Internet on kuollut - eläköön internet

 

Valinnanmahdottomuus - tekoälyn tekemänä totta kai

Kun on tarpeeksi vanha, muistaa internetin nousun ja hämmennyksen, joka siitä alussa syntyi. Sähköposti oli vielä kolmekymmentä vuotta sitten ihmeellinen asia. Enää ei muualla asuvia kavereita tarvinnut tavoitella kirjepostilla tai kortilla, vaan yhteyden sai sähköisiä linjoja myöten yliopiston tietokoneelta (jos vastaanottajalla sattui olemaan sähköpostiosoite, mikä silloin oli vielä harvinaisuus). Sen jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Ensimmäiset kotiyhteydet sain Jyväskylään 2000-luvun taitteessa ja tietojen hakeminen, esi-googlettelu, alkoi saman tien. Matkalippujen, hotellivarausten ja muun perus-nettisälän tekeminen tuli tutuksi jo muutamia vuosia tuon alun jälkeen, mutta silloinkaan ei netissä kukaan roikkunut samaan tapaan kuin nyt (jo siksi, että yhteydet maksoivat hunajaa - luomu-sellaista). Tästä muistan jännityksen, kun ostin netin kautta hotelli-voucherit Havannassa olevaan hotelliin, eikä ollut mitään hajua, oliko koko hotellia olemassa ja jos oli, niin kävisikö netti-voucheri siellä.

Viimeistään eri some-alustojen myötä koko ihmiskunnan arki on mullistunut. Nykyisin kaikki toimii verkkopohjaisesti. Maailma on kääntynyt jopa niin, että junalipun ostaminen tiskiltä tai postikortin postittaminen (ja sen saaminen tiettynä päivänä vastaanottajalle) on suoranainen mahdottomuus. Ilman älypuhelinta et ole pääse mihinkään ja ilman sometilejä ei sinua ole olemassa.

Kun on tarpeeksi nuori, tulee näkemään myös internetin kuoleman. Se haukkaa liikaa tilaa elämästämme, passivoi ja houkuttelee liiankin koukuttavilla sovelluksilla roikkumaan linjoilla aamusta iltaan. Tiedän kokemuksesta, koska olen somen käyttäjä - ja samalla sen uhri.

Turhan koukuttavat sovellukset vievät mennessään

Minulla on ollut Facebook-tili vuodesta (ja tässä vaiheessa ensimmäinen googletus, miten haetaan Facebook-profiilin alkupäivä) 2008 saakka. Face oli minulle ensimmäinen vakavasti otettava somealusta, johon liityin. Ja koska keski-ikä, on se edelleen ykkösfoorumini. Se tosin johtuu nykyisin enemmän blogin ja firman jutuista kuin varsinaisista päivityksistä.

Ja onhan noita somejuttuja ollut. Löytyy Instat ja Threadsit. Joskus olin Twitterissä, mutta erosin sen muututtua rage-oikeiston öyhö-foorumiksi ja vaihdoin Threadsiin, joka on kilttien ihmisten Twitter. Ja totta kai ammattimielessä on ollut Linkedin, joka taas on muuttunut tekoäly-insinöörien itsekehu-mekaksi ja menettänyt kiinnostukseni täysin. Bloggaaja olen ollut yli kymmenen vuotta ja aktiivista internetin selausta siis jo kohta kolmekymmentä vuotta.

Kaikki tämä tarkoittaa, että alkaa olla perspektiiviä sanoa, mistä on tultu ja mihin ollaan menossa - näin arkikäyttäjän näkökulmasta. 

Tekstiviestit muuttivat viestinnän ihmisten välillä

Rakastuin aikoinaan välittömästi tekstiviesteihin, jotka vapauttivat vastaamasta puhelimeen. Ja vielä enemmän rakastuin WhatsAppiin, joka on notkeampi alusta ja mahdollistaa eri tyyppisten viestien lähettämisen ja ryhmäviestien käytön (Jei Apinalandia!!!!!). Tekstipohjainen viestintä sopii suomalaiseen kansaluonteeseen kuin nenä päähän ja korvat sen sivuille. Me emme ole puhelimessa puhuvaa kansaa, vaan läsnäolon tarpeemme täyttyy sillä, että laitamme syntymäpäivätoivotukset Facessa ja joulutoivotukset Whatsappissa. Mitä sitä enempiä lätisemään, jos ei asiaa ole. 

Kokeilin Tiktokia, enkä pitänyt. Sen logiikka ei sopinut helposti koukuttuville aivoilleni laisinkaan. Olisin voinut selata algoritmin syöttämiä videoita vuorokausia putkeen nukkumatta kuin pahainen heroinisti puistonpenkillä. Tajusin nopeasti itse, että tämä sovellus veisi minut turmioon, joten pistin Tiktokin pois. Enkä ole siihen ensikokeilun jälkeen palannut. 

Samoin viestinnässä kieltäydyin seuraamasta perheen nuorisoa Snapchatiin. Sen käyttö ja logiikka tuntuivat minun vanhoille aivoilleni aivan liian vaikealta ja oman ikäisten käyttökokemukset kertovat sen olevan niin nuorisolaisten juttu, ettei sinne boomerin kannata itseään väkisin survoa. Snapissa tuleekin ehkä suurin kuilu oman ikäisten ja seuraavan sukupolven välille. Pitäkööt snäppinsä!

Somesta on tullut tylsä - missä ovat lounaskuvat?

Somealustojen lähtökohta oli hieno - tuoda fyysisesti kaukana olevat ihmiset lähemmäs toisiaan. Facebook mahdollisti yhteydenpidon tyyppeihin, joita et ollut nähnyt vuosiin tai jotka joskus olit tuntenut. Orginaali Twitter oli suoranaista kielellistä ilotulistusta, kun twiitti piti saada (toinen googlaus montako merkkiä oli Twitterissä alunperin) 140 merkkiin. Alkuperäiset twiitit pakottivat rutistamaan sanomisen erittäin tiiviiseen pakettiin ja se kannusti tekemään suoranaisesti ajatustyötä viestin eteen. Sekin piti lopulta pilata, koska tumpeloiden taidot eivät enää riittäneet....ja sitten tuli oikeisto, joka pilasi koko alustan. 

Nyt markkinavoimat ovat kyntäneet jokaisen alustan pelkiksi markkinakanaviksi ja myyntialustoiksi. Facebook täyttyy mainoksista, poliittisista pamfleteista ja joidenkin viimeisten bloggaajien surkeista postausesittelyistä (kuten minä teen). Edelleen kuulee vanhan Faceen liitetyn anekdootin, että kuka haluaa nähdä, mitä söin lounaaksi. Sitähän se nykyisten keski-ikäisten someinnostus alkujaan oli. Kuvia piti ottaa joka paikasta ja joka asiasta. Lapsellista totta kai, mutta toisaalta paljon aidompaa kuin ääripersujen huonosti peitelty vihapuhe, jota nykyisin saa lukea. 

Internetistä on kadonnut aitous ja kaikki ääni täyttyy jostain sellaisesta, mitä et halua nähdä. Et enää näe juurikaan kavereiden hauskoja postauksia. Ja jos joku jotain katsottavaa postaakin, hukkuu se kaiken myyntikohinan alle. Tuttujen postauksia joutuu oikein etsimällä etsimään. 

Lopputulos on, etteivät ihmiset juurikaan profiilejaan päivitä - tai kuvaa edes niitä helvetin lounaitaan. Some syö itse itseltään näkyvyyttä.

Somesta on tullut tylsä. Ei kukaan jaksa selata postauksia, joissa joku markkinoi itseään tai tuotettaan tai yhdistettynä itsestään tehtyä tuotetta. Kaikki aitous on verhottu pakotettuun esilläoloon. Sitä mukaa, kun somesta on tullut vakavasti otettava bisnes, on sen kiinnostavuus kaikonnut kansalaisilta. 

On selvää, että julkkistyyppisille ihmisille somealustat ovat näkyvyyden kannalta kriittisiä. Suomessa alkaa olla jo pitkän linjan someveteraaneja, joiden elanto perustuu siihen, että he näkyvät ja kuuluvat. Some on portti. Jos olet näkyvä, saat helpommin kustannussopimuksen kirjallesi ja jos olet jostain tunnettu, sinut halutaan näkymään eri paikkoihin ja saat pääsylippuja ja tapahtumakutsuja. Ilman somea et ole olemassa, etkä saa mitään myydyksi. Ja käänteisesti - jos olet somessa näkyvä, saat myytyä vaikka kakkaa kauniissa kääreessä.

Valitettavasti somealustojen kattavuus luo myös laiskuutta. Vihaan viihdeuutisia, joissa julkkiksen somepostaus referoidaan muka-uutiseksi verkkolehteen. Se kielii laiskuudesta ja ammattitaidottomuudesta sekä siitä, että lukijoita pidetään tyhminä. Ja iso osa meistä sitä varmaan onkin. 

Tekoäly - hyvä renki, paska isäntä

Viimeisin massamuutos koko netin käytössä on tekoälyn tulo. Se ulottaa lonkeronsa pikkuhiljaa joka paikkaan ja valtaa alaa. Siitä tulee samanlainen automaatio arkielämässä kuin koko internet oli sitä ennen. Kuuntelin radiosta uutisia, joita luki tekoälyn avulla tuotettu lukija. Jälki oli kamalaa. Jos tuossa on jotain säästetty potkimalla uutistenlukija pois, niin enemmän tuo tekoäly-sonta tuottaa tappiota karkottamalla kuulijoita pois kanavilta. Toivon syvästi, että tekoäly-uutistenlukijat (ja kohta juontajat) ovat pelkkä hassu kokeilu, joka loppuu nopeasti. Etenkin radion pitää olla aitojen ihmisten tekemää, koska suosio perustuu persoonallisuuteen, ääneen ja kopioimattomuuteen.

Yhtä pahaa jälkeä tekevät sanomalehtiin tehdyt tekoälyn luomat uutiset. Asiavirheitä on välillä enemmän kuin totuutta. Jos tekoälyä käytettäisiinkin uutisen muotoilussa, niin jotain vastuuta pitäisi olla faktojen tsekkauksella. Viittaan itseeni tuolla ylempänä. Liian helpot alustavat luovat laiskuutta ja karkottavat ammattitaitoa - ja lopulta myös maksavat asiakkaat. Toivoisin, että etenkin vakavasti otettavat sanomalehdet eivät antaisi kirjoittavien toimittajien nojata tekoälyn luomaan tietoon niin vastuuttomasti kuin nyt tehdään. Sanomalehtien vahvuus on puolueettomassa ja totuudenmukaisessa, perustelussa ja persoonallisessa uutisoinnissa. Tekoäly-huttu syö uskottavuutta, joka alkaa olla suomalaisten sanomalehtien ainoita myyntivaltteja kapenevilla markkinoilla. Rakkaat ja arvostetut päätoimittajat - älkää antako laiskuuden syödä suurinta kilpailuvalttianne.

Käytän itsekin tekoälyä. Se on loistava renki ja hyvä lisävaruste - mutta se ei ole apukuski tai neuvonantaja. Täytyy muistaa, että nimensä mukaisesta kyse on TEKOälystä, ei älystä. 

Tekoäly on loistava apuväline esimerkiksi verkkomainosten tekemiseen. Se luo canva-tason jälkeä helpoilla prompteilla, eikä minun tarvitse käyttää kallista aikaani asiaan, jota en hallitse. Tekoäly tekee teksteissäni kielenhuoltoa ja sen suomenkielen taidot ovat suhteessa korkealuokkaisia. Tekoäly hallitsee paljon oikeinkirjoituksesta sekä muotoilusta. En silti anna sen kirjoittaa koskaan sähköpostejani tai somepostauksia (niin kuin etenkin Linkedin:ssä näkee liian monien tekevän) - blogiartikkeleista puhumattakaan! Tekoälyn tekemä jälki on lapsellista, persoonatonta ja läpinäkyvää. Mutta jos tekstiltä ei haeta laatua, vaan pelkästään näkyvyyttä, se varmaan toimii. Lukijoita voi pitää tyhminä ainoastaan silloin, jos he sen sallivat.

Internetin kuolema

Havahduin itse muutama kuukausi sitten siihen, että blogin lukijamäärä kasvoi tuhansilla kuukaudessa (itse asiassa yli kymmenellä tuhannella jos tarkkoja ollaan). Luulin sen johtuvan kirjani julkaisusta ja sen myötä kirjoitetuista lehtijutuista, mutta on siinä muutakin.

Siinä on nimenomaan kyse tuotetun tekstin inhimillisyydestä ja aitoudesta. Blogini tekstit ovat (ja tulevat olemaan) aina ihmisen tekemää. Näitä tekstejä ei käpälöi tekoäly, eikä näillä teksteillä myydä mitään muuta kuin yhtä keski-ikäistä miestä ja ehkä hänen kirjoittamaansa kirjaa. 

Uskallan väittää, että lukijamäärän kasvu on osittain sitä, että aitous alkaa kiinnostaa ihmisiä sitä enemmän mitä vaikeampaa sitä on löytää. Jos luet päivästä toiseen pelkkiä tekoälyn tuottamia hengettömiä markkinapostauksia, on tällainen keski-ikäisen miehen soperrus raikas tuulahdus. Oikeastaan minun markkina-arvoni kasvaa sitä mukaa, kun laiskat kirjoittavat antavat tehtävänsä tekoälyn tehtäväksi. Eli ehkä minun pitäisi olla kiitollinen tekijöiden laiskuudesta ja tavoitteettomuudesta.

Internet muuttuu tyhmien netiksi, jos sen sallimme. Mitä enemmän klikkaamme uutisia, jotka tehdään somepostausten referaateista, sitä enemmän niitä tehdään. Mitä enemmän annamme tykkäyksiä tekoälyn luomille postauksille, sitä enemmän niitä meille tyrkytetään. Nykyajan tärkein oppi on, että algoritmi ruokkii huomiota - huomion laadulla ei ole mitään väliä. 

Tämän on moderni oikeisto oppinut muita aatesuuntia nopeammin. Se hakee vain huomiota, keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän postaukset saavat klikkauksia ja reaktioita, sitä enemmän postaukset näkyvät - myös oman kannattajajoukon ulkopuolelle. Peukun suunnalla ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä, montako peukkua yhteenlaskettuna on. 

Paska internet kuolee huomion puutteeseen. Se kuolee, jos sitä ei suostuta näkemään ja jos sitä ei klikata. Ilman klikkauksia eivät iltapäivälehtien toimittajat jaksa julkaista pelkkiä julkkisten insta-postauksia, eikä tekoälyn lukemia uutisia julkaista, jos niitä ei kuunnella. Somen algoritmi on suurin huomiohuora, joka kaipaa vain sitä, että sitä katsotaan.

Me keski-ikäiset voisimme tuoda ihmisten internetin takaisin. Otetaan reilusti kuvia lounaista ja laitetaan myyntijargonin joukkoon taas muka-hauskoja kolmannessa persoonassa kirjoitettuja postauksia, kuten Facebookin alkuaikoina (Lähti töihin jalassaan eri väriset sukat). Koetetaan luoda maailma, jossa aina ei haluta myydä tai saada näkyvyyttä ja kirjoitetaan juttumme kokonaan itse. 

Helppous koukuttaa ja laiskuus vetää puoleensa, mutta uskokaa pois - ne tekoälyn tekemät Linkedin-postaukset eivät kiinnosta sitäkään vähää kuin tekoälyn lukemat radiouutiset tai AI:n kirjoittama lehtiartikkeli kaikkine asiavirheineen. 

Ja koska olen vähän huomiohuora itsekin, niin liittykää Threadsiin - ja alkakaa seurata minua :) Threads on kilttien ihmisten Twitter. 

Tätä artikkelia kirjoitettaessa käytin internetiä seuraavasti:

- Tein kaksi googletusta

- Pyysin tekoälyä luomaan artikkelikuvan

- Kuuntelin musiikkia Spotifysta (Kolmatta naista koko kirjoituksen ajan)

- Loin tämän artikkelin blogialustalle, joka on verkossa

- Vastasin yhteen Whatsapp-viestiin ja kirjoitin yhden

- Luin Helsingin sanomien artikkelin koskien samaa aihetta, josta kirjoitin. Varmistin, etten kopioi siitä vahingossa mitään.

PS. Nyt kun teitä uusia lukijoita on enemmän, niin blogiani saa kommentoida ja minua saa lähestyä joko blogin vieressä olevan palauteboksin tai blogin Messengerin kautta (jos jos tunnistaa tuolla ulkomaailmassa, niin saa nykäistä hihastakin). Vastaan mielelläni kommentteihin ja julkaisen niitä tuonne artikkelin alle. 

(Pien)Yrittäjän päivä

 

Mitali kuudesta vuodesta by tekoäly

Kun lähden aamulla töihin, en aina ole varma, katsooko peilistä isäntä vai renki. Kuusi vuotta yrittäjänä on opettanut, että omassa firmassani edustan koko hallitusta, työntekijöitä sekä ay-liikettä yhdellä jakkaralla. Yhden hengen firmassa kaikki langat ovat samoissa käsissä. Niistä käsistä lähtevät sekä tulot että menot. Sen, mitä päätän, se pätee. 

Yrittäjyys on suosikkiaiheitani blogin kirjoituksissa. Se on kiehtovaa, erilaista, vapaata ja toisaalta myös raskasta. Joudun joka päivä päättämään, lähdenkö töihin vaiko en. Päätän itse, mitä teen, miten paljon ja kuinka usein. Minulle maksetaan kaikesta, mitä saan aikaan, mutta toisaalta jos istun vaan paikallani, jää lompakko melko tyhjäksi. Työnantaja ei käske mihinkään, eikä luottamusmies kiellä tekemästä mitään. Sekä pomo että työsuojeluasiamies löytyvät peilistä. 

Yrittäjyys on erilaista, jos siihen ei ole kasvanut tai syntynyt. Perheyritysten vesat nousevat erilaisesta maaperästä kuin palkkatyöläisten lapset. Kyse on arvoista, tekemisestä ja kokonaisvaltaisesta asenteesta työtä kohtaan. Vaikka meidän perheen lapset eivät ole syntyneet ja kasvaneet yrittäjäperheeseen, heissä näkyy toisenlainen työn arvostus kuin itsessäni oli nuorena. Työn arvo on konkretisoitunut, kun näkee vanhemman tekevän ympäripyöreää päivää tai lähtevän lauantai-aamuna töihin, jos kassasta puuttuu kriittinen määrä riikintaalereita.

Yrittäjyys on myös erilaista, jos työuran ensimmäiset kaksikymmentäviisi vuotta on talsinut tietä palkkatyöläisen säkki selässä. Ja vielä erilaisemmalta se näyttää, jos työelämässä on edustanut pöydän molempia puolia. Taistelussa toimimattomia strategioita, jäykkiä hierarkioita ja vielä jäykempää ay-liikettä vastaan oppi nopeasti, mikä suomalaisessa työelämässä oli silloin pielessä. Noista ajoista ja asioista monet ovat onneksi jo nyt korjaantuneet tai ainakin lieventyneet.

Olen ennenkin todennut olevani todella etuoikeutettu. Olen nähnyt kaikki sivut arpakuutiosta nimeltä työelämä. Olen kokenut menestystä, menetystä, onnea ja epäonnea. Vastaan on tullut mahtavia työkavereita, ystäviä ja kollegoja. Ja olen joutunut taistelemaan myös kaameita pomoja tai typeriä pääluottamusmiehiä vastaan ja saanut joskus selkääni taistelussa. Tappiot ovat opettaneet selviytymään.

Olen työelämässä aloittanut neljä kertaa alusta vailla minkäänlaista tietoa huomisesta. Jokaisella kerralla on ensin potkinut pomo ja sitten onni. Onni on tuonut eteeni tilaisuuksia, joista olen ollut riittävän viisas ollakseni kieltäytymättä. Onnellisten sattumien ja sopivien tuttavien kautta olen lopulta päätynyt tähän, missä olen. Sattumien lisäksi on jouduttu kyllä tekemään paljon töitäkin menestyksen eteen.

Pienet ja todella pienet yrittäjät

Tänään kannan huolta meistä pienyrittäjistä. Siis meistä, jotka eivät työllistä kuin verottajaa, eläkevakuutusyhtiötä ja puolisoitaan. Me olemme tämän suomalaisen työelämän näkymättömät ja kuulumattomat. Meidän puolia ei pidä kukaan muu kuin me itse. Teemme työtä itsellemme, keräämme tuotot omiin taskuihin, mutta myös kannamme kaiken vastuun kapeilla harteillamme. En rohkene väittää, että olemme suomalaisen työelämän selkäranka, mutta ainakin joku selkärankaa kannatteleva nivelside.

Me olemme ne päähän potkitut, jotka eivät saisi rasittaa valtion jo muutenkin ylikireäksi viritettyä koneistoa sairaslomilla, eläkkeillä tai ylipäätään olemassaolollaan. Me olemme ne, jotka yrittäjäjärjestöt tyylikkäästi unohtavat, kun he esittelevät jäsenistöään. Keskusjärjestölle hienointa on yrittäjä, joka työllistää, kasvattaa kansantaloutta ja näkyy maailmalla. Heitä saisi jäsenistössä olla enemmän kuin meitä kädestä-suuhun-puurtajia. Valtio odottaa meiltä vain kahta säännöllistä aktia – alv-laskun ja tuloverolaskun maksua. Muuten saisimme pysyä hiljaa ja näkymättömissä.

Totuus kuitenkin on, että suomalaisen palvelutalous ei pärjäisi ilman meitä. Suuri osa kampaajista, kosmetologeista, jalkahoitajista, hierojista ja muista hyvinvointiyrittäjistä on pieniä toiminimiyrittäjiä. Yhden ihmisen yrityksiä alkaa näkyä alihankkijoina rakennuksilla, logistiikassa, siivousalalla ja palkkatyömaailman joustoresurssina. Y-tunnus alkaa pikkuhiljaa olla monille tutumpi kuin verokortti.

Koko työelämä yrittäjistyy. Työnantajat rukoilevat iltaisin, että hekin pääsisivät eroon palkatuista työntekijöistään ja saisivat tilalle helppoja y-tunnukselle tekeviä alihankkijoita. Niille kun ei tarvitse maksaa eläkkeitä, sairaslomia tai edes tes:n mukaista palkkaa. Yrittäjästä pääsee eroon kätevästi ilman raskaita yt-neuvotteluja. Ilmoittaa vain, että sopimus irtisanotaan ja sen jälkeen tekijästä ei tarvitse kuulla sanaakaan irtisanomisajan jälkeen. Eikä edes luottamusmies jaksa huudella perään. 

Toiminimiyrittäjyys voi olla ratkaisu ylikalliiseen työmarkkinaan

Minä olen tiedostanut alusta saakka oman asemani työelämässä yrittäjänä. Se on vapaata, rehellistä ja suoraa toimintaa. Tienaan tasan sen, mitä käsistäni irti saan ja työni jatkuvuus on kiinni suoritusten laadusta. Se on päinvastoin kuin mikä suomalaisen työelämän perusperiaate on. Suomessahan on ollut viimeistään sodan jälkeen vallalla vahva keskitettyjen ja yleissitovien työehtosopimusten kulttuuri, missä palkat neuvotellaan työnantajan ja työntekijäjärjestön välillä. Palkoissa vallitsee tasa-arvo ja joustamattomuus. Työntekijöille maksetaan sama summa suorituksista riippumatta. Valitettavan usein se nykyisin tarkoittaa myös sitä, että työntekijät pyrkivät tienaamaan mahdollisimman paljon mahdollisimman pienellä työpanoksella. Tes-maailma ei kannusta ahkeruuteen tai suoritusten maksimaalisuuteen. Tasapalkkamalli yhdistettynä enää keskivahvaan ay-liikkeeseen kannustaa tekemään riittävän vähän, jotta tuotto tekijälle on maksimi. 

En halua murtaa ay-liikkeen aikaansaannoksia. Ymmärrän täysin, että meillä on paljon aloja, jotka eivät pärjäisi mitenkään vapaan palkkasopimisen maailmassa. Käytännössä kaikki julkisrahoitteiset alat olisivat vaarassa joutua työelämässä riiston ja palkkaraiskausten kohteeksi. Sairaanhoitajien, lastenhoitajien tai opettajien olisi vaikeaa neuvotella itse omista palkoistaan, koska heidän rahat eivät tule yritysten voittovirrasta, vaan kuihtuvasta yhteiskassasta. Lopputulos noissa neuvotteluissa olisi, että työnantaja laskee palkkoja vedoten hankalaan rahatilanteeseen ja leikkaisi viimeisetkin elinkustannusindeksit nolliin. 

Ja nykyisessä markkinatilanteessa sama on edessä myös paperimiehillä tai selluntekijöillä. Jos markkina ei vedä, ei synny tuottoa. Ja jos ei synny tuottoa, ei tule jakovaraa, josta maksaa palkankorotuksia. Takana alkavat olla ajat, jolloin Vällärin porukka veti perseet penkkiin ja laivat laituriin. Pikemminkin Suomea odottaa tilanne, jossa laivat jäävät laituriin, koska mitään muualle vietävää ei ole.

Palkkatyön maailmassa haen jäykkien tes-palkkojen sijaan joustavaa palkkamallia, jossa isompi prosentti painotetaan työn tuottavuuteen ja ahkeruuden palkitsemiseen. Otetaan raaka esimerkki. Meillä on kaksi työntekijää samassa tehtävässä ja samalla palkalla. Jos toinen tekee töitä puolet enemmän kuin toinen, niin kumpi tekijöistä on tyhmä. Se joka tekee paljon vai se, joka saa saman palkan vähemmällä?

On valitettavan totta, että työnantajat haluavat siirtää työntekijät yrittäjä-alihankkijoiksi osittain tuosta syystä. Jos edellä mainitun esimerkin tekijät ovat y-tunnuksellisia yrittäjiä, ei tyhmä enää olekaan se, joka tekee enemmän, sillä on luultavaa, ettei hänen sopimustaan irtisanota ensimmäisenä.

Yrittäjyyden lisääntyminen hävittää myös työnantajien kontolta monia ikäviä tekijöitä, joista he olisivat mielellään luopumassa. Suomalainen lomarahakulttuuri on valitettavasti aikansa elänyt. Miksi työnantajan kuuluisi kustantaa työntekijöidensä kuukauden lomat tai maksaa kolmannentoista kuukauden palkka? Yrittäjälle sellaista ei tarvitse maksaa. Enkä edes jaksa puhua työntekijöistä, jotka vakavissaan puhuvat ”vuoden pitämättömistä sairaslomista” tai niistä, jotka parantelevat krapulaansa työnantajan rahoilla maanantaisin pitkän ja raskaan viikonlopun jälkeen. 

Työelämä näyttää erilaiselta, kun nuo saavutetut etuudet ovat luksusta, jota ei ole olemassa. Yrittäjänä lomailen silloin, kun siihen on varaa - mutta ajankohdista ei tarvitse riidellä työkavereiden kesken. Joka syksy joudun liikkumaan varovaisesti, koska liukastuminen jäisellä kadulla veisi pahimmillaan mennessään parin kuukauden liksan ja ihmisjoukoissa väijyvät flunssapöpöt rikkovat viikossa jo firman kuukauden tuloksen. Työntekijälle, jolle sairaslomista maksetaan paperirahaa, tällaiset asiat ovat absurdia pohdintaa. Meille yrittäjille todellisuutta.

Yrittäjyys on uhka tai mahdollisuus – katsantokannasta riippuen

En kannusta tai kannata yrittäjyyden lisäämistä loputtomiin. Se pitää sisällään valtavia elementtejä työelämän eriarvoistumiseen, riistoon sekä palkkaehtojen polkemiseen alle minimitason. Uskon, että työnantajia malli kiehtoisi työntekijöitä enemmän. Palkanmaksajille tämä olisi monella tavalla lottovoitto. 

Olen itse työskennellyt parillakin alalla, jossa koko tuotantoprosessi olisi mahdollista purkaa osiin ja myydä alihankkijoille. Ja osin niin on tehtykin. Monissa tuotantoprosesseissa käytännössä ylintä johtoa lukuun ottamatta kaikki palat voivat olla alihankinnassa, jopa esimies- ja suunnittelutyö. Nykyiset työkalut, ostoprosessin ja sopimuspolitiikan joustavuus sekä yrittämisen helppous mahdollistavat kaiken tämän. 

Painetta yrittäjyyden lisäämiseen tulee myös työntekijöiden puolelta. Monet työntekijät haluavat koostaa työpäivänsä monesta eri lähteestä. Yrittäjissä on myös erittäin paljon luovien alojen työntekijöitä, joille oman intohimon toteuttamisen ainoa keino on yrittäjyys. Samaa ajattelen itsekin - jos toinen käsikirjoitus ottaa jostain Luojan mielioikusta tulta ja saan sille kustantajan, aion säätää työpäiviäni hieman toisenlaisiksi ja antaa luovuudelle lisää tilaa. Palkkatöissä tuo ei olisi mahdollista.

Kenelle kelpaavat pienyrittäjät?

Ja sitten palataan taas tähän pienyrittäjien näkymättömyyteen. Miten on mahdollista, että tämä laajeneva joukko yrittäjiä ei kiinnosta ketään? Itse irtisanoin Yrittäjien jäsenyyden, koska en koskaan kokenut järjestön puhuvan meidän pienyrittäjien puolesta. Totta kai järjestöllä on oma mikroyrittäjä-osastonsa ja ainakin virallisesti heille jokainen yrittäjä on samanarvoinen. Mutta todellisuudessa ulostulot tuntuvat koskettavat eniten työllistämisen vaikeutta ja yritysverotuksen raskautta. Minä kuitenkin katsoin, että sen ylikalliin jäsenmaksun voin sijoittaa paremminkin.

Samaa kiinnostuksen puutetta ihmettelen puolueissa – yhdellekään puolueelle eivät sydänasiana  ole  pienyrittäjät. Meistä saisi helvetin hyviä äänestäjiä, jotka varmasti suhtautuvat elinkeinopolitiikkaan niin vakavasti, että uskaltavat ottaa kantaa ja äänestää oikeanlaisen politiikan puolesta puhuvia. Ehkä syy onkin siinä – omilla rahoillaan leikkivät saattaisivat olla jopa liian kriittisiä velttoilulle, jota nykyisin Arkadianmäellä näkee. 

Todellisuudessa pienyrittäjät olisivat vaalikarjana rotuluokkaa. Meitä on paljon, olemme moniulotteinen joukko, jonka jäsenistöä löytyy jokaisesta kaupungista ja kylästä. Tapaamme työssämme paljon ihmisiä ja puhumme paljon – itse asiassa puhumme työpäivän aikana aivan helvetin paljon. Kuvitelkaa, millainen äänitorvi tällainen joukko olisi puolueelle, joka heidän asiaansa ajaa. Ja työelämän muutokset kasvattavat joukkoamme vaalikausi vaalikaudelta. 

Tuskin olen kovin väärässä, jos ennustan pienyrittäjien löytävän jonkun pääpuolueista tukijakseen. Mahdollisuuksia on monia. Kädestä-suuhun-tekijät mahtuisivat yhtä hyvin demareihin kuin Keskustankin kannattajiin. Boheemeille taiteilijoille koti saattaisi löytyä Vihreistä tai Vasemmistosta. No ehkä Kokoomukselle olemme liian köyhiä ja persuille liian fiksuja. 

Kannata paikallista, käytä pienyrittäjän palveluja

Vietän itse kuudetta Yrittäjän päivää. Vuosi vuodelta homma tuntuu enemmän omalta. Olen oppinut sietämään epävarmuutta, tekemään töitä riittävästi, mutta tarpeeksi vähän, etten uuvu. Yrittäjyys on mahdollistanut ylipitkien työpäivien tekemisen, mutta myös kesäiset perjantaivapaat. Ilman yrittäjyyttä en koskaan olisi kirjoittanut kirjaakaan. Työelämän tietty vapaus ja rajattomat valinnanmahdollisuudet kiehtovat edelleen samalla tavalla kuin kuusi vuotta sitten – nyt vaan pelottaa vähemmän. 

Kuuden vuoden kokemuksella sanon, että teknisesti pienyrittäminen on helppoa. Kaikkiin asioihin löytyy apua ja arvokas kollegaverkosto rakentuu, kun itse pitää silmät auki ja uskaltaa tarttua kaveria hihasta. Minä olen vuosien yksinpuurtamisen jälkeen saanut Kaukaalle muista yrittäjistä työkavereita, jotka muodostavat jopa jonkinlaisen itsenäisten yrittäjien työyhteisön. Kivempi se on mennä töihin, kun huomenta toivottaa joku muukin kuin peili.

Haluan toivottaa hyvää juhlapäivää kaikille kollegoille sekä myös asiakkaille, jotka palvelujamme käyttävät. Ilman asiakkaita ei meitä olisi olemassa. Toivotan hyvää Yrittäjän päivää myös isommille yrittäjille ja ennen kaikkea heille, jotka työllistävät ja pitävät siten työmarkkinoiden rautapyörät kolisemassa. En ikinä uskaltaisi ottaa kontolleni työntekijän palkkaamisen aiheuttamaa rasitusta. Selviän juuri ja juuri omista töistäni ja saan laskut yleensä maksettua hyvissä ajoin. Yrittäjänä onnistun, työnantajana tuskin. 

Me yrittäjät pärjätään kyllä – Suomi taas ei pärjäisi ilman meitä!

Hiipuva valo

 

Käänteinen päiväkoti - tekoälyn luomus

Raivailen kesää pois takapihalta. Katson vielä viimeisen kerran pihakalusteita ja muistelen kesän juhlia. Naurua, valoa, lämpöä ja viihtyviä ihmisiä. Luultavasti yhdet elämäni parhaista juhlista ikinä. Puran aurinkovarjon pois, kantelen tuoleja suojaan ja tyhjennän terassin. Muutaman kuukauden päästä lautakannen peittää lumi ja jää. Kaikki vihreys katoaa valkoisen alle ja koko maan peittää pimeys.

Seison ikkunan edessä kello viisi aamulla ja katson ulos. Vielä näkee ulos, aurinko yrittää ulottaa valoaan jopa tänne pohjolan takimmaiseen nurkkaan. Kun syksy tulee, ei valoa näy kuukausiin. Kesä loppuu aina jotenkin väkivaltaisesti vaihtuen pimeään, kylmään ja koleaan synkkyyteen. En ikinä pääse sisään syksyn ihanuuteen tai ruskan väriloistoon. Minusta ruska on kuin hautajaisissa vainaja puettaisiin värikkäisiin vaatteisiin ja juhlien toivottaisiin muuttuvan ilojuhlaksi. 

Monet moittivat kulunutta kesää. Minä en. Siinä oli sopivasti kaikkea, eikä liikaa mitään. Ei tappavia helteitä tai hukuttavia sateita. Tämä oli kasvattajan kesä. Satokausi on luultavasti paras miesmuistiin. Katselen somesta, miten maanviljelijät kaivavat puimurit esiin tallista ja aloittavat sadonkorjuun. Heidän sesonkinsa on nyt. Samalla kaipaan itsekin jonnekin, missä ikkunasta avautuu pelto ja pitkä avaruus. Unelma, jota tuskin koskaan toteutan. Olen maalla asuja enemmän mielikuvissani kuin raa'assa todellisuudessa. 

Raivasin trampoliinin viimeisen kerran takapihalta pois. Pomppijat ovat kasvaneet  niin suuriksi, että takapihan "komistus" on syytä siirtää seuraaville. Onneksi nykyisin on torit ja marketplacet, missä tavara kiertää nopeasti sitä enemmän tarvitseville. Meidänkin tramppa löysi uuden kodin nopeasti dynaamisen hinnoittelun ansiosta. Toivottavasti seuraavan perheen lapsi saa pomppumatosta iloa yhtä paljon kuin omamme. 

Lapset kasvavat, he ovat todellakin lainaa vain. Joka syksy huomaa hyvästelevänsä heistä osan. On luonnonlaki, että sukupolvet eroavat toisistaan ja muodostavat vähän kerrallaan oman elämän. Mutta silti se hieman kirpaisee, kun huomaa, miten vähän itseä enää heidän elämässään tarvitsee - edes tuon pienimmän. 

Tulevaisuudesta ei kannata säästää

Palaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiiriin. Koska en saa palkkaa politikoinnista, en politikoi. En neuvo itseäni viisaampia siinä, miten tätä valtamerilaivaa nimeltä yhteiskunta tulisi ohjata. Mutta ei se viisastelua estä.

On selvää, että lähitulevaisuudessa tehdään suuria arvovalintoja siitä, mikä osa yhteiskunnasta on se, josta meidän on pakko karsia. Rahaa ei riitä kaikille samaa määrää, eikä nykyisiä yhteiskuntarakenteita Suomessa ole varaa ylläpitää. Tämä on puhtaasti matemaattinen asia. Maksajia on vuosi vuodelta vähemmän, jolloin heidän veronmaksukykynsä on rajallinen. Ei hevosta kannata hengiltä piiskata, koska silloin ei ole edes sitä huonoa hevosta. 

En jaksa uskoa umpivasureiden ideologiaan, jossa yhteiskuntarakenteita ylläpidetään väkisin ja rahoitus pakkoverotetaan työläisten ja yritysten selkänahasta. Sen lopputuloksena on keskiluokan hiljainen kapina ja yritysten pako helpompien verotusten maihin. Kun yrittäjiä ei ole, ei synny jakovaraa. Ja jos ei synny jakovaraa, ei ole mitään, mistä verottaa. Sitten ollaan taas tilanteessa, jossa joudutaan ottamaan kallista lainaa, jolle ei kohta riitä enää vakuuksia. Rahan hinta Suomelle ei ole tulevaisuudessa halpenemassa. Usko meihin vähenee sitä mukaa, kun viennin nettoarvo pienenee. Muiden usko Suomeen putoaa nopeammin kuin omamme.

Mutta säästää voi monella tapaa.  Sen vuoksi seuraavissa vaaleissa suurin painopiste tulee olemaan tulevan hallituksen koalitiolla sekä toimenpideohjelmalla. Ne puolueet, jotka lupaavat säästötöntä tulevaisuutta, kannattaa unohtaa heti. He eivät jaksa edes valehdella tosissaan. Sen lisäksi jaksan edelleen lapsellisesti uskoa, ettei kansa olisi tyhmää. Ehkä edellisten vaalien persu-sumutuksesta on vihdoin otettu opiksi ja etsitään ratkaisua, jossa puheet ja teot menevät samaan linjaan. 

Lapsissa on tulevaisuus

Suomen suurin vientituote kautta aikojen ovat olleet fiksut ja asiansa osaavat ihmiset. Suomalaisen yhteiskuntarauhan ja kehittymisen tae on ollut koulujärjestelmä, joka on rakentanut kaikista kansalaisista perustaltaan fiksuja. Kaikkialla ei näin ole. Suomalainen peruskoulujärjestelmä on edelleen yksi maailman hienoimmista ja toimivimmista, vaikkei sekään entisellään ole. Peruskoulu ja sen jälkeiset jatko-opintomahdollisuudet ovat yhtä aikaa Suomen tulevaisuus, vientituote sekä sisäisen toimivuuden tae.

Suomessa hienoa on ollut se, että täällä kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa. Perhetaustalla tai vanhempien tulotasolla ei ole ollut merkitystä, mihin opinahjoon pääset opiskelemaan. Lukukausimaksujen puute on mahdollistanut myös vähempituloisten perheiden lapsille pääsyn yliopistoon ja sitä kautta tarjonnut mahdollisuuden yhteiskunnalliseen nousuun sukupolvien välillä. Tiedän tämän, koska olen itse siitä nauttinut. 

Viime vuosien säästöt ovat syöneet koululaitoksen toimivuuden sisältäpäin. Paperilla näyttää siltä, että meillä on edelleen toimiva koulutusputki. Todellisuudessa putki on ollut rikki jo pidemmän aikaa.  Peruskoulun oppimistulokset putoavat jokaisella vertailujaksolla, eikä perusopetus enää pysty tuottamaan yhtä laadukasta ja tasaista jälkeä kuin aiemmin. Se puolestaan tarkoittaa, että jatkokoulutuspaikkoihin tulee entistä heikompaa ainesta. Jos peruskoulu ei opeta riittäviä perustaitoja, ei ammattikoulu pysty vajaasta aihiosta vuolemaan enää ammattimiestä tai -naista. Tästä kuulen toistuvasti kommentteja kanssayrittäjiltä. Ammattikoulusta valmistuneet tietävät ehkä juuri ja juuri kummasta päästä vasaraa pidetään, mutta siitä eteenpäin taitotaso on klassisen kirkkoheprean tasolla. 

Enkä todellakaan syytä tästä opettajia. He kyllä pyrkivät parhaaseen lopputulokseen niillä keinoilla, mitä heillä enää on. Opettajat sitoutuvat, yrittävät parhaansa, uupuvat ja lopettavat taistelun tuulimyllyjä vastaan. Opettajat ovat tilanteessa, jossa puusepälle annetaan puukko ja pyydetään rakentamaan Iisakin kirkko. 

Kouluissa makaa meidän kaikkien tulevaisuus. Suomen kohtalon määrää se, millaisen sukupolven kasvatamme jatkamaan meidän jälkeemme. Jos annamme koululaitoksen rapautua, ei meillä oikeastaan ole tulevaisuutta. Noin vuosikymmenessä nykyisten vientituotteiden elinkaari on käyttöikänsä päässä ja meillä on oltava jotain muuta, mitä tarjoamme Suomesta muualle. Sitä varten tarvitsemme innovaatioita ja ne innovaatiot eivät synnyt tyhmästä päästä. Päinvastoin - tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Innovaatiot syntyvät koulunpenkillä. Luovuus syntyy siitä, että pystymme käyttämään pienen kansan parhaat resurssit niin hyvin kuin se on mahdollista. Ja uskokaa minua - parhaat ja fiksuimmat oppilaat eivät aina ole rikkaiden perheiden jälkeläisissä. Jos koulutus ei ole enää kaikkien tulotason perheille mahdollista, jää arvokasta älyllistä resurssia hyödyntämättä. 

Kohti lapsimyönteisempää yhteiskuntaa

Totta kai kouluja varten tarvitaan lapsia. Pelkät rakennukset tai henkilökunta eivät älyviennin puutetta ratkaise. Suomalaisen yhteiskunnan suurin ratkaistava ongelma ei olekaan rahassa, vaan asenteessa. Olen itse huomannut Suomen muuttuvan viime vuosina todella lapsivastaiseksi. Lapset nähdään monissa paikoissa riesana ja rajoitteena, eikä tulevaisuuden avaimena. Yhä enemmän luodaan paikkoja, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Lapsia ei saisi tuoda ravintolaan tai kauppaan ja mielellään kylpylöissäkin saisi vierailla vain täysi-ikäisiä. Säästetään päiväkodeista ja leikkipuistoista ja tehdään ympäristöt vain aikuisille.

Asenneilmaston vihamielisyys saa monet hylkäämään lapsihaaveet. Miksi loisit elämää yhteiskuntaan, joka kannustaa vain aikuisuuteen? Haluatko kasvattaa lapsia ympäristössä, jossa sinua katsotaan vihamielisesti, kun raahaat lastasi mukana paikkaan, jossa aikuiset haluavat olla rauhassa?

Yhteiskunta kyllä pyrkii kannustamaan lapsien tekemiseen, mutta keinot ovat vanhoja. Ne keskittyvät heihin, jotka päätöksen lapsesta ovat tehneet. Mitä toimenpiteitä ulotetaan heihin, jotka tuon päätöksen kanssa arpovat? Kuinka yhteiskunta pyrkii kääntämään lapsettomien pään toiseen suuntaan? Kuinka pidämme yhteiskunnan rakenteet sellaisina, että lapsen saaminen koetaan turvalliseksi ja taloudellisesti siedettäväksi vaihtoehdoksi?

Nyt vanhemmuutta uhkaa yhteiskuntarauhan järkkyminen. Jos lähi-ostarin ovat vallanneet peukkupäät, et todellakaan halua kasvattaa lastasi siinä ympäristössä. Tai jos lapsen saaminen keikauttaa perheen talouden pakkaselle, et todellakaan tee päätöstä yhteiseksi hyväksi. Näen ongelmana myös sen, että yhteiskunnallisessa viestissä on katkennut yhteys lasten ja Suomen tulevaisuuden välillä. Lapset nähdään pikemminkin vain säästettävänä kulueränä tai budjetissa olevana hankalana rivinä, josta pitäisi päästä eroon. 

Lasten tulevaisuudesta säästäminen on Suomelle kaikkein huonoin vaihtoehto pitkässä mittakaavassa. Ilman lapsia emme voi mitenkään taata Suomi Oy:n jatkuvuutta. On turha kuvitella, että edes tänne halutaan maailmalta tulla paikkaamaan väestövajetta, jos yhteiskunnan perusteet ovat lahonneet. Eikä väestövajeen paikkaaminen tuonnilla ole muutenkaan paras ja kestävin vaihtoehto. Hän, joka  tulee tänne muualta, on myös halukkaampi menemään muualle, jos elämästä ei tule toivottua.  

Vanhemmuustaitoja, laadukas peruskoulu ja lapsimyönteinen ilmapiiri

Poden huonoa omaatuntoa siitä, että lapseni eivät saa nauttia samanlaisesta Suomesta, josta itse olen nauttinut. En ehkä voi tarjota heille mahdollisuutta valita koulutustaan vapaasti, jos kouluista tulee maksullisia tai jatko-opinnot ovat mahdollisia vain joillekin. Pelkkä elämisen kallistuminen ja opintotukien kapeneminen vaikeuttavat valinnanmahdollisuuksia. Pystynkö tukemaan lapsia rahallisesti, jos yhteiskunta ei tule yhtään vastaan?

Toivon yhteiskunnalta apua myös vanhemmuustaitojen kartuttamiseen. Monilta tuntuvat kadonneen lasten kotikasvatuksen perustaidot sekä vastuu siitä, että kasvattaminen on vanhempien vastuulla yhtä paljon nyt kuin aiemminkin. Lapsia tehdään avaimet käteen -periaatteella, jossa vanhempien vastuulla on lapsen tekeminen ja kasvatus kuuluukin jollekin muulle. Tämä liittyy yleisesti yhteisvastuun katoamiseen. Tietty egoistinen elämäntapa kannustaa jokaista huolehtimaan vain itsestään - siis vain itsestään, ei edes lapsistaan. 

Toivon ja mielessäni jopa rukoilen, että laadukas peruskoulu tulisi pysymään Suomi Oy:n tuotevalikoimissa myös tulevaisuudessa. Jos lukee Suomen historiaa (taas kerran), huomaa, että koko kansan yhteiskunnallisen nousun taustalla on yhteiskunnan toimesta tehty sivistystason nousu. Suomi-Ruotsin aikaan koko osaa nimeltä Suomi pidettiin takapajulana, josta saatiin maanviljelijöitä ja sotilaita, mutta ei juurikaan älyllistä ylimystöä. Peruskoulun rapauttaminen tietäisi paluuta tuohon asenneilmastoon. Kai me haluamme olla muutakin kuin metsänviljelijöitä?

Ja se viimeinen toive on meille ihan jokaiselle. Toivon, ettemme näkisi lapsia riesana, hidasteena ja haittana, vaan tulevaisuutena. Toivon, että lapset saisivat kasvaa ilmapiirissä, jossa heidät hyväksytään osaksi yhteiskunnan jatkuvuutta ja tulevaisuutta. Valitettavasti ilman seuraavaa sukupolvea, on koko maan tulevaisuus kylmä ja väritön kuin alkava syksy. 

Bulgaroituva Suomi

 

SS Hyvinvointiyhteiskunta vie maailmalle paperikoneita ja tuo paluulastissa rahaa (tekoälyn luoma kuva)

Lempiaiheitani täällä blogissa on aina ollut Suomi ja yhteiskunnan kehitys. Olen taustaltani yhteiskuntatieteilijä ja katselen maailmaa aina ja ikuisesti sosiologisten silmälasien läpi. Koetan katsoa koko maailman menoa siitä näkökulmasta, että taltioisin tänne virtauksia, jotka myös jälkeenpäin kertovat, miten meille kävi niin kuin kävi. 

Maailmanhistoria tapahtuu hitaasti vuosissa ja vuosikymmenissä. Suuret tapahtumat ottavat aikaa, eikä kaikkien muutosten alkupistettä voida koskaan todentaa. Historia näyttää vain itseään lyhyemmältä, kun sitä lukee oppikirjasta. Toinen maailmansota kesti taistelujen näkökulmasta seitsemän vuotta, mutta kun kaikki poliittiset sotaan johtavat tapahtumat otetaan huomioon, oli sodan pituus yli kymmenen vuotta. Ukrainan sota on nyt kestänyt neljä ja puoli vuotta ja se on muuttunut meille uutisten arjeksi. Vuosi on historiassa pelkkä sekuntiviisarin värähdys.

Uskon, että elämme tällä hetkellä Suomessa erittäin suurta murrosta. Se yhteiskuntamalli, johon minä olen syntynyt ja jonka piirissä olen saanut kasvaa, murtuu kovaa vauhtia. Suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta katoaa pohja sekä ideologisesti että taloudellisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa olla se Suomi, mikä olemme olleet.

Joudumme tekemään myös suuria arvovalintoja. On valittava, kuka hyvinvoinnin eduista saa nauttia ja kenet jätetään ulkopuolelle. Valitettavasti rahaa ei enää riitä kaikille. Etenkin minun sukupolveni joutuu toimimaan rajusti itseään vastaan. Meidät on opetettu siihen, että heikoimmista pidetään huolta ja jokaiselle on oltava jotain jakovaraa tarvittaessa. Kohta sitä jakovaraa ei ole edes heikoimmille.

Parissa vuosikymmenessä olemme muuttuneet talouden veturista pohjolan Bulgariaksi. Miten tässä näin kävi?

Työn kalleus, viennin väheneminen ja halpatuontimaiden ohimarssi

Suomen vienti on nojannut toisen maailmansodan jälkeen metalliin, puuhun ja paperiin. Suomen luonnonvarat ovat metsässä ja sieltä se raha on kirjaimellisesti käyty hakemassa pois. Paperiyhteiskunnan kulta-ajalla valtikka oli sillä maalla, joka pystyi tuottamaan parasta sellua, paperia tai sahatavaraa. Suomalaista paperia ostettiin valtamerten taakse ja pystyimme toimimaan itsellemme edullisesti ostamalla raaka-aineen naapurista ja jalostamalla sen kovan rahan tuotteiksi ulkomaan vientiin.

Sama koski metalliteollisuutta. Laivoja, paperikoneita ja muuta oman aikansa high techiä opittiin tekemään sotakorvausten maksussa. Suomen tuotantokone oli pakko virittää huippuunsa ja kun sotakorvaukset oli maksettu, oli huippukierroksilla käyvälle tuotannolle löydettävä uusia markkinoita. Vaikka olimme arkoja ja nojasimme itänaapuriin, saimme jalansijaa kokoluokkaan nähden suhteettoman paljon. Tuotteet olivat laadukkaita, uniikkeja ja niistä haluttiin maksaa. Ei ollut mitään merkitystä, mikä tuotannon työvoimakulu oli, koska hintojen päälle lätkittiin vähintään lomarahan verran katetta päälle naureskellen. Insinööritöiden mallikappaleille oli vuosien jono, mikä pelkästään nosti hintaa.

Mitä tapahtui? Loppui paperin ja sellun käyttö ja viennin arvo romahti. Jäimme liian pitkäksi aikaa kiinni vanhaan ja puujalat pääsivät lahoamaan. Nyt paperitehtaita ei enää ole, eikä sellutehtaiden piipustakaan niin sakea savu nouse kuin ennen. Suomalainen sellu on muuttunut halutusta high techistä bulkiksi, jota tuotetaan muualla halvemmalla ja lähempänä päämarkkinoita. Hinta painuu markkinoilla niin alas, ettei sellua kannata ajaa.

Metalliteollisuudessa taas halpismaat temuttivat markkinat. Laivoja tehdään Aasiassa, missä raaka-aineet ja työvoima on halvempaa. Markkinat eivät enää olekaan valmiita maksamaan samaa hintaa kuin ennen. Laivateollisuudessa meillä sentään on vielä joitain johtotähtiä, mutta kuinka kauan. 

Työn hinnasta on tullut liian korkeaa. Suomalaiset palkat ja jäykät palkka- ja työehtosopimusrakenteet eivät lisää maan houkuttavuutta. Ulkomaalaisia omistajia ei välttämättä kiinnosta maksaa pitkiä vanhempainvapaita ja lomarahoja. Tuntihinta on tuotannon arvoon nähden liian suuri ja kysynnän pienentymisen myötä myös työn hinnan korkea taso kiinnostaa ostajia. Miksi ostaa Suomesta kalliilla, jos saman saa halvemmalla muualta. 

Vienti lisäsi hyvinvointi - viennin kapeneminen pakottaa luopumaan siitä

Kun muualle maailmaan ajettiin menokuormana sellua ja paluukuormana rahaa, syntyi jakovaraa. Oli mahdollista luoda pohjoismainen hyvinvointimalli, jossa jokaisesta pystyttiin pitämään huolta. Oli kattavat terveyspalvelut ja sosiaalipalveluita voitiin paisuttaa ylisuuriksi. Sen mahdollisti se, että maahan virtasi rahaa, jonka varaan yhteiskunnan rakenteet voitiin paaluttaa. Eikä niitä huolehdittaviakaan ollut niin paljoa, koska kansalla riitti töitä. Nyt kun työpaikat vähenevät, siirtyy koko ajan porukkaa korttitehtaista kortistoon.

Kun vienti vähenee, eikä laivoissa tule paluukuormana muuta kuin temu-krääsää, ei jakovaraa ole. Jos halutaan rahoittaa entisen laajuinen hyvinvointimalli, se tapahtuu joko verotusta kasvattamalla tai velaksi. Verotuksen kiristäminen ajaa viimeisetkin sijoittajat pois maasta ja velka alkaa pohjolan Bulgarialle olla jo niin kallista, ettei sitäkään voi loputtomiin ottaa. 

Niin outoa kuin se toisille tuntuu olevankin, niin yhteiskunnan talous toimii tasan samalla tavalla kuin yksityistalous:

 

Sääntö numero 1 - et voi kuluttaa enemmän kuin tienaat 

Sääntö numero 2 - jos meinaat tuhlata, tienaa ensin rahat

Sääntö numero 3 - jos meinaat tienata, hanki työtä

Sääntö numero 4 - jos ottaa velkaa, se on myös pakko maksaa takaisin

Nämä näin aluksi. Suomi on tilanteessa, jossa on pakko karsia vanhoja rakenteita pois. Lihavina aikoina paisutettiin julkista sektoria sellaiseen kuosiin, että koneistossa on esimiestasoja toistensa päällä, limittäin ja poikittain. Virkamiehiä oli kuin pankkitoimihenkilöitä ennen 1990-luvun lamaa. Suomesta tehtiin byrokratiaa palveleva yhteiskunta, jossa tärkeintä eivät olleet kulut, vaan säännöt ja niiden noudattaminen. Nyt nuo rakenteet ovat haitallisia kahdesta syystä. Ensinnäkin ne syövät jo muutenkin kapenevia verovaroja, koska niiden kulut maksetaan yhteisestä taskusta. 

Toinen syy on se, että kun rakenteita karsitaan, tehdään lisää työttömiä. Virkamieskunnan leikkaukset luovat työttömyyttä, jota on vaikeaa paikata. Kun TE-keskusksen virkailija siirtyy tiskissä puolelta toiselle, jäävät viulut edelleen veronmaksajien maksettavaksi. Summa onneksi pienenee. Eikä sen halvemmaksi tule siirtää virkamiespoloja eläkeputkeen, koska maksaja on edelleen sama Suomi Oy.

Ja sama koskee sosiaali- ja terveyspalveluja. Jos tukiverkkoa venyttämällä on mahdollista tienata päälle kolmentonnin liksaa kuussa, on jotain pielessä. Kolmen tonnin käteen jäävä osuus nimittäin tarkoittaa viiden tonnin tuloja ja minullakaan ei sellaisia ole, vaikka teen parisataa tuntia kuussa töitä. 

Suomalainen hyvinvointiverkko rakennettiin sodan jälkeen tilapäiseksi avuksi. Sen avulla piti saattaa pulaan joutuneet ihmiset takaisin raiteilleen ja töiden väliseksi ajaksi tarjottiin tukea. Verkkoa ei koskaan ajateltu sellaiseksi, että sen suojassa eletään päätoimisesti vailla pyrkimystäkään hakeutua pois tukien parista työelämään. 

Ongelma on, että työhön on lähdetty rajusti takamatkalta. Jos työtä olisi haluttu tehdä järkevästi, olisi karsintaa pitänyt tehdä jo kolme tai jopa neljä hallitusta takaperin. Silloin työtä olisi voitu tehdä pienissä palasissa ja saatella sekä hyvinvointiverkko että sitä hallinnoiva byrokratia hallitusti alas. Nyt kun hommissa ollaan myöhässä, joudutaan leikkauksia tekemään rajusti ja lyhyellä syklillä.

Jolloin päästään suomalaisuuden seuraavaan ongelmaan - tahdottomaan politiikkaan...

Poliittista itsemurhaa haluaa harvat tehdä

Suomalainen politiikka menee eduskuntakausien rytmissä. Valitaan eduskunta, jonka kausi kestää neljä vuotta. Ensimmäinen vuosi menee opetellessa (tai riidellessä, kuten tämän eduskunnan kohdalla). Toisella ja kolmannella kaudella tehdään töitä siihen, että neljäntenä vuonna voidaan paaluttaa maaperää seuraavaan vaalivoittoon. Voitte ottaa malliesimerkkiä vaikka nykyisestä hallituksesta. 

Ensimmäisellä kaudella oltiin terhakoita, heristeltiin vähän rasismikorttia ja tapeltiin kuin pohjalaisissa häissä. Hallituksen neitsytvuosi oli kuin Wasa-laivan ensimmäinen purjehdus - horjuvaa ja uppoaminen oli enemmän kuin lähellä. Mutta siitäkin vielä noustiin, vaikka horjuvin jaloin.

Toisena ja kolmantena vuonna leikattiin kuin thaimaalaisella silkkipajalla. Sakset kävivät jokaisen köyhän ja sitäkin köyhemmän taskulla. Vastaavasti taas rahaa koetettiin takakädellä ohjata kavereiden taskuun, kuten Garden-hanke lopulta paljasti. Mutta hallituksen toinen ja kolmas vuosi olivat heidän loistoaikaansa (ainakin heidän omasta mielestään). 

Kolmannen vuoden lopussa kauheus (lue: totuus) paljastui. Gallupit osoittivat, ettei kansa tykkää, kun leikataan ja hyvinvointi vähenee. Jopa istuva hallitus säikähti niin, että leikkauslistaa lyhennettiin ja loivennettiin. Ei se mitään tosin enää auta. Kun maine on mennyt, se on mennyt kuin entiseltä tytöltä. 

Ongelma on juuri tuossa haluttomuudessa viedä kovaa politiikkaa läpi neljää vuotta - saatikka useampaa hallituskautta peräkkäin. Kansa on kategorisesti tyhmää ja valitsee aina toisinpäin kuin edellisissä vaaleissa. Nyt seuraavissakin vaaleissa siirrytään vasemmalla niin, että laidat rytisee. 

Politiikan ailahtelevuus tekee pitkäkestoisesta kehittämisestä mahdotonta. Poliittista resurssia hukataan siihen, että edellisen hallituksen tekosia puretaan ja aletaan rakentaminen taas pohjalta. Ratkaisu olisi se, että eduskunnan toimikautta pidennetään kaksinkertaiseksi nykyisestä tai sitten hallituksesta tehtäisiin parin vuosikymmenen ajaksi virkamieshallitus, jossa poliittiset virtaukset eivät paljon paina. 

Ailahtelevuus vaikuttaa negatiivisesti myös kansan luottamukseen. Kansa ei pidä demokratiaa toimivana vaihtoehtona, jolloin eduskuntaan valitaan suoranaisia koomikoita. Eivät nämä kaikenmaailman vornaset ja rydmanit mihinkään politiikkaan kuuluu - BB-taloon ennemmin. Eikä vika ole ehdokkaissa, vaan äänestäjissä. Kansahan saa äänestämällä juuri itsensä näköisen edustajiston. 

Nopea reivaus ja pitkäkestoinen työ uuden nokian löytämiseksi

Meillä on edelleen metsät, puhdas luonto ja vesistö. Meillä on sellaisia alueita, joista voimme edelleen löytää uuden nousun avaimet. Täytyy muistaa, ettei selluteollisuuden romahdus ole ensimmäinen kerta, kun aika ajaa meistä ohi. Meillä oli aikoinaan terva, joka oli valtava maailmanmarkkinatuote. Sen vienti huippuaikoina vastasi suhteellisesti moninkertaisesti mitään paperivientiä. Ja sitten laivat tehtiin muusta kuin puusta ja tervalle sanottiin hiiohoi. Ja siitäkin noustiin. 

Ja oli Nokia, joka tuli ja meni, oli Neuvostoliiton vienti, joka loppui siihen, että venäläiset nyt ovat mitä ovat. Onhan näitä menestystarinoita nähty Suomen historiassa moneen kertaan. 

Missä ne uudet nokiat piilevät? Voisiko matkailu olla tulevaisuuden rahasampo? Tai voisimmeko hyödyntää edelleen korkealla tasolla olevaa insinööriosaamista ja luoda jotain, mitä maailma tarvitsee? Siitä olen varma, että entisellä mallilla emme voi jatkaa, koska sellua ei pakkomyydä mihinkään. Samoin olen varma, ettei tie Suomen menestykseen ole datakeskuksissa tai varsinkaan ulkomaalaisomisteisissa kaivoksissa. Noista kumpikin on pelkkää suomen bulgaroimista, jossa nahka myydään paniikissa liian halvalla. Rahavirtojen siirto kotimaasta poispäin ei luo meille vaurautta, vaan tekee meistä talousorjia. Ottakaa oppia vaikka Helenistä ja sähköverkon myynnistä.

Suomelle tärkeintä olisi pitää huolta luonnosta ja puhtaudesta. Ne ovat Luojan luomia artikkeleita, joiden varaan on mahdollista luoda pitkäkestoista tuottoa. Meille mahtuu matkailijoita ja meillä on osaamista rakentaa uudenlaista matkailuinfraa, josta muualta tulevat ovat valmiita maksamaan. Luulen, että eri suunnista tulevat turistit ovat kiinnostuneita lomasta, joka päästää heidät hetkeksi eroon kiireisestä, saateisesta ja meluisasta arjesta. Olen varma, että jos ilmastonmuutos käristää etelä-Euroopan helvetin esikartanoksi, kääntyvät lentokoneiden nokat pohjoiseen. Mutta sitä ennen meidän on tehtävä itsemme kanssa tiliä siitä, että olemme valmiita muuttamaan Suomen suuntaa taas kerran kohti uutta. 

Elokuun puolustuspuhe

 

Somessa näkyy elokuun alusta saakka pohdintoja, onko elokuu vielä kesäkuukausi vai kuuluuko se jo syksyyn. Tätä sontaa kuulee jopa ihan aikuisten ja fiksuina pidettyjen ihmisten suusta. Ensimmäiset pölvästit ovat työntämässä vuoden kahdeksatta kuukautta jo syksyn syliin, saatanan tunarit! Elokuu on puhdas kesäkuukausi - ja monessa mielessä jopa paras sellainen.

Totta on, että kesäinen vapaus, loputtomat helteet sekä hikisten turistien virta hiljenee. Samoin pistävät Suomessa monet kesäpaikat ovensa säppiin, kun alipalkatut ja työnantajansa riistämät kesätyöläiset palaavat koulunpenkille tuhlaamaan kesän aikana kerrytettyjä ansioitaan. Mutta ei se elokuusta syksyä vielä tee. Eikä tee sekään, että leudot illat alkavat pimentyä ja maahan putoavat ensimmäiset lehdet.

Koulut alkaa, vapaus kasvaa

Elokuu on kesäkuukausista parhain, etenkin jos se sattuu olemaan lomakuukausi tai teet etätöitä kotona. Lapset nimittäin menevät kouluun. Onko ihanampaa vapautta kuin saatella koulukas ulko-ovesta ulos ja katsoa hänen talsivan reppu selässään kohti opinahjoa. Sitten ottaa toinen kupillinen kahvia ja kuunnella talon hiljaisuutta. Lasten paikka on koulussa, vertaistensa joukossa. Siellä heillä on seuraa, mielekästä tekemistä ja täysi verovaroin tuettu ylläpito. Ja kun lapset ovat koulussa, jää koti meille vanhemmille rauhan ja rakkauden tyyssijaksi. 

Tällä viikolla saattoi kuulla monessa kodissa raukean huokauksen, kun lapset aloittivat koulutien ja kotona töitään tekevät etätyöläiset saivat kesäksi vallatun kotinsa takaisn omaan käyttöön. Enää ei jalan juuressa ole laumaa lapsia vaatimassa ruokaa, eikä iltapäivällä tylsistyneet lapset koputtele oviin, koska ei ole mitään tekemistä ja kaikki on tylsää. Netflix on pelattu ja läpi ja TikTokissakin vain lääkäri Atte haukkuu poliiseja. Kodin ruokamenot pienenevät puoleen, kun kesälomaansa viettäviä lapsia ei tarvitse ruokkia tunnin välein ruualla ja puolen tunnin välein jäätelöllä. Sen sijaan voit itse syödä pakastimesta jäätelöä vaikka lounaaksi ja olla kertomatta siitä kenellekään.

Elokuu, lomakuukausista parhain

Kun olin vielä poroporvarillisissa palkkatöissä, oli elokuu lomakuukausista parhain. Jos sait olla heinäkuun töissä, sait olla rauhassa. Kaikki isomman kengän omistavat pomomiehet olivat golfaamassa tai mökeillään ja työmaalla vallitsi hiljaisuus. Myös asiakkaat lomailevat heinäkuussa ja käytännössä koko Suomi pysähtyy. Työläiselle se tiesi helpompia aikoja. Jalat pöydälle, työpöydän kaiuttimista soimaan hyvä musiikki ja laivanupotus tai mah jong käyntiin. 

Ja elokuussa kaikki lomilta palaavat työläiset puhkuvat intoa. Aloitetaan budjetoinnit ja hankesuunnittelut. Jokainen mökkilaiturin päässä neljä viikkoa turvonnut kesämies tai lomaleidi palaa pää täynnä ideoita, jotka on pistettävä heti toteen. Kun häivyt lomalle elokuussa, pääset turvaan kaikelta tuolta manialta. Samoin olet turvassa niiltä kahvipöytien lomavertailuilta. Kenellä oli pahin turistiripuli tai pisin Visalasku. Kuka sai lomaromanssilta sankkerin ja kuka pelkän ebolan.

Ja lomallakin saat olla rauhassa. Elokuussa ei turistipaikoissa näy kuin ihmetteleviä saksalaisia. Eivätkä hekään ihmettele Lapin ihmeitä, vaan sitä, miten Suomi Euroopan ainoana maana jättää käyttämättä yhden kolmesta kesäkuukaudesta. Meillä ei turisteja palvella enää heinäkuun jälkeen, vaan ovet pannaan nenän edestä tylysti kiinni ja pyydetään palaamaan astialle ensi kesänä hyvissä ajoin. 

Metsämiesten ja marjamiesten kuukausi

Heinä- ja elokuulle on yhteistä se, että silloin kaatuu karhu. Heinäkuussa se on terassilla nautittu kaljatuoppi ja elokuussa se oikea metsän kuningas. Suomalainen luonto saa antimensa valmiiksi elokuussa. On marjoja, sieniä ja riistaa. Metsät ovat pullollaan syötävää ja säilöttävää. 

Tänä kesänä marjasadon poiminta on jäänyt paikallisten käsiin. Somessa moni on ihmetellyt, miten hemmetin paljon marjanpoiminnalla voikaan tienata. Nyt kun Thaimaalaiset riistetyt ihmiskaupan uhrit ovat jääneet kotimaahansa, on poiminta pakko suorittaa kotimaisin käsin. Ja se taas tarkoittaa raakamarjan hinnoille nousua. Suomalainen ei ilmaiseksi metsään mene, eikä pienellä rahalla kyykisty. Mitähän tämä tarkoittaa ensi talvena kaikille marjatuotteille? 

Elokuun kahdeskymmenes myös paukkuvat pyssyt. Monin paikoin metsästetään karhuja ja joissain päin vielä sorsiakin. Vesilintujen metsästys alkaa olla kuolevaa kansanperinnettä, koska riistaa on tarjolla entistä vähemmän. Luontokato näkyy metsälammilla ja järvien rannoilla. Ei ole sorsaa tai telkkää enää tarjolla, koska poikueita ei synny. Ja jos syntyy, syövät minkit loputkin. Tartteis varmaan tehrä jottai?

Sorsien sijaan on keksitty metsästää hylkeitä - kuutteja - ja vielä vesijetin selästä. En keksi typerämpää ajanvietettä. Soisin, että kyseiset metsästäjät jätetään autiolle kallioluodolle syksyn armoille odottamaan parempia aikoja. Piiskaa annan myös lehdistölle, joka nimittää touhua viihdemetsästykseksi, ikään kuin tekemisessä olisi jotain hauskaa. Ei ole!

Oikeaa metsästystä sen sijaan kannatan. Jopa niin, että olen 36 vuotta omistanut metsästyskortin, vaikken edes metsästä. Suomalainen metsästys on riistakantojen säätelyä ja ylikasvun karsimista. Suomessa metsästys on pääsääntöisesti vastuullista ja tarkasti valvottua. Luvanvaraisuus tekee siitä harrastuksen, joka ei ole ihan jokaisen saatavilla ja pyssytkin pysyvät valtiovallan valvonnassa. Totta kai ylilyöntejä tapahtuu - niin kuin kaikessa harrastamisessa, mutta ne ovat onneksi erittäin harvassa. Etenkin Pohjois-Karjalan suhteen toivoisin, että karhukantoja päästään vihdoin harventamaan. Muutaman vuoden peräkkäinen metsästyskielto on lihottanut karhukannat ylisuuriksi ja harventamisen estäminen näkyy hirvikantojen romahtamisena sekä siinä, että karhut lähestyvät vaarallisen lähelle ihmisasutusta. Ylisuuri karhukanta ei ole kenekkään etu, ei edes karhujen itsensä. Tätä voi olla ruuhkasuomesta käsin vaikeaa ymmärtää, mutta näin se on.

Leuto lasku syksyyn

Elokuussa parasta ovat pimenevät, mutta lämpimät illat. Elokuun pimeys ei ole sellaista murhaavaa synkkyyttä kuin syys- ja lokakuussa. Elokuun illoissa on vielä valoa ja pimeys laskeutuu vähän kerrassaan. Luonto jaksaa vihertää ja ilmassa kuuluu heinäsirkkojen siritys (kenelle kuuluu, kenelle ei). Äänimaailma on vielä kesäinen ja luonnon kuolema ei ole läsnä. Linnut eivät vielä pakene rötösherrojen tapaan etelään, vaan poikasia kasvatetaan lentokykyisiksi kestämään pitkän siirtymän rasitukset. 

Elokuussa ei helteitä enää ole samalla tavalla kuin heinäkuussa. Tätäkin kirjoittaessa istun takapihan kiikussa ja nautin lämmöstä. Ulkona tarkenee olla vielä koko päivän, mutta ilma ei läkähdytä. Vieläkin voi ottaa nokoset keinussa kuunnellen tuulen suhinaa (tai Eppu Normaalia kuulokkeista). Eikä niitä helteitä ole kesäkuussakaan - mutta ei kukaan silti väitä, etteikö kesäkuu olisi kesäkuukausi.

Elokuu on kesän kuukausista minun suosikkini ja pidän elokuun sysimistä syksyyn kuuluvaksi henkilökohtaisena loukkauksena tai maanpetoksena. Suomen kesässä on kolme kuukautta, joilla jokaisella on oma funktionsa. Suomenkaan kesä ei toimi, jos se lopetetaan heinäkuuhun. Se jää yhtä vaille vajaaksi. Onkohan tässä elokuun pakkosyksyistämisessä kyse jostain algoritmi-stressistä. Onko kansalla niin kiire lopettaa kesä, ettei elokuun mahtavaa leutoutta, hiljentymistä ja tiettyä raukeutta osata arvostaa? Vai vituttaako töihin meno niin armottomasti, että on kivempi selitellä itselleen elokuun kuuluvan syksyyn ja ihmisten töihin. 

Jos tapaatte tällaisen elokuun syksyttäjän, opastakaa häntä hellästi, mutta jämäkästi. Kertokaa, että kesässä on kolme täyttä kuukautta ja elokuu on niistä viimeinen. Opettakaa häntä nauttimaan loppukesän raukeasta lämmöstä ja hellästi pimenevistä illoista. Älkää olko ankaria tai tuomitsevia, mutta älkää myöskään salliko perseilyä nimeltä ennenaikainen syksyttäminen.

Kirjan ystävän päivä 9.8.

 

Lapsuuden suosikit, kuva luotu tekoälyn avustuksella

Nyt menossa oleva elokuun 9. päivä on monella tapaa kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvä. Siksi on melko luonnollista aloittaa aamu kirjoittamalla kirjoista, kirjallisuudesta sekä kotimaisesta kulttuurista. 

Vuodesta 2020 alkaen on elokuun yhdeksäntenä päivänä vietetty Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivää. Kyseinen päivä on vuonna 1914 syntyneen kirjailijan, kuvataiteilijan ja Muumien äidin syntymäpäivä. Hänen kirjallinen tuotantonsa ja tuotannon merkitys suomalaiselle kulttuurille ansaitsee todellakin oman juhlapäivänsä. Tove Jansson on myös tuorein liputuspäivän ansainnut kotimainen kulttuurivaikuttaja. 

Toinen tänään vietettävä juhlapäivä on kansainvälinen Book lovers day. Suomeksi tuo taitaisi kääntyä kirjan ystävän päiväksi. Ja kuten harrastuksestani arvaatte, on tuolla minulle suurempi merkitys. Siksi kirjoitan mieluummin kirjoista elämässäni kuin Tove Janssonista (joka toki ansaitsisi kirjoituksen jos toisenkin!)

Yksinäisen lapsen pakopaikka

Olin ja olen ainoa lapsi vanhemmilleni. Kun sisaruksia ei ollut, oli pakko rakentaa leikit ja niiden maailmat pitkälti yksin. Lisäksi olin jo lapsena sen verran introvertti, etten hakeutunut koko aikaa kavereiden pariin, vaan viihdyin hyvin itsekseni. 

Sisarusten sijaan Luoja antoi lahjaksi kohtalaisen hyvän mielikuvituksen, eikä legoleikkien luomiseen tarvittu apulaisia. Ritarilinnat taisteluineen syntyivät käden käänteessä ja muovisten sotilaiden rintamat taistelivat toisiaan vastaan olohuoneen eturintamalla panssarivaunuineen ja tykkeineen. Vanhemmilleni lienee ollut selvää, ettei siitä pienestä kaverista voi tulla kuin jotain luovaa - tai kouluampuja. Onneksi lopputulos oli se ensimmäinen.

Kirjat löysin heti, kun opin lukemaan. En ollut lapsena mitenkään poikkeuksellisen välkky (tuskin aikuisenakaan) ja opin lukemaan koulussa - ja sielläkin vähän hitaanlaisesti. Mutta kun se lukujunan diesel saatiin jyskyttämään, ei rakkaus kirjoihin ole koskaan sammunut.

Suomalainen kirjastojärjestelmä ansaitsee megalomaanisen suuren halauksen ja onnittelut. Kirjasto on suomalaisen kansansivistyksen kehto. Kirjaston ansiosta uudet kirjat sekä kaikenlainen tietokirjallisuus on ollut kansalaisten ulottuvilla pelkän kirjastokortin hankkimisen vaivalla - tulotasosta riippumatta. Kirjastoihin sijoitetut rahat ovat tulleet moninkertaisina takaisin siinä, että kansan sivistystaso alemmillakin koulutustasoilla on vähintään kohtalainen. On Luojan lykky, että maamme isät älysivät jo aikanaan, että lukutaidon ulottaminen jokaiseen torppaan on merkittävämpi taito kuin varpaiden kaivelu ja kaskinauriin viljely. 

Joensuun Rantakylän sivukirjastosta löysin toisen kodin. Sen sisältämät kansien sisäänsä sulkemat aarteet veivät mukanaan. Luin koko kirjaston lastenosaston läpi muutamassa vuodessa. Tutuiksi tulivat Edgar Rice Burroughsin kirjoittamat Tarzanit sekä Mars-sarja. Toinen suosikkini oli Enid Blyton - eikä pelkästään Viisikkojen takia. Blyton kirjoitti monia muitakin nuorille suunnattuja kirjasarjoja, kuten Seikkailu- ja Arvoitus-kirjat. Erikoista on, että vietin lapsuuttani 1980-luvulla ja nuo kirjat oli kirjoitettu jo silloin neljäkymmentä vuotta aiemmin - mutta tarinat toimivat edelleen. Klassikoille aika ei tee hallaa.

Enid Blytonin vahvuus oli Frendit-efektin hyödyntäminen. Hän pystyi luomaan kirjoihin päähahmoista koostuvan porukan, jonka keskinäisistä suhteista sai rakennettua metatarinaa varsinaisen juonen ympärille. Viisikon ja muiden nuorten elämää seurasi kiinnostuneena kirjasta toiseen samalla, kun koetti ratkaista hahmojen mukana kirjan varsinaista arvoitusta. 

Sotakirjojen aatelia, kuva luotu tekoälyn avulla

Kohti aikuisten osastoa

Muistan elävästi päivän, kun tajusin lukeneeni koko kirjaston lastenosaston läpi. Mitään lainattavaa ei löytynyt, eikä uusintakierros kiinnostanut. Tajusin, että on aika siirtyä seinän taakse aikuisten osastolle. Se tunne, kun seisot kaunokirjallisen osaston kohdassa A ja katsot hyllyä eteenpäin. Koko osasto on täynnä uusia, lukemattomia kirjoja - ja voin aloittaa urakan alusta. Joskus joulu on joka päivä.

Ensimmäisenä aikuisten osastolta lainasin Daniel Defoen Robinson Crusoen. Sekään ei ihan tuore teos ollut, koska kirjan alkuperäisteos on kirjoitettu 1719 eli reilut kaksi ja puoli vuosisataa aiemmin. Omistan yhden kappaleen Robinson Crusoeta nykyisin ja pidän sitä kirjahyllyssä. Kirja on maailmanluokan klassikko, johon tulee palattua vielä tänä päivänäkin. Tarina on ikuinen ja sen sisältämät filosofiset pohdinnat toimivat yhtä hyvin tämän päivän ihmiselle kuin hänen kollegalleen vuosisatojen takaa. 

Aloitin myös elämäkertojen lukemisen verrattain nuorena. Olen aina ollut kiinnostunut muiden elämästä ja hyvät elämäkerrat päästävät kurkistamaan tunnettujen ihmisten elämään kulissien taakse. Ne kertovat, miten meidän tuntemasta tyypistä on tullut tunnettu ja mitä hän oli ennen julkista uraansa. Mitkä ovat syyt, miksi joku urheilija menestyy ja miten taiteilijat kestävät menestystä. Rakastan edelleen tarinoita bändien synnyistä, noususta ja kuolemasta. Ahmin nykyisinkin urheilijaelämänkertoja - jopa lajeista, joita en itse edes osaa tai tunne. Kirjojen kautta olen löytänyt Doorsin musiikin ja Andre Agassin tenniksen. Elämäkerran kautta olen alkanut fanittaa Charlie Chaplinia sekä toisen maailmansodan hävittäjä-ässiä. Ilman kirjoja en tietäisi heistä mitään. 

Kaunokirjallinen esikuvani, Anni Polva - kriitikoiden vihaama ja kansan rakastama viihdekirjailija

Kohti oman kirjaston keräämistä

Lapsena kirjat olivat kalliita, eikä niitä kotiin juuri ostettu. Kirjoja saatiin ja annettiin lahjaksi ja ne olivat jonkin sortin arvokapistuksia. Meillä kotona kirjahylly koostui muutamasta Anni Polvan teoksesta (muistan yhden "Nyt lähden minä"), parista Arto Paasilinnan lahjaksi saadusta kirjasta (Hirtettyjen kettujen metsä ja Ulvova mylläri ainakin). Hassua on, että Arto Paasilinnat olivat kirjahyllyssä edelleen, kun tyhjensin isäni jäämistöä Uimaharjun talosta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin - melkoisia kestosuosikkeja sanoisin.

Taas muisto - olimme kotibileissä luokkakaverini luona. Hänen vanhempansa olivat luultavasti omiani enemmän kiinnostuneita kirjoista, koska tuossa asunnossa oli yksi seinä varattu lattiasta kattoon kirjahyllylle. Bileiden keskellä seisoin sen kirjahyllyn edessä ja ihailin. Sitä, että joillain voi olla omia kirjoja niin paljon. Luultavasti sillä hetkellä päätin hiljaa itsekseni, että jonain päivänä myös minulla on yhtä paljon kirjoja (Anu A. et tiedäkään, mitä suuria elämänhallinnan päätöksiä lapsuudenkotisi olohuoneessasi on tehty kesken bileiden).

Ja niin minä lopulta tein. Aloin hankkia kirjoja yksi kerrallaan. Jossain vaiheessa kirjojen hinnat laskivat painotekniikan kehittymisen ja kilpailun myötä. Kovakantisten lisäksi alettiin painaa pehmoisia ja lopulta pokkareita. Fiinimpien kirjakauppojen oheen tuli myös halpamyyntipaikkoja, joista kirjoja sai opiskelijabudjettiin sopivammalla hinnalla. Kirjat tulivat alennusmyynteihin, kun painosmäärät kasvoivat ja volyymi suureni.

Ostin harkiten - ja harkitsematta. Kirjoja jäi käteen milloin antikvariaatista, milloin messuilta. Niitä tuli ostettua junamatkaa tai kesälomaa varten. Pokkareita jäi käteen ale-laarista, koska "ainahan ne joskus tulee luettua". Tämä oli sitä harkitsematonta kulutusta, josta en vielä viidenkympin koreassa iässäkään ole päässyt eroon. 

Harkiten ostan teoksia, joihin palaan myöhemmin. Kirjahyllystä pysyvän paikan saavat kirjallisuuden klassikot, jotka täytyy omistaa. Ensimmäisenä näistä nostan Mika Waltarin historialliset teokset, mutta en klassikko Sinuhea. Omistan sen totta kai, mutta en pidä sitä Waltarin parhaana kirjana. Waltaria itseään sen sijaan pidän kaikkien aikojen kotimaisena kirjailijana. Hänen tuotantotapansa, kyky rakentaa pitkiä, ehjiä tarinoita ja pitää käsissään juonta niin, että se kantaa tuhat sivua, on ylittämätön. Waltarin kykyyn kirjoittaa ja kykyyn rakentaa omia maailmoja, ei Suomessa pysty kukaan, eikä tule pystymään. Mika Waltari oli yksi uniikki Jumalan luomus kirjailijaksi. 

Klassikoiksi katson itse vain kirjoja, joita oikeasti luen. En perusta millään tapaa venäläisistä klassikoista tai Shakespearesta. En jaksa lukea heidän teoksiaan loppuun, enkä siksi kaipaa hyllyyni pelkkää täytettä. Waltarin lisäksi tykkään itse Leon Urisin teoksista. Uris on maailman mittakaavassa samaa kuin Waltari. Suosikkini on Kolmiyhteys, joka kertoo Irlannin historiasta 1840-luvusta aina 1900-luvun alkuun saakka. Se sitoo hahmot Sinn Feinin syntyyn sekä siihen, mistä Irlannin ja Britannian kriisissä on kyse. 

Kirjojen suhteen minulla on kaksi quilty pleasurea. Ensimmäinen ovat toista maailmansotaa koskettavat teokset. Niitä on historian saatossa kirjahylly(i)ssäni kulkenut satoja. Välillä ne ovat olleet valokuvakirjoja, välillä elämäkertoja. Ja sitten on taistelukuvauksia, jotka kertovat taisteluista siellä ja täällä. Totta kai omistan suuren osan Antony Beevorin teoksista, joista Berliini 1945 on koko genren klassikko. Sen lukeneet muistavat ikuisesti sanaparin "kumm frau". 

Toinen heikkouteni ovat rock-elämäkerrat. Bändeistä en voi ohittaa Led Zeppeliniä, AC/DC:tä tai Doorsia. Kun heitä koskevaa materiaalia joku julkaisee, löytyy teos melko nopeasti myös minun kirjahyllystäni. 

Perkaan kirjahyllyni läpi aina sitä mukaa, kun tila loppuu. Koska ei ole varaa ostaa kokonaista kirjastohuonetta (vielä), on pakko karsia teoksia - että voi ostaa lisää. Kirjahylly täyttyy yleensä ensin normaalisti hyllyt täyteen. Sen jälkeen ensimmäisen rivin eteen tulee toinen rivi, jonka jälkeen kirjoja pakataan hyllyyn myös rivien päälle. Lopulta koko hylly on sellainen sekamelska, että se näyttää jo pahalta, eikä sieltä löydä mitään. Tämä tarkoittaa, että on aika tehdä siivous. Siis karsia kirjoista "ei niin hyvät" pois ja samalla vannoa, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa lisää. 

Eikä kirjoja suinkaan heitetä roskiin. Sellaiseen olen aivan liian hentomielinen. Kirjat pakataan laatikkoon ja viedään vintille, josta ne sitten "löydetään" muutaman vuoden päästä - ja saatetaan hellästi viimeiselle matkalleen. 

Vielä tänäkin päivänä sydämeni itkee verta, kun joudun hävittämään kirjan. Jokainen kirja on kuitenkin tekijänsä sielusta raavittu teos, jonka eteen on tehty valtavasti töitä. Asiaa ei helpota yhtään, kun yhden kirjan kirjoittaneena tiedän, mikä määrä työtä yhtä kirjaa varten tehdään. Mutta koetan aina silti pitää realiteetit ja tajuta, etten voi ihan jokaista kirjaa säilöä ja pitää hyllyssä.

Lukemisesta kirjoittamiseen

Minulle oli luonnollinen jatke alkaa kirjoittaa kirjaa. Olin lukenut tuhansia ja taas tuhansia teoksia. Tiesin, millaisesta kirjasta itse pitäisin ja koetin luoda sellaisen. Kirjoittamaan ei opi, jos ei lue. Tuntematta kirjoja ja kirjallisuutta, ei mitään omaa ole mahdollista saada aikaan. 

Kirjoittaminen ei ole matkimista tai kopiointia. Kirjoittaminen on sitä, että luot maailman ja sinne hahmot. Omien hahmojesi suhteen olet Jumala, joka saa päättää, mitä maailmassa tapahtuu. Ihmiset rakastavat, vihaavat, pettävät, kuolevat. Heidän kohtalonsa on kirjoittajan käsissä. Tarinan luominen on maagista ja juonen kuljettaminen alusta loppuun on hullua. Päässä vilisee tarina, josta koetat saada kiinni ja tehtäväsi on solmia alussa avatut langat takaisin kiinni ennen viimeistä sivua. 

En olisi ollut kypsä kirjoittamaan kirjaa vielä kolmekymppisenä. Ikä on tuonut kyvyn antaa hahmoille syvyyttä ja elämää. On tullut järkeä juoksuttaa tarinaa pidemmälle ja luoda kokonainen maailma. Tällä hetkellä suunnittelen kokonaista sarjaa päähahmojen ympärille. Toivon, että kustantaja tarttuu sarjan ensimmäiseen osaan ja pääsen tekemään töitä luomusteni kanssa. 

Olen nyt välitilassa. Odotan kustantajien mielipidettä tarjotusta käsikirjoituksesta. Kirjoittamisen vimman tuhlaan tänne blogiin ja tyhjennän sieluani tutusti tänne julkisen päiväkirjan puolelle. Tämä maailma on minulle tuttu, koska tätä arkea elän joka päivä. 

Kirjoja eri muodoissaan

En osta pelkästään fyysisiä kirjoja. Kulutan myös äänikirjoja. Kirjallisuuden tuotantotapojen on muututtava aikojen myötä. Pelkkä fyysinen kirja ei pärjää enää taistelussa kuluttajien ajasta. Tarinoiden saattamiseksi lukijan tietoisuuteen pitää päästä mukaan myös kiireiseen arkeen. On luotava tapoja, joilla kynnys tarinaan tarttumiseen on mahdollisimman matala. Tähän yksi vastaus on äänikirja.

Äänikirja kulkee mukana silloin, kun fyysisen kirjan käyttö on mahdotonta. Äänikirja tavoittaa lukijan lenkillä, kotitöiden keskellä tai vaikka työmatkalla. Äänikirja ei ole fyysisen kirja surma, vaan se on toisenlainen tuotantotapa auttaa lukijaa ja kirjaa kohtaamaan toisensa. Jokainen kirjailija kirjoittaa saadakseen tarinalle lukijoita - vain harvat kirjoittavat pelkästään ansaitakseen. Tuloja tärkeämpää on se, että tarinaa luetaan. 

Kirjallisuuden surma ovat kirjoista maksettavat korvaukset. Kotimaisella kirjallisuudella elää melko pieni joukko kirjoittajia. Yhdestä kirjasta saatava korvaus on sen verran pliisu, että kirjamyynnin pitäisi olla valtava, jotta elanto tekemisestä syntyy. Ja syntyyhän se muutamille huippunimille. Mutta noiden suosituimpien (en väitä, että parhaiden) takana on kirjoittajien joukko, joiden elanto koostuu apurahoista tai siitä, että kirjoja tehdään harrastuksena oman työn ohella. Käytännössä siis käydään töissä, että on varaa kirjoittaa. 

"Ole parempi, niin pärjäät" voisi joku sanoa. Mutta ihan noinkaan se ei mene. Ymmärrän kustantajien logiikan. Heidän tehtävänsä on tuottaa kannattavaa liiketoimintaa. Se tarkoittaa joskus sitä, että on kustannettava genreä, joka kannattaa ja sivuutettava taiteellisia ambitioita. Niin minäkin tekisin, jos omilla rahoillani leikkisin. Toki toivon, että kustannusohjelmaan sisällytetään myös vähemmän myyviä artikkeleita, jotta suomalaisuuden kulttuurinen kuva täydentyy. Tavallaan siis toivon, että myyntimenestyksestä saatavia voittoja käytetään osinkojen maksun lisäksi myös kustannusohjelman laajentamiseen vähemmän myyviin teoksiin.

Positiivista on huomata se, että suosikkien valinnoissa valta on edelleen lukijoilla. Joka vuosi kotimaisessa kirjallisuudessa nousee suosikkeja myös valtamarkkinan ulkopuolelta. Onnistumisia tulee sekä isojen kustantajien marginaalikirjoissa että pienten kustantajien teoksissa. Yksikään kustantaja ei onneksi pysty täysin ennustamaan sitä, mitä Suomi lukee. Siinä tuon alan suola ja jännitys varmaan piileekin. 

Nyt kuitenkin lopetan - kirjallisuudesta ja kirjoista voisin puhua vaikka loppupäivän, mutta tuskin sille lukijoita löytyy. Armahdan teitä lukijat ja pistän pisteen tähän.  

*****

Juhlikaa ihmiset kotimaista taidetta ja kirjallisuutta. Käykää museoissa ja taidenäyttelyissä. Ostakaa kirjoja ja ostakaa mielellään kotimaista kirjallisuutta. Jokainen kotimaisen kirjailijan ostettu teos tukee sitä, että Suomessa säilyy meidän omaa kieltä ja kulttuuriperimää. Kirjallisuuden eläminen takaa, että  pysymme sellaisina, mitä olemme aina olleet. Takaan ja vannon, että kirjan kirjoittanut ihminen osaa olla kiitollinen jokaisesta ostetusta teoksesta. Siinä kuitenkin kannatetaan heidän intohimoaan ja elämäntyötä. 

Ja jos haluatte ostaa minun esikoisteostani "Niin kuin me sen muistamme", yhteyden saa tämän blogin kautta. Kirjan hinta on 20€/kpl + mahdolliset postituskulut 5,50€. Yhteyden saa blogin sivussa olevan viestikentän kautta, messengerissä tai vaikka sähköpostilla pesu.neljassakympissa@gmail.com

Be cool in Finland - ilmastoturismissa on tulevaisuus

 

Mainoskuva tuleville turistivirroille by AI

Yksi maapallon vakiintuneimpia liikkeitä on turistivirtojen kulkeminen pohjoisesta etelään. Jo 1970-luvulta lähtien on suomalaisia maidonvalkoisia turisteja kuskattu sinivalkoisin siivin kohti etelän lämpöä hakemaan brunaa ja jopa punaa nahkaan. Siellä on opittu termit sikajuhla, siesta sekä seksitaudit. Kaikki taattua tuontitavaraa lomamatkoilta.

Suomalaisen keskiluokan unelma on syödä kaurapuuroa ja säästää niin, että pari kertaa vuodessa on mahdollista pakata perhe peltituubiin kohti Kanariansaaria. Siellä pari viikkoa hiekan seassa loikoiltuaan ovat  parantuneet orastavan psoriasiksen lisäksi stressi, masennus sekä hankala arki. Ainoastaan jo Suomessa kukkinut alkoholismi on saattanut saada lisäpontta alihintaisesta punaviinistä sekä oluesta, joka "ei käytännössä maksa mitään". Ja jotta turisti ei oloaan tuntisi liian turistiksi, on Kanarialle perustettu ihan ikiomia baareja, joissa kotimaista lonkeroa saa tilattua selvällä suomen kielellä.

Suomalainen turisti on pihi ja sääteliäs. Hän ei rahojaan haaskaa luksukseen tai mihinkään ylimääräiseen. Bussiretkelle mennään, jos se kuuluu matkan hintaan ja ruokaa syödään buffetissa niin paljon, että ravintola varmasti jää tappiolle. Jos se olisi mitenkään mahdollista, ottaisi moni eväät kotimaasta saakka mukaan. Ja viiden tähden hotellit ovat pelkkää pröystäilyä. Hotelliluokitukseen ja Jaloviinaan pätee sama sääntö - kolme tähteä on tarpeeksi.

Kossunkylmät järvet ja Grammin viileät yöt

Nyt tuo virtaus on vähitellen kääntymässä. Jo toista kesää peräkkäin tulee keskisen Euroopan suunnasta synkkiä viestejä, että suomalaisten lomaseudut ovat niin paahteisen kuumia, ettei siellä pärjää edes pakkasen kovettama pohjanpoika. Kun lämpötila huitelee päälle neljässäkymmenessä, muuttuu seutu lomailukelvottomaksi. Viime kesänä urheimmat yrittäjät jopa menettivät henkensä taistellessaan loputonta hellettä vastaan. 

Asiassa on puolensa ja puolensa. Toisaalta ilmanalojen lämmetessä liian kuumiksi, muuttuu matkustaminen halvemmaksi. Helvetillisen kuumasta Kreikasta ei kannata täyttä hintaa maksaa, eikä kiuaskiven kuuma Kypros houkuttele muita kuin kaikkein piheimpiä huomaansa. Säästäjä joutuukin puntaroimaan, kärsiäkö kuumasta ja säästää vai jättääkö koko vuoden kohokohta kokematta.

Etelän vetovoima putoaa kummasti, kun lomaviikon joutuu viettämään hotellihuoneessa liiallista kuumuutta paossa. Eikä se maailman halvin olutkaan enää houkuttele, kun se muovituopissa alkaa kiehumaan. 

Ilmastoturismissa on tulevaisuus

Kuin golfvirta, kääntyy myös turistivirta. Ilmastoturismissa on Suomen tulevaisuus – jos se osataan ja uskalletaan hyödyntää. Tänä kesänä on jo näkynyt suurempi vivahteita siitä, että etelän ihmiset kurkottelevat pohjoiseen päin löytääkseen loman ajaksi siedettävää ilmastoa. Samalla, kun Ranska palaa ja Espanja sulaa, alkavat sikäläiset lomalaiset etsiä paikkaa, jossa viilentyä rauhassa. Suomesta ja koko Pohjolasta alkaa tulla houkutteleva paikka viettää lomiaan. Tosin ne kännäävät britit saisivat jäädä sinne saarelleen. Meillä on juoppoja riittävästi jo omasta takaa. 

Ruotsi ja Norja ovat tässä(kin) meitä edellä. Sikäläiset matkatoimistot ovat ottaneet viileän ilmanalan markkinointiin mukaan ja houkuttelevat aktiivisesti lomalaisia nauttimaan pohjoisen viileistä kesistä. Suomen ei kannattaisi jäädä jalkoihin.

Kukapa olisi uskonut, että meidän paska kesä voi olla espanjalaisen unelma. Kuulostaa suorastaan sairaalta, että sateen kyllästämä juhannus, jossa lämpötila hipoo kymmentä astetta – korkeimmillaan – voisi olla jollekin taivas. Mutta niin se on.

Viilentävistä vesistä, puhtaasta ilmasta sekä siedettävästä kesäilmasta tulee lähivuosina kysytyin tuote lomasektorilla. Se tulee kelpaamaan eri suunnista tuleville turisteille, koska se käy vuosi vuodelta harvinaisemmaksi. Kun muu maailma muuttuu helvetin esikartanoksi kesä kerrallaan, säilyy Suomi vielä vuosia monien mielestä paratiisina. Ja ongelma kuumenemisesta koskee montaa eri kolkkaa. Metsäpalot vaivaavat Euroopan lisäksi Pohjois-Amerikkaa ja kuumuus koskettaa myös Aasialaisia. Tulovirtaa olisi luvassa siis vähän joka suunnasta. 

Ja mikä parasta – nuo turistit ovat niitä maksukykyisiä. He eivät tule tänne pihistelemään, vaan hakemaan luksusta. Porukka, joka tänne asti viitsii lentää, on valmiita käyttämään viihtymiseen myös tukuittain rahaa. Heille muutama tonni hirsimökistä järven rannalla viikoksi ei ole mitään, jos sen vastapainona on tarjolla yksityisyyttä, rauhaa, viileyttä sekä turvallisuutta.

Suomella on sitä, mitä muut eivät pysty tarjoamaan

Turismin kasvattaminen vaatii myös valintoja. Suurempien turistivirtojen myötä joudumme sietämään sen, että lomailun hinta kotimaassa nousee edelleen. Ei kukaan viisas mökinomistaja vuokraa hirsilatoaan enää serkulle puoli-ilmaiseksi, jos Etelä-Eurooppalainen perhe maksaa siitä kolminkertaisen hinnan. Painetta turismille tulee sekä pienille mökkiyrittäjille että suuremmille hotelliketjuille. Tosin siitä on annettava kredittiä, että etenkin Helsingissä ja Tampereella on hotellihuoneiden hinnat ehditty jo vähän etupainotteisesti nostaa luksuksen tasolle - taso tosin vielä vähän laahaa. 

Turistimäärien kasvu ei ole pelkästään hyvä asia. Totta kai kassavirta kasvaa ja matkanjärjestäjiä naurattaa, mutta samassa kasvaa myös luontoon ja maaperään kohdistuva rasitus. Turismi on loppujen lopuksi melko kuluttava ja saastuttava liiketalouden muoto. Lomalaiset vaativat palveluja ja tuottavat roskaa. Kuinka koskemattana luonto säilyy, jos se täytetään katkeamattomille turistivirroilla?

Vastuullinen turismi voisi olla Suomen vahvuus. On meistä itsestä kiinni, miten annamme kotimaassamme käyttäytyä. Voimme edelleen pitää järvemme puhtaina ja rannat luonnontilassa, jos niin päätetään tehdä. Mutta jos rannat myydään ahneuden kourissa suurille hotellijäteille, ei lopputulos ole kaunis. Sitä voi käydä katsomassa Kanarialla tai vaikka Pohjois-Afrikassa. Ainakaan minä en halua Saimaan rantaa täyteen tornihotelleja ja suljettuja uimarantoja. 

Mutta onhan turismi loistava vaihtoehto moneen muuhun liiketoimintaan verrattuna. Kun vastakkain asetetaan Lapin luonnon altistaminen joko turismille tai kaivostoiminnalle, ei valinta ole edes kovinkaan vaikea. Turismin kautta luonto tuottaa enemmän ja pidempään, eikä jätä maata samaan kuntoon kuin muutaman vuoden toimiva kaivos, joka luultavasti vähät välittää siitä, mitä heidän lähtönsä jälkeen maaperässä tapahtuu. Minusta Lappia koskevat kaivoshankkeet saisi pistää kokonaan jäihin - ainakin niin pitkään, kun kaivoksista saatu hyöty valuu maasta ulos.

Lainsäädäntö ensin, markkinointi sitten – ja molemmat ajoissa

Koska ilmastoturismista tulee taatusti massailmiö, on siihen varauduttava ennakolta. Ensimmäisenä tulisi varmistaa, että turismin tuomat tulot jäävät kotimaahan. Suomesta tulisi löytyä investointivaraa kotimaisiin toimijoihin sekä uskallusta ottaa riskejä. Ja samalla olisi fiksua lainsäädännön kautta varmistaa, etteivät omistukset ja sitä kautta rahavirrat karkaa pasaatituulen lailla muille maille vierahille. Ahneus on pitkäkestoisissa hankkeissa helvetin huono draiveri.

On selvää, että tuottava turistivirta kiinnostaa eniten suuria toimijoita. Jo tällä hetkellä kansainväliset hotelliketjut paaluttavat mielessään suomalaisia järvenrantoja sijoittaakseen sinne suuria lomakeskuksia, joissa voivat rauhassa riistää rahat turistin lompakosta omaan taskuun. Tämä ei ole edes uhkakuva, vaan realismia. Toisinaan tuntuu, että suomalaiset ovat ainoita, jotka eivät tajua oman luontonsa arvoa.

Lepsuuden ja vieraskoreuden lisäksi suomalaisten perisynti on viivyttely. Yleensä odottelemme vielä vuosia siinä vaiheessa, kun pitäisi jo toimia. Nytkin naapurimaat ovat ottaneet jo ensimmäisen tikin pelissä. Suomessa ei viileyden ja puhtauden tuomaa kilpailuetua ole vielä tajuttu ja kohta on myöhäistä.

Minä uskon siihen, että viileydestä ja puhtaudesta tulee meidän voittava hevonen. Sen avulla Suomella on loistava tilaisuus nousta matkailumaiden eliittiin ja sitä kautta saada tänne turistien taskuista valuvaa tulovirtaa. Turismi on juuri sellaista tuontivoimaa, jota olemme tällä hetkellä vailla.

Se korvaa samalla myös sitä vajetta, joka metsätalouden alasajo tuottaa. Kun metsiä ei enää tarvita sellunielujen täytteeksi, voidaan metsiä kasvattaa turismin tarpeisiin. Tämän luulisi kiinnostavan kaikkia poliittisia suuntauksia väristä piittaamatta.

Let´s be cool in Finland