Mä sulle luvannut en Garden-hallii

Kuva luotu tekoälyn avulla

 

Viime viikkojen Garden-sotku alkaa olla viimeisiä nauloja horjuvan hallituksen taipaleella. Meno muistuttaa romurallin loppukierroksia, joissa pusuja kylkeen tulee oikealta ja vasemmalta, mutta maaliin yritetään päästä hoippuvin askelin. Vaikeaksi tekee etenkin Kokoomus oman tiensä. Ja valitettavasti heijasteet tästä näkyvät ensi kevään vaaleissa – eikä hyvällä tavalla.

Garden-hallin tukipäätöksessä ei sinällään ole mitään uutta suomalaisessa politiikassa. Samalla tavalla hankkeita ja niiden rahoituksia on suhmuroitu kautta aikojen. Kokoomus teki asiassa vain kaksi kardinaalimokaa. Se ei tajunnut aikojen muuttuneen Kekkosen siltarumpupolitiikan ajoista, eikä se osannut pelata peliä jäämättä kiinni. Ja nyt tyhmyydestä sakotetaan rankimman mukaan.

Jopa kärkipoliitikkojen tulisi tajuta, että nykypäivänä kaikesta jää kiinni. Jos teet tukipäätöksiä virkamiesten esitysten vastaisesti jäät kiinni. Jos ”vanha kaveri” lähettää sinulle sähköpostia virallisia teitä – jäät kiinni. Ja jos koetat väittää, ettet tiennyt asiasta mitään – jäät siitäkin kiinni. Sähköinen maailma on valitettavan avoin maailma. Täällä pätevät eri säännöt kuin ennen.

On vaikea edes sanoa, kumpi tässä on hölmömpi – Jan Vapaavuori juntatessaan hanketta läpi vanhojen kokkari-kavereiden kautta vai istuva pääministeri lakeijoineen, joka ei torpannut hanketta alkuunsa tai edes kuunnellut virkamieskuntaa. Itse idea siitä, että valtio tukisi massiivista hallihanketta, olisi varmasti monissa tapauksissa ollut hyväksyttävä ja jopa tavallinen. Mutta ongelmaksi muodostuikin tapa, jolla valtion ehdollinen takaus lyötiin läpi. Nostan hattua virkamieskunnalle, joka tuon hankkeen etenemistä koetti jarruttaa, koska vallitseva politiikka on enemmän säästävä kuin rahoja ylenmäärin jakava. Joskus poliitikkojen olisi syytä kuunnella virkamiehiä, eikä aina vain toisinpäin. 

Maailma muuttuu Eskoseni

Kautta aikojen Suomessa on kaveripoliitikoiden ja vanhojen leijonakamujen kautta saatu rahoitusta omille hankkeille, vaikka ne eivät aina niin järkeviä olisikaan. Tässä Garden-hankkeessa ei olisi 1980-luvulla ollut mitään nokan koputtamista. Jostain taskusta olisi siirretty julkista rahaa rakentamiseen ja pöytäkirjat olisi peitelty arkistoihin näkymättömiin. Jossain joku yksittäinen toimittaja olisi saattanut kysellä rahojen perään, mutta pääministerin kansliasta olisi soraäänet hiljennetty paimenkirjeellä tai äkäisellä puhelulla. Ja maailma olisi jatkanut menoaan.

Nyt tuo kepulointi ei enää onnistu. Tälläkin kertaa pimitys paljastui neljännen valtiomahdin ansiosta. Toimittaja kaiveli esiin hankkeen taustat ja niihin liittyvät sähköpostit. Jopa sähköpostit olivat julkisuusperiaatteen mukaisesti saatavilla, joten jälkiä oli mahdotonta peitellä. Varmaan Orpo ja kumppanit haikailevat tällä hetkellä niitä aikoja, kun sähköpostia ei ollut vielä keksitty. 

Ja tästä päästään yhteen asian pääpointtiin. Suomalaisen avoimuusperiaatteen kriittisenä tekijänä on riippumaton lehdistö. Meillä on edelleen oltava poliittisesti riippumatonta lehdistöä, jolla on halu ja kyky selvittää hallinnon epäkohdat. Suomi on tässä mallimaa. Meillä journalistien riippumattomuudesta pidetään kiinni kaksin käsin ja se tuottaa tulosta. Journalistit onnistuvat hallinnon valvontatehtävissä usein paremmin kuin instanssit, joiden sitä hallintoa pitäisi ihan virkansa puolesta vahtia. 

Todellisuudessahan puolivallattomia tai jopa täysin vallattomia poliitikkoja pitäisi kaitsea vankkumaton ja puolueeton virkamieskunta. Mutta kuten nähtiin, on sekin puolustus liian hatara estämään epäviralliset vaikutuskanavat. Vapaavuori vanhana kokkarihahmona tunsi oikoreitit turhan hyvin ja osasi kiertää tukipäätöksen kieltävät tahot. 

Josta päästäänkin korruptioon….

Ruskeat kirjekuoret ja saunasopimukset

Suomi ja suomalaiset tunnetaan rehellisyyden mallimaana. Meillä ei tunnetusti ole korruptiota, eikä hommia hoideta tiskin alta. Vai hoidetaanko sittenkin?

On totta, että suomalainen virkamies on edelleen puhtoinen ja lahjomaton. Et voi ostaa rakennuslupaa kunnan virkamieheltä tai sopia sakkoja poliisin kanssa reittä vilauttamalla. Mutta rikollisuudessa päteekin ”think big”-periaate. Korruption pitää olla riittävän suurta, että sitä ei edes tajuta korruptioksi. Näin toimi Jan Vapaavuorikin. Hän koetti oikaista tukipäätöksessä ohi virkamieskunnan ja oli aivan hilkulla onnistua. Valitettavasti se hilkku oli liian suuri. Meni samassa vedessä Gardenin miljoonat ja Vapaavuoren työpaikka. 

Eikä Vapaavuori edes toiminut varsinaisesti väärin. Hänen hommansa oli lobata hanketta ja saada sille rahaa. Ehkä jossain vaiheessa Vapaavuorenkin kannattaisi oppia tämän päivän periaate, joka pätee moneen asiaan - Ei tarkoittaa ei.

Korjataan mielikuvaa siis siten, että Suomessa ei ole julkista korruptiota, vaan se on rakenteisiin piilotettu. Olisi lapsellista kuvitella, että nämä yksittäiset Garden-miljoonat olisivat ainoat paljastuneet. Tai onhan ne juuri ainoat paljastuneet. Mutta eivät ainoat jaetut miljoonat. 

Enkä usko hetkeäkään, että ainoa rakenteelliseen korruptioon syyllistyvä olisi setämies-linnake nimeltä Kokoomus. Kyllä tätä samaa tilataksiporukan saunasopimista osaavat kaikenväriset puolueet. Ja koska toimintatapa on vuosikymmenten myötä hiottu huippuunsa, ei hommaa edes tajuta mitenkään vääräksi. 

Kun käsi ei nouse virheen merkiksi

Viimeinen Kokoomuksen – tai oikeastaan pääministeri Orpon - virhe oli seinäkiisto. Se toimii, jos olet syytettynä huumerikoksesta tai pikku kilikali-keikasta. Mutta se ei toimi, jos olet pääministeri, kaikki asiaan liittyvät dokumentit on julkaistu jo iltapäivälehdissä ja sinua on huhuiltu mökiltä esiin jo viikon verran. Tuossa vaiheessa toimii vanha kunnon käsi, joka nousee virheen merkiksi pystyyn.

On selvää, että Kokoomuksen kriisiviestinnästä vastaava sekä pääministerin avustajat munasivat homman. Puolueen oma organisaatio jätti pääministerin melko aseettomaksi hoitamalla kriisiviestinnän huonosti, tai oikeastaan jätti sen hoitamatta kokonaan. 

Orpo itse oli mukana räkyttämässä aikoinaan Marinin yhden illan puhelimeen vastaamattomuudesta. Tällä kertaa pääministeri karkasi viikkokausiksi mökille, eikä miestä löytynyt vastaamaan lehdistön kyselyihin, vaikka häntä huhuiltiin kaikissa lehdissä ja somekanavissa. Mikään ei ole niin epäilyttävää kuin kadonnut pääministeri. 

Poliittisissa kriiseissä aika on pahin vihollinen ja valmistautumattomuus on toiseksi pahin. Garden-kohussa Orpo ja Kokoomus joutuivat sellaiseen pyörteeseen, että siitä nousu olisi ollut paremmallekin viestintätoimistolle tekemätön paikka. Nyt ei ollut käytössä ilmeisesti edes kunnon kriisiviestintää – ainakaan jäljistä päätellen. 

Orpon hapuilu A-Studiossa viimeisteli sen, että Gardenilta jää rahat saamatta. Hallituksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin perua suhmuroitu päätös ja vetää tuki pois hallihankkeelta. Mitään muuta ratkaisua ei ollut olemassa. Ja vaikka se oli ainoa mahdollinen ratkaisu, sekin oli monella tapaa väärä. Koko Garden-hankkeen tukemiseen jäi niin Kekkosen haju, ettei sitä saa tuulettamallakaan pois. Jopa koko hallituksen kaatuminen oli lähempänä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Orpoa ei vallankahvassa pidä muutenkaan suosio tai onnistunut politiikka. Pääministeri pysyy paikallaan itsepintaisen omat virheet kieltävän ja todella päämäärätietoisen taktiikan kautta. Orpo ei tee virheitä, koska pääministeri Orpo niin sanoo. Eikä Orpon virheistä rangaista, koska pääministeri antaa pienet hairahdukset anteeksi. Kyseessä on todellisen setämiespolitiikan huipentuma. Vaikka monesti mietin, että hallituksessa housut ovat Riikka Purran jalassa, niin kyllähän tämä omat virheet kieltävä omahyväinen politiikka melkoista itseluottamusta vaatii. Vallan huipulla niitä ystäviä on todella vähän. Patteri Orpolla tuntuu olevan vain yksi luotettu - hän itse.

Eikä hallituksen erolla enää tässä vaiheessa olisi mitään merkitystä. On ehkä parempi katsoa tämä kauhistuttava kujanjuoksu loppuun ja antaa hallituksen hoitaa kautensa loppuun. Näin lähellä vaaleja ei uuden hallituksen muodostaminen tekisi Suomelle mitään hyvää. Tynkähallitus ehtisi hoitaa virkaansa alle vuoden ja sinä aikana tuskin päätöksenteko muodostuisi kenellekään edulliseksi. 

Juhlaviikonloppu - kirjajulkkarit

Kirjailija työssään - signeeraamassa teosta, kuva V. Taipale

Tämä viikonloppu on ollut yhtä suurta pyöritystä. On aika kirjan julkaisun viimeiselle viralliselle stepille - julkkareille. Koska olen esikoiskirjailija, ei minulla tietenkään ole minkäänlaista ideaa siitä, millaiset julkkarit ovat tai mitä ne edes tarkoittavat. Sen tiedän, että siellä juhlistetaan kirjoitusurakan päättymistä ja esitellään teos yleisölle ensimmäisen kerran. Someyytsimisen perusteella tapoja on yhtä monta kuin on tekijöitä. Jotkut istuvat ravintolassa, toiset kirjakaupassa, kolmannet kotona ja neljännet saaristoluodolla. 

Kirjailija itte, kuvan ottaja P.Salmi

Kirja itsessään on ollut valmis jo kuukauden verran ja ensimmäiset ovat sen ehtineet lukea ja kommentoida. Kaikki kirjasta tulleet kommentit ovat olleet varauksettoman hyviä. Pelkäsin ennakkoon eniten, että kirja ei kosketa lukijaa tarpeeksi tai että se jää liian pinnalliseksi ja kevyeksi. Sen lisäksi pelkäsin, että olin tehnyt juonesta turhan yksinkertaisen ja lopusta ehkä liian helpon. Kolmas asia, jota jännitin ekoissa arvosteluissa oli se, että kirja olisi rakenteeltaan tai kieleltään liian vaikea.

Olin pelännyt turhaan. Kirjasta on pidetty ja sitä on ymmärretty. Sen juoni on osunut kohderyhmässään napakymppiin, koska hahmot ja heidän elämänsä ovat samaistuttavia. Lisäksi kirjan viidestä päähenkilöstä jokainen löytää oman suosikkinsa ja kirja peilautuu jännästi eri ihmisille erilaisena. Eikä se juonikaan kai liian helppo ollut, jos lukija kertoo, että kolmekymmentä sivua ennen loppua ei vielä tiennyt, mitä siinä lopussa tapahtuisi. Sanoisin, että hyvää työtä näin esikoisen tekijältä. 

Odotan edelleen kommentteja ja sitä, että kuulen, saavatko lukijat kirjasta mitään. Kirja kirjoitetaan heille, jotka sitä lukevat. Se, mitä minä siitä saan, on myötäelää muiden kanssa sitä, mihin työni on johtanut. Lukijoiden palaute ja kommentit auttavat kirjoittamaan seuraavaa ja kehittymään paremmaksi. Omalle tekemiselle tulee väkisin vähän sokeaksi ja kehityspisteitä alkaa olla hankala nähdä. Kirjoittamalla enemmän, alkaa oma ääni kuulua paremmin ja työhön tulee kaivattua itsevarmuutta.

Yhdet, kahdet, tutuille vai vieraille - vaihtoehtojen moninaisuus hämää

Kun ei asiasta tiedä, pitää ottaa selvää. Kyselin, kuuntelin viisaampia ja koetin keksiä jotain omaa. Sellaisesta keitoksesta tuli kaksien julkistusjuhlien soppa. Kevään aikana kävin kuuntelemassa Lappeenrannan kirjastolla useampia kirjailijatapaamisia. Halusin tietää, mitä kirjoittajat kirjoistaan kertovat ja miten he asiansa esittävät. Kaikista kuunteluoppilaan retkistä tarttui matkaan jotain hyvää ja viisasta. Itseään osaavampia kannattaa kuunnella. 

Päätin mennä kaksien juhlien taktiikalla. Pienemmät ja virallisemmat pidettiin Lappeenrannan kirjaston Heikki-salissa perjantaina ja saman viikon lauantaina oli kotona omille ystäville järjestetyt pihajuhlat. Näin ajattelin saavani paistatella riittävästi valokeilassa yhden kirjan tarpeiksi ja sen lisäksi annoin mahdollisuuden useammille ihmisille kuulla kirjasta ja tavata sen tekijä. Pienen kustantajan pieni kirjailija tarvitsee kaiken näkyvyyden, mitä on tarjolla ja se näkyvyys on rakennettava ihan itse. Pienissä taloissa tukea on tarjolla erittäin rajallinen määrä. 

Ystävien kanssa halusin juhlia kotona. Konsepti oli tuttu viidentoista vuoden takaa, mutta nyt kyseessä olivat häitä pienemmät juhlat ja homma toteutettiin pääasiassa hartiapankilla. Pienen kyselyn ja googlettamisen avulla löydettiin vuokrattava teltta sekä sisään kalusteet. Hinta suhteessa saatuun hyötyyn oli järkevä kaikin puolin. Teltan avulla juhlat pysyisivät pihalla auringonpaahteessa tai pienessä sateessakin. 

Ne tosi viralliset julkkarit

Kirjasto oli minulle ainoa oikea paikka pitää ns. virallisia julkkareita. Olen kirjastolle velkaa lähes kaiken kirjoittamisestani. Vanha kirjailijoiden totuus on, että kirjoittamaan oppii lukemalla ja kirjoihin Suomessa pääsee käsiksi kirjastossa. Olen ollut koko lapsuuden ja nuoruuden massiivinen kirjastonkuluttaja. Kirjojen tarinat vetivät puoleensa heti, kun opin lukemaan ja kahlasin läpi Joensuun Rantakylän sivukirjaston osastot alusta loppuun saakka. Ilman kirjastoa oma mielikuvitukseni tuskin olisi kehittynyt siihen mittaan, missä se on, koska sitä määrää kirjoja ei kenelläkään olisi varaa ostaa. Kirjastolle siis kiitos, että opin kirjoittamaan tarinoita.

Ensimmäinen kiitos menee Lappeenrannan kirjaston henkilökunnalle. Oikeasti homma meni niin, että pohdin kirjastojulkkareita Threadsissä ja sain sieltä henkilökunnan jäseneltä apua, miten homma saadaan raiteilleen. Ja kaikki sujuikin kuin tanssi aina tilojen varaamisesta niiden käyttöön saakka. Käyttäkää hyvät ihmiset hyväksi näitä julkisia palveluja, jotka on luotu meitä varten! 

Ja poliitikot - pitäkää näppinne erossa kirjaston määrärahoista, että kansansivistyksen kehto nimeltä kirjasto auttaa lapsia ja nuoria (ja vähän meitä keski-ikäisiäkin) vielä nykyisin ja tästä eteenpäin kehittämään luku- sekä kirjoitustaitoa ja meille syntyy myös tulevaisuudessa kotimaista kulttuuria sekä menestystarinoita.

Tilaisuuden idea oli esitellä kirja, kirjailija ja kertoa hieman kirjoittamisesta. Rakentelin rungosta klassisen Power pointin, että kulkua on helppo seurata ja saa taustalle vähän jotain materiaalia. 

Ville K. Taipaleen runoutta henkilökohtaisesti toimitettuna

Esityksen alussa sain Lemiläisen runoilija Ville K. Taipaleen tekemän runon, joka oli omistettu kirjalle ja sen kirjoittajalle. Runoilija itse esitti teoksensa ja sain siitä vielä signeeratun version. Jos en aiemmin ole täällä maininnut, niin suosittelen Villen runoja ihan jokaisen luettavaksi. Nokkelaa ja oivaltavaa sanataidetta ja pieniä kokonaisia tarinoita runoina. Ville on julkaissut kaksi runokirjaa "Merenneito nyrjäyttää nilkkansa" sekä "Merenneitosingulariteetti". Fyysisen kirjan lisäksi molemmat teokset on luettu äänikirjoiksi lukijana Jarmo Mäkinen. Ja ihan luku-/kuunteluvinkkinä kerron, että runot kuulostavat upeammilta, jos luet ja kuuntelet niitä yhtä aikaa. Kannattaa testata.

Oli hieman kuumottavaa esiintyä ihmisille. Mutta aihe oli itselle niin tuttu ja kirjoittamisesta puhun mielelläni, että jännitys kyllä kaikkosi ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Kirjastani ja kirjoittamisesta voisin puhua vaikka puoli päivää. Nyt kun tekemisen kiemurat ovat kirkkaana mielessä, niitä tulee itsekin kertailtua ja mietittyä. Ajattelin sitäkin, jos salissa on joku joka miettii kirjan kirjoittamista, niin kerron mitä se todellisuus voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla. Kirjoittaminen on kivaa niin kauan, kunnes se ei sitä enää ole.

Puhuminen ja kirjan esittely tekevät koko hommasta vielä pykälää todellisempaa. Ja siinä puhuessa tuli fiilis, että tätä minä olen halunnut tehdä jo pitkän aikaa. Olla esillä, esitellä luomuksiani muille ja nähdä, että ne kiinnostavat. Elin taas hetken omaa unelmaani uudella tavalla.

Lahjapöytä, joka tekisi kenet tahansa kateelliseksi

Ei ne suuretkaan teot, vaan se tunnelma

Lauantain juhlia odotin innolla. Niitä varten oli tehty valmisteluja pidemmän aikaa. Pihalle rakentui suurehko teltta ja sinne sisään pöydät ja tuolit. Vieraita oli tulossa 23 kappaletta, kaikki läheisiä, mutta hieman eri ympyröistä. Kaukaisimmat vieraat tulivat Oulusta saakka näitä julkkareita varten. 

Koko viikko ennen lauantaita katseltiin kilpaa sääkarttaa ja arvailtiin päivän säätä. Pihajuhlien onnistuminen on varmempaa, jos sää suosii. Mutta olimme varautuneet suurimpaan osaan Suomen kesän oikuista. Rankkasade tai ukkosmyrsky olisivat pakottaneet siirtämään juhlat sisälle, mutta luotimme tuuriin. Lisäksi rakentelimme vielä terassille toisen istumakattauksen, jolloin porukka voi hyödyntää koko pihaa vapaasti, mutta niin että kaikki aika lailla näkevät ja kuulevat toisiaan.

Ruuan suhteen menimme "ei lämmintä ruokaa, vaan sopivaa iltapalaa"-tyyppisellä menulla. Kaikki tarjolla ollut oli oman keittiön tuotosta. Juomien suhteen koetettiin pitää maltti mielessä ja huomioida sekä alkolliset että alkottomat. Lauantai-illasta tuli sen verran kuuma, että juomaa todella kului, kaikkia laatuja. Kuuman sään ongelma oli juomien lämpeneminen ja sitä koetettiin torpata jäiden avulla. Jäitä jouduttiin tilaamaan lisää kotiinkuljetuksella kesken illan, mutta ruokarobotin saapumisesta sain vahingossa yllätysnumeron, joka oli aivan hitti. 

Päätin avata illan kertomalla läsnäolijoille itse kuka kukin on. Esittelyn juonena oli sijoittaa ihmiset aikajanalle siinä järjestyksessä, missä he ovat minun ja meidän elämään tulleet. Ajatus oli antaa kaikille hieman tilannekuvaa, ketä pöydässä istuu ja samalla luoda iltaan tutumpi ilmapiiri. Kun yhdistää yksiin juhliin ihmisiä monesta elämänpiiristä, voi tunnelma olla jäykkä, jos mitään tarttumapintaa vieruskaveriin ei ole. Ja avaamalla tilaisuuden rennommin vapautuu tunnelma muutenkin. Ainakin meillä se toimi. 

Yllätys oli kuitenkin se, että puhe sai myös vastapuheen. Jos oli omassa puheessa muutaman kerran kyynelissä pitämistä, niin ei se helppoa ole kuunnella toistakaan puhujaa, joka puhuu suoraan itselle. Minulla on kyllä kerrassaan mainioita ystäviä, jotka eivät pelkää laittaa itseään likoon. 

Ilta oli sanalla sanoen täydellinen, kuvaamiseen ei riitä vähempi. Muistot siitä kantavat pitkälle ja uskon, että sama tunnelma välittyi kaikkiin läsnäolijoihin. Hetkessä koko reilun parinkymmenen hengen porukasta tulee yhteisö, josta huokuu lämpö ja välittäminen. En edes osaa kertoa, miten onnelliseksi tuollaiset onnistuneet juhlat tekevät. Kun seurailee hymyileviä ihmisiä, jotka viihtyvät ja kuulee joka puolelta iloista puheensorinaa. Kukaan ei katsele kelloa ja odota, että pääsee vetäytymään takavasemmalle. Syödään, juodaan, viihdytään suomalaisessa kesäillassa. Miksi ihmeessä me emme järjestä juhlia useammin?

Itse pidän omaa ystäväpiiriäni pienenä ja harvoin tulee ajateltua, kuinka paljon loppujen lopuksi tuntee upeita ihmisiä. Kun kerrankin saa kerättyä kaikki samaan paikkaan, tajuaa että paljon noita ystäviä tuntuu olevan. Ja osasimme kyllä olla kiitollisia siitäkin, että kesäisenä viikonloppuna (joita siis on aivan liian vähän) suurin osa kutsutuista pääsi paikalle. Kesällä vähän kaikilla on juhlia ja menoja, joten mikään itsestäänselvyys tämä ei ollut. 

Ilta menee hujauksessa ja kun vieraita on parikymmentä, tuntuu ettei millään ehdi seurustella tarpeeksi kaikkien kanssa. Ja minä sentään sain toimia koko illan seurustelu-upseerina. Vaimoni hoiti taustajoukkojen kanssa porukan syöttämisen ja tarjoilujen riittämisen. Koetin seurailla sivusilmällä, missä mennään. Kaikki sujui kuitenkin rennolla täsmällisyydellä ja organisoidusti. Olen koettanut jo aiemmin kiittää vaimon näkemää vaivaa juhlien eteen ja sanon sen vielä kerran täälläkin ääneen - kiitos! Teit aivan valtavan työn etukäteen ja etenkin juhlien aikana. Arvostan isosti, että nämä juhlat olivat mahdolliset ja niistä tuli näin upeat.

Kaikki viikonloput päättyvät joskus

Sunnuntaina oli vuorossa paikkojen raivaus ja juhlien jälkityöt. Minulla oli rehellisesti sanottuna pieni darra. Pariin vuoteen ensimmäinen kerta kunnon juhlimista tuntui kropassa - ja kuten tiedätte vanhassa kropassa kaikki tuntuu moninkertaiselta. Mutta tämän yhden kerran se oli ansaittu ja hartaudella hankittu olotila.

Sunnuntain fiilis oli molemmilla jotenkin auvoisen onnellinen. Ei ollut kiire, eikä paniikki. Juhlat oli kummankin mielestä menneet jopa odotettua paremmin. Katselimme saatuja kukkia ja lahjoja. Varsinaisesti vasta sunnuntaina ehti paneutumaan, miten hemmetin paljon meitä oli huomioitu. Kiitos vielä kaikesta!

Ja tuli vähän haikeuskin. Juhlista jää ihanat muistot - valokuvia kerääntyy sieltä ja täältä. Kuvissa on tyytyväisiä, nauravia ihmisiä ja sen tunnelman pystyy aistimaan vielä jälkikäteenkin. Vietimme illan, joka ei valitettavasti enää palaa. Tulee uusia juhlia, tapaamme samoja ihmisiä onneksi myöhemminkin, mutta se illan tunnelma oli kerran elämässä -tyyppinen.

Kuulin moneen kertaan ennen omiani, että kirjojen julkkarit ovat ainutkertaiset ja ne tulevat jäämään mieleen. Silti ihan näin vahvaa tunnetta ja onnenhetkeä en osannut odottaa. Olo on kerta kaikkisen onnellinen ja juhlittu. Tämä itsessään ruokkii jo ajatusta kirjoittaa se toinen kirja loppuun ja päästää se tarjolle kustantajien pöytään. Koska uusi kirjahan tarkoittaa uusia julkkareita...

Kiitos ystävät, kun tulitte. Kiitos kun olitte kanssamme juhlistamassa kirjan julkistamista ja kiitos kaikesta huomioinnista, mitä sain/saimme. Se kaikki jää ikuiseksi jäljeksi sydämiin. ❤️

Milloin ihminen on vanha?

 

Aloitin tämän blogin pitämisen neljäkymmentävuotiaana eli aika lailla keski-iän kultaisten vuosien alkupisteessä. Jos muistan oikein silloista ajattelumaailmaani, pidin itseäni jo melkoisena maailmanmiehenä ja kokemusmagneettina. Olinhan kuitenkin käynyt jopa yliopiston ovien sisäpuolella ja maksanut veroja reilut viisitoista vuotta. Vähänpä tiesin silloin ja ilmeisen vähän tiedän vieläkään. 

Kymmenessä vuodessa olen kulkenut henkilökohtaista matkaa paljon yli vuosikymmenen verran. Jos etenemistä mitataan henkisessä kasvussa, olen ottanut aikuisiällä askelia koko ajan suuremmilla saappailla ja kiihtyvään tahtiin. Valitettavasti se tarkoittaa usein sitä, että sananlasku "tieto lisää tuskaa" realisoituu. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän tiedän. Ja mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän ymmärrän. 

Suurin muutos on siinä, että tajuaa kasvavansa. Oman etenemisen huomaa siinä, kun henkilökohtainen laiva kääntyy ja maisema vaihtuu. Kasvu yltää jopa perimmäisiin arvoihin saakka. Politiikassa takin kääntämistä pidetään usein kovin negatiivisena asiana, mutta omassa kasvussa taas se on toisinaan välttämätön paha. Opin myötä alkaa uudelleenarvottaa asioita ja huomaa ajattelevansa sekä tuntevansa toisin kuin aiemmin. On jopa raikasta huomata kehittyvänsä omassa ajattelussa uuteen suuntaan ja löytävänsä myös uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Toki tähän on auttanut myös se, että koko maapalloa on väännelty viime vuosina pois vanhoilta uriltaan. 

Kasvulla tuskin on varsinaista ylärajaa. Uutta voi oppia jatkuvasti ja uteliaisuus rikastuttaa kokemusmaailmaa rajattomasti. Vastaan tulevat enää fyysisen jaksamisen ja suorituskyvyn rajat. Mihin pystyy, mitä jaksaa ja mistä olisi terveellistä luopua.

Milloin ihminen on vanha?

Kasvun suurin este on uteliaisuuden loppuminen. Uteliaisuuden tappavat kyynisyys ja pettymykset. Monet meistä kokevat elämässään suuria pettymyksiä ja elämän palasia joudutaan keräilemään milloin mistäkin syystä lattialta. Tulee ongelmia terveyden kanssa, rakkaus loppuu tai kohtaamme kuolemaa. Saamme potkut töistä ja joudumme aloittamaan alusta. Elämä ei ole pelkkää laulelua ja tasaista menoa - Luojan kiitos!

Ihmisten kasvun määrittää suhde vastoinkäymisiin. Suuren filosofisen ajattelijan Rocky Balboan mukaan merkitystä ei ole sillä, montako kertaa putoat lattiaan, vaan sillä, monestiko nouset ylös. Tämä on kasvun filosofian suurimpia oivalluksia. Elämää ei kenenkään osalta ole tarkoitettu helpoksi läpijuoksuksi, vaan se on nippu vastoinkäymisiä, joista jokaisen on taisteltava läpi. Ja aina kun nouset uudelleen ylös lattialta, olet aiempaa vahvempi.

Toinen yhtä oleellinen taito on kiitollisuus. Jos ei tajua, kuinka paljon elämässä saa hyvää, ei opi olemaan kiitollinen. Arvostus kaikkea elämässä tienattua kohtaan on vajaata ja ihmisestä tulee kiittämätön. Vastoinkäymiset antavat elämään tarvittavan kontrastin, joka synnyttää kiitollisuutta. Kun rypee, oppii arvostamaan helppoa elämää.

Ihmisen vanhuus ei löydy ajokorttiin printatusta syntymäajasta. Mikään ikä ei lopulta kerro, kuka on vanha ja kuka nuori. Vanhuus löytyy asenteista ja haluttomuudesta kasvaa. Uteliaisuutensa menettänyt ihminen kyynistyy ja taantuu. Kyynistyessä suljemme itsemme uusilta kokemuksilta ja alamme rakentaa omaa pikku kuplaa ympärillemme. Haluamme pysyä tutussa ja turvallisessa, koska se ei meitä satuta tai johda harhaan. 

Taantumus on kehittymisen jarru. Kyyninen ihminen painaa jarrua, vaikka pitäisi painaa kaasua. Hän koettaa pysyä tutulla, turvallisella ja helpolla uralla. Totta kai kaikki on helppoa, mutta samalla myös yllätyksetöntä, mautonta ja hajutonta. 

Onnistumisen elämykset ruokkivat kasvua

Me ihmiset olemme kovin inhimillisiä ja yksinkertaisia olentoja. Haemme hyväksyntää ja huomiota, mikä auttaisi meitä kasvamaan. Kun saamme onnistumisen elämyksiä, se on kuin kasville antaisi auringonvaloa. Meidät nähdään omana itsenämme ja huomioidaan erityisinä. 

Tämän päivän superegoistisuus ja omahyväisyys ovat omiaan tappamaan uteliaisuutta ja kasvua. Keskitymme niin kovasti oman napamme tuijottamiseen, ettei huomiota riitä enää muille. Etenkin suomalainen yhteiskunta on muuttunut yhteisökeskeisestä vahvasti kohti itsekeskeisyyttä. Haemme vahvoja yksilökokemuksia ja niitä saadaksemme olemme valmiita polkemaan jopa muita ihmisiä alaspäin. Emme halua tuottaa muille hyvää, koska se saattaisi olla itseltä pois. Alamme mustasukkaisesti suojella sitä, että kaikki tarjolla oleva auringonvalo kohdistuisi vain omille kasvoille. 

Todellisuudessa superegoistisuus vähentää onnellisuutta. Kun keskitymme itseemme, meiltä häviää peili, jonka kautta näkisimme oman kuvamme. Toisten ihmisten kautta ihminen peilaa itseään ja näkee siellä joko positivisen tai sitten negatiivisen kuvan. Itsekäs ihminen on kadottanut kontrastinsa ja polkee omaa uraansa maanisesti muista välttämättä.

Meille vanhemmille tärkein peili ovat lapset. Kun oma lapsi ottaa kädestä kiinni tai halaa, tunnet itsesi helposti hyväksytyksi. Peilikuva hymyilee. Lasten peili on joskus piinallisen suoraan heijastava. Lasten kommentit tulevat aika lailla suodattamattomina ulos. Mutta ei se viesti ainakaan epäselväksi jää. 

Kohti yhteisöllisyyttä ja kiltteyttä

Haluaisin Suomen muuttuvan jälleen yhteisölliseksi ja hyväntahtoiseksi yhteiskunnaksi, jossa toiset ihmiset otetaan nykyistä paremmin huomioon. Haluaisin myös, että hyvät käytöstavat sekä muiden kunnioittaminen nousisivat meidän tärkeimmiksi arvoiksi. Tämä ei ole mitenkään poliittinen tai politiikkaan sidottu kommentti, vaan kumpuaa puhtaasti yhden ihmisen huolesta siihen, että meidän Suomi ei ole enää se sama, jossa on saanut kasvaa. Olen huolissani siitä, etteivät lapseni tule kokemaan sitä samaa hyvää Suomea, jossa itse olen saanut kasvaa.

Parasta tässä on se, että hyvät käytöstavat ja muiden huomioiminen ovat ilmaisia hyödykkeitä. Ei maksa mitään olla kohtelias tai huomioida ympärillään olevat ihmiset. Eikä sekään maksa mitään, että opettelemme sanomaan kolme ihmiselämän tärkeintä fraasia - kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Oikein sovitettuna noilla pääsee jo pitkälle.

Keski-iän kultaiset vuodet

Alan olla keski-iän puolessavälissä. Varsinaiseen vanhuuteen on matkaa niin paljon, ettei se häämötä edes mutkan takana. Menossa ovat keski-iän kultaiset vuodet. Mittareilla mitaten nämä ovat muutenkin kultaisia vuosia. Aikaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, rahallisesti velkaa on siedettävä määrä, eikä lisääkään tarvitse juuri ottaa. Sen lisäksi terveys on sellaisessa kunnossa, ettei mitään isompia rajoittavia tekijöitä ole. Tämä on se lyhyt staasi elämän korkeimmassa kohdassa, josta väistämättä aletaan tulemaan alaspäin. Jossain vaiheessa loppuvat rahat ja jossain terveys. 

Yhteiskunnan kannalta olen juuri nyt huippuyksilö. Teen töitä paljon ja maksan veroja sen mukaisesti. En juurikaan vielä rasita terveyspalveluita, enkä enää lastenhoitopalveluitakaan. Myös opiskelut muiden rahoilla on jo opiskeltu ja jos aion oppia lisää, se tapahtuu oman kukkaron kustannuksella. Tässä keski-iän kultaisen kaaren huippukohdassa tuotan huomattavasti enemmän kuin kulutan. Mutta toisaalta - tähän mennessä olen tuottanutkin yhteiskunnalle melkoisen laskun opiskelujen, lastenhoidon ja muun nettokulutuksen myötä. Eli laskennallisesti edelleen maksellaan vielä velkoja Suomi Oy:lle.

Elänkö elämäni parasta aikaa? Tietyllä mittarilla mitattuna todellakin. Elämä on suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Edelleenkään asiat eivät synny yrittämättä tai helpolla, mutta oma viisaus riittää siihen että ymmärtää vastoinkäymisten olevan väliaikaisia alamäkiä, joista seuraa väkisin myös parempia aikoja. Näin on käynyt jo yli viisikymmentä vuotta ja luotan niin käyvän myös jatkossa.

Suurimman onnellisuuden tekee elämän syväymmärrys. Skaalat huonojen ja hyvien päivien välillä ovat paremmin ymmärrettäviä ja myös hyväksyttäviä. Jos maanantaina ei elämä juuri kiinnosta, niin osaan suhtautua elämään armollisesti ja tiedän, että viikon loppua myöten myös elämänilo kasvaa. Ja jos se huvitus ei tule tällä viikolla, niin ehkä seuraavalla, minulla on aikaa odottaa.

Eikä arki ole enää paniikinomaista suorittamista. Sekä työ- että rakkauselämässä suurimmat näytöt on annettu, eikä tästä juurikaan enää maksimisuorituksiin pystyisi. Uran huiput on nähty ja on vaikeaa nähdä, että haluaisin lähteä uudelleen tavoittelemaan uraohjuksen lentorataa. Olen mieluummin se luotettava peruspakki, johon turvataan kovissa paikoissa ja kiitellään pikkujoulujen aamuöisinä tunteina. 

Unelmat eivät kuole

Yhdestä asiasta olen varma. Enää en anna unelmiani kuolla tai hautautua muiden alle. Olen nyt saanut elää pari viikkoa suurimman unelmani toteutumisen jälkiaalloissa - ja se on ihanaa!! Kaikki kirjasta johtuva pöhinä ja huomio on jotain, mistä olen haaveillut ja tällä kertaa kaikki on juuri sellaista, miltä sen kuvittelinkin. Kirjan ensimmäiset arviot ovat suhteettoman positiivisia ja teos on ilmeisen onnistunut esikoisromaaniksi. Arvostan valtavasti jokaista kirjan lukenutta ja mielelläni kuuntelen palautteita. 

Tuon yhden unelman toteuttaminen rohkaisee. Haluan kokea lisää, kirjoittaa lisää ja luoda uusia tarinoita. Jos se olisi mahdollista, haluaisin jyvittää enemmän aikaa tavoitteelliselle kirjoittamiselle. Se tarkoittaa, että se aika on jostain pois ja vaatisi sen takia pieniä järjestelyjä. Mutta nyt kun tuo on ääneen sanottu, niin annetaan unelman kypsyä. Kirjan kirjoittaminenkin lähti liikkeelle siitä, että manifestoin sen ääneen täällä blogissa. Se on sitä Ra(s)kaan keski-iän taikaa.

Minun elämäni moottori ovat unelmat. Ne pitävät minut liikkeessä ja estävät taantumisen. Kun unelmoi, pitää katseensa suunnattuna eteenpäin ja painaa kaasua, eikä jarrua. Unelmat luovat tavoitteita ja antavat syyn lähteä aamulla töihin tai ylipäätään syyn nousta sängystä. Unelmaton ihminen on visioton ihminen ja sellaiseksi en enää halua tulla. En ole sellaiseen vanhuuteen vielä valmis. 

Eppu Normaali - instituutio

 

Olin onnekas ja onnistuin hankkimaan liput Eppujen jälkimmäiselle jäähyväiskeikalle Helsingin Bolt-areenalle. Kyseessä oli reilun kolmen tunnin spektaakkeli, joka piti sisällään melkoisen läpileikkauksen koko bändin viisikymmentävuotisesta urasta. Setti oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisellä yleisöä vasta lämmiteltiin esittämällä kappaleita enemmän uran alkupäästä ja ehkä Eppu Normaalia vähemmän tunteville oudoilla biiseillä. Minulle setissä oli yksi outo kappale - ja tietenkin yksi sellainen, jota ei keikoilla ole koskaan esitettykään. Enkä todellakaan väitä olevani hard core -fani. Mutta minun ikäluokalleni tämä musiikki on peruskauraa, jota varmaan jokainen on kotonaan hoilannut enemmän tai vähemmän selvinpäin.

Illan jälkimmäinen osio aloitettiin lyhyellä akustisella introlla, joka muistutti hienosti bändin Mutala-äänityksiä, mutta lisähöystönä tuossa akustisessa osiossa, kuten koko illassa, oli pianisti Iiro Rantala. Rantalan pianovedot antoivat musiikille vielä yhden hienostuneemman pykälän.

Akustisen alkulämpän jälkeen alkoi sitten tippua lekaa toisensa perään. Helsingin yössä kuuluivat käytännössä kaikki tutuimmat hitit ja Bolt-areena muuttui yhdeksi suureksi kansankaraokeksi. Jos normaalilla pop-keikalla vain bändien eturivin tosifanit osaavat kaikki sanat, on Eppujen vedoissa toisinpäin. Humalainen kansa hoilaa kurkun täydeltä Tahroja paperilla, Afrikka sarvikuonojen maa tai Kun olet poissa. Voin vain kuvitella, miltä laulu kuulostaa lavalta käsin. Eput eivät sortuneetkaan turhiin yleisön laulatuksiin (tapa, jota inhoan yli kaiken), vaan esittivät työmiehen tavoin kaikki biisit itse laulaen. Epuista jäi hyvällä tavalla duunarifiilis. He tekivät työtä yleisön viihtymisen eteen omilla ehdoillaan, mutta tuskin kukaan yleisössä jäi kylmäksi (vaikka keli parhaansa tekikin)

Keikka oli upeasti rakennettu, sillä sitä ei tehty alhaalta ylös kohti suurinta huippua niin, että isoimmat hitit soitetaan viimeisenä ja toivotetaan näkemiin. Nyt kaikkein yleisörakkaimmat lekat esitettiin jo toisen setin puolenvälin jälkeen, kun kansaa liekitettiin lähes peräjälkeen Vihreän joen rannalla sekä Tahroja paperilla. Eppujen keikalla illan päätteeksi ikään kuin laitettiin laskeutumistelineet alas ja kone vedettiin hallitusti kenttään. Viimeisenä jo hieman hämärtyvän illan täytti pari kaunista balladia. Tuli herkkä olo ja fiilis, että työ on tehty ja yleisölle on jätetty kaikki, mitä jätettävissä oli. Oikeastaan olin jopa tavallaan pettynyt encoreen, koska herkkä tunnelma meni pilalle sinällään settiin kuuluvilla biiseillä, mutta jotka veivät fiiliksen eri suuntaan. Fiksumpi olisi lähtenyt ajoissa pois.

Kokonaisuutena keikka oli sitä, mitä bändiltä voi odottaakin. Annettiin kuulijoille jotain vähemmän tuttua ja sitten myös ne isot lekat, jotka jäähyväiskeikalla pitääkin soittaa. Eput eivät voi poistua areenoilta soittamatta vielä kerran niitä hittejä, joista me kaikki heidät tunnemme.

Eput on instituutio

Kuunnellessani keikkaa tajusin, kuinka pitkä aika on esittää musiikkia viisikymmentä vuotta. Laulujen teemoissa on paljon asioita, joista nuorimmat kuulijat eivät edes tajua, mitä ne tarkoittavat. Kun lauletaan Harrisburgin ydinonnettumuudesta tai YYA:sta, ne soittavat kelloja kaltaiselleni X-sukupolven edustajalle, mutta tuskin milleniaalille. Samoin mietin Afrikka sarvikuonojen maan sanoituksia, jotka omana aikanaan olivat pop, mutta nyt jo vähän old school. Eppujen aikana maailma on muuttunut kekkosslovakialaisesta bipolariasta trumpilaiseen kaaokseen - mutta musiikki elää silti.

Harva yhtye pystyy enää heittämään kolmen tunnin settiä niin, että sinne ei jää yhtään heikkoa kipaletta. Ja tuossa kolmessa tunnissakin oli jouduttu raakkaamaan kakkoskorin hittejä pois. Valitettavasti myös minun suosikkilistan biisejä en ihan kaikkia kuullut, mutta makuni nyt on mitä on. Ja parasta illassa oli se tietynlainen yhteisöllinen tunnelma, joka syntyi. Yleisölle tutut biisit, joista jokaisen sanan ja kertosäkeen osaa ulkoa ja laulu tulee kovaa ja korkealta - suoraan selkäytimestä. Suomen kesässä iloista, tanssivaa joukkoa viidentoistatuhannen ihmisen verran saa aikaan lämpimän ja energisen fiiliksen. 

Väittäisin, että soittamisen ilo näkyi myös bändissä. Kukaan ei ollut lavalla "vain töissä" tai rahantarpeesta, vaan soitto sekä laulu irtosivat rennosti - ja täydellä taidolla. Bändistä huomaa, että yhteistä taivalta on takana vuosikymmeniä ja keikkakilometrejä varmaan miljoonia. Minulle suurimmat ahaa-elämykset olivat Aku Syrjän rummut (tanakat rytmit, jotka liidasivat musiikkia jyrän lailla eteenpäin), Iiro Rantalan hienot pianohöystöt sekä molempien kitaristien jäljentämätön lurittelu. Martti heitti juttuja läpi illan sopivasti kieli poskessa ja pirkanmaalaista itseironiaa viljellen (Murheellisten laulujen maa toimii Alkon mainoslauluna tai sittemmin erään kirvesfirman tunnarina). Laulu soi upeasti huolimatta siitä, että keikka oli todella ylipitkä ja ensimmäisten biisien säveltämisestä on viisi vuosikymmentä aikaa. Ihan jokaiseen korkeaan nuottiin ei ääni ehkä osunut, mutta parempi niin.

Keikka oli jokaisen sentin väärti, mitä lipuista maksoin. Meillä oli sivukatsomossa vanhuspaikat eli istuimme turvallisesti katoksen alla mahdolliselta sateelta turvassa ja seisomisen aiheuttamia selkäkipuja vältellen. Bolt-areena sopii minusta musiikkiin jopa paremmin kuin Olympiastadion. Ääni tulee paremmin lehtereille ja tilan akustiikka ei huoju yhtä pahasti kuin isoveli-areenalla naapurissa. Lisäksi järjestelyt olivat Boltilla huippuluokkaa. Anniskelupisteitä oli vähintään riittävästi ja sen lisäksi yleisön joukossa kiersi ainakin Heineken-kaksikko laskemassa tuoppeja janoisten tarpeisiin sekä Minttuviina-kaksikkoa tarjoamassa tarpeellista lämmittävää snapsia. Kentällä näkyi myynnissä olevan merchia ja luultavasti myös ruokaa. Eli mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsee kuin Eput, viinaa ja ruokaa. 

Ongelmana juopuneet keski-ikäiset sekä myöhästelijät

Istumakatsomon ongelmat olivat samat kuin viimeksi Robbie Williamsin keikalla. Siinä vaiheessa, kun keikka on jo alkanut ja voisi vaikka seurata musiikkia, huojuu rivin keskimmäisille paikoille puolihumalainen sakki, jolle kello on vieras esine. Ja kun tämä tapahtuu kolmannen kerran, ei keikan seuraamisesta tahdo oikein tulla lasta tai sitä toista. Istumapaikoilla tuntuu myös olevan hämmästyttävän paljon ihmisiä, joita musiikin seuraaminen ei sinällään kiinnosta. Voiko olla, että liput on saatu jostain korruptiona tai sitten ollaan paikalla, koska "niin kuuluu tehdä". 

Eppujen keikalla turhan janoiset ihmiset aiheuttivat jopa tavallista enemmän - en sanoisi ongelmia - mutta kulmakarvan nostatuksia. En lippua ostaessa tilannut sylitanssia humalaiselta nelikymppiseltä insinööriltä, mutta sellaisen melkein sain. Viimeksi Olympiastadionilla yhtä lailla huppelissa ollut täti rojahti kirjaimellisesti syliin etsiessään omaa paikkaansa. 

Keikan väliajalla ja lopussa humalaisten toikkarointia näki enemmänkin. Yksi kaatui penkkirivien väliin ja toinen melkein tippui rappusilta. Kännisiä saateltiin stadionilla ainakin sivummalle, jos ei kokonaan ulos. Järjestysmiehistöä areenalla oli erittäin hieno määrä. He olivat aktiivisia ja näkyviä. Ilta itsessään oli sen verran riemukas ja hyväntuulinen, että mitään varsinaisia järjestyshäiriöitä en nähnyt ensimmäistäkään. 

Ja pakko se on vain todeta, että viina ei edelleenkään sovi suomalaisille keski-ikäisille ihmisille. En nimittäin nähnyt yhtään ympäripäissään olevaa nuorison edustajaa, mutta oman ikäisiäni sitäkin enemmän. Olemme tulleet pitkän matkan siinä, että musiikkikeikoilla ja urheilutapahtumissa on anniskelu sallittu. Jotenkin tuntuu, että samassa suhteessa ei kansan jano ole vähentynyt. Itse ehkä kaipaisin jopa nollan promillen katsomoja, joissa välttyisin riskiltä saada itselleni vieras ihminen syliin tai hänen punaviinit niskaani.

Eppuja tulee kyllä ikävä

Eppu normaali on sitä, mitä suomi-rock on. He ovat urallaan määrittäneet paljon kotimaisen rock-musiikin suuntaviivoja ja oman aikakautensa tuotteena tarjonneet laskeutumisalustan heidän jälkeensä tulleille bändeille. Suurin tenho on ehkä riittävän yksinkertaisessa musiikissa, jossa painopiste on aikakauden ilmiöitä kuvailevissa sanonnoissa. Bändin lyriikat ovat pitkässä setissä kuultuna komeaa ajankuvaa (Suomi-ilmiö, sotilaallinen tyhjiö, Murheellisten laulujen maa) tai sitten herkkiä balladeja rakkauden tuskasta (Voi kuinka me sinua kaivataan, Tahroja paperilla, Joka päivä ja joka ikinen yö). Kaikissa tapauksissa laulut kertovat pienen ihmisen elämästä.

Minulle jostain syystä ovat kolahtaneet kaksi biisiä, jotka kertovat taistelusta alkoholia vastaan. Ne olisivat olleet Valkoinen kupla tai Haistakoon veen. Harva bändi tekee yhtä rehellistä tunnustusta siitä, miten hankalaa taistelu alkoholismia vastaan on. Ja otsikkotasolla kaikki tiedämme, että Eputkin ovat melkoisessa promillerallissa uransa alkuvaiheet olleet. Kappaleiden sanoma tulee siis selkäytimestä sekin. 

Yö on pois, Popedasta on jäljellä jotain ja nyt lopettaa Eppu normaali. Onneksi meille jää sentään vielä Kolmas nainen, jota pääsen kuulemaan heinäkuussa. Eppujen rehtiä suomi-rockia tulee ikävä. Onneksi levyt jäävät elämään ja niiden kautta pääsee takaisin eilisiin tunnelmiin. Kiitos hienosta illasta bändille sekä maailman parhaalle seuralaiselleni!

Lyhyestä virsi kaunis

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Suomalaisen kesän tuloa on mahdotonta enää ennustaa säästä. Välillä yllättää aikainen kevät, mutta ei koskaan myöhäinen kesä. Enää ei keikkuen tule vain kevät, vaan kaikki mahdolliset vuodenajat sekä niiden välimuodot. 

Mutta yksi asia ei petä. Suomalaisen kesän tulon voi aina ennustaa Suvivirren laulua koskevasta älämölöstä. Tänä vuonna yksi espoolainen isä sai keskustelun vielä täysin uusille kierroksille saatuaan Espoon kaupungilta lapselleen 2500€ sekä itselleen 750€ korvaukset. Korvausten perusteena oli lapsen altistaminen Suvivirren ja Varpunen jouluaamuna laulujen kuuntelulle koulun järjestämissä juhlissa. Ratkaisun perusteena oli, että uskonnotonta lasta syrjittiin, koska hänelle ei annettu mahdollisuutta poistua tilaisuuksista. Lisäksi tämä sama sivistyksen turvasatama - eli Yhdenvertaisuuslautakunta rapsautti Espoon kaupungille kymppitonnin sakot, että oppivat varmasti olemaan.

Ja tästä se karuselli sitten pyörähti käyntiin täydellä voimalla. Jos joskus olette kuulleet sanat paska ja tuuletin samassa lauseessa, niin sanakirjan kohdalle on nyt lisätty tuon kyseisen perheenisän kuva. Vähänpä hän taisi tietää, millaiseen julkisuusmyllyyn ja likasankoon hän päänsä tuolla uikuttamisella työnsi. Kannatusta hänelle tuntui satelevan kovin vähän ja sen sijaan Suvivirren puolustajat heräsivät jopa yllättävän kärkkäästi laulumaille.

Nuoren lapsen vanhempana en koskaan, missään tilanteessa tai minkään asian puolesta altistaisi häntä tuollaiselle kiusaamiselle, mitä tuosta tulee seuraamaan. Vaikka asia on sinällään mitätön (katsottiin sitä kummalta puolelta tahansa), tulevat jälkijäristykset olemaan valtavat. Nykyajan valitettava fakta on se, että some ei unohda ja tuo samainen ennakkotapaus kaivetaan esiin kerta toisensa jälkeen joka kevät. Eikä häntä tulla muistamaan miehenä, joka kaatoi Suvivirren, vaan miehenä, joka kuppasi verorahoja omiin tarkoitusperiinsä. 

Onko Suvivirsi uskonnollinen laulu?

Suurin kiistakapula tuntui olevan kysymys siitä, onko Suvivirsi uskonnollinen laulu vai pelkästään suomalaisiin kevätperinteisiin kuuluva kappale. Istuin viime lauantaina koulun kevätjuhlassa pikkuista vaille kolmattakymmenettä kertaa, enkä kertaakaan ole herätystä Suvivirren laulusta - saatikka kuulemisesta - saanut. Yllättävän vaimeasti se virsi tänäkin keväänä juhlasalissa soi. En kokenut mitään uskonnon paloa tai pakkojulistamista. Enkä nähnyt edes suurta salista poistuvaa uskonnottomien joukkoa käytävillä pakenemassa sanan turmiollista vaikutusta.

Wikipedian mukaan Suvivirttä on tarjottu virsikirjaan jo vuonna 1694, mutta laulu kiellettiin, koska sen katsottiin sekoittavan maallisia ja uskonnollisia elementtejä. No nyt reilut kolmesataa vuotta myöhemmin tätä samaa jauhetaan edelleen, mutta uudella twistillä. Nyt sen katsotaan olevaan jo liian vähän maallinen. Mutta noin vanhan kappaleen sanoitukset tuskin voivat tämän päivän trendejä mukailla, joten toki sanoissa on ajan hengen mukaista vivahdetta. Tänä päivänä on kovin vaikeaa määritellä, mikä on uskonnollista ja mikä ei. Minkä tason sanoitus altistaa ja mikä puolestaan pitää lasten pienet korvat turvassa Jumalalta. 

Minun arkijärjen mukaan Suvivirsi kuuluu suomalaisiin perinteisiin. En koe sen olevan millään tapaa uskonnollinen tai altistavan lapset minkäänlaiselle pakkouskonnolle. En osaa nähdä kappaletta uskonnon välikappaleena tai koe, että sen kuuleminen vahingoittaisi minua - tai edes lapsiani. Olen turvallisesti antanut lasten korvien altistua Suvivirrelle vuosi toisensa jälkeen - ja ihan hyviä noista on kaikista tullut. 

Perustuslakivaliokunta on jo aiemmin linjannut, ettei Suvivirren esittäminen kevätjuhlassa ole uskonnon harjoittamista. Lisäksi on todettu, ettei yksittäisten laulujen esittäminen tee tilaisuuksista luonteeltaan uskonnollisia. Yhdenvertaisuuslautakunta siis astui isoveljen varpaille ja teki asiasta täysin oman tulkintansa - ohi Perustuslakivaliokunnan. Herää kysymys, onko Orpon hallituksen tekemät byrokratiatalkoot edelleen kesken, jos meillä on keskenään taistelevia virastoja, jotka eivät kunnioita toistensa päätöksiä? 

Tämä case Suvivirsi on taas yksi esimerkki ylitasa-arvoistamisesta sekä suomalaisten perinteiden tallaamisesta olemattoman yhteisen hyvän eteen. Haemme niin paljon tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, että se itsessään tekee jo asioista syrjivää. Koetamme niin kovasti pyrkiä miellyttämään kaikkia, että loppuratkaisuista tulee ei-kenellekään sopivia. On ymmärrettävää ja jopa täysin suotavaa, että syrjiä ei saa, mutta meillä on tällaisena heikon itsetunnon omaavana kansakuntana vielä vaikeuksia käsittää, mikä on syrjimistä ja mikä ei. Tasa-arvofanaatikot hakevat mörköjä joka paikasta - jopa sieltä, missä niitä ei ole. Jos laulussa mainitaan Jumala, niin se heitetään hylkylaariin miettimättä kokonaisuutta. 

Toinen ongelma on suomalaisten perinteiden pakkokumoaminen sen edestä, ettei kukaan pahastu. Otamme piiruntarkasti huomioon kaikkialta muualta tulleiden mielipiteet ja samalla piilotamme perinteisen suomalaisen arvomaailman piiloon.

Kansalliset perinteet ovat kansallisia siksi, että ne erottuvat ja poikkeavat muista. Erilaisin symbolein ja kulttuurisin käytännöin me muodostamme omalaatuisen ja erottuvan perinnejoukon, jolla tunnistamme yhtä lailla itsemme ja samalla erotumme muista. Kun nyt näissä tasa-arvotalkoissa väkisin poljetaan maahan kaikki suomalaisuudelle tyypilliset perinteet, niin mitä meille jää? Mistä tunnistamme kohta suomalaisen kevätjuhlan ja millaisia perinteitä pidämme omina?

Paljon melua tyhjästä

Itse keskustelu Suvivirren uskonnollisuudesta on typerää ja tarpeetonta. Ja silti sitä käydään joka kevät. Kyse on suomalaisesta perinteestä, eikä pakkouskonnosta. Jos pilkkua halutaan nus... tarkastella, se onnistuu varmasti, mutta onko kaikesta pakko nillittää. Minusta Suvivirren paikka on koulujen kevätjuhlassa. Se on tässä epävarmassa maailmassa ainoita merkkejä siitä, että on varmasti kesä. Mihinkään muuhun emme voi luottaa.

Hölmöimpänä tässä tapauksessa pidän kahta asiaa. Ensinnäkin tällaisessa talous- ja yhteiskuntatilanteessa on joku, joka haluaa ehdoin tahdoin tuhlata verorahoja kamppailemalla mitättömän asian puolesta. Jos Suvivirsi-altistuksesta maksettava korvaus oli 3250 euroa, on asian käsittely byrokratian rattaissa maksanut vähintään saman verran. Ja tuo summa on Espoon kaupungin asukkaiden tilitettävä veroina kaupungin kassaan. Minä keksisin rahoille parempaakin käyttöä - ja toivottavasti keksisi Espoon kaupunkikin.

Vielä tyhmempää on tehdä tästä tapauksesta iso uutinen kaikkiin valtakunnan lehtiin. Espoolainen perheenisä patsasteli sekä hesarissa, Ylellä että molemmissa iltapäivälehdissä. Uutisvirta keväisin kuihtuu ilmeisesti Saimaan tavoin, jos tällaisesta nollatason uutisesta pystytään leipomaan pääsivun tarina. Toisaalta taas - näinhän julkisuus toimii. Sinne rattaisiin heitetään asia, jonka ympärille toivotaan kiivasta keskustelua, joka omalta osaltaan pyörittää niitä myllyn rattaita. Tuosta näkökulmasta katsottuna hyvin pelattu. 

Pelkään pahoin, että tuon julkisuustempauksen jälkilöylyt tulevat vastaan syksyllä. Miksi altistaa lapsi tuollaiseen julkisuuteen - ovatko vanhemman periaatteet lapsen hyvinvointia tärkeämmät? Ja pahimmassa tapauksessa korvausrahat menevät lapsen terapiakuluihin moninkertaisesti. 

Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 

Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.

Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?

Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.

Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.

Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 

Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.

Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä

Hei hei helatorstai

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Vietän erittäin rauhallista helatorstaita. Tulin juuri kaupasta, jossa arki rullasi siitäkin huolimatta, että päivä on kalenterissa merkitty punaisella ja tunnetaan yhtenä vuoden harvoista arkipyhistä. Helatorstai uhkaakin muuttua lainsuojattomaksi sitä mukaa, kun kapitalistin suurimmat airueet, kuten EK ja Jyri Häkämies, haluaisivat saada suomalaiset töihin myös kristittyinä pyhäpäivinä. Hyi hyi Jyri, kun maallistat tapauskovaista kansaamme!

Näin yrittäjänä, kun vapaita on muutenkin vähemmän, en anna arkipyhistä periksi. Totta kai voisin tehdä töitä tänäänkin - minähän olen työehtosopimuksista ja arkipyhäkorvauksista vapautettu sielu. Mutta mieluummin pidän punaiset päivät vapaana ja koetan tehdä vastaavasti arkisin enemmän töitä. Ja totuuden nimissä pidän tällä viikolla myös perjantain vapaana, koska en viitsi mennä töihin "helaperjantaina", joka inhottavasti koettaa kiilata kahden vapaan väliin. Muistan "aikuisten töissä" ollessani, että näistä välipäivistä sai aina tapella. Vapaille oli yleensä enemmän kysyntää kuin tarjontaa. 

Kasvaako tuottavuus, jos arkipyhät painetaan töitä?

Häkämiehen draiverina arkipyhien poistamiselle on virallisesti ollut tuottavuuden kasvu. Hänen mielestään ilmeisesti laiskat suomalaiset vetävät turhan paljon lonkkaa, kun turhat muinaisjäännevapaat voisi helposti poistaa ja stahanovilainen kansa saisi jatkaa laikka punaisena läpi vuoden. Onhan meillä jo muutenkin turhan pitkät lomat ja lomarahat. 

Jos mietitään, mikä muuttuu arkipyhien poistamisessa, niin ei loppujen lopuksi kovin paljoa. Yhteiskunnan kriittiset toiminnot, kuten terveydenhuolto ja turvallisuuskoneisto pyörivät samalla tavalla arkisin ja sunnuntaisin. Ei poliisi tunne helatorstaita vapaapäivinä niin kuin ei sairaanhoitajakaan. He menevät töihin, jos työvuorossa niin lukee.

Samoin sellaiset tuotantoprosessit, joita ei voi keskeyttää, eivät seisahdu yksittäisten arkipyhien takia. Sellua keitellään kattilassa jokaisena päivänä, koska prosessia ei helpolla laiteta poikki. Ja sama pätee moniin kemianteollisuuden prosesseihin. 

Ja tänä päivänä myös kaupan ala pyörii yksittäisinä arkipyhinä täysillä. Kaupat ovat auki ja myynti noudattaa asiakkaan, eikä kalenterin logiikkaa. Jos myyntiä on odotettavissa, pysyy kaupan ovi varmasti auki. Alalta on aukiolorajoituksia karsittu suomalaisen talousmetsän tahtiin niin, että kiellettyä on ainoastaan viinan ja lääkkeiden myynti pyhäpäivinä.

Ja sama pätee meihin yksityisyrittäjiin. Me teemme ratkaisut ihan muulla logiikalla kuin EK:n riistomallilla. Töitä tehdään silloin, kun se on kannattavaa ja oman jaksamisen kannalta mahdollista. Me osaamme joustaa - tai toisaalta himmailla - ihan ilman kenenkään paimenkirjeitä tai työehtosopimusta. 

Jäljelle jäävät kilpailualat. Niissä työajan ratkaisee kalenteria enemmän kysyntä. Jos laivoja tarvitaan paljon ja nopeasti, pyörii telakka varmasti myös arkipyhinä. Samoin rakentaminen edistyy kyllä helatorstaina, jos aikataulu vaatii ja asiakas käskee. Ja monien alojen logiikkaa on vielä muuttanut se, että tuotantoprosessin osia on kilpaa siirretty alihankkijoille ja alihankkijan alihankkijoille, jolloin ketjun toisesta päästä löytyy se mies-ja-hiace -tyyppinen toiminimiyrittäjä. Hänelle on työn kannalta yhdentekevää, onko vappu vai tavallinen maanantai. 

Poistamalla arkipyhät kalenterista, pidetään myös byrokratian rattaat käynnissä. Jos helatorstai on arkipäivä, ovat silloin töissä myös he, joiden palkan maksavat veronmaksajat, kuten valtioiden ja kuntien virastot ja laitokset. Silloinhan ainakin tilastojen valossa kasvavat vain kulut. 

Ovatko kirkkopyhät enää tätä päivää?

Suurin osa meidän arkivapaista tulee kirkkopyhistä ja vanhoista uskonnollisista riiteistä. Joulu, pääsiäinen, helluntai, helatorstai juontavat kaikki juurensa ajalta, jolloin ihmisten ajankäytöstä määräsi enemmän kirkko kuin EK. Kirkkopyhien sitovuus on jäänyt elämään osin inhimillisten ja osin sopimusteknisten seikkojen vuoksi. Arkipyhäkorvauksista ja ylityöprosenteista on istuttu Eteläranta 10:ssä pitkiä öitä tes-pöydissä menneinä vuosina. Ja sitkeästi arkipyhät ovat pysyneet erilliskorvattavina päivinä.

Nyt kun Suomi on maallistunut ja kirkon sitovuus kansaan on heikentynyt, ei varsinaista syytä pyhittää kirkkopyhiä enää ole. Tuskin tänäänkään kovin moni kiittää vapaapäivästään sitä, että Kristus muisti astua taivaaseen juuri tänään. 

Mutta nimellisesti arkipyhät kyllä ovat tarpeen. Ne katkaisevat usein pitkiä työputkia ja tarjoavat yhden päivän pikaisia levähdyskeitaita kiireisen työarjen keskelle. Kirkkopyhät ovat tavallaan loistava syy antaa vapaita. Eivätkä ne sen huonompia syitä vapaaseen ole kuin muualla tunnetut voitonpäivät, naistenpäivät, kuninkaan syntymäpäivät tai muut kansallisesti merkittävät tapahtumat. 

Tuottavuuden sijaan EK:ta närästää arkipyhien kalleus. Tuottavuus ei todellisuudessa nouse juurikaan, vaikka helatorstai kalenterista poistuisi. Eikä kansallisen tason tuottavuus muuttuisi juurikaan, vaikka arkipyhistä otettaisiin enemmänkin pois. Kyse on pelkästä tilastokikkailuista ja siitä, että EK saa luvut näyttämään siltä, miltä haluaa. 

Todellisuudessa asiassa närästää työehtosopimuskulttuuri sekä arkipyhien kalleus. Jokaisen arkipyhän poistuminen poistaisi yhden tuplana maksettavan päivän, joka sataisi suoraan työnantajien laariin. Tämä myös kaupan alalla, mikä pyörii ihan samalla tavalla tänään kuin muinakin päivinä. Tuottavuuden sijaan kasvaisi kannattavuus.

Elinkeinoelämän keskusliitto on alkanut laulaa suurten työnantajien laulua, joka haluaisi pala kerrallaan murtaa Suomessa edelleen vahvan ay-liikkeen. Karsimalla erityiskorvattavat asiat yksi kerrallaan vähenee liittojen neuvotteluvara. Pitkässä juoksussa työnantajan toiveissa on totta kai se, ettei mitään yleissitovaa sopimusta ole, vaan jokainen neuvottelee palkkansa itse. Strategiaa ei ole viime vuosina edes piiloteltu. Paperialalla UPM on toiminut työnantajien esitaistelijana koettamalla kammeta koko Paperiliiton ulos tehtailtaan. Sopimusneuvotteluita on viivytetty, vaikeutettu ja koetettu saada mitätöityä. Toistaiseksi vielä jonkinlainen välirauha on saatu neuvoteltua, vaikkakin pitkin molemminpuolisin taisteluin.

SAK:n suurin pelko lienee se, että sen valta murenee sisältäpäin. Jos neuvoteltavaa ei ole, ei koko keskusliittoa enää tarvita. Ja neuvoteltavat asiat vähenevät juuri siten, että kaikki erikseen sovittava poistetaan. Jos ei tunneta sunnuntaita, ei sunnuntaikorvauksesta tarvitse neuvotella. 

Koska Suomi on Suomi

Minua ei koskaan ole tunnettu vahvan (tai edes heikon) ay-liikkeen kannattajana. Karmaisevat kokemukset yhden yhtiön ja yhden liiton välisestä suhmuroinnista sekä molemminpuolisesta mielivallasta, joka sotkee koko toimivan prosessin, saivat melko nuorena ymmärtämään,  että parhaiten pärjää, kun jättää kumartamatta yhtäkään esineuvottelijaa. Sen jälkeen olenkin ollut pääsääntöisesti työpaikoissa, joissa olen saanut edustaa itse itseäni. Mutta olen erityisasemassa - ja ymmärrän, että kaikki eivät ole.

Kuulun liittoon tälläkin hetkellä. Olen yrittäjänä tehyläinen - siksi, että Tehylle kelpaavat jäseniksi myös yrittäjät. En ole mikään liittoaktiivi, enkä tule sellainen olemaan. Seuraan kuitenkin suurella mielenkiinnolla, mitä alalla ja sen sopimuksissa tapahtuu. Arvostan omaa liittoani siitä, että se on aktiivinen ja näkyvä. Ne ovat ainoita keinoja pysyä esillä ja saada myös omaa agendaa lyötyä läpi. 

Edelleen Suomessa sidonnaisuus liittojen jäsenyyteen on suurta. Etenkin teollisuudenaloilla järjestäytymisaste pysyy korkeana ja se takaa liitoille myös suuren neuvottelumomentin. Mikäli jäsenet hylkäävät liiton, ei olemassaololle ole enää tarvetta ja koko rakenteen voi purkaa. Jos ei ole jäseniä, ei ketään tarvitse enää edustaa. Eivät ay-liikkeet itseään varten ole pystyssä. 

Itse olen kahta mieltä (kuin keskustapoliitikko). Toisaalta valta yleissitovuus on menneiden aikojen tarina. Tilanteet ja markkinat muuttuvat niin nopeasti, että yhtä vuotta pidemmät (ja jopa yhden vuoden mittaiset) sopimukset ovat turhan kalliita ja kankeita. Sitovan työehtosopimuksen myötä työnantaja menettää osan liike- ja joustavuuskyvystään. Globaali ja vilkkaasti kehittyvä markkina vaatisi kykyä muuttaa toimintaa nopeasti ja peliä olisi pystyttävä pelaamaan molempiin suuntiin. Kun kasvetaan, lisätään resurssia, mutta kun sukelletaan, olisi resurssia pakko kyetä myös karsimaan. Jäykkä tes-maailma ei tähän kykene.

Työnantajien ja työntekijöiden välinen neuvotteluyhteys on oltava jatkuvaa ja katkeamatonta. Rehellisellä puheella ja molempia kunnioittavalla kulttuurilla saadaan enemmän hyvää aikaan kuin jäykällä työehtosopimuksella, jota kilpaa luetaan kuin se yksi sarvipää sitä uskonnonkirjaa. Tämä kuitenkin vaatii luottamusta, joka työnantajienkin on ansaittava. Viime kädessä työehtosopimus on työntekijän turva riita- ja ongelmatilanteissa. Ja jos siihen vetoamiseen tulee tarvetta usein, ei suhde osapuolten välillä ole kunnossa. 

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että yleissitovuus on joillakin aloilla pakko. Kapitalismin henki on perusluonteeltaan riistävä ja heikompia sortava. Sen vuoksi meillä on Suomessakin aloja, joiden työntekijät tarvitsevat paksumpaa turvaa ja selkänojaa sopiessaan työehtoja. Kaikki - eikä edes suurin osa - työntekijät eivät toimi tuottavuuden tai markkinatalouden piirissä, jossa palkkojen osuus firman tuotoista on marginaalisumma. Opetus-, hoito- ja sosiaalialojen sopimusten alasajo johtaisi melko lyhyessä ajassa työntekijöiden täysriistoon, jos palkkojen takalaita putoaisi pois. 

Alihankinnan ketjutus ja työn siirtäminen yksityisyrittäjille on sopimuskulttuurin alasajoa parhaimmillaan. Woltit ja Uberit eivät toimi minkään työehtosopimuksen alla, vaan maksavat tekijöille - tai oikeastaan heidän yrityksilleen - mitä jaksavat. Eikä ole ihme, että omistajille alustatalouden markkinamekanismi luo messevät voitot. Kaupan perusperiaate on jo vuosien ajan ollut osta halvalla, myy kalliilla. Se pätee edelleen. 

Jossain aikavälissä suurin osa tuotantojen prosesseista siirtyy alihankkijamalliin. Se poistaa paineen maksaa minkäänlaista yleissitovaa palkkaa mistään ja vapauttaa työnantajat samalla myös ikävistä irtisanomisajan korvauksista ja muista haittalisistä. Alihankkijalle maksetaan sopimuspalkka, joka pitää sisällään tellin lisäksi myös perheen syömän vellin - jos rahaa jää. Eikä tämäkään ole ongelma, jos alihankkija on asemassa, jossa korvauksesta on mahdollista neuvotella. Ikävää on, että nuo alihankkijat ovat monesti asemassa, jossa työnteko on eloonjäämisen pakko ja neuvotteluvaraa ei ole. 

Yrittäjyyskoulutusta ja parempaa informaatiota

Jätetään nämä arkipyhät nyt koskematta. Niiden tarjoama hyöty on työntekijöille suurempi kuin niistä saatava tuottavuuden kuvitteellinen kasvu. Suomessa arkivapaita on vuodessa sen verran marginaalinen määrä, ettei niistä kannata taistella edes EK:n. 

Sopimuskulttuuri ja ay-liike kaipaavat muutosta. Ei kyse ole pelkästään kapitalistin sokeasta raivosta saada riistettyä viimeinenkin hyöty työntekijän selkärangasta. Monin paikoin taistellaan siitä, voidaanko työtä pitää Suomessa, jos sen halutaan kannattavan. Noilla aloilla sopimuskulttuurin tulee muuttua jatkuvaksi ja molemminpuolin joustavaksi.

Mutta pidetään myös ay-liike elossa. Se suojaa monien alojen työntekijöitä ja takaa sen, että meillä on edelleen toimiva terveydenhuollon järjestelmä sekä valtion turvallisuuskoneisto. Jos poliiseille ei makseta tarpeeksi, ei meillä ole kohta konstaapeleita turvaamassa ihmisten perusrauhallista arkea. Tai sitten konstaapelit ottavat osan liksasta "verovapaina hyödykkeinä" ja silloin vaarannamme yhteiskunnan turvallisuuden toista kautta. Onko joku esimerkiksi kuullut siitä, kuinka tuossa itäisessä naapurissa oli lähes jokainen miliisi lahjottavissa riittävällä summalla. Sitä kulttuuria emme halua Suomeen!

Hyvää helatorstaita kaikille!!