivat uskomattomat. Paljon ystäviä, kesäilta ja tunnelma, jonka toistaminen lienee mahdotonta. Vielä kerran kiitos kaikille, ketkä olitte mukana ja vielä kerran kiitos kodin hengettärelle, joka kaiken mahdollisti ja teki työt sen eteen. Illasta on talletettu sydämen taakse monta asiaa. 

Ja totta kai vuosi on pyöritty kirjan ympärillä. Alkuvuosi, kun julkaisun eteen joutui tekemään töitä aamuyötä myöten melkein hulluuteen saakka. Kirjan konkretisoituminen, taitto, kansitus ja lopulta paino loivat esiin vuosien unelman, joka lopulta oli valmis. Tai eihän se siihen jäänyt. Vieläkin puhun viikoittain ihmisten kanssa esikoisesta, sen tekemisestä ja lukijapalautteesta. Edelleen tulee kommentteja lukukokemuksista ja tekstin herättämistä tunteista. Kirja jatkaa elämistään, vaikka julkaisusta alkaa kohta olla puoli vuotta. Enkä rehellisesti sanottuna vieläkään ole kyllästynyt puhumaan kirjastani, onhan se saavutus.

Bolt-areena ja kesäkuu, Eppujen jäähyväiset

Musiikin vuosi

Mutta oli vuodessa muutakin kuin pelkkää kirjoittamista ja juhlimista. Eppu Normaali, Nylon Beat, Kolmas Nainen ja joulukuussa on tulossa vielä Happoradio (sadannen kerran). Tänä vuonna oli keikkalippuja kertynyt takataskuun melkoinen nippu. Jossain kirjoitinkin, että musiikissa on menossa melkoinen sukupolvenvaihdos, jossa hittivaltikka ojennetaan eteenpäin ja nuoruuteni bändit alkavat vetäytyä ansaitulle loputtomalle keikkatauolle. 

Karusta luonteesta ja karskista ulkonäöstä huolimatta (sarkasmia var så god) saa musiikki minut pehmenemään. Olen se tyyppi, joka Vain elämää katsoessa pyyhkii sohvannurkassa salaa kyyneleitä, koska joku tarina ja biisi koskettaa. Olen se äijä, joka Robbie Williamsin Feelin kuullessaan itkee kuin pieni lapsi. Musiikki on aina ollut ja tulee aina olemaan tunteiden kanava, jota kuuntelen ja tottelen. Ja noita elämyksiä tuli tänä vuonna paljon. Eppujen viimeinen biisi kosketti, jätti tyhjyyden ja kaihon. Ja Nylon Beatin ilo taas sai muistamaan nuoruusvuosien baaribailut ja neljään asti riekkumisen tiskillä, vaikka aamulla piti kuudelta olla jo töissä. On eletty...

Hyvästi jää juhlavuosi

Jää hyvästi hieno vuosi elämää. Elä muistoissa ja tule mieleen, kun talven synkkyys yllättää. Anna voimaa ponnistaa tulevaan ja ole pelkkä astinlauta kohti suurempia korkeuksia. Tällä hetkellä kamppailen sen kanssa, että toinen käsikirjoitus ei tunnu löytävän kotiaan. Harmittaa myös se, että U2 olisi tulossa Tukholmaan, mutta lippujen hinnat on vedetty ylös kuin Matti Nykäsen farkun kaulus, joten Ruotsin keikka jää väliin. Ensi vuodelle ei muutenkaan ole vielä varattu ensimmäisiäkään keikkalippuja tai tehty muita suunnitelmia. Näillä näkymin edessä on työtä vuorotta ja elämää vailla "hailaitteja".

Kiitos niille kenelle se kuuluu. Kiitos kaikki ystävät, joita olen tänä vuonna tavannut. Kiitos perhe, joka tätä souvaamista on saanut ja joutunut katsomaan. Iso kiitos, ettei teidän hermot kärähtäneet lopullisesti kaikessa kirjakuplan elämisessä. Ja kiitos elämä - ensimmäisestä viidestäkymmenestä vuodesta.

Viisikymppinen, onnellinen 

Yhdysvaltain välivaalit ovat demokratian osakilpailuvoitto

 

Tekoälyn näkemys välivaalien tuloksesta

No ei yllättänyt kovinkaan paljoa, että demokraatit veivät Yhdysvaltain välivaaleissa kisan nimiinsä reiluin lukemin. Tosin kun kyseessä Trumpin Yhdysvallat, ei mikään ole varmaa edes vaalien jälkeen. Mutta jos nuo tänä aamuna mainitut lukemat pitäisivät kutinsa, olisi peli kääntymässä vahvasti Trumpin politiikkaa vastaan. 

Demokratialle (ja ihan puhtaasti järjelle) se olisi pieni voitto taistelussa kohti paluuta "normaaliin". Edellyttäen, että mitään normaalia on enää edes olemassa. Se oli myös Yhdysvaltain kansalta selkeä kannanotto sille, että viime vuosien politiikka on täysin epäonnistunut. Äänekkäiden vastalauseiden kuoro on voimistunut vuosi vuodelta ja Trumpin tekemät irtiotot ovat kaikki menneet joko totaalisen pieleen tai epäonnistuneet. Kansa ei ilmeisesti syty Venäjän kosiskelulle tai Iranin sodalle, jos seurauksena on kotimarkkinoiden hintojen nousun kiihtyminen ennestään.

Vain pieni voitto

Välivaaleissa kongressin paikkajako menee uusiksi. Edustajainhuoneen kaikki paikat jaetaan uusiksi vaalituloksen mukaan ja senaatin jäsenistä noin kolmasosa vaihtuu (mikäli toimikausi katkeaa välivaaleihin). Lisäksi vaaleissa valitaan myös osavaltioiden johtoa sekä äänestetään paikallisista lakiesityksistä. Lopputuloksen kannalta tärkein tekijä on, että edustajainhuoneen paikkajako muuttuu presidentille epäedulliseksi.

Tämä ei valitettavasti riistä kaikkea valtaa presidentin käsistä, mutta hidastaa presidentin ajaman politiikan läpimenoa. Enää eivät Trumpin aloitteet mene sukkana läpi lainsäädäntöön, vaan Edustajainhuone voi hidastaa tai jopa estää lakialoitteita. Odotettavissa onkin tulevalle kaksivuotiskaudelle hidastustaistelua presidentin ja Edustajainhuoneen välillä. Kumpikaan osapuoli tuskin alkaa pelaamaan toistensa pussiin - vaikka Trump puheessaan tätä oletti. 

Yhtä tärkeää kuin Yhdysvalloille, on vaalitulos myös muulle maailmalle. Etenkin Euroopan maille demokraattien voitto on balsamia parin vuoden aikana kertyneisiin haavoihin. Trumpin junttapolitiikka on lyönyt vanhaa mannerta kovasti korville ja nyt voi olla mahdollisuus saada jonkinlainen järkevä neuvotteluyhteys valtameren taakse. 

Demokraattien voitto Yhdysvalloissa luultavasti rauhoittaa myös kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita. Epävarma ja turhankin suoraviivainen Trump on saanut aikaan rahoituskaaoksen koko maailmassa. Hänen toimensa ovat olleet pari viime vuotta täysin ennustamattomia - ja epäloogisia. Sen vuoksi rahoituslaitokset kaikkialla ovat olleet hieman takajaloillaan ja rahahanat ovat olleet historiallisen tiukalla. Nyt kun suurinta hulluutta on hillitsemässä demokraattienemmistö, voivat rahahanat taas aueta ja hintojen nousu tasoittuu. 

Entä Ukraina, Venäjä, Kiina, Iran?

Välivaalit ovat nimensä mukaisesti vain välivaalit. Suuriin päätöksiin lopputuloksella on korkeintaan korjaava ja hidastava vaikutus. Niin kauan kuin Trump istuu oval officen pöydän takana, pysyvät politiikan päälinjat entisenlaisina. Valitettavasti Yhdysvalloissa presidentillä on valtaa muussakin kuin pöytäliinan värin valinnassa. Iso kuva säilyy muuttumattomana, vaikka Edustajainhuoneen koostumus muuttuu.

Euroopassa odotellaan kuumeisesti, mihin kääntyy Yhdysvaltojen Ukraina-linja. Trumpin sanelupolitiikka on ollut lievästi sanottuna sekavaa. Välillä tuetaan yhtä ja toisinaan autetaan toista. Varsinaista suosikkia ei tunnu löytyvän, eikä Trump itsekään taida tietää, millaisen lopputuloksen hän sodalle haluaa. Ukrainan sodan suhteen Trump on osoittanut viime aikoina erittäin harmillista värisokeutta.

Valitettavasti suoran linjan puuttuminen presidentin ja Edustajainhuoneen välillä vaikeuttaa Ukrainan asemaa. On enemmän kuin luultavaa, että molemmat osapuolet pyrkivät hidastamaan ja kampittamaan toisensa aikeita. Toisaalta se tarkoittaa, etteivät Trumpin rykäisemät Venäjämyönteiset hankkeet etene, mutta ei etene myöskään Ukrainan tuki. Lievimmillään se tarkoittaa Ukrainan saaman taloudellisen ja aseavun hidastumista ja pahimmillaan se tarkoittaa, että koko apupaketti jäätyy odottamaan sopua jenkkipäättäjien välille. Valitettavasti aika on kalleimpia resursseja, joita Ukrainalta puuttuu. Talvi lähestyy ja sodassa se on aina huonoin aika etenkin siviileille. 

Venäjän suhteen välivaalien tulos on muulle maailmalle positiivinen. Trumpin lähes absoluuttinen päätäntävalta murenee pienemmäksi ja luultavasti pahimmat ylilyönnit pysähtyvät kongressikilpeen. Tämän luulisi harmittavan eniten Putinia, joka ehti jo hetken juhlia, että oli saanut omaan pahan akseliinsa lisänivelen. Nyt ylijäämä-dieselille on etsittävä uusia asemia.

Iranin sodalle voi nyt tulla pikainen loppu. On luultavaa, että kansan sekä kongressin mielestä älytön sota on pakko lopettaa kannattamattomana. Siitä tulee Trumpin kilpeen ärsyttävä tahra, mutta kaikkien muiden tahrojen joukossa sitä tuskin erottaa. Koko ajatus Iranin sodasta lienee yksistä aivoista lähtenyt pieru, jonka hajua tuuletellaan Washingtonissa vielä pitkään. 

Pelkkä välivaalien tulos sekä mahdollinen Iranin sodan loppu tietenkin kiinnostaa suomalaisia. Iranin takana on iso osa maailman öljyvaroista ja rauha Hormuzissa heijastuu ajastaan myös suomalaisten bensapumpuilla. Etenkin nyt lämmityskauden alussa moni omakotiasuja tervehtisi ilolla sitä, että lämmitysöljyn hinta alkaisi jollain muulla numerolla kuin kakkosella. 

Vaarana entistä hajanaisempi Yhdysvallat

En varmaankaan saa isoa vedonlyöntikerrointa, jos veikkaan Trumpin kiistävän vaalituloksen ja alkavan muokata lopputulosta oikeuden kautta. Käytännössä kaikki hänen häviämänsä vaalit ovat johtaneet siihen, että Trump ei osaa hävitä. Huonon vaalituloksen vika on aina kaikkialla muualla ja hänen voitostaan poikkeavat vaalitulokset ovat yksinkertaisesti väärin. Tässä on nähtävissä valitettavaa samankaltaisuutta muihin diktaattoreihin. 

Ongelmia voi tulla myös Trumpin fanaattisissa kannattajissa. Konservatiivien tappio voi lietsoa kapinahenkeä ja trumpistit nousevat luultavasti barrikadeille useammissa kaupungeissa. Koko Yhdysvallat on viime vuodet keikkunut sisällissodan partaalla ja levottomuuksia on näkynyt eri kansalaisryhmien välillä kuin kansalaisten ja hallinnon välillä. 

Trumpin jälkeinen aika on pelottava dystopia. Huolimatta seuraavien vaalien ehdokkaista tai lopputuloksesta jättää Trump jälkeensä hajanaisen, sisäisesti riitelevän ja agresssiivisen yhteiskunnan. Mielipide-erot kärkien välillä ovat kasvaneet samaa tahtia kuin tuloerot rikkaimman ja köyhimmän kolmanneksen välillä. Eikä asiaa auta epädemokraattisesti pyörivä hallintokoneisto, jonka ylilyönneistä joudutaan lukemaan täällä pohjolan perukoilla saakka. 

Kuka hullu tuollaisen mäyränpesän edes haluaa ottaa kontolleen? Jostain pitäisi taikoa hahmo, johon koko maa luottaa poliittisesta kannasta huolimatta. 

Demokratian osakilpailuvoitto

Yhdysvaltain välivaalien tulos on pieni askel ihmiskunnalle, mutta se on askel oikeaan suuntaan. Mitään radikaalia ja ratkaisevaa tuskin tapahtuu niin kauan kuin meillä on idässä djadja Vova ja lännessä uncle Donald. Valitettavasti noiden kahden miehen takana seisoo niin paljon valtaa, että  ylikävely on mahdotonta. 

Olen parjannut tässä blogissa aiemminkin amerikkalaisia hieman yksinkertaisiksi ja ihmetellyt, miten tuollainen karikatyyrihahmo nimeltä Donald Trump voidaan valita kaksi kertaa presidentiksi. Mutta nyt on osoitettu myös se, että isokin kansa voi oppia virheistään. Välivaalien herättämä mielenkiinto kansainvälisesti oli suuri voitto demokratialle ja lopputulos on jättivoitto maalaisjärjelle. Yhtä lailla kiinnostus äänestämiseen oli herännyt myös Yhdysvalloissa. Virallisia lukemia ei vielä ole saatavissa, mutta äänestäjiä on riittänyt jonoksi saakka.

Odotusarvo parin vuoden päässä pidettäviin presidentinvaaleihin nousee koko ajan. Kuka ottaa Trumpin jälkeen hoitaakseen kahtiajaetun maan, jossa tuloerojen lisäksi mielipide-erot ovat revenneet uusiin mittoihin. Mistä löytyy se seuraavan sukupolven Obama, joka pystyy harsimaan hajanaisen amerikan yksiin kansiin. 

Minä odotan, kuinka kansainväliset markkinat vastaavat muuttuneeseen tasapainoon Yhdysvalloissa. Parhaimmillaan järkipolitiikan paluu vapauttaa rahamarkkinoita ja hillitsee hintojen nousua. Suomessa odotusarvo on kovin polttonesteiden hinnoille - olettaen, että sota Iranissa saa suht pikaisen lopun. 

Joka tapauksessa Trumpin tappio on koko maailman voitto, sitä tuskin kovin moni kiistää. 

Voisiko Unkarin ja Serbian tie olla Suomen tie?

 

Tekoälyn tekemä luomus siitä, kuinka Unkari ja Serbia juhlivat uutta demokratiaa

"Eurooppa palaa, mutta tuhkan keskeltä nousee uutta demokratiaa"

Viime aikojen Eurooppa-uutiset ovat olleet lievästi sanottuna kaoottisia. Ranskassa sekä Espanjassa etenkin nuoret protestoivat kohonneita elinkustannuksia, kiihtyvää inflaatiota sekä poliittista epävarmuutta vastaan. Lisäksi keskisessä Euroopassa kiihtyy vastakkainasettelu maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Yhteenottoja tapahtuu päivittäin ja Ranskassa mielenosoitukset ovat johtaneet massiivisiin tuhoihin ja jopa ulkonaliikkumiskieltoihin kaupungeissa. Enää ei puhuta mistään traktorimarsseista.

Demokratia natisee liitoksissaan ja historian kirjoissa vastaavat muutokset ovat johtaneet siihen, että poliittinen järjestelmä on aika vaihtaa toiseen. Euroopan vanhat monarkiat raivattiin kaappiin pölyttymään 1800-luvun ja toisen maailmansodan välisenä aikana. Jäljelle jäivät edustukselliset monarkiat, joilla ei ole valtaa päättää edes kengännauhojensa väristä. 

Edustuksellista demokratiaa on pidetty, ainakin tähän saakka, parhaana hallintomuotona kaikille kansallisvaltioille. Se antaa päätäntävallan maan kansalaisille, hajauttaa vallan riittävän pieniin osiin ja varmistaa hallintorotaation riittävän säännöllisesti. Demokratian päätehtävä on näyttää edustamaltaan kansalta ja estää se, ettei valta keskittyisi liikaa yksiin käsiin. Tätä samaista demokratiaa on pidetty myös kristinuskon veroisena vientituotteena, jota on koetettu, enemmän tai vähemmän onnistunein tuloksin, viedä kehitysmaihin - kuten Venäjälle.

Sitten tuli Trump, joka pelasi demokratian läpi ja käänsi luotettavan järjestelmän palvelemaan omia tarkoituksiaan. Trumpin jälkimmäisen kauden todennäköisesti suurin anti tulee olemaan se, että hän todisti myös demokratiassa olevan perustavanlaatuisia vikoja, jotka täytyy korjata, että vallan hajauttaminen ja valtarotaatio toteutuvat. 

Mutta ei Euroopassa ole pelkästään huonoja uutisia demokratian suhteen. Meillä on nähty jo tänä vuonna kaksi selkeää voittoa, jossa edustuksellisuutta on käytetty hyvään ja saatu aikaan muutos, jossa valta nytkähtää diktatuurista kansan suuntaan, eikä toisinpäin.

Ensin Unkari, sitten Serbia

Suomessa jopa yllättävän vähälle uutisoinnille jäivät Serbiassa lokakuussa pidetyt parlamenttivaalit, joissa opiskelijaliikkeenä alkanut Opiskelijoiden lista (Studentska lista) otti selkeän selkävoiton. Hajanaisena maallikkoliikkeenä pidetty ryhmittymä saavutti parlamentissa 53% kannatuksen ja samalla ehdottoman enemmistön. Neljätoista vuotta vallassa ollut  Aleksandar Vučićin johtama SNS-puolue joutui myöntämään tappionsa.

Serbia oli kovaa vauhtia luisumassa kohti autoritaarista diktatuuria, jossa Vučić olisi siirtänyt vallan kokonaan itselleen ja vähitellen luopunut demokraattisesta hallintojärjestelmästä. Jo nyt suuri osa tiedonvälityksestä sekä hallintokoneistosta oli valjastettu palvelemaan SNS-regiimiä, joten mihinkään helppoon peltoon ei opiskelijaliike kuokkaansa iskenyt.

Samanlainen samettivallankumous nähtiin Unkarissa huhtikuussa. Siellä Péter Magyarin johtama Tisza-puolue saavutti murskavoiton ja päätti pääministeri Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen 16 vuotta kestäneen valtakauden. Myös orban oli ehtinyt lähes kahden vuosikymmenen aikana muuntaa valtionhallinnon palvelemaan enemmän itseään kuin kansaa. 

Näissä molemmissa valtasiirroissa on samanlaisia piirteitä. Jo lähtökohtaisesti sekä Serbia että Unkari ovat vanhan itäblokin vasallivaltioita ja niiden poliittinen historia viime vuosisadalta muistuttaa toisiaan. On selvää, että kommunismivuosien pelko pitää ihmiset varovaisina, eikä kansa mielellään halua nähdä diktatuurin ja suljetun järjestelmän paluuta.

Protesti suunnattiin molemmissa maissa pitkään vallassa ollutta regiimiä vastaan. Valta on alkanut keskittymään ja hallintokoneiston tiukentunut ote on luonut vastavoiman, jolla valta kammetaan takaisin kansan käsiin. Sekä Orbán että Vučić ovat haalineet valtaa itselleen enemmän kuin edustuksellisessa demokratiassa kuuluu ja sen lisäksi muuntanut yhteistä järjestelmää omakseen. 

Kolmas selkeä yhtenäisyys on siinä, että vallankumous tehdään sisältäpäin käyttäen hyväksi järjestelmää, joka on laillisesti todettu. Demokratiassa ainoa laillinen vaikutuskeino vallan saamiseksi on äänestäminen, ja eniten ääniä saanut puolue voittaa. Vallankumous Unkarissa ja Serbiassa tehtiin hankkimalla vastaliikkeelle riittävästi ääniä, jotta valta siirtyy niin kuin sen kuuluukin. 

Sekä Serbiassa että Unkarissa muutos saatiin aikaan riittävän ajoissa. Pahimmassa tapauksessa lailliset vaalit olisi estetty, tulos kiistetty ja kapina sammutettu väkivaltaisin keinoin. Molemmissa maissa tämä uhka oli varmasti olemassa.

Yhteys Venäjään on arvoitus

Itse huokaisen helpotuksesta siksi, että Orbán sekä Vučić ovat kumpikin olleet vankkoja Venäjän ja  presidentti Putinin hännystelijöitä. Etenkin Unkari oli vuosia terävä piikki koko EU:n lihassa vänkäillessään Venäjää vastaan suunnatuissa toimissa. Vastavuoroisesti Venäjä toimitti Unkariin halpaa maakaasua vielä pitkään sen jälkeen, kun muu Eurooppa oli hanat kääntänyt kiinni. 

Ja samaa venäläismyönteisyyttä oli Serbiassa. Serbia on jopa Unkaria enemmän energiariippuvainen Venäjästä ja sen varjolla se on toiminut myös Venäjän ideologisena laskeutumisalustana Eurooppaan. Unkarissa juna kääntyi välittömästi vaalien jälkeen. Valtaan päässyt Péter Magyarin Tisza-puolue käänsi kasvonsa heti vaalien jälkeen Euroopan puoleen ja ilmoitti, että kumarrus länteen, pyllistys itään, kiitos. 

Serbian tilanne on toistaiseksi vielä epävarmempi. Opiskelijaliikkeellä ei vielä ole selkeää agendaa, eikä sen toimintamalli ole samalla tavoin yhtenäinen kuin Tiszalla. Parlamentissa tullaan näkemään mielenkiintoisia keskusteluja, koska vallassa olevaa liikettä ei yhdistä mikään ideologia tai aatesuunta. Kyse on enemmän hajanaisesta kansanliikkeestä, joka joutuu miettimään ideologiansa vasta vaalien jälkeen. Tärkein tavoite on saavutettu, kun Vučić kammettiin pois vallasta. Nyt on Serbian kehitystyön vuoro. Mikään ei siis tällä hetkellä takaa, että Serbian venäjämyönteisyys olisi päättynyt. 

Venäjällä alkavat kaverit Euroopan maaperällä olla vähissä. Tuen mureneminen tarkoittaa sitä, että Euroopan kanssa poliittinen vääntömomentti on nollassa. Putinin toivo murentaa EU sisältäpäin jäi pelkäksi haaveeksi, ja lopputulos on aiempaa yhtenäisempi Eurooppa. Venäjän on pakko kääntyä vielä nykyistäkin enemmän Kiinan ja Intian suuntaan. Toisin kuin Maon aikaan, on Venäjä kiinalle pelkkä halpa sisäpalvelija, joka saa lainarahaa vastaan toimittaa rajan yli raaka-aineita alihintaan. Menestystä temu-kauppaan VP.

Voisiko Serbian tie olla Suomen tie?

Miksei Suomessa voisi tapahtua samanlaista vallankumousta kuin Serbiassa? Eikö meillä opiskelijaliike saisi aikaan sellaista joukkovoimaa, että se kaappaisi eduskunnassa enemmistön itselleen?

Eipä oikeastaan. Meillä demokratia toimii jo nyt kuten sen kuuluukin. Valta on hajautettu niin pieniin osasiin puolueille, että sen keskittyminen on käytännössä mahdotonta. Mikään yksittäinen puolue tai pääministeri ei saisi kaapattua sellaista valtaa itselleen, että sillä olisi vaikutusta. Meillä vielä monipuoluejärjestelmän lisäksi päätöksenteko on hidastettu sellaiseksi, että isompien vahinkojen aikaansaaminen on vaikeaa, olipa pääministerinä millainen tumpula tahansa (ja on näitä nyt nähtykin!).

Eikä meillä oikein ole ketään, ketä vastaan kapinoida. Stubbista on vaikea saada paikallista Orbania, eikä eduskuntakaan ihan niin huono ole, ettäkö se pitäisi kaataa. Ja hallitus meillä vaihtuu ilman kapinaakin neljän vuoden välein. Mistään ei oikein löydy sitä voimaa, jolle tarvittaisiin vastavoima.

Se, mitä meillä tarvitaan, on äänestysaktiivisuus sekä lisää vaihtoehtoja nykyisten puolueiden lisäksi. Eduskuntavaalien äänestysprosentti putoaa vaali vaalilta alaspäin. Jopa Suomessa on vaarana, ettei demokratia toteudu sellaisena kuin on tarkoitettu. Matalalla äänestysprosentilla edustuksellisuus vääristyy ja eduskunnan kuva ei näytä siltä kansalta, jota se edustaa. Mutta tämä ei ole järjestelmän, vaan äänestäjien vika.

Aktiivisuutta pitäisi nostaa luomalla lisää vaihtoehtoja, jotka kiinnostavat äänestäjiä. Demokratian merkitystä tulisi nostaa ja lisätä myös äänestysvalistusta. Demokratiassa ainoa kelvollinen valuutta on äänioikeuden suoma yksi ääni. Sen voi antaa kenelle tahansa, mutta äänestämättä ei kannata jättää. 

Vanhojen (ja vähän homeisten) puolueiden rinnalle tarvittaisiin raikkaampia kansanliikkeitä Unkarin ja Serbian tyyliin. Puoluekoneisto on jämähtänyt vanhoille linjoille ja niiden tilalle tarvitaan uusia vaihtoehtoja. Tämä jo siksi, että eduskunnassa päätökset tehdään linjajohtona eduskuntaryhmissä, eikä yksittäisten edustajien päätöksinä. Siinä minusta demokratia vääristyy ja pahasti. Ryhmäpäätökset hävittävät edustuksellisuudesta paikallisuuden ja yksinkertaistavat päätöksentekoa liikaa. Jos suurten puolueiden tilalle saataisiin pienempiä liikkeitä, voisi päätöksenteko mennä piirun verran enemmän aidon demokratian suuntaan. 

Suomi on kaiken kaikkiaan demokratian mallimaa. Meillä prostestit tehdään kotisohvalta käsin, eikä Helsingin laatuputiikkien ikkunoita lähdetä suotta särkemään. Osaamme kyllä olla tyytymättömiä ja sen seurauksena ei Prismasta ostetakaan Juhla mokkaa tarjouksesta, vaan valitaan se kallliimpi Löfbergin liila. Oppivatpahan poliitikot olemaan. Lisäksi kunnoitamme sekä yhteistä omaisuutta että hallintokoneistoa niin paljon, että pienemmälläkin protestilla pärjää.

Tämä kaikki on seurausta siitä, että pienenä kansana ymmärrämme, ettei meillä ole muuta kuin toisemme. Historian saatossa olemme oppineet pitämään huolta heikompiosaisista ja tasoittamaan tuloeroja ja siten myös mataloittamaan vastakkainasettelua. Suurin osa meistä ymmärtää, että jos yhteiskassa rahoittaa, ei yhteiskassan sormeen kannata purra. Demokratian toiminnan kannalta on lottovoitto saada äänestää Suomessa.

Ensimmäistä kertaa kirjamessuilla

 

Näkymä messuhalliin

Tämä teksti menee taas "rakas päiväkirja"-osastoon. On pakko laittaa muistiin tuoreeltaan asioita, jotka luultavasti unohtuvat myöhemmin. Tai tämä viikonloppu ei unohdu koskaan, mutta muistot tuppaavat haalenemaan ajan myötä. Ja tähän viikonloppuun haluan ehkä palata myöhemminkin.

Tämä on minun kirjailijavuoteni - ensimmäinen sellainen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Koko vuosi on pyörinyt eri tavoin kirjoittamisen parissa ja tuotoksena heinäkuussa ilmestynyt esikoinen ja sen mukana tullut näkyvyys ja siirtyminen uuteen kategoriaan. Tehän varmaan tiesitte, että maailmassa on tasan kahdenlaisia ihmisiä - niitä, jotka ovat kirjoittaneet kirjan ja niitä, jotka eivät ole. 

Tämän vuoksi oli luonnollista, että pakkasin reissukassin ja vietin kaksi päivää Suomen suurimmilla kirjamessuilla. En kuitenkaan missään muussa roolissa kuin pahaisena kirjaturistina. Kinusin ilmaisliput kustantajalta, joten kaunis kiitos Momentum-kirjat. 

Helsingin kirjamessut ovat Suomen suurin alan tapahtuma. Siellä ovat esillä kaikki, jotka ovat jotakin kirja-alalla sekä sen lisäksi kymmeniä tuhansia sellaisia, jotka haluavat nähdä ja tavata kirjailijoita. Kirjamessuja on myös muualla päin Suomea, mutta niiden kokoluokka tuskin vetää Helsingille vertoja.

Lähdin liikkeelle fiiliksellä, että haluan aistia kirjailijatunnelmaa ja nähdä, miten massiivinen Suomen kirjamaailma on. Aiempina vuosina olin totta kai lukenut tapahtumasta ja kaikkien muiden massatapahtumien tavoin myös kirjamessut turpoavat joka vuosi suuremmiksi ja näyttävimmiksi. Sitä ne todella ovat!

Hiljaisempi perjantai, lauantai kaaosta ja tungosta

Minulla oli muutama tavoite messuilta. Halusin tavata joitakin "oikeita" kirjailijoita, kuunnella hyviä keskusteluja ja sen lisäksi kantaa kotiin kassillisen messutarjouksista ostettuja kirjoja. Tavoitteet täyttyivät melko täydellisesti, mutta tuuria oli mukana.

Helsingin kirjamessut ovat nelipäiväinen tapahtuma, joka alkaa torstaina ja kestää sunnuntaihin. Pistin oman firmani kiinni perjantaiksi ja suuntasin messuttelemaan heti perjantai-aamusta. Koska kyseessä oli arkipäivä, oli messuilla päivällä sopivan rauhallista. Osastoilla oli ihmisiä, mutta tungos oli siedettävää ja jonot paikkoihin olivat suorastaan inhimilliset. Messuyleisössä oli tavallista enemmän koululaisia, koska Helsingin koululaiset saavat kuulemani mukaan juuri perjantaille vapaalippuja ja pääsevät tutustumaan kirjallisuuteen näppituntumalla. 

Kirjamessuilla on toistakymmentä lavaa, joissa esiintyjät, haastattelut ja keskustelutilaisuudet pyörivät aamusta iltaan. Se tarkoittaa, että kiinnostavia keskusteluja on valikoitava messuohjelmasta etukäteen. Ilman kunnollista esitiedustelua jää osa parhaista varmasti näkemättä. Ohjelma on kaikin puolin huolella mietitty, monipuolinen ja kiinnostavaa kuultavaa riittää kaikille. Esillä on kirjailijoiden lisäksi eri alojen asiantuntijoita ja keskustelut pyörivät kirjojen lisäksi myös kirjoittamisessa sekä kirjojen kustantamisessa. 

Lavoilla esiintyjillä on puolen tunnin slotit. Lavojen lisäksi kustantajien omilla osastoilla on kirjailijaesittelyitä, mahdollisuus saada signeerauksia kirjoihin ja parhaassa tapauksessa mahdollisuus myös vaihtaa muutama sana kiinnostavien kirjantekijöiden kanssa. Joka tapauksessa messuopas on paras kaveri messuilla mukana. Ilman sitä kokemus jää väkisin hieman vajaaksi. 

Messutteluun kannattaa myös varata aikaa - reilusti aikaa. Sen lisäksi hyvät kengät sekä kassi, johon kaikki messuilta ostettavat kirjat pakkaa. Ja uskokaa pois - messuilta jokainen kävijä ostaa jotain! Se ei johdu pelkästään messutarjouksista (jotka ovat kyllä kohtuullisia), vaan myös tunnelmasta. Kirjallisuus vetää sinut puoleensa ja parin tunnin messuttelun jälkeen haluat ostaa jokaisen kirjan, joka vastaan tulee. Olet valmis ottamaan vaikka pankkilainan tai myymään munuaisesi, että saat kaikki alennuksessa olevat kirjat signeerattuna kotiisi kirjahyllyyn - siihen samaan, jossa ei tilaa ole ollut enää pariin vuoteen. 

Olin itse messuilla kahtena päivänä. Lauantain ruuhka oli minulle liikaa. Porukkaa oli joka paikka täynnä, parhaissa tilaisuuksissa oli porukkaa niin, että keskustelun seuraaminen kävi hankalaksi. Ja jos olisit halunnut ostaa jotain, niin kassajonot venyivät - signeerausjonoista puhumattakaan. Lauantai ei ollut enää minun päivä ja olin onneksi itse ostanut aika lailla kaikki haluamani kirjat jo perjantaina. Eli jätin toisen messupäivän aika lyhyeksi.

Kirjailija työssään

Fanboy-moment Satu Rämön kanssa

Perjantaina onneksi jonot olivat pienemmät ja kirjailijoita oli helpompi tavata. Ehdin vaihtaa muutaman sanan useamman kirjailijan kanssa. Poikkeuksetta kaikki tyypit olivat sympaattisia, keskustelut mielenkiintoisia ja mikä parasta, myös menestyskirjailijat ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Pakko tunnustaa, että koin melkoisen fanboy-hetken Satu Rämön kanssa. Olen ihaillut hänen kirjojaan alusta saakka, mutta vielä enemmän ihailen Satu Rämön tapaa esiintyä ja näkyä somessa. Huolimatta siitä, että hänen kirjojaan myydään, käännetään ja luetaan valtavia määriä, on Satun some-preesens todella normaali vailla mitään tähtipölyä. Itsellä ei ehkä noilla myyntimäärillä kasetti kestäisi kasassa samalla tavalla.

No perjantaina sattui uskomaton sattuma, että näin Satu Rämön omalla ständillään niin, ettei paikalle ollut jonoa ja minulla oli kädessä "sattumalta" hänen uusin kirjansa Disa. Olin ostanut kirjan vaimolle tuliaiseksi ja nyt sain mahdollisuuden saada kirjaan omistuskirjoituksen. Ja koska ihmisiä ei jonossa ollut, sain mahdollisuuden vaihtaa itsensä kirjailijan kanssa muutaman sanan. Ja siinä puhuessa tuli samanlainen tunne kuin hänen somestaan. Kyseessä on aidosti kirjoittamisesta ja fanien tapaamisesta nauttiva kirjailija. Kirjailija, joka elää unelmaansa. Satu oli ihanan lämmin, tavallinen ja sympaattinen ihminen. Ja kun kysyin, miten hän jaksaa kiertää kirjastoja ja nähdä lukijoita jopa pohjoisimmassa Suomessa hän sanoi, että se on ihan parasta. Täytyy sanoa, että fanitan tapaamisen jälkeen Satu Rämöä vielä enemmän. Onhan hän mahtava tyyppi.

Vertaistuellista kirjoittajamaailmaa

Lauantain parasta antia oli jutella muiden kustantajani kirjailijoiden kanssa. Vertaistuelliset kirjailijatreffit olivat varmaan kaikille osasille yhtä suurta terapiaa. Pienen kustantajan kirjailijat kamppailevat kaikki samojen asioiden kanssa. Mistä löytää aikaa ja tilaa kirjoittaa, miten saada kirjat etenemään ja miten päästä astetta pidemmälle kirjoittamisen kanssa, että löytäisi tiensä jollekin messujen lavoista. 

Messuilla myös oma haaveeni kirkastui. Jonain päivänä haluan olla yksi niistä, joka pääsee lavalle puhumaan ja näkymään lukijoille. Haluan viedä kirjoittamisen sille tasolle, että sillä saa paikan parrasvaloissa. Ja sekään ei vielä tarkoita, että kirjoittamisella tienaa muuta kuin fanitapaamisia. Suomessa kirjoittamalla elävien joukko ei suuren suuri ole. Vielä tuhansienkaan kirjojen myynnillä ei pelkästään voi kasata sellaista pottia, että se toisi leivän pöytään. Kirjamyynnin lisäksi suurin tulonlähde ovat apurahat, esiintymispalkkiot ja muut kirjoittamiseen liittyvät metatyöt. Minulle se kirjailijan leipä on niin pieninä palasina, etten sellaisesta edes haaveile. Minulle riittäisi puolen tunnin slotti messulavalla. 

Suurin esiintyjäkokemus koko messuilla oli tietenkin Sanna Marin. En ole aiemminkaan peitellyt, että fanitan entistä pääministeriä, eikä kuva paljon haalennut, kun kuuntelin Marinin haastattelua messuilla. Virallisesti Marin oli esillä vuosi sitten ilmestyneen kirjansa tiimoilta, mutta todellisuudessa haastattelu oli melkoinen läpileikkaus mm. Ukrainan kriisiin ja sen ratkaisuun - tai oikeastaan ratkaisemattomuuteen. Koska Sanna Marin on päivän politiikan kentän ulkopuolella, olivat lausunnot jopa poikkeuksellisen rohkeita, avoimia ja terävän kriittisiä. Jos esiintymistä vertaa pääministeriin, joka kriisin puhjetessa on pari viikkoa mökillä piilossa, on ero kuin yöllä ja päivällä. 

Kipinä kirjoittamiseen kasvaa...

Messuilta sain inspiraatiota ja halua kirjoittaa enemmän. Tuli tunne, että kirjoittajien maailmassa haluaisi olla vielä syvemmällä mukana ja päästä sieltä jostain takarivin takaa lähemmäs parrasvaloja. Julkaistavien artikkeleiden määrä Suomessa on niin valtava, että yhdellä teoksella ei messuilla juuri näkyvyyttä saa (etenkään kun omaa teosta ei ollut edes kustantajan osastolla). Esiin pääseminen vaatii sitä, että olet tunnustettu ja tunnettu tekijä, jonka kirjoista puhutaan, arvostellaan ja niitä ostetaan. Eikä sekään vielä riitä. Massaa on yksinkertaisesti niin paljon. 

Olin iloinen siitä, että kirja-ala voi hyvin. Kirjoittajia samoin kuin kustantajia on vuosi vuodelta enemmän ja kustannettavia artikkeleita on valtavasti. Ja kun muistaa, että kustannettujen kirjojen lisäksi on satoja tai tuhansia käsikirjoituksia, joita ei koskaan julkaista. Kirjoittaminen on Suomessa ja suomen kielen alueella todella kovassa huudossa. Taistelu paikasta valokeilassa on kovaa.

Tänä vuonna messuilla puhuttiin myös paljon omakustanteiden tekemisestä. Kuluneen vuoden aikana on nähty selkeitä menestysteoksia, jotka ovat kirjoittajien itse kustantamia. Se luo hieman uskoa siihen, että pinnalle voi ponnistaa myös ilman kustantajan antamaa vetoapua. Itse en usko siihen muuten kuin siinä tapauksessa, että kirjailija on tunnettu myös jollain muulla tapaa. Kauko Röyhkällä ja Nina Honkasella on jo valmiiksi pintaa, mistä ponnistaa esiin sekä kontaktit, joiden kautta näkyvyyttä on mahdollista saada. Noissa tapauksissa omakustanteen tekeminen on ainoastaan viisasta, koska jokaisesta myydystä kirjasta jää tekijälle paksumpi siivu. Kyseessä on ainoastaan fiksua talousajattelua ja uskallusta luottaa omaan työhön.

Esikoiskirjailijan nousu pinnalle omakustanteella vaatisi fenomenaalista teosta, joka uisi kirjasomen aallonharjalle. Ja se vaatii tänä päivänä isomman luokan markkinointia. Kirjasomen arvosteluista erittäin iso osa tulee kustantajien lähettämistä ilmaiskappaleista. Ja se vaatii sitä, että arvostelukappaleita lähetetään isoja määriä. Läheskään jokaisesta arvostelukappaleesta ei arvostelua tule näkyviin ja vaikka tulee, ei sekään takaa isoa näkyvyyttä somen algoritmilogiikan vuoksi. 

Kustantajien sananvalta kirjamaailmassa on valtava. Isoimmat kustantajat vievät ymmärrettävästi suurimman tilan, mutta kärkiviisikon takana on erittäin hienoja kustannustaloja, jotka hoitavat markkinoinnin ja teosten valinnan hienosti ja näkyvät pienemmästä koostaan huolimatta. 

Olen itse seurannut tänä vuonna ihaillen Marianne Suntion kirjoittaman "Yhden kesän pelisuunnitelman" menestystä. Marianne julkaisi esikoisensa kesällä suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä omani, mutta hänen menestyksensä on vähän eri luokkaa - ja useammasta hyvästä syystä. Suurin tekijä on totta kai loistava teos sekä kirjoittaja, mutta myös se, että kustantamo S&S teki oman työnsä vähintään mallikkaasti. Kirja sai nopeasti siivet alleen ja se näkyi sekä kuului kirjasomessa oikealla tavalla. Aihe on ajankohtainen, kirjailija kiinnostava ja tuote osuu kirjasomen lukuhermoon oikealla tavalla. Ei silloin oikein voi epäonnistua. Ja Marianne on ansainnut jokaisen murusen menestyksestä.

Seuraavalle kirjalle koetan löytää vastaavanlaisen kustantajan tuen. Haaveeni on löytää talo, jossa keskustelu on avointa ja luottamus tekijän ja kustantajan välillä on sata prosenttinen. Silloin käsikirjoituksesta on mahdollista saada irti paras mahdollinen versio ja sille myös paras myyntituki. Kirjan tekeminen on yhteispeliä kirjoittajan ja kustantajan välillä ja siinä kummallakin on oma roolinsa. Kustantajan tehtävä on löytää talliinsa kirjat ja käsikirjoitukset, joista saa myyntiin kelpaavan tuotteen. Mikään kustantaja ei voi taikoa roskasta kultaa, mutta harmillista on myös se, jos hyvä käsikirjoitus ei löydä kustantajaa, joka pystyy tarjoamaan sille sen ansaitseman lentotilan. Näinkin olen kuullut käyvän. 

Messut oli kokonaisuutena mahtava kokemus. Se vahvisti omaa uskoa siihen, että kirjoittaminen on minun juttuni sekä siihen, että aion myös jatkossa panostaa omaan tuotantooni ja löytää sille myös parhaan mahdollisen kumppanin tuottajaksi. Jo tuon uskon vahvistamisen takia viikonloppu Helsingissä kannatti!

Puoli vuotta pyörän selässä

 

Osa autokatoksessa muutettiin pyörävarastoksi
 Maali puuttuu vielä tässä vaiheessa.

Syksyn puoliväli on jo ohitettu ja samalla tuli täyteen puoli vuotta, kun siirryin työmatkoissa, ja muissa lyhyissä matkoissa, käyttämään polkupyörää. Muutokseen oli sekä vetäviä että työntäviä tekijöitä. Vetävissä tekijöissä oli bensan hinnan nousu, auton kulujen kasvaminen sekä ympäristösyyt. Lisäksi perheen kahden auton toimintamalli oli tullut tiensä päähän ja halusin eroon toisesta autosta (siis kirjaimellisesti eroon kyseisestä yksilöstä!).

Työntäviä tekijöitä oli lyhytautoilun turhuus, työmatkojen tekemisen helppous pyörällä sekä puhdas uteliaisuus sitä kohtaan, miten paljon lommoja sieluni saa, jos en aamuisin pääse lämmitettyyn autoon, vaan hyppään pyörän selkään ja haukkaan työmatkallisen raitista ilmaa. Ja totuuden nimessä työmatkani on niin lyhyt, että on suorsataan häpeällistä huristaa sitä autolla.

Mini from hell

Perheessä on ollut kaksi autoa aika lailla niin pitkään kuin muistan. Kakkosauton virkaa on toimittanut yleensä joku muutaman satasen ropponen, joka kuljettaa juuri ja juuri töihin ja yleensä takaisin. Kerran jo luovuimme kakkosautosta, mutta toinen auto ui autokatokseen vähän kuin varkain perintöhommien kautta. Ja sen jälkeen sitten viimeiset kaksitoista vuotta on pihassa rahaa kahmalokaupalla rouskutellut kaksi bensahepoa.

Mitta kakkosautoon tuli täyteen viimeisen yksilön takia. Hankkimani Mini osoittautui autoksi suoraan helvetin porttien sisäpuolelta, siitä autokauppiaiden osaston näyttelytilasta. Vielä minuakin enemmän Minia rakastivat ne kaikki korjaamot, joiden luona se kävi ensiavussa. Jokainen kerta oli toistaan kalliimpi ja lopulta aloin itsekin uskoa korjaamojen mantraa, että Minit ovat ranskalais-brittiläisiä sekasikiöitä, joita ei autoiksi saisi nimittää missään sivistyksen piirissä. Minin mainos-slogan saisi mieluiten olla "Ihana ajaa, helvetti omistaa".

Pahinta asiassa oli juuri se, että rakastin ajamista sillä autolla. Pienen ja miedosti pippurisen Minin ajo-ominaisuudet olivat täysin omaa luokkaansa. Se oli tien päällä mahtava, korjaamolla kuitenkin parhaimmillaan. Mini oli unelma, joka kuoli moottorin vikavalon loisteeseen.

Kyllästyin tuhansien eurojen korjaamolaskuihin, joiden lopputulos oli löytää lisää korjattavaa. Lopputulosta korjaamokierteeseen ei ollut näkyvissä ja viimeisin korjaamo totesi, että hän saa auton kuntoon, mutta hänkään ei saa sitä pysymään kunnossa. Päätin luovuttaa.

Sähköpyöräilyn ihanuus

Kakkosauto vaihtui sähköpyörään. Ennen omaa sähkö-Helkamaa en ollut ajanut moisella laitoksella metriäkään. Enkä ollut mikään suuri sähkövempeleiden fani muutenkaan. Mutta sähköavusteisella pyörällä ajaminen oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli pyöräilyä ilman hankaluuksia. Ei enää vastatuuleen puskemista tai ylämäessä hikoilua. Maastonmuodoista huolimatta meno oli tasaisen vauhdikasta. Kuskin väsymistä voi aina kompensoida lisäämällä moottorin avustusta. 

Sähköisen apuvoiman lisäksi rakastuin pyörän ergonomiaan. Sähkikseksi ristitty pyörä osui käteen kuin valettu - ja mikä parasta, sama runko sopii molemmilla pyörällä ajavalle. Pyörän valintakriteerinä oli se, että se on matalarunkoinen, sopiva kahdelle eri mittaiselle kuskille ja kestävää, helposti huollettavaa merkkiä.

Lyhyen googlettelun jälkeen päätimme mennä vaimon kanssa kaksissa ihmisin paikalliseen pyöräliikkeeseen, jonka tiesimme olevan palvelultaan priimaa ja hinnoiltaan kohtuullista tasoa. Sieltä meille saatiin nopeasti sopiva ajokki - seitsemänvaihteinen Helkama CE-7. Kotimaiseen merkkiin on helppo luottaa ja valintaa helpotti, että pyörän voi huoletta huollattaa samassa liikkeessä, josta sen ostimme. Paikalliseen palveluun on turvallista luottaa.

Sähköpyöräilyssä muuttuu myös pyörän huoltotarve. Kun perinteiselle pyörällä on pääasiassa riittänyt "ketjuihin rasvaa ja renkaisiin ilmaa kerran keväällä" -tyyppiset huollot, vaatii sähköpyörä vähän enemmän. Kuluvia osia on tavallista pyörää runsaammin ja pyörää on huollettava kuin autoakin, että toivottava toimintakyky säilyy. 

Autoon verrattuna huollot ovat vain aika paljon halvempia. Laskun loppusummasta putoaa helposti yksi numero alusta.

Sähköpyöräilyn kamaluus

Toisesta autosta luopuminen ei suinkaan johtanut siihen, että toinen ajaa autoa ja toinen pyörää - niin kuin luulin. Se johti siihen, että molemmat meistä ajaa pyörää ja auto seisoo arkisin pääasiassa kotipihassa. Kun makuun tottuu, maistuu pyöräily makealle. Enää ei edes huvita hypätä autonrattiin aamulla, kun on töihinlähdön aika. No totta kai se nyt naurattaa, kun on sulaa ja lämpötila niukasta plussan puolella. Odotan innolla, miten työmatkat sujuvat, kun näyttämölle saapuu kuningas talvi.

Talveen on varauduttu. Pyörissä on odottamassa nastarenkaat. Vaatetusta on koetettu miettiä myös talvipyöräilyn kannalta. Ja minä olen varautunut muutenkin kävelemään pakkaskelien aikana töihin. Nykyisin töissä tai oikeastaan töihin on harvoin niin kiire, ettenkö kävellen ehtisi. 

Lisäksi muutimme osan autokatoksesta pyörävarastoksi. Jo kesällä totesimme yhdessä, etteivät nykyiset autot oikein survomatta mahdu katokseen, joten koko katos on sinällään tarpeeton. Mutta molemmissa heräsi ajatus, että jos osan katoksesta tekisikin pyörävarastoksi. Silloin pyörät pysyvät kuivana ja ennen kaikkea turvassa kotipihassa. Jos pyöräilyssä ylipäätään joku asia vituttaa, niin se on pyörävarkaat. Lappeenrannastakin kuulostaa häviävän pyörä poikineen joka päivä. Pyöriä varastetaan ilkivallan tai huumerahojen takia. Pyöriä varastetaan, koska niiden varastaminen on suht vaaratonta. Poliisia varkaat eivät kiinnosta, eikä varkauksista saadut tuomiotkaan pelota oikeita rikollisia, tai edes niitä varkaaksi yleisimmin osoittautuvia säälittäviä narkkeja. Omistajalle useamman tuhannen euron pyörän menetys on isompi tappio kuin rosvon saamat sakot. 

Toivoisin kaupunkiin kunnollista vartioitua pyöräparkkia. Sellaisesta olisin jopa valmis maksamaan kohtuullista pysäköintimaksua - jos tietäisin pyörän varmasti pysyvän tallessa. Paikkoja tällaiseen luulisi löytyvän, samoin kuin kysyntää. Viime vuosien pyöräilybuumi on kasvattanut sähköpyöräilyn suosiota ja iso osa pyöristä on melko kalliita yksilöitä, joista omistajat haluavat pitää huolta ja vältellä varkaita. 

On luultavaa, että pyörien kehityksessä mennään samaa rataa kuin autojen. Tulevien sukupolvien sähköpyöriin suunnitellaan ajonestolaitteet, jotka tekevät pyöristä varkaille hyödyttömiä. Sillä tavoin loppui pari vuosikymmentä sitten myös iso osa autovarkauksista. Toinen mahdollinen muutos olisi pyöriin suoraan sisäänrakennettu paikannus, jolloin pyörät löytyvät nopeasti. 

Totta kai enemmän vielä kaipaisin, että pyörävarkaudet saataisiin kuriin rangaistusten kautta. Suoraan sanottuna minulle on se ja sama, kuka varkaita rankaisee ja miten - jos asia ei valtiovaltaa jaksa kiinnostaa.

Yks, kaks, ei autoa

Kakkosautosta luopuminen ei tuottanut mitään tuskaa. Kummankaan perheen aikuisen arjessa ei tapahtunut mitään järisyttävää muutosta tai kurjistumista. Päinvastoin arkiliikunnan määrä on lisääntynyt kummallakin, koska se perheen viimeinenkin auto jää yleensä pihaan. Auton kilometrimäärä tulee tänä vuonna olemaan ennätyksellisen pieni, koska arkiajojen lisäksi muitakin reissuja on tehty vähemmän kuin koskaan ennen. Se on valitettavasti merkki kulutuksen pienentymisestä. Siitä samasta asiasta, josta koko Suomi tulee kärsimään.

Kalliit polttoaineet, kallistuva elämä ja hupirahojen hiipuminen näkyy juuri näin. Ihmiset eivät lopeta elämistä, mutta kulutukseen menevää siivua kavennetaan. Lomareissut jäävät lyhyemmiksi tai loppuvat kokonaan. Ulkona syöminen vähenee ja jokaista pakkokulutuksesta yli jäävää euroa säästellään mahdollisimman pitkälle. Edes sitä rahaa, jonka voisi kuluttaa, ei heitetä menemään, vaan kuluttajista tulee ylivarovaisia. Syntyy kierre, jossa raha ei enää liiku. Ja yhteiskunnan rattaat lakkaavat pyörimästä.

Tämä on myös miina, johon oikeisto on nyt ajanut. Liikaa säästämällä on totta kai saatu valtion menoja karsittua, mutta samalla on pysäytetty kulutuspyörä, jota palveluyhteiskunta kipeästi tarvitsee. Tämän päivän Suomi ei toimi, jos kulutukseen ei jää rahaa. Raha luo rahaa ja kulutus luo lisää tuloja, joista kertyy lisää veroja yhteiskunnan rattaiden voiteluun. 

Voisimmeko luopua myös toisesta autosta? Toimisiko keskiluokkainen, keski-ikäinen talous kokonaan ilman autoa? Suoraan sanottuna ei kiinnosta testata. Varmaan pienillä säädöillä homma toimisi, mutta mieluummin pidän kiinni yhdestä nelipyöräisestä bensarosvosta.

Minulle auto edustaa vapautta ja jotain sellaista, jota minulla ei aina ole ollut. Auto on joskus mahdollistanut reissaamisen, vaellusmatkat, tutustumiset eri kaupunkeihin ja spontaanit ajelut milloin missäkin. Pidän ajatuksesta, että pihassa on auto, jolla voin huristaa jonnekin, mihin bussit eivät kulje. Siitä vapaudesta en ole valmis luopumaan. Summa summarum - olen laiska, mukavuudenhaluinen keski-ikäinen ja pidän siitä. 

PS. Siitä pyörävarastosta vielä - minä en sitä rakentanut. Hierovan sosiologin käsillä ei pystytetä muuta kuin tällaisia joutavanpäiväisiä blogeja. Varaston kasasi blogissa ennenkin seikkaillut legenda nimeltä lankomies. Niissä käsissä syntyi nopeasti laatujälkeä, jota kelpaa esitellä!

Yhdysvaltain kapitalismi on värisokea

Pitkään sai tekoälyä maanitella tekemään uutta yhteistyötä kuvastavaa maisemaa, mutta onnistuin

 

Kuinka moni muistaa vielä valtion nimeltä Irak? Kun maa soti 1980-luvulla naapuriaan Irania vastaan, tuli Irakilaisten käsissä oleva aseistus pääosin Yhdysvalloista. Yhdysvallat antoi aseellista, rahallista ja poliittista tukea kahden muslimimaan välisessä sodassa omien sanojensa mukaan ideologisista syistä (koska Neuvostoliitto tuki vastapuolta). Vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa on muuttunut vain vähän. Edelleen Iran on Yhdysvaltojen lihassa oleva piikki, jotka presidentti Trump lähti poistamaan Hormuzinsalmelle. Lopputulos oli öljyn maailmanmarkkinahintojen pomppaaminen uusiin korkeuksiin.

Otin Irakin esimerkiksi sen vuoksi, että loppujen lopuksi Yhdysvaltojen takki kääntyi sen suhteen myöhemmin ja presidentti Bush aloitti vuonna 2003 "Irakin vapauttamiseen" tähtäävän sodan, jossa maa miehitettiin, diktaattori Hussein eliminoitiin ja maa jäi Yhdysvaltojen valvontaan aina vuoteen 2011 saakka. Sitten loppuivat rahat ja kiinnostus ja joukot vedettiin pois.

Entäpä sitten Afganistan. Kun Neuvostoliitto kävi koki oman sotilaallisen nöyryytyksensä Afganistanissa, löytyi vastapuolen käsistä taas tuttuja M-16 rynnäkkökiväärejä. Yhdysvallat rahoitti Afganistanin kapinallisia yhteensä jopa kolmella miljardilla dollarilla vuosittaisten rahoituserien ollessa 700 000 ja 30 miljoonan dollarin välissä. Jenkkiaseistuksella sotaa tasoitettiin sen verran, että lopulta Neuvostoliitto vetäytyi koko Afganistanin operaatiosta nenä verta vuotaen vuonna 1989.

Sen jälkeen Afganistanin sai sortaa siviiliväestöä ja etenkin naisia kaikessa rauhassa, kunnes sinne hyökkäsi vanha liittolainen Yhdysvallat. Takki kääntyi vanhaa kaveria vastaan WTC-iskujen jälkimainingeissa. Al-Qaidaa ja muita terroristeja lähdettiin kaivamaan vuoristosolista isolla massalla. Amerikkalaiset koettivat lopulta viedä pakkodemokratiaa Afganistaniin lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ja totesivat homman toivottamaksi, samoin kuin aiemmin Neuvostoliitto, vuonna 2021. Sen jälkeen Afganistanin hallinto on luisunut taas ääri-islamististen Talebanien käsiin.

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat siitä, kuinka värisokeaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen tuki lopulta on. Kun virtaukset vaihtuvat ja politiikka heilahtaa väärään suuntaan, voi ystävästä tulla hetkessä vihollinen. Kapitalismi ei tunne aate- tai maarajoja. Sen ainoa väri on dollarin vihreä.

Ja tässä pitkän alustuksen jälkeen päästään kirjoituksen pihviin.

Piraatti-dieseliä Yhdysvaltain markkinoille

Yhdysvaltojen sota Hormuzinsalmella sai raakaöljyn hinnan nousemaan nuoren sulhasen viisarin lailla ylöspäin. Kun maailmanmarkkinahinta nousee, se vaikuttaa pumppuhintaan välittömästi. Se tekee sitä yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suomessa asia aiheuttaa narinaa ja kohonneita kulmakarvoja ja Yhdysvalloissa taas sisäpoliittista epävakautta. 

Jos armeija marssii vatsallaan, niin Yhdysvallat porskuttaa Dieselillä. Lähes kymmenen miljoonan neliökilometrin alalla kulkee valtavasti tavaraa ja tavara kulkee pitkälti dieselin avulla. Nousevat polttonesteiden hinnat nostavat kuluttajahintoja muidenkin tavaroiden osalta kuin kaiken tankkiin laskettavan nesteen. Nousevat kuluttajahinnat kiihdyttävät inflaatiota ja se taas ei tee Trumpin kannatukselle hyvää. 

Turvatakseen oman sisämarkkinan poliittista rauhaa (ja pitääkseen kiinni edes jostain kannatuksen rippeistä), oli Trumpin pakko tehdä jotain. Jopa Donald Suuri pelkää sitä, että omat koirat alkavat lopulta purra, jos ruoka kallistuu turhan paljon.

Maallikon mielestä helpointa olisi varmaan ollut lopettaa sota Iranissa ja palauttaa yksi öljyntuottajakolkka ennalleen. Se olisi luonut koko öljymarkkinaan vakautta ja samalla tasannut hintoja niin täällä pohjolassa kuin Yhdysvalloissa. Moisesta ihmeteosta olisivat Trumpia kiittäneet ainakin kaikki kotimaiset öljylämmittäjät. Näin lämmityskauden edessä kohoava lämmitysöljyn hinta kauhistuttaa.

Mutta totta kai on olemassa myös luova ja vain Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu, jossa muu maailma maksaa edelleen öljystä kovaa hintaa ja Yhdysvaltojen markkinahinta tasautuu. Ja juuri tällaisen porsaanreiän tuo presidentiksi itseään tituleeraava por...vari löysi.

Yhdysvallat päätti nimittäin ostaa Venäjältä 300 000 tonnia dieseliä ja poistaa samalla tilapäisesti pakotteet koskien kaikkia Venäjän öljy-yhtiöitä. Tämä kolmensadan tuhannen tonnin (=350 miljonaa litraa) erä on vasta ensimmäinen, jonka Yhdysvallat ostaa Venäjältä. Marraskuussa Venäjä toimittaa jenkeille 500 000 tonnia ja myöhemmin vielä miljoona tonnia dieseliä. Tuollaisella määrällä voidellaan jenkkirattaita jo kummasti.

Samalla selvisi, miksi Yhdysvallat kielsi aiemmin Ukrainaa iskemästä Venäjän öljyjalostamoihin. Siellähän olisi palanut Trumpin oma ketunhäntä, joka hänen kainalossaan oli jo silloin piilossa. Eli turvaamalla jalostamojen toiminnan, turvasi Trump oman sisämarkkinansa dieselin virtaamisen. Well played Donald, well played!

Ukrainan talvesta tulee entistä kylmempi

Mitä tekee Ukraina tämän päätöksen jälkeen? Luultavasti ei mitään. Yhdysvallat on edelleen sen suurin aseellinen ja rahallinen tukija, joten sitä ruokkivaa kättä ei kannata purra. Hyvin luultavaa on sekin, että Ukraina ei voi jatkaa edes öljyjalostamojen pommituksia, koska ne ovat nyt setä-Donaldin erityissuojeluksessa. 

Yhdysvaltojen ratkaisu voi olla koko Ukrainan sodalle todelle tuhoisaa. Edessä on sodan viides talvi ja joka talvi Venäjä on pyrkinyt tuhoamaan Ukrainan infrastruktuuria ja tappamaan siviilit kylmään ja nälkään. Tämä talvi tuskin tulee olemaan poikkeus. Mitä huonommin armeijan toiminta sujuu, sitä kovempi on paine iskeä raukkamaisesti siviilien joukkoon.

Totta kai Ukrainan - ja samalla koko Euroopan - pelko on, että Trumpin tuki Ukrainalle loppuu tai vähenee merkittävästi. Se antaisi Venäjälle valttikortin, jota se kipeästi tarvitsee. Sotaonni ei ole tähän saakka ollut myötä ja koko sodan kulku on Venäjän osalta ollut yhtä tragikomediaa. Kun taidot ei riitä, eikä osaaminen kasva, on menty voimalla. Lopputulos on miljoona plus kaatunutta, kadonnutta, haavoittunutta ja muuta. Suomeksi sanottuna tuon kokoluokan sotakone on vetänyt kuin hifki liigassa.

Yhdysvaltojen moraali Trumpin kaudella on mennyt viemäristä alas kuin löysä uloste. Niin kuin alussa totesin, on takin kääntäminen tuttua jenkkitaktiikkaa, mutta nyt alitetaan siinäkin kaikki rajat. Trumpille ei mikään tunnu olevan pyhää, jos se palvelee hänen omia etujaan. Trumpin tekeminen tuntuisi maallikon silmin tähtäävän puhtaasti siihen, että hän pysyy vallassa idolinsa Putinin tavoin. Odotan "innolla", miten Yhdysvaltain mallidemokratiaa pystytään vielä manipuloimaan niin, että valtaan saadaan sinnekin ihan ikioma tsaari, onko se sitten nimeltään Donald Julma, Donald Suuri vai pelkästään Donald I. Vai onko jopa niin, että entisestä mannertenvälisestä punaisesta puhelimesta on tullut pelkkä tulenjohtopuhelin, jolla Yhdysvaltoja käskytetään Moskovasta käsin. 

Euroopan vastuu kasvaa taas

Ukrainan sodan tukeminen voi pudota EU:n syliin nopeammin kuin uskommekaan. Yhdysvaltojen ja Venäjän diesel-diplomatia voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että Yhdysvallat vetäytyy Ukrainan tukijoukoista ja alkaa auttaa vastapuolta. Omia sotkujaan Iranissa Trump tuskin siivoaa. Ei kai tosimies tunnusta olleensa väärässä.

Taas tarvitaan Euroopan Unionin vahvaa yhteistyötä. Ukrainan asia on edelleen myös Euroopan asia, koska kukaan ei voi taata, etteikö sota eskaloidu myös Venäjän rajojen länsipuolelle. Putin luultavasti odottaa vesi (vai vodka) kielellä sitä, että Euroopan linjat alkavat antaa periksi ja tulee tilaisuus lähteä pienelle ristiretkelle Puolaan tai Baltiaan. Ja jos samaan aikaan Euroopan heikkenemisen kanssa vedetään myös Nato-sateenvarjo kasaan, on tie länteen auki, kuten Andreille siinä vanhassa laulussa. 

Ongelma on siinä, että Euroopalla on hyvin vähän kynsiä suitsia Yhdysvaltojen poliittista sekoilua. Vääntömomentti länteen on loppujen lopuksi yhtä heikko kuin itään. Edes EU:n sisäinen harmonia ei ole samanlaisessa tasapainossa kuin vielä Ukrainan sodan alussa. Sodan pitkittyessä tuki uhkaa heiketä ja nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on Euroopan valtioilla muitakin ongelmia kuin pelkkä Ukraina. Rahaa ja huomiota tarvittaisiin tarpeeksi jo kansallisissa asioissa. 

Miten dieselhana suljetaan?

Näyttää pahasti siltä, että Venäjän diesel-hanaa ei saada suljettua. Se ei mene kiinni Ukrainan drooneilla, jotka Yhdysvallat on pistänyt maihin. Eikä se sulkeudu poliittisella painostuksella, koska Yhdysvallat haluaa oman etunsa vuoksi livetä rintamasta. Onko ainoa keino siis lähettää saattueet merelle ja kaapata alukset Atlantilla? No ei kai sentään. 

Suren Ukrainan siviilien puolesta. Sota ei edelleenkään näy loppuvan, vaan mutkistuvan jopa poliittisesti. Ukrainalle annettu tuki uhkaa sulaa avustuspaketti kerrallaan ja samalla se antaa Venäjän suuntaan vahvistavia elementtejä.

Jos Venäjä vahvistuu ja saa Ukrainassa jalansijaa, se tietää Euroopalle huonoa. Venäjä ei nykyistä liikehdintää lopeta Ukrainaan, vaan sen lopullinen tähtäin on kauempana lännessä. Vielä se ei ole siihen riittävän vahva, mutta jos Eurooppa murenee sisäisesti, ei mikään estä sitä, etteikö Puola ja Baltia olisi vaarassa. 

Ratkaisevaa on Yhdysvaltojen tekeminen. Tällä hetkellä Trumpin linjasta ei ota selvää tällainen keittiösosiologi, eivätkä edes oikeat asiantuntijat. Tähän saakka Yhdysvallat on saatu jotenkin pidettyä Euroopan kanssa samassa linjassa, mutta sekään ei näytä tulevaisuudessa pitävän - niin kuin ei itsestään selvää ole edes Euroopan yhtenäisyys Ukrainan asiassa. Selvää on ainoastaan se, että Trumpia kiinnostaa vain Trumpin etu.