Onnea 10 ikävuodesta Ra(s)kas Keski-ikä!

 

Onneksi on Facebook! Ilman sitä olisin lipunut ohi tärkeästä merkkipäivästä täysin huomaamatta. Tänään kymmenen vuotta täyttää "lapsistani" nuorin eli tämä blogi nimeltä Ra(s)kas Keski-ikä. Kymppi on tällä alalla suuri merkkipaalu, jota ei sovi jättää huomiotta. Verrattain usein blogien kirjoittamiseen kyllästytään jo parissa vuodessa, kun oma ideapussi on puhallettu tyhjiin, eikä sanottavaa ole. Jostain olen lukenut, että jo seitsemää vuotta pidetään blogimaailmassa keskimääräistä pidempänä aikana. Ja nyt olen tällä julkisella päiväkirjalla päässyt kymmeneen ikävuoteen.

En ole itsekään ollut koko aikaa aktiivinen kirjoittaja. On mennyt vuosia, jolloin tekstejä on syntynyt vähän ja tekstien väli on ollut pitkä kuin Eppu Normaalin levyjen julkaisuissa. Blogi on jäänyt ruuhkavuosien rattaisiin, eikä aikaa - tai energiaa - ole kirjoittamiseen ollut. Mutta silti hengissä on sinnitelty. Nyt syntyvä teksti on järjestyksessään 308. eli on näitä näppäimiä jonkin verran hakattu (käytössä taitaa olla neljäs läppäri, jotka bloggaamiseen käytän).

Aihepiirit ovat vaihdelleet ajan ja aikakauden mukaan. Kasvoin itse neljänkymmenen ikävuoden nuoresta pojanklopista aikuiseksi. Täytin viime vuonna viisikymmentä vuotta ja tähän kymmenen vuoden jaksoon on mahtunut melkoinen määrä isoja ja pieniä elämän käännekohtia.

Elämäni on nyt aivan erilaista kuin se oli kymmenen vuotta sitten. En ollut yrittäjä, vaan lomarahahuorana protestanttisessa palkkatyössä. Tässä välissä olen opiskellut yhden ammatin (työn ohessa ja omalla rahalla), viettänyt vuoden koulussa opiskelijana ja kaksi opettajana. Blogin alkuvaiheessa kotona asui kolme keskenkasvuista lasta, kun nyt täällä majailee yksi osa-aikaisesti murjottava esiteini. Loput ovat älynneet lähteä etsimään omaa onneaan uusista osoitteista. Autot ovat vaihtuneet ja jopa poliittinen kanta on alkanut kallistua vasemmalle. Aiemmasta elämästä ovat jäljellä entinen omakotitalo ja vaimo - onneksi ovat! Kaipuu on jäänyt Saabin rattiin ja Uimaharjuun.

Ja muuttunut on myös kirjoittaminen. Blogin alussa jännitin julkaista omia tekstejäni julkisesti. Niitä hiottiin, suunniteltiin, esiluetettiin ja joskus hävettiin. Nyt on enää kuukausi siihen, että esikoisromaani näkee päivänvalon ja lähtee maailmalle etsimään uusia lukijoita. Eikä tekstit tai kirjoittaminen hävetä yhtään. Päinvastoin - olen ylpeä blogista ja ylpeä siitä, että uskallan kirjoittaa sekä itseäni esiin että luoda tarinoita toisten silmiä varten. 

Aina, kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, miettii, miten helvetissä on jaksanut ne pahimmat vuodet. Kymmenen vuotta sitten olin henkisesti melko hajalla. Isä oli kuollut, työelämä oli luisumassa kohti väsymistä ja arki oli painimista kolmen lapsen rikastamassa oravanpyörässä. Ei ollut mahdollisuutta vetää happea tai heittäytyä latautumaan, vaan perhettä, kotia sekä työtä oli luotsattava eteenpäin niin resursseilla, mitä oli. En arvostele heitä, jotka palavat loppuun, enkä missään nimessä väheksy heitä, jotka sortuvat taakan alle - mutta minulla ei sellaiseen ollut varaa, eikä mahdollisuutta

Aikaa oli vähän, energiaa vielä vähemmän - mutta velkaa kyllä riitti (ja riittää edelleen). Kaikki ne ratkaisut ja risteyskohdat sitten realisoituivat "uudeksi elämäksi", josta nyt nautin. Kovassa prässissä hioutui timantti.

Tänä päivänä olen ehjempi, energisempi ja monella tavalla terveempi fyysisesti ja henkisesti. Arvomaailmassa on tehty hieman remonttia. Oikea termi lienee maadoittuminen ja monimuotoistuminen. Kirjoituksissa se näkyy paljon poliittisena pohdintana ja maailmantuskan purkamisena. Toki siihen on johtanut sekin, että kymmenessä vuodessa tämän maapallon johtolinjat ovat menneet sekaisin kuin ranskalaisten autojen virtapiirit. Kaikki entinen varmuus, ennustettavuus ja turva ovat kadonneet ja viimeisen parin vuoden aikana tilalle ovat tulleet kaaos, sodan uhka ja synkkyys. Olemme maapallona lähempänä seuraavaa suursotaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja se on suurimpia syitä laittaa omia ajatuksia ja maailmantapahtumia myös talteen. Haluan muistaa nämä vuodet ja tapahtumat sitten, kun hulluus häipyy ja tilalle astuu järki ja sovinnaisuus. 

Mistä kirjoitan?

Tänä päivänä kirjoitukset ovat paljon päiväkirjamaista muistiinpanojen tekemistä. Kirjaan blogiin ylös merkittäviä tapahtumia ja koetan tallentaa omia tunnelmia. Valitettavasti viime aikoina tilaa ovat saaneet hulluuden kapellimestarit  - eli kolmen suuren poliittisen navan diktaattorit. Heidän toimintansa seuraaminen on kuin katsoisi formulan iskeytymistä seinään - täydestä vauhdista. Valitettavasti se on meidän realismiamme 2020-luvulla.

Edelleen rakastan keski-ikää. Edelleen näen sen trendikkäänä ja ihanana elämänvaiheena, joka jatkaa antamistaan. Vuosi vuodelta minun elämäni tuntuu paremmalta, varmemmalta ja helpommalta. Helppoutta ei aiheuta pelkästään lasten kasvu tai velan pieneneminen. Helppoutta tekee elämän syväymmärryksen kasvaminen. Osaan elää fiksummin, taloudellisemmin ja ennen kaikkea mailaa turhia puristelematta. Sielussa on enemmän tilaa hengittää. 

Ja loppu kolmannes teksteistä tulee arjesta. Kirjoitan kirjoittamisesta - kappas kehveliä, kun kirjakin on tuossa tulossa. Kirjoitan yrittäjyydestä - hups keikkaa, kun kaksi firmaa pyörii tuossa jaloissa. Elämä täyttyy nykyisin edelleen työnteosta. Se on tavallaan sitovampaa, mutta tavallaan vapaampaa. Valitsen jokaisen työpäivän itse omasta tahdosta. En tee töitä muille, mutta en pysty tulemaan toimeen ilman muista ihmisiä. Työ asiakkaiden kanssa on erittäin rakasta ja rikasta. Työ antaa minulle tänään enemmän kuin ennen. Se ei ole pakko, se on valinta. 

Miksi kirjoitan?

Motivaatio on muuttunut hieman itsestä ulospäin. Kirjoitan lukijoille enemmän kuin alussa. Ensimmäiset vuodet availin tänne sivuille pääni solmuja ja koetin päästä selville, mitä tunnen ja ajattelen. Omat ajatukset näyttävät selkeämmiltä, kun ne lukee näytöltä. Mutta sitä mukaa, kun oma pää on selkiytynyt, on tullut tilaa kirjoittaa muille. Lukijoita tässä matkan varrella on tarttunut erittäin kiitettävä määrä. Luettujen kertojen lukema kasvaa teksti tekstiltä ja myös palautetta tulee - saa tulla enemmänkin. Teillehän tätä myös tehdään.

Merkittävä motivaatio kirjoittamiselle on oppia ja kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Luen toisinaan vanhoja tekstejä. Ne ovat hyviä - parempia kuin luulisi, mutta kehitettävää on edelleen. Tekstien tekeminen on helpompaa. Esityötä tarvitsee tehdä vähemmän ja turha itsekriittisyys on kadonnut. Nyt aiheeksi riittää joku hyvä lause tai ajatus, joka tulee lehdistä, somesta, perheenjäseniltä tai kyliltä kuultuna. Jotkut jutut ovat saaneet alkunsa jostain työn lomassa käydystä keskustelusta, joka sitten lähtee blogin sivulla lentoon. 

Kirjoitan, koska yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta, tarinoista ja myös siitä, että näitä joku muukin lukee kuin äiti ja vaimo (joiden molempien lukupanoksesta olen joka kerta valtavan kiitollinen edelleen!). Ehkä suurin "voittoni" lukijoiden suhteen on ollut saada oman perheen lapset lukemaan näitä "viisauksia". Yhden heistä huijasin jopa kirjoittamaan tänne. 

Omat intohimot kirjoittamisen suhteen liittyvät julkaistaviin teksteihin. Olen vuosia himoinnut kirjan kirjoittamista. Nyt se toteutuu. Samalla työstän toista käsikirjoitusta, josta toivon samanlaista onnistumista kuin ensimmäisestä. Pitkien tekstien tuottaminen on hankalampaa kuin blogin pitäminen. Työ on pitkäjänteistä, hidasta ja myös vaativaa. Kirjan juonen piteleminen käsissä on yhtä suurta 3D-ajattelua, joka vaatii onnistuakseen aikaa ja tilaa. Mutta homman kiinnostavuus on siinä haasteessa. Kun sitä on kerran maistanut, ei luopuakaan voi.

Mitä tulevaisuus tuo Ra(s)kaalle Keski-iälle?

Blogi jatkaa elämistään. Kuten elämä se muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt meneväni opiskelemaan, löytäväni uutta ammattia (josta en kyennyt edes haaveilemaan), kirjoittavani kirjaa. En osannut kuvitella, millaista vanhemmuus on, kun lapset ovat isoja, osa jopa aikuisia. En tiennyt, kuinka paljon elämää voi rakastaa, kun se sujuu ja maistuu helpolta. Luulen, että seuraavat kymmenen vuotta tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemusrekisterin kuin kymmenen edellistä.

Maailma pelottaa. On paljon suuria valtavirtoja, jotka eivät ole käsissämme. Kotimaisen historian tumpeloin pääministeri on globaaleissa rattaissa pieni hiekanjyvä, joka ei saisi suurta vahinkoa aikaan, vaikka haluaisi. Verrokkina toiset valtion päämiehet sulkevat koko maailman öljyhanat tai uhkaavat naapureita ydinaseella. Meillä tehdään ehkä satatuhatta työtöntä, mutta naapurissa miljoona vainajaa. Asiat kannattaa aina suhteuttaa perspektiiviin. 

Koetan luoda toivoa ja tehdä keski-iästä entistä trendikkäämpää. Minun maailmassani keski-ikäiset tullaan näkemään valtakunnan trendsettereinä ja esikuvina. Heidän jälkiään seurataan ajattelussa, pukeutumisessa ja arkielämän käytännöllisyydessä. Keski-ikäiset ovat mainosmiesten unelmien kohde ja haavekuva. Heillä on rahaa, asennetta ja kykyä käyttää kumpaakin. Toivon, että tulevaisuudessa Ra(s)kaassa keski-iässä on vähemmän ässää.

Kiitos teille rakkaat lukijat kuluneesta kymmenestä vuodesta. Jokainen teistä on tärkeä. En tee blogia rahasta, enkä kyllä rahallakaan. Teen tätä puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kirjoittamisen intohimosta. Kuten näette blogin ulkonäöstä, ei täällä ole mainostajia, eikä kirjoittamisesta kukaan maksa muuta kuin silloin tällöin kehuja. Mutta blogin pitävät elossa lukukerrat, kommentit ja se, ettei tätä tarvitse pelkästään itselle kirjoittaa. Jatkakaa lukemista, kommentointia ja läsnäoloa.

Ja ennen kaikkea - Let´s make Keski-ikä Greatest again!

Miksi kirjoitan?

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Etsin päivänä muutamana blogista vanhojen tekstien joukosta artikkelia, jossa kerron, miksi tätä kirjoitan tai miksi ylipäätään tartun säännöllisesti kynään ja tuotan erilaista (ja hyvin eri tasoista) kirjallista materiaalia. Tähän harrastukseen tulee kulutettua säännöllisesti parista tunnista pariin vuorokauteen viikossa. En löytänyt mitään fiksua vastausta (no fiksujen juttujen etsiminen tästä blogista on melkoista matsutaken metsästystä muutenkin), joten otinpa kynän kauniiseen käteen.

Harrastamisen juurena on kirjoittaa itselle

Olen aina tykännyt tuottaa tekstiä. Kun lahjakkuus ei riitä muusikoksi, eikä ulkonäkö poliitikoksi, on omat vahvuudet löydettävä muualta. Alunperin olen kirjoittanut jotain tarinoita itselle tai ehkä joillekin kavereille. Mitään tavoitteellista tai edes julkista en edes harkinnut kirjoittavani ennen blogia. Tai no - blogin aloitus oli kyllä monta kertaa mielessä, mutta tiellä oli kaksi estettä - aivan hirveä ylikriittisyys ja vielä hirveämpi häpeä omia tekstejä kohtaan.

Ajattelin aina, että jos tuottaa julkisesti tekstiä, on laadun oltava vähintään timanttista priimaa ja vähän päälle. Olin tutustunut joihinkin muiden kirjoittajien blogeihin ja pidin niiden laatua sellaisena, etten itse pystyisi niin paljasta (ja toki taitavaa myös) tekstiä tuottamaan. Omia kehitelmiä pidin lähinnä lapsellisenä höpöttelynä, jossa ei ole riittävästi kantopintaa "oikeaan" blogiin. Omat viritelmät jäivät silloin muistikirja-ja-haaveilu -tasolle, eivätkä koskaan nousseet liveksi.

Todellisuudessahan blogiteksteissä persoonallisuus ja tietynlainen vapaa ilmaisu ovat kiinnostavuuden kulmakiviä. Kirjallisesta tuotoksesta tekee mielenkiintoisen se, että kirjoittajan ääni kuuluu tekstin läpi, eikä lopputulos ole millään tapaa toimittajamaisen hiottua, kliinistä ja kaiken tarkastelun kestävää. Sanojen ja ilmaisujen vapaa käyttö ja sanaston poimiminen slangista tai murteesta tekee lukemisesta hauskempaa ja blogitekstit jäävät mieleen. Rennolla kynällä pääsee paljon pidemmälle kuin turhan hiotulla kapuloinnilla. Tähän minulla meni vuosia oppia ja lisää vuosia hyväksyä. 

Laatukriittisyyttä vaikeampi oli ylittää oman häpeän rajoja. En ole oikein ikinä ollut "julkinen henkilö", joka pyrkisi näkymään tai kuulumaan missään. Pikemminkin viihdyn varjoissa hiljakseen näkymättömänä. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun oma naama on tänään paikallisesti laajalevikkisimmän tuotteen etusivulla, mutta uskokaa pois - ujo minä pohjimmiltani olen. 

Olen lajimääritykseltäni kanta-karjalainen häpeäjä ja sellainen, joka osaa ampua omat ideamsa moneen kertaan alas ennen kuin niiden toteuttamista on edes yritetty. Sen vuoksi pidin omat tekstini visusti omina vielä pitkään senkin jälkeen kun haave mistään julkisesta kirjoittamisesta alkoi elää.

Häpeän voitti lopulta itseilmaisun tarve. Ra(s)kas Keski-ikä, jota nytkin luet, on minun julkinen päiväkirjani. Sen alkumetrit on rustattu tilanteessa, jossa omaa päätä oli saatava selväksi ja oli alettava tutustua itsensä versioon 2.0. Alkuperäisen Jouhkimon elämä ja teot oli kaluttu siinä määrin loppuun, että oli jostain löydettävä uusi alku. Olin keskellä suurta surutyötä, keskellä jonkinlaista ammatillista kriisiä ja keskellä eksistentiaalista aallokkoa, jossa piti sanoittaa itsen tarinalle uusi johdanto. 

Minulle tekstistä tuli tapa puhua itselleni. Kun omat ajatukset näkee paperilla, ne kokee eri tavoin kuin pään sisältä. On kuin puhuisi itse itselleen ja samalla pystyy kokemaan itsensä kuitenkin ulkopuolisena. Kirjoitin alussa paljonkin siitä, millaiseksi koen keski-iän ja meidän keski-ikäisten elämän. Olin juuri täyttänyt neljäkymmentä ja luulin olevani jopa keski-ikäiseksi keski-ikäinen. Nyt viisikymppisenä tiedän, että keski-ikä vaatii raakasti enemmän elämänkokemusta ja nahkan parkitsemista kuin minulla silloin oli. Eletty vuosikymmen on kypsyttänyt minunkin sieluani kuin hyvä tammitynnyri parhainta viskiä. 

Tein päiväkirjastani julkisen siksi, että halusin pakottaa itseni kirjoittamaan tarpeeksi. Henkilökohtainen päiväkirja olisi jäänyt lyhyen startin jälkeen pöytälaatikkoon muiden muistikirjojen kaveriksi, mutta julkista päiväkirjaa pakottaa ylläpitämään se, että sitä lukevat muutkin. Samalla myös hain vertaistukea omille ajatuksilleni ja kokemuksilleni. Tämä päiväkirja on kirjoitettu keski-ikäiseltä keski-ikäisille. Ihan niin kuin tuleva kirjanikin on kirjoitettu omalle sukupolvelleni - laman lapsille. 

Harrastus, jota rahoitetaan työnteolla

Kirjoittaminen on rakas harrastus, jolla en tienaa mitään. Osaan elämässä hyvin kaksi asiaa - hieroa ja kirjoittaa. Toinen on tapa rahoittaa toista - varmaan arvaatte kummin päin. Totta kai unelmani olisi, että joku maksaisi minulle kirjoittamisesta ja upeat sieluni luomukset tuottaisivat elämän, jossa matkustan ykkösluokassa Dubaihin ja postailen matkalta kuvia kristallilasia kilistäen. Mutta realiteetit on pidettävä mielessä. Ei tämän tason tekstillä päästä Päätaloksi Päätalon paikalle, eikä edes huonoksi Remekseksi. 

No rehellisyyden nimissä haaveilen toki siitäkin, että joku maailmanluokan musiikkitähti tai tennistähti soittaa ja kysyy minua henkilökohtaiseksi hierojakseen, joka muuttaa hänen kartanoonsa asumaan ja palvelee herraansa (tai rouvaansa) isolla liksalla läpi uran viimeiset vuodet. Tuskin sitäkään tulee tapahtumaan (vaikka siihen sentään taidot riittäisivät helposti).

Olen pitänyt blogin tarkoituksella erossa mainoksista tai minkäänlaisesta kaupallisesta roskasta. Blogin sivupalkeissa ei kerrota Viagrasta tai muistakaan keski-ikäisille tarpeellisista terveystuotteista, enkä juurikaan ole tehnyt yhteistyötä mainostajien kanssa. Eivätkä keski-ikäisen miehen surulliset tunnustukset ehkä ole mainostajille vielä kovin houkutteleva genre olisikaan. 

Ajattelen tässä mainosasiassa enemmän lukijoita kuin itseäni. Vihaan sellaisia artikkeliroskalaareja, joissa lukemista estävät jatkuvasti eteen pomppaavat mainokset tai tekstit, joissa asiaa ei pysty erottamaan maksajan suuhun asettamasta viestistä. Sitä näkee nykyisin valitettavan paljon - jopa asiatekstien joukossa. Minä haluan, että lukijalle lukukokemus on helppo, keskeytymätön ja henkilökohtainen. 

Ja sama pätee tuohon tulevaan kirjaprojektiinkin. Enemmän sitä on tehty rakkaudesta lajiin kuin rakkaudesta rahaan tai julkisuuteen. Kirjan teksti on kirjoitettu suoraan lukijalle, mutta  tarina ei välttämättä noudata tämän päivän markkinoiden vaateita tai kaupallisuuden lakeja. Olen itse lukenut kokonaisuuden neljä kertaa läpi ja edelleen pidän omaa tuotostani hyvänä. 

Ei ketään oikeasti kiinnosta

Ei kiinnostakaan ja tässä tapauksessa se on ainoastaan hyvä asia. Voitin oman häpeäni, kun tajusin miten vähän muita ihmisiä minun tekemiseni kiinnostavat. Oli turha hävetä tekstejä, jotka kuitenkin tuottivat enemmän iloa kuin surua ja joiden lukijat hyväksyivät tuotokseni palaten blogin pariin kerta toisensa jälkeen. Blogissa itsessään palautetta on suhteellisen vähän (enemmänkin saisi olla), mutta paljon olen keskustellut lukijoiden kanssa ihan naamatustenkin. Kehuja enemmän on mukava kuulla se, että jokin tuotokseni herättää ajattelemaan tai antaa toiselle ihmiselle elämyksen. Sen takia tätä kai tehdään. Blogitekstissä tuo otsikon lause on vapauttava. Sen turvin uskallan kirjoittaa vähän aremmistakin asioista ja uskallan ottaa kantaa - ihan tällaisen keittiö-sosiologin statuksella. 

Fiktiivistä tarinaa - kuten nyt tuota kirjaa - kirjoittaessa tuo otsikon lause on se valitettava peikko, joka päässäni jyllää. Kirjalla haluan antaa lukijalle jotain, minkä vuoksi hän kokee, että kirjasta maksettu hinta on ollut lukukokemuksen väärti. Se pakottaa nostamaan tasoa ja tason nosto taas pakottaa tuottamaan korkealaatuisempaa ja "kovempaa" tekstiä. Kuulen usein pääni sisältä lauseen, joka kertoo, ettei tekstin taso riitä ja lopputulos on paskaa. Sen peikon voittaminen ei ole helppoa. 

Olen päättänyt, että haluan kirjoittaa kirjan, johon pystytään samaistumaan. Haluan tehdä teoksen, joka on sukupolvitarina omalle laman ajan sukupolvelleni. Olen koettanut kirjoittaa tarinaan tunnistettavia elementtejä ja tehdä hahmoista sellaisia, että niiden kanssa on helppoa myötäelää. Toki joukkoon on leivottu sopivasti yhteiskuntakriittisyyttä ja sellaista ajattelua, joka herättää "positiivista kapinaa" sille, millaiseksi Suomi on muuttumassa ja miten vaikeaa meidän sukupolven jälkimmäinen viisikymmentä vuotta tulee olemaan. Tässäkin kuitenkin kultaisena ajatuksena on samaistuminen ja sukupolven yhteinen kokemus. 

Vielä tässäkin  iässä kipuilen sen kanssa, kelpaanko. Osaanko kirjoittaa tarpeeksi hyvin, että kirja löytää lukijoita tai osaanko tehdä tekstistä sellaista, että kirjan loppuratkaisun haluaa lukea? Olen sen verran Toyota-mies (vaikken kyseisellä merkillä koskaan ajakaan), että tiedän kaiken alkavan alatasolta. Olen kirjoittajana edelleen vasta oppimassa, eikä kukaan (edes minä) oleta esikoisteoksen olevan se, joka pankin räjäyttää. Ensimmäinen teos on portti seuraavaan ja ensimmäisellä kirjalla on tarkoitus saada lukijoita niin, että seuraavan kirjan tekeminen on mahdollista. 

Kuinka paljon?

Kun kirjoitan tätä, on kello noin puoli kahdeksan. Nuorimmainen lapsi on viety harrastukseen ja ennen noutoa on puolitoista tuntia hyvää kirjoitusaikaa. Blogin kirjoittamiseen käytän viikossa pari tuntia. Sen ajan otan yleensä viikonloppuisin jommastakummasta päivästä tai sitten kirjoitan pohjat viikolla illalla yhdeksän jälkeen, kun talo hiljenee tai aamulla ennen kuutta, jos uni ei ota enää tullakseen. 

Kirjoittaminen vaatii aikaa, rauhaa ja riittävästi ilmaa ajatella. Tekstiä ei pysty tuottamaan, jos ympärillä on hälinää tai joku keskeyttää tekemisen jatkuvasti. Sen vuoksi haen omat hetkeni perheen toiminnallisen ajan ulkopuolelta. Oikeastaan tämä hetki nyt on aika poikkeus.

Blogitekstit teen siten, että yleensä kerään hyviä ideoita, lauseenpätkiä ja ajatuksia muistikirjaan koko viikon. Sitten luonnostelen tekstiä muistikirjaan aamulla ja kirjoitan raakaversion illalla. Koetan hakea jokaiseen tekstiin tietyt pääpointit, jotka kertovat, miksi kyseinen artikkeli on tärkeä kirjoittaa. Harvoin kirjoitan mitään sellaista, jossa ei ole mitään pointtia. Luen omat tekstini nykyisin kahteen tai kolmeen kertaan. Teen tekstiin vielä paljonkin korjauksia ja viimeistelyjä ennen julkaisua. 

Joskus harvoin pääsen sellaiseen flow'hun, että teksti lähtee rullaamaan päässä niin, että sen voi kirjoittaa vapaalla kädellä luonnostelematta. Silloin olen yleensä aloittanut kasaamaan jotain yksittäistä ajatusta ja huomaan, että nauha päässä käynnistyy ja kirjoittaminen on kevyttä. Normaalisti tekstin tuottaminen on enemmän raakaa työtä ja hieromista kuin vapaata tajunnanvirtaa.

Fiktiivisen tekstin tuottaminen on taas enemmän luovaa tekstittämistä, ajatuksenvirtaa ja massakirjoittamista. Tuon koko tulevan kirjan kirjoittaminen lähti liikkeelle itselleni tekemästä kirjoitusharjoituksesta, jossa piti tuottaa joka päivä kaksi A4:sta tekstiä, mistä tahansa asiasta. Pää oli silloin jostain syystä aivan jumissa, eikä mitään fiksua blogintäytettä tuntunut syntyvän. Mutta harjoituksen ansiosta syntyikin jotain muuta.

Muutaman päivän treenattua huomasin, että tekstien ympärille muodostui tarina, johon kehittyivät hahmot ja juoni. Lopulta lupasin taas itselleni, että jos pääsen 40.000 sanaan, kirjoitan tarinan romaaniksi. Teksti syntyi niin, että jatkoin tarinaa aina siitä, mihin se edellisenä päivänä jäi. On vaikea kuvailla, miten teksti syntyy, mutta jotenkin kuulen tarinan päässäni ja jäljennän sen siitä paperille. Eli tavallaan kerron tarinaa itse itselleni ja koetan pysyä kirjoittamalla sanelussa mukana. 

Käsikirjoituksen raakaversion kirjoittamiseen meni noin neljä kuukautta. Käsikirjoituksessa on neljän lukukerran jälkeen noin 85.000 sanaa ja tarina on ehjä kokonaisuus, josta löytyy alku, keskikohta ja loppu. Neljän kuukauden aikana tuohon kirjoittamiseen käytettiin käytännössä kaikkia mahdollisia kellonaikoja, joita suomalaisesta vuorokaudesta löytyy. Sitä on kirjoitettu aamulla ennen töiden aloitusta - muistaakseni parhaimmillaan aloitus on ollut joskus puoli viiden aikaan. Tekstiä on työstetty yöllä vielä puolenyön jälkeen. Ja ihan parhainta oli viettää kesällä töistä vapaita perjantaita, jotka sai pyhittää lähes kokonaan kirjoittamiselle. Haaveilen pääseväni vielä kerran johonkin kirjoitusretriittiin, jossa voin todella keskittyä kirjoittamaan jotain omaa ja upota tekstin maailmaan täydellisesti - niin kuin olisin ammattikirjoittaja.

Minä ja keski-ikä vanhetaan yhdessä

Tykkään siitä, että blogi jatkaa elämistään vielä vuosikymmenen jälkeen. Välissä oli muutama hiljainen vuosi, kun piti hoitaa suoritusperustaisen elämän elementit kohdilleen. Oli koulu, joka piti käydä ja firma, joka piti perustaa. Kirjoittamiselle ei jäänyt enää energiaa. Mutta silloinkin kertyi kyllä muistikirjaan kaikennäköistä tavaraa. Nyt viime vuoden alussa huomasin, että pää toimii taas entiseen malliin, kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa - ja ennen kaikkea tekstistä tulee lukukelpoista niin itselle kuin muillekin. Blogi alkoi elää taas omaa elämäänsä ja heräsi henkiin.

Minulle tämä julkinen päiväkirja näyttää, millaista elämäni on ja millaista se on ollut. Tästä jää jälki vielä senkin jälkeen, kun minua ei ole. Kaikessa pienuudessaan tämän blogin sivuilta löytyvät niin opiskelut, koronakaranteenin ajat kuin Venäjän kriisin alkuhetket. Täällä on pohdittu vanhenemista, vanhemmuutta ja kasvua monella tavalla. Toivon, että sivuilta on löytynyt apua muuhunkin kuin siihen, miten seinä paikataan (Reikä seinässä on blogin kaikkien aikojen luetuin juttu - eli reikäseinäisiä taitaa olla muitakin).

Kirjojen suhteen ratkaisu ei ole omissa käsissä. Esikoinen menee aika lailla omaan piikkiin ja toivon syvästi, että sitä menee kaupaksi sen verran, että on varaa kirjoittaa seuraava. Lienee turha sanoakaan, että kakkosen tarina on elänyt päässä jo jonkin aikaa ja kesällä sen saisi taas kirjoitettua kasaan, jos tekstille löytyisi kustantaja. Esikoisen kanssa tehtävä matka ei ole mitenkään tuottava, mutta siinä maksetaan oppirahat, jotta näen, miten kirja syntyy ja miten sitä tehdään kasaan. Se matka on jokaisen tuskaisen valvotun tunnin ja maksetun euron väärti. 

En aina muista kiittää tarpeeksi. Mutta kiitos kaikki vakiolukijat, kommentoijat ja tykkääjät. Teille tätä tehdään yhtä paljon kuin itsellekin. 

LCS-kulttuurin vankina

 


"Olet olemassa vain, jos olet somessa"
"Suosiosi määrä on saamiesi tykkäysten määrä"
"Sinut otetaan vakavasti vain, jos SSI-indeksisi kertoo niin"
"Arvaa, kuka alkoi seuraamaan mua?"

Olen näkyvissä lähes jokaisessa somelassa, jossa nykyihmisen kuuluu ollakin. Jokunen kuukausi sitten Facebook kertoi,että olen ollut sen jäsenenä jo kymmenen vuotta. Eli someurani on itse asiassa aika pitkä. Kun kirjoittaa omalla nimellään ja julkisesti, niin totta kai haluaa, että tekeleitäni näkevät muutkin kuin äiti ja vaimo (jotka toki edelleen ovat tärkeimmät lukijat ja tukijat!). Omien tekstien leviämistä ja näkyvyyttä on helppo seurata. Google Analytics kertoo sekunnin tarkkuudella, kuinka pitkään blogissani viihdytään ja kuinka moni lukija kääntyy heti ovelta pois.

Seuraan kohtalaisen tiiviisti julkaisun jälkeen, kuinka kävijämäärät lähtevät nousuun. Koska blogilla on Facebook-sivut, niin jaan tiedon uusista postauksista välittömästi siellä. Ja kun postaus on facessa julkaistu, alan tietenkin odottaa maagisia peukutuksia. Ja mikä ilahduttavinta, näen joskus jopa kommentteja tekstieni perässä. En koskaan kyllästy siihen hyvän olon fiilikseen, jonka saa siitä, että omat tuotokset ovat osuneet jonkun lukuhermoon hyvällä tavalla. On bloggaajan arkea kommunikoida ventovieraiden lukijoiden kanssa. No tapaan heitä kyllä joskus livenäkin - viimeksi tällä viikolla minua asteli vastaan leidi, joka sanoi lukevansa blogiani.

LCS-kulttuuri (=Like, Comment, Share)

 

Olemme LCS-kulttuurin vankeja. Haluamme, että kuvistamme ja postauksistamme pidetään. Janoamme sitä, että seuraajamme ja virtuaaliystävämme kommentoivat tekemisiämme, emmekä pistä pahaksemme sitä, että tuotoksiamme jaetaan eteenpäin. LCS on koukuttavampaa kuin LSD
Olemassaolomme perustuu entistä enemmän siihen, että saamme huomiota virtuaalimaailmassa. Näkyvyydellä on pystyynkohotetun peukalon muotoinen mittari. Mitä enemmän meitä peukutetaan sitä olemassaolevampia olemme. Itsetuntomme rakentuu sen varaan, että kuvamme ovat pidettyjä ja kommentoituja. Seuratkaapa joskus tuon nuoremman sukupolven postauksia. Kun selfie pamahtaa Instaan, niin muutamassa minuutissa kommenttikentät täyttyvät sydämistä ja kehuista. Jos emme tee postauksia, katoamme näkyvistä. Ilman virtuaaliolemusta, aidot ihmiset alkavat kysellä, että onkos sitä yhtä tyyppiä näkynyt, joka teki niitä hauskoja postauksia ja jakoi hienoja kuvia.

Miettikää Facebookia ilman peukkuja. Kuinka paljon postauksemme muuttuisivat, jos niistä ei voisi tykätä? Sisäinen algoritmimme on riippuvainen siitä, mitä kuvista ja postauksista ollaan mieltä. Vai kuinka moni jakaisi lomakuviaan ihan vain omaksi iloksi. Minusta ainakin olisi outoa, jos en näkisi postausten tai blogitekstien kävijämääriä. Ja on se tunnustettava, että kun tulee twiitti, josta kukaan ei tykkää, niin harmittaahan se.

Omat mielipiteet ilman algoritmia

 

Tykkäykset eivät määritä, mitä kirjoitan tai millaisia mielipiteeni ovat. Se menisi jo suoranaisen huoraamisen puolelle. Omat aiheeni tulevat kyllä ihan eletystä elämästä ja havainnoista siinä. Monesti kirjoitusten inspiraationa on joku yksittäinen lause tai ajatus, joka tyhjään päähän tupsahtaa. Peukutusten kautta mittaan sitä, kuinka moni on kiinnostunut samasta asiasta tai sitä, olenko osunut kutittelemaan jonkun muunkin ajatushautomoa kuin vain omaani. Tavallaan siis mittaan omien ajatusteni suhdetta muiden ajatuksiin. Raa'asti sanottuna LCS:n kautta mittaan, olenko samanlainen kuin muut.

En myöskään hae tarkoituksella suosiota. Jos tekisin niin, kirjoittaisin varmaan vähän toisenlaista blogia. Tämä blogi on ollut henkilökohtainen terapiahuoneeni kohta kolmen vuoden ajan ja uskoisin sen olevan hyvin pitkälle samanlainen huolimatta siitä, saako se tykkäyksiä tai kommentteja. Tätä tehdään puhtaasti rakkaudesta lajiin. Ja näin olen onnistunut pitämään blogin täysin itseni näköisenä ja sinne kirjoittaminen on edelleen aivan hiton hauskaa. Algoritmillä kalastaminen veisi sisältöä oletettavasti väärään suuntaan tai ainakin ohjaisi teksti epäluonnollisen oloiseksi - siis sellaiseksi, joka tulee sydämen sijaan aivoista.

Olen viime aikoina aktivoitunut tarkoituksella Linkedin:ssä sekä Twitterissä. Twitterissä sen vuoksi, että olen vihdoin, vuosien yrittämisen jälkeen, alkanut hahmottaa sen syvällistä juonta. Tykkään Twitterin avoimesta kommunikaatiosta ja  siitä, että siellä voit heittää twiittejä osallistuen kenen tahansa keskusteluihin. Edelleenkin olen kyllä pettynyt siihen twiittien merkkimäärän nostamiseen. Minusta koko Twitterin idea katosi siinä, että tekstejä ei enää tarvitse tiivistää 160 merkkiin. Vanhan liiton twiittaus vaati sanataiteen osaamista ja nokkeluutta tekstin käytössä.

Linkkarissa taas haen puhtaasti näkyvyyttä ja uutta ammatillista kontaktipintaa. Huomaan työnhaun muuttuneen todella radikaalisti. Avoimissa hauissa on vain murto-osa työpaikoista ja isosta osasta avoimia piilotyöpaikkoja huudellaan esim. Linkedin:ssä. Ja jos haluaa kuulla oman toivealan paikoista, täytyy pystyä rakentamaan sinne suuntaavaa verkostoa ja verkostoa ei taas saa aikaan ilman näkyvyyttä. Ja näkyvyyttä todella on tarjolla. Tein viikon lopussa yhden postauksen itse asiassa aika tärkeästä aiheesta koskien sitä, että perjantaisin pitäisi jättää ihmiset potkuitta työpaikalta ja siitä, että  myös työnhaun negatiivista viestintää olisi syytä välttää perjantaisin. Tuo postaus on tähän saakka saanut hieman yli 10 000 lukukertaa. Jos blogini tekstit saavuttaisivat samoja lukemia, minulla olisi oma tv-ohjelma tai minua kutsuttaisiin Sami Minkkiseksi.

Ihmiset ovat avomempia verkossa

 

Kun aktivoituu eri somekanavissa, niin todellakin saa uusia tuttavuuksia. Olen ilokseni huomannut, että verkossa ihmiset tarjoutuvat ottamaan kontaktia paljon avoimemmin kuin reaalimaailmassa. Huomaan käyväni verkon puolella aika pitkiäkin keskusteluja tai saavani kommentteja vallan erikoisilta tahoilta. Minä, joka en ole tunnettu siitä, että olisin mitenkään ekstroverteimmästä päästä.

Paljon olen saanut opetella verkon logiikkaa ja paljon olen saanut syödä omia periaatteitani. Verkossa pärjää, kun uskaltaa ja siellä uskaltaa, kun luottaa omiin mielipiteisiinsä. Vaikka paljon kirjoitetaan verkkokiusaamisesta ja kaikenlaisesta loanheitosta, niin ainakin minä olen välttynyt moiselta. Tällä viikolla odottelin jo radiokolumnista, että se herättäisi syvempiä tunteita, mutta sitäkään ei tapahtunut. Hipaisin kuitenkin pyhistä pyhintä eli Lappeenrannan jäähallikysymystä.

Verkossa kukaan ei ihmettele, jos haluat verkotoitua. Kynnys kontaktin ottamiseen on oikeaa elämää pienempi. Ja samoin pienempi on pettymys siitä, jos joku ei halua olla kaverisi. Verkossa homman osaa ottaa olankohautuksella. Ja verkossa jokaisella on eri tyylinsä verkottua eri kanavissa. Itse pidän Facebookin pitkälle henkilökohtaisten tuttujen kohtaamispaikkana. Linkedin sen sijaan on minulle täysin avoimen verkottumisen paikka, mutta siellä haen kontaktini pitkälle ammatillisista näkökulmista. Twitterin olen pitänyt taas kaikin puolin avoimena kohtauspaikkana. Siellä verkotun kenen kanssa tahansa, joka osaa heittää hyvä twiittiä ilmoille.

Me keski-ikäiset rynnimme tätä nykyä massoittain Instagramiin. Olen siellä itsekin, mutta melko vähän sinne sisältöä laitan. Kuten blogistani huomaa, olen melko amatööri kuvien ottajana ja aika vähän keksin kuvallista sisältöä, jota haluaisin luoda ja jakaa. Enkä koe kovin omaksi tuota selfiekulttuuria, vaikka sitä toisinaan koetan opetella.

Somelan ihmemaa

 

Verkko on totaalisesti muuttanut sitä, kuinka tapaamme toisia ihmisiä ja kuinka jaamme mielipiteitämme. Verkostomme ulottuvat omaa kotikaupunkia ja jopa kotimaatamme pidemmälle. Pidämme yhteyttä ihmisiin, joita emme välttämättä tapaa naamatusten koskaan. Mutta silti tuo verkkomaailmassa luotu kontakti on kahden ihmisen välinen sidos.

Somelan ihmemaassa jokainen luo omat henkilökohtaiset rajansa ja jokainen toteuttaa itseään omalla tavallaan. Toiset kuvaavat sisältöä joka päivä ja toiset taas näkyvät verkkomaailmassa kerran vuodessa kiittäessään syntymäpäiväonnitteluista. Toiset kertovat mielipiteensä joka asiaan, kun toiset jakavat vain kissakuvia. Tämä jokaiselle sallittakoon.

Toivottavasti emme kuitenkaan antaisi periksi sille ajatusmaailmalle, että olemme olemassa vain somessa, emmekä myöskään myöntyisi siihen, että LCS-kulttuuri pääsisi määrittämään meidän omia mielipiteitämme ja ajatuksiamme. Valtavirrasta erottuu se, joka uskaltaa uida sitä vastaan - tai muuten omaan suuntaansa.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Blogi löytyy nyt uudesta kodistaan!

Kuten jo jokin aikaa sitten vinkkasin, niin elämässä ja tässä blogissa tapahtuu muutoksia. Tänä aamuna on Ra(s)kas Keski-ikä siirtynyt Kaakon Viestinnän uuteen blogisivustoon Ponttiin.

Uusi osoite on:

http://pontti.fi/raskaskeskiika/

Jatkossakin Ra(s)kas keski-ikä aikoo toimia keski-ikäisten ihmisten sanansaattajana ja elämäntien kuvaajana. Sisältöä tai johtoajastusta ei ole tarkoitus muuttaa mihinkään. Toivonkin, että vanhat lukijat löytävät myös tuonne Ponttiin ja jatkavat blogin seuraamista.

Miksi Ponttiin?

Lyhyt vastaus on se, että koska kysyttiin... Mutta se ei tietenkään ole koko totuus. Toisinaan tämä kirjoittaminen käy yksinäiseksi ja tietyllä tavalla kirjoittamisen horisontti katoaa. Pontti tarjoaa minulle verkoston, jossa on muita bloggaajia sekä yhteisötuottaja, jolta kysyä neuvoa ja saada perspektiiviä omaan kirjoittamiseen.

Ja Ponttiin uskallan alustana luottaa, koska uskon pystyväni tuottamaan samantasoista (ja ehkä jopa parempaa) tekstiä kuin tähänkin saakka. Luotan sisällön vielä kehittyvän entisestään. Sanoisinko lyyrisesti, että rakkaan lapsen uskaltaa laskea sellaisiin käsiin, joka sallii hänen kasvaa.

Nähdään siis jatkossa Pontissa!

Ensimmäinen vuosi täynnä

Tasan vuosi sitten kirjoitin ruudulle ensimmäisen tekstini ja Ra(s)kas keski-ikä sai alkunsa. Kuten aina uuden saadessa alkunsa, on ennen synnytystä tehtävä paljon työtä. Ennen varsinaista kirjoitustyötä oli tehty kilotolkulla ajatustyötä sekä myös painia sen kanssa, voinko todella saattaa maailmaan yhden blogin. Suurimmat pelot olivat se, ettei sitä kukaan lue tai jos lukee, niin nauraa - vääristä syistä. Vaikka tiesin tuntevani lähes kaikki aakkosten kirjaimet ja tiesin jopa saavani ruudulle kokonaisia sanoja, ei julkisen ja kaikille näkyvän tekstin tekeminen ollu mikään peace of cake. Päinvastoin mitä enemmän ajattelin blogia sitä enemmän ajatus sen kirjoittamisesta alkoi kauhistuttaa. Lopulta kuitenkin päätin hypätä tuntemattomaan ja kirjoittaa.


Mistä kirjoitan?

Blogin aiheet lähtevät edelleen keski-ikäisyyden myytistä. Keski-ikä on yhtä monivivahteinen ja elämää mullistava elämänvaihe kuin murrosikä tai uhmaikä, mutta silti sitä pidetään jotenkin harmaana, nuhjuisena ja kriisiytyneenä. Minä taas veikkaan, että tulee vielä aika, jolloin keski-ikäisyys on trendikästä. Keski-iässä tehdään monia elämää myllertäviä muutoksia ja uusia alkuja, jotka puolestaan synnyttävät markkinan. Ja kun jokin synnyttää markkinan, niin sehän on yhtä äkkiä muodikasta. Eli miettikääpä markkinamiehet myös keski-ikää trendituotteena!

Minulle keski-ikä on kuitenkin lähinnä näkökulma. Elämäni sisältö on kombo isyyttä, perhe-elämää, työelämää, arkielämää sekä myös miehen elämää. Nuo kaikki yhdistyvät tässä blogissa yhteen kymmenen sormen pakettiin. Vaikka pääosa elämästäni on arkea, jonka voisi kuvitella olevan vähän tylsää, niin omasta mielestäni elän erittäin rikasta ja moniväristä elämänvaihetta. Välillä tuntuu, ettei vuorokaudessa tunnit yksinkertaisesti riitä edes ruuhkavuosista voivotteluun. Perheen isommat lapset suunnittelevat seuraavia askeleita kohti itsenäisempää elämää ja toisaalta taas pienin kasvaa humisten kuin honka. Voisi sanoa, että vauhtia ja ongelmia riittää kaikilla tasoilla ja kovin erilaissa jutuissa. Parhaimmillaan Serranon perhe istuu keittiönpöydän ääressä ja vasempaan korvaan huutaa moottoripyörää kaipaava teini ja oikeaan korvaan taas painetta tuo ihminen, joka haluaisi oppia ajamaan edes polkupyörällä. Samaan aikaan kuin lapset kasvavat, me vanhemmat huomaamme jättävämme nuoruuden ihan oikeasti taaksepäin. Ensimmäiset ovet elämästä menevät kiinni, tosin avaten samalla uusia ovia.

Keski-iän lisäksi blogin toisena johtavana teemana olen koettanut pitää onnellista elämää. Pyrin pitämään nillittämisen ja joutavasta valittamisen poissa sivuilta ja sen sijaan tuoda asioihin positiivisen klangin. Vähän synkemmissäkin asioissa voi nähdä positiviisen puolen ja jos ei sitä, niin ainakin jonkinlaisen opetuksen, joka kantaa eteenpäin. Ei liene suurikaan salaisuus, että jopa lapsenomaisesti haaveilen jonain päivänä kirjoittavani kirjan, joka käsittelee onnellisen elämän tavoittelua ja osin myös siksi pidän tuota teemaa yllä myös blogissani. Minua kiehtoo se, miten jokainen voi nähdä elämänsä onnellisena ja tehdä valintoja sekä ratkaisuja, jotka johtavat onnelliseen elämään. Yhtä lailla taas harmittaa nähdä sitä, kuinka ihmiset haaskaavat elämästään ison osan olemalla onnettomia - ja usein vain siksi, etteivät osaa tai tahdo olla onnellisia.

Miksi kirjoitan?

Ajatus omasta kirjallisesta maailmasta sai kipinän siitä, että koin minulla olevan jotain sanottavaa maailmalle. Tuo sama tunne elää edelleen. Viikon alussa seuraan sitä, saavatko tekstini lukijoita, mutta puolessavälissä viikkoa alkaa tulla tunne, että on sanottava jotain lisää. Alkuajoista näkökulma on muuttunut niin, että kirjoitan nykyisin enemmän lukijoille. Alussa, kun en tiennyt, löytääkö Ra(s)kas keski-itä yhtään lukijaa, kirjoitin enemmän itselleni. Itse oli ainoa lukija, jonka pystyin ruudun takaa näkemään. Nyt olen ilokseni huomannut, että itseni, vaimoni ja äitini lisäksi ruudun takana väijyy muitakin lukijoita. Osan tunnen ja osaa en. Mutta olipa lukija kuka tahansa, niin arvostan suuresti sitä, että joku uhraa aikaansa lukemalla tekstejäni ja jopa palaa blogin pariin viikko toisensa jälkeen.

Minulle blogi on myös terapiahuone omaan itseen. Kirjoittamalla näen ja muokkaan omia ajatuksiani ja kirjoittajan lisäksi toimin myös yhtenä blogin lukijana. On jopa yllättävän terapeuttista kirjoittaa ulos omia kokemuksiaan ja tuntemuksia ja välillä nuo tekstit kyllä roiskahtavat aika syvällekin. Juuri tänään äitini kysyi, että missä minulla menee raja kirjoittamisessa? Ajatukseni  lähtee suunnilleen siitä, että kirjoitan tänne sillä syvyydellä, josta voin puhua työkaverieni kanssa. Jos ajattelette lähimpiä työkavereita, niin hehän ovat jostain bestiksen ja kliinisen kollegan välistä. On siis ihmisiä, joille paljastatte itsestänne vielä enemmän (kuten vaikkapa oma puoliso), mutta kuitenkin parhaat työkaverit ovat niitä, joille kerrot asioita itsestäsi syvemmältä kuin keskivertotuttavalle. Oletteko samaa mieltä?

Ja toki koen olevani myös jonkinlainen positiivisen keski-iän lähettiläs. Uskon, että annan lukijoille jotain, mistä he ehkä saavat jotain - vaikka sitten hymyn keskelle paskaa maanantaita. Blogin perimmäinen tavoite on saada ihmiset lukiessaan toteamaan "tuota minäkin olen miettinyt!"

Miten kirjoitan?

Aiheet saavat kipinänsä yleensä yhdestä lauseesta tai ajatuksesta. Tuo johtoajatus löytää tiensä muistivihkoon, jossa kerään teeman ympärille tarinan. Tämä teksti on 91:n tekstini tähän blogiin eli sanottavaa on ainakin tähän saakka löytynyt. Nuo lauseet saattavat tulla mistä vain taivaan ja maan väliltä. Tekstit ovat lähteneet oman parisuhteen kiemuroista, keskusteluista vaimon kanssa tai sitten lasten toilailuista. Totta kai osansa teksteistä ovat synnyttäneet maan mainioimman kahvipöydän keskustelut tai sitten jokin sanomalehden artikkeli.

Olen vuodessa täyttänyt jo kaksi muistivihkollista aiheita ja tekstiaihioita. Kerään marginaaleihin vinkkejä tuleviksi teksteiksi ja jonkin verran kirjoitan muistivihkoihin myös päiväkirjatyyppisiä julkaisematta jääviä tekstejä. Eli kun jonain päivänä maallinen vaellukseni päättyy, niin sieluni oksennus löytyy tuolta muistikirjojen välistä.

Koetan antaa tänne teksteihin kohtalaisen paljon itsestäni, mutta paljon jätän myös paljastamatta. Parisuhteesta jätän asioita suljettujen ovien taakse ja lapsista myös asioita, jotka eivät ole soveliaita tänne sijoittaa. En kirjoita kohun, maineen tai paljastelun vuoksi. Enkä halua tämän olevan mikään kurkistusikkuna perheemme elämään. Enemmänkin tämä on kurkistusikkuna minun pääni sisään. Monet tekstit esiluetan vaimollani, mutta en ehkä niinkään tekstin sisällön vuoksi, vaan siksi, että haluan tietää edelleen, onko ajatukseni hölmö vai julkaisukelpoinen.

No mutta entäs nyt?

Ensimmäinen vuosi on opettanut aivan valtavasti kirjoittamisesta ja siitä, kuinka tekstiä tuotetaan. Olen myös oppinut paljon tekstien kuvittamisesta, blogin ulkoasun muokkaamisesta ja siitä, mitä ihmiset lukevat ja mitä ei. Itseäni on yllättänyt se, kuinka paljon olen kirjoittanut isyydestä ja vanhemmuudesta. Vaikka se ei ollut tarkoitus tai johtoajatus, niin huomaan, että tekstit saavat lukijoita ja ovat siis varmaan jotain vertaistukea kanssakeski-ikäisille.

Rehellisenä ihmisenä voin myös tunnustaa, että kaikki tuottamani teksti ei ole ollut priimaa. Väliin mahtuu huonoja päiviä, jotka tuottavat huonoja tekstejä. Mutta jokaisesta tekstistä tulee olla ylpeä - ne ovat aikansa tuotteita.

Kirjoittaminen on mahtavaa, vapauttavaa ja erittäin antoisaa. Veikkaan, että tämän blogin lukijoista, tämä blogi on antanut eniten minulle itselleni. Olen löytänyt väylän toteuttaa itseäni ja saanut vihdoin auki jo vuosia kyteneen tekstin tuottamisen innon. Toivottavasti Ra(s)kas keski-ikä saa elää vielä monia vuosia ja näkee myös vuosien mittaan uusia lukijoita. Kirjoittaminen siis jatkuu!

Lopuksi valtava kiitos teille ruudun takana väijyvät lukijat. Ilman teitä tätä ei synny. Jokainen palaute menee tuonne sielun poimujen sisälle ja kannustaa kirjoittamaan lisää. Eniten kommentteja tulee face-to-face ja vuoden aikana minut on yllätetty aika monta kertaa sanoilla "mä luin sun blogias" - se jaksaa ilahduttaa edelleen aivan valtavasti. Jokainen lukija merkkaa sitä, että on olemassa taas yksi ihminen lisää, joka on kiinnostunut minun ajatuksistani. Ja jokainen meistä on sen verran huomionkipeä, että osaa arvostaa omalla tekemisellä saatua huomiota. Siis kommentoikaa, keskustelkaa ja ennen kaikkea lukekaa. 

Tämän tekstin jälkeen pidän viikon tauon kirjoittamisesta ja vietän ansaittua vappua (en siis koko viikkoa, enhän minä mikään teekkari ole, vaan sosiologi!). Nauttikaa tästä arvoituksellisesta keväästä ja kesän odotuksesta.  

Toni Mikael 

PS. Tätä tekstiä luotaessa käytettiin yksi lasi espanjalaista punaviiniä sormien nivelrasvana