Hormuzista Hungaryyn

 

Rakas päiväkirjani. Maailmalla kuohuu niin lujaa, että on mahdotonta olla laittamatta asioita talteen tänne julkiseen muistivarastooni. Näitä juttuja tullaan muistelemaan tulevaisuudessa ja olen aika varma, että koko maailma elää tavallista suuremman muutoksen edessä. Jokaisella pallon nurkalla tehdään aktiivisesti toimia, jotka valmistautuvat seuraavaan vaiheeseen, jonka sisältöä ei kukaan vielä voi tietää. Käytännössä on siis valmistauduttava kaikkeen. 

Maailman myllerrykset tuntee omassa lompakossaan, kun tankkaa autoa. Sen tuntee myös seuratessaan kotimaan politiikan ensimmäisiä vaalitenttejä. Vuosiin ei eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa ole puhuttu maanpuolustuksesta ja puolustusbudjetista samoilla äänenpainoilla kuin nyt. Parhaimmillaan sotaretoriikka ja valmiuspuheet pitävät oikeistoa jollain tavalla vallan kahvassa kiinni, vaikka yleinen ilmapiiri kääntyy kiistatta tiukasti vasempaan. 

Hormuz ja lähi-idän kriisi

Käsi ylös, joka ei arvannut, että Trumpin sotaretki Iraniin menisi vituiksi. Se meni niin pieleen, että siitä alkaa olla vaikeaa perääntyä kunniallisesti ilman apua. Jos Donnie-setä kuvitteli hetkeäkään, että Iranin sotaan syntynyt valtakoneista perääntyisi muutaman lentotukialuksen tai merijalkaväen ilmestyessä horisonttiin, on syytä tuijottaa hetki peiliin ja kysyä, miksi taas kerran. Iran on sisä- ja ulkopolitiikaltaan hieman eri tason toimija kuin Venezuela tai Grönlanti, joita DT on aiemmin hätyytellyt. Iranissa ei tule pelkästään vastarintaa, vaan siellä voi pahimmillaan tulla nenä kipeeksi. 

Hormuzin salmen sulku vaikuttaa raakaöljyn hintaan hilaten sen Burj Khalifan korkeuksiin. Sen tuntee täällä Pohjolan perukoilla saakka. Polttonesteiden hinnannousu syöksee kotimaisen talouden entistä suurempaan kurimukseen. Maassa, jonka etäisyydet ovat näin mahdottomat, poltetaan Dieseliä ilmaan pelkkien ruokakuljetusten vuoksi melkoinen kuutiomäärä päivässä. Pahoin pelkään, että tulevina viikkoina tullaan näkemään konkurssijonon jatkona rakennusliikkeiden lisäksi myös kuljetusliikkeitä. Jos bensa ei olisi verotuksen ainoita jäljellä olevia lypsylehmiä, voisi valtion olettaa auttavan jollain tapaa, kuten muissa EU-maissa. 

Raakaöljyn hintojen nousu jakaa maailman kahtia. Tuottajat rikastuvat, mutta kuluttajat köyhtyvät. Toisin sanottuna norjalaisia kriisi naurattaa, kun meillä Suomessa suorastaan itketään (eikä pelkästään Saipan eilistä tappiota Kouvolassa). Mutta onko todellakin pelkkää sattumaa, että öljynhintaa korottaa tarkoitushakuisesti Yhdysvallat, joka "sattuu" olemaan maailman kolmanneksi suurin öljyntuottajamaa (lähde: Wikipedia). 

Kun maailman suurin kulutusmarkkina rypee alamaissa ja rahaa on saatava lisää sisään, olisi liiankin täydellinen keino luoda kriisi, jolla oman vientituotteen hintaa nostetaan keinotekoisesti jopa hieman pakolla ylöspäin. Jokainen raakaöljybarreli valuu suurempana dollaritukkuna Yhdysvaltain taskuun. Tämä on kärjistetysti sama kuin se, että suomalaiset levittäisivät lentokoneista mäntypistiäisiä naapurimaiden metsiin. Puun hinta nousee, kun tuotantokanavat vähenevät. Olisiko suurikaan ihme, jos Iranin kriisissä Donaldilla on pelkästään oma peltilehmä ojassa?

Lähi-itä on ja tulee olemaan ikuinen kriisipesäke. On pelkästään toivottavaa, ettei sinne tule lopullista ratkaisua, sillä se tarkoittaisi, että kartalta häviää kokonaan yksi tai useampi maa. Siellä on juomavedessä tai maaperässä oltava jotain todella katkeraa, sillä maankolkka synnyttää maailmaan niin kiihkeitä johtajia, että Pohjois-Korean Kimitkin katsovat heitä ihaillen. Nyt Israelin pääministeri Netanjahu on löytänyt rinnalleen sellaisen katalyytin, että taistelu Israelin vapauttamisesta kaikista naapurimaista alkaa saada maanisia piirteitä. Aiemmat Yhdysvaltain presidentit ovat toimineet ennemminkin rauhanlähettiläinä kuin hulluuden katalyyttinä. No asiat näköjään todellakin muuttuvat hetkessä!

Viszlát, Orbán diktátor

Läpi Euroopan huokaistiin helpotuksesta, kun maaperään kolahti kaksi kertaa. Ensin sinne kaatui Venäjän diktaattori Putinin vahvin puinen tukijalka ja toinen kolahdus kuului, kun koko EU:n kengästä tippui suuri kivi. Kiitos Unkari, että opetatte meille muillekin Euroopan maille, miten demokratia voi taistella tyranniaa vastaan omin keinoin. Huolimatta diktatuuria muistuttavasta valtakoneistosta ja manipuloidusta vaalijärjestelmästä, sai Unkaria 16 vuotta panttivankina pitänyt Viktor Orban lähteä. Sen mahdollisti se ainoa demokraattinen vallankäytön väline - äänestysaktiivisuus ja hiljainen vastarinta. 

Unkari alkoi olla Euroopan Unionille se hankala serkku, josta olisi kiva päästä eroon, mutta keinoja ei ole, kun ollaan kuitenkin vähän sukua. Orban oli EU:n sisällä suurin Putinin tukija ja Venäjän puolustaja ja hänen vaikutuskeinonsa oli toimia käsijarruna Venäjän vastaisissa painostustoimissa ja hidastaa pakotteiden läpimenoa EU:n valtakoneistossa (tai Ukrainan apupakettien aikaansaamista). Ja kieltämättä yksittäinen orpana sai aikaan valtavasti vahinkoa maan kokoon verrattuna. 

Vaalit voittaneella Tisza-puolueella on nyt tiukka näytön paikka. Vaalit avasivat selkeästi vanhoja kommunismin aikaisia haavoja, joita nyt on pystyttävä paikkaamaan valtakauden alusta saakka. On selvää, että Orbanin taistelu ei loppunut näihin vaaleihin. Hän tulee varmasti takaisin valtataisteluun seuraavissa vaaleissa ja mikäli Tisza ei ole onnistunut kääntämään maan taloutta nousuun, voi meno luisia takaisin Orbanilaiseen dystopiaan.

Unkarilaiset juhlivat vaalivoittoa samalla tavalla kuin aikoinaan vapautumista kommunistisesta järjestelmästä. On erikoista, kuinka lyhyt kansan muisti on ja kuinka helposti Orban pystyi kaappaamaan vallan Unkarissa. On mennyt vain 70 vuotta, kun Neuvostoliiton joukot tukahduttivat Unkarin orastaneen kansannousun ja palautti vallan kommunisteille. Ja silti järjestelmän sallittiin luisua lähes samanlaiseen harvainvaltaan.

Ihmettelen muutenkin itäblokin maiden kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin". Monissa maissa on alkanut kuulua kuiskuttelua, miten ennen asiat olivat paremmin, kun poliittinen järjestelmä oli selkeä ja talossa yksi isäntä. Oliko se kurjuus, vainoharhaisuus ja informaationpelko niin ihanaa? 

Suomalaisten on hyvä pitää Unkarin vaalit mielessä kuluvan vuoden ajan. Unkarilaisten valinnanvapaus on suomalaisiin verrattuna kapea ja mahdollisuudet muutokseen olivat Orbanilaisten toimesta kavennettu minimiin. Mutta silti Tisza sai kammettua itsensä selvään vaalivoittoon (2/3 enemmistö parlamentissa) ja kaatamaan demokraattisen diktatuurin äänestämällä. Muutos on mahdollinen, jos siihen uskoo riittävä määrä aktiivisia ihmisiä, jotka ovat valmiita hyödyntämään demokratian ainoaa laillista asetta - äänioikeuttaan. Samalla tavalla meillä on Suomessa mahdollisuus vaikuttaa ja saada aikaan muutosta. Passiivisuus ei muutosta tee.

Vaalitaisto alkakoon!

On vuosi Suomen eduskuntavaaleihin. Ensimmäiset puheenjohtajatentit nousevat maasta kuin korvasienet keväällä. Ja yhtä myrkyllisiä ovat puheetkin. Katsoin Ylen ensimmäistä puheenjohtajakeskustelua ja kyllä vanhan sosiologin silmiin melkein kihosivat onnenkyyneleet. Ei ole kotimaan politiikka enää tasapaksua ja linjatonta. Vasemman ja oikean laidan välinen ero on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää pienemmissä televisioissa samaan kuvaan. 

Kiristyvä talouspolitiikka, hyvinvointivaltion kuolema ja eriarvoisuuden kasvaminen pakottavat toimiin. Puolustajat koettavat tekohengittää hyvinvointivaltion entisiin mittoihin, kun viikatemiehet toivoisivat niittävänsä koko hyvinvointijärjestelmän maan tasalle. Voin luvata, että vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut tulevat olemaan pitkät ja kipeät.

Tyypilliseen tapaan vanhuksilla ratsastetaan myös näissä vaalipuheissa entiseen tapaan. Koko maan suurin ongelma tuntuu olevan se, miten ne vanhukset hoidetaan tai ollaan hoitamatta. Toiseksi suurin ongelma on (tämän minäkin allekirjoitan) hyvinvointivaltion alasajo tai restaurointi - näkökulmasta riippuen. Talouspolitiikan linjaukset ratkaisevat seuraavat vaalit. Ei pelkästään se, mistä leikataan, vaan myös se, mistä saadaan lisää tulorahaa. Suomen kasvun este on se, että tällä hetkellä maahan ei virtaa rahaa oikein mistään ja alamme olla tuomittuja pyörittämään pelkkää sisämarkkinaa. Jonkun viisaan olisi keksittävä nopeasti, miten tänne saadaan lisää pääomaa ja toisaalta, miten täältä saadaan jotain vientikelpoista ulos. 

Suomen ongelmat ovat lopulta yksinkertaiset. Vientirakenne on teknisen käyttöikänsä päässä. Massatuotantotuotteet, kuten sellu, paperi ja paperikoneet eivät käy kaupaksi ja tilalle tarvitaan tuotteita, jotka tuottavat tulorahaa maahan. Maailmanmarkkinat ovat muuttuneet nopeasti niin, että esim. kallis palkkarakenne ja kalliit vientikustannukset syövät kilpailuetua. On siis löydettävä tuotteita, joissa palkkarakenne on merkityksetön ja vientiin ei kulu rahaa. Lisäksi tuo hieman hankala itänaapuri vaikeuttaa pääomien saamista Suomeen. Luottamus siihen, että Suomi on stabiili ja turvallinen maa säilöä rahaa, pitää ansaita. Rauhansopimus Ukrainassa auttaisi asiaan kummasti (samoin kuin puujalosteiden vientiin).

Ja toinen suurempi rakenne on kulutuspuoli. Nykyinen rakenne on tulorahaan verrattuna turhan raskas ja sitä on pakko keventää - vieläkin. On tehtävä erittäin raskaita arvovalintoja siitä, mikä nykyisessä hyvinvointivaltiossa on kriittisen tärkeää ja mistä voidaan luopua. Helpot valinnat on oletettavasti tehty ja nyt on pakko tehdä valintoja niin, että se varmasti tulee koskemaan. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on pakko tehdä.

Onneton Orpo, löysä Lindtman ja vahva Virta

Puolueen puheenjohtaja on joukkojensa keulakuva, joka johtaa kannattajansa voittoon - tai tappioon. Suomessa vaalitentit henkilöityvät erittäin vahvasti puolueiden johtoon, joka saa valtavasti näkyvyyttä tv-tenteissä, podcasteissa ja lehdissä. Keulakuvan tulee edustaa kannattajiaan ja puolustaa linjaansa vakaasti, mutta edustavasti. Ilman vahvaa johtajaa, on minkään puolueen vaikeaa menestyä, koska näkyvyyttä on muille ehdokkailla tarjolla vain rajatusti.

Ylen puheenjohtajatentti oli hyvä mittatikku sille, mistä lähdetään liikkeelle. Peli oli samanlaista kuin jääkiekon runkosarjan ensimmäisissä otteluissa. Kentälliset ovat kesken ja taktiset kuviot hiomatta, mutta pisteitä jaetaan silti. Ja nämä alla olevat näkemykset ovat tietenkin vain yhden keittiösosiologin puolella silmällä tehtyjä.

Ensimmäinen huomio tulee siitä, että entinen hillityn keskustelun kulttuuri on nyt vihdoin haudattu. Puheenjohtajat korottavat ääntään, puhuvat päällekkäin ja varastavat esiintymisaikaa yli soveliaan. Kaikki koettavat kiivetä valokeilaan niin usein ja röyhkeästi kuin voivat. Enää ei kiltisti odotella vuoroa tai lopeteta parin lauseen jälkeen. Useammin kuin kerran joutui tentin puheenjohtaja puuttumaan keskusteluun melko napakasti. Ja nytkin joukossa oli pari puheenjohtajaa, joille tämä uusi humpan juoni oli vielä sisäistämättä - he jäivät valitettavasti jalkoihin.

Kaksi puheenjohtajaa nousi minun silmissäni esiin - toinen hyvässä ja toinen vähemmän hyvässä. Ensimmäisenä annan täydet pisteet Vihreiden Sofia Virralle. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, asiallista ja näyttävää. Virta pistää pelottomasti hanttiin hallituspuolueille, haastaa kärjekkäästi ja saa jopa Orpon vetäytymään kuoreensa mutristelemaan setämäisesti huuliaan. Jos Sofia Virta johtaisi demareita, alkaisin pelätä meille syntyvän demokraattis-orbanilaisen kultin. Valitettavasti Suomessa äänestäjäkunta ei ehkä ole valmis niin suureen vallankumoukseen, että Vihreät voittavat vaalit, mutta pääministerinä en näe Virtaa parempaa keulakuvaa.

Ja se toinen...huoh! Tulevien vaalien voitto on pelattu vasemmistolle ilman vakavampaa vastusta. Maalilinjan tulojärjestys on tällä hetkellä SDP, Kokoomus, Keskusta. Perussuomalaiset tippuvat kuin sotasyylliset kuritushuoneeseen ja taistelevat nelossijasta Vihreiden kanssa. Vasemmistoliitto tulee imaisemaan todella paljon ääniä oikealta ja äänestysaktiivisuudesta riippu se, miten paljon etenkin suuremmissa kaupungeissa se saa edustajia. Li Andersson teki valtavan palveluksen puolueelle siirtymällä sivuun ja luovuttamalla valtikan Minja Koskelalle. Koskela on terävä ja fiksu keulakuva marginaalipuoleelle. Hän on tyyppi, jota media rakastaa, koska Koskelasta tulee perspektiivi, johon oikeata laitaa peilataan. 

Tässä valossa Demareilla pitäisi olla uskottava keulakuva, jotta äänestäjien usko puoleen toimintakykyyn säilyy ja mielellään jopa kasvaa. Mutta johtoon on jollain keinolla kammettu Antti Lindtman, joka on kuin karikatyyri ylikasvaneesta nuorisopoliitikosta. Miehessä ei ole uskottavaa edes puku. Jos ja kun SDP voittaa vaalit, se ei tapahdu Lindtmanista johtuen vaan hänestä huolimatta. Kaipaan esiintymiseen haastavaa, hieman rakkikoiramaista voittajan asennetta. Kaipaan selkeää puhetta ja uskallusta ottaa kantaa samaan tyyliin kuin Harry Harkimolla. Demareiden puheenjohtajalta puuttuu rohkeus, röyhkeys ja kyky olla mieltä. Nuo näkyvät puheenjohtajapaneelissa läpi niin, että tällaista myöhäsyntyistä keski-ikäistä demaroitunutta miestä vähän hävettää. 

Suurten puolueiden puheenjohtajista pisteet veti kotiin Keskustan Antti Kaikkonen, josta on kasvanut erittäin uskottava senaattori vuosien jauhaessa turhan kankimaisuuden pois. Kaikkonen otti kantaa ehkä muita vähemmän, mutta viisaammin. Sanat olivat hyvin tähdättyjä, harkittuja ja Kaikkonen sai jopa Keskustan kuulostamaan raflaavalta vaihtoehdolta, jos ei parempaakaan keksi. Keskusta tulee lisäämään edustajamääräänsä seuraavissa vaaleissa ja johtuu pitkälti Kaikkosesta.

Oikeistolinjalla kävi helposti selväksi, kenellä siellä on housut jalassa. Orpo oli surkea, poteroon vetäytynyt setämies, jonka edustaminen ei muistuttanut istuvaa pääministeriä. Pääministerin kannanotot olivat varovaisia, mitäänsanomattomia ja keveitä. Orpo ei ehkä tajua, että tuollaisessa paneelissa värittömyys paistaa pahemmin läpi kuin hieman väritetty esiintyminen. Televisioon mennään ottamaan kantaa, eikä patsastelemaan. Siellä ei pääministerin salkku paljon paina. 

Tilanne olisi parempi, jos Kokoomusta johtaisi Antti Häkkänen, nykyinen puolustusministeri. Hän on pukuunsa syntynyt ja luultavasti ruiskukan siemenellä siitetty piinkova kokkari. Ei tarvitse olla edes ennustaja, että tietää, kenet Kokoomus tulevissa vaaleissa valitsee keulille, kunhan edellisestä eroon päästään. Häkkäsen siirtäminen linjaan raikastaisi Kokoomuksen imagoa siellä, mistä ääniä on tarve kerätä. Nykyisellä esiintymisellä äänet tulevat enemmän Suomalaiselta klubilta.

Orpon vieressä istunut Riikka Purra sen sijaan on erittäin vahva keulakuva puolueelleen. Purra uskaltaa olla mieltä, uskaltaa puolustaa omiaan ja perustelee kantansa fiksusti. Esiintyminen on pelotonta, näyttävää ja jää mieleen. On tavallaan harmi, että tämän hallituskauden peijaisissa tulee suurin syyllinen maan tilaan olemaan Perussuomalaiset. Oikeistokoalition ääripää jyrätään maan tasalle, koska niin tämä poliittinen laiva Suomessa seilaa. 

Ja viimeisenä huomioin vielä Harry Harkimon. Hän on todellinen väriläiskä puheenjohtajatenteissä. Kun tietää, ettei havittele hallitusvastuuta, voi puhua kielenkannat löysällä. Ja jos Harkimoa kuuntelee, on hän pirun fiksu mies. Kannanotot ovat konkreettisia ja selkeitä. Harkimo on se ikävä kivi kengässä, joka hiertää, mutta jota ei poiskaan saa.

Rakastan sitä, että kotimaan politiikassa on taas jännitettä. On kiinnostavia hahmoja, eroja puolueiden välillä ja selkeitä arvovalintoja. Tulevat vaalit ovat luultavasti parhaat vuosikymmeniin. Valitettavasti talouden ja maailman tila on tähän johtanut, mutta on nautittava niistä pienistä asioista, joita tämä kurjuus tuottaa. 

*****

Tätä kirjoittaessa kuuntelin kaksi loistavaa albumia, joita molempia suosittelen:

Eilen ilmestynyt Ricky-Tick Big Bandin albumi Liikkuu on järisyttävää kotimaista musiikkia (en osaa itsekään määritellä genreä). Letkeä meno suorastaan sulaa korviin ja pakottaa tuolijoraamaan.

Ja toinen kuuntelemani levy oli jenkki-countrytähti Luke Combsin albumi The Way I Am. Raakaa ja aitoa countrya, joka sopii tällaiseen kirjoitusmoodiin oivallisesti.

Sananvapaus ei kuulu virkamiehelle?

 

Kuvituskuva, luotu tekoälyn avustuksella

Tämän pääsiäisen suurin uskonriita ei yllättäen koskenut sitä, paljonko Juha Mieto vetää mämmiä tai kuuluuko lammas juhlapöytään mintun kanssa vai ilman. Tämän vuoden kärsimysnäytelmän järjesti Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä antamalla Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle haastattelun koskien valtionrahoitusta sekä hyvinvointivaltion uudelleenmuotoilua. Hän sai koko suomalaisen vasemmiston itkemään verisiä kyyneleitä siitä, kuinka virkamies uskaltaa hypätä aitojen yli ja esiintyä lehdessä.

Luin itse jutun kokonaan (toisin kuin osa arvostelijoista) ja ajatuksen kanssa (toisin kuin suurin osa arvostelijoista). Teksti oli asiallista ja kantaaottavaa. Mielessäni ehdin jo hetken havahtua ja jopa ilahtua, että nykyisessä virkamieskunnassa tajutaan, kuinka vallan vahtikoiran on tehtävä muutakin kuin osuttava näkymättömänä harmaan eri sävyihin sointuviin ministeriötapetteihin. Olin otettu, että meillä on virkamiesjoukkueen ykkösketjuun on synnytetty omilla aivoillaan ajattelevaa ja kantaa ottavaa päällikkökuntaa. 

Mutta paljastuikin, että olen asiassa pienessä vähemmistössä!

Hesarin artikkeli sai koko suomalaisen vihervasemmiston takajaloilleen ja opetti jopa minulle uusia asioita kotimaan sisäpolitiikasta sekä politiikan hierarkiasta ja vaalikiimasta. Näitä on herkullista käydä läpi ja siten hyödyntää minulle suotua sananvapautta olla omaa mieltäni asioista.

1) Vaalikiima on totta

Vasemmisto piti Niemelän lausuntoja jopa julkeina. Yhtenä kärkkäimmistä arvostelijana tuntui heiluvan Ville Niinistö, jonka luulin karkotetun jonnekin Euro-politiikan takamaille. Mutta valitettavasti huuto kuuluu jopa sieltä Suomeen saakka. Ilmeisesti kaikki Euroopan asiat on ehditty ratkaisemaan, kun aikaa "asialliselle" kritiikille riittää. Niin, tai sitten junalippu kohti paluuta kotimaan politiikkaan on jo ostettu ja nyt kaivataan kannuksia. Otan Niinistön tähän esimerkkinä, koska hänen kannanottonsa tunki minun feediini, vaikken häntä seuraa (enkä tule seuraamaan). 

Hämmästyin itsekin, kun Vihreiden nimipoliitikko elää itse maailmassa, jossa hoiva kuuluu vain naisille. Niinistön mukaan läheishoivan siirtyminen kansalaisten itsensä hoidettavaksi kasvattaa naisten tekemää palkatonta työtä. Ja minä hölmö olen elänyt tasa-arvoisessa perheessä, jossa kaikki tekevät kaikkea. Luultavasti Vihreän Villen vastaus olisi, että näin ei kaikissa perheissä ole - ei ainakaan Niinistön perheessä, mielipiteistä päätellen. Tarkistin vielä hesarin jutun varmuuden vuoksi ja siellä ei kyllä lisätty hoivaa naisten niskoille, vaan läheisten. Minun maailmassani se tarkoittaa yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Toivon kovasti, että tasa-arvo pääsee myös Vihreisiin arvoihin samalla tavalla kuin ne toimivat meidän perheessämme. Tuntuu vähän ikävältä, kun läheishoivaa ei katsota miehille kuuluvaksi työksi.

Kotimaiset lähinnä vasemmistopoliitikot juoksivat kilpaa kommentoimaan, kuinka väärin on, että valtion palkkaama virkamies uskaltaa mennä ottamaan poliittista kantaa ja kehtaakin lausua omia mielipiteitään valtion rahoituspolitiikasta. Lyöjiä tuntui löytyvän läpi vasemmistorintaman (ja totta kai yleisänkyrä Jani Mäkelä, joka kritisoi jopa omiaan nykyisin), mutta puolustajia harvinaisen vähän. Kuule Mika - minä puolustan sinua, fiksusti puhuttu!

Totta kai Niemelän tekemät kannanotot ovat poikkeuksellisia ja voimakkaita maassa, jossa on totuttu, että poliitikot pitävät ääntä ja virkamieskunta vaietkoon. Mutta poikkeukselliset ajat vaativat poikkeuksellisia toimenpiteitä ja tekijöitä. Ja Niemelä puhui omilla mielipiteillään, kansalainen Niemelänä.

Menopuolta hillitsevät kommentit osuivat sopivasti aikaan, jolloin kaikki puolueet kaivavat lähtökuoppia alkavaan eduskuntavaalitaisteluun. Niemelän lausunnot tuomitsemalla kuviteltiin kerättävän korikaupalla vasemmiston kaipaamia sympatiapisteitä. Paha virkamies leikkaa, kun vasemmisto haluaisi ojentaa köyhälle yhden setelin lisää. Yhdellä artikkelilla Niemelästä tuli kiipeilypuu, jonka oksia pitkin koko vallanhimoinen vasemmisto koettaa kiivetä latvaan päästäkseen paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. Hey, come on - teillä on jo varma vaalivoitto, vaikkette mihinkään ylilyönteihin sortuisikaan. Miksi sitä on pakko koettaa munata nyt?

Valitettavasti tuo nolo vaalitemppu onnistuu tässä tilanteessa huonosti. Sympatiapisteet saattavat karista, kun Niemelän edustaman Valtiovarainministeriön laskelmat osuvat oikeaan. Artikkelissa mainitut ehdotukset (käytännössä mielipiteet) ovat tämän päivän reaalipolitiikkaa, jonka tajuaa jokainen taloudesta yhtään mitään ymmärtävä. Kun rahaa ei ole, eikä sitä tunnu tulevan, on pakko karsia menoja. Tämä sama pätee meihin tavallisiin kuluttajiin. Jos lompakko on tyhjä, ei kannata korkealla korolla ottaa kulutusluottoa. On ymmärrettävää, että tämän tyyppinen reaalitalous on vierasta esimerkiksi EU-poliitikolle, jonka kuukausiliksa ylittää kymppitonnin tai kansanedustajalle, joka tienaa karvan verran vähemmän. Mutta meille ihan tavallisille ihmisille tämä on tuttua totuutta. 

Kommentteja selatessa kävi selväksi, että kummallisen paljon Suomessa on vielä 2020-luvulla henkilöitä - myös päättävissä asemissa - joiden mielestä sähkö tulee töpselistä ja raha pankkiautomaatista. Talouden tilanne ei ole valjennut, vaikka niistä on oltu mukana päättämässä jo vuosia. Vähemmän vaarallista minusta on yksi mielipiteitään esittelevä - ja hyvin perusteleva - budjettipäällikkö.

2) Suomi on sananvapauden luvattu maa - paitsi virkamiehelle

 Vielä enemmän hämmästelin sitä, kuinka syvään paheksuttiin Niemelän uskallusta ottaa asioihin kantaa omalla naamalla ja kommenteilla. Maassa, joka kuuluttaa vahvaa sananvapautta, riisutaan tämä sama vapaus puhua yhdeltä vähemmistöryhmältä nimeltä virkamiehet. He ovat tässä maassa ainoa kansanosa, jonka pitää istua suu supussa vailla mitään mielipiteitä (oikeita tai vääriä). Jos joku kysyy, niin kärsivällisesti vallan vahtikoiran pitäisi osoittaa kysymykset esitettäväksi ministerille tai muulle tehtävää varten äänestetylle kusitolpalle. Virkamiehethän eivät perinteisesti ole ihmisiä, vaan pelkkiä virkakoneiston hyvin rasvattuja osia.

Ja totta kai kyse on siitä, että mielipiteet ovat aina vääriä. Eihän virkamies voi näyttää oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Jos virkamies kumartaa, niin aina on takana joku, jonka mielestä hän pyllistää. Virkamiehen pyhä tehtävä on seisoa suorassa pylvään takana piilossa, että poliitikko saa paistatella siellä päivänpaisteessa.

Ehei - ei tätä sotaa näin käydä! 

Kyllä se sananvapaus kuuluu ihan jokaiselle meistä. Valitettavasti vain kaikki meistä eivät pääse lausumaan mielipiteitään Helsingin Sanomiin. Ja tämä varmaan rivipolitiikkoja närästääkin. Palstatilalle olisi heillä itselläänkin tarvista, mutta kun ei toimittajaa kiinnosta. Samaa dadaa suoltaa niin suuri määrä wanna-be-ministereitä, ettei heitä enää erota toisistaan. Onneksi somessa saa sentään haukkua sitä, joka sinne lehteen naamansa saa.

Minusta on pelkästään raikasta, että myös virkamieskunta käyttää omia aivojaan. Jokaisella meistä on mielipiteet ja omat näkökulmansa asioihin. Myös minulla. Käytän röyhkeästi hyväkseni tätä somen minulle suomaa pienen pientä palstatilaa ottamalla kantaa omasta näkökulmasta. Minua ei harmita, jos Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö kommentoi säästöpaineita hesarissa, kunhan tekee työnsä sen työsopimuksen mukaan, jonka on allekirjoittanut. Näin sanoi Niemelä myös artikkelissa - hän tekee työtään virkamiehenä ja päätökset sekä linjaukset tulevat poliittisista elimistä. Niemelä on tehnyt työtään yhtä lailla Marinin hallituksen kuin nyt Orpon hallituksen kanssa. Noista toinen kulutti ja toinen koettaa säästää - ja sama virkamies siellä kirstun ja kouran välissä tasapainottelee.

Ja kyllä - minäkin haluaisin päästä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen, mutta en silti mene itkemään Threadsiin, jos palstatilan vievät minua fiksummat.

On totta kai erityistä, että Niemelä on julkisesti näkyvillä ja ottaa kantaa. Se on Suomessa uutta, mutta se on luultavasti tulevaisuutta. Meidänkin on aika luopua ajatuksesta, jonka mukaan virkamieskunta toimii taustalla äänettömänä ja näkymättömänä koneenosana. Siellä makaa kuitenkin valtava määrä asiantuntijuutta sekä näkemystä reaalipolitiikka koskien, joka voi kiinnostaa monia meistä (jotka osaamme jopa lukea nuo jutut kokonaan ja sisäistää ne).

3) Hyvinvointivaltio on pyhä lehmä, jonka kuolemasta ei saa puhua

Seuraava Niemelän selkeä virhe oli mennä ottamaan kantaa nykyisen (tai oikeastaan entisen) hyvinvointivaltion kuolemaan. Tai kuten Mika artikkelissa sanoi "hyvinvointivaltion pelastamiseen". Hän viittasi mielipiteillään siihen, että maksuttomaan koulutukseen ei ehkä tulevaisuudessa ole varaa tai siihen, että vanhushoiva putoaa meidän läheisten käsiin, koska hoiva- ja rahavaje kasvaa. 

Käsi ylös, joka ei tiennyt, että rahat ovat loppu ja on pakko säästää! Ja valitettavasti se säästöpaine koskee ihan kaikkea yhteisestä pussista maksettua. Tilanteen kaoottisuus pakottaa miettimään säästökohteita kaikilta kanteilta ajatuksella, että mikään ei ole pyhää. Eikä saa ollakaan.

On selvää, että vanhushoiva putoaa läheisten käsiin. Olen juuri kuluttanut vuoden kirjoittamalla kirjaa, jonka yksi kantava teema on juuri tuo hoivan muutos. Siihen ajaa yhtä lailla resurssien kuin rahankin puute yhdistettynä vanhusväestön rajuun suhteelliseen kasvuun. Tätä asiaa on turha hyssytellä missään punavihreässä sävyssä. 

En minäkään siitä pidä, mutta aina ei faktoille mitään voi. En minäkään haluaisi luopua hyvinvointivaltion tuomasta sateenvarjosta, mutta muuta tietä meillä ei ole. Vaalipuheet kun eivät vanhaa mallia rahoita. Ehkä Niemelän ajatus oli, että oikeilla toimenpiteillä on mahdollisuus sentään säästää jotain ilman, että koko maata ajetaan konkurssiin.

Vaalien alla hyvinvointivaltion palvelujen karsiminen on poliitikoille punainen vaate. Siitä ei saa puhua, eikä siihen saa ottaa kantaa. Vaalien jälkeen asia on toinen. Silloin vaipoissa makaavat vanhukset ovat vallassa istuville poliitikoille pelkkä rasite sekä ikävä luku budjetissa. Mutta nythän tosiaan eletään vaaleja edeltävää aikaa - tyhmä minä!

Etenkin minun sukupolvelleni palvelujen karsiminen on kipeä asia. Haluaisimme nauttia eläkkeistä, vanhainkodeista sekä kodinhoidonpalveluista ja terveyspalveluista. Haluaisimme työntää vanhukset yhteiskunnan hoivaaviin käsiin ja välttyä itse tekemästä - tai maksamasta - mitään. Tuntuu pahalta, kun nuo palvelut lipeävät käsistä juuri, kun niille alkaisi olla tarve. Tuntuu kurjalta, että olemme rahoittaneet palkan sivukuluilla systeemiä, joka sortuu alta pois. Mutta näin tulee käymään, vaikka kuinka puristamme kädet nyrkkiin ja pistämme silmät kiinni. Jos jotain haluttaisiin tehdä, tulisi tulopuolta saada kasvatettua. Se taas vaatii lisää palkansaajia ja sitä kautta suurempaa verokertymää. Kun väestökäyrää katsoo, ei moista ole näkyvissä. 

4) Talousjärki ei ole trendikästä

Luin muutamia kommentteja koskien hesarin artikkelia. Valitettavasti niiden taso muistutti Seiskan kääk-juoruja. Sisältöä ei ollut mummonpierun vertaa - eli paskaa oli enemmän kuin puolet. Kommentoijista suurin osa oli nähnyt vain otsikot sekä lemppari-poliitikon kommentit ja teki omat päätelmänsä niistä käsin. Kommentoijille vinkiksi, että nämä jutut kannattaa lukea yleensä kokonaan (jos osaa) ja ottaa kantaa vasta, kun tekstin on sisäistänyt (jos pystyy). Lopetin nopeasti kommenttien lukemisen - ja luulen Niemelänkin niin tehneen. 

Vaalien alla ei ole trendikästä ottaa kantaa talouspolitiikkaan leikkaavalta kannalta. Siinä saa helposti liiankin oikeistolaisen leiman. Ja se leima ei tämän vaalikauden jälkeen ole sattuneesta syystä oikein voittava. Sininen väri heilahtaa liiankin helposti sini-mustaksi.

Niemelässä on munaa - hän ei peittele mielipiteitään, asemastaan huolimatta. Hän ei ilmeisesti pelkää saada oikeistolaisen mainetta, koska uskoo asiaansa ja tietää valitettavasti minuakin enemmän siitä, missä Suomi Oy:n tase makaa. Ja hänen tietojensa takia minua kiinnostaa kuulla hänen mielipiteitään. Niiden takana on luultavasti enemmän tietoa kuin X:ssä huutelevan Jaken tai Ellun. Tai toisaalta virkamiehen mielipiteeseen on ehkä turvallisempaa luottaa kuin poliitikkoon, joka haluaa minun ääneni ja unohtaa minut sen jälkeen.

 Veronmaksajana olen kiitollinen, että rahoistani huolehditaan ja asioita pohditaan.

Mika Niemelä - olet tolkun mies. Arvostan uskallustasi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tieto lisää tuskaa, mutta lisää se valtaakin. Uskoni suomalaiseen virkamieskuntaan lisääntyy, kun siellä ajatellaan omilla aivoilla, eikä pelkästään kuljeta sokeana poliittisen eliitin talutusnuorassa.

Seuraavat käskyttäjäsi tulevat hyvin luultavasti olemaan enemmän vasemmalta. Silloin vallan vahtikoirana sinulla Mika sekä kollegiollasi tulee olemaan hankala tehtävä. Joudutte tuhlaamaan rahaa, jota teillä ei ole, eikä sitä tunnu oikein tulevan. Vaikka maailmaa katsoisi miten punaisten linssien läpi, ei Suomen tila muutu paremmaksi sillä, että velkasuhdetta kasvatetaan ja tuhlataan enemmän kuin tienataan. Tiedän omasta elämästäni sen, että on huono idea kuluttaa enemmän kuin tienaan. Siinä käy sama ilmiö kuin housuun kustessa pakkasella. Hetken se lämmittää, mutta pidemmän päälle meille kaikille tulee vilu. Koettakaa te virkamiehet toimia jonkinlaisena järjen äänenä, ettei minun ja muiden veronmaksajien rahoja pistetä aivan vastuuttomasti menemään.

Aikainen kevät droonin nappaa

 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mennään taas hieman rakas päiväkirja -osaston merkeissä. On paljon asioita, jotka pitää pistää muistiin, että ne pystyy jälkikäteen pitämään mielessä. Ja uskon, että monelta osin jopa eletään aikoja, jotka on syytä kirjata muistiin jonnekin, mistä ne jälkeenpäin löytää. Elämme jänniä aikoja Etelä-Karjalassa, mutta vielä enemmän maailmanpoliittisesti.

Kevät on hemmetin aikaisessa. En muista, milloin viimeksi olisi tähän aikaan ollut autossa kesärenkaat alla, takapiha haravoitu ja grillikin ehtinyt kuumeta useampaan kertaan ennen pääsiäistä. Suomalaisena sitä katselee taivaalle ja odottaa peloissaan takatalvea. Sen mahdollisuus ennen huhtikuun alkua on vielä todellinen. Mutta jospa kerrankin....

Leuto ja vähäluminen talvi saivat aikaan sen, että lumet hävisivät pihamaalta humahtamalla. Ei pitkiä sulamisaikoja tai jäisen maan auki sulattelua. Melkein viikonlopussa valkoinen vaihtui orastavaan vihreään. Tosin rynnäkköiskun tehnyt kevät toi mukanaan myös siitepölyarmeijan. Nyt eri puulajien pölytysaika menee päällekkäin ja allergikot saavat kärsiä. Olispa Zyrtec tämän blogin sponsori!

Ja Saipakin pelaa unelmakevättään. Jatkopeleihin lähdetään eturivistä paremmilta paikoilta kuin koskaan ennen. Menestyksen odotukset ovat Lappeenrannassa kasvaneet, mutta kelta-musta huuma ei laannu. Torille on pystytetty kansankatsomo jo senkin vuoksi, etteivät kaikki halukkaat katsojat mahdu turhan pieneksi käyneeseen halliin, vaikka niitä sulloisi sisään kuin Tokion metroon aamuruuhkassa. Täällä odotetaan kuumeisesti jo suurempaa katsojakapasiteettia. Toinen menestysvuosi ei voi olla sattumaa tai edes hyvää tuuria. Tämä on seurausta systemaattisesti hyvin tehdystä työstä. Välieräsarjan ensimmäinen Ässät-matsi venyi yli kahden tunnin mittaiseksi. Voin kuvitella, millaista betonia pelaajien jalat ovat tänään olleet.

Öljykriisi vaikeuttaa talouskasvua

Uutiset ovat taas kuin 80-luvulta. Sota riehuu Arabian niemimaalla, tosin osapuolet vaihtuvat. Persianlahden maat, tai no Iran, kiristää öljyruuvia, mikä näkyy täällä pohjolan perukoilla bensapumpulla saakka. Polttoaineiden litrahinta kipuaa viikko viikolta hurjempiin lukemiin. Kahden euron raja ei ole mitään bensiinissä ja dieselin hinta hipoo kahta ja puolta euroa. Ja syynä ainoastaan yhden suurvalta-maanikon henkilökohtainen ristiretki. 

Viimeksi samainen Hormuzinsalmi oli uhan alla Irakin ja Iranin välisessä sodassa 1980-luvun lopussa. Irak pyrki systemaattisesti hyökkäämään Iranin öljytuotantoa vastaan ja vastatoimena Iran uhkasi pistää koko salmen kiinni. Uhkaus ei varsinaisesti toteutunut ennen tätä päivää. Se kertoo jo jotain nyt päällä olevan kriisin syvyydestä. 

Raakaöljyn hinnalla on edelleen suurin yksittäinen vaikutus globaaliin talouteen. Hormuzinsalmen kautta kulkee arviolta noin 20% maailman raakaöljyn tuotannosta, joten sen hintavaikutus on suhteessa huomattava. Ja varsinaista vaikutusta suurempi on potentiaalinen vaikutus, pelkkä sodan uhka tai mahdollisuus tuotannon rajoituksiin heilauttavat markkinahintaa erittäin nopeasti.

Raakaöljyn hinnannousu siirtyy Suomessa extranopeasti myös loppukäyttäjän kukkaroon. Täällä pelkkä korvaan kuiskattu vihje öljykriisistä saa bensakauppiaat ruuvaamaan pyloniin kakkosella alkavat summat. Valitettavasti se vaikuttaa öljyperustaisessa taloudessa moneen asiaan. Maantielogistiikan kustannukset pomppaavat valtavalla prosentilla ja vaikutus valuu sentti kerrallaan esimerkiksi kaupan tuotteiden hintoihin. Välillä jo hiipunut hintojen nousu alkaa taas. 

Tilanteessa, jossa rahanliike on muutenkin hidasta, ei tarvittaisi enää erillisiä hidastetöyssyjä, mutta niitä tässä on väkisin luvassa. Rahankäyttö vähenee entisestään tietyillä aloilla. Kuluttajien kulutuskäyttäytyminen on tarveharkintaista. Eli ensimmäisenä ostetaan välttämättömät tuotteet (elintarvikkeet, asumiseen ja lämmitykseen liittyvät kulut), toisena tuotteet, joita ilmankin tullaan toimeen, mutta joiden tarve on päivittäistä (vaatteet, harrastuksiin liittyvät tuotteet jne.) ja kolmantena tuotteet, joiden hankkiminen ei ole millään tapaa välttämätöntä ja joita ei käytetä päivittäin (ns. hupikulutus). Käytännössä, jos bensatankki on tyhjä, eikä töihin pääse ilman autoa, on pakko ostaa bensaa ja jättää jotain muuta ostamatta. Voitte miettiä, miltä tuntuu tehdä töitä yrittäjänä, joka tuottaa palveluita ns. hupikulutuksen alueella.

Tie maailmansotaan alkaa pienin askelin

Tänään uutisoitiin, miten Ukrainan sota kirjaimellisesti leijailee Suomen maankamaralle. Yksi Ukrainan Venäjälle lähettämistä drooneista eksyi ja putosi Kouvolaan. Se on ensimmäinen konkreettinen sodanmerkki Suomessa. Tähän saakka vaikutukset ovat olleet pääasiassa poliittisia ja taloudellisia. 

Koko maailma tuntuu olevan nyt jonkinlaisen massiivisen järistyksen kourissa. Kriisit leimahtavat yhtä aikaa useammalla kolkalla ja suurvaltojen toimet saavat aikaan epävakautta yhtä aikaa Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja jopa Grönlannissa saakka. Lisäksi sisäinen poliittinen ilmasto on muuttumassa epävakaaksi keskisen Euroopan vakaina pidetyissä maissa yhtä lailla kuin Yhdysvalloissakin.

Jos ette usko, niin seuratkaapa, millaisia videoita nyt postataan Instagramiin esim. Hollannista, Saksasta tai Iso-Britanniasta. Videot voivat usein olla tekoälyn tuottamia tai sitten vain sopivasti leikattuja. Suurin osa niistä on tehty puhtaasti propaganda-tarkoituksessa tai sanoma on kärjistetty siten, että klikkimäärä saadaan maksimoitua. Mutta silti sanoma sekä pyrkimus ovat erittäin selkeitä. Videot koettavat esittää, kuinka suuri on maahanmuuttajien ja viranomaisten vastakkainasettelu tai sitten videoiden sanoma on, että Euroopan vanhat, vakaat yhteiskunnat alkavat murentua sisältäpäin, kun niitä uhkaa massiivinen maahanmuutto. Erityisesti nostetaan esiin muslimimaista tai Afrikasta tulleet siirtolaiset. 

Erilaiset aseelliset kriisit itsessään ovat normaalia oirehdintaa, jota on nähty koko toisen maailmansodan jälkeinen aika. Tähän saakka konfliktit on saatu loppumaan nopeasti ja niiden leviäminen yhtä kriisipesäkettä laajemmalle on pystytty ehkäisemään. 

Ongelmana kriiseissä on tällä hetkellä se, että kaikki vakauttavat mekanismit epäonnistuvat työssään. YK:stä on tullut pelkkä rahaa imevä toimeton ja vallaton möhkäle, jolla ei ole minkäänlaista mandaattia Ukrainassa, Palestiinassa tai Iranissa. YK ei onnistunut lopettamaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, eikä myöskään Yhdysvaltojen iskua Iraniin. Sen kynnet eivät yksinkertaisesti riitä suurmaiden sodanaloituksiin. Aktiivisesti toimijasta on tullut pelkkä onneton sivustaseuraaja.

Toisaalta vika ei ole pelkästään YK:n. Mikään ennakolta laskettu skenaario ei pystynyt varautumaan siihen, että kaksi turvallisuusneuvoston pysyvää jäsentä muuttuvat täydellisiksi diktatuureiksi. Eikä mikään voinut valmistaa maailmaa tilanteeseen, jossa Yhdysvallat muuttuu maailman suurimmasta demokratiasta täydelliseksi monokratiaksi. Demokratian rapautuminen on ollut moninverroin nopeampaa kuin vastaliikkeiden keksiminen. On aika selkeää, että Trump pelasi demokratian läpi ja koko järjestelmän tekninen käyttöikä on tullut tiensä päähän. 

Toinen kansainvälinen vakauttava tekijä, puolustusliitto Nato alkaa myös natista liitoksistaan. Syyllinen on valitettavasti sama. Yhdysvaltojen kiinnostus Naton vetovastuuseen hiipuu samaa tahtia kuin muiden maiden into osallistua Trumpin mielipuolisiin sotaretkiin. Nato uhkaa Trumpin myötä muuttua puolustusjärjestöstä pelkäksi modernien saraseenien lipunkantajaksi. Valitettavasti Naton kaatuminen sisäisiin riitoihin on juuri se niitti, jotka Putin odottaa Venäjällä kuin kuuta nousevaa. Naton sateenvarjon poistuminen itä-Euroopan maiden yltä tarjoaisi Putinin Venäjälle valtatien laajentaa hyökkäyssotaa länteen. Voin kuvitella, että Puolassa ja Baltiassa nähdään painajaisia 1940-luvun uusinnasta.

Ei viikoissa, ei kuukausissa, vaan vuosissa

Jos historiaa luetaan - ja miksipä ei luettaisi - on nähtävillä, että pienten poliittisten, taloudellisten ja alueellisten kriisien laajeneminen sodaksi vie vuosia. Kumpikaan maailmansota ei käynnistynyt yhdestä tapahtumasta tai nopeasti. Kumpaankin suursotaan johtanut tie oli vuosien mittainen ja piti sisällään erilaisia pienempiä kriisejä, jotka lopulta yhdistyivät ja eskaloituivat massiiviseksi rintamasodaksi. 

Kun puhutaan maailmansodasta tai siihen verrattavasta aseellisesti kriisistä, on rintamasota vain sen viimeinen, vaikkakin tuhoisin, vaihe. Sodat alkavat ideologioiden, alueellisten, uskonnollisten tai poliittisten erimielisyyksien epäonnistuneesta käsittelystä. Ja samassa, kun kriisien syyt kärjistyvät, heikkenevät myös kriisien torjuntaan rakennetut mekanismit. Poliittisten tai muiden erimielisyyksien ratkaisuihin tarkoitetut turvarakenteet pettävät. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäiset valtiot koettivat estää tulevia sotia muodostamalla Kansainliiton. Kun Kansainliitto epäonnistui tehtävässään, koetettiin saada aikaan vielä suurempi vakauttava tekijä ja syntyi YK. Sen toiminta on perustunut jatkuvan neuvottelun periaatteeseen sekä siihen, että suurimpien maiden pitäminen suurimpina vaikuttajina turvallisuusneuvostossa edesauttaisi kansainvälistä rauhaa. 

Ja hyvin YK hoiti tehtäväänsä aina näihin päiviin saakka. Ei maailma ollut jälkimmäisen maailmansodan jälkeen yhtään vakaampi paikka kuin tänään. Taistelu demokratian ja kommunismin välillä sekä taistelu ideologista terrorismia vastaan piti koko maailman varpaillaan 1960- ja 1970-luvut. Kriisejä oli, niitä ratkaistiin ja ehkäistään - ja siinä onnistuttiin. Toisen maailmansodan jälkeinen aika lienee pisin rauhan aika Euroopan mantereella.

Nyt näyttää pahasti siltä, että myös YK on epäonnistunut tehtävässään ja globaalilla yhteisöllä on todella kiire uuden rauhaa ylläpitävän mekanismin luomiselle. Ilman maailman talouksia yhteen sitovaa elintä tai järjestöä, on vaarana täysi kaaos ja pahimmillaan kolmas maailmansota. 

Viisas varautuu ennakolta

Suomen suurimpia ongelmia lienevät tällä hetkellä talouskriisi sekä massiivinen työttömyys - sekä niistä johtuvat liitännäisvirrat (köyhyys, eriarvoisuus, hyvinvointivaltion kriisi jne.). Se ei kuitenkaan anna lupaa ummistaa silmiä uhkaavalta globaalilta kriisiltä. Valitettavasti meidän on varauduttava siihen, että idässä riehuva jättiläinen jatkaa valloitussotaansa ja jopa laajentaa sitä. Ja samalla meidän on valitettavasti varauduttava myös siihen, että Suomen ylle vastikään viritetty Nato-sateenvarjo alkaakin vuotamaan. Käymme pelkkää viivytystaistelua kahden huonon vaihtoehdon välillä. Hyökkääkö Putin länteen ennen kuin Trumpin valtakausi loppuu (jos loppuu).

Meidän sijaintimme Venäjän naapurissa ei tule muuttumaan. Venäjä on ja pysyy meidän naapurina. Silloin meidän suurin uhkamme on suoran hyökkäyksen lisäksi Itämeren sulku. Kriisitilanteessa meidät on suhteellisen helppo suluttaa tänne pohjolan perukoille niin, että ainoat huoltotiet tulevat Ruotsin ja Norjan kautta. Ehkä siis olisi syytä vieläkin enemmän kiinnittää huomiota omavaraisuuden kasvattamiseen.

Tähän liittyen on pakko olla huolissaan siitä, että kotimaista maataloutta ajetaan rahan takia puoliväkisin alas. Kotimaisen ruuantuotannon edellytykset ovat sellaiset, että vain hullu sitä yrittää harrastuksenaan. Nyt me saamme toki tuonnin kautta edullisia elintarvikkeita ja tuonnin laajuus on ennätyksellisen suurta. Mutta mitä tapahtuu, jos laivareitit laitetaan kiinni? Olisiko sittenkin syytä panostaa siihen, että meillä riittää tuottajia myös kriisin aikana?

Ja toki toinen huolestuttava aihe on sotamateriaalin oma tuotanto. Onko sitä riittävästi ja kattavasti? Toisen maailmansodan yksi suurimpia kriisejä oli materiaalipula. Lopussa eivät olleet vain miehet, vaan myös aseet ja ennen kaikkea ammukset. Uskoisin, että osaamista Suomella on riittävästi ja mahdollisuus jopa käyttää omia innovaatioita tuottamaan jotain uutta. Mutta käytetäänkö täyttä potentiaalia kriisinajan varalle? En usko. 

Kuinka todennäköistä on, että kriisi iskee myös Suomeen?

Maailmasta on tullut niin ennakoimaton, että minkään poliittisen valtavirran liikkeitä on mahdotonta ennustaa. Nykyiset valtiot ja valtioliitot ovat niin naimisissa keskenään, että minkään valtavirran tulevaisuutta on hankalaa tietää ennalta, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen. Samoin on mahdotonta varautua kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Ei kukaan voinut ennustaa, että Trump sekoaa totaalisesti, eikä kukaan voinut ennustaa, että Ukrainassa soditaan jo neljättä vuotta. 

Lähi-idän kriisi voi eskaloitua. Iran on käsittämättömän suuri valtio, jolla on kytköksiä joka puolella muslimimaita. Nyt alkaneen kriisin johdannaisena voi hyvin alkaa terrorismiaalto Euroopassa (jos Euroopan maat liittyvät Trumpin sotaretkeen). Tai jos terrorismiaalto alkaakin Pohjois-Amerikassa, mitä se tekee jo valmiiksi erittäin epävakaalle Yhdysvaltain sisäiselle taloudelle? Hyökätessään Iraniin Trump ei todellakaan tiennyt, mitä teki. Ja nyt voi taka-askeleiden ottaminen olla jo myöhäistä.

Lähi-idän kriisi voi koitua myös Naton kohtaloksi. Jos muut Nato-maat eivät lämpene Trumpin sotaretkelle, saattaa koko järjestö purkautua sisältäpäin. Mitä sen jälkeen tekee Venäjä? Tai jos Nato häviää suojaamasta itä-Eurooppaa, miten järjestämme keskinäisen rautaesiripun Venäjää vastaan? 

Mauno Koiviston sanoja hieman muunnellen voisi todeta "Jos emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, varaudutaan niin, että yksinkin pärjätään."

Betonimyllyn kautta rumpukuivaukseen

 

Charlie Chaplin publicity still from Modern Times (1936). Kuva on public domain -materiaalia Yhdysvalloissa. Lähde: Wikimedia Commons.

Melkein kolmekymmentä vuotta töitä tehneenä kuvittelee usein, että on kaiken nähnyt ja kokenut. Harvoin tulee enää jaksoja, joissa itseään vetää "punaiselle". Nyt on kuitenkin takana parin viikon jakso, jossa olo on kuin olisi vedetty ensin reilu kierros betonimyllyssä ja sen jälkeen päälle vielä rumpukuivaus. Huonoa sattumaa, heikkoa työnsuunnittelua sekä ennen kaikkea sitä, että haluaa tehdä edelleen kaikkensa ja hylätä keski-iän kyynisyyden ja periksi antamisen.

Kyseessä oli uuden projektin aloitus, joka sisälsi valtavan määrän uutta oppimista sekä aiemman prosessin sovittamista. Aloitus sattui vähän huonoon saumaan muiden töiden osalta, joten jouduin pomppimaan parin paikan väliä melkoisen lyhyillä palautuksilla. Tuntimäärä kasvoi melko kaoottiseksi ja työn sitovuus meni tasolle, jossa se ei normaalisti ole. Eli käytännössä olin töissä koko ajan - välillä jopa kahdessa työssä päällekkäin. 

Kello on aamulla noin kuusi. Mieli käy edelleen kierroksilla ja miettii, onko kaikki tehty ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. On tyytyväinen siihen, että hommat on tehty ja vielä tässäkin iässä pystyy venymään aiempaa takarajaa taemmas. Mutta - se suurin oivallus - tätä ei tehdä koskaan yksin. 

Työelämä tuottaa monille enemmän pettymyksiä kuin hyviä ahaa-elämyksiä. Kuluneet pari viikkoa taas olivat enemmän tuota positiivista. Töissä on hyvä porukka, joka tekee töitä sen eteen, että hommat saadaan sujumaan. Löytyy apua, tukea, yhteistä sparraamista - ja myös kykyä iloita onnistumisista. Minut pelastivat tuosta urakasta muut. Ja työn huono suunnittelukin oli enemmän puutteita omassa tekemisessä - tai oikeastaan huonoa sattumaa.

Työn määrä ei tapa, huono suunnittelu tappaa

Yrittäjänä taiteilee oman leipänsä sekä toimeksiantajien leivän välissä. Totta kai koetan maksimoida omat tuloni, mutta tuloni ovat riippuvaisia siitä, että myös toimeksiantajat ja asiakkaat elävät. Monesti se johtaa siihen, että omaa vapaa-aikaa ja jaksamista vyörytetään muiden eteen. Ja kun tähän keitokseen lisätään vielä kaksi eri liiketoimintahaaraa, joista molemmista tulisi pystyä pitämään huolta, ei aika yksinkertaisesti riitä. Parin viikon jakson sitä vielä sietää, mutta jatkuvalla syötöllä tuollainen olisi kohtalokasta.

Minua ei koskaan stressaa työn määrä. Edustan saappaat jalassa sukupolvea, jonka kone käy niin pitkään kuin sen käsketään käymään. Työaika ei löydy oikeastaan koskaan kellosta, vaan työt loppuvat silloin, kun ne on tehty. Väitän, että tämä on leimallista meille lama-ajan lapsille - ja myös päättyy meihin. Eikä tämä ole moite, vaan tavallaan arvostus sille, että nuoremmat osaavat tyytyä vähempään ja osaavat antaa enemmän arvoa omalle ajalle ja vapaudelle.

Vuosien suurin opetus on, että työn määrä ei meitä tapa. Meidät tappaa huono johtaminen, työn kehno organisointi sekä suunnittelemattomuus. Noiden lisäksi jokainen työtä tekevä kaipaa tukea, apua sekä henkisesti toimivan yhteisön. Ilman niitä me emme selviä. Pitkä työhistoria on näyttänyt kaikenlaista johtamista. Tätä johtamista kun on kahdenlaista - sitä hyvää ja sitä on huonoa.

Koetan olla täällä hehkuttamatta (muita kuin ihanaa itseäni ja maailman mainiointa perhettäni), mutta nyt sorrun. Teen tällä hetkellä (tai olen tehnyt jos muutamia vuosia) töitä organisaatiossa, joka itsessään pakottaa yrittämään parhaansa ja venymään. Työtä johdetaan oikealla otteella, menestymiseen annetaan työkalut sekä sopivasti ilmaa siipien alle. Organisaatio nojaa itseoppimiselle, omavastuulle sekä sille, että ketään ei jätetä yksin. Kiire on varmasti kaikilla ja tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle, mutta tekemisessä on flow, joka sietää epävarmuutta ja suurta työmäärää. Nämä ovat harvinaisuuksia työelämän arjessa tänään.

Ja hyvä leviää läpi organisaatiotasojen. Indikaattori toimivuudesta on hymy tekijöiden kasvoilla sekä ystävällinen tervehdys aamulla. Vaikka työ ei saa koskaan olla koko elämä (eipä!), olisi suotavaa, että töihin on kiva tulla ja päivänsä myös töissä viettää. Tätä positiivisuutta näin vielä perjantaina iltapäivällä, kun omien tyyppien kanssa hallilla juttelin. Raskas viikko, mutta kotiin kaikki lähtivät hymyssäsuin.

Vielä tätäkin kautta kiitos kuluneen parin viikon uurastajille - teidän kanssa oli kiva tehdä töitä, vaikka urakkaa olikin. Olette kyllä timanttia koko sakki! :)

Nyt vedetään viikonloppu henkeä ja ensi viikolla tehdään paikkauksia. Parin viikon ajan piti omaa kalenteria järjestellä vähän uuteen uskoon ja se vaatii parin viikon jälkihoitoa. Tästä kuitenkin selvitään, jos nyt lauantai-aamuna kaikki tekijät ovat turvallisesti kotona, työt on aika lailla tehty ja uusi viikko odottaa.

Kirjan editointi jatkuu

Kirjan toinen editointiversio kilahti sähköpostiin viime viikolla. Nyt aletaan työstää pienempiä yksityiskohtia ja korjataan kieltä lähemmäs oikeaa. Olen kirjoittanut kirjan ns. puhekielellä, joten kaikkia rosoja siitä ei korjata, vaan henkilöiden puhe kuulostaa sivuilla siltä, miltä meidän normaalien ihmisten puhe kuulostaa. Kyseessä on puhdas tyylivalinta sen puolesta, että kirjan sivuilla puhuvat hahmot, eikä kirjailija. 

Sipistely on helpompaa ja myös nopeampaa kuin ykkös-editointi. Nyt tekemistä on vähemmän ja uutta ei enää luoda samalla tavalla. Jos edellisellä kierroksella tehtiin vielä peruskorjausta ja rakennettiin lisää, niin nyt tehdään korkeintaan paikkamaalausta. Mitään kevyttä ei tämäkään tekeminen ole - vaatii silmiltä ja keskittymiseltä valtavasti, että löydät pilkut oikeille paikoilleen, korjaat väärinkirjoitetut sanat ja sen lisäksi vielä koetat keskittyä sisältöön ja kaivaa sieltä aikamuoto- sekä muotovirheitä. 

Mutta silti loppusuora häämöttää. Enää vajaa kuukausi, niin rakenne lyödään lopullisesti kiinni ja edessä on enää tarinan pakkaaminen kansien sisään. Jännittää aivan pirusti edelleen. Nyt on pakko uskoa, että kirja todellakin syntyy ja tarina näkee päivänvalon.

Vaikka jännittää, ei hävetä. Uskon vahvasti omaan tarinaani sekä kykyyn luoda sen luettavaksi. Olo on kuin ei malttaisi odottaa muiden pääsevän kirjan kimppuun. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja on herättänyt kiinnostusta ja lukijoita on oven taakse ilmoittautunut pitkä jono. Pitäisikö sittenkin jakaa julkkareissa ämpäreitä?

Ekassa editoinnissa tehdyt muutokset olivat vieneet lopputulosta selkeästi parempaan suuntaan. Alkuperäisessä versiossa olleet puutteet löysivät lääkkeet ja pitkä linja on nopeampi ja selkeämpi kuin alkuperäinen. Opetus kaikille oman elämänsä saarikoskille ja runebergeille - älkää kuvitelko olevanne niin hyviä, että saatte kirjan kasaan ilman ulkopuolista apua. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Minun kustannustoimittajani auttoi näkemään alkuperäisen version puutteet ja myös antoi vinkkejä, miten ne korjataan. Sen lisäksi opin lukemaan omaa teostani myös lukijan näkökulmasta. Eli seuraavan kirjan tekeminen pitäisi mennä paremmin jo alusta saakka. 

Miksi tehdä asioita vaikeaksi, kun on olemassa helpompi tie?

Kevät on nopea ja lumen kausi väistyy lähes huomaamatta. Takapihalla pilkottaa vihreää, josta alkaa kohta nousta uutta elämää. Kevät on saapunut niin nopeasti, ettei sen odottamiseen ehtinyt kyllästyä. Nyt jokainen päivä on aiempaa valoisampi ja elävämpi. Linnut laulavat, lämpö hellii luita ja vaatetus kevenee. Ensi viikon jälkeen on toppavaatteiden pesuviikko ja sitten saapuu ehkä odotetuin pääsiäinen koskaan. Kevään työurakat ovat olleet mallia kaaos, joten parin päivän stand by -tila tulee tarpeeseen.

Henkisesti olen päättänyt pitää myös tulevana kesänä joka toisen perjantain vapaana. Viime kesänä ne vapaat loivat esikoisromaanin kässärin ja tänä vuonna, jos Luoja suo, syntyy toisen kirjan käsikirjoitus johonkin malliin. Sen lisäksi on aikaa jyvitettävä myös esikoisen markkinointiin ja mainostamiseen. Tällä tasolla ei kirjoiteta rahasta, vaan rahalla. Jotta minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus saada esikoisesta omani takaisin, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Ja se kuuluu asiaan. Onneksi olen yrittäjä, joka ymmärtää, ettei raha tule seinästä, eikä sähkö töpselistä. 

Elämässä pitäisi aina muistaa, että nopeat ratkaisut vähentävät kärsimystä. Seuraa tarina autosta, sekä sen aiheuttamasta kroonisesta vitutuksesta....

Vaihdoin puolitoista vuotta sitten vanhan luotto-Fiestani Miniin. Rakastuin Minin muotoihin, persoonallisuuteen sekä erilaisuuteen. Rakastuin sokeasti niin kuin viidenkympin villityksen kourissa oleva mies vain voi. Valitettavasti tuo rakastuminen johti melkoisiin ongelmiin, sillä autoja ei pidä koskaan - siis ei koskaan - ostaa tunteella, vaan järjellä. Nytkin jos olisin kuunnellut varoituksia, olisin säästänyt sievoisen summan rahaa sekä valmiiksi repeytyneen sieluni rippeitä.

Mini oli virheostos alusta saakka, mutta usko ei perkele antanut periksi. Ja vika ei siis ollut pelkästään merkissä, vaan yksilössä. Mini on edelleen yksi parhaita autoja ajaa ja siinä on sitä luonnetta ja ulkonäköä monien muiden edestä. Tavallaan nautin ajamisesta mielettömästi. Mutta mekaanisesti auto on kaaos! Sitä ei ole tarkoitustakaan saada kestämään ja moottori on suoraan saatanasta. Kärsiköön kyseisen moottorin suunnittelija kroonisista peräpukamista sekä nivussilsasta loppuikänsä!

No anyway, koetin taistella vitutusta ja elämäni suurinta autopettymystä vastaan vuoden. Oikeasti autosta olisi pitänyt luopua viikossa. Mutta periksi antaminen on vaikeampaa kuin moni uskoisi. Lopulta kuitenkin myös minulla meni niin sanotusti kuppi nurin ja Mini sai yt-neuvottelujen päätteeksi etsiä uuden kodin. Toivottavasti siellä sitä rakastetaan minua enemmän.

Olemme jo pitkään miettineet, että laskennallisesti meidän nykyisessä perhetilanteessa meidän pitäisi pärjätä ilman kahta autoa, joten nyt oli sopiva sauma testata asiaa (autojahan tunnetusti saa kaupasta, jos sellaista sattuu tarvitsemaan).

Minin aiheuttama krooninen vitutus vaihtui sähköpyörään. Ja mikä ilo onkaan ollut tällä viikolla helistää Helkamalla töihin. Sähköpyöräily on niin keski-ikäistä kuin olla ja voi - ja minä nautin siitä, täysillä! Ihmettelen, miksi annoin kiukuttelevan auton viedä itseni hulluuden rajamaille, kun olisin voinut siirtyä e-pyöräilyn maailmaan jo paljon aikaisemmin.

Olkoon Mini-episodi merkki siitä, että mies ei viisikymppisenäkään ole liian vanha oppimaan uutta, itsestään ja autoista!

Ihanaa kevättä ja valoisia aamuja kaikille (paitsi sille Minin moottorin suunnittelijalle)!

Keski-ikä on pop - vihdoinkin!

 

Olen kirjoittanut blogia sen alusta saakka puhtaasta rakkaudesta keski-ikään, keski-ikäisyyteen ja keski-ikäiseen elämäntapaan. Olen luultavasti syntynyt myöhäisnuorena ja saavuttanut jonkinlaisen esi-aikuisuuden turhankin ajoissa. Olin huono teini, melko paska varhaisnuori ja todella onneton varhaiskeski-ikäinen. Elämänhallinnan puute, heikko kotikasvatus sekä kyvyttömyys talsia niissä saappaissa, mitkä ikäkauteen sopivat, johtivat tiettyihin ylilyönteihin, epäonnistuneisiin valintoihin sekä joutavanpäiväiseen ajelehtimiseen elämän merillä. Tämä aina siihen saakka, kunnes saavutin seesteisen keski-ikäisyyden sataman - ja tunsin vihdoin tulleeni kotiin.

En ole koskaan peitellyt sitä, että olen alkanut elää vasta nelikymppisenä. Piti elää, kuolla ja haudata nuoruus ennen kuin pääsin mukaan elämän rattaille enemmän kuskinpaikalta kuin pelkkänä matkustajana. Tuli vihdoin rohkeutta tehdä valinnat omista lähtökohdista ja vailla minkäänlaista miellyttämisen halua. Luovuin nuoruutta kahlinneesta häpeästä sekä rajoittuneesta maailmankuvasta ja uskalsin lopultakin olla oma itseni. Tiedän, että toiset tekevät nämä samat oivallukset ja kasvukokemukset parikymppisenä ja loputkin kolmenkympin kriisiaallokossa. Sitten on meitä, jotka heräävät elämään todella aikuisena. 

Elän elämäni kultaisia vuosia. Jokainen vuosi on edellistään parempi, koska uskallan olla itseni suhteen aloitteellinen ja armollinen. Teen aktiivisia valintoja, enkä pelkästään ihmettele matkustajan paikalta, mihin hittoon tässä ollaan menossa. Matkustajanakin elämässä pärjää, mutta kuskina pääsee sinne, minne haluaa. Elämää ei eletä muita varten, vaan omia unelmia.

Osaan antaa itselleni anteeksi sen, etten osaa kaikkea ja teen virheitä. Ymmärrän inhimillistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä olla täydellinen. Tutuksi on valitettavasti tullut sekin, että kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hesarin fontti muuttuu vuosi vuodelta pienemmäksi ja lukeminen muuttuu mukavuustekijästä pieneksi haasteeksi. Elämän ei ole tarkoitus olla täyden kympin suoritus, vaan yksi pitkä oppimiskokemus. Iän kautta ankaruus itseä kohtaan lievenee ja osaan katsoa peilikuvaani ymmärtävästi ja anteeksiantavasti. Siihen on tultu pitkä matka nuoruudesta. 

Miksi keski-ikä on pop?

Viimeistään viidenkympin myötäaallokossa elämä saavuttaa kultaisen leikkauspisteen. Järki, terveys ja raha-asiat ovat sopivassa balanssissa. Olemme (toivottavasti) kasvaneet ja elämä on opettanut meille tarvittavat taidot olla ihminen. Ne, jotka ovat halunneet vanhemmiksi, ovat sen tehneet ja loput ovat varmasti kypsyneet toisenlaisiin valintoihinsa. Huolimatta siitä, ovatko ne itsevalittuja tai valitsemattomia. Vanhemmuus antaa meihin aikuisiin sopivaa kypsyyttä. Se kasvattaa meitä enemmän kuin me koskaan pystymme kasvattamaan lapsia. Vanhemmuus on ehdotonta rakkautta, jota ei saa mistään parisuhteesta. Vanhemmuus on rakkautta, jota ei sammuteta edes käräjäoikeuden päätöksellä. Se on ja pysyy. Ja koska sitä ei pääse pakoon, on sen säännöt pakko opetella kädestä pitäen. 

Viidessäkympissä on kremppaa. Sitä on eksponentiaalisesti kasvavana joka päivä neljänkympin jälkeen. Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä iltateen ääressä ja kuuntelin kroppaani. Hieman turhan paksun viikon jälkeen joka vitun solua, niveltä ja jännettä ja lihasta särki. Kantapäästä päälakeen saakka jokainen paikka on kipeä, mutta silti nauratti. Kipujen kanssa oppii elämään ja ainakin minä tiedän, että särky tulee työstä, josta olen ylpeä ja jonka kautta jaan hyvää eteenpäin. Väsymys on tekemisen väärti ja omien valintojen seurauksia. 

Kymmenen vuoden päästä en enää kirjoita näin. Luultavasti oman kehon alasajo alkaa näistä vuosista ja jatkuu yhä jyrkkenevänä alamäkenä eteenpäin. Vielä en ole vaiheessa, jossa oma terveys rajoittaa tekemistä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä rajatumpaa elämä tulee olemaan. Kymmenen vuoden päästä en pysty tekemään samoja asioita, joita teen tänä päivänä. Ja mikä pahinta - en pysty tekemään kaikkia niitä asioita, joita haluaisin. Ihmisen elämän valitettava fakta on, että koneeseen tulee iän myötä rajoitteita, vaikka kuinka manifestoisimme muuta. Siksi nautin siitä, että nyt pystyn ja jaksan. 

Raha-asiat ovat monilla tässä elämässä ainakin hallinnassa, jos nyt eivät täysin hoidettuja. Velkaa on siedettävä määrä ja sen kanssa pystyy elämään. Yllättäviä menoja tulee ja menee, niistäkin selvitään ilman mahdotonta jumppaa. Hupikulutus on aisoissa, kun oppii ymmärtämään, ettei enempää voi kuluttaa kuin tienaa. Nuorena se ei mennyt ihan noin. Silloin pystyi rahat pistämään kiertoon, vaikka huomisesta ei tietoa ollutkaan. Tyhjä tili ei ollut katastrofi, vaan normi. Elämässä keploteltiin eteenpäin aina jollain tavalla. 

Raha-asioiden suhteen olen ollut melko keski-ikäinen aina. Kun opiskeluaikana rahat loppuivat, menin töihin. Velkaa on aina ollut suhteessa lainanhoitokykyyn järkevästi ja hankinnatkin ovat olleet omalla mittapuulla maltillisia. Voisin varmaan ajaa kaksi kertaa kalliimmalla autolla, mutta en halua. Se velan määrä kävisi muutenkin huonoihin yöuniin turhan paljon. Suomalais-keski-ikäisesti asun omakotitalossa, johon on sijoitettu pääosa omasta varallisuudesta.

Vanhemmiten suhde rahaan muuttuu. Sitä on oltava jonkin verran taskunpohjalla, mutta sitä ei heitetä enää samalla tavalla huolettomasti takakäteen. Hankinnat ovat aina harkitumpia ja pohditumpia. Nytkin pohdin jopa yhden 40€ hintaisen kirjan ostamista kolmatta päivää. Kulutusvalinnat ovat myös tiedostetumpia ja perusteltuja. Huonosta kahvista ei makseta ylihintaa, eikä vaatteita osteta enää kertakäyttöä varten. Puvut ovat villaa ja kengät nahkaa.

Keski-ikäisissä piilee paras kuluttajaryhmä

Ihmettelen ja olen pitkään ihmetellyt, miten huonosti meitä keski-ikäisiä huomioidaan kuluttajamarkkinoinnissa. Hypermainonta suunnataan nuorille, jotka varmaan kuluttavat, mutta joiden varallisuus on rajatumpaa. Se johtaa valitettavan usein velkakulutukseen. Kun maailman mageimman puhelimen mainos osuu kohteeseen, on seurauksena taas yksi kulutusluotto, joka naulaa taloudellista arkkua kiinni. Nuoret ostavat enemmän ostamisen halusta kuin tarpeesta. 

Keski-ikäiset ovat toki haastava kohderyhmä markkinoille. Niille pitää asiat selittää järjen kautta ja perustella muullakin kuin klassisella kodinkonekauppiaan "mulla on näitä kotona kolme" . Uusi puhelin ei ole dopamiinihankinta, vaan tietoinen tarveharkintainen päätös, johon rahojen tulee olla takataskussa. Mutta tadaa - meillä sitä rahaa yleensä siellä takataskussa on! Markkinoinnin ja myynnin kannalta ongelma ehkä onkin se, että olemme ei-amerikkalaisin kuluttajaryhmä. Leikimme paljon omalla rahalla, emmekä tee velkaa, joka pyörittää pankkimaailmaa. Suuren talousguru Björn Wahlroosin totuuden mukaan suurin osa pankin asiakkaista ei tuo kuin kuraa lattialle. Ei heistä olla kiinnostuneita. 

Valitettavasti me myös vaadimme usein laatua, jos suostumme rahaa sijoittamaan. Emme osta juurikaan temu-roskaa tai käytä rahaa kertakäyttövaatteisiin. Jos ostamme housut, niitä käytetään vuosia, ei päiviä. Kengät eivät vaihdu muodin, vaan kunnon mukaan. Kulutus-syklimme on luultavasti markkinoille turhan hidas ja vähätempoinen. Sellainen ei mainostoimiston nuorta creaajaa paljon kinostele.

Mutta me kulutamme. Joka päivä käytämme rahaa johonkin ja tuolle rahalle luulisi ottajia olevan. Ei ole mikään ihme, että suurimmat taloudelliset veturit Suomessa ovat Stockmannin sijaan Tokmanni ja Puuilo. Kotimaiset halpamyymälät ovat sopivan keski-ikäinen ja keskiluokkainen genre, josta löytyy jokaiselle jotakin. Ja samaa on myös vihreän kortin mafia. Prismahulluus ja bonusten maaninen kerääminen sopivat täydellisesti pihiin ja tarveharkintaiseen keski-ikäiseen kuluttamiseen. Ja katsokaapa noiden kaikkien menestystä - sinne se keski-ikäisten kulutukseen haaskaama raha menee, tuulipukuihin j ja tarjouskahviin.

Me keski-ikäiset olemme Skoda, Prisma ja Luhta. Takana ovat Porsche, Stockmann ja Paul&Shark. Mutta emme sentään vielä ole Qashqai, ET-lehti ja Tena. Toki sinne päin menossa....

Valoa tunnelin päässä

Ilokseni olen huomannut, että keski-ikäisyyden trendikkyyden ovat huomanneet muutkin. Euroviisuihin ei äänestetä nuorimpia tähtösiä tai keskenkasvuisia orhia. Sinne ratsastavat liekinheitin kourassa Idolsissa melkein 20 vuotta sitten ollut Pete Parkkonen ja meidän lama-ajan lasten märkä päiväuni Linda Lampenius. Nuorempiakin oli tarjolla, mutta ikä ei riittänyt.

Elokuvia tehdään Kaija Koosta ja Dingosta, jotka ovat ehkä uransa korkeimmat huiput nähneet jo jokin aika sitten, mutta joiden musiikki soi - aivan - ikäisteni ihmisten autojen cd-soittimissa. Nuoruuden ja tuoreuden sijaan aletaan fanittaa kypsyyttä ja elämänkokemusta. 

Näiden lisäksi huomaan koko ajan enemmän artikkeleita, jotka on suunnattu enemmän ikäisilleni. Päivän puheenaiheita ovat vanhempien ikääntyminen, huoltovaje sekä eläkejärjestelmän romuttuminen. Puhutaan aiheista, jotka tulevat meille ajankohtaisiksi, vaikka emme niin haluaisi. Minun sukupolveni (termi, jota kustannustoimittaja kielsi käyttämästä kirjassa) tulee kohtaamaan ongelmia, jotka olivat edellisille tuntemattomia ja jotka seuraaville ovat jo ratkaistu. Joudumme keksimään ratkaisuja sekä omaan että vanhempiemme elämää koskeviin haasteisiin. Näihin ongelmiin ei valmiita ratkaisuja ole olemassa, koska koko ongelmia ei ennen tunnettu. 

Paras aika elämässä

En haluaisi olla nuori, mutta enpä juuri haikaile vanhuudenkaan perään. Olen itselleni sopivassa vaiheessa elämää, josta osaan oletettavasti jopa nauttia asian vaatimalla vakavuudella. Oma elämänhallintani on paljon omissa käsissä. Pystyn valitsemaan melko vapaasti, kuinka paljon teen töitä (liikaa) ja kuinka aikani kulutan (vaimoni antamissa rajoissa). Voin harrastaa asioita, joista nautin (sikäli kun rahat riittää) ja antaa huomiota ja rakkautta kaikkein tärkeimmille (jos he sitä huolivat). 

Tällaisen suomalaisen keski-ikäisen ja hyvin keskiluokkaisen miehen asiat ovat tällä hetkellä melko lailla optimaalisessa asennossa.

Jaahas - taidankin tästä lähteä siis Prismaan lauantaiostoksille :)

Tervetuloa kevät 2026 - on sinua odotettukin!!

 

Työkalut saavat levätä hetken 

Tänään on talven viimeinen päivä ja rustaan 301. tekstiäni tähän blogiin. Illalla on luvassa UMK-finaali ja takana on parin päivän pikainen hiihtoloma vailla minkäänlaista suksimista. Alkuperäinen ajatus oli käyttää ainakin toinen lomapäivä kirjan ensimmäisen editointiversion viimeistelyyn, mutta sain tekstin valmiiksi jo torstai-iltana, joten loma jäi täyteen vapaan viettoon. Teki vaihteeksi ihan hyvää. Oli mukava olla-öllöttää tekemättä mitään aivoja nyrjäyttävää.

Kun kirjoittaa esikoistaan, on koko prosessi outo ja ennenkokematon. Jokainen käänne on uusi ja niihin suhtautuu uteliaasti. Vieläkin on vaikeaa uskoa, että kirja ilmestyy neljän kuukauden päästä. Olen melko lähellä oman unelmani kirjaimellista toteutumista.

 Tähän mennessä olen jo oppinut, että kirja oikeasti kirjoitetaan kahteen tai jopa kolmeen kertaan ennen kuin se painetaan kansiin ja toimitetaan lukijoille. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta lähti ensimmäisessä vaiheessa 38 sivua tekstiä, jonka osin kirjoitin uudelleen ja osin se jäi varastoon muistoksi. Käytännössä siis 15% kokonaisuudesta tehtiin uusiksi. Ja editointityö on alkuperäiseen luovaan kirjoittamiseen verrattuna huomattavan raskasta. 

Korjauksia tehdessä joutuu olemaan tarkempana siitä, mitä poistetaan ja miksi. Ja jos jotain poistetaan, on mietittävä, korvataanko teksti jollain muulla vai jätetään kohta kokonaan pois. Ja jos jätetään kokonaan pois, särkyykö juoni jotenkin (vaikka sadan sivun päästä poistokohdasta). Ja näiden lisäksi pitää tietenkin pystyä laskemaan, että tarina pysyy ehjän lisäksi myös juoksevana ja riittävän suurena. Uuden ja vanhan tekstin liitoskohdat on huolellisesti valutettava sopimaan toisiinsa. 

Korjaaminen ei ole minun mielipuuhaani. Siitä puuttuu luovan kirjoittamisen mania ja oivaltavuus. Työ on tarkkaa, hidasta ja siinä joutuu olemaan todella skarppina. Sitä ei käsikirjoituksen luominen ole. Luovassa vaiheessa ainakin minä tuotan tekstiä tuottamisen ilosta. Kirjoitan paljon ja enemmän siinä on määrää kuin laatua. Sitten toisella ja kolmannella lukukerralla karsin tekstistä rönsyjä ja siistin kieltä, joka ensimmäisessä vaiheessa jää aika skrodeksi. 

Olen muuten lukenut oman käsikirjoitukseni nyt yhdeksän kertaa. Edelleen joissain kohdissa tekstiä liikutun, nauran ja elän tarinan mukana. Kai se merkki jostain on? Nyt korjatessa huomasin yhdessä kohtaa uppoavani teksiin niin, että unohdin tehdä siihen kokonaan korjaukset. 

Kustannustoimittaja tekee kirjoittajasta paremman

Viime päivinä olen joutunut lukemaan somesta paljon siitä, kuinka kateus vaivaa kirjailijoita tai kuinka huonosti kustannustoimittajat tai ylipäätään kustantajien henkilökunta voivat. Ala on valtavan kilpailtu ja kärsii todella paljon siitä, että raha ei liiku. Tosin ainakin WSOY ilmoitti tehneensä ennätystuloksen, joten joihinkin taskuihin rahaa kirjallisuudesta valuu edelleen. 

Kirjoittajien kateudesta olen suoraan eri mieltä. Ajatus sai alkunsa siitä, kun "Hengaillaan" -ohjelmassa arvosteltiin Satu Rämön kirjoja ja kommentit tulkittiin kateudeksi, jota menestys aiheuttaa. Minä olen omasta puolestani kokenut jotain ihan muuta. Kirjoittajat yleensä auttavat toisiaan ja tukevat silloin, kun valkoisen paperin kammo iskee. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa eletään vahvasti tunteella mukana. Mutta kateus siihen ei oikein sovi. Jokainen kuitenkin tekee omanlaistaan kirjallisuutta ja pysyy melko rajatusti omassa ruudussaan. Ja tässä haluan muistuttaa sekä itseäni että lukijoita, että minä en ole kirjailija - hädin tuskin edes kirjoittajan orastava alku.

Totta kai menestys aiheuttaa kateutta - mutta tuskin sen enempää kirjoittajissa kuin muissakaan luovien alojen ammattilaisissa. Täytyy aina muistaa, että kateus on Suomen suurin vientituote. Jos siitä voisi jotain laskuttaa, ei nyt surtaisi alasajettavaa metsäteollisuutta. 

Lienee totuus, että nyt julkaistaan ennätysmääriä sekä kauno- että tietokirjallisuuden teoksia. Kustannustaloja on enemmän kuin koskaan ja ihmiset myös kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Kustannuskynnys madaltuu, kun pienten painosten tekeminen on digipainamisen myötä mahdollistunut ja suuri tarjonta myös nostaa laatua ylöspäin. Laatuvaade on erittäin korkea, että saat käsikirjoituksesi millään tapaa painetuksi saakka. 

Ymmärrän siis paineen ja varmaan senkin, että ala on armoton. Unelma-alat ovat monesti sellaisia, että niillä tehdään töitä, vaikka ei jakseta. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että minulla ja kustannustoimittajallani asiat luistavat. Sain hyvän palautteen käsikirjoituksesta ja palautteen ansiosta tarina muuttuu kirjoittajaansa paremmaksi. Korjaukset olivat fiksuja, niitä oli sopivan paljon. Ajatus on tehdä tarinasta yhdessä parempi niin, että alkuperäinen juoni säilyy ja elää voimakkaampana. Tuntuu, että meidän kemiamme kustin kanssa osuvat yhteen niin, että se koituu tekstin voitoksi.

Korjauksia tehdessä luin uutta tekstiä ja oli helpotus sekä ilo huomata, että toinen silmäpari oli bongannut tekstin heikkoudet (kuten pyysinkin) ja tehnyt niihin ehdotuksia (joita en itse olisi keksinyt). Luojan kiitos en loputtomassa itsevarmuudessani alkanut väkisin vääntämään mitään omakustanne-hässäkkää, vaan annoin tämän ammattilaisten käsiin. Ainakin minun kohdalla tekstin jalostaminen ammattilaisen avulla tekee siitä paremman, luettavamman ja kiinnostavamman. Uskon kokonaisuuteen jopa enemmän kuin aluksi.

Työ tekstin eteen jatkuu

Nyt kun teksti on taas palautettu työstöön, jatkuu työ kustannustoimittajan kirjoituspöydällä. Minä taas odottelen tuskaisena pari viikkoa, mikä juonenkäänne on vuorossa seuraavaksi. Viimeksi, kun kirjoittamisessa tuli taukoa, aloin työstää yhtä toista käsikirjoitusta, joka oli jäänyt kesken kolme vuotta sitten. Muutaman vuoden ero tekstistä oli tehnyt hyvää ja nyt tarinaa oli mukava jatkaa tuorein silmin. Siis tästä käsikirjoituksesta ei ole tulossa kirjaa (tietenkään!), mutta kirjoittelen sitä eteenpäin ajan salliessa.

Esikoisen painovalmiiksi saattamiseen on nyt kaksi kuukautta aikaa, joten kiire tässä jossain vaiheessa tulee - varmaan paniikinpoikanenkin, ei vielä, mutta joskus. En silti epäile, etteikö homma valmistuisi annetussa aikataulussa. Venytellään muita aikatauluja kirjoittamiseen sopivammaksi sitä mukaa, kun ajalle tarvetta tulee. On minun onni, että työni on sellaista, että siinä on olemassa joustoa joka suunataan - yleensä niin, että kirjoittamista harjoitellaan aamuyön tunteina ja päivät painetaan duunia, että on rahaa kirjoittaa. 

Kirjoittaminen on uniongelmaiselle hyvä harrastus. Viime viikkoina olen taas heräillyt sopivasti kahden aikaan ja kyllästynyt sängyssä pyörimiseen aika lailla kolmelta. Heille, jotka eivät aihealuetta tunne, niin kolmelta aamuyöllä maailmassa ei tapahdu yhtään mitään, joten jokainen valvottu vartti on vähintään tunnin mittainen. On hyvä, kun voin hipsiä muita häiritsemättä työhuoneeseen kirjoittamaan. Näppäinten huolellinen hakkaaminen pimeinä tunteina saa unenkin palaamaan, kun sielussa roihuava luovuus on saatu taltutettua. 

Kevät on viiden tunnin päässä

Huomenna alkaa maaliskuu - ja minulle se tarkoittaa, että kevät alkaa heti puolenyön jälkeen. Valo lisääntyy huimaa vauhtia ja etenkin aamuista huomaa, kuinka pimeä saa taas häipyä helvettiin minuutti kerrallaan. Auringonvalon lisääntymisen huomaa omasta olostakin. Sielun alavire alkaa helpottaa ja tilalle tulee ihana luova mania. Olen parhaimmillani juuri tässä kevään alussa. Jokainen solu tuntuu huutavan valoa ja valo taas muuntuu kehon energiaksi, joka auttaa jaksamaan. Pää on suunnitelmia täynnä ja kaikki tuntuu mahdolliselta. On juuri oikea aika esimerkiksi kirjoittaa (kun ei piirtää tai soittaa osaa). Yleensä koetan saada kaiken luovan tekstin tekemisen juuri valon aikana. Syksy sopii paremmin sitten korjaamiseen ja hiomiseen. 

Minun kevään alkuun riittää kalenteri. Tiedän, että suurin osa ihmisistä mittaa kevättä lämpötilalla, lumien sulamisella tai vaikka muuttolintujen avulla. Minä en havaintoihin tarvitse muuta kuin sen, että seinäkalenterissa lukee ylärivillä maaliskuu. Tulkoon muuttolinnut tänne sitten, kun ehtivät. Tänä vuonna vaikuttaisi vielä siltä, että lumi tuskin pysyy riesanamme kovin kauaa. Kisapuiston latuja ei oikein ole saatu edes priimakuntoon, kun sieltä alkaa lumi valua takaisin vetenä Saimaaseen. Jos juoksisin, niin kaudesta voisi tulla pitkä....siis se iso jos.

Joka vuosi keväällä elämä alkaa uudestaan. Lokakuusta alkava orastava pimeys, masennus ja voimattomuus lamaannuttavat minut totaalisesti. Käytännössä loppusyksy ja talvi ovat melkoista eloonjäämistaistelua. Mutta kaikki muuttuu auringon myötä. Brum, brum kone käynnistyy hyrisemään paremmalla soundilla. Tätä maaliskuun ekan päivän fiilistä kun saisi purkkiin ja tallennettua hillokellariin varastoon. 

Liekinheitin vai takatukka - vai miljoonan dollarin hymy?

Nyt odottelemaan illan UMK-finaalia. Sen luoma karnevaali-ilo sopii talven lopetukseen oikealla tavalla ja onhan kisan taso noussut niistä pohjamutavuosista Erika Vikmanin fallistisen raketin lailla. Tänä vuonna tarjottimella on vähän kaikkea ja se yksi selkeä voittaja. On ihme ja kumma, jos maailmassa olisi niin erikoinen asia, ettei Euroviisuissa soisi Liekinheitin Suomen ehdokkaana. Se koko biisi on tehty niin viisubiisiksi kuin voi. Kaksi suomimusiikin erilaista superstaraa. Kotiäitien tuplasokerillinen kielletty karkki Pete Parkkonen sekä meidän lama-ajan poikien märkä päiväuni Linda Lampenius yhdessä paketissa. Sävel on Euroviisun kestävää asbestia ja jopa sanoitus on tehty suomenkielellä, mutta niin, että se kuulostaa hyvältä suomea osaamattomien korvissa. Sanoista on vedetty pois kaikki kovat R-,K-,T- kombot ja laulu kuulostaa...no lauletulta. Kokonaisuus on raju, tarttuva ja ennen kaikkea sitä, mitä pitää - mahtipontinen. 

Suurin haastaja Liekinheittimen liekeille on kurkkulaulaja Antti Paalasen takatukka. Teos on hauska, erilainen ja saa varmasti kannatusta. Valinta ei olisi viisuihin huono, mutta Takatukan paukut eivät riitä taistelemaan finaalipaikasta muita maita vastaan. Lopuista ehdokkaista on vaikea nähdä viisuvastusta kärkikaksikko uhkaamaan. Tarttuvia ralleja noissa todellakin on - ja Ram pam pam -kategorian suosikki ainakin minulle on Million dollar smile. Varma radiohitti kuluvalle vuodelle. 

Mutta kisa ei ole ohi ennen kuin viimeinenkin esitys on laulettu. Ennen finaalia jokaisella kandidaatilla on sama mahdollisuus voittoon. Onnea kilpailijoille tasapuolisesti (ja vähän ekstrasti Petelle ja Lindalle).

Tämä oli tällaista tajunnanvirtaa - seuraavaan tekstiin sitten taas jotain vakavampaa :)

Kiusaavatko demaritkin?

Tekoälyn näkemys kohusta

Kuluneen viikon ylivoimaisesti suurin – ja samalla kiusallisin – kohu lähti poikkeuksellisesti enemmän vasemmalta kuin normaalisti. Vaalivoittoon tyynesti lipuvien demareiden rivit rakoilivat pahasti, kun oma koira pääsi puremaan persauksiin. Kansanedustaja, terapeutti, Ville Meriläinen paljasti Ylen Vallan algoritmi -dokumentissa kauhisteli kuulleensa eduskunnassa tapahtuvasta kansanedustajien avustajien häirinnästä ja yleisestä epäasiallisesta käytöksestä. Ja kun huhumyllyyn saadaan riittävästi vettä, alkaa soppa saota hetkessä. 

Nopeasti ykköskiusaajan mandaatin peri Tytti Tuppurainen, jonka käytöstä arvioitiin epäasialliseksi. Tuppuraisen väitettiin huutaneen, nöyryyttäneen ja jopa itkettäneen avustajia. Jo ennen Tuppuraista kansankäräjille median eteen marssitettiin demareiden pahat pojat ex-painija Marko Asell, Jani Kokko sekä Kim Berg. Yksi oli vongannut seksiä ja toinen oli puhunut sopimattomia, kolmannen ollessa täysin tietämätön mistään. Poikain toilailut oli nopeasti käsitelty, kun media haistoi verta aina ryhmän puheenjohtajan tuolilta.

Tapauksessa on monia mielenkiintoisia virtauksia, joita kannattaa pohtia.  Eduskunta tuskin on työpaikkana sen erikoisempi kuin muutkaan työmaat ja itse 90-luvulla työelämään tulleena olen tottunut siihen, että pomot huutaa, haukkuu, väheksyy ja sorsii – yleensä hyvästä syystä. Tässä valossa se, että eduskuntaryhmän puheenjohtajan komennot tulevat keskivertoa terävämmällä äänensävyllä tai kovemmalla volyymilla ei vielä ylitä rikosoikeudellista kynnystä – eikä sen pitäisi ylittää edes julkaisukynnystä missään valtakunnan lehdessä.

Häirintä itsessään on kaikilla työpaikoilla väärin ja systemaattinen kiusaaminen tai huono käytös ovat aina tuomittavia asioita, joihin tulee puuttua. Tällaisen kulttuurin kitkeminen suomalaisesta työelämästä soisi olevan aina ykkösprioriteetti työnantajasta tai työpaikasta riippumatta. Työelämässä minimitavoite on, että jokaiselle arvoon, palkkakuittiin tai asemaan katsomatta, olisi pystyttävä tarjoamaan työrauha.

Eduskunnan ongelmana hierarkkisuus sekä sekä vallan potentiaali

Luulen, että eduskunnassa avustajien ahdistelulla ja kyykyttämisellä on pitkät perinteet, jotka yltävät niin kauas kuin avustajia talossa on ollut olemassa. Talo itsessään pitää sisällään niin paljon valtaa ja vallankäyttäjiä, että joskus edustajan oman vallan rajat saattavat menestyksen huumassa hämärtyä. Täytyy myös muistaa, että kansanedustajaksi tullaan eri teitä. Kaikki eivät ole herroja syntyessään, eikä käytöstapoja ole jokaiselle meistä muutenkaan jaettu isolla lusikalla. Monesti varsinkin ahdistelutapauksissa paistaa päälle päin se, että kansan edustajaksi (tarkoituksella erikseen kirjoitettu) valitulla on noussut päähän muutakin kuin silinterihattu ja edustajan tittelin kuvitellaan oikeuttavan muuhunkin kuin nimeen lehdessä ja kohtuulliseen palkkakuittiin.

Ja vaikka asiaa ei selittävänä tekijänä saa käyttää, niin eduskunnan työ on oletettavasti erittäin hektistä ja stressaavaa (muille paitsi Teemu Keskisarjalle). Joskus kiireessä ja paineessa, loiskuvat laineet yli, ääni kohoaa ja tulee ehkä sanottua harkitsemattomia. Näin tapahtuu muuallakin kuin eduskunnassa. Kiukun purku omiin avustajiin voi olla inhimillistä, mutta väärin se on silti.

Avustajien kannalta eduskunta on työpaikkana todella hankala. Jos haluat menestyä poliittisessa elämässä, on avustajan tie yksi parhaiten tuloksia takaavasta. Toimimalla oikean henkilön poliittisena avustajana saat omalle urallesi buustin, jota ei rahalla voi ostaa. Mutta entä jos halutun avustajan paikan kääntöpuolena on, että joudut kärsimään ahdistelua, syrjimistä ja suoranaista kiusaamista? Uskallatko kertoa kenellekään, kun toisessa vaakakupissa painaa orastavan uran loppuminen? Ja tämä varmaan on myös kansanedustajien ja ministerien tiedossa. Heillä on käytännössä melko absoluuttinen valta omien avustajiensa suhteen. Ei ole mikään ihme, ettei tällaisia tapauksia ole noussut julkisuuteen aiemmin. 

Demareille tapaus voi koitua vedenjakajaksi

Tuppuraista kohtaan esitetyt syytökset jakoivat demarileiriä heti hieman hajalle. Osa muista kansanedustajista asettui Tuppuraisen taakse ja osa taas vetäytyi hiljaa takariviin. Meriläistä lukuun ottamatta kukaan ei sentään lähtenyt kivittämään Tuppuraista omasta leiristä käsin. 

Olen totta kai tapauksessa puhtaasti otsikoiden ja artikkelien varassa. Mutta niiden perusteella nyt keskustellaan pääasiassa 90-lukulaisesta työelämästä, jota nuorempi sukupolvi ei siedä. Heille kun ei saa korottaa ääntä, komentaa tai muutenkaan antaa turhan jyrkkiä ohjeita, ettei sieluun tule pysyviä viiltoja ja pääse itku. En todellakaan väheksy avustajien kokemuksia, vaan totean, että ehkä kyseessä voi olla myös kahden sukupolven välinen kuilu ennemmin kuin varsinaisesti systemaattinen häirintä tai huono käytös. 

Terapeutti-Ville Meriläisestä itsestään on tulossa demareille kallista painolastia, josta ei hevillä pääse eroon. Ryhmäkurin kiinniteippaamassa eduskunnassa Meriläinen on ottanut tavakseen sooloilla ja pyrkiä pikemmin vetämään omaa roolia ilman suurempaa puoluekuuliaisuutta. Toisaalta se on arvostettavaa kykyä ajatella asioita myös itse, mutta voittavaa politiikkaa se ei ole. Eikä demarit oikein voi Meriläistä poiskaan potkia – hän on tunnettu kasvo, loistava ääniharava ja näkyvä persoona. Meriläinen on yksi niitä tyyppejä, joita vastaan vastustajan on vaikea pelata. Hänen äänilleen olisi käyttöä myös seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Ongelma nimeltä Lindtman

Demarit lähtivät korjaamaan syntynyttä ongelmaa karvaamalla ylhäältä (Anteeksi lukijani PS, että käytän tässä jääkiekkotermejä, joista en mitään ymmärrä). He vetivät tiedotustilaisuuden huumemaailmasta tutulla seinäkiisto-taktiikalla ja kiistivät kaikki Tuppuraista kohtaan asetetut syytökset. Puheenjohtaja Lindtman antoi Tuppuraiselle täyden tukensa. Eikä tilaisuudessa tullut mitään pahoittelua tai edes lievää nöyrtymistä syytösten edessä. Selkeä taktinen veto ja varmaan jossain määrin riski. Valitussa linjassa on kuitenkin vaarapuolensa. Nyt demarijohto saa pitää sormet ristissä pidemmän aikaa, ettei heidän kiistolleen löydy vastapuolen todisteita, jotka saisivat Lindtmanin ja Tuppuraisen näyttämään aivan Jäätteenmäeltä. 

Demareille kohu sattui hieman kiusalliseen aikaan (onko tällaisella oikeaa aikaa olemassakaan?). Ensi vuoden eduskuntavaaleja varten aletaan luoda kampanjan alkupisteitä ja demareilla on erittäin vahva johto kaikissa gallupeissa. Se onkin ainoa vahva johto koko demarikartalla. 

Jos demarit voittavat vaalit, se ei johdu Lindtmanista, vaan tapahtuu hänestä huolimatta. Perittyään Marinin saappaat, ei meno ole ollut yhtä lennokasta kuin hallitusvastuun ja koronakriisin aikana. Valitettavasti Lindtmanista ei saa Suomen suurimman puoleen uskottavaa johtajaa tekemälläkään. Hänestä puuttuu karisma, taistelutahto ja visionäärisyys. Nämä näkyvät pahimmillaan siinä, että demareiden omat rivit alkavat hajota Tuppurais-kohun tavoin. Myöskään aktiivinen ja tuloksiin pyrkivä oppositio-politiikka odottaa tekijäänsä. Tällä hetkellä demareiden menestys perustuu lähes puhtaasti oikeiston heikkouteen, talouden alamäkeen sekä siihen, että ennen tätä kohuotsikoissa ovat pyörineet persujen tonttujoukko.

Ei olisi mitenkään vaikeaa uskoa, että Meriläisen lisäksi sisäistä diasporaa harjoittaisi demarileirissä joku muukin. Onko sisällä nyt kapinoimassa joku klikki, joka haluaisi kammeta "lindtmanilaiset" pois johtopaikoilta? Kummallisen suoraan ja nopeasti Tuppurainen löydettiin käytöskohun maalitauluksi, eikä edes oman puoleen tuki ole ollut yksilinjaista. Pikemminkin meno on kuin yläkoulun pihalla, missä kaksi tappelee ja loput katselevat kengänkärkiinsä.

Mihin tämä kohu voi johtaa?

Suoraan sanottuna ei mihinkään. Tapauksessa ei ole edes sen vertaa lihaa luiden ympärillä, että edes kannatuksen pohjamudissa ryömivä oikeisto saisi tästä mitään iloa. Suurin ongelma tästä voi tulla väliaikaisesti demareiden kannatukselle. Epävarma, hajanainen ja toisiaan syyttelevä wolfpack näyttää huonolta sijoitukselta äänestäjän kannalta. Mutta vaaleihin on sen verran pitkä aika, etteivät kohun laineet yllä sinne saakka. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ehtii tunari-oikeisto munata itsensä vielä moneen kertaan ennen vaaleja. 

Puheenjohtaja Lindtmanille tämä on kasvun paikka. Nyt pitää omat rivit saada suoriksi ja ongelman ratkaisun kanssa pitää tulla ulos nopeasti – ja uskottavasti. Jos mediaan leviää video, jossa käytöskohua tullaan selittelemään lehdistön eteen ja ensimmäisenä työnnetään mikrofonien edessä seisonut avustaja töykeästi pois tieltä, ei homma tunnu olevan ihan hanskassa. Lindtman ei tunnu ymmärtävän julkisuuden perusperiaatetta. Julkisuutta on tasan kahdenlaista – sitä on hyvää ja sitä on huonoa. Hyvää pitää kerätä ja pysyä päivänpaisteessa. Jos taas alkaa poimimaan enemmän huonoa julkisuutta, on pimennosta todella vaikeaa ponnistaa pois.

Ja tuskin tämä koituu edes Tuppuraisen kohtaloksi. Haastajia oman leirin sisältä varmaan löytyy, mutta lähteekö kukaan tosissaan kilvoittelemaan ryhmän puheenjohtajan paikkaa ja siten tunnustamaan, että osaa ne demaritkin kiusata – no Kiuru ehkä.

Näin kansalaisen näkökulmasta kohu on jopa terapeuttinen. On raikasta, että poliittista värähtelyä tulee välillä vasemmalta. Ja jos tässä on maamme suurin ongelma, ei meidän asiat ole ollenkaan vielä Yhdysvaltojen tasolla. Siellä kuitenkin tapetaan oman maan kansalaisia kaduille.