Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlapäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhlapäivä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Onnea 10 ikävuodesta Ra(s)kas Keski-ikä!

 


Onneksi on Facebook! Ilman sitä olisin lipunut ohi tärkeästä merkkipäivästä täysin huomaamatta. Tänään kymmenen vuotta täyttää "lapsistani" nuorin eli tämä blogi nimeltä Ra(s)kas Keski-ikä. Kymppi on tällä alalla suuri merkkipaalu, jota ei sovi jättää huomiotta. Verrattain usein blogien kirjoittamiseen kyllästytään jo parissa vuodessa, kun oma ideapussi on puhallettu tyhjiin, eikä sanottavaa ole. Jostain olen lukenut, että jo seitsemää vuotta pidetään blogimaailmassa keskimääräistä pidempänä aikana. Ja nyt olen tällä julkisella päiväkirjalla päässyt kymmeneen ikävuoteen.

En ole itsekään ollut koko aikaa aktiivinen kirjoittaja. On mennyt vuosia, jolloin tekstejä on syntynyt vähän ja tekstien väli on ollut pitkä kuin Eppu Normaalin levyjen julkaisuissa. Blogi on jäänyt ruuhkavuosien rattaisiin, eikä aikaa - tai energiaa - ole kirjoittamiseen ollut. Mutta silti hengissä on sinnitelty. Nyt syntyvä teksti on järjestyksessään 308. eli on näitä näppäimiä jonkin verran hakattu (käytössä taitaa olla neljäs läppäri, jotka bloggaamiseen käytän).

Aihepiirit ovat vaihdelleet ajan ja aikakauden mukaan. Kasvoin itse neljänkymmenen ikävuoden nuoresta pojanklopista aikuiseksi. Täytin viime vuonna viisikymmentä vuotta ja tähän kymmenen vuoden jaksoon on mahtunut melkoinen määrä isoja ja pieniä elämän käännekohtia.

Elämäni on nyt aivan erilaista kuin se oli kymmenen vuotta sitten. En ollut yrittäjä, vaan lomarahahuorana protestanttisessa palkkatyössä. Tässä välissä olen opiskellut yhden ammatin (työn ohessa ja omalla rahalla), viettänyt vuoden koulussa opiskelijana ja kaksi opettajana. Blogin alkuvaiheessa kotona asui kolme keskenkasvuista lasta, kun nyt täällä majailee yksi osa-aikaisesti murjottava esiteini. Loput ovat älynneet lähteä etsimään omaa onneaan uusista osoitteista. Autot ovat vaihtuneet ja jopa poliittinen kanta on alkanut kallistua vasemmalle. Aiemmasta elämästä ovat jäljellä entinen omakotitalo ja vaimo - onneksi ovat! Kaipuu on jäänyt Saabin rattiin ja Uimaharjuun.

Ja muuttunut on myös kirjoittaminen. Blogin alussa jännitin julkaista omia tekstejäni julkisesti. Niitä hiottiin, suunniteltiin, esiluetettiin ja joskus hävettiin. Nyt on enää kuukausi siihen, että esikoisromaani näkee päivänvalon ja lähtee maailmalle etsimään uusia lukijoita. Eikä tekstit tai kirjoittaminen hävetä yhtään. Päinvastoin - olen ylpeä blogista ja ylpeä siitä, että uskallan kirjoittaa sekä itseäni esiin että luoda tarinoita toisten silmiä varten. 

Aina, kun katsoo kymmenen vuotta taaksepäin, miettii, miten helvetissä on jaksanut ne pahimmat vuodet. Kymmenen vuotta sitten olin henkisesti melko hajalla. Isä oli kuollut, työelämä oli luisumassa kohti väsymistä ja arki oli painimista kolmen lapsen rikastamassa oravanpyörässä. Ei ollut mahdollisuutta vetää happea tai heittäytyä latautumaan, vaan perhettä, kotia sekä työtä oli luotsattava eteenpäin niin resursseilla, mitä oli. En arvostele heitä, jotka palavat loppuun, enkä missään nimessä väheksy heitä, jotka sortuvat taakan alle - mutta minulla ei sellaiseen ollut varaa, eikä mahdollisuutta
Aikaa oli vähän, energiaa vielä vähemmän - mutta velkaa kyllä riitti (ja riittää edelleen). Kaikki ne ratkaisut ja risteyskohdat sitten realisoituivat "uudeksi elämäksi", josta nyt nautin. Kovassa prässissä hioutui timantti.

Tänä päivänä olen ehjempi, energisempi ja monella tavalla terveempi fyysisesti ja henkisesti. Arvomaailmassa on tehty hieman remonttia. Oikea termi lienee maadoittuminen ja monimuotoistuminen. Kirjoituksissa se näkyy paljon poliittisena pohdintana ja maailmantuskan purkamisena. Toki siihen on johtanut sekin, että kymmenessä vuodessa tämän maapallon johtolinjat ovat menneet sekaisin kuin ranskalaisten autojen virtapiirit. Kaikki entinen varmuus, ennustettavuus ja turva ovat kadonneet ja viimeisen parin vuoden aikana tilalle ovat tulleet kaaos, sodan uhka ja synkkyys. Olemme maapallona lähempänä seuraavaa suursotaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja se on suurimpia syitä laittaa omia ajatuksia ja maailmantapahtumia myös talteen. Haluan muistaa nämä vuodet ja tapahtumat sitten, kun hulluus häipyy ja tilalle astuu järki ja sovinnaisuus. 

Mistä kirjoitan?

Tänä päivänä kirjoitukset ovat paljon päiväkirjamaista muistiinpanojen tekemistä. Kirjaan blogiin ylös merkittäviä tapahtumia ja koetan tallentaa omia tunnelmia. Valitettavasti viime aikoina tilaa ovat saaneet hulluuden kapellimestarit  - eli kolmen suuren poliittisen navan diktaattorit. Heidän toimintansa seuraaminen on kuin katsoisi formulan iskeytymistä seinään - täydestä vauhdista. Valitettavasti se on meidän realismiamme 2020-luvulla.

Edelleen rakastan keski-ikää. Edelleen näen sen trendikkäänä ja ihanana elämänvaiheena, joka jatkaa antamistaan. Vuosi vuodelta minun elämäni tuntuu paremmalta, varmemmalta ja helpommalta. Helppoutta ei aiheuta pelkästään lasten kasvu tai velan pieneneminen. Helppoutta tekee elämän syväymmärryksen kasvaminen. Osaan elää fiksummin, taloudellisemmin ja ennen kaikkea mailaa turhia puristelematta. Sielussa on enemmän tilaa hengittää. 

Ja loppu kolmannes teksteistä tulee arjesta. Kirjoitan kirjoittamisesta - kappas kehveliä, kun kirjakin on tuossa tulossa. Kirjoitan yrittäjyydestä - hups keikkaa, kun kaksi firmaa pyörii tuossa jaloissa. Elämä täyttyy nykyisin edelleen työnteosta. Se on tavallaan sitovampaa, mutta tavallaan vapaampaa. Valitsen jokaisen työpäivän itse omasta tahdosta. En tee töitä muille, mutta en pysty tulemaan toimeen ilman muista ihmisiä. Työ asiakkaiden kanssa on erittäin rakasta ja rikasta. Työ antaa minulle tänään enemmän kuin ennen. Se ei ole pakko, se on valinta. 

Miksi kirjoitan?

Motivaatio on muuttunut hieman itsestä ulospäin. Kirjoitan lukijoille enemmän kuin alussa. Ensimmäiset vuodet availin tänne sivuille pääni solmuja ja koetin päästä selville, mitä tunnen ja ajattelen. Omat ajatukset näyttävät selkeämmiltä, kun ne lukee näytöltä. Mutta sitä mukaa, kun oma pää on selkiytynyt, on tullut tilaa kirjoittaa muille. Lukijoita tässä matkan varrella on tarttunut erittäin kiitettävä määrä. Luettujen kertojen lukema kasvaa teksti tekstiltä ja myös palautetta tulee - saa tulla enemmänkin. Teillehän tätä myös tehdään.

Merkittävä motivaatio kirjoittamiselle on oppia ja kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi. Luen toisinaan vanhoja tekstejä. Ne ovat hyviä - parempia kuin luulisi, mutta kehitettävää on edelleen. Tekstien tekeminen on helpompaa. Esityötä tarvitsee tehdä vähemmän ja turha itsekriittisyys on kadonnut. Nyt aiheeksi riittää joku hyvä lause tai ajatus, joka tulee lehdistä, somesta, perheenjäseniltä tai kyliltä kuultuna. Jotkut jutut ovat saaneet alkunsa jostain työn lomassa käydystä keskustelusta, joka sitten lähtee blogin sivulla lentoon. 

Kirjoitan, koska yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Pidän tekstin tuottamisesta, tarinoista ja myös siitä, että näitä joku muukin lukee kuin äiti ja vaimo (joiden molempien lukupanoksesta olen joka kerta valtavan kiitollinen edelleen!). Ehkä suurin "voittoni" lukijoiden suhteen on ollut saada oman perheen lapset lukemaan näitä "viisauksia". Yhden heistä huijasin jopa kirjoittamaan tänne. 

Omat intohimot kirjoittamisen suhteen liittyvät julkaistaviin teksteihin. Olen vuosia himoinnut kirjan kirjoittamista. Nyt se toteutuu. Samalla työstän toista käsikirjoitusta, josta toivon samanlaista onnistumista kuin ensimmäisestä. Pitkien tekstien tuottaminen on hankalampaa kuin blogin pitäminen. Työ on pitkäjänteistä, hidasta ja myös vaativaa. Kirjan juonen piteleminen käsissä on yhtä suurta 3D-ajattelua, joka vaatii onnistuakseen aikaa ja tilaa. Mutta homman kiinnostavuus on siinä haasteessa. Kun sitä on kerran maistanut, ei luopuakaan voi.

Mitä tulevaisuus tuo Ra(s)kaalle Keski-iälle?

Blogi jatkaa elämistään. Kuten elämä se muuttuu, kehittyy ja kasvaa. Kymmenen vuotta sitten en tiennyt meneväni opiskelemaan, löytäväni uutta ammattia (josta en kyennyt edes haaveilemaan), kirjoittavani kirjaa. En osannut kuvitella, millaista vanhemmuus on, kun lapset ovat isoja, osa jopa aikuisia. En tiennyt, kuinka paljon elämää voi rakastaa, kun se sujuu ja maistuu helpolta. Luulen, että seuraavat kymmenen vuotta tarjoavat vähintään yhtä hyvän kokemusrekisterin kuin kymmenen edellistä.

Maailma pelottaa. On paljon suuria valtavirtoja, jotka eivät ole käsissämme. Kotimaisen historian tumpeloin pääministeri on globaaleissa rattaissa pieni hiekanjyvä, joka ei saisi suurta vahinkoa aikaan, vaikka haluaisi. Verrokkina toiset valtion päämiehet sulkevat koko maailman öljyhanat tai uhkaavat naapureita ydinaseella. Meillä tehdään ehkä satatuhatta työtöntä, mutta naapurissa miljoona vainajaa. Asiat kannattaa aina suhteuttaa perspektiiviin. 

Koetan luoda toivoa ja tehdä keski-iästä entistä trendikkäämpää. Minun maailmassani keski-ikäiset tullaan näkemään valtakunnan trendsettereinä ja esikuvina. Heidän jälkiään seurataan ajattelussa, pukeutumisessa ja arkielämän käytännöllisyydessä. Keski-ikäiset ovat mainosmiesten unelmien kohde ja haavekuva. Heillä on rahaa, asennetta ja kykyä käyttää kumpaakin. Toivon, että tulevaisuudessa Ra(s)kaassa keski-iässä on vähemmän ässää.

Kiitos teille rakkaat lukijat kuluneesta kymmenestä vuodesta. Jokainen teistä on tärkeä. En tee blogia rahasta, enkä kyllä rahallakaan. Teen tätä puhtaasta rakkaudesta lajiin ja kirjoittamisen intohimosta. Kuten näette blogin ulkonäöstä, ei täällä ole mainostajia, eikä kirjoittamisesta kukaan maksa muuta kuin silloin tällöin kehuja. Mutta blogin pitävät elossa lukukerrat, kommentit ja se, ettei tätä tarvitse pelkästään itselle kirjoittaa. Jatkakaa lukemista, kommentointia ja läsnäoloa.

Ja ennen kaikkea - Let´s make Keski-ikä Greatest again!

keskiviikko 5. marraskuuta 2025

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 


Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”



2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.


4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski


6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Pirteä 2017 ja vauhdikas 2018

 

Joululoman jälkeen perhe on jälleen palautettu juurilleen ja vuorossa ovat vuoden kolme viimeistä työpäivää. Vuodenvaihde on tilinpäätöksen aika muuallakin kuin yrityksissä. Olen muutamina viime vuosina kirjannut uuden vuoden lupaukset ylös muistikirjaan ja näin joulukuun lopussa palaan noihin toiveisiin tsekkaamaan, miten vuosi on mennyt.

Uuden vuoden lupaukset ovat puoliksi huuhaata, mutta puoliksi sitä, että tulevalle vuodelle asettaa itselleen päämääriä, joita sitten tavoittelee. Kaikki listatut kohdat eivät tietenkään toteudu (ellet laita toiveisiin jotain itsestäänselvyyksiä), mutta jotenkin tuntuu kivalta, että näkee edes osan itselleen kirjatuista toiveista muuttuneen lihaksi.

Blogia seuranneet muistavat, että vuosi 2015 oli meidän perheelle täyttä kaaosta tammikuusta alkaen. Isän kuolema ja siitä alkanut koko vuoden surukierre vetivät mielen matalaksi. Vuosi 2016 keräiltiin surutyön jälkeen rippeitä ja totuteltiin elämään perheen uudenlaisen arjen kanssa.
Kulunut vuosi 2017 oli minusta paljon pirteämpi kuin edeltäjänsä. Huomaan itsessäni paljon positiivisia muutoksia. En enää käy nukkumaan miettimällä, heräänkö aamulla ja ajatukset ovat muuttuneet positiivisiksi ja eteenpäin suuntautuviksi. Olo on kuin olisi herännyt pitkästä, syvästä, unesta ja fiilis on yhtä levänneen oloinen. Surutyö ottaa aikansa, eikä sitä voi jouduttaa. Nyt kun katson omaa elämääni taaksepäin, niin huomaan tehneeni surutyötä isäni kuoleman jälkeen kaksi täyttä vuotta.

Mitähän tuli luvattua?

 

Kaivoin kirjahyllystä vanhan muistikirjani ja sieltä kauniilla mustekynän töherryksellä tehdyt lupaukset vuodelle 2017. Samalla tein vielä sen urotyön, että luin viime vuoden kirjoituksia läpi ja tutkin itseäni hieman ulkopuolisena. Omien kirjoitusten lukeminen on sekoitus iloa, surua, myötähäpeää ja ylpeyttä. Taputin virtuaalisesti (no oikeasti, ihan konkreeettisesti) olkapäälle ja onnittelin hyvästä työstä. Hitto, että tämä blogi aiheuttaa edelleen loistavia fiiliksiä - en edelleenkään tiedä montaa siistimpää asiaa kuin kirjoittaminen.

Vuodelle 2017 tehdyt lupaukset olivat lyhykäisyydessään:

Etsi muutosta työelämään
"No tämä kyllä toteutui aika totaalisesti. Työpaikka vaihtui vuoden aikana kaksi kertaa. Toinen kerta ei-omasta-päätöksestä ja toinen kerta taas täysin omasta tahdosta ja omalla työllä." Voitaneen merkata siis toteutuneeksi.

Pidä itsestäsi parempaa huolta
"Tällä hain sitä, että liikkuisin enemmän ja pitäisin parempaa huolta terveydestäni. Enpä voi kehua kovin isolla onnistumisella. Liikunta on edelleen kaukainen haave, vaikka siihen muutamia yrityksiä vuoden aikana olikin." Siirretään toive lyhentämättömänä vuodelle 2018, koska tämä ei vanhene koskaan.

Kirjoita enemmän ja erilaista
"Ra(s)kas Keski-ikä löysi vuoden aikana uuden kodin upeasta Pontti-portaalista. Lisäksi blogi on saanut uusia ulottuvuuksia. Vuoden aikana kirjoitin tänne jopa kaksi novellia. Ei tullut vielä Finlandia-ehdokkuutta, mutta tuli hyvä fiilis siitä, että uskalsin. Lisäksi minusta blogin sisältö on kehittynyt parempaan suuntaan. Ja jälkeenpäin luettuna vain muutamat tekstit olivat sellaisia, että ne olisi voinut jättää kirjoittamatta. Suurin osa teksteistä oli edelleen viihdyttävää luettavaa (en siis tosiaan lue omia tekstejäni kovinkaan usein jälkikäteen)." Tämä merkataan ehdottomasti toteutuneeksi!!

Lue enemmän
"Huomasin oman lukuintoni hiipuneen ja kaipasin kirjoja ja niiden antamaa pakoa todellisuudesta. Tänä vuonna luin tosi paljon ja löysin kirjoista kaikenlaista uutta. Vuoden kohokohtia olivat erilaiset urheiluelämänkerrat, kuten Marko Yrjövuoren "The Finn, urheilutähtien luottomies" ja Tyler Hamiltonin "Voittoja ja valheita". Urheilukirjoja ilmestyi vuoden aikana todella paljon ja kirjaston poistunut varausmaksu kannusti pitämään koko ajan uutuuslistaa varauksessa." Tämä lupaus toteutui myös hienosti.

"Älä kuole!" ja muut lupaukset
"Jokaisen vuoden lopussa lupaan, etten kuole tulevana vuonna. Se tarkoittaa sitä, että kaikissa valinnoissa pyrin vaalimaan elämää ja eteenpäin menemistä. Kirjoitin näistä valinnoista Linkediniin artikkelinkin "Choose" . Muissa lupauksissa oli toiveita pitää yllä ystävyyssuhteita (onnistui ehkä tavallaan), viettää enemmän aikaa Uimaharjussa (ei voi kehua onnistuneen), matkustella (ei vielä tänä(kään) vuonna) ja ylipäänsä elää elämää viisaammin (no kuka näitä mitenkin laskee....).
Kokonaisuutena vuosi 2017 oli pirteä ja muutosten vuosi. Vuoden aikana koin itse suuria muutoksia työelämässä ja perheemme taas muuttuu ja kehittyy koko ajan, kun sen osaset kasvavat. Pienin neiti  saavutti neljän vuoden iän ja nyt loppuvuoden olemme nauttineet "neljävuotiaan ihanuudesta" - tämän tuntee suurin osa vanhemmista. Se on se lyhyt ja häilyvä hetki kolmen vuoden uhman ja viiden vuoden "ison lapsen" välissä. Tälle vuodelle antaisin kokonaisuutena arvosanan 9-. 

Mitäs sitten 2018?

 

Tulevaan vuoteen lähdetään vauhdikkaasti. Luvassa ei ole kesälomaa luultavasti kummallekaan perheen elättäjälle, joten elämän lepohetket on rakennettava viikonloppujen varaan. Lomattomuus tietää sitä, että kotona tullaan viettämään entistäkin enemmän aikaa. Ehkä olisi aika siis tehdä kotihommista jonkinlainen lista, jossa ikuiset remonttikohteet listataan tärkeysjärjestykseen. Tästä omakotiasumisen ihanuudesta kirjoitinkin toukokuussa. Josko vuosi 2018 olisi remonttivuosi. Ainakin listalle olisi helppo löytää kohteita....

Urheilu on edelleen mielessä. Omasta liikunnasta huolehtiminen on vieläkin sydämen asia (kirjaimellisesti), vaikka tuo asia on muutaman lyönnin väliin jättänytkin. Tähän saakka tulokset ovat olleet suoraan sanottuna kehnoja, mutta toivoaan ei saa menettää. Siis tällekin vuodelle toivelistalle merkataan liikuntaa ja urheilua.

Oman liikunnan lisäksi tälle vuodelle menee myös penkkiurheilun lisääminen. Haluaisin tutustua uusiin lajeihin katsomosta käsin ja ensi kesälle olisi toiveissa tehdä menestyksekäs paluu myös pesäpallokatsomoihin - Ukonniemi here we come! Ja josko sitä talvella tekisi taas uusintaretken Kontiolahteen ampumahiihtokatsomoon. Muistatteko vielä viime vuotisen reissumme?
Lisäksi olen taas vaihteeksi innostunut kuuntelemaan klassista musiikkia. Onnistuisikohan tulevana vuonna jo se, että pääsisin katsomaan klassista ihan paikan päälle. No, ooppera nyt on jo liikaa toivottu ainakin....

Elämää muuttaa myös tuo puolen tunnin työmatka. Sen ajalle olisi mukavaa keksiä jotain ajanvietettä, joka hyödyntäisi nuo auton ratissa vietetyt tunnit. Itse mietin jo sitäkin, että kun Imatralla kerta on jo valmiiksi, niin olisiko isokaan vaivaa siirtyä tankkaamaan Svetogorskiin. Kuten vanha sanonta sanoo, jos ei siitä muuta saa, niin ainakin blogiin hyvää juttua. Mutta oikeasti - voisiko työmatkoilla opiskella kieliä, kuunnella äänikirjoja, nauhoittaa podcasteja - olisko ideoita?!
Tänä vuonna aktivoiduin somessa melko lailla. Otin Twitterin käyttöön (löydyn sieltä nimellä @tonijouhkimo) ja koetin heitellä supernokkelia twiittejä maailmalle. Olin aluksi Twitterin suhteen jotenkin arka ja epäluuloinen, mutta alkuhaparoinnin ja ystäväni Hannan twitterkoulun jälkeen pääsin hommaan aika kivasti mukaan. Lisäksi olen mukana ainakin jollain tasolla Instagramissa.
Kirjoitan blogin lisäksi myös työelämän asioista ja nuo tekstit löytyvät joko Linkedinistä tai Duunitori.fi -sivustolta. Tätä harrastusta meinaan jatkaa myös. Niin ja sitten on tämä blogi....
Ra(s)kas keski-ikä jatkaa elämistään myös ensi vuonna - vahvempana kuin koskaan. Kuluvana vuonna koetin olevinaan panostaa kuviin - no, jokainen blogia lukeva näkee, että tuo ei ihan onnistunut. Mutta otetaanpa ensi vuonna uusiksi.

Blogin suhteen toivon, että saan pidettyä jutut mielenkiintoisina ja viihdyttävinä. Sen lisäksi tavoitteena on jatkaa positiivisen sanoman levittämistä, vaikka poskia pakottaisi. Lukijamäärä on edellisvuodesta jotakuinkin tuplaantunut, joten ainakin osa teksteistä on osunut maaliin ja blogi on saanut vaimon ja äidin lisäksi muitakin kiinnostuneita (tai sitten äiti on vasta nyt siirtynyt lukijaksi) Tätä lukijasuhdetta on tärkeää vaalia ja laajentaa. Varsinaista lukijamäärää tärkeämpää on se, että lukijat saisivat lukemastaan jotain. Sen vuoksi on luvallista - ja jopa toivottua - löytää tekstien alta kommentteja.

Uutena toiveena on se, että aloittaisin podcastien tekemisen. Podaaminen on Suomessa nouseva trendi ja podcastien kuuntelijamäärät ovat reilussa kasvussa. Koska olen tunnettu radiofanaatikko ja äänen ystävä, niin minua kiehtoisi kovasti alkaa tuottamaan äänellistä viestintää myös itse. En nyt ehkä Pod-Jaajoksi koskaan pääse, mutta jos tutustuisin uuteen viestinnänmuotoon ja ylittäisin jälleen kerran yhden rajan, jota en aiemmin ole uskaltanut. Mitä luulette, voisiko toimia?

Kuten varmaan tekstistä paistaa, niin odotan uutta vuotta aikamoisella innolla. Kuluneen vuoden aikana olen päässyt totaalisesti taas elämän syrjästä kiinni ja haluan, että tämä energia jatkaa kasvamistaan vielä ensikin vuonna. Onnistumiset, etenkin työelämässä, ovat kasvattaneet itsetuntoa aivan uusiin lukemiin ja tuota saatua potentiaalia pitää nyt käyttää hyväksi. Toivottavasti tuleva vuosi jatkuu yhtä onnekkaana niin minun kuin muidenkin osalta.

Kiitos teille lukijat vuodesta 2017! On ollut ilo ja kunnia kertoa teille keski-ikäisen ra(s)kasta tarinaa, joka tänä vuonna oli enemmän rakas kuin raskas. Hyvää ja onnekasta uutta vuotta kaikille!



Näkemiin kaxnollayxseiska! (Kuva vaimon ottama; Aholan kuusista Punkaharjulta)

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyydelle

Katson ikkunan takana pakkasessa hiihtäviä ihmisiä. Televisiossa näkyvät Tuntemattoman sotilaan viimeiset minuutit, jossa jälleen kerran pikkuinen Suomi sijoittuu toiseksi maailmansodan osuudessaan. Illalla on aika laittaa kynttilöitä sekä pöydälle että pihamaalle ilmaisemaan kunnioitusta rakkaalle kotimaallemme ja etenkin veteraaneille, jotka tämän maan itsenäisyyden lunastivat seitsemänkymmentä vuotta sitten.

"Tuntematon sotilas" on elokuvana minusta voimakkain suomalaisuuden symboli. Se kertoo siitä, mikä Suomi on ja millaisena on se on syntynyt. Koko elokuva on kolmeen tuntiin puristettu idea Suomesta. Samalla se on tarina niistä ajoista, kun Suomen todellinen itsenäisyyskamppailu käytiin. Mikäli omat isovanhempamme olisivat luovuttaneet, niin maailmanhistoria olisi 40-luvulta saakka kirjoitettu kyrilisin kirjaimin ja tänä päivänä minunkin tekstini olisi toisenlaista.

Omaan historiaani toinen maailmansota liittyy molempien ukkieni kautta. Nyt vielä elossa oleva ukkini lähti jatkosotaan vuonna 1942 vain 17-vuotiaana ja ehti olla rintamalla kolme vuotta päättäen taistelut Lapin sotaan. Noina vuosina nuoruus vaihtui kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Jutut sodasta ovat karuja, mutta opettavaisia ja ainutkertaisia. Kun mietin 17-vuotiasta nuorukaista taistelemassa juoksuhaudassa ja näkemässä kuolemaa, se herättää vain yhden ajatuksen - ei koskaan enää. 

Suomen idea on kateissa

Tänään tunnen myös surua Suomen puolesta. Olemme menettäneet paljon siitä ideasta, jonka päälle Suomi on tehty. Toisen maailmansodan jälleenrakennuksen vuosina oli tahtotilana rakentaa maa, jonka kulmakiviä olisivat tasa-arvo, kaikkien kunnioitus sekä heikompien auttaminen. Nuo ehdot ovat saaneet kovia kolauksia, enkä itsekään koe, että olemme onnistuneet säilyttämään ideaa enää koossa.

Maksan palkastani kohtuullisen korkeaa tuloveroa, jolla oletan saavani ne palvelut, joita hyvinvointivaltion minulle kuuluisi tarjota. Silti huomaan julkisten palvelujen rapautuvan vuosi vuodelta huonompaan suuntaan. Terveyskeskusten resurssit on vedetty niin kireäksi, että hoidon taso on enää minimi. Monissa terveyskeskuksissa ei enää suomenkielistä lääkäriä näe ja hoidon taso on sitä, että potilas siirretään kotiin toipumaan. Syyn sijaan etsitään vain lääkitys, joka takaa,että potilas ei palaa rasittamaan jonoja.

Mielenterveyspuolella ongelmien hoito on ilmeisesti vielä huonommalla tolalla. Ongelmille on vaikeaa saada hoitoa. Ja jos hoitoa on, niin se avo-tyyppistä säilömistä eikä ongelmia korjaavaa. Näiden hoitamattomuuksien jälkiä saamme sitten seurata lehtien palstoilta erilaisina ja eriasteisina väkivallantekoina. Kumpi hoitaminen sitten on lopulta kalliimpaa?

Jälleenrakennuksen ainana Suomeen onnistuttiin rakentamaan kattava ja hyvä tieverkosto, joka kattoi sekä maaseudun että kaupungit. Nyt tuosta tieverkosta ei enää pystytä pitämään täysmääräisesti huolta ja etenkin maaseutujen tiestö on sellaisessa kunnossa, että muutaman vuoden päästä ensimmäisiä teitä joudutaan purkamaan tai laittamaan käyttökieltoon, koska huoltoresurssia ei ole tai se on riittämätöntä.

Meillä on peruskoulun läpi kohta runnottu kaksi lasta, eikä kumpikaan juuri kiittele suomalaista koulujärjestelmää. Koulujärjestelmän hyvä puoli edelleen on se, että se on ilmaista. Mutta sen ilmaisen sisällä ongelmia on paljon. Rahallinen puute pakottaa supistamaan koulujen määrää ja keskittämään lapsia isompiin kouluyksiköihin sekä luokkakokoihin. Jo joskus aiemminkin kirjoitin siitä, mitä opettajien työrauha on koulussa. Yhtä ongelmallista on myös lasten koulukäynti noissa luokissa. Samaa kertovat lasten tarinat kouluruuasta. Ruoka on edelleen ilmaista, pisteet siitä, mutta ruoan taso on pudonnut vuosien mittaan ilmeisen kehnolle tasolle. Enkä suinkaan tätä mielipidettä perusta vain oman perheen lasten mielipiteillle - muistan hyvin, että itse olin monesti nuorena kouluruuasta samaa mieltä.

Epätasa-arvon maa

Olemmeko enää tasa-arvoisia? Suomalaisuuteen kuuluu voimakkaana se, että olemme tasa-arvoisia ja pidämme huolta heikommista. Kuitenkin tänä päivänä pahimmat leikkaukset kohdistetaan esimerkiksi lapsiperheisiin. Verovaroilla en minäkään saa lapselleni hoitopaikkaa, vaan joka kuukausi kaupunki muistaa kolmensadan laskulla. Eipä sillä, tuon laskun maksan mielelläni, sillä päiväkodin hoito on niin tasokasta ja hyvää, että rahalle saan vastinetta.

Entä vanhukset? Se porukka, joka tämän maan rakensi ja säännöt nyky-Suomelle loi, makaa nyt hoitokodeissa vaipoissa odottamassa saavansa vastinetta tekemälleen työlle. Valitettavasti olen omakohtaisesti nähnyt, millle tasolle hoito menee, kun resurssit karsitaan. Ilman oman mummoni ja setäni työpanosta, olisi ukkini hoito melko olematonta ja hoidon sijaan voisi käyttää termiä "säilytys". Ei käy kateeksi niitä vanhuksia, joilla ei ole ketään huolehtimassa tai auttamassa.

Epätasa-arvo on siirtynyt eniten köyhien ja rikkaiden välille. Hyvinvoivassa valtiossa alkaa löytyä jo kolmannen sukupolven drop-outeja eli lapsi ei ole nähnyt vanhempiensa tai edes isovanhempiensa tekevän palkkatyötä, vaan roikkuvan luukkujen välillä anomassa almuja. Kuinka tuo lapsi voisi oppia työn eetosta tuolla mallilla? Samalla, kun nuo syrjäytyneet lapset jäävät työelämän ja koulutuksen pyörän ulkopuolelle, he jäävät ulos myös sosiaalisista ringeistä. Harrastusmaksut ovat vuosien mittaan nousseet sellaiselle tasolle, että köyhien perheet ei futista pelaa. Siis rikkaiden lapset, jotka saavat muutenkin hyvää, myös jylläävät harrastuspiireissä ja pelimatkoilla. Kuulostaako Suomelta?

Meistä on tullut myös suvaitsemattomia. Nykysukupolvet tuskin asuttaisivat siirto-Karjalaisia, vaan sanoisivat, että pysykööt kotimaassaan. Me emme tunnu suvaitsevan minkäänlaisia ulkomaaneläviä maahamme, vaikka todellisuudessa myös meillä Suomessa on tulevaisuudessa sellainen tilanne, että kanta-Suomalaisten määrä vähenee ja heitä korvaamaan tarvitaan kipeästi uutta verta - olkoon minkä väristä tahansa.

Muuta sitten pois, jos ei kelpaa

Miksi en sitten muuta pois, jos täällä on niin paskaa?

Koska täällä on kuitenkin paljon hyvää ja vielä paljon sellaista, josta saa hyvää. Meillä on edelleen maailman puhtain ja siistein luonto. Maamme sijaitsee paikassa, jossa luonnonmullistukset eivät pääse kimppuumme ja elämme alueella, jossa geopoliittinen tilanne on vielä siedettävä. Monella muulla ovat asiat paljon meitäkin huonommin. Seuraan toki huolestuneena Venäjän tilannetta ja muutoksia Venäjän ulkopolitiikassa, mutta pahemminkin voisi olla.

Suomi on suomalaisille edelleen hyvä maa elää. Kuristumme veroihin, mutta saamme niillä edelleen sellaisia palveluja, joita muualla maailmassa ei tarjota. Emme edes ymmärrä, miten hyvin meillä asiat on, koska ilmaiset asiat ovat sellaisia, jotka ovat meillä aina olleet. Ongelma on se, että palvelujen karsinta tulisi tehdä vähän kerrallaan ja kaikkia koskien. Rahan pois ottaminen on paljon vaikeampaa kuin sen jakaminen. En kadehdi yhtään päättäjiämme, jotka joutuvat nuo karsintapäätökset tekemään.

Olemme edelleen maa, jossa on mahdollista tulla mistä vaan mihin vaan. Koulutuksemme on ilmaista alusta loppuun saakka, mikä tarkoittaa, että katuojasta voi nousta tohtoriksi valtion rahalla. Tuota mahdollisuutta ei moni maa tarjoa. Myös työelämässä on mahdollista pärjätä omin avuin. Maassamme ei ole korruptiota eikä naisten ja miesten välistä epätasa-arvoa.

Lapsistamme pidetään huolta. Meillä on edelleen pitkät äitiyslomat sekä toimiva neuvolaverkosto. Jokainen lapsemme siis saa lähtökohtaisesti mahdollisuuden hyvään elämään.

Osa ongelmista johtuu meistä itsestämme. Olemme liikaa tuudittautuneet siihen, että "joku pitää meistä huolta". Siis heittäydymme hyvinvointiverkostoon miettimättä, mitä meidän pitäisi tehdä itse. Olemme tottuneet liian hyvään ja liian
valmiiseen. Meille tekisi hyvää se, että oppisimme ottamaan enemmän vastuuta itsestämme.

Kokonaisuudessaan voisin lainata jo edesmenneen kenraali Adolf Ehrnroothin viisaita sanoja "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa."