Parasta livenä

 

Kuva Nylon Beatin keikalta - kuvassa etualalla näkyvä fani on oma tekemä (lupa julkaisuun kysytty asianomaiselta)

Täyteen ahdettu Helsingin jäähalli pyytää satasen lainaa niin, että kattopalkeet narahtavat hieman kiinnikkeistään. Tänä syksynä ei näin täyttä hallia ole Helsingissä vielä nähtykään. Katson tyttäreni sivuprofiilia, joka keinuu musiikin tahdissa. Hän katsoo minuun päin ja hymyilee onnellisesti. Tajuan, kokeneeni saman joskus vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Livenä jyrähtelevä musiikki valuu nuotti kerrallaan korvista sisään ja valtaa sieltä koko kehon. Musiikin voima on mahdoton. Sitä ei pysty yksittäinen ihminen kahlitsemaan, kun sille vahingossa antaa pikkusormen.

Tunnistan hitit, jotka tulevat peräkkäin. Osaan sanat vuosien takaa ja ne tulevat ulos huutona, mikä lopulta vie äänen. Kilpalaulussa Jonna ja Erin jäävät kakkosiksi, mutta heitä se ei tunnu haittaavan. Screenin kautta välittyy artistien halu esiintyä ja olla lavalla. Tekeminen ei ole pakollista, vaan nautinto. Sitä samaa nautintoa se on meille yleisössäkin. En haluaisi olla missään muualla.

Keikan jälkeen korvat ovat vähän puuroa. Ihmismassa valuu hallista ulos. Iloinen puheensorina täyttää ensin hallin käytävät ja sitten kadulla kulkevan ihmisjonon, joka valuu kohti Helsingin keskustaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Olen jakanut jotain lähes kymmenentuhannen ihmisen kanssa. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Musiikki on parasta livenä. Kuuntelen, kuinka tyttäreni selittää innoissaan ensimmäistä hallikeikkaansa. Oman sukupolveni artisti on tehnyt vaikutuksen ja livekeikka on jättänyt seuraavan sukupolveen sieluun saman merkin kuin joskus muinoin omaani. Tiedän, ettei tuo lapsi parane tuosta taudista koskaan. Hän tulee roikkumaan saman hallin samoissa jonoissa vielä monta kertaa, artistit vain vaihtuvat hänen oman sukupolvensa suuruuksiin, joista minä en ymmärrä mitään. 

Sukupolvelta toiselle

Jos olen elämässäni tehnyt jotain oikein, niin olen onnistunut myrkyttämään kaikkien perheen lasten sielut musiikilla. He kuuntelevat sitä tavallaan ja tahoillaan. Maut ovat erilaisia ja kuuntelutavat myös. Toinen luukuttaa musiikkia korviinsa napeilla aamusta iltaan, kun toinen istuu sohvalle ja pistää hyvän LP-levyn pyörimään. Uskallan väittää, että jonkinlaisen siemenen he musiikin pariin ovat kotoaan saaneet.

Valitettavan harvoin koko sakkia on pystynyt viemään samalle keikalle. Aikataulut, livemusiikin hinta ja myös poikkeavat maut kyllä pitävät huolen, ettei viiden hengen taustaorkesteria saa samaan halliin huutamaan mitenkään. Mutta etenkin jos rahaa on käytettävissä rajallisesti, on parempi, että jokainen kuluttaa osuutensa lempimusiikkiinsa.

Minä olen ollut musiikkimiehiä pienestä pitäen. Muistan, kun LP-levyt maksoivat 60 markkaa ja niitä käytiin yytsimässä Joensuun Anttilasta. Uutuuksia odoteltiin vähän toisella tapaa kuin nyt Spotifyn perjantailistaa. Levyjen julkistamispäivät kyllä tiedettiin, mutta oli eri asia, milloin levyt saapuivat Anttilan TOP-10 osastolle ja siitä vielä myyntiin. Se levyosaston vastaava piti aivan kohtuutonta valtaa Joensuun kokoisessa kaupungissa. 

Kuusikymppiä oli lama-ajan lapselle sen verran iso raha, ettei sitä törsitty jokaiseen mahdolliseen levyyn. Itselle ostettiin parhaat ja loput kopioitiin naapurin kavereilta C-kasetille. Talon kunkku oli se, jolla itsellään (tai yleensä jonka vanhemmilla) oli olohuoneessa stereot, joissa tuon puolilaittoman kopiointitapahtuman sai suoritettua.

Ja niihin olohuoneen Marantzeihin ei ollut muutenkaan asiaa milloin sattui huvittamaan. Isäni oli stereoistaan tarkka mies ja koetti varjella OR:n hyllykaiuttimia kasarin heavy-musiikilta. Mutta siitä huolimatta koulun jälkeen lähiön elementtitalon kaksion betoniset seinät saivat kohtuuttoman suuren annoksen W.A.S.P:ia, KISS:iä, Twisted Sisteriä sekä Iron Maidenia. Olen pahoillani isä, että jouduit kokemaan tuon - yhteentörmäys Olavi Virran ja Tapani Kansan kanssa oli luultavasti traumaattinen kaikille osapuolille. 

Realisoin LP-kokoelmani pois jokunen vuosi sitten. En ole enää hifistelijä, enkä juurikaan kuluta musiikkia levyiltä. Edelleen olohuoneen kaapissa on kohtalaiset stereot sekä kohtuullinen kokoelma CD-levyjä, joista en jostain syystä raaski luopua, vaikka niiden käyttö on rajattua. Vinyylejä seuranneen CD-aikakauden levyt tilattiin sitten jo verkosta CDON.com:sta. Sieltä tuli Jyväskylään paketti jos toinenkin, kun aloin keräämään suosikkibändieni kaikki levyt samaan hyllyyn. 

Kaiken pilasivat ruotsalaiset - ja Spotify. Musiikin kulutuksesta tuli turhan helppoa ja tavanomaista. Levyjä ei kiinnostanut hankkia, kun kaikki maailman musiikki oli klikkauksen päässä. Levyjä ei tarvinnut enää kuunnella kokonaisuuksina, kun parhaat kappaleet pystyi jonottamaan ja kuuntelemaan repeatillä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa muusikoista on tehdä levykokonaisuuksia, joissa tuottaja ja artisti pähkäilevät viikkotolkulla biisijärjestystä vain huomatakseen spottari-ääliöiden luukuttavan yhtä ja kahta hittiä viikon putkeen. Koeta siinä sitten olla uskottavasti taiteellinen ja luova. 

Kuuntelen musiikkia työkseni - tai oikeastaan työssäni, mutta leikitään että se on sama asia. Kun taustalla soi musiikkia (kyllä musiikkiluvat on työtilaan hankittu!) kahdeksan tuntia joka arkipäivä, on taustamaton laadulla merkitystä. Kuuntelen pääsääntöisesti musiikkia, jota siedän. Siinä on eroa musiikkiin, josta pidän. Koetan olla kurittamatta asiakkaideni korvia musiikilla, joka olisi liian vaikeaa ja ristiriitaista. Kun jokaisen makua ei voi miellyttää, on pakko tyytyä siihen kädenlämpöiseen keskivertoon. Vuosien kokemuksella sanoisin, että nuotit menevät kohtuullisesti kohdalleen. 

Livevetoja ei voita mikään

Olen tänä vuonna pistänyt keikkalippuihin viitisensataa euroa. Jos tuohon summaan lisätään kaikki keikkareissujen myötä tulevat sivukulut, ei tupla riitä. Tänä vuonna kaikki keikat ovat olleet kotimaisten artistien tuotantoa, joten myös rahavirrat ovat jääneet pyörimään sisämarkkinaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa olen tuosta kovin onnellinen, koska kulutusrahaa pyörii Suomessa nyt vähemmän kuin koskaan ja ensimmäisenä on pakko säästää ns. hupikulutuksesta. Itse koetan vierittää kulutukseen sen verran kuin kukkaronnyörit mitenkään antavat periksi. Ilman maksavaa yleisöä suomalainen kulttuuri sammuu valo kerrallaan.

Summa on luultavasti melko keskivertoa viime vuosiin verrattuna. Monesti olemme koettaneet päästä katsomaan joka vuosi yhtä isompaa keikkaa ja muutamaa pienempää. Etenkin isojen artistien lippuhinnat ovat kivunneet oman kipurajani yli. Jotain Robbie Williamsin tasoista artistia ei kädestä suuhun yrittäjän perse kestä katsoa useampaa vuoden aikana, mutta yksi per vuosi kuitenkin. Parhaina vuosina olen livemusiikkiin kaikkine höysteineen käyttänyt ehkä puolikkaan kuukausiliksan verran. Ja joka penni täysin sen arvoista!

Livekeikan tunnelmaa ei voita mikään. Olitpa baarissa, festareilla tai stadionilla, se ensimmäinen bassonisku rintakehään on sama. Fiilis nousee punaisille hetkessä ja olet avausbiisistä alkaen ekstaasissa. Kaava menee tutulla tavalla. Nostetaan tunnelmaa, tungetaan hitit kansan korviin ja laulatetaan kaikki mukaan. Kädet heiluvat, valot vilkkuvat ja muutut bändin mukana esiintyväksi massaksi. Sitten laitetaan laskusiivekkeet. Loppuun säästellyt megahitit ja ehkä encoren ylläriveto. Valot syttyvät ja taika häviää. Kehossa kiertävät vielä viimeiset nuotit, jotka eivät suostu poistumaan pään sisältä kotiin kävellessä. 

On bändejä, joita voisi kuunnella joka vuosi. Happoradio ei voi esiintyä liian montaa kertaa Lappeenrannassa saamatta meitä vaimon kanssa yleisöönsä. On bändejä, joiden vuoksi matkustetaan melkein mihin tahansa. Tämän vuoden Eppujen viimeiset vedot olivat kultaakin kalliimpia. Ne piti nähdä, jos livemusiikista yhtään mitään tajuaa. Ja on kerran-elämässä-kokemuksia. En ihmettele Oasiksen aiheuttamaa live-hypeä tai viime vuoden Ultra Bran suosiota. On musiikkia, jonka voi kokea kerran ja se jättää sieluun merkit. Minulle Robbie Williams ja illan viimeisenä vedetty Feel oli jotain sellaista. Mies, ääni, syyspimeä stadion, valkoinen puku ja yksi kappale. Siitä kannatti maksaa, eivätkä kyyneleet tulleet lipun hinnan takia, vaan nostalgiasta ja kerran elämässä koetusta kokemuksesta.

Sukupolvien vaihdos

Viime vuosina on koettu paljon jäähyväiskeikkoja. On heitetty hyvästit Ultra Bralle, Eppu Normaalille ja PMMP:lle. Tuskin Nylon Beatkään enää hallirundia vetää (vaikka yleisöä sille löytyisikin). Pikkuhiljaa on pakko alkaa odotella jo Kolmannen Naisen jäähyväiskiertueita tai Neljän Ruusun viimeistä lentoa. On kyse sukupolvenvaihdoksesta. Nuoruuteni idolit tulevat ikään, jossa lavat on jätettävä nuoremmille. Suurin osa tajuaa poistua parrasvaloista, kun se on vielä säädyllistä ja elettävää elämää on jäljellä. Enää emme toivottavasti näe Olavi Virran tai Irwinin kaltaisia loppuja.

Suuret artistit jäävät elämään levyille ja keikkanostalgiaan pääsee vielä jälkikäteen, kun sen on kokenut. Nytkin luureissa soi Nylon Beatin Psykedeliaa ja kuulen musiikin lisäksi korvissa yhteislaulun, joka nousi Nordiksella aivan uusiin sfääreihin. En missään ole kokenut niin valtavaa pauhua - välillä jopa artistit jäivät toiseksi laululukisassa. Naureskelin mielessäni Nylon-hittejä laulaessa, että renkutuksesta klassikoksi on lopulta lyhyt matka. Nyt suuri yleisö rakastaa Nylon Beatiä ja syystä. Se on yhtä aikaa Suomi-popin ikoni ja viimeinen muisto villistä nuoruudesta, joka ei koskaan palaa. Minulle se muisto on Jyväskyläläisestä yökerhosta Yliopistonkadun varrelta, kun kello hipoi neljää ja aamulla alkoi työvuoro kuudelta. Mutta Nylon Beat vei silloinkin mennessään ja aamulla oli krapulassa yhtä paljon sietämistä kuin Halssilan postien lajittelussa.

Tiedän oman keikkavaiheeni päättyvän oman rock-sukupolveni eläköitymisen myötä. Enää ei tule artisteja, jotka kiinnostavat niin paljoa, että maksaisin itseni kipiäksi stadiontason konserteissa. Ja kun en baareissa juuri viihdy, saa livemusiikki jäädä muistoihin. Toisaalta se on suuri sääli, mutta ymmärrettävää ja asia, joka on pakko hyväksyä. Mieluummin katson lempiartistejani sellaisessa kunnossa, että he näyttävät soittajilta, eivätkä kasalta vanhainkodista karanneita reliikkejä. Leponsa on ansainnut rokkarikin.

Suomi on viime vuosina jäänyt vaille monien Euroopan rundien pysähdyspaikkoja. Suurimmat artistit jäävät Itämeren taakse, koska logistiikka ja suurten esiintymispaikkojen puute vaikuttaa haitallisesti taseeseen. Ykköskorin nimiä olisi mentävä katsomaan lähimmillään Tukholmaan tai jopa Saksaan. Artisteista U2 olisi sellainen, jonka perässä voisin reissun tehdä ja Rolling Stonesien takia lentäisin vaikka kuuhun. Mutta miettikää, että oli aika, kun nuo artistit tulivat Suomeen. Olympiastadion on nähnyt suurimmat artistit suurimmillaan. Palaisivatpa nuo ajat vielä joskus. 

Aika, joka ei palaa

Tämä kirjoitus liittyy pitkälti nostalgiaan, elämättömään nuoruuteen ja siihen, että aina ei kannata odottaa. Olisinpa nuorena tiennyt, miltä Dire Straits näyttää stadionin nurmelta käsin tai tajunnut, että Voodoo Lounge on Rollareiden suuruuden aikojen viimeisiä kiertueita. Olisin karannut kotoa noita artisteja katsomaan ja haalinut rahat vaikka itseäni myymällä. 

Musiikki on livenä kokemus, joka on lähes aina maksamisen väärti. Harvoin suuret artistit pettävät. Jo senkin vuoksi, että enää ei turhanpäiten viinalla tai huumeilla röpötteleviä artisteja lavoilla näy. Ennemminkin näkyy kunnostaan ja elintavoistaan huolehtivia bisnesmiehiä ja -naisia, jotka pitävät huolta maksavien asiakkaidensa viihtyvyydestä ja oman artistiuran jatkuvuudesta. Sen näkee jo siitä, että keikat alkavat aiempaa aikaisemmin ja melkein minuutilleen silloin, kun showtime on ilmoitettu. Joskus Guns'n'Rosesia on odotettu lavalle tuntitolkulla ja joskus on joku artisti saattanut olla showtimen koittaessa niin päissään, ettei laulamisesta tule mitään. Näitä rokkielämän lieveilmiöitä ei tänä päivänä juurikaan näe. 

Enemmän ongelmia aiheuttaa yleisö. Ikävä lieveilmiö keikkapaikoilla ovat olleet turhankin päihtyneet keski-ikäiset sedät ja tädit tai porukka, jonka jano on niin sietämätön, ettei keikkaa malteta katsoa, vaan ravataan istumapaikoilta baarin puolelle ja takaisin sen kymmenen kertaa keikan aikana. Ainakin minun tapauksessa itse tapahtumaan keskittymistä häiritsee, kun saat varoa, ettei satakiloinen umpihumalainen setämies tule syliin istumaan tai kaada punkkulasia niskaan. 

Nuoret - käykää keikoilla, kuluttakaa viimeiset rahanne rokkiin. Ne elämykset kantavat teitä huonoina päivinä eteenpäin paremmin kuin yksikään mielialalääke. Rokki on sieluun taltioitu tatuointi, josta ette halua eroon koskaan. 

Mies, joka tapasi Putinin - ja minut

 

Kuten jo joku aika sitten kerroin, vaihdoin työurani suuntaa täysin uusille laduille. Toimin nyt asiakaspalvelupäällikkönä yrityksessä, joka järjestää erilaisia ja eri tyyppisiä ammattipätevyys- ja lupakorttikoulutuksia yrityksille ja yksityisille ihmisille. Olen jo kuukaudessa huomannut katsovani esimerkiksi erilaisia kokous- ja koulutustiloja aivan uusin silmin.

 ​

Tervetuloa Karhupirteille!

​
Onnistunut koulutus koostuu kolmesta eri osatekijästä. Tärkein on aina koulutuksen sisältö. Sisältö on koulutettavalle syy saapua koulutukseen. Sisällön jälkeen seuraavaksi tärkein tekijä onnistuneessa koulutuksessa on kouluttaja. Kouluttaja osaa antaa kuulijalle tiedon oikein esitettynä ja hyvä kouluttaja saa koulutukseen mukaan myös lähtökohtaisesti vähemmän motivoituneen kuulijan.Tänä päivänä tarjolla on monenlaista ja samalla monentasoista ammattipätevyyskoulutusta. Jotta markkinoilla pärjää, on tuotettava parasta sisältöä. No sanomattakin on selvää, että meillä se onnistuu.

Kolmas ja kahden edellisen tekijän kanssa lähes tasaveroinen tekijä onnistuneessa koulutuksessa on oikeanlainen ympäristö. Koulutusympäristön tulee olla sellainen, että se antaa työrauhan oppia tai vähintään sellainen, ettei mikään häiritse koulutuksen onnistumista. Parhaat ympäristöt niin koulutukselle kuin virkistäytymiselle ovat juuri sellaisia, jossa pääsin piipahtamaan, kun kävin tutustumassa Karhupirttien isäntään Matti Karhuun ja hänen erämaalinnaansa.

Karhupirteille mennään mutkaista rallipolkua pitkin

 

Mutkainen tie valmistaa rauhoittumaan

Karhupirtit sijaitsevat Taipalsaaren Ahoniemessä. Taipalsaaren kirkonkylältä ajomatkaa tulee reilut kymmenen kilometriä ja Lappeenrannasta ajettavaa kertyy mukavat 24 kilometriä. Karhupirtit ei olekaan mikään kiireisen cityporukan paikka, vaan pikemminkin sellaisten, jotka tarvitsevat rauhaa ja tilaa ajatella ja jotka arvostavat ympäristöä, joka inspiroi viihtymään ja luomaan jotain uutta.

Paikka karkottaa kiireiset, mutta houkuttelee viisaat luokseen

Ahoniemeen vievä mutkainen tie on itsessään monelle elämys - varsinkin talven liukkailla saa olla tarkkana. Silmät koettavat vaeltaa tutkimaan kauniin lumista maalaismaisemaa, mutta toisaalta taas perinteinen suomalainen rallipolku pakottaa pitämään katseen tiukasti tiessä.

Muutamassa kilometrissä maisema on vaihtunut taajamasta lähes asumattomaan maaseutuun. Talojen väli harvenee ja peltojen sekä metsän määrä kasvaa. Lopulta auto laskeutuu Karhupirttien pihaan.
Matkalla mietin, että sijainti keskustan houkutusten ulottumattomissa velvoittaa. Jotta ihmiset viihtyvät tiettömien taipaleiden takana, on tarjonnan oltava täyttä priimaa ja paikasta täytyy löytyä kaikki tarvittava. Koulutuksen järjestäjän näkökulmasta kaupunkien keskustassa onnistuu helpommin, koska ympärillä on aina huonommalle vaihtoehdolle jotain korvaavaa. Mutta kun on yksin korven sylissä, onnistumisen mahdollisuuksia on vain yksi. Porukka joko viihtyy tai sitten ei.

Melkein julkkis ja melkein poliisi

 

Tuhannen tarinan mies

 

Karhupirtit koostuvat kahdesta isosta pirtistä, paviljongista sekä saunoista. Tilaa riittää isommallekin porukalle, eikä Karhupirteillä ihmismäärää säikähdetä, vaan palvelua ruuvataan aina saapuvan ihmismäärän mukaan. Paviljongissa on mukavaa kokoontua kokoustamaan tai etenkin kesäisin viettämään häitä. Tuvassa on tilaa istua ison pöydän ääressä ja sen jälkeen tanssia tai vaikka viihtyä karaoken parissa. Syrjäisen sijainnin etuja on,että heikompikaan tulkinta "Aikuisesta naisesta" ei naapureita häiritse. Tuvan ikkunasta avautuu kaunis Saimaan selkä, jota ei varmaan koskaan kyllästy katsomaan. Suomalainen vesistö on kuin taulu, jonka kuva ei koskaan ole valmis.

Pihalla minua on vastassa Karhun Matti. Hän on mies, joka on rakentanut unelmansa näkyväksi hirrestä. Rakennus kerrallaan rantaan on noussut elämys- ja palvelukeskus, joka ruokkii sekä suut että mielen. Tarjonta vastaa taatusti kovempaankin kysyntään ja seinillä olevat valokuvat kertovat, että paikka on kelvannut vähän arvokkaammillekin vieraille. Seinillä nimittäin komeilevat valokuvat niin Vladimir Putinista kuin entisestä pääministeri Matti Vanhasesta. Ja löytyypä joukosta kuva siitä, kun paikassa tehtiin elokuvan kuvauksiakin.

Isäntä on paikkansa oloinen. Matti on tuhannen tarinan mies, joka mielellään kertoo, kuinka naapurimaan silloinen pääministeri kävi viettämässä omanlaistansa tyhy-päivää Saimaan rannalla Matti Vanhanen kalastusoppaanaan. Tai kuinka Putinin seurueen naisministerille pykättiin pikaisesti oma sauna, jota kyseinen ministeri ei koskaan kunnioittanut läsnäolollaan. Putin oli vielä luvannut palata takaisin kunnon kalastusretkelle - kunhan ei nyt vaan tulisi tankilla...

Karhupirtin tunnetuimmat vieraat seinällä.

 

Ruokaa, saunaa ja curlingia

 

Karhupirttien tarjontaa täydentävät läheisen Päivölän ratsutilan palvelut. Lyhyen matkan päässä on aktiviteettikeskus, joka antaa työporukalle tekemistä ja irrottaa ajatukset helposti päivän puuduttavasta agendasta. Päivölässä on mahdollista ratsastaa, seinäkiipeillä, ampua ilmapistoolilla tai vaikka kokeilla sisäratacurlingia. Curlingin pelaaminen sisällä tuntui aluksi ajatuksena vähän hassulta, mutta kun hommaa pääsi kokeilemaan, niin kyllä siinä sai lähes verenmakuisen kilpailun aikaan.

Kuvassa kivet keskellä

Olipa juhlapaikan sijainti kuinka hieno tahansa, niin ei siellä kukaan tyhjin vatsoin istu. Sain kunnian joulukuussa istua paviljongin pöydän ääressä yhden illan ja nauttia paikan ruuista koko menún mitalta. Loppuillasta matka autolle kesti piinallisen kauan, koska olin syönyt itseni niin turvoksiin. Toki kaikille on tuttua, että minulle ruoka maittaa, mutta yleensä pysyn kohtuudessa. No viisammallekin sattuu vahinkoja. Niin - ja tämä kaikki aivan vesiselvänä.

Paikan erikoisuus on savusauna, joka toimii sähköllä. Kyseessä on lähes ainutlaatuinen Lappeenrantalaislähtöinen patentti, joka ei kuitenkaan häviä luomuversiolle savukiehkuraakaan. Yleensähän savusaunan lämmitys pakottaa yhden ihmisen istumaan kiukaan lämmityksesä koko päivän, mutta Karhupirttien sauna lämpiää "siinä sivussa" jotakuinkin itsekseen. Ja löylyt vastaavat perinteistä savusaunaa sekä tunnultaan että tuoksultaan. Pääseeköhän sauna ennätystenkirjaankin otsikolla "pisimpään palamatta ollut savusauna"?

Näkymä saunan terassilta rauhoittaa ja hiljentää

Seison saunan terassilla ja kuuntelen hiljaisuutta, jota suomalainen maalaismaisema tarjoaa. Vilu hiipii sisuksiin ja tärinä lähtee varpaista yltäen aina korviin saakka. Pulahdan terassin porealtaaseen lämmittelemään. Maisema ei vaihdu, eikä hiljaisuutta riko mikään. Kuuluu vain ammeesta tuleva tasainen pulputus. Tässä on jotain niin luxusta, että tuntuu jopa vähän nololta saada nauttia tällaisesta.

 

High class service brings high class visitors

 

Jos olet kaukana kaikesta, niin pärjäämiseen vaaditaan se, että on erikoinen ja pystyy tarjoamaan jotain, mihin muut eivät pysty. Karhupirteillä kultainen periaate on se, että asiakkaat palvellaan viimeisen päälle. Konsepti on rakennettu pala kerrallaan vastaamaan sitä, millä ihmiset saadaan viihtymään ja mielellään palaamaan takaisin. Onnistumisesta kertoo se, että useina kesäiltoina Saimaan rannalta kuuluu häävieraiden puhetta ja karaoken laulantaa.

Eikä ole sattumaa sekään, että naapurin Vladimir valitsi vierailupaikakseen juuri Karhupirtit. Toki vetoapua oli ehkä tuonut se, että samalla rannalla oli kuvattu Ville Haapasalon tähdittämä elokuva, joka tosin on luultavasti Venäjälle tunnetumpi kuin Suomessa.

Minulle Karhupirtit oli elämys monin eri tavoin. Hämmästelen sitä, että keskelle erämaata on onnistuttu rakentamaan noin täyden palvelun talo. Toisaalta taas tykkään siitä, että paikka isäntineen muodostaa hienon tarinan. Matti Karhu on paikkansa näköinen isäntä ja toisaalta taas Karhupirtit on isäntänsä näköinen paikka. Ilta Matin tarinoita kuunnellessa ja samalla pitopöydän antimia nauttien on kokemus, josta maksaa mielellään. Palvelualan ammattilaisena taas näen erittäin hienona sen, että paikan ylläpidossa ja hoitamisessa ei oikaista missään. Vanha totuus, että "high class service brings high class customers" pitää tässä tapauksessa paikkansa yli sata prosenttisesti.

Maisema, johon ei voi kyllästyä

Jos alussa mietin sitä, pystyykö Karhupirtit erottumaan edukseen ja houkuttelemaan ihmisiä takamaille korven syliin, niin kotimatkalla mietin, että helppoa se tuo palveluala on silloin, kun sen osaa. Toivottavasti pääsen joskus ohjaamaan vaikkapa asiakkaiden ihmisiä tutustumaan Taipalsaaren Karhupirtteihin.