Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. lokakuuta 2025

Kesken jääneet unelmat


 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).



Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 




Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!


sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Osaan-Haluan-Aion

 


Näin syksyn tullen pukkaa taas vaihteeksi pientä ammatillista kriisiä. Syyt ovat tällä kertaa onneksi ulkoapäin tulevia, joten ei auta kuin istua tiukasti kelkan kyydissä ja nauttia matkasta. Mutta tämä työelämän maanjäristys palautti minut taas yhden lempiaiheeni - haaveilun - pariin. En olekaan pitkään aikaan rakennellut itselleni ns. unelmakarttaa. 
 
Viime vuosien koettelemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Enää en säiky sitä, että elämässä yhtä tukipilaria ollaan kovaa vauhtia nyhtämässä jalan alta. Olen oppinut, että elämässä kaikki järjestyy - joskus ja jollain tapaa. Lisäksi osaan katsoa entistä paremmin elämää kokonaisuutena. Jos peruspilareista yksi sakkaa ja muut ovat paikallaan, niin koko sokkeli tuskin sortuu, vaikka säröjä tuleekin.

Kehitin vielä itselleni uuden metodin käydä läpi oman elämäni tavoitteita ja haaveita. Nimitin menetelmän Osaan-Haluan-Aion -menetelmäksi. Mutta ensin taas perusjargonit haaveista ja elämän tavoitteista.

Haaveet pitävät elämän liikkeessä
Yksi pitkäaikaisimmista haaveistani on kirjoittaa kokonainen kirja siitä, kuinka jokaisen tulisi osata ja uskaltaa haaveilla ja tavoitella elämässään asioita. Haaveet antavat elämälle suuntaa ja luovat horisontin, jota kohden kulkea. Ilman haaveita ei elämässä ole tavoitteita ja jos ei ole tavoitteita, ei myöskään ole suuntaa, johon elämäänsä ohjaisi. Minun filosofiani mukaan tavoitteet luovat elämään automaattisesti liikettä.

Elämässä tarvitaan kaikenkokoisia tavoitteita. Jos kaikki haaveemme olisivat massiivisia ("Tahdon astronautiksi" tai "Haluan pankkitililleni miljoonan"), saattaisi haaveiden tavoittelu jossain välissä jo turhauttaa. Pitkä matka vailla väliasemia saa epäilemään matkanteon järkevyyttä.
Kun elämässä on sopivasti pieniä tavoitteita ja sen lisäksi noita "vähän suurempia" haaveita, on helpompi huomata, että todellakin liikkuu kohti päämääriään. Saman asian ajaa se, että suuremmat tavoitteet paloittelee pienempiin osiin ja osatavoitteista lopulta rakentuu vaikka sitten se astronautin ura.

Haaveet voivat liittyä mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Jokainen meistä painottaa elämänsä eri tavoin ja jokainen myös näkee elämänsä erilaisina kokonaisuuksina. Itse jaoin ennen haavekartan rakentamista elämäni viiteen eri kategoriaan, joiden alle aloin miettiä tavoitteitani. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa jaottelulle ei ole. Minä tein jaon seuraaviin osa-alueisiin:

  • Työ (Työpaikka, ammatti, rahaan liittyvät asiat)
  • Perhe (Lapset, isyys, parisuhde, ystävät)
  • Oppiminen (Opiskelu, harrastukset, elämäntaidot)
  • Terveys (liikunta, elämäntavat, sairauksien hoito)
  • Elämänhallinta (Minuus, arjen hallinta)

Yleensä nuo osa-alueet löytyvät helpoiten sieltä, mistä kenkäkin eniten puristaa. Ne, joilla terveys reistaa, löytävät helpoiten elämän päämäärät terveyden parantamisesta. Sen sijaan perusterve ihminen, jolla pukkaa ammatillista kriisiä, on taipuvainen keksimään kehityskohteensa työn puolelta. Jos taas terveys on kondiksessa ja työtä riittää, mutta illat taistelet vallattomien murrosikäisten tai erohaluisen aviopuolison kanssa, niin focus kohdistuu helposti perheen puoleen. Sitä kaipaa eniten, mistä on kovin puute.

Itse en näe esimerkiksi rahaa yhtenä elämän osa-alueena, vaikka sitä kummasti tarvitseekin. Ymmärrän hyvin niitä, jotka näkevät rahan tavoittelun yhtenä elämän peruspilarina, mutta minuun se ei sovi. Keski-ikään mennessä olen oppinut, etten ole simo-säästäjä tai finanssinero ja taskutkin ovat sen verran silkkiä, ettei sinne paljon jäämiä kasaannu.

Rohkeutta on uskaltaa haaveilla
Omien haaveiden tiellä on kaikkein yleisimmin se tyyppi, joka tuijottaa aamuisin peilistä. Monet eivät uskalla haaveilla, koska joko pelkää epäonnistumisen tuomaa tuskaa tai sitten pelkää pelkästään muutosta. Elämä on turvallista, kun pysyy paikallaan, eikä suotta tavoittele mahdottomia. Ja toisaalta taas, jos ei liikoja yritä, niin ei ainakaan epäonnistu. Itsekin tunnen ihmisiä, joiden elämän tavoitteena on staasi - paikallaan pysyminen. Se toki heille sallittakoon...

Rohkeat uskaltavat haaveilla ja kaikkein rohkeimmat uskaltavat haaveilla asioista, jotka tuntuvat jopa mahdottomilta. Kukaan ei käske haaveilemaan ainoastaan asioista, jotka voivat toteutua. Eikä haaveilla ole edes ylärajaa tai luottorajaa. Käytännössä haaveilu alkaa olla maailmassa ainoita ilmaisia huveja, joihin aikaansa voi käyttää.

Haaveilun tiellä on myös taistelu ajasta. Haaveiluun käytetty aika koetaan usein turhana ja joutavana, vaikka tosi asiassa käyt haaveillessasi oman elämäsi kehityskeskustelua. Päämäärätön harhailu omassa elämässä on monesti enemmän aikaavievää ja kalliimpaa kuin se, että kerrankin tekisit itsellesi haavekartan, jolla suuntaat elämääsi oikeaan suuntaan.

Kirjoitettu haave on sopimus itsen kanssa siitä, että homma toteutuu
Haaveet kannattaa kirjata ylös. Minusta jokaisella ihmisellä tulisi olla päiväkirja tai muistivihko, johon kirjaa omia ajatuksia ja haaveita. Kun satun harrastamaan kirjoittamista, minulla on muistikirjoja joka paikassa ja ostan vielä varastoonkin tulevia kirjoitusalustoja.

Minusta haave konkretisoituu, kun se on kirjattu ylös. Kirjoitettu haave on kuin olisit tehnyt itsesi kanssa sopimuksen siitä, että hommaa lähdetään oikeasti toteuttamaan. Ja kirjoitettaessa tavoitteesta tulee muutenkin konkreettisempi. Haaveesta tulee näkyvä, kun sen voi lukea paperista. Ja jos joskus käy niin, että unohdat, mitä elämässä tavoittelet, sen voi kätevästi käydä kurkkaamassa muistikirjasta.

 Tästä hyvä esimerkki on se, kun haaveilin pääseväni radioon. Äänituotantojen tekemisen olin kirjannut joskus ylös, kun rakentelin haaveita tulevalle vuodelle. Muistin tuon "lupauksen itselleni", kun lähetin Radio Saimaalle toiveen päästä kanavalla ääneen - ja kas kummaa sekin haave toteutui!

 

O-H-A -menetelmä

 

Kun olin kirjoittanut nuo elämäni osa-alueet ylös, keksin seuraavaksi uuden tavan kirjoittaa omat haaveeni ja tavoitteeni ylös. Tein muistikirjan sivulle kolme saraketta, joiden yläosaan tulivat otsikot
  • OSAAN
  • HALUAN
  • AION
Ensimmäiseen sarakkeeseen kirjasin ylös asiat, jotka jo osaan. Nämä voivat olla henkilökohtaisia ominaisuuksia (olen hyvä puhumaan ihmisille, osaan piirtää, osaan puhua useita kieliä, olen matemaattisesti lahjakas, luon upeita twiittejä, en ole velkaa enemmän kuin pystyn maksamaan) tai taitoja, joita on hankittu koulutuksen tai työn kautta (Surffaan sujuvasti somessa, taidan excelin kuin velho, tunnen pörssikurssit kuin omat taskuni). Sarakkeen tavoite on vain kartoittaa sitä, millainen jo olen ja mitä osaan. Varsinaisten haaveiden suhteen tässä haetaan pohjaa, jolle tavoitteita aletaan rakentaa.

Omista osaamisalueista voi jalostaa lisätavoitteita (jos osaan piirtää, voin haaveilla uudesta ammatista sen parissa). Toisaalta taas alueille, jotka hallitsee, ei kannata uhrata oppimisenergiaa, mutta niiden avulla voi toteuttaa uusia haaveita (olen hyvä opppimaan kieliä => haluan opiskella espanjaa ja venäjää, olen hyvä puhumaan ihmisille => haluan alkaa torikauppiaaksi).
Omien osaamisalueiden kartoittaminen on tarpeellista myös siksi, että se auttaa itsetuntemuksessa. Omien osaamisten tunteminen auttaa esimerkiksi ammatin- tai koulutuksenvalinnoissa. Kun tuntee itseään paremmin, on moninverroin helpompaa suunnata haaveet omiin vahvuuksiin.

Itse en usko monesti vallalla olevaan epämukavuusalueella liikkumisen tarpeeseen. En koe minkäänlaista tyydytystä siitä, että menisin tekemään itselleni vastenmielisiä asioita vain siksi, että voin todistaa "ylittäneeni itseni". Minusta itsensä ylittämisen voi tulkita pikemminkin energian hukkaamiseksi sellaiseen, jota ei todellisuudessa halua.

Ja joskus on hyvä tutkia, mitä kaikkea jo osaa. Siitä tulee itselle parempi mieli ja joskus lyttyynpolkaistu itsetunto tarvitsee pientä hivelyä.

 

Haluan-sarake sisältää kaikki mahdolliset - ja mahdottomat - haaveet

 

Keskimmäiseen sarakkeeseen kirjasin kaikki - siis ihan kaikki - asiat, joista haaveilen. Siellä olivat sekaisin pienet ja isot asiat ja sinne kirjasin ylös myös ne haaveet, jotka äkkiseltään tuntuivat mahdottomilta. Tämän keskimmäisen sarakkeen tulisikin paisua kaikkein suurimmaksi. Haluan-sarakkeen kirjoittaminen vaatii sitä edellämainittua rohkeutta haaveilla ja tunnustaa itselleen, mitä elämässä tavoittelee. Se vaatii myös sitä, että tiedostat, mitä elämästäsi puuttuu.

"Haluan"-sarake saa sisältää hulluimmatkin haaveesi. Tärkeintä on, että haaveet ovat sinun omiasi, eivätkä mistään ulkoa tulleita. Kukaan muu ei pysty suuntamaan sinun elämääsi oikein, eikä kukaan muu voi oikeasti tietää, mitä sinä haluat elämältä. Kokeilkaapa vaikka joskus tarjota teini-ikäiselle omia ammatillisia haaveitanne, niin opitte, mistä puhun.

Haluan-sarakkeeseen kannattaa koettaa muotoilla omat haaveensa niin konkreettiseen muotoon kuin pystyy. Jos kirjaat haluavasi "tulla rikkaaksi", niin se ei usein konkretisoidu suoranaiseksi haaveeksi. Mutta kun alat muotoilla epäselvää tavoitetta tarkemmaksi, löytyy humpalle juoni.

Haluan rahaa => haluan ammatin, jolla voin rikastua => Haluan opiskella pankinjohtajaksi
Haluan rahaa => en halua tehdä palkkatöitä => Muutan Espanjan rannoille gigoloksi

Oma keskisarakkeeni sisälsi kokonaisuutena seitsemäntoista eri asiaa. Noista jokainen liittyi johonkin yllämainittuihin elämäni osa-alueiseen. Jokaisesta osa-alueesta löytyi joku asia, jota tavoittelin. Kivaa, kun elämä ei vielä olekaan miltään osa-alueelta valmis. Ja totta kai osa omista tavoitteistani liittyi useampaan eri osa-alueeseen jollain tapaa. Hauskaa oli huomata, että vaikka koko unelmakartan rakentamisen lähtökohtana oli ammatillinen syy, niin nuo omat haaveet liittyivät yhtä lailla oman minuuden rakentamiseen ja parantamiseen. Tämä kertoo varmaan sitäkin, että oma ammatillinen epävarmuus liittyy siihen, että henkilökohtaisessa elämässäkin on vähän "rapattavaa".

Aion-sarake suuntaa toiminnan oikeaan tekemiseen

 

Sivun viimeinen sarake on nimeltään "Aion"-sarake. Siihen kirjasin keskimmäisestä sarakkeesta ne tavoitteet, joihin aion oman toimintani oikeasti suunnata. Jos haaveita on sata, niistä tuskin ehtii kaikkia asioita kehittämään heti. Sen vuoksi tulee tehdä omaa karsintaa sen suhteen, mitkä tavoitteista ovat itselle kaikkein tärkeimmät ja kiireisimmät. Jos olet ammatillisesti hukassa, silloin on luonnollista, että ensimmäisenä haluat keskittyä parantamaan omaa ammatillista osaamista tai työnsaantia. Jos taas elämässä eniten prakaavat perheasiat, on selvä, että ensimmäisenä haluat korjata ne. Ja sama asia terveyden suhteen - jos se reistaa, niin sen kuntoonlaittamisella luot tilaa seuraavien haaveiden toteuttamiselle.

Viimeinen sarake on varsinainen unelmakartta, joka suuntaa oman elämän suunnan seuraavalle ajanjaksolle. Siksi siihen kannattaa kehittää vieläkin tarkempia haaveita kuin edelliseen Haluan-sarakkeeseen.

Jos kirjasit keskimmäiseen sarakkeeseen haluavasi opiskella uuden ammatin ja myös sen, että haluat auttaa enemmän ihmisiä, niin nämä voivat viimeisessä sarakkeessa konkretisoitua siihen, että aiot opiskella sairaanhoitajaksi. Tai jos kirjasit ensimmäiseen sarakkeeseen, että olet oiva somenkäyttäjä ja keskimmäiseen sen, että haluat opiskella ammatin verkkoviestinnästä, niin viimeisessä sarakkeessa se on johdettu jo medianomin opinnoiksi.

Tähän viimeiseen sarakkeeeseen kannattaa ottaa mukaan jo vähän arkirealismia. Keskisarakkeen haaveista voi viimeiseen sarakkeeseen vetää ne tavoitteet, jotka toisaalta haluat toteuttaa ensimmäisenä, mutta myös niin, että mitkä haaveista on mahdollista toteuttaa ensimmäisenä. Tämän Aion-listan kanssa suuntaat oikeasti elämäsi kohti unelmia, joten kartan on parempi olla myös suhteellisen tarkka.

Elämän suunta löytyy unelmista
Minulle tämä pieni haavekartta-harjoitus oli tarpeen. Paperille kirjoitettuna asiat näyttivät toisaalta enemmän mahdollisilta, mutta myös sellaisilta, jotka uskallan luvata itselleni. Omien unelmien ylöskirjaus antoi omiin haaveisiin tarvittavaa konkretiaa ja kun haaveet vielä puristi tuohon "Aion"-sarakkeeseen, sain omille henkilökohtaisille tekemisille jonkinlaisen järjestyksen ja aikataulun.
Omista haaveistani suurimmat liittyvät opiskeluun ja haluun auttaa (mutta en aio opiskella sairaanhoitajaksi). Näiden lisäksi keräsin viimeiseen sarakkeeseen asioita, joiden kautta haluan kehittää itseäni kohti parempaa minää. Koetin löytää jokaiseen elämäni osa-alueeseen jotain kehitettävää ja tavoitteita. Silloin minusta ainakin tuntuu, että koetan elää elämääni tasaisesti sen jokaiselta kulmalta. Kun haaveita ja tavoitteita on sekä perhe- että työelämässä, niin samalla pienenee riski sille, että laiminlöisin yhtä elämäni osa-aluetta toisen kustannuksella.

Vaikka tässä voi olla pienen hörhöilyn maku, niin suosittelen kokeilemaan. Pureutumalla hetkeksi omiin unelmiin ja tavoitteisiin, voi yllättäen löytää itsestään uusia puolia ja löytää myös vaihtoehdon haaveettomalle haahuilulle. Testatkaa ja kommentoikaa, mitä löysitte!

Pirteä 2017 ja vauhdikas 2018

 

Joululoman jälkeen perhe on jälleen palautettu juurilleen ja vuorossa ovat vuoden kolme viimeistä työpäivää. Vuodenvaihde on tilinpäätöksen aika muuallakin kuin yrityksissä. Olen muutamina viime vuosina kirjannut uuden vuoden lupaukset ylös muistikirjaan ja näin joulukuun lopussa palaan noihin toiveisiin tsekkaamaan, miten vuosi on mennyt.

Uuden vuoden lupaukset ovat puoliksi huuhaata, mutta puoliksi sitä, että tulevalle vuodelle asettaa itselleen päämääriä, joita sitten tavoittelee. Kaikki listatut kohdat eivät tietenkään toteudu (ellet laita toiveisiin jotain itsestäänselvyyksiä), mutta jotenkin tuntuu kivalta, että näkee edes osan itselleen kirjatuista toiveista muuttuneen lihaksi.

Blogia seuranneet muistavat, että vuosi 2015 oli meidän perheelle täyttä kaaosta tammikuusta alkaen. Isän kuolema ja siitä alkanut koko vuoden surukierre vetivät mielen matalaksi. Vuosi 2016 keräiltiin surutyön jälkeen rippeitä ja totuteltiin elämään perheen uudenlaisen arjen kanssa.
Kulunut vuosi 2017 oli minusta paljon pirteämpi kuin edeltäjänsä. Huomaan itsessäni paljon positiivisia muutoksia. En enää käy nukkumaan miettimällä, heräänkö aamulla ja ajatukset ovat muuttuneet positiivisiksi ja eteenpäin suuntautuviksi. Olo on kuin olisi herännyt pitkästä, syvästä, unesta ja fiilis on yhtä levänneen oloinen. Surutyö ottaa aikansa, eikä sitä voi jouduttaa. Nyt kun katson omaa elämääni taaksepäin, niin huomaan tehneeni surutyötä isäni kuoleman jälkeen kaksi täyttä vuotta.

Mitähän tuli luvattua?

 

Kaivoin kirjahyllystä vanhan muistikirjani ja sieltä kauniilla mustekynän töherryksellä tehdyt lupaukset vuodelle 2017. Samalla tein vielä sen urotyön, että luin viime vuoden kirjoituksia läpi ja tutkin itseäni hieman ulkopuolisena. Omien kirjoitusten lukeminen on sekoitus iloa, surua, myötähäpeää ja ylpeyttä. Taputin virtuaalisesti (no oikeasti, ihan konkreeettisesti) olkapäälle ja onnittelin hyvästä työstä. Hitto, että tämä blogi aiheuttaa edelleen loistavia fiiliksiä - en edelleenkään tiedä montaa siistimpää asiaa kuin kirjoittaminen.

Vuodelle 2017 tehdyt lupaukset olivat lyhykäisyydessään:

Etsi muutosta työelämään
"No tämä kyllä toteutui aika totaalisesti. Työpaikka vaihtui vuoden aikana kaksi kertaa. Toinen kerta ei-omasta-päätöksestä ja toinen kerta taas täysin omasta tahdosta ja omalla työllä." Voitaneen merkata siis toteutuneeksi.

Pidä itsestäsi parempaa huolta
"Tällä hain sitä, että liikkuisin enemmän ja pitäisin parempaa huolta terveydestäni. Enpä voi kehua kovin isolla onnistumisella. Liikunta on edelleen kaukainen haave, vaikka siihen muutamia yrityksiä vuoden aikana olikin." Siirretään toive lyhentämättömänä vuodelle 2018, koska tämä ei vanhene koskaan.

Kirjoita enemmän ja erilaista
"Ra(s)kas Keski-ikä löysi vuoden aikana uuden kodin upeasta Pontti-portaalista. Lisäksi blogi on saanut uusia ulottuvuuksia. Vuoden aikana kirjoitin tänne jopa kaksi novellia. Ei tullut vielä Finlandia-ehdokkuutta, mutta tuli hyvä fiilis siitä, että uskalsin. Lisäksi minusta blogin sisältö on kehittynyt parempaan suuntaan. Ja jälkeenpäin luettuna vain muutamat tekstit olivat sellaisia, että ne olisi voinut jättää kirjoittamatta. Suurin osa teksteistä oli edelleen viihdyttävää luettavaa (en siis tosiaan lue omia tekstejäni kovinkaan usein jälkikäteen)." Tämä merkataan ehdottomasti toteutuneeksi!!

Lue enemmän
"Huomasin oman lukuintoni hiipuneen ja kaipasin kirjoja ja niiden antamaa pakoa todellisuudesta. Tänä vuonna luin tosi paljon ja löysin kirjoista kaikenlaista uutta. Vuoden kohokohtia olivat erilaiset urheiluelämänkerrat, kuten Marko Yrjövuoren "The Finn, urheilutähtien luottomies" ja Tyler Hamiltonin "Voittoja ja valheita". Urheilukirjoja ilmestyi vuoden aikana todella paljon ja kirjaston poistunut varausmaksu kannusti pitämään koko ajan uutuuslistaa varauksessa." Tämä lupaus toteutui myös hienosti.

"Älä kuole!" ja muut lupaukset
"Jokaisen vuoden lopussa lupaan, etten kuole tulevana vuonna. Se tarkoittaa sitä, että kaikissa valinnoissa pyrin vaalimaan elämää ja eteenpäin menemistä. Kirjoitin näistä valinnoista Linkediniin artikkelinkin "Choose" . Muissa lupauksissa oli toiveita pitää yllä ystävyyssuhteita (onnistui ehkä tavallaan), viettää enemmän aikaa Uimaharjussa (ei voi kehua onnistuneen), matkustella (ei vielä tänä(kään) vuonna) ja ylipäänsä elää elämää viisaammin (no kuka näitä mitenkin laskee....).
Kokonaisuutena vuosi 2017 oli pirteä ja muutosten vuosi. Vuoden aikana koin itse suuria muutoksia työelämässä ja perheemme taas muuttuu ja kehittyy koko ajan, kun sen osaset kasvavat. Pienin neiti  saavutti neljän vuoden iän ja nyt loppuvuoden olemme nauttineet "neljävuotiaan ihanuudesta" - tämän tuntee suurin osa vanhemmista. Se on se lyhyt ja häilyvä hetki kolmen vuoden uhman ja viiden vuoden "ison lapsen" välissä. Tälle vuodelle antaisin kokonaisuutena arvosanan 9-. 

Mitäs sitten 2018?

 

Tulevaan vuoteen lähdetään vauhdikkaasti. Luvassa ei ole kesälomaa luultavasti kummallekaan perheen elättäjälle, joten elämän lepohetket on rakennettava viikonloppujen varaan. Lomattomuus tietää sitä, että kotona tullaan viettämään entistäkin enemmän aikaa. Ehkä olisi aika siis tehdä kotihommista jonkinlainen lista, jossa ikuiset remonttikohteet listataan tärkeysjärjestykseen. Tästä omakotiasumisen ihanuudesta kirjoitinkin toukokuussa. Josko vuosi 2018 olisi remonttivuosi. Ainakin listalle olisi helppo löytää kohteita....

Urheilu on edelleen mielessä. Omasta liikunnasta huolehtiminen on vieläkin sydämen asia (kirjaimellisesti), vaikka tuo asia on muutaman lyönnin väliin jättänytkin. Tähän saakka tulokset ovat olleet suoraan sanottuna kehnoja, mutta toivoaan ei saa menettää. Siis tällekin vuodelle toivelistalle merkataan liikuntaa ja urheilua.

Oman liikunnan lisäksi tälle vuodelle menee myös penkkiurheilun lisääminen. Haluaisin tutustua uusiin lajeihin katsomosta käsin ja ensi kesälle olisi toiveissa tehdä menestyksekäs paluu myös pesäpallokatsomoihin - Ukonniemi here we come! Ja josko sitä talvella tekisi taas uusintaretken Kontiolahteen ampumahiihtokatsomoon. Muistatteko vielä viime vuotisen reissumme?
Lisäksi olen taas vaihteeksi innostunut kuuntelemaan klassista musiikkia. Onnistuisikohan tulevana vuonna jo se, että pääsisin katsomaan klassista ihan paikan päälle. No, ooppera nyt on jo liikaa toivottu ainakin....

Elämää muuttaa myös tuo puolen tunnin työmatka. Sen ajalle olisi mukavaa keksiä jotain ajanvietettä, joka hyödyntäisi nuo auton ratissa vietetyt tunnit. Itse mietin jo sitäkin, että kun Imatralla kerta on jo valmiiksi, niin olisiko isokaan vaivaa siirtyä tankkaamaan Svetogorskiin. Kuten vanha sanonta sanoo, jos ei siitä muuta saa, niin ainakin blogiin hyvää juttua. Mutta oikeasti - voisiko työmatkoilla opiskella kieliä, kuunnella äänikirjoja, nauhoittaa podcasteja - olisko ideoita?!
Tänä vuonna aktivoiduin somessa melko lailla. Otin Twitterin käyttöön (löydyn sieltä nimellä @tonijouhkimo) ja koetin heitellä supernokkelia twiittejä maailmalle. Olin aluksi Twitterin suhteen jotenkin arka ja epäluuloinen, mutta alkuhaparoinnin ja ystäväni Hannan twitterkoulun jälkeen pääsin hommaan aika kivasti mukaan. Lisäksi olen mukana ainakin jollain tasolla Instagramissa.
Kirjoitan blogin lisäksi myös työelämän asioista ja nuo tekstit löytyvät joko Linkedinistä tai Duunitori.fi -sivustolta. Tätä harrastusta meinaan jatkaa myös. Niin ja sitten on tämä blogi....
Ra(s)kas keski-ikä jatkaa elämistään myös ensi vuonna - vahvempana kuin koskaan. Kuluvana vuonna koetin olevinaan panostaa kuviin - no, jokainen blogia lukeva näkee, että tuo ei ihan onnistunut. Mutta otetaanpa ensi vuonna uusiksi.

Blogin suhteen toivon, että saan pidettyä jutut mielenkiintoisina ja viihdyttävinä. Sen lisäksi tavoitteena on jatkaa positiivisen sanoman levittämistä, vaikka poskia pakottaisi. Lukijamäärä on edellisvuodesta jotakuinkin tuplaantunut, joten ainakin osa teksteistä on osunut maaliin ja blogi on saanut vaimon ja äidin lisäksi muitakin kiinnostuneita (tai sitten äiti on vasta nyt siirtynyt lukijaksi) Tätä lukijasuhdetta on tärkeää vaalia ja laajentaa. Varsinaista lukijamäärää tärkeämpää on se, että lukijat saisivat lukemastaan jotain. Sen vuoksi on luvallista - ja jopa toivottua - löytää tekstien alta kommentteja.

Uutena toiveena on se, että aloittaisin podcastien tekemisen. Podaaminen on Suomessa nouseva trendi ja podcastien kuuntelijamäärät ovat reilussa kasvussa. Koska olen tunnettu radiofanaatikko ja äänen ystävä, niin minua kiehtoisi kovasti alkaa tuottamaan äänellistä viestintää myös itse. En nyt ehkä Pod-Jaajoksi koskaan pääse, mutta jos tutustuisin uuteen viestinnänmuotoon ja ylittäisin jälleen kerran yhden rajan, jota en aiemmin ole uskaltanut. Mitä luulette, voisiko toimia?

Kuten varmaan tekstistä paistaa, niin odotan uutta vuotta aikamoisella innolla. Kuluneen vuoden aikana olen päässyt totaalisesti taas elämän syrjästä kiinni ja haluan, että tämä energia jatkaa kasvamistaan vielä ensikin vuonna. Onnistumiset, etenkin työelämässä, ovat kasvattaneet itsetuntoa aivan uusiin lukemiin ja tuota saatua potentiaalia pitää nyt käyttää hyväksi. Toivottavasti tuleva vuosi jatkuu yhtä onnekkaana niin minun kuin muidenkin osalta.

Kiitos teille lukijat vuodesta 2017! On ollut ilo ja kunnia kertoa teille keski-ikäisen ra(s)kasta tarinaa, joka tänä vuonna oli enemmän rakas kuin raskas. Hyvää ja onnekasta uutta vuotta kaikille!



Näkemiin kaxnollayxseiska! (Kuva vaimon ottama; Aholan kuusista Punkaharjulta)

lauantai 11. helmikuuta 2017

Viiskertaaviis osa 1 - viisi vinkkiä onnellisempaan elämään

Viime tekstissä lupasin kirjoittaa viisi viiden kohdan listaa siitä, kuinka elämästä tehdään askel kerrallaan parempi ja kuinka yksinkertaisilla ohjeilla voi auttaa ratkaisemaan ongelmia, joita ihmiset, perheet, parisuhteet ja elämät kohtaavat. Puolessavälissä viikkoa aloin miettiä, että homma ei olekaan niin helppo kuin luulin. Dilemma on sama kuin Batmanilla - ratkaistavia ongelmia on niin paljon ja käytössä vain yhdet kädet ja yksi pää. No oikeasti kirjoitin kyllä jo yhden tekstin valmiiksi, mutta se jäi tällä kertaa pöytälaatikkoon odottamaan, että sen aika tulee Piti siis aloittaa alusta ja uudelta kulmalta.

Luen itse kohtalaisen paljon blogeja. Tykkään erilaisista sekä erilaisten kirjoittajien blogeista. Minusta parhaat blogit ovat niitä, joissa kirjoittaja todella pistää itsensä likoon ja kertoo avoimesti itsestään ja omasta elämästään. Mitä henkilökohtaisempi blogi sitä kiinnostavampi se on. Näin miehenä voin jopa hyvillä mielin tunnustaa, että luen Sami Minkkisen rakkausblogia - sen takia, että siinä mies laittaa itsensä likoon ja kertoessaan itsestään, ajatuksistaan ja suhteestaan suureen intohimoonsa eli rakkauteen. Tuota samaa avointen korttien periaatetta olen koettanut noudattaa myös omassa tarinassani.

Mutta siis lyhyestä esipuheesta huolimatta ensimmäiseen listaan.

Viiskertaa viis osa 1 - Viisi vinkkiä onnellisempaan elämäään

Onnellisuus on teema, jota pohdin paljon. Monesti sen takia, etten aina osaa olla elämästä niin onnellinen kuin pitäisi osata. Jos listaa elämänsä onnistumiset ja saavutukset, niin paperilla olen lähes "ivy league"-luokkaa. Silti se onnellisuuden tunne jää joskus arjen jalkoihin ja katoaa. Huomaat sitten istuvasi keittiönpöydän ääressä kahvikuppi kädessä pää riipuksissa, kun "jotain" puuttuu. Pohtimisen tuloksena olen tullut näihin viiteen lopputulokseen, kuinka onnellisuutta voi parantaa.

1) Elämässä pitää olla päämääriä

Jokaisen elämä tarvitsee päämääriä. Se tarkoittaa, että ihmisen pitäisi haaveilla jostain ja pyrkiä johonkin. Päämäärät ovatkin usein sama asia kuin unelmat ja kaikkihan tietävät faktan, että unelmaton ihminen odottaa vain multaa päänsä päälle. Elämä ei voi olla vain kellumista päivästä toiseen tai sen odottamista, että jotain hyvää tapahtuu, kun riittävän pitkään odottaa.

Päämäärät antavat elämälle suunnan ja kertovat, mihin se katse aamuisin laitetaan. Vaikka arki koostaa rutiineineen ja tapoineen lähes 90% elämästä, niin tuolla rutiinien takana pitäisi olla jotain muutakin, mitä odottaa. Haaveiden koolla ei ole merkitystä, eikä sillä, toteutuvatko ne kokonaan koskaan. Se, että minä unelmoin asioista, auttaa monesti silloin, kun mietin, että elämä on kahdeksana päivänä viikossa (maanantai vastaa tuplaa) sitä samaa, eikä valoa näy - ulkona tai pään sisällä. Silloin on hyvä ottaa esille lista siitä, mitä tässä elämässä on vielä tekemättä ja mistä haaveilee.

Haaveiden ja päämäärien listaaminen on muutenkin hyvä idea. Ei ole keneltäkään pois, jos hommaa pienen muistikirjan, johon kirjoittaa asiat, joita tavoittelee. Asioiden kirjoittaminen ylös tekee niistä paljon konkreettisempaa. On ikään kuin lupaisit itsellesi, että tämän vielä jonain päivänä teet. Jos haaveet pitää tiukasti pään sisällä, eikä niitä kerro edes itselleen ääneen, käy monesti niin, että tiukan paikan tullen alat luistaa ja hylkäät vaikeaksi koetun haaveesi. Harvat haaveet toteutuvat kerralla ja helposti. Yleensä käy niin, että eteen tulee odottamattomia esteitä ja hidasteita, jotka syövät uskoa asiaan.

Omat haaveeni ovat eläneet pitkän matkan. Opiskeluaikana haaveilin siitä, että joskus olisi varaa ostaa oma asunto. Vuokran maksaminen porvarin taskuun hieman närästi ja sitä kehitti haaveen, että "jonain päivänä...". No tuo haave on pariin kertaan jo toteutunut.

Samoin muistan, kun haaveilin ensimmäisestä omasta autosta. Katselin hieman kateellisena, kun kaverit cruisailivat autoillaan kylillä ja mietin, että tuohon on matkaa. Nyt taidan haaveilla enemmän siitä, että voisin elää autotonta elämää tai edes sellaista, jossa se auto ajaa itse itsensä ja saan vain istua kyydissä. Täydellistä julkisten käyttäjää minusta ei tule koskaan. Olen enemmän näitä "oma tila, omat tiet"-tyyppisiä matkantekijöitä.

Nyt haaveilen eniten ehkä siitä, että pääsisin vielä joskus näkemään enemmän maailmaa. Haaveilen matkustamisesta ja viime aikojen uutiset alkavat näyttää siltä, että maailma sulkeutuu maa kerrallaan. Epävarmuuden lisääntyessä hieman arveluttaa, että entä jos jotain jää näkemättä. Toisaalta taas maailmaan syntyy sellaisia alueita, joihin ei tavan kansalainen uskalla enää lähteäkään., lapsiperheestä puhumattakaan.

Ja totta kai lapsiperheen osana jotkut haaveet liittyvät lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa. Sitä toivoo, että lapsista tulisi täyspäisiä veronmaksajia, jotka jonain päivänä kantavat vastuunsa osakeyhtiö Suomen menestyksestä. Tiensä valitkoon kuitenkin itse.

2) Mittaa elämää omilla mittareillasi

Annamme monesti oman onnemme tiellä olla sen, että vertaamme sitä muiden elämään. Meitä harmittaa, kun toisilla tuntuu menevän niin paljon paremmin kuin muilla. Kulutamme omaa energiaamme siihen, että mietimme, kuinka paljon enemmmän naapurit tienaavat tai siihen, ovatko ystävämme meitä onnellisempia. Jotkut kadehtivat julkkiksia jopa siitä, kuinka helppoa elämä voi olla tai lottovoittajia siitä, kuinka hyvä tuuri heillä on. Koetamme pärjätä kilpailussa, jonka olemme luoneet päämme sisälle.

Elämää voi mitata vain niillä mittareilla, jotka olemme itse luoneet. Meidän itsemme on oltava oman menestyksemme tuomareita ja kerrottava, milloin voimme olla saavutuksiimme tyytyväisiä. Kukaan ei kuitenkaan elä samanlaista elämää kuin me ja emme voisi edes tehdä järkeviä vertailuja muiden elämään. Itse uskon siihen, että elämässä annetaan kahdella lapiolla - toinen luo kultaa ja toinen paskaa. Ja lapiollisten suhde on vakio, vaikka ne tulevat jokaiselle ehkä eri aikaan ja erilaisissa muodoissa.

Jossain vaiheessa elämää treenasin kuntosalilla melko aktiivisesti ja siellä tietenkin tutustui monenlaisiin ja monen kokoisiin ihmisiin. Paras oppi noilta ajoilta oli se, että et voi koskaan olla maailman suurin. Aina on joku, joka on sinua isompi ja vahvempi. Sen vuoksi ainoa, jonka kanssa sinun on kilpailtava ja pärjättävä, olet sinä itse. Kuitenkaan se, että kilpailet itsesi kanssa ei tarkoita sitä, että antaisit tasoitusta. Elämässään menestyneimpiä ovat ne, jotka määrittävät uskottavat mittarit ja ovat myös niille ankarimpia tuomareita.

3) Usko siihen, mitä teet

Elämässä ei tule onnelliseksi sillä, että sitä elää toisten kautta. Vanhemmat eivät tule onnelliseksi siitä, että elävät omaa unelmaansa lastensa kautta. Eivätkä lapsetkaan onnellistu siitä, että toteuttavat vanhempiensa haaveita. Emme myöskään onnellistu siitä, että teemme samaa kuin muut, vaikka se olisi kuinka muodikasta.

Uskon siihen, että onnellisen elämän salaisuus on siinä, että itse etsii ja löytää oman polkunsa. Sen vuoksi en oikein voi tuomita sitä, jos joku haluaa lukea ammatikseen vaikka slaavilaista kirkkohistoriaa, olipa työllistymisen todennäköisyys kuinka pakkasella tahansa. Hänelle tuo haave on yhtä voimakas kuin omani ovat minulle.

Tämä sama periaate pätee kaikkeen, mitä elämässämme teemme. Onpa kyse työelämästä, harrastuksista tai perheestä, niin ainoat ratkaisut, jotka kannattaa tehdä, ovat ne joihin varmasti uskot itse. Nuorille vinkiksi, että kun valitsette elämällenne tietä eteenpäin, niin sen vaikuttimen on tultava pään sisältä eikä ulkoa. Vaikka vanhempienne mielestä olisi järkevää opiskella lääkäriksi tai lakimieheksi, niin lopputulos kannattaa valita siitä, mikä on lopputulos neuvottelusta peilin kanssa. Peili tietää monesti enemmän kuin muut. Olen elämässäni tavannut useita hieman surullisia kohtaloita, joissa lapsi on lopulta rusentunut niiden paineiden alla, jotka vanhemmat ovat luoneet. Lopputulos on huono kaikille. Ja vastavuoroisesti meille vanhemmille vinkiksi, että lapsille kannattaa jättää tilaa elää omaa elämäänsä omine valintoineen. Lapsi on vähän niin kuin me vanhemmatkin - tyhmä ja yksinkertainen - mutta virheistään lapsikin oppii ja virheitä me teemme kaikki.

4) 90/10 työnteko vs. lahjakkuus

Elämässä onnellisimpia eivät ole ne, jotka luottavat onneensa tai lahjakkuuteensa, vaan ne, jotka ovat valmiita tekemään onnen ja menestyksen eteen lujasti töitä. Eli ei riitä, että olemme luoneet elämäämme päämäärät, vaan niiden eteen on myös tehtävä töitä. En minäkään pääse matkustamaan sillä, että luen matkailublogeja, vaan matkustamisen eteen on tehtävä töitä ja luotava selkeä suunnitelma, säästettävä rahaa ja kaivettava aikaa.

Yhtä unelmaani elän kirjoittaessani tätä blogia. Haaveilen tietenkin, että jonain päivänä tekstit muuntuvat kirjaksi ja jäävät siis konkreettisesti elämään kansitetussa muodossa. Mutta jo tämä blogin kirjoittaminenkin vaatii työtä ja tiettyjä uhrauksia. Suunnittelen tekstejä pitkin viikkoa ja mietin, mitä haluan lukijoilleni tarjota. Kirjoitan paljon muistiinpanoja ja koetan aina muistella päivän varrelta parhaat palat muistikirjaan. Sen jälkeen alkaa kuumeisesti sen hetken etsiminen, että pääsen rauhassa kirjoittamaan ilman enempiä häiriöitä. Lapsiperheessä noita ajan ottajia on enemmän kuin vapaa-ajan tarjoajia. Hyvin harvoin siis vain istahdan pöydän ääreen ja heitän lonkalta vähän tekstiä ruudulle.

Lempilukemistoani ovat rock-bändien ja urheilijoiden elämänkerrat. Niissä kaikissa on yhteisenä nimittäjänä se, että menestyjät ovat luoneet itselleen päämäärät, uskoneet niihin vaikeinakin aikoina ja olleet valmiita tekemään töitä menestyksen saavuttamiseksi. Ja monesti vielä se menestys on ollut sivuseikka sille, että on saanut tehdä sitä, mistä on unelmoinut.

Menestyneimpiä eivät välttämättä olekaan ne yksilöt, joilla on nuoresta pitäen ollut lahja johonkin lajiin. Menestyneimpiä ovat usein ne, jotka ovat harjoitelleet itsensä ohi lahjakkaiden, mutta laiskojen. Metallican rumpali Lars Ulrich osasi hädin tuskin soittaa rumpuja Metallican aloittaessa, mutta kovalla työllä bändistä taottiin yksi maailman suurimpia raskaan musiikin menestystarinoita.

Lahjakkuus ei takaa menestystä, vaikka se sitä helpottaa. Menestyksen takaa helpommin se, että on valmis tekemään lujaa töitä menestyksen eteen ja uhraamaan asioita sen eteen, että unelmat toteutuvat. Blogin eteen minäkin luovun yöunistani tai pitkään nukutuista aamuista - ja kyllä se on aina sen arvoista!

5) Suhtaudu elämään positiivisesti

Onnellisimpia elämässä ovat ne ihmiset, jotka haluavat olla onnellisia. Kuulostaa tyhmältä, mutta on fakta. Jos joka aamu heräät onnettomana ja pahantuulisena, niin käytät aamussa mielettömän määrän energiaa siihen, että käännät elämää parempaan suuntaan tai pääset ylipäänsä ylös sängystä. Jos sen sijaan suhtaudut elämään lähtökohtaisesti positiivisin mielin, niin aamut saavat jo valmiiksi lentävän lähdön.

Jos elämään suhtautuu niin, että näkee uhkien sijasta mahdollisuuksia, on paljon helpompi myös uskoa siihen, että unelmat toteutuvat. Ainakin minun ongelmana on monesti se, että näen unelmieni tiellä olevat esteet ennemmin kuin ne asiat, jotka puoltavat unelman toteutumista ja edistymistä. Mielessäni aloitan lauseet sanoilla "en voi tehdä tuota, koska...". Esteiden näkeminen antaa aina hyvän tekosyyn lykätä unelmien toteuttamista ja vetäytyä negatiivisen verhon suojiin. Sitten voikin vanhana ja kurttuisena helposti syytellä muita siitä, että elämä jäi elämättä. Oikeasti - elämä on meidän omissa käsissämme ja uhriutumalla ei saavuta muuta kuin vitutuksen aiheuttaman sydänkohtauksen ennen aikojaan.

Mahdollisuuksien näkeminen vie elämää eteenpäin. Kun tutkimme maailmaa avoimin mielin, niin näemme siellä myös mahdollisuuksia, joita emme olisi voineet kuvitellakaan. Löydämme ehkä ovia, joista emme olisi kuulleet ilman uteliasta mieltä ja saavutamme myös sellaisia unelmia, joiden olemassaolosta emme tienneetkään.

Koska olen perusluonteeltani uhriutuja ja hieman negatiivisuuteen taipuvainen, niin ihailen ihmisiä, joilla tämä positiivisuus on synnynnäistä ja sisäänrakennettua. Koetan aina imeä vaikutteita niiltä, jotka osaavat minua paremmin positiivisen elämähallinnan taidot ja jotka tulevat maanantaiaamunakin työpaikalle hymyssä suin, koska "edessä on todennäköisesti upea viikkoa täynnä yllätyksiä". Minä taas usein maanantaiaamuna vielä mietin, että mitähän paskaa se tämä viikko tuo tullessaan ja ollaanko sitä perjantaina enää hengissäkään viikonloppua varten. Opittavaa siis riittää....

Kuten sanottua, opettaminen on helppoa, mutta vaikeaa on se, että elää kuin opettaa. Toivottavasti saitte ajatuksistani kiinni ja löydätte näistä jotain myös itsellenne. Minä ainakin huomasin taas kerran kirjoittaessani, että paljon on tekemistä, jotta saan itsestäni rakennettua vielä paremman ja onnellisemman ihmisen. Avaimet näkyvät kuitenkin tuossa yllä. 

Kuten aina, niin kommentit ja juttuvinkit seuraavista listoista kiinnostavat ja ovat tervetulleita.

Aurinkoista ja nautinnollista viikonloppua kaikille!


 

torstai 5. tammikuuta 2017

Mäet ja Laaksot

Jos istuisitte alas ja alkaisitte katsoa omaa elämäänne taaksepäin. Kuinka paljon taaksepäin muistatte ja mitkä ovat ne muistot, jotka tulevat päällimmäisinä mieleen? Muistatteko menneestä elämästä ikäviä vai onnellisia asioita? Eläisittekö elämänne toisella tavalla, jos sen saisi kelata taaksepäin ja aloittaa uudelleen jostain kohdin?

Kun on iältään päälle neljäkymmentä, niin on siitä onnellisessa iässä, että muistaa asioita kaksikymmentä vuotta taaksepäin (eikä ole unohtanut vielä paljoakaan). Niin pitkään ajanjaksoon mahtuu melkoinen potti elämää ja kahteen vuosikymmeneen on ehtinyt tehdä vähän kaikkea - jotain fiksua ja jotain vähemmän fiksua. Yksi yö kun taas valvoin itsekseni, mietin, mitkä jutut ovat jääneet päällimmäisenä mieleen alkaen siitä ajasta, kun olin parikymppinen jolppi.

Ne hyvät jutut

Ihan ensimmäisenä ainakin minun mieleni alkaa hakea asioita, jotka ovat tuottaneet suurta iloa tai, joista jäänyt muisto on positiivisesti voimakkain. Tietenkin muutamien viime vuosien isot jutut tulevat ekana mieleen - lapsen syntymä, omat häät, talon osto eli ne samat huippuhetket, joita meistä suurin osa kokee. Keski-ikä onkin monesti yhtä muistojen ilotulitusta, jolloin elämässä tapahtuu paljon isoja juttuja.

En ole mikään fanaattinen automies, mutta jostain syystä kaikki omien autojen ostot ovat jääneet mieleen. Muistan, kun ostin ensimmäisen Honda Civicin Jyväskylän Auto-Bestistä opintolainalla. Oli melkoinen vallantunne ajaa omalla autolla pitkin Jyväskylän katuja. Samoin tietenkin sen, kun ajoin kolmekymppisenä moottoripyöräkortin ja astuin ensimmäistä kertaa liikenteeseen kaksipyöräisellä - en ole koskaan ennen tai jälkeen tuntenut sellaista sekoitusta turvattomuudesta, pelosta ja huikeasta ajofiiliksestä kuin silloin. Mietin, että hullut näitä vekottimia ajaa. Nyt kymmenen vuotta jälkeenpäin olen aika onnellinen, että tuolloin hurahdin. Vaikka ajot ovat jääneet parina kesänä vähemmälle, niin kyllähän moottoripyörän kevään ensimmäinen startti on aika äijää.

Ulkomaan ja miksei kotimaankin matkat ovat minulle myös asioita, joista on jäänyt tosi hyviä muistoja. Minusta matkailuun sijoitettu raha on kyllä aina käyttämisen väärti, koska välillä on aina elämässä niitäkin hetkiä, että on hyvä palata muistoihin ja hakea voimaa menneistä kivoista jutuista. Eikä sen matkailun tarvitse aina olla mukavaa luxusta. Aika usein mieleen palaavat nuoruuden vaellusretket, jolloin oltiin Ilomantsissa lähes kaksi viikkoa putkeen reissun päällä tai kaveriporukalla Lapissa vaeltamassa ja Haltia huiputtamassa - aika kuolematonta.

Ja pojat ainakin tietävät yhden jutun, mistä syntyy hyviä muistoja...eipä siitä sen enempää.

Nuoruudesta ei sen sijaan ole jäänyt oikein mitään yksittäistä muistoa, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tunne, joka syntyi oman nuoruuden kaveriporukan yhdessäolosta ja "hengailusta". Viikot odotettiin perjantaita, jotta päästiin kiertämään Joensuun keskustaan rundia. (Käsi pystyyn, ketkä ovat tehneet samaa - joko Joensuulla tai ilman). Nuoruus on jäänyt mieleen enemmän vapautena ja huolettomuutena.

Koko tähän astisen elämäni voimakkain muisto on ja tulee varmaan olemaan se, kun pidin ensimmäistä kertaa sylissäni tuota perheen pienimmmäistä. En kokenut suurta isän ylpeyttä tai hartioitani ei yhtä äkkiä painanut kahdenkymmenen vuoden alkava vastuu. Katsoin tuota pientä ihmettä silmiin ja mietimme hieman hämmentyneenä, että "mitäs nyt". Lapsi tuijotti minua kovin intensiivisesti kahdella pikimustalla silmällään ja jotenkin tuntui, että se pieni rääpäle tiesi elämästä jopa minua enemmän. Hetkessä tajusi, että jotain käsittämättömän suurta oli tapahtunut ja että elämä ei enää koskaan tulisi olemaan samaa kuin ennen.

 Ne huonot jutut

Jännä juttu, mutta taaksepäin tuijottaessa eivät ne "paskinta paskaa"-fiilikset puske läpi. Eli ne hetket, kun joku asia on jännittäyt niin, että kalsarinsauma venyy jännäkakasta tai ne öiset pelot, kun tuntuu, että koko elämä kaatuu ja seuraavasta päivästä ei yksinkertaisesti selviä. Nuo kaikki ovat häipyneet jonnekin muistojen hautausmaalle ja krematoitu. Se tarkoittaa sitä, että elämän pelkääminen ja jännittäminen on turhaa - kaikki ne negatiiviset tunteet kuitenkin pyyhkiytyvät pois mielestä ajan kanssa. Sama juttu on muuten sekin, kun joskus noiden teinien kanssa joutuu ottelemaan ja kotona muutenkin tunteet hieman kuohuvat jo koko arki tuntuu Gettysburgiin verrattavalta taistelukentältä. Nuo ohimenevät riidat ja kiistat eivät jää kummittelemaan mieleen.

Tavallaan surullista elämässä onkin se, että 99% siitä koostuu tasaisesta harmaasta arjesta ja tuosta ajasta ei mieleemme jää mitään piikkiä. Emme todellakaan muista vuosien päästä sitä, kun söimme viikon putkeen uunimakkaraa, koska rahaa ei muuhun ollut.

Ja teineille voin paljastaa salaisuuden. Teitäkään ei enää kahdenkymmenen vuoden päästä harmita se, ettette saaneet niitä trendin kuumimmalla huipulla ollutta vaatetta tai puhelinta. Sitä koko trendiä ei muista kukaan.

Tietenkin ne jutut harmittavat, kun on itse jossain epäonnistunut. Mutta nekin asiat muuttavat ajan kanssa perspektiiviään. Potkut tai kauniilta tytöltä saadut pakit eivät enää harmita, mutta ne kyllä muistaa. Ja monesti myös jälkeenpäin tajuaa, miksi se tyttö ei minun kanssani halunnut olla tai miksi emme sopineet työnantajan kanssa samaan yhtiöön. Nuo jutut kuitenkin muistaa!

Itselle raskaimpia juttuja ovat olleet erot ja kuolemat. Oma eroni pisti miettimään elämää vähän tarkemmin ja sai aikaan ehkä tietyn ryhtiliikkeen. Ylipäänsäkin, kun omista munailuista joutuu kärsimään, niin viisas ihminen ottaa opiksi. Noissa huonoissa jutuissa onkin aina myös se puoli, että niistä oppii aina jotain!

Raskaimmat muistoni tähän astisessa elämässäni liittyvät kuitenkin kuolemaan. Tuskin koskaan unohdan puhelua, jossa setäni kertoi isäni löytyneen kuolleena kotoaan. Suru, joka puristaa koko sielun nyrkkiin ja pusertaa niin, että ilmat kirjaimellisesti pakenevat keuhkoista. Tai tuskin muistoista häipyy matka kappelista hautausmaalle. Kun puhutaan raskaista askelista, niin tuolla hetkellä ymmärsin tasan, mitä se tarkoittaa.

Ne opettavaiset jutut

Minulle parhaat opit ovat tulleet omista virheistä tai epäonnistumisista. Mutta voimakkaimmat muistot ovat jääneet tilanteista, joissa en ole uskaltanut tehdä jotain tai olen pelännyt jonkin asian tekemistä niin paljon, että se on jäänyt tekemättä. Minun elämääni mahtuu yllättävän paljonkin tilanteista, joissa olen suorituksen kynnyksellä ottanut taka-askelia ja sen takia ne jälkeenpäin harmittavatkin. Olisiko minusta tullut toisenlainen ihminen, jos olisin uskaltanut? Menetinkö pelkäämällä jotain, mikä olisi muuttanut elämäni?

Ihailenkin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat - siis niitä heittäytyjiä, jotka kulkevat mielensä oikkujen mukaan, tarttuvat tarjottuihin mahdollisuuksiin ja tekevät kaikkea mahdollista. Heiltä puuttuu se valtava kynnys, jonka ylittämisen taakse jäävät iso osa elämän potentiaaleista ja mahdollisuuksista. Minun henkisessä asunnossani tuo kynnys on olemassa ja vasta nyt keski-iän kultaisina vuosina olen oppinut katsomaan sen kynnyksen yli uteliaana ja vailla epäonnistumisen pelkoa. Olenkin onnellinen siitä, että olen alkanut jättää häpeän viittaa pois päältä ja nyt suuntaankin elämässä rohkeammin eteenpäin kuin parikymmentä vuotta sitten.


En ehkä haluaisi aloittaa elämääni alusta mistään kohdin, koska se olisi luultavasti jollain toisella tavalla raskasta kuin nykyinen. Totta kai jättäisin paljon tekemättä tai oikeastaan tekisin enemmän asioita, joista olen unelmoinut. "En päivääkään vaihtaisi pois" on täyttä paskaa. Jokaisen elämässä on nippu päiviä, jolloin asiat menevät munilleen ja päivän deletoisi enemmän kuin mielellään kalenterista pois.

Jos lukijoissa on nuoria salakatselijoita, niin paras vinkki elämään on se, että uskaltakaa elää. Ette muista epäonnistumisia tai tilapäisiä takapakkeja (tai niitä pakkeja) jälkeenpäin, mutta uskaltamisesta ja elämän elämisestä täysillä saatte elämäänne kokemuksia ja muistoja, joihin on keski-iässä mahdottoman mukavaa palata. Ja elämään oppii vain elämällä - siihen kuuluu onnistumisia, epäonnistumisia ja opetuksia, joita ei muuten saa kuin kokeilemalla. 

Eikä elämä meiltä keski-ikäisiltäkään ole ohi. Tehokasta peliaikaa on vielä niin paljon, että suurimman osan toteutumattomista unelmista ehtii vielä muuttaa todeksi, kun vaan nousee sohvalta ja aloittaa.