Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste romaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste romaani. Näytä kaikki tekstit

lauantai 23. toukokuuta 2026

Millainen kirja on "Niin kuin me sen muistamme" - ennakkomainos

 


Larpataanpa lauantai-aamun kunniaksi hieman kirjailijaa….

Kirja on lähtenyt viimeiselle matkalleen ja on tällä hetkellä tulossa Tallinnasta kohti Suomea. Oletettu laskeutumisaika Lappeenrantaan on ensi viikon lopussa ja ennakkotilatut (sekä muut ennakkoon varatut) kappaleet lähtevät lukijoille seuraavan viikon alussa, kun saan postitukset tehtyä. Ennakkotilauksia on tullut suhteellisen mukavasti, kun otetaan huomioon, ettei kirjaa ole juuri missään mainostettu. Ennakkotilauksia ehtii tekemään vielä hyvin - ohjeet tekstin lopussa.

Nyt viimeistään on siis aika kertoa, mitä tässä on tullut kirjoitettua viimeisen vuoden ajan 😊

 

Mistä kertoo ”Niin kuin me sen muistamme”?

Kokonaisuutena kirja on rakkaustarinoiden nippu. Siihen on kasattu ihmissuhteita eri vaiheissaan. Päähenkilöiden Pekan ja Annen tarina on tavallaan rakkaustarinan viimeinen luku, kun taas muut suhteet joko alkavat tai loppuvat kukin omista syistään.

Kirjassa rakkaus on vaikeaa. On vaikeaa luopua liitosta, jossa kaikki on paperilla hyvin. Päähenkilöt tuntevat sukupolvensa tapaan huonoa omaatuntoa siitä, kun elämästä ei tullut sellaista, mitä piti, mutta vikaakaan ei ole. Kirjan pääpari pohtii elämäänsä suhteessa omiin vanhempiinsa, omiin lapsiinsa sekä ennen kaikkea suhteessa itseensä. Mitä minä vielä elämältä haluan?

Yhtä vaikeaa on löytää uutta rakkautta tai ottaa sitä vastaan. Saako toiseen ihmiseen rakastua ja mihin se johtaa? Henkilöiden väliset suhteet ovat osin kummallisia, luvattomia ja osin myös suloisen naiiveja. Parisuhteiden kirjosta esitellään lähes kaikki mahdolliset.

Jos olette kirjoituksiani lukeneet ennenkin, tiedätte, että minulle rakkainta ovat aina keski-ikä ja keski-ikäisyys. Tämä kirja on pullollaan keski-iän kriisiä sen eri muodoissaan. Työelämä imee meistä viimeisetkin mehut, eikä kotiin jää kuin hoivattava raato. Annamme sukupolvemme mantran mukaisesti kaiken työlle ja sen edestä saavat väistyä, perhe, parisuhde ja kaikki muu vähemmän tärkeä. Työ on tärkein, jota kaikki muu elämä kumartaa. Mitä tapahtuu, kun työn ei annetakaan olla enää ykkönen. Kuinka voimme keventää elämää tai vaihtaa se sellaiseen, mikä olisi helpompaa.



Minulle kirjan kohtaukset koskien työelämää ovat ominta minääni. Vaikka muuten tarina ei kerro minusta tai elämästäni, ovat työelämää sivuavat ajatukset omiani. Kuten tiedätte, olen neljäkymppisenä vaihtanut elämäni suuntaa ja hypännyt kokonaan uusille urille. Syinä väsyminen, kyllästyminen ja tavallaan halu tehdä jotain omaa. Kirjan henkilöistä on nähtävissä samaa. Henkilöistä löytyy työhönsä väsynyt, työhönsä kyllästynyt, onnellinen yrittäjä sekä tyyppi, joka on uransa alussa ja katsoo uran tikapuita ylöspäin. Jollain tapaa heistä jokainen on minä eri vaiheissa työelämääni.

Sukupolviromaani lama-ajan lapsille

Alusta saakka minulle oli selvää, että kirjoitan kirjan ikäisilleni. Tämä kirja on puhtaasti kohdennettu sukupolvelle, joka eli lapsuuttaan 1990-luvun lama-ajan vuosina. Nuo vuodet jättivät meihin uniikin jäljen, jota käsittelemme tänäkin päivänä. Meistä tuli tietyllä tavalla uniikkeja, aivan kuin sodan kokeneista tai sodan jälkeisesti sukupolvestakin.

Kärsimme tietyistä maneereista, jotka voidaan johtaa lamaan ja sen ajan taloudelliseen niukkuuteen. Olemme kroonisen huolestuneita toimeentulosta ja teemme töitä vaikka pakolla, että saamme toimeentulon kasaan. Meidän sosiaaliselle statukselle on tärkeintä, että voimme sanoa tekevämme töitä ja kuuluvamme johonkin työyhteisöön.

Toinen sukupolvellemme olennainen asia on vasta syntymässä. Kirjan toiseksi merkittävin pääteema koskettaa sitä, mitä tapahtuu, kun hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtävät jäävät meidän hoidettavaksi. Kirjan päähenkilön Pekan äiti on vahvasti dementoitunut ja hoivaa ei olekaan saatavissa yhteiskunnalta. Hoito jää läheisten vastuulle ja särkee sen kaavan, jolla olisimme elämämme halunneet elää. Ajatuksemme meni niin, että kun saamme lapset aikuisiksi, alkaa aikuisten elämän uusi vaihe, jossa hoivattavia ei ole. Miltä tuntuu, kun hoivakierto alkaa kiertää toisinpäin ja omista vanhemmista tulee hoivattavia?



Tämä teema osui sattumalta todella ajankohtaiseksi. Kuluneen vuoden aikana on keskusteltu enemmän kuin koskaan ennen tätä siitä, miten suomalainen hyvinvointiyhteiskunta murtuu ja sen tehtäviä on alettava jakaa uudelleen. Keskustelussa on ollut juuri kirjan tapainen malli, jossa vanhemmat eivät saakaan hoitoa yhteiskunnalta. Kuka heistä ottaa kopin, kun aikuisten lasten elämästä on jo valmiiksi tehty sellainen, ettei siihen mahdu muistisairas vanhempi?

Ei suuria ahaa-elämyksiä, vaan hyvä viihderomaani

Tätä kirjaa kirjoitettaessa eivät mielessä kiiltäneet apurahat, palkinnot tai edes raha. Tätä on tehty rahalla, eikä rahasta. Kirja ei tarjoa varmaankaan suuria ahaa-elämyksiä tai perustaa järisyttäviä oivalluksia. Kirja on hyvä viihderomaani, joka tarjoaa samaistumispintaa itseni ikäisille lukijoille. Tavoitteeni kirjoittaessa on antaa virtuaalista olkapäätä kaikille oman elämänsä päämäärättömyyteen ja väsyttävyyteen hukkuville. Mielessäni kuvittelen lukijan, joka kirjan kanssa nyökyttelee ymmärtäväisesti päätään ja toteaa ”juuri noin!”. Kirja on minulle sellainen, minkä itse haluaisin löytää kirjaston hyllystä - ja rakastua siihen kerralla.

Olen itse heikkona tarinoihin, joissa on selkeä loppu. Haluan, että tavalla tai toisella kirjan päähenkilöt pääsevät maaliin ja tarinaan ei jää sitomattomia lankoja ilmaan. Tarinan kaikki henkilöt kietoutuvat toisiinsa eri tavoin – ja osin jopa hieman kieroutuneesti. Kirja tarjoaa tunneskaalan kaikkia osasia. On iloa, surua, pettymystä ja toivoa. Kirja on toisaalta hyvin arkinen kuvaus viiden keski-ikäisen ihmisen elämästä, mutta toisaalta taas tarinan viihdyttävyys vie lukijan kyllä mukaansa tavallisuudesta huolimatta.



Kirjasta ei koskaan pitänyt tulla kirjaa – korkeintaan hyvä tarina. Mutta lopulta tarina ja sen henkilöt veivät kirjoittajaa enemmän kuin toisin päin. Kirjoittaessa henkilöihin rakastuu ja heihin kiintyy. Jossain kohtaa henkilöiden elämät vievät suuntaan, jota edes kirjoittaja ei tiennyt. Tarina kehittyy kirjoituksen mukana (ja myös ensimmäisen version jälkeen, kun kustannustoimittaja ottaa asiaan kantaa).

 Valmistumisen jälkeen tulee haikeus, kun tietty ”ihmissuhde” päättyy ja on pakko palata omaan arkeen. Sen jälkeen tulee suunnaton häpeä, kun tajuaa, että tuota kirjaahan lukevat muutkin kuin minä. Kirjoittaessa on täysin auki ja pidättelemätön. Etenkin tunteet, joita kirjaan kirjaa, menevät ihon alle ja jäävät vellomaan. Kun päähenkilö suree, jää suru kaikumaan myös itseen. Tätä kirjoittaessa on naurettu, itketty, hävetty ja haluttu. Ja juuri tuosta reflektiosta johtuen rakastan kirjoittamista.

Lyhyestä tarinasta kirja kaunis

Tarina lähti liikkeelle itselleni asetetusta kirjoitusharjoituksesta. Halusin saada omaa ´tulostinpäätäni´ hieman auki, kun mikään blogijuttu tai tarinointi ei tuntunut lähtevän liikkeelle. Asetin tavoitteeksi kirjoittaa kaksi sivua päivässä, vailla mitään päämäärää tai vaadetta. Merkitystä oli tuolla sivumäärällä, ei sisällöllä.

Sitten huomasin, miten syntyi tarinan pääpari. Heidän ympärilleen kehittyivät sivuhahmot. Keksin luoda henkilöiden välille tarinan ja sitoa henkilöt yhteen eri tavoin. Kirjoittaessa kuulen tarinan kulkevan päässäni ja koetan jäljentää sen paperille sellaisena kuin se suostuu ulos tulemaan. Koko juoni oli päässä lopulta valmiina ja loppu oli oikeastaan aika helppoa.

Olin päässyt jonnekin 20 000 sanan kieppeille, kun lupasin lapselleni, että jos pääsen puoleenväliin (40 000 sanaa), teen tästä kirjan. Siihen saakka homma pysyi harjoitteluasteella ja pelkkänä hauskana treeninä pakertaa kasaan. Tai ei se mitään pakkoa ollut, vaan maanista kirjoittamista – parasta flowta, mitä olen koskaan kokenut. Tuskin tulen enää koskaan kokemaan samaa helppoa luomisen riemua kuin tätä kirjaa tehdessä. 

Koko prosessi alkoi vuosi sitten heinäkuussa. Käsikirjoituksen kansilehteen on printattu päivämäärä 1.7.2025 ja nyt kesäkuun 2026 alussa homma on valmis. Se ei kerro siitä, että työtä olisi tehty kiireellä ja huolimattomasti, vaan siitä, että tarina tuli ensimmäisellä kierroksella ulos niin valmiina, että sitä oli helppo työstää eteenpäin. Apunani kirjan tekemisessä oli maailman paras kustannustoimittaja Aleksandra Hintikka, joka ruoti raa’an rehellisesti käsikirjoitusta sen eri vaiheissa ja esitti täsmällisiä ja joissain kohdin jopa nerokkaita kehitysehdotuksia tekstiin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen koko alku (100 sivua) kirjoitettiin uusiksi ja  mm. yksi sivuhahmo hävitettiin kokonaan. Tai ei häntä häivytetty, vaan hänet peilataan muiden päähenkilöiden puheen kautta, jolloin kuva on oikeastaan terävämpi kuin kokonaan elävänä hahmona. Ilman Aleksandraa te lukijat ette olisi saanut käsiinne yhtä hyvää lopputulosta kuin nyt. Luojalle kiitos kirjoitusalan ammattilaisista!

Moniääninen romaani on kuin elokuvan käsikirjoitus

Valitsin alusta saakka tehdä tarinan hieman poikkeuksellisella tavalla. Kirja on kirjoitettu viidestä eri näkökulmasta. Samat kohtaukset kuvataan useamman päähenkilön silmin. Tarkoitus on osoittaa, miten väärin – tai vain eri tavoin – ymmärrämme saman asian. Keski-ikäisen avioparin kommunikaatio on joskus hankalaa, kun on sanottu liikaa tai sitten ei ole opittu sanomaan tarpeeksi. Nuorenparin puheet ovat väisteleviä, koska yhteisen elämän alussa ei kaikkea uskalleta tai osata sanoittaa.

Jossain vaiheessa tajusin itsekin, että kirjoitan tavallaan BB-talon päiväkirjahuonetta ulos. Ihmiset istuvat puhuvina päinä kameran edessä ja kertovat, miten hommat meni niin kuin omasta mielestä.

Kirjan viimeinen ja näkymättömin päähenkilö on hiljaisuus. Ensimmäisiä johtoajatuksia kirjassa oli se, että kuvaan, miten erilaista hiljaisuutta ihmisten arki sisältää. Joskus se on mukavaa ja yhdessä sovittua ja pahimmillaan uhkaavaa ja jopa väkivaltaista. Hiljaisuus ei koskaan ole vain sitä, että olemme sanattomia toistemme seurassa. Hiljaisuuden sivussa tapahtuu pään sisällä paljoa.



Kirja ei sijoitu mihinkään. Siitä on turha etsiä sivujen mittaista kuvailua Kyrönjoen polveilevista koskista tai aavan meren myrskyävistä aalloista. Kirjan fokus on puhtaasti ihmisissä ja heidän ajatuksissaan. Poistamalla ympäristön sain ihmiset paremmin esille. Suurin osa kirjasta tapahtuukin päähenkilöiden pään sisällä. Mitä he ajattelevat, tuntevat, kokevat.

Pelkään totta kai sitä, että kirjan rakenne on vaikea tajuta. Se ei ole tavallinen, eikä välttämättä helppo. Mutta uskon ja toivon, että lukijat kyllä pääsevät vauhtiin mukaan nopeasti. Moniäänisyys tekee kirjasta värikkäämmän. Se antaa laajemman skaalan kaikkien henkilöiden omille persoonille ja antaa isomman samaistumispinnan myös lukijoille. Ehkä joukosta löytyy jokaisen oma suosikkihahmo.

Toinen, mitä hieman pelkään, on kirjassa käytetty kieli. Kirjoitin koko tarinan ns. puhekielelle. Jätin murteet suosiolla pois, koska en osaa ja päätin lopulta myös olla kirjoittamatta puhdasta kaunista kirjakieltäkään. Kirjan pitää kuulostaa puhujiltaan, eikä turhan sliipatulta ja ulkokultaiselta kirjallisuuskieleltä. Uskon, että kielivalinta tukee sitä, että kirjan kohdevalo on suunnattu puhujiin ja heidän tarinaansa. 



Tarina ei kerro minusta tai elämästäni. Minun elämäni löytyy blogin sivuilta, joten sitä ei tarvitse enää kirjaan sanoittaa. Kirjassa on paljon sellaista, mitä blogiin ei pysty fiksusti kirjoittamaan. Kun blogi on elämän online-versio, on kirja jotain muuta. Ominta minää kirjassa ovat tietty yhteiskuntakritiikki sekä ajatukset työelämästä. Sukupolvikokemus, jota kirja käsittelee, on täysin omani. Olen ollut työelämän omima perheenisä ja työhönsä väsynyt muurahainen, joka ei osaa luovuttaa. Koen päähenkilöiden tavoin tuskaa siitä, että Suomi ei ole enää se Suomi, johon olemme kasvaneet. Kaikki muuttuu nyt nopeammin kuin ehdimme perässä.

Myöskään henkilöt eivät ole ketään. Siellä täällä on lainattu sana tai ajatus jostain, mitä olen kuullut tai muistan joskus ajatelleeni. Kun puhuu ihmisten kanssa päivät, jää korviin soimaan sana sieltä ja toinen täältä. Ehkä olen saattanut jonkun sanasen pistää tänne sivuillekin. Hahmot ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta vailla mitään todellisuusperää.

Kirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Se tarjoaa vertaistukea ja rinnakkaiskokemuksen. Omille lapsille toivon kirjan tarjoavan jonkinlaisen avaimen meidän vanhempien ajatteluun. Uskon, että luettuaan kirjan, lapsemme tajuavat paljon meidän ajatusmaailmasta, joka muuten voi jäädä vajaaksi. Miksi työ on meille niin tärkeää ja miksi se puhuminen ja tunteiden sanoittaminen on niin vaikeaa. Me olemme tunnekylmien vanhempien puolihaaleita lapsia.



Kirja on tarjolla verkkokaupoissa, kirjastoissa sekä kirjailijalta itseltään

Kirja on painettu ja tulee myyntiin ensi viikolla. Sitä on saatavissa ainakin seuraavista verkkokaupoista:

Suomalainen kirjakauppa

Adlibris

Prisma

Kirjaa myy myös kustajantajani Momentum kirjat omassa verkkokaupassaan sekä Helsingin Kulttuurikulmassa (Liisankatu 19, 00170 Helsinki)

Sen lisäksi kirja on saatavilla paikallisiin kirjastoihin – kun sen sinne pyytää. Ainakin Lappeenrannan kirjastossa ennakkotilaus on tehty ja kirja on jo varattavissa.

Ja jos haluatte tukea pienen kustantamon pientä kirjailijaa, niin kirjaa saa myös minulta. Laita viestin blogin kautta, tai yksityisviestinä Instagram/Facebook Messenger/Threads (@toni.jouhkimo), niin myyn kirjaa hintaan 20€ + postituskulut. Sähköpostilla minut tavoittaa esim. blogin omasta sähköpostista pesu.neljassakympissa@gmail.com

Jos haluat tilata suuremman määrän kerralla, niin laskutuskin kyllä onnistuu, mutta yksittäisiä kirjoja en valitettavasti laskulla myy.

 

Ennakkotilaajille toivotan jo valmiiksi hyviä lukuhetkiä kirjan parissa ja muille kirjan tilaaville/lukeville lähetän kiitokset, kun tuette harrastustani 😊

 

Tämä teksti julkaistaan samanlaisena sekä blogissa Ra(s)kas Keski-ikä että Sivujen sisältä

lauantai 28. helmikuuta 2026

Tervetuloa kevät 2026 - on sinua odotettukin!!

 

Työkalut saavat levätä hetken 


Tänään on talven viimeinen päivä ja rustaan 301. tekstiäni tähän blogiin. Illalla on luvassa UMK-finaali ja takana on parin päivän pikainen hiihtoloma vailla minkäänlaista suksimista. Alkuperäinen ajatus oli käyttää ainakin toinen lomapäivä kirjan ensimmäisen editointiversion viimeistelyyn, mutta sain tekstin valmiiksi jo torstai-iltana, joten loma jäi täyteen vapaan viettoon. Teki vaihteeksi ihan hyvää. Oli mukava olla-öllöttää tekemättä mitään aivoja nyrjäyttävää.

Kun kirjoittaa esikoistaan, on koko prosessi outo ja ennenkokematon. Jokainen käänne on uusi ja niihin suhtautuu uteliaasti. Vieläkin on vaikeaa uskoa, että kirja ilmestyy neljän kuukauden päästä. Olen melko lähellä oman unelmani kirjaimellista toteutumista.

 Tähän mennessä olen jo oppinut, että kirja oikeasti kirjoitetaan kahteen tai jopa kolmeen kertaan ennen kuin se painetaan kansiin ja toimitetaan lukijoille. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta lähti ensimmäisessä vaiheessa 38 sivua tekstiä, jonka osin kirjoitin uudelleen ja osin se jäi varastoon muistoksi. Käytännössä siis 15% kokonaisuudesta tehtiin uusiksi. Ja editointityö on alkuperäiseen luovaan kirjoittamiseen verrattuna huomattavan raskasta. 

Korjauksia tehdessä joutuu olemaan tarkempana siitä, mitä poistetaan ja miksi. Ja jos jotain poistetaan, on mietittävä, korvataanko teksti jollain muulla vai jätetään kohta kokonaan pois. Ja jos jätetään kokonaan pois, särkyykö juoni jotenkin (vaikka sadan sivun päästä poistokohdasta). Ja näiden lisäksi pitää tietenkin pystyä laskemaan, että tarina pysyy ehjän lisäksi myös juoksevana ja riittävän suurena. Uuden ja vanhan tekstin liitoskohdat on huolellisesti valutettava sopimaan toisiinsa. 

Korjaaminen ei ole minun mielipuuhaani. Siitä puuttuu luovan kirjoittamisen mania ja oivaltavuus. Työ on tarkkaa, hidasta ja siinä joutuu olemaan todella skarppina. Sitä ei käsikirjoituksen luominen ole. Luovassa vaiheessa ainakin minä tuotan tekstiä tuottamisen ilosta. Kirjoitan paljon ja enemmän siinä on määrää kuin laatua. Sitten toisella ja kolmannella lukukerralla karsin tekstistä rönsyjä ja siistin kieltä, joka ensimmäisessä vaiheessa jää aika skrodeksi. 

Olen muuten lukenut oman käsikirjoitukseni nyt yhdeksän kertaa. Edelleen joissain kohdissa tekstiä liikutun, nauran ja elän tarinan mukana. Kai se merkki jostain on? Nyt korjatessa huomasin yhdessä kohtaa uppoavani teksiin niin, että unohdin tehdä siihen kokonaan korjaukset. 

Kustannustoimittaja tekee kirjoittajasta paremman

Viime päivinä olen joutunut lukemaan somesta paljon siitä, kuinka kateus vaivaa kirjailijoita tai kuinka huonosti kustannustoimittajat tai ylipäätään kustantajien henkilökunta voivat. Ala on valtavan kilpailtu ja kärsii todella paljon siitä, että raha ei liiku. Tosin ainakin WSOY ilmoitti tehneensä ennätystuloksen, joten joihinkin taskuihin rahaa kirjallisuudesta valuu edelleen. 

Kirjoittajien kateudesta olen suoraan eri mieltä. Ajatus sai alkunsa siitä, kun "Hengaillaan" -ohjelmassa arvosteltiin Satu Rämön kirjoja ja kommentit tulkittiin kateudeksi, jota menestys aiheuttaa. Minä olen omasta puolestani kokenut jotain ihan muuta. Kirjoittajat yleensä auttavat toisiaan ja tukevat silloin, kun valkoisen paperin kammo iskee. Kirjoittaminen on luovaa työtä, jossa eletään vahvasti tunteella mukana. Mutta kateus siihen ei oikein sovi. Jokainen kuitenkin tekee omanlaistaan kirjallisuutta ja pysyy melko rajatusti omassa ruudussaan. Ja tässä haluan muistuttaa sekä itseäni että lukijoita, että minä en ole kirjailija - hädin tuskin edes kirjoittajan orastava alku.

Totta kai menestys aiheuttaa kateutta - mutta tuskin sen enempää kirjoittajissa kuin muissakaan luovien alojen ammattilaisissa. Täytyy aina muistaa, että kateus on Suomen suurin vientituote. Jos siitä voisi jotain laskuttaa, ei nyt surtaisi alasajettavaa metsäteollisuutta. 

Lienee totuus, että nyt julkaistaan ennätysmääriä sekä kauno- että tietokirjallisuuden teoksia. Kustannustaloja on enemmän kuin koskaan ja ihmiset myös kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Kustannuskynnys madaltuu, kun pienten painosten tekeminen on digipainamisen myötä mahdollistunut ja suuri tarjonta myös nostaa laatua ylöspäin. Laatuvaade on erittäin korkea, että saat käsikirjoituksesi millään tapaa painetuksi saakka. 

Ymmärrän siis paineen ja varmaan senkin, että ala on armoton. Unelma-alat ovat monesti sellaisia, että niillä tehdään töitä, vaikka ei jakseta. 

Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että minulla ja kustannustoimittajallani asiat luistavat. Sain hyvän palautteen käsikirjoituksesta ja palautteen ansiosta tarina muuttuu kirjoittajaansa paremmaksi. Korjaukset olivat fiksuja, niitä oli sopivan paljon. Ajatus on tehdä tarinasta yhdessä parempi niin, että alkuperäinen juoni säilyy ja elää voimakkaampana. Tuntuu, että meidän kemiamme kustin kanssa osuvat yhteen niin, että se koituu tekstin voitoksi.

Korjauksia tehdessä luin uutta tekstiä ja oli helpotus sekä ilo huomata, että toinen silmäpari oli bongannut tekstin heikkoudet (kuten pyysinkin) ja tehnyt niihin ehdotuksia (joita en itse olisi keksinyt). Luojan kiitos en loputtomassa itsevarmuudessani alkanut väkisin vääntämään mitään omakustanne-hässäkkää, vaan annoin tämän ammattilaisten käsiin. Ainakin minun kohdalla tekstin jalostaminen ammattilaisen avulla tekee siitä paremman, luettavamman ja kiinnostavamman. Uskon kokonaisuuteen jopa enemmän kuin aluksi.

Työ tekstin eteen jatkuu

Nyt kun teksti on taas palautettu työstöön, jatkuu työ kustannustoimittajan kirjoituspöydällä. Minä taas odottelen tuskaisena pari viikkoa, mikä juonenkäänne on vuorossa seuraavaksi. Viimeksi, kun kirjoittamisessa tuli taukoa, aloin työstää yhtä toista käsikirjoitusta, joka oli jäänyt kesken kolme vuotta sitten. Muutaman vuoden ero tekstistä oli tehnyt hyvää ja nyt tarinaa oli mukava jatkaa tuorein silmin. Siis tästä käsikirjoituksesta ei ole tulossa kirjaa (tietenkään!), mutta kirjoittelen sitä eteenpäin ajan salliessa.

Esikoisen painovalmiiksi saattamiseen on nyt kaksi kuukautta aikaa, joten kiire tässä jossain vaiheessa tulee - varmaan paniikinpoikanenkin, ei vielä, mutta joskus. En silti epäile, etteikö homma valmistuisi annetussa aikataulussa. Venytellään muita aikatauluja kirjoittamiseen sopivammaksi sitä mukaa, kun ajalle tarvetta tulee. On minun onni, että työni on sellaista, että siinä on olemassa joustoa joka suunataan - yleensä niin, että kirjoittamista harjoitellaan aamuyön tunteina ja päivät painetaan duunia, että on rahaa kirjoittaa. 

Kirjoittaminen on uniongelmaiselle hyvä harrastus. Viime viikkoina olen taas heräillyt sopivasti kahden aikaan ja kyllästynyt sängyssä pyörimiseen aika lailla kolmelta. Heille, jotka eivät aihealuetta tunne, niin kolmelta aamuyöllä maailmassa ei tapahdu yhtään mitään, joten jokainen valvottu vartti on vähintään tunnin mittainen. On hyvä, kun voin hipsiä muita häiritsemättä työhuoneeseen kirjoittamaan. Näppäinten huolellinen hakkaaminen pimeinä tunteina saa unenkin palaamaan, kun sielussa roihuava luovuus on saatu taltutettua. 

Kevät on viiden tunnin päässä

Huomenna alkaa maaliskuu - ja minulle se tarkoittaa, että kevät alkaa heti puolenyön jälkeen. Valo lisääntyy huimaa vauhtia ja etenkin aamuista huomaa, kuinka pimeä saa taas häipyä helvettiin minuutti kerrallaan. Auringonvalon lisääntymisen huomaa omasta olostakin. Sielun alavire alkaa helpottaa ja tilalle tulee ihana luova mania. Olen parhaimmillani juuri tässä kevään alussa. Jokainen solu tuntuu huutavan valoa ja valo taas muuntuu kehon energiaksi, joka auttaa jaksamaan. Pää on suunnitelmia täynnä ja kaikki tuntuu mahdolliselta. On juuri oikea aika esimerkiksi kirjoittaa (kun ei piirtää tai soittaa osaa). Yleensä koetan saada kaiken luovan tekstin tekemisen juuri valon aikana. Syksy sopii paremmin sitten korjaamiseen ja hiomiseen. 

Minun kevään alkuun riittää kalenteri. Tiedän, että suurin osa ihmisistä mittaa kevättä lämpötilalla, lumien sulamisella tai vaikka muuttolintujen avulla. Minä en havaintoihin tarvitse muuta kuin sen, että seinäkalenterissa lukee ylärivillä maaliskuu. Tulkoon muuttolinnut tänne sitten, kun ehtivät. Tänä vuonna vaikuttaisi vielä siltä, että lumi tuskin pysyy riesanamme kovin kauaa. Kisapuiston latuja ei oikein ole saatu edes priimakuntoon, kun sieltä alkaa lumi valua takaisin vetenä Saimaaseen. Jos juoksisin, niin kaudesta voisi tulla pitkä....siis se iso jos.

Joka vuosi keväällä elämä alkaa uudestaan. Lokakuusta alkava orastava pimeys, masennus ja voimattomuus lamaannuttavat minut totaalisesti. Käytännössä loppusyksy ja talvi ovat melkoista eloonjäämistaistelua. Mutta kaikki muuttuu auringon myötä. Brum, brum kone käynnistyy hyrisemään paremmalla soundilla. Tätä maaliskuun ekan päivän fiilistä kun saisi purkkiin ja tallennettua hillokellariin varastoon. 

Liekinheitin vai takatukka - vai miljoonan dollarin hymy?

Nyt odottelemaan illan UMK-finaalia. Sen luoma karnevaali-ilo sopii talven lopetukseen oikealla tavalla ja onhan kisan taso noussut niistä pohjamutavuosista Erika Vikmanin fallistisen raketin lailla. Tänä vuonna tarjottimella on vähän kaikkea ja se yksi selkeä voittaja. On ihme ja kumma, jos maailmassa olisi niin erikoinen asia, ettei Euroviisuissa soisi Liekinheitin Suomen ehdokkaana. Se koko biisi on tehty niin viisubiisiksi kuin voi. Kaksi suomimusiikin erilaista superstaraa. Kotiäitien tuplasokerillinen kielletty karkki Pete Parkkonen sekä meidän lama-ajan poikien märkä päiväuni Linda Lampenius yhdessä paketissa. Sävel on Euroviisun kestävää asbestia ja jopa sanoitus on tehty suomenkielellä, mutta niin, että se kuulostaa hyvältä suomea osaamattomien korvissa. Sanoista on vedetty pois kaikki kovat R-,K-,T- kombot ja laulu kuulostaa...no lauletulta. Kokonaisuus on raju, tarttuva ja ennen kaikkea sitä, mitä pitää - mahtipontinen. 

Suurin haastaja Liekinheittimen liekeille on kurkkulaulaja Antti Paalasen takatukka. Teos on hauska, erilainen ja saa varmasti kannatusta. Valinta ei olisi viisuihin huono, mutta Takatukan paukut eivät riitä taistelemaan finaalipaikasta muita maita vastaan. Lopuista ehdokkaista on vaikea nähdä viisuvastusta kärkikaksikko uhkaamaan. Tarttuvia ralleja noissa todellakin on - ja Ram pam pam -kategorian suosikki ainakin minulle on Million dollar smile. Varma radiohitti kuluvalle vuodelle. 

Mutta kisa ei ole ohi ennen kuin viimeinenkin esitys on laulettu. Ennen finaalia jokaisella kandidaatilla on sama mahdollisuus voittoon. Onnea kilpailijoille tasapuolisesti (ja vähän ekstrasti Petelle ja Lindalle).



Tämä oli tällaista tajunnanvirtaa - seuraavaan tekstiin sitten taas jotain vakavampaa :)


keskiviikko 14. tammikuuta 2026

Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella


Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin. 

maanantai 29. joulukuuta 2025

Kustannussopimus allekirjoitettu




 "Eläisit joskus niin kuin opetat". Olen koettanut blogissa paasata jo vuosia, että niitä omia unelmia pitää vaalia, kunnioittaa ja pyrkiä muuttamaan todeksi. Ihminen elää unelmistaan ja koko maallinen matka on pelkkää hyppyä haaveesta seuraavaan. Välillä hyppy menee ohi ja putoamme lumpeen ohi lampeen kastuen. Mutta silloinkaan ei saisi luovuttaa, vaan nousta ylös, pyyhkiä nenä (sekä kyyneleet) ja aloittaa uudelleen. 

Jos jätetään arkielämän ns. bulkkiunelmat (koti, lapset, vaimo, työpaikka, jäpä jäpä jää...), niin minulla on todellisia unelmia ollut aika vähän. Edelleen allekirjoitan omalta kohdaltani, että lapsia suurempaa asiaa ei maailmassa ole, mutta heidän jälkeensä tulee muuta. Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen muistikirjani sivut taittanut auki ja alkanut liata viivattuja sivuja musteella, on omalla nimellä varustettu kirja ollut minulle se ykkönen. Ja oikeastaan jo vuosia se ainoa unelma. 

En ollut mikään välkky lapsi ja opin lukemaan vasta koulussa (ja muistaakseni sielläkin pienen väännön jälkeen), mutta kun aloin tajuamaan kirjojen päälle, ei minua saanut kirjastosta pois millään. Rantakylän sivukirjaston lasten osasto oli luettu muutamassa vuodessa kannesta kanteen ja oli aika siirtyä aikuisten osastolle.

Muistan tunteen, kun ensimmäisen kerran siirryin aikuisten osastolle ja tajusin, että kaikki ne hyllyssä olevat kirjat ovat lukematta ja edessä on uskomattoman pitkä taival romaanien parissa. En tiedä, johtuiko lukemisinto siitä, että äitini oli kova lukemaan - vai siitä, että ainoalla lapsella oli huvitukset vähissä. Olipa vika kummassa tahansa, on lukeminen jäänyt hihavakioksi näihin päiviin saakka. Edelleen pidän painettua, kovakantista kirjaa jotenkin kallisarvoisena esineenä ja jonkun ihmisen luomuksena.

Eikä kirjoittamaan opi muuten kuin lukemalla. Kirjoittaminen alkoi minulla vasta aikuisempana. Jostain syystä pidin nolona haluani kertoa tarinoita tai haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Jos olisin uskonut enemmän itseeni, ei tämä kirjaprojekti olisi jäänyt tänne keski-iän takaviivoille. Vuosia elin tarinoita vaan omassa päässäni laittamatta niitä ylös mihinkään. 

Lapset - ja miksei aikuisemmatkin - uskokaa itseenne, uskokaan unelmiinne ja lakatkaa nolostelemasta. Kun aloin kirjoittamaan vakavammin (ei se nyt kovin vakavaa vieläkään ole), niin mietin, että tekeehän ihmiset lauluja, runoja, urheilee, neuloo ja luo kuka mitäkin. Niiden jokaisen takana on unelma, joka konkretisoituu todelliseksi asiaksi. Ja jokaisen unelman takana on yhden ihmisen usko omaan tekemiseen. Hassua on sekin, että vaikka omat unelmat hieman nolottivat, olen aina arvostanut heitä, jotka uskaltavat jahdata omaa yksisarvistaan. Kun elää, tutustuu ihmisiin - tunnen runoilijoita, muusikoita, urheilijoita - ja muita kirjailijoita. Se unelma palaa liekkinä heissä jokaisessa omalla tavallaan. 

Käsikirjoituksen käsikirjoitus

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kyseessä on lama-ajan lapsista kertova tarina, joka kertoo, kuinka vaikeaa kahden ihmisen on kommunikoida ja kuinka elämästä ei aikuisena tullutkaan sellaista kuin siitä haaveili. Lyhykäisyydessään se kertoo rakkaudesta, sen loppumisesta, uuden alkamisesta ja kaikesta siitä väliltä. Kirja on nivottu aikalaisteni keski-ikään ja heidän ajatusmaailmaansa. 

Koko käsikirjoituksen tarina lähti todella hassusta jutusta. Ensimmäinen sykäys oli erään ystäväni lausahdus, miten kirjastosta ei löydy kirjoja, joissa päähenkilönä olisi viisikymppinen nainen. Ja toinen sysäys oli kesän väsähtäminen, kun päästä ei tahtonut tulla enää mitään tekstiä ulos - ei blogiin, eikä muuallekaan.

Saadakseni pääni taas pelaamaan, tein itselleni pienen pääntyhjennys-projektin - lupasin kirjoittaa kaksi sivua päivässä. Siis kaksi sivua mitä tahansa, ei vaateita, ei tavoitteita, ei tarinaa, vaan pelkkää tajunnanvirtaa sisältävää tekstiä. No sitten tarina lähti vetämään ja lopulta huomasin, että ollaan ekassa kymppitonnissa (sanoja) menossa. Sitten lupasin (taas pyhästi ja peilin edessä), että jos kirjoitan tarinan puoleenväliin, lupaan tehdä sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Ja puoliväli oli ohitettu syyskuun alussa. Lokakuun lopussa koko tarinan runko oli ensimmäisen kerran kasassa ja sen jälkeen sitä on vielä työstetty neljällä lukukerralla. Runkotekstiä on viilattu, hiottu, paranneltu ja rakennettu uudestaan - kuin naapurin Jyri hienointa tammikalustetta.

Tämä ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Alkuja on varmaan kymmenen ja valmiitakin pari. Jokin niissä ei ole lopulta iskenyt ja olen jättänyt ne "hyllylle kypsymään". Ja hyvä niin. En usko itsekään unelman toteuttamiseen, jos se ei vaadi työtä. Tätä käsikirjoitusta varten on kirjoitettu satoja liuskoja turhaa tekstiä, joka on jalostanut kirjoittajana ja opettanut tekemään koko ajan pitkäjänteisempää työtä. On tullut sietokykyä huonolle tekstille, on tullut harkintaa ja tullut kykyä nähdä itsensä myös virheellisenä. Lopullinen teksti sisältää ripauksen unelmaa, kaksi ripausta itsekriittisyyttä ja puolitoista lusikallista kovaa työtä. Minun ongelmani on se, että oma jaksaminen ei riitä siihen tekstin valmiiksi hiomiseen ja nyhertämiseen. Minulle teksti olisi valmis aika lailla parin ensimmäisen lukukerran jälkeen. 

Tosin tässä nyt julkaistavassa tekstissä on totaalisen eri klangi, että vielä neljännellä korjauskerralla se tarina tuntui hyvältä, vetävältä ja ehjältä. Kirjasta jäi maku, että on ollut osallisena jossain elämänkaaressa ja päähenkilöt ovat jollain tapaa todellisia olentoja. Tämän parempaan en pysty - ainakaan ennen seuraavaa kirjaa....

Miksi kirjoittaminen?

Miksi se unelma on oma kirja? Minkä takia sitä pitää kynällä sitä paperia tuhria siihen malliin? Ensimmäinen vastaus on - ei ainakaan rahasta! Kyse on puhtaasti halusta kertoa tarinoita muiden luettavaksi. Olen itse saanut kirjailijoilta niin paljon omaan elämääni, että olisi mukavaa antaa samaa muille lukijoille. Mitään menestyskirjailijaa minusta tuskin tulee, mutta jos vaikka sellainen keski-ikäisten oma annipolva. 

Tarinoiden kertomisessa tulee jotenkin jumalainen olo. Voit luoda ihmiset ja heille maailman, jolla pystyt leikkimään miten haluat. Luomasi hahmot voivat tehdä mitä tahansa - ne voivat tehdä murhia, mutta ne voivat myös rakastua, pettyä, kuolla tai herätä henkiin. Kirjailijan mielikuvituksella ei ole rajoja, eikä sitä voi mitenkään rajoittaa. 

Kokonaisuutena kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista itseäni ja omaa tunnemaailmaa. En varmaan ole puhujana samaa tasoa kuin kirjoittajana. Ja samaa koetan kanavoida myös tarinoihin. Niissä on tunneskaalan kaikki värit. Jos kirjoittaessa ei itketä, ei tekstiä kannata näyttää kenellekään. Ja jos teksti ei jossain kohtaa naurata, ei siinä ole värikynää tarpeeksi. Kirjoittaessa elän tunteella ja tekstin luominen on parhaimmillaan omituinen, jopa kivulias, synnytysprosessi.

Ja tietenkin kun lahjakkuutta on meikäläiselle jaettu kovin niukasti, on pakko koettaa hyödyntää kaikki, minkä irti saan. En osaa elämässäni hyvin juuri muuta kuin hieroa (ja sen teen helvetin hyvin) ja kirjoittaa. Toisesta revitään elanto, että voi tehdä toista. 

Tuleva romaani ei ole missään nimessä autofiktio. Omasta elämästäni en kirjassa kirjoita. Siitä olen repinyt turpaani tarpeeksi jo täällä blogin puolella niin, että perhe on saanut tarpeeksi kärsiä faijan tekstiripulista. Kirjan hahmot, tapahtumat ja juoni ovat puhdasta mielikuvitusta. Sen verran toki lainaan, että sieltä täältä olen ottanut lauseita tai ajatuksia ja piilottanut ne tekstiin muka ominani. Kivittäkööt ne, ketkä lausumat omikseen tunnistavat - tuskin tunnistatte. 

Keväällä luvassa tekstintyöstöä

Nyt joudun sitten pakolla mukaan siihen tekstin hiomiseen ja nyhräämiseen. Enkä pelkästään yksin, vaan kuvioihin astuu myös kustannustoimittaja, joka ammatikseen repii tällaisten amatööri-sanailijoiden tekstiä kappaleiksi ja koettaa rakentaa niistä jotain luettavaa. Hieman pelottaa antaa oma lapsukainen muiden kasvatettavaksi, mutta luotan ja uskon, että tyyppi on tarinaan sopiva ja löydämme hänen kanssaan yhteisen sävelen, jolla hyvästä saadaan vielä parempi. 

On odottava fiilis - keväästä tulee jotain erilaista kuin mistään tähän saakka. Koska työkalenteri on valmiiksi aika täysi, tämä projekti tietää sitä, että niitä kuuluisia aamuyön tunteja tullaan taas kysymään. Itse käsis on tehty nimittäin melko lailla illalla yhdeksän jälkeen tai aamulla ennen kuutta. Sitten on otettu pienet turbounet ja jatkettu päivää leipätyön parissa. Ja niin pitkään kuin Suomessa sukunimi ei ole Rämö ja etunimi rimmaa Tatun kanssa, ei kirjoittamisella ole toivoakaan elää ilman, että on jotain palkkatyöltä haisevaa taloudellisena tukena. 

Itse ymmärrän aloittavani alhaalta. Ja siihen olen tottunut kaikessa muussakin. Unelmien tikkailla on kiivettävä askel kerrallaan ja päästäkseen ylöspäin on tehtävä töitä - ja onnistuttava aika monessa asiassa. Puhuin tänään kustantajan kanssa, että he saavat vuodessa neljäsataa käsikirjoitusta, joiden joukosta seulotaan kustannettava massa. Se tarkoittaa, että käsiksiä tulee jokaisena arkipäivänä melkein kaksi. Ja kun jokainen niistä on enemmän tai vähemmän tehty tosissaan, se tarkoittaa, että jokainen läpipäässyt, julkaistu teos, on helmi. Vähän niin kuin NHL- jääkiekko. Meillä ei aina muisteta sitä, että ne, jotka pelaa ylhäällä, ovat todella vuorenhuipun vuorenhuippu, joka juniorimyllyn ja liigaseulan läpi pääsee eteenpäin. Heidän alapuolellaan on valtava joukko tähtiä, runkopelaajia, työmyyriä ja oman unelmansa toteuttajia, jotka ottavat pelaamisen ihan yhtä tosissaan kuin ne suurimmat tähdetkin. 

Tästä käsikirjoituksesta olen maininnut täällä blogissa ja aika avoimesta kertonut sellaista myös kirjoittavani, kun asia on tullut puheeksi. Se johtuu siitä, että itse uskon tuotteeseen. Minulla on alusta saakka ollut sellainen fiilis, että tällä kertaa teen voittavaa työtä, joka tulee pääsemään vielä esiin. Ja nyt tämä toive alkaa näyttää aika konkreettiselta.