Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Parasta livenä

 

Kuva Nylon Beatin keikalta - kuvassa etualalla näkyvä fani on oma tekemä (lupa julkaisuun kysytty asianomaiselta)

Täyteen ahdettu Helsingin jäähalli pyytää satasen lainaa niin, että kattopalkeet narahtavat hieman kiinnikkeistään. Tänä syksynä ei näin täyttä hallia ole Helsingissä vielä nähtykään. Katson tyttäreni sivuprofiilia, joka keinuu musiikin tahdissa. Hän katsoo minuun päin ja hymyilee onnellisesti. Tajuan, kokeneeni saman joskus vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Livenä jyrähtelevä musiikki valuu nuotti kerrallaan korvista sisään ja valtaa sieltä koko kehon. Musiikin voima on mahdoton. Sitä ei pysty yksittäinen ihminen kahlitsemaan, kun sille vahingossa antaa pikkusormen.

Tunnistan hitit, jotka tulevat peräkkäin. Osaan sanat vuosien takaa ja ne tulevat ulos huutona, mikä lopulta vie äänen. Kilpalaulussa Jonna ja Erin jäävät kakkosiksi, mutta heitä se ei tunnu haittaavan. Screenin kautta välittyy artistien halu esiintyä ja olla lavalla. Tekeminen ei ole pakollista, vaan nautinto. Sitä samaa nautintoa se on meille yleisössäkin. En haluaisi olla missään muualla.

Keikan jälkeen korvat ovat vähän puuroa. Ihmismassa valuu hallista ulos. Iloinen puheensorina täyttää ensin hallin käytävät ja sitten kadulla kulkevan ihmisjonon, joka valuu kohti Helsingin keskustaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Olen jakanut jotain lähes kymmenentuhannen ihmisen kanssa. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Musiikki on parasta livenä. Kuuntelen, kuinka tyttäreni selittää innoissaan ensimmäistä hallikeikkaansa. Oman sukupolveni artisti on tehnyt vaikutuksen ja livekeikka on jättänyt seuraavan sukupolveen sieluun saman merkin kuin joskus muinoin omaani. Tiedän, ettei tuo lapsi parane tuosta taudista koskaan. Hän tulee roikkumaan saman hallin samoissa jonoissa vielä monta kertaa, artistit vain vaihtuvat hänen oman sukupolvensa suuruuksiin, joista minä en ymmärrä mitään. 

Sukupolvelta toiselle

Jos olen elämässäni tehnyt jotain oikein, niin olen onnistunut myrkyttämään kaikkien perheen lasten sielut musiikilla. He kuuntelevat sitä tavallaan ja tahoillaan. Maut ovat erilaisia ja kuuntelutavat myös. Toinen luukuttaa musiikkia korviinsa napeilla aamusta iltaan, kun toinen istuu sohvalle ja pistää hyvän LP-levyn pyörimään. Uskallan väittää, että jonkinlaisen siemenen he musiikin pariin ovat kotoaan saaneet.

Valitettavan harvoin koko sakkia on pystynyt viemään samalle keikalle. Aikataulut, livemusiikin hinta ja myös poikkeavat maut kyllä pitävät huolen, ettei viiden hengen taustaorkesteria saa samaan halliin huutamaan mitenkään. Mutta etenkin jos rahaa on käytettävissä rajallisesti, on parempi, että jokainen kuluttaa osuutensa lempimusiikkiinsa.

Minä olen ollut musiikkimiehiä pienestä pitäen. Muistan, kun LP-levyt maksoivat 60 markkaa ja niitä käytiin yytsimässä Joensuun Anttilasta. Uutuuksia odoteltiin vähän toisella tapaa kuin nyt Spotifyn perjantailistaa. Levyjen julkistamispäivät kyllä tiedettiin, mutta oli eri asia, milloin levyt saapuivat Anttilan TOP-10 osastolle ja siitä vielä myyntiin. Se levyosaston vastaava piti aivan kohtuutonta valtaa Joensuun kokoisessa kaupungissa. 

Kuusikymppiä oli lama-ajan lapselle sen verran iso raha, ettei sitä törsitty jokaiseen mahdolliseen levyyn. Itselle ostettiin parhaat ja loput kopioitiin naapurin kavereilta C-kasetille. Talon kunkku oli se, jolla itsellään (tai yleensä jonka vanhemmilla) oli olohuoneessa stereot, joissa tuon puolilaittoman kopiointitapahtuman sai suoritettua.

Ja niihin olohuoneen Marantzeihin ei ollut muutenkaan asiaa milloin sattui huvittamaan. Isäni oli stereoistaan tarkka mies ja koetti varjella OR:n hyllykaiuttimia kasarin heavy-musiikilta. Mutta siitä huolimatta koulun jälkeen lähiön elementtitalon kaksion betoniset seinät saivat kohtuuttoman suuren annoksen W.A.S.P:ia, KISS:iä, Twisted Sisteriä sekä Iron Maidenia. Olen pahoillani isä, että jouduit kokemaan tuon - yhteentörmäys Olavi Virran ja Tapani Kansan kanssa oli luultavasti traumaattinen kaikille osapuolille. 

Realisoin LP-kokoelmani pois jokunen vuosi sitten. En ole enää hifistelijä, enkä juurikaan kuluta musiikkia levyiltä. Edelleen olohuoneen kaapissa on kohtalaiset stereot sekä kohtuullinen kokoelma CD-levyjä, joista en jostain syystä raaski luopua, vaikka niiden käyttö on rajattua. Vinyylejä seuranneen CD-aikakauden levyt tilattiin sitten jo verkosta CDON.com:sta. Sieltä tuli Jyväskylään paketti jos toinenkin, kun aloin keräämään suosikkibändieni kaikki levyt samaan hyllyyn. 

Kaiken pilasivat ruotsalaiset - ja Spotify. Musiikin kulutuksesta tuli turhan helppoa ja tavanomaista. Levyjä ei kiinnostanut hankkia, kun kaikki maailman musiikki oli klikkauksen päässä. Levyjä ei tarvinnut enää kuunnella kokonaisuuksina, kun parhaat kappaleet pystyi jonottamaan ja kuuntelemaan repeatillä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa muusikoista on tehdä levykokonaisuuksia, joissa tuottaja ja artisti pähkäilevät viikkotolkulla biisijärjestystä vain huomatakseen spottari-ääliöiden luukuttavan yhtä ja kahta hittiä viikon putkeen. Koeta siinä sitten olla uskottavasti taiteellinen ja luova. 

Kuuntelen musiikkia työkseni - tai oikeastaan työssäni, mutta leikitään että se on sama asia. Kun taustalla soi musiikkia (kyllä musiikkiluvat on työtilaan hankittu!) kahdeksan tuntia joka arkipäivä, on taustamaton laadulla merkitystä. Kuuntelen pääsääntöisesti musiikkia, jota siedän. Siinä on eroa musiikkiin, josta pidän. Koetan olla kurittamatta asiakkaideni korvia musiikilla, joka olisi liian vaikeaa ja ristiriitaista. Kun jokaisen makua ei voi miellyttää, on pakko tyytyä siihen kädenlämpöiseen keskivertoon. Vuosien kokemuksella sanoisin, että nuotit menevät kohtuullisesti kohdalleen. 

Livevetoja ei voita mikään

Olen tänä vuonna pistänyt keikkalippuihin viitisensataa euroa. Jos tuohon summaan lisätään kaikki keikkareissujen myötä tulevat sivukulut, ei tupla riitä. Tänä vuonna kaikki keikat ovat olleet kotimaisten artistien tuotantoa, joten myös rahavirrat ovat jääneet pyörimään sisämarkkinaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa olen tuosta kovin onnellinen, koska kulutusrahaa pyörii Suomessa nyt vähemmän kuin koskaan ja ensimmäisenä on pakko säästää ns. hupikulutuksesta. Itse koetan vierittää kulutukseen sen verran kuin kukkaronnyörit mitenkään antavat periksi. Ilman maksavaa yleisöä suomalainen kulttuuri sammuu valo kerrallaan.

Summa on luultavasti melko keskivertoa viime vuosiin verrattuna. Monesti olemme koettaneet päästä katsomaan joka vuosi yhtä isompaa keikkaa ja muutamaa pienempää. Etenkin isojen artistien lippuhinnat ovat kivunneet oman kipurajani yli. Jotain Robbie Williamsin tasoista artistia ei kädestä suuhun yrittäjän perse kestä katsoa useampaa vuoden aikana, mutta yksi per vuosi kuitenkin. Parhaina vuosina olen livemusiikkiin kaikkine höysteineen käyttänyt ehkä puolikkaan kuukausiliksan verran. Ja joka penni täysin sen arvoista!

Livekeikan tunnelmaa ei voita mikään. Olitpa baarissa, festareilla tai stadionilla, se ensimmäinen bassonisku rintakehään on sama. Fiilis nousee punaisille hetkessä ja olet avausbiisistä alkaen ekstaasissa. Kaava menee tutulla tavalla. Nostetaan tunnelmaa, tungetaan hitit kansan korviin ja laulatetaan kaikki mukaan. Kädet heiluvat, valot vilkkuvat ja muutut bändin mukana esiintyväksi massaksi. Sitten laitetaan laskusiivekkeet. Loppuun säästellyt megahitit ja ehkä encoren ylläriveto. Valot syttyvät ja taika häviää. Kehossa kiertävät vielä viimeiset nuotit, jotka eivät suostu poistumaan pään sisältä kotiin kävellessä. 

On bändejä, joita voisi kuunnella joka vuosi. Happoradio ei voi esiintyä liian montaa kertaa Lappeenrannassa saamatta meitä vaimon kanssa yleisöönsä. On bändejä, joiden vuoksi matkustetaan melkein mihin tahansa. Tämän vuoden Eppujen viimeiset vedot olivat kultaakin kalliimpia. Ne piti nähdä, jos livemusiikista yhtään mitään tajuaa. Ja on kerran-elämässä-kokemuksia. En ihmettele Oasiksen aiheuttamaa live-hypeä tai viime vuoden Ultra Bran suosiota. On musiikkia, jonka voi kokea kerran ja se jättää sieluun merkit. Minulle Robbie Williams ja illan viimeisenä vedetty Feel oli jotain sellaista. Mies, ääni, syyspimeä stadion, valkoinen puku ja yksi kappale. Siitä kannatti maksaa, eivätkä kyyneleet tulleet lipun hinnan takia, vaan nostalgiasta ja kerran elämässä koetusta kokemuksesta.

Sukupolvien vaihdos

Viime vuosina on koettu paljon jäähyväiskeikkoja. On heitetty hyvästit Ultra Bralle, Eppu Normaalille ja PMMP:lle. Tuskin Nylon Beatkään enää hallirundia vetää (vaikka yleisöä sille löytyisikin). Pikkuhiljaa on pakko alkaa odotella jo Kolmannen Naisen jäähyväiskiertueita tai Neljän Ruusun viimeistä lentoa. On kyse sukupolvenvaihdoksesta. Nuoruuteni idolit tulevat ikään, jossa lavat on jätettävä nuoremmille. Suurin osa tajuaa poistua parrasvaloista, kun se on vielä säädyllistä ja elettävää elämää on jäljellä. Enää emme toivottavasti näe Olavi Virran tai Irwinin kaltaisia loppuja.

Suuret artistit jäävät elämään levyille ja keikkanostalgiaan pääsee vielä jälkikäteen, kun sen on kokenut. Nytkin luureissa soi Nylon Beatin Psykedeliaa ja kuulen musiikin lisäksi korvissa yhteislaulun, joka nousi Nordiksella aivan uusiin sfääreihin. En missään ole kokenut niin valtavaa pauhua - välillä jopa artistit jäivät toiseksi laululukisassa. Naureskelin mielessäni Nylon-hittejä laulaessa, että renkutuksesta klassikoksi on lopulta lyhyt matka. Nyt suuri yleisö rakastaa Nylon Beatiä ja syystä. Se on yhtä aikaa Suomi-popin ikoni ja viimeinen muisto villistä nuoruudesta, joka ei koskaan palaa. Minulle se muisto on Jyväskyläläisestä yökerhosta Yliopistonkadun varrelta, kun kello hipoi neljää ja aamulla alkoi työvuoro kuudelta. Mutta Nylon Beat vei silloinkin mennessään ja aamulla oli krapulassa yhtä paljon sietämistä kuin Halssilan postien lajittelussa.

Tiedän oman keikkavaiheeni päättyvän oman rock-sukupolveni eläköitymisen myötä. Enää ei tule artisteja, jotka kiinnostavat niin paljoa, että maksaisin itseni kipiäksi stadiontason konserteissa. Ja kun en baareissa juuri viihdy, saa livemusiikki jäädä muistoihin. Toisaalta se on suuri sääli, mutta ymmärrettävää ja asia, joka on pakko hyväksyä. Mieluummin katson lempiartistejani sellaisessa kunnossa, että he näyttävät soittajilta, eivätkä kasalta vanhainkodista karanneita reliikkejä. Leponsa on ansainnut rokkarikin.

Suomi on viime vuosina jäänyt vaille monien Euroopan rundien pysähdyspaikkoja. Suurimmat artistit jäävät Itämeren taakse, koska logistiikka ja suurten esiintymispaikkojen puute vaikuttaa haitallisesti taseeseen. Ykköskorin nimiä olisi mentävä katsomaan lähimmillään Tukholmaan tai jopa Saksaan. Artisteista U2 olisi sellainen, jonka perässä voisin reissun tehdä ja Rolling Stonesien takia lentäisin vaikka kuuhun. Mutta miettikää, että oli aika, kun nuo artistit tulivat Suomeen. Olympiastadion on nähnyt suurimmat artistit suurimmillaan. Palaisivatpa nuo ajat vielä joskus. 

Aika, joka ei palaa

Tämä kirjoitus liittyy pitkälti nostalgiaan, elämättömään nuoruuteen ja siihen, että aina ei kannata odottaa. Olisinpa nuorena tiennyt, miltä Dire Straits näyttää stadionin nurmelta käsin tai tajunnut, että Voodoo Lounge on Rollareiden suuruuden aikojen viimeisiä kiertueita. Olisin karannut kotoa noita artisteja katsomaan ja haalinut rahat vaikka itseäni myymällä. 

Musiikki on livenä kokemus, joka on lähes aina maksamisen väärti. Harvoin suuret artistit pettävät. Jo senkin vuoksi, että enää ei turhanpäiten viinalla tai huumeilla röpötteleviä artisteja lavoilla näy. Ennemminkin näkyy kunnostaan ja elintavoistaan huolehtivia bisnesmiehiä ja -naisia, jotka pitävät huolta maksavien asiakkaidensa viihtyvyydestä ja oman artistiuran jatkuvuudesta. Sen näkee jo siitä, että keikat alkavat aiempaa aikaisemmin ja melkein minuutilleen silloin, kun showtime on ilmoitettu. Joskus Guns'n'Rosesia on odotettu lavalle tuntitolkulla ja joskus on joku artisti saattanut olla showtimen koittaessa niin päissään, ettei laulamisesta tule mitään. Näitä rokkielämän lieveilmiöitä ei tänä päivänä juurikaan näe. 

Enemmän ongelmia aiheuttaa yleisö. Ikävä lieveilmiö keikkapaikoilla ovat olleet turhankin päihtyneet keski-ikäiset sedät ja tädit tai porukka, jonka jano on niin sietämätön, ettei keikkaa malteta katsoa, vaan ravataan istumapaikoilta baarin puolelle ja takaisin sen kymmenen kertaa keikan aikana. Ainakin minun tapauksessa itse tapahtumaan keskittymistä häiritsee, kun saat varoa, ettei satakiloinen umpihumalainen setämies tule syliin istumaan tai kaada punkkulasia niskaan. 

Nuoret - käykää keikoilla, kuluttakaa viimeiset rahanne rokkiin. Ne elämykset kantavat teitä huonoina päivinä eteenpäin paremmin kuin yksikään mielialalääke. Rokki on sieluun taltioitu tatuointi, josta ette halua eroon koskaan. 

tiistai 4. marraskuuta 2025

Niin kuin minä sen muistan - 50's sarja osa 2

 


Elämää pitää välillä katsoa taaksepäin. Olen viime päivät muistellut elämääni vuosikymmeniä taaksepäin. Jokainen meistä näkee ympäröivän maailman eri tavoin ja varmaan jokaiselle jäävät mieleen eri asiat. Tätä kirjoittaessa olen koettanut hakea kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta highlightit, jotka ovat jättäneet jonkinlaiset muistikuvat. En siis ole tehnyt google-hakuja tai käyttänyt tekoälyä, mutta päivämäärät ja asioiden oikean järjestyksen olen tarkistanut lopuksi. Aika on siinä mielessä jännän venyvä käsite, että asiat erottuvat aikajanalle eri tavalla. Kyseessä ei varmaan ole maailmanhistoriassa merkittävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa nämä resonoivat omaan elämään tai ovat sattuneet sellaiseen saumaan, että muistiin jää jotain pysyvää.

Nämä asiat minä muistan menneestä elämästä

Urho Kekkosen kuolema 1986 – kekkoslovakian hautajaiset

Ensimmäinen vahva muistikuva jostain todella merkittävästä oli Urho Kekkosen kuolema vuonna 1986. Vaikka asian merkitystä koko Suomella tuskin kaikki tajusivat, oli selvää, että siihen päättyi yksi ajanjakso koko Suomen historiassa. Suomi siirtyi pienin askelin pois Neuvostoliiton valtapiiristä kohti lopullisesti itsenäistä, puolueetonta ja omin jaloin seisovaa valtiota.

Kekkonen ei ollut minun presidenttini – olin siihen vielä liian nuori. En myöskään tajunnut sitä merkitystä, joka Kekkosella oli ollut sodanjälkeiselle Suomelle. Myöhemmin historiaa luettuani (ja jotain jopa ymmärrettyäni) olen oppinut arvostamaan sitä työtä, jota UKK teki maamme eteen.

Minun muistikuvani liittyvät jonkinlaiseen konkreettiseen suruun. Sen jälkeen en ole kokenut samanlaista ”maan isän” kuolemaa. Koko Suomi pysähtyi, hautajaiset näytettiin televisiossa ja vanhemmat vakavoituivat. Voisin kuvitella, että marsalkka Mannerheimin kuoltua oli samanlaiset fiilikset.

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986

Tämän muistan kirkkaasti. Neuvostoliitossa ”räjähti” ydinvoimala, jonka jälkeiset laskeumat ylsivät Suomeen saakka. Ihmisiä kehotettiin välttämään syömästä sieniä ja poroja teurastettiin valtavia määriä, koska niiden epäiltiin syöneen säteilyä sisältänyttä jäkälää.

Kyseessä oli ensimmäinen massiivinen ydinonnettomuus, joka aiheutti normaalin tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta johtuvan paniikin. Vähän vastaavaa ylivarautumista tapahtui Koronan aikaan. Kun ei tiedetä, mennään tiukemmalla kammalla. Ydinvoiman turvallisuutta alettiin onnettomuuden jälkeen kyseenalaistamaan enemmän kuin koskaan ennen tuota ja säteilyonnettomuudet – samoin kuin ydinjätteen säilytys – otettiin yleiseen keskusteluun. Tšernobylin jälkeen ydinvoimasta tuli ”likaisempaa”.

Kuvan lähde: MTV


Mikkelin panttivankidraama – 1986

Tästä minulla on uutisiin ja radioon liittyvät mielikuvat. Panttivankien ja kaappaajien autoa seurattiin Helsingin Jakomäestä aina Mikkeliin saakka, missä uhrit sekä kaappaajat sisältänyt auto lopulta räjähti. Asiaa puitiin vielä pitkään lehdistössä, koska poliisin katsottiin syyllistyneen turhaan voimankäyttöön. Epäselväksi jäi, räjähtikö kaappaajien auto poliisien luotien takia vai räjäyttivätkö kaappaajat auton itse. Hahmona tapauksesta jäi mieleen poliisiylijohtaja Olli Urponen (jossain komediasarjassa Mulli Turpanen)

Koko 80-luku oli pankkiryöstäjien kulta-aikaa. Harva se päivä sai lehdestä lukea, miten joku konttori oli ryöstetty ja käteiset siirtyivät korottomana pikaluottona haulikkomiesten matkaan. Se kertoi yhtä paljon siitä, että pankin konttoreita oli joka nurkalla kuin siitä, että silloisessa lintukodossa kaikki turvallisuustekijät ja varautuminen rikollisuuteen oli lapsenkengissä.


Euro-terrorismi – koko 1980-luku

Tämän päivän Eurooppaa pidetään vaarallisena ja terrorismia jotenkin modernina keksintönä. Kuitenkin koko keskinen Eurooppa eli terrorismin pelossa 1980-luvun. Lapsuuden uutisissa toistuivat kirjainyhdistelmät IRA, ETA, RAF. Terroristi-iskut tehtiin pommeina kaupunkien keskustoihin, lentokonekaappauksina sekä kidnappauksina. Kohteena olivat länsi-Saksa, Iso-Britannia samoin kuin Ranska ja Espanja. Terrorismi kumpusi vähemmistöjen oikeuksista samoin kuin erittäin voimakkaasta vasemmiston ja oikeiston liikehdinnästä. Poliittiset mielipide-erot olivat nykyistä voimakkaampia ja jakolinjat paljon syvempiä kuin tämän päivän konsensus-politiikassa.

Koko lapsuuden ajan terrorismi ja sota riehuivat myös lähi-idässä - aivan kuten tänäänkin. Israel pommitti jo tuolloin Beirutin maan tasalle (aivan kuten tänäänkin) taistellessaan PLO:ta ja Yasser Arafatin joukkoja vastaan. Kun Israelin kulmille saatiin jonkinlainen staasi aikaan, alkoi sota ensin Iranin ja Irakin välillä ja sitten pikkuhiljaa myös Yhdysvallat aloitti oman ristiretkensä 90-luvulla taistellen Kuwaitissa, Irakissa ja lopulta Afganistanissa.

Jonkinlainen hatara mielikuva minulla on myös Afganistanin sodasta, jossa Neuvostoliitto kävi hakemassa verta nenästään Yhdysvaltain tukemia Mujahidineja vastaan. Omat mielikuvat liittyvät ehkä Neuvostoliiton joukkojen vetäytymiseen 80-luvun lopussa.

Maapallolla on sodittu siis koko ajan, kun olen ollut elossa. Tulipalojen paikka, voimakkuus ja osapuolet ovat vaihtuneet. Kansallisvaltioiden välisistä sodista on vaihdettu erilaisiin sisällissotiin sekä kansanryhmien välisiin konflikteihin. Euroopan mantereella laajin käyty sota lienee ollut Jugoslavian sisällissota 90-luvun puolessavälissä.

Kuvan lähde: YLE


AIDS ja homovastaisuus

Tämä muistikuva selvisi tarkennuksissa jo 80-luvulle, kun luulin sen koskettavan vasta vuosikymmentä myöhempää aikaa. Mutta 1983 alettiin lehdissä puhua homoseksuaalien keskuudessa leviävästä sukupuolitaudista, joka johtaa kuolemaan. Muistikuvissa näen aina saman lääkärin, joka oli televisiossa puhumassa taudin leviämisestä ja ehkäisystä (varmistin, että kyseessä on lääkäri Sirkka-Liisa Valle).

AIDS:ia pelättiin ja sen tarttumista kammottiin. Eihän se ensimmäinen sukupuolitauti tässä maassa ollut, mutta se oli viimeinen niitti, joka sai kaikki kansalaiset huolehtimaan ehkäisystä. Pahinta taudissa oli sen yhdistäminen homoseksuaalisuuteen. Seksuaalinen tasa-arvo oli ottanut ensimmäiset askeleet, kun homous poistettiin tautiluokituksesta sekä rikoslaista, mutta AIDS:n myötä se otti isoja askelia taaksepäin. AIDS:n yhteydessä puhuttiin jopa homorutosta. 

Kuvan lähde: www.europeana.eu


Neuvostoliiton hajoaminen 1991 – Saksojen yhdistyminen 1990

Olin täysi-ikäisyyyden kynnyksellä, kun Euroopan kahtiajako purkautui. Vanha itäblokki murtui valtio kerrallaan ja lopputulos oli Neuvostoliiton vasallivaltioiden demokratisoituminen ja selkeä askel kohti länttä. Noiden asioiden merkitystä ei tajunnut tuolloin, kun ne tapahtuivat. Oli totta kai iso asia, että Neuvostoliitto purettiin, mutta teini-ikäiselle asian merkitys valkeni vasta vuosien päästä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli ehkä pidempi prosessi, jonka lopputulos oli valmis vasta 90-luvun puolessavälissä. Sen sijaan Saksojen yhdistyminen tuntui nopeammalta ratkaisulta. Minulla on aika selkeä muistikuva ohjelmista, joissa näytettiin Berliinin muurin murtuminen ja Itä-Saksalaisten ”ossien” valuminen länteen. Katkeamaton jono Trabanteja suuntaamassa Checkpoint Charlielta kohti entistä Länsi-Saksaa.

Mieleen ovat jääneet myös erilaiset demokratisoitumis-aallot esimerkiksi Romaniassa, jossa silloinen diktaattori Nikolae Ceausescu tapettiin ja kansa vyöryi presidentinpalatsiin tuhoamaan ja ryöstelemään.

Lama 1990-1995

Lama jätti syvimmät muistijäljet, joista monet ovat aktivoituneet ja konkretisoituneet vasta nyt kun Suomi marssii kohti uutta hiljaista lamaa. Joka paikassa oli tyhjiä toimitiloja, joita kukaan ei halunnut vuokrata. Kauppakeskuksissa olleet eri pankkien konttorit tyhjenivät, kun pankit kaatuivat rytinällä.

Muistan työttömyyden niin omassa perheessä kuin kavereiden perheissä. Töitä ei ollut missään, eikä niitä edes jaksettu hakea, koska tyhjän sai pyytämättäkin. Koko maa eli kansallisen masennuksen piirissä ja joka paikka oli harmaata ja taantunutta. Uutiset kertoivat kuukausi toisensa jälkeen kasvavista työttömyysluvuista sekä konkurssien määristä. Syntyi tokmannistuminen, kun halpakaupat löivät itsensä läpi. Kalliimmista kaupoista ei ollut vara ostaa mitään.

Politiikan voimahahmona hääri Iiro Viinanen, jonka toimenpiteitä kirottiin ja koko miestä pidettiin aikanaan varmaan saatanan ruumillistumana. Nyt taas tiedetään paremmin, että silloinen talouspolitiikka oli ainoa mahdollinen. Ja verrattuna tämän päivänä oikeistopolitiikkaan toimenpiteet olivat pehmoisia.

Suomessa kansa ei käynyt kaduille kapinoimaan, vaikka kaikki meni päin persettä. Ehkä tajuttiin, että kaikki meistä seisovat samassa suossa ja kapinointi ei auttaisi mitään. Suomessa olot olivat laman kourissakin melko hyvin verrattuna muihin maihin. Työttömyysturva ja sosiaalisturva pyörivät ja jotain rahaa oli tarjolla.

Verrattuna 90-luvun lamaan meillä menee paljon huonommin nyt. Rahan liike on pysähtynyt ja hallituksen tekemät heikennykset ovat pakottaneet ihmiset poteroihin. Eriarvoistuminen on lisääntynyt ja ihmisten keskinäinen luottamus sekä luottamus valtioon ovat kateissa. 

Tänä päivänä viennillä on vaikeuksia, kun tarjotut tuotteet eivät markkinoille kelpaa tai hinta ei ole kilpailukykyinen. Menneessä lamassa paperi-, puu- ja metalliteollisuus toivat edelleen vientimarkkoja ja rahan liike oli olemassa.

Osasyynä lamaan oli sama kuin tänäänkin – Venäjä. Suomen vienti Neuvostoliittoon loppui, kun koko maa hajosi alta. Ja vientiä Venäjälle haittasivat maan epävakaiset poliittiset ja taloudelliset olot. Olimme nojanneet liian vahvasti itävientiin ja samalla laiminlyöneet laiskuuttamme länsimarkkinoiden mahdollisuudet.

Lähde: people.com


Freddie Mercuryn kuolema – 1991

Olin löytänyt Queenin musiikin varmaan vuotta tai kahta aikaisemmin ja luukutin LP-soittimesta Innuendoa aina, kun se oli mahdollista. Queenin musiikki ja ennen kaikkea Freddien ääni olivat jotain käsittämätöntä – biisien tempo, rehellinen rock yhdistettynä erittäin taitavaan laulamiseen iskivät tajuntaan kuin Korkeajännityksen 10 000 volttia.

Sitten tuli hetki, kun Freddie kuoli. Muistan hetken vielä tänä päivänä aivan kristallinkirkkaasti. Olin kotona silloisen tyttöystäväni kanssa ja silloinen nuoren pojan maailma pysähtyi. Freddie Mercury oli ensimmäinen artisti, jonka kuolema kosketti.

Queen ei ole muuten tänä päivänäkään poistunut soittolistalta. Edelleen se vastaa tiettyyn tunnetilaan täydellisesti. Välillä biisit vaihtuvat, suosikit muuttuvat, mutta Freddie laulaa ikuisesti.

Saman vuoden tammikuussa kuoli muuten Irwin. Siitä muistan enemmän uutiset lehdistä, miten Irwinin kuolema oli ennakoimaton ja äkillinen. Muistaakseni joitain vuosia aikaisemmin vanha renttu oli tehnyt taas yhden comebackin ja keikkaili täysillä, kunnes meno lopulta pysähtyi muistaakseni Vaalimaan tulliin.

MM-95

Minun sukupolvelle lienee aika lailla jokaisen muistoissa jääkiekon maailmanmestaruus 1995. Ennen tuota maagista vuotta olimme tottuneet lähtemään kaukalosta nenä veressä alkukarsintojen jälkeen. Meillä pyyhkivät lattiaa kaikki A-sarjan joukkueet vuoronperään, eikä kukaan oikeasti uskonut, että Suomi voisi koskaan olla maailmanmestari.

Tuon maailmanmestaruuden jälkeen urheilun kiistaton ykköspaikka parrasvaloissa oli jääkiekolla. Kotimainen liiga, pelaajavienti NHL:n ja koko lajin näkyvyys Suomessa hyppäsivät nextille levelille. Vuosikymmeniin ei puhutta jalkapallosta, koripallosta tai mistään muusta pallosta. 

Jääkiekon maailmanmestaruus oli myös jonkinlainen symboli laman päättymiselle. Suomikin pystyi onnistumaan jossain, joten tie ylöspäin oli auki. Se oli onnistuminen, jota koko maa tarvitsi.

Suomen liittyminen Euroopan Unioniin – kansanäänestys 1994

Vanhoista arkistoistani löysin vielä paperisen ilmoituksen äänioikeudesta koskien EU-kansanäänestystä. Olin säästänyt lapun luultavasti siksi, että kyseessä olivat ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää. Kyseessä ei ollut vain neuvoa-antavat äänestys, vaan taistelu taantumuksen ja kehityksen välillä. Suomen historia siihen saakka oli ollut Neuvostoliiton kainalossa kyhjöttämistä ja varovaista taiteilua idän ja lännen välillä. Suomelle oli kunnia-asia pysyä puolueettomana ja neutraalina kumpaankin suuntaan. Kyse ei ollut kuitenkaan valinnasta, vaan geopoliittisesta pakosta. Liittyminen Euroopan Unioniin oli selkeä askel länteen sekä selkeä kannanotto pois näennäisestä puolueettomuudesta.

Vaaleista muistan valtavan mainostulvan, joka asiaa koskien oli näkyvissä. Joka paikassa oli ”Kyllä EY:lle” tai ”Ei EY:lle” tarroja, mainoksia, julisteita ja muuta sälää. Itse en nuorena nähnyt muuta tietä kuin liittymisen. Omat mielipiteeni tosin liittyivät vain matkustamisen helppouteen sekä ajatukseen tehdä töitä tai opiskella helpommin muualla Euroopassa.

Myös tämä liittyy lamasta selviytymiseen. Suomelle oli eheyttävää päästä mukaan keskisen Euroopan markkinoille ja päästä korvaamaan vanhaa ladakauppaa uusien kumppaneiden kanssa. Pitkässä juoksussa vielä rahauudistus ja yhteistalouden mukanaan tuoma vakaa korkotaso tekivät Suomelle hyvää.

Milleniumin pelko – 2000

Vuosi 2000 oli tuntemattomien pelkojen aikaa. Pelättiin kaikkien tietokoneiden menevän sekaisin, kun vuosituhat vaihtuu. Pelättiin ydinvoimaloiden sammumista tai pahimmassa tapauksessa ydinsodan alkamista, kun atk-järjestelmät menevät solmuun kellojen takia. Myös lentokoneet luultavasti tippuisivat maahan vuosituhannen ensimmäisellä kellonlyömällä.

Loppujen lopuksi itse vuosituhannen vaihtuminen ei jättänyt itselle mitään muistijälkiä. Muistan krääsän, jota myytiin ja vuosituhannen vuodenvaihde, jonka piti tulla – lopputulos 25 vuotta myöhemmin – ei mitään muistikuvaa.

Lähde: Iltalehti


WTC-iskut 2001

Televisiossa lentokone törmää pilvenpiirtäjään. Katson ruutua ja mietin, miksi tällaista elokuvaa näytetään keskellä päivää. Sitten jään tuijottamaan näkyä, jossa myös toinen lentokone törmää viereiseen rakennukseen. Mieli ei suostu uskomaan todeksi, että tällaista voi tapahtua.

Euro-terrorismin vuodet olivat jääneet kauas taa, mutta nyt uhka ei tule Euroopan keskeltä, vaan sen ulkopuolelta. Alkaa syntyä kahtiajako lännen ja kiihko-islamistien välille. Pilvenpiirtäjät romahtavat, ihmisiä kuolee ja on selvää, että Yhdysvallat ei jätä tätä tähän. Alkaa massiivinen terroristijahti, joka johtaa myös uuteen sotaan Persianlahdella.

Hard Rock Hallelujah – Lordi ja Euroviisut 2006

Sanotaan, että mikään takki ei käänny samalla tavalla kuin keskustapoliitikon sarkanuttu, mutta väärässä ovat. Vielä nopeammin kääntyy suomalaisen euroviisufanin takki, kun hävettävän huonoksi haukuttu biisi voittaa viisukisan.

Suomessa on sanonta, että helvetti jäätyy, kun tapahtuu kaksi asiaa. Kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Suomi voittaa Euroviisut. Vuonna 2006 ilmeisesti jopa Saatana joutui ostamaan lämpöpatterit alakertaan.

Lordin kappaletta ja koko artistia pidettiin totaalisena floppina etukäteen. Tämä oli poikkeus siihen, kun sitä ennen (ja sen jälkeen) suomalaiset ovat aina ennakkosuosikkeja vedonlyönnissä. Suomalaisen hirviö-rockin mahdollisuuksiin ei uskonut edes oma äiti tai ainakaan naapuri. Silti ihme tapahtui.

Tämä oli aikaa, jolloin en ehkä niinkään katsonut Euroviisuja, mutta huuma jäi mieleen. Suomi oli enää jalkapallon maailmanmestaruuden päässä todellisesta menestysmaasta.

Koronasulku 2020-2022

Tämä on tuore asia, mutta tulee jäämään mieleen varmaan ikuisesti. Suomi ajettiin pitkäksi aikaa lockdowniin. Lapset vedettiin pois koulusta ja sekä opettajat että muu työväki joutuivat opettelemaan etätyön salat alusta saakka erittäin nopealla aikataululla. Tuli taudin pelko, johon kaikki eivät uskoneet. Tuli rokotteita, joita vastustettiin periaatesyistä.

Muistan, kun olin lapsen kanssa kotona. Pienin oli eskari-iässä ja he muodostivat kolmen lapsen kuplan naapurin lasten kanssa. Tämä oli vanhempien kesken yhteisesti sovittu. Olin kiitollinen siitä, että työelämäni mahdollisti kotona olemisen ja olin kiitollinen niistä naapureista ja lapsista, jotka antoivat lapselleni seuraa.

Minua ei oikeasti pelottanut korona tai tartunnat. Minua pelotti se, mitä tapahtuu, kun maa laitetaan kiinni. Olin juuri laittamassa firmaa pystyyn ja alku tuollaisessa tilanteessa ei ollut se ideaalein. Myöhemmin tosin on selvinnyt, ettei mitään normaalia tilannetta enää tulekaan.

Koronan jälkipyykkiä tullaan pesemään pitkään. Kotiin sulkeminen ei tee edes umpimielisille suomalaisille hyvää – ainakaan noin pitkinä annoksina. Moniin nuoriin jäi eristyksestä jälkiä, jotka purkautuvat vasta ajan myötä, jos sittenkään. Väitän, että sulkuajan lasku tulee olemaan suurempi kuin olisi ollut pitää maa täysin käynnissä. Mutta ratkaisut tehtiin oikein silloisesta näkökulmasta. En pidä sulkua virheenä, koska päätökset ja päätelmät tehtiin sillä tiedolla, joka silloin oli.

 *****

Näitä tarinoita riittäisi varmaan vähintään toisen yhtä pitkän tarinan aiheeksi, mutta on pakko laittaa jengat johonkin. Tämä kaikki tuli päähäni siis istumalla paikallaan ja muistelemalla. Nämä tarinat ovat muiden kuin itseni elämästä. Ne ovat maailmalla tapahtuneita hetkiä, jotka elävät edelleen muistoissa. Omassa elämässä on tapahtunut ihan erilaisia asioita, joista kerron lisää huomenna.

Mutta lopuksi vielä lista, mitä muuta tähän olisi voinut lisätä:

-          Falklandin sota – Margaret Thatcher 1982

-          Viron matkailun hullut vuodet 1990-2000-luvun alku

-          Itämafian pelko, nahkatakkimiehet ja pilukauppa 1990-luvulla

-          Topi Sorsakosken kuolema 2011

-          Juicen kuolema 2006

-          Olof Palmen murha 1986 – samoin Anna Lindhin murha 2003

-          Ebola 2014, Sars 2002, Hullun lehmän tauti 2003 ja muut kulkutaudit

-          Afrikan sisällissodat ja kansanmurhat (Somalia, Ruanda, Kongo)

-          Estonian uppoaminen 1994






lauantai 2. helmikuuta 2019

Mustan kiven alla

 

Pyhäinpäivään kuuluu, ainakin meillä, olennaisena osana se, että teemme retken hautausmaalle. Jätämme kynttilän muistoksi heille, joita ei enää ole. Käyn kävelemässä hautausmailla muulloinkin. Pidän tunnelmasta ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla mustien kivien pellossa. Hautausmaat ovat hiljaisia ja kiviä ympäröi suorastaan maaginen rauha. Kaikki paikat ovat siistejä ja järjestyksessä. Hijaisuudessa kuulee omat ajatuksensa ja kivet herättävät ajatuksia.
Sotien sankarit
Yleensä pääsisäänkäynnin jälkeen suomalaisilla hautausmailla ovat sotiemme sankarivainajien rivistöt. Kulkiessani noiden matalien kivilinjojen ohi, mietin, kuinka nuorina sodassa voi menettää henkensä. Pitkät rivistöt kertovat, miten viidessä vuodessa kaatui iso osa nuoria miehiä. Hinta oli kova, mutta tarpeellinen. Silti, kun katsoo seitsemäntoistavuotiaan sotilaan hautaa, jää miettimään, mikä elämä jäi elämättä. Noille sodan uhrien käyttämättä jääneille vuosille olisi varmaan ollut parempaakin käyttöä kuin maata mullan alla. Ja joka kerta toivon mielessäni, että noiden rivistöjen jatkeeksi ei enää koskaan saataisi uusia sankarivainajia.
Nuoret
Yleensä vierailemme Enon hautausmaalla, johon on haudattu sekä isäni että toisen puolen isovanhempani. Joka kerta, kun kävelen isäni haudalle, katson kiveä haudalla, johon on haudattu teini-ikäisenä kuollut poika. Hauta on aina hyvin hoidettu ja siinä on kesäisin paljon kukkia ja talvella kynttilöitä. Se kertoo, että menehtynyt oli monille rakas ja häntä kaivataan. Herään aina miettimään, kuinka valtavan tuskan aiheuttaa oman lapsen menetys. Sen kääntöpuolena yleensä käännän kasvoni yläkertaan ja mielessäni kiitän siitä, että olemme saaneet perheeseen nipun terveitä lapsia ja olemme saaneet pidettyä heistä huolta kaikki vuodet.
Suuret suvut
Etenkin vanhoilla hautausmailla näkee vanhoja sukuhautoja, jotka on eristetty riimuilla tai rauta-aidoilla ja joiden sisällä on vainajia useista sukupolvista. Kivet ovat usein massiivisia ja kauniisti koristeltuja. Haudoissa on haluttu näkyvän suvun vaikutusvalta ja raha. Kuitenkin monet noista sukuhaudoista ovat autioita ja hylättyjä. Kukkia ei juurikaan näy, eikä talvella kivien juurelta löydä kynttilöitä tai lyhtyjä. Ajattelen noita katsoessani perinteitä ja sukuja. Oma sukumme on pieni ja tuntuu kutistuvan sukupolvi toisensa jälkeen. Seuraava sukupolvi tulee tuskin edes tuntemaan toisiaan, koska olemme niin hajallaan pitkin maata. Eli jos meillä olisi sukuhauta, niin sekin jäisi aika äkkiä autioksi.
Rakastetut
Viimeksi eilen kiinnitimme huomiota siihen, kuinka joillakin haudoilla on kynttilöitä ja lyhtyjä paljon. Kyseessä ei ole välttämättä nuori, vaan enemmänkin paljon rakastettu ihminen. Näyttää hyvältä, kun joku on vainajanakin niin kaivattu, että hänelle käydään jättämässä tervehdyksiä ja häntä kunnioitetaan vielä kuoleman jälkeenkin. Etenkin romanisuvut kunnioittavat vainajiaan hienosti. Sukujen haudoilla on toinen toistaan koristeellisempia kiviä ja muistamisesta kieliviä kukkia ja kynttilöitä ei noilta haudoilta puutu. Se kertoo suvun tärkeydestä ja perheen merkityksestä.
Unohdetut
Etenkin jouluna tekee pahaa, kun näkee yksinäisen ja hoitamattoman haudan. Herään aina miettimään, onko kyseessä ihminen, joka on yksinäinen tai jolla ei ole ketään muistamassa. Tuo aina herättää siihen, kuinka paljon nykyisin on yksinäisyyttä. Suvut hajaantuvat eri kaupunkeihin ja läheiset saattavat olla satojen kilometrien päässä, josta eivät yllä enää kuin satunnaiset puhelut ja viestit. Ajanpuute ja vieraantuminen saavat meidät unohtamaan ne läheiset, jotka eivät ole lähellä. Kyläilykulttuuri on vaihtunut whatsappailuun.

Toivoisin, että jokaisena jouluna ja pyhäinpäivänä käynnistettäisiin kampanja, joka kannustaa sytyttämään kynttilän yksinäiselle haudalle. Se on pieni askel siihen, ettemme jättäisi ketään yksin ja muistaisimme myös heitä, jotka eivät ole siinä vieressä.
Muualle haudatut
Me käymme yleensä pyhäinpäivänä jättämässä kynttilätervehdyksen muualle haudattujen muistomerkille. Harvoin satumme pyhäinpäivänä Uimaharjuun, jotta saisimme jätettyä kynttilän sinne, mistä terveisillä olisi lyhin matka. Kun muualle haudattujen muistopaikalla käy illalla, näkee, kuinka valtavan paljon siihen on jätetty kynttilöitä. Ja kun ajattelee, että jokainen kynttilä kertoo muistamisesta, niin samalla herää ajatus, että me suomalaiset kunnioitamme vainajia valtavan paljon. Kynttilöiden valaisema hautausmaa on valtavan kaunis. Sieltä huokuu läheisten kaipuu ja kunnioitus mennyttä kohtaan.


torstai 5. tammikuuta 2017

Mäet ja Laaksot

Jos istuisitte alas ja alkaisitte katsoa omaa elämäänne taaksepäin. Kuinka paljon taaksepäin muistatte ja mitkä ovat ne muistot, jotka tulevat päällimmäisinä mieleen? Muistatteko menneestä elämästä ikäviä vai onnellisia asioita? Eläisittekö elämänne toisella tavalla, jos sen saisi kelata taaksepäin ja aloittaa uudelleen jostain kohdin?

Kun on iältään päälle neljäkymmentä, niin on siitä onnellisessa iässä, että muistaa asioita kaksikymmentä vuotta taaksepäin (eikä ole unohtanut vielä paljoakaan). Niin pitkään ajanjaksoon mahtuu melkoinen potti elämää ja kahteen vuosikymmeneen on ehtinyt tehdä vähän kaikkea - jotain fiksua ja jotain vähemmän fiksua. Yksi yö kun taas valvoin itsekseni, mietin, mitkä jutut ovat jääneet päällimmäisenä mieleen alkaen siitä ajasta, kun olin parikymppinen jolppi.

Ne hyvät jutut

Ihan ensimmäisenä ainakin minun mieleni alkaa hakea asioita, jotka ovat tuottaneet suurta iloa tai, joista jäänyt muisto on positiivisesti voimakkain. Tietenkin muutamien viime vuosien isot jutut tulevat ekana mieleen - lapsen syntymä, omat häät, talon osto eli ne samat huippuhetket, joita meistä suurin osa kokee. Keski-ikä onkin monesti yhtä muistojen ilotulitusta, jolloin elämässä tapahtuu paljon isoja juttuja.

En ole mikään fanaattinen automies, mutta jostain syystä kaikki omien autojen ostot ovat jääneet mieleen. Muistan, kun ostin ensimmäisen Honda Civicin Jyväskylän Auto-Bestistä opintolainalla. Oli melkoinen vallantunne ajaa omalla autolla pitkin Jyväskylän katuja. Samoin tietenkin sen, kun ajoin kolmekymppisenä moottoripyöräkortin ja astuin ensimmäistä kertaa liikenteeseen kaksipyöräisellä - en ole koskaan ennen tai jälkeen tuntenut sellaista sekoitusta turvattomuudesta, pelosta ja huikeasta ajofiiliksestä kuin silloin. Mietin, että hullut näitä vekottimia ajaa. Nyt kymmenen vuotta jälkeenpäin olen aika onnellinen, että tuolloin hurahdin. Vaikka ajot ovat jääneet parina kesänä vähemmälle, niin kyllähän moottoripyörän kevään ensimmäinen startti on aika äijää.

Ulkomaan ja miksei kotimaankin matkat ovat minulle myös asioita, joista on jäänyt tosi hyviä muistoja. Minusta matkailuun sijoitettu raha on kyllä aina käyttämisen väärti, koska välillä on aina elämässä niitäkin hetkiä, että on hyvä palata muistoihin ja hakea voimaa menneistä kivoista jutuista. Eikä sen matkailun tarvitse aina olla mukavaa luxusta. Aika usein mieleen palaavat nuoruuden vaellusretket, jolloin oltiin Ilomantsissa lähes kaksi viikkoa putkeen reissun päällä tai kaveriporukalla Lapissa vaeltamassa ja Haltia huiputtamassa - aika kuolematonta.

Ja pojat ainakin tietävät yhden jutun, mistä syntyy hyviä muistoja...eipä siitä sen enempää.

Nuoruudesta ei sen sijaan ole jäänyt oikein mitään yksittäistä muistoa, mutta päällimmäisenä mieleen tulee tunne, joka syntyi oman nuoruuden kaveriporukan yhdessäolosta ja "hengailusta". Viikot odotettiin perjantaita, jotta päästiin kiertämään Joensuun keskustaan rundia. (Käsi pystyyn, ketkä ovat tehneet samaa - joko Joensuulla tai ilman). Nuoruus on jäänyt mieleen enemmän vapautena ja huolettomuutena.

Koko tähän astisen elämäni voimakkain muisto on ja tulee varmaan olemaan se, kun pidin ensimmäistä kertaa sylissäni tuota perheen pienimmmäistä. En kokenut suurta isän ylpeyttä tai hartioitani ei yhtä äkkiä painanut kahdenkymmenen vuoden alkava vastuu. Katsoin tuota pientä ihmettä silmiin ja mietimme hieman hämmentyneenä, että "mitäs nyt". Lapsi tuijotti minua kovin intensiivisesti kahdella pikimustalla silmällään ja jotenkin tuntui, että se pieni rääpäle tiesi elämästä jopa minua enemmän. Hetkessä tajusi, että jotain käsittämättömän suurta oli tapahtunut ja että elämä ei enää koskaan tulisi olemaan samaa kuin ennen.

 Ne huonot jutut

Jännä juttu, mutta taaksepäin tuijottaessa eivät ne "paskinta paskaa"-fiilikset puske läpi. Eli ne hetket, kun joku asia on jännittäyt niin, että kalsarinsauma venyy jännäkakasta tai ne öiset pelot, kun tuntuu, että koko elämä kaatuu ja seuraavasta päivästä ei yksinkertaisesti selviä. Nuo kaikki ovat häipyneet jonnekin muistojen hautausmaalle ja krematoitu. Se tarkoittaa sitä, että elämän pelkääminen ja jännittäminen on turhaa - kaikki ne negatiiviset tunteet kuitenkin pyyhkiytyvät pois mielestä ajan kanssa. Sama juttu on muuten sekin, kun joskus noiden teinien kanssa joutuu ottelemaan ja kotona muutenkin tunteet hieman kuohuvat jo koko arki tuntuu Gettysburgiin verrattavalta taistelukentältä. Nuo ohimenevät riidat ja kiistat eivät jää kummittelemaan mieleen.

Tavallaan surullista elämässä onkin se, että 99% siitä koostuu tasaisesta harmaasta arjesta ja tuosta ajasta ei mieleemme jää mitään piikkiä. Emme todellakaan muista vuosien päästä sitä, kun söimme viikon putkeen uunimakkaraa, koska rahaa ei muuhun ollut.

Ja teineille voin paljastaa salaisuuden. Teitäkään ei enää kahdenkymmenen vuoden päästä harmita se, ettette saaneet niitä trendin kuumimmalla huipulla ollutta vaatetta tai puhelinta. Sitä koko trendiä ei muista kukaan.

Tietenkin ne jutut harmittavat, kun on itse jossain epäonnistunut. Mutta nekin asiat muuttavat ajan kanssa perspektiiviään. Potkut tai kauniilta tytöltä saadut pakit eivät enää harmita, mutta ne kyllä muistaa. Ja monesti myös jälkeenpäin tajuaa, miksi se tyttö ei minun kanssani halunnut olla tai miksi emme sopineet työnantajan kanssa samaan yhtiöön. Nuo jutut kuitenkin muistaa!

Itselle raskaimpia juttuja ovat olleet erot ja kuolemat. Oma eroni pisti miettimään elämää vähän tarkemmin ja sai aikaan ehkä tietyn ryhtiliikkeen. Ylipäänsäkin, kun omista munailuista joutuu kärsimään, niin viisas ihminen ottaa opiksi. Noissa huonoissa jutuissa onkin aina myös se puoli, että niistä oppii aina jotain!

Raskaimmat muistoni tähän astisessa elämässäni liittyvät kuitenkin kuolemaan. Tuskin koskaan unohdan puhelua, jossa setäni kertoi isäni löytyneen kuolleena kotoaan. Suru, joka puristaa koko sielun nyrkkiin ja pusertaa niin, että ilmat kirjaimellisesti pakenevat keuhkoista. Tai tuskin muistoista häipyy matka kappelista hautausmaalle. Kun puhutaan raskaista askelista, niin tuolla hetkellä ymmärsin tasan, mitä se tarkoittaa.

Ne opettavaiset jutut

Minulle parhaat opit ovat tulleet omista virheistä tai epäonnistumisista. Mutta voimakkaimmat muistot ovat jääneet tilanteista, joissa en ole uskaltanut tehdä jotain tai olen pelännyt jonkin asian tekemistä niin paljon, että se on jäänyt tekemättä. Minun elämääni mahtuu yllättävän paljonkin tilanteista, joissa olen suorituksen kynnyksellä ottanut taka-askelia ja sen takia ne jälkeenpäin harmittavatkin. Olisiko minusta tullut toisenlainen ihminen, jos olisin uskaltanut? Menetinkö pelkäämällä jotain, mikä olisi muuttanut elämäni?

Ihailenkin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat - siis niitä heittäytyjiä, jotka kulkevat mielensä oikkujen mukaan, tarttuvat tarjottuihin mahdollisuuksiin ja tekevät kaikkea mahdollista. Heiltä puuttuu se valtava kynnys, jonka ylittämisen taakse jäävät iso osa elämän potentiaaleista ja mahdollisuuksista. Minun henkisessä asunnossani tuo kynnys on olemassa ja vasta nyt keski-iän kultaisina vuosina olen oppinut katsomaan sen kynnyksen yli uteliaana ja vailla epäonnistumisen pelkoa. Olenkin onnellinen siitä, että olen alkanut jättää häpeän viittaa pois päältä ja nyt suuntaankin elämässä rohkeammin eteenpäin kuin parikymmentä vuotta sitten.


En ehkä haluaisi aloittaa elämääni alusta mistään kohdin, koska se olisi luultavasti jollain toisella tavalla raskasta kuin nykyinen. Totta kai jättäisin paljon tekemättä tai oikeastaan tekisin enemmän asioita, joista olen unelmoinut. "En päivääkään vaihtaisi pois" on täyttä paskaa. Jokaisen elämässä on nippu päiviä, jolloin asiat menevät munilleen ja päivän deletoisi enemmän kuin mielellään kalenterista pois.

Jos lukijoissa on nuoria salakatselijoita, niin paras vinkki elämään on se, että uskaltakaa elää. Ette muista epäonnistumisia tai tilapäisiä takapakkeja (tai niitä pakkeja) jälkeenpäin, mutta uskaltamisesta ja elämän elämisestä täysillä saatte elämäänne kokemuksia ja muistoja, joihin on keski-iässä mahdottoman mukavaa palata. Ja elämään oppii vain elämällä - siihen kuuluu onnistumisia, epäonnistumisia ja opetuksia, joita ei muuten saa kuin kokeilemalla. 

Eikä elämä meiltä keski-ikäisiltäkään ole ohi. Tehokasta peliaikaa on vielä niin paljon, että suurimman osan toteutumattomista unelmista ehtii vielä muuttaa todeksi, kun vaan nousee sohvalta ja aloittaa.

  




lauantai 5. marraskuuta 2016

Ilta vainajille

Tänään lauantaina vietetään Suomessa pyhäinpäivää. Muistelemme silloin edesmenneitä läheisiämme. Perinteisesti meillä ainakin iltaan kuuluu kävelykierros läheisellä hautausmaalla ja kynttilän sytytys muualle haudattujen muistopaikalle. Syksyinen ja lumeton hautausmaa on kaunis kaikkine lyhtyineen ja kynttilöineen.

Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.

Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.

Suru muuttaa muotoaan

Vainajasta jää aina tukku muistoja, joista ajan myötä mieleen tatuoituvat ne muutamat. Suurin osa muistoista häipyy ja haalistuu vähän kerrallaan. Vaikka muistelen isään edelleen lähes päivittäin, niin huomaan joidenkin juttujen unohtuneen. Yhtenä päivänä huomasin, että en enää muista, miltä isäni ääni kuulosti tai autosta oli häipynyt se edellisen omistajan tuoksu. Pitkään istuin isäni autoon ja aina aistin hänen tuoksunsa.

Parhaita muistojen herättäjiä ovat vanhat paperivalokuvat. Joskus on mukavaa istua alas ja selata valokuva-albumeita tai selata laatikoita, joihin on pakattu muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Valokuvissa ihmiset ovat iloisia ja hymyilevät, jolloin tulen itsekin hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä elän muistot uudelleen kuin olisin taas paikan päällä.

Vanhempien yksi tehtävä onkin luoda lapsille muistoja - tehdä yhdessä asioita ja tuottaa kokemuksia, joihin voi palata sitten joskus, kun vanhempaa ei enää ole. Minustakin on hauskaa, kun perheen pienin muistaa edelleen retken Korkeasaareen, joka kuitenkin tehtiin toissakesänä, kun juniori oli alle kahden vuoden ikäinen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minulle jäänyt yhtään huonoa muistoa isästäni. Siksi voinkin hyvällä mielellä sytyttää isäni muistolle kynttilän ja lähettää hänelle rakkaat terveiset yläkertaan.

Hyvää pyhäinpäivää