Blogit.fi

Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Parasta livenä

 

Kuva Nylon Beatin keikalta - kuvassa etualalla näkyvä fani on oma tekemä (lupa julkaisuun kysytty asianomaiselta)

Täyteen ahdettu Helsingin jäähalli pyytää satasen lainaa niin, että kattopalkeet narahtavat hieman kiinnikkeistään. Tänä syksynä ei näin täyttä hallia ole Helsingissä vielä nähtykään. Katson tyttäreni sivuprofiilia, joka keinuu musiikin tahdissa. Hän katsoo minuun päin ja hymyilee onnellisesti. Tajuan, kokeneeni saman joskus vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Livenä jyrähtelevä musiikki valuu nuotti kerrallaan korvista sisään ja valtaa sieltä koko kehon. Musiikin voima on mahdoton. Sitä ei pysty yksittäinen ihminen kahlitsemaan, kun sille vahingossa antaa pikkusormen.

Tunnistan hitit, jotka tulevat peräkkäin. Osaan sanat vuosien takaa ja ne tulevat ulos huutona, mikä lopulta vie äänen. Kilpalaulussa Jonna ja Erin jäävät kakkosiksi, mutta heitä se ei tunnu haittaavan. Screenin kautta välittyy artistien halu esiintyä ja olla lavalla. Tekeminen ei ole pakollista, vaan nautinto. Sitä samaa nautintoa se on meille yleisössäkin. En haluaisi olla missään muualla.

Keikan jälkeen korvat ovat vähän puuroa. Ihmismassa valuu hallista ulos. Iloinen puheensorina täyttää ensin hallin käytävät ja sitten kadulla kulkevan ihmisjonon, joka valuu kohti Helsingin keskustaa kuin yhteisestä sopimuksesta. Olen jakanut jotain lähes kymmenentuhannen ihmisen kanssa. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Musiikki on parasta livenä. Kuuntelen, kuinka tyttäreni selittää innoissaan ensimmäistä hallikeikkaansa. Oman sukupolveni artisti on tehnyt vaikutuksen ja livekeikka on jättänyt seuraavan sukupolveen sieluun saman merkin kuin joskus muinoin omaani. Tiedän, ettei tuo lapsi parane tuosta taudista koskaan. Hän tulee roikkumaan saman hallin samoissa jonoissa vielä monta kertaa, artistit vain vaihtuvat hänen oman sukupolvensa suuruuksiin, joista minä en ymmärrä mitään. 

Sukupolvelta toiselle

Jos olen elämässäni tehnyt jotain oikein, niin olen onnistunut myrkyttämään kaikkien perheen lasten sielut musiikilla. He kuuntelevat sitä tavallaan ja tahoillaan. Maut ovat erilaisia ja kuuntelutavat myös. Toinen luukuttaa musiikkia korviinsa napeilla aamusta iltaan, kun toinen istuu sohvalle ja pistää hyvän LP-levyn pyörimään. Uskallan väittää, että jonkinlaisen siemenen he musiikin pariin ovat kotoaan saaneet.

Valitettavan harvoin koko sakkia on pystynyt viemään samalle keikalle. Aikataulut, livemusiikin hinta ja myös poikkeavat maut kyllä pitävät huolen, ettei viiden hengen taustaorkesteria saa samaan halliin huutamaan mitenkään. Mutta etenkin jos rahaa on käytettävissä rajallisesti, on parempi, että jokainen kuluttaa osuutensa lempimusiikkiinsa.

Minä olen ollut musiikkimiehiä pienestä pitäen. Muistan, kun LP-levyt maksoivat 60 markkaa ja niitä käytiin yytsimässä Joensuun Anttilasta. Uutuuksia odoteltiin vähän toisella tapaa kuin nyt Spotifyn perjantailistaa. Levyjen julkistamispäivät kyllä tiedettiin, mutta oli eri asia, milloin levyt saapuivat Anttilan TOP-10 osastolle ja siitä vielä myyntiin. Se levyosaston vastaava piti aivan kohtuutonta valtaa Joensuun kokoisessa kaupungissa. 

Kuusikymppiä oli lama-ajan lapselle sen verran iso raha, ettei sitä törsitty jokaiseen mahdolliseen levyyn. Itselle ostettiin parhaat ja loput kopioitiin naapurin kavereilta C-kasetille. Talon kunkku oli se, jolla itsellään (tai yleensä jonka vanhemmilla) oli olohuoneessa stereot, joissa tuon puolilaittoman kopiointitapahtuman sai suoritettua.

Ja niihin olohuoneen Marantzeihin ei ollut muutenkaan asiaa milloin sattui huvittamaan. Isäni oli stereoistaan tarkka mies ja koetti varjella OR:n hyllykaiuttimia kasarin heavy-musiikilta. Mutta siitä huolimatta koulun jälkeen lähiön elementtitalon kaksion betoniset seinät saivat kohtuuttoman suuren annoksen W.A.S.P:ia, KISS:iä, Twisted Sisteriä sekä Iron Maidenia. Olen pahoillani isä, että jouduit kokemaan tuon - yhteentörmäys Olavi Virran ja Tapani Kansan kanssa oli luultavasti traumaattinen kaikille osapuolille. 

Realisoin LP-kokoelmani pois jokunen vuosi sitten. En ole enää hifistelijä, enkä juurikaan kuluta musiikkia levyiltä. Edelleen olohuoneen kaapissa on kohtalaiset stereot sekä kohtuullinen kokoelma CD-levyjä, joista en jostain syystä raaski luopua, vaikka niiden käyttö on rajattua. Vinyylejä seuranneen CD-aikakauden levyt tilattiin sitten jo verkosta CDON.com:sta. Sieltä tuli Jyväskylään paketti jos toinenkin, kun aloin keräämään suosikkibändieni kaikki levyt samaan hyllyyn. 

Kaiken pilasivat ruotsalaiset - ja Spotify. Musiikin kulutuksesta tuli turhan helppoa ja tavanomaista. Levyjä ei kiinnostanut hankkia, kun kaikki maailman musiikki oli klikkauksen päässä. Levyjä ei tarvinnut enää kuunnella kokonaisuuksina, kun parhaat kappaleet pystyi jonottamaan ja kuuntelemaan repeatillä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa muusikoista on tehdä levykokonaisuuksia, joissa tuottaja ja artisti pähkäilevät viikkotolkulla biisijärjestystä vain huomatakseen spottari-ääliöiden luukuttavan yhtä ja kahta hittiä viikon putkeen. Koeta siinä sitten olla uskottavasti taiteellinen ja luova. 

Kuuntelen musiikkia työkseni - tai oikeastaan työssäni, mutta leikitään että se on sama asia. Kun taustalla soi musiikkia (kyllä musiikkiluvat on työtilaan hankittu!) kahdeksan tuntia joka arkipäivä, on taustamaton laadulla merkitystä. Kuuntelen pääsääntöisesti musiikkia, jota siedän. Siinä on eroa musiikkiin, josta pidän. Koetan olla kurittamatta asiakkaideni korvia musiikilla, joka olisi liian vaikeaa ja ristiriitaista. Kun jokaisen makua ei voi miellyttää, on pakko tyytyä siihen kädenlämpöiseen keskivertoon. Vuosien kokemuksella sanoisin, että nuotit menevät kohtuullisesti kohdalleen. 

Livevetoja ei voita mikään

Olen tänä vuonna pistänyt keikkalippuihin viitisensataa euroa. Jos tuohon summaan lisätään kaikki keikkareissujen myötä tulevat sivukulut, ei tupla riitä. Tänä vuonna kaikki keikat ovat olleet kotimaisten artistien tuotantoa, joten myös rahavirrat ovat jääneet pyörimään sisämarkkinaan. Tässä taloudellisessa tilanteessa olen tuosta kovin onnellinen, koska kulutusrahaa pyörii Suomessa nyt vähemmän kuin koskaan ja ensimmäisenä on pakko säästää ns. hupikulutuksesta. Itse koetan vierittää kulutukseen sen verran kuin kukkaronnyörit mitenkään antavat periksi. Ilman maksavaa yleisöä suomalainen kulttuuri sammuu valo kerrallaan.

Summa on luultavasti melko keskivertoa viime vuosiin verrattuna. Monesti olemme koettaneet päästä katsomaan joka vuosi yhtä isompaa keikkaa ja muutamaa pienempää. Etenkin isojen artistien lippuhinnat ovat kivunneet oman kipurajani yli. Jotain Robbie Williamsin tasoista artistia ei kädestä suuhun yrittäjän perse kestä katsoa useampaa vuoden aikana, mutta yksi per vuosi kuitenkin. Parhaina vuosina olen livemusiikkiin kaikkine höysteineen käyttänyt ehkä puolikkaan kuukausiliksan verran. Ja joka penni täysin sen arvoista!

Livekeikan tunnelmaa ei voita mikään. Olitpa baarissa, festareilla tai stadionilla, se ensimmäinen bassonisku rintakehään on sama. Fiilis nousee punaisille hetkessä ja olet avausbiisistä alkaen ekstaasissa. Kaava menee tutulla tavalla. Nostetaan tunnelmaa, tungetaan hitit kansan korviin ja laulatetaan kaikki mukaan. Kädet heiluvat, valot vilkkuvat ja muutut bändin mukana esiintyväksi massaksi. Sitten laitetaan laskusiivekkeet. Loppuun säästellyt megahitit ja ehkä encoren ylläriveto. Valot syttyvät ja taika häviää. Kehossa kiertävät vielä viimeiset nuotit, jotka eivät suostu poistumaan pään sisältä kotiin kävellessä. 

On bändejä, joita voisi kuunnella joka vuosi. Happoradio ei voi esiintyä liian montaa kertaa Lappeenrannassa saamatta meitä vaimon kanssa yleisöönsä. On bändejä, joiden vuoksi matkustetaan melkein mihin tahansa. Tämän vuoden Eppujen viimeiset vedot olivat kultaakin kalliimpia. Ne piti nähdä, jos livemusiikista yhtään mitään tajuaa. Ja on kerran-elämässä-kokemuksia. En ihmettele Oasiksen aiheuttamaa live-hypeä tai viime vuoden Ultra Bran suosiota. On musiikkia, jonka voi kokea kerran ja se jättää sieluun merkit. Minulle Robbie Williams ja illan viimeisenä vedetty Feel oli jotain sellaista. Mies, ääni, syyspimeä stadion, valkoinen puku ja yksi kappale. Siitä kannatti maksaa, eivätkä kyyneleet tulleet lipun hinnan takia, vaan nostalgiasta ja kerran elämässä koetusta kokemuksesta.

Sukupolvien vaihdos

Viime vuosina on koettu paljon jäähyväiskeikkoja. On heitetty hyvästit Ultra Bralle, Eppu Normaalille ja PMMP:lle. Tuskin Nylon Beatkään enää hallirundia vetää (vaikka yleisöä sille löytyisikin). Pikkuhiljaa on pakko alkaa odotella jo Kolmannen Naisen jäähyväiskiertueita tai Neljän Ruusun viimeistä lentoa. On kyse sukupolvenvaihdoksesta. Nuoruuteni idolit tulevat ikään, jossa lavat on jätettävä nuoremmille. Suurin osa tajuaa poistua parrasvaloista, kun se on vielä säädyllistä ja elettävää elämää on jäljellä. Enää emme toivottavasti näe Olavi Virran tai Irwinin kaltaisia loppuja.

Suuret artistit jäävät elämään levyille ja keikkanostalgiaan pääsee vielä jälkikäteen, kun sen on kokenut. Nytkin luureissa soi Nylon Beatin Psykedeliaa ja kuulen musiikin lisäksi korvissa yhteislaulun, joka nousi Nordiksella aivan uusiin sfääreihin. En missään ole kokenut niin valtavaa pauhua - välillä jopa artistit jäivät toiseksi laululukisassa. Naureskelin mielessäni Nylon-hittejä laulaessa, että renkutuksesta klassikoksi on lopulta lyhyt matka. Nyt suuri yleisö rakastaa Nylon Beatiä ja syystä. Se on yhtä aikaa Suomi-popin ikoni ja viimeinen muisto villistä nuoruudesta, joka ei koskaan palaa. Minulle se muisto on Jyväskyläläisestä yökerhosta Yliopistonkadun varrelta, kun kello hipoi neljää ja aamulla alkoi työvuoro kuudelta. Mutta Nylon Beat vei silloinkin mennessään ja aamulla oli krapulassa yhtä paljon sietämistä kuin Halssilan postien lajittelussa.

Tiedän oman keikkavaiheeni päättyvän oman rock-sukupolveni eläköitymisen myötä. Enää ei tule artisteja, jotka kiinnostavat niin paljoa, että maksaisin itseni kipiäksi stadiontason konserteissa. Ja kun en baareissa juuri viihdy, saa livemusiikki jäädä muistoihin. Toisaalta se on suuri sääli, mutta ymmärrettävää ja asia, joka on pakko hyväksyä. Mieluummin katson lempiartistejani sellaisessa kunnossa, että he näyttävät soittajilta, eivätkä kasalta vanhainkodista karanneita reliikkejä. Leponsa on ansainnut rokkarikin.

Suomi on viime vuosina jäänyt vaille monien Euroopan rundien pysähdyspaikkoja. Suurimmat artistit jäävät Itämeren taakse, koska logistiikka ja suurten esiintymispaikkojen puute vaikuttaa haitallisesti taseeseen. Ykköskorin nimiä olisi mentävä katsomaan lähimmillään Tukholmaan tai jopa Saksaan. Artisteista U2 olisi sellainen, jonka perässä voisin reissun tehdä ja Rolling Stonesien takia lentäisin vaikka kuuhun. Mutta miettikää, että oli aika, kun nuo artistit tulivat Suomeen. Olympiastadion on nähnyt suurimmat artistit suurimmillaan. Palaisivatpa nuo ajat vielä joskus. 

Aika, joka ei palaa

Tämä kirjoitus liittyy pitkälti nostalgiaan, elämättömään nuoruuteen ja siihen, että aina ei kannata odottaa. Olisinpa nuorena tiennyt, miltä Dire Straits näyttää stadionin nurmelta käsin tai tajunnut, että Voodoo Lounge on Rollareiden suuruuden aikojen viimeisiä kiertueita. Olisin karannut kotoa noita artisteja katsomaan ja haalinut rahat vaikka itseäni myymällä. 

Musiikki on livenä kokemus, joka on lähes aina maksamisen väärti. Harvoin suuret artistit pettävät. Jo senkin vuoksi, että enää ei turhanpäiten viinalla tai huumeilla röpötteleviä artisteja lavoilla näy. Ennemminkin näkyy kunnostaan ja elintavoistaan huolehtivia bisnesmiehiä ja -naisia, jotka pitävät huolta maksavien asiakkaidensa viihtyvyydestä ja oman artistiuran jatkuvuudesta. Sen näkee jo siitä, että keikat alkavat aiempaa aikaisemmin ja melkein minuutilleen silloin, kun showtime on ilmoitettu. Joskus Guns'n'Rosesia on odotettu lavalle tuntitolkulla ja joskus on joku artisti saattanut olla showtimen koittaessa niin päissään, ettei laulamisesta tule mitään. Näitä rokkielämän lieveilmiöitä ei tänä päivänä juurikaan näe. 

Enemmän ongelmia aiheuttaa yleisö. Ikävä lieveilmiö keikkapaikoilla ovat olleet turhankin päihtyneet keski-ikäiset sedät ja tädit tai porukka, jonka jano on niin sietämätön, ettei keikkaa malteta katsoa, vaan ravataan istumapaikoilta baarin puolelle ja takaisin sen kymmenen kertaa keikan aikana. Ainakin minun tapauksessa itse tapahtumaan keskittymistä häiritsee, kun saat varoa, ettei satakiloinen umpihumalainen setämies tule syliin istumaan tai kaada punkkulasia niskaan. 

Nuoret - käykää keikoilla, kuluttakaa viimeiset rahanne rokkiin. Ne elämykset kantavat teitä huonoina päivinä eteenpäin paremmin kuin yksikään mielialalääke. Rokki on sieluun taltioitu tatuointi, josta ette halua eroon koskaan. 

torstai 21. toukokuuta 2020

Karanteeni kulkee, koirat haukkuu



Koronakaranteenissa alkaa näkyä pieniä valonpilkahduksia. Paikkoja avataan vähän kerrallaan varovasti tutkaillen. Kun tilanne on kaikille uusi ja erilainen, on eri vaihtoehtoja testattava. Uskon, että valtiovallan on käytännössä mahdotonta tehdä oikeita päätöksiä. Jokainen päätös on kumarrus jollekin ja pyllistys toiselle - ihan kuin maailmassa ylipäätäänkin. Tavallista mikään ei edelleenkään oli - kävimme viime viikolla kirjastossa, joka teoriassa oli auki, mutta meno oli kuin Ilmestyskirjasta. Kirjoja saa vain varausten kautta ja varaushyllyllä kävellessä on fiilis kuin koko ajan joutuisi varomaan kanssalainaajia. Minulle hommasta jäi hieman makaaberi fiilis, vaikka olenkin todella iloinen, että kirjastot avautuivat ensimmäisten paikkojen joukossa.

Koko yhteiskunta taiteilee kahden pahan välillä. Jos maata ei aleta avaamaan, rahatalous menee niin kuralle, että nousu menee päivä päivältä mahdottomammaksi. Käytännössä raha on saatava liikkumaan ja ihmiset töihin. Ja jotta yhteiskuntaan saadaan liikettä, se tarkoittaa, että on pakko saada ihmiset liikkumaan ja kuluttamaan.

Toisaalta taas - jos liikettä tulee kerralla liikaa, on vaarana, että virus saa happea hiiliin ja alkaa loimuta taas täydellä liekillä. Sen lopputulos on lisää vainajia - ja lopulta se, että tiukat rajoitukset tulevat arkeemme uudelleen. Se olisi sosiaalisen ja taloudellisen elämän katastrofi.

Eniten pelkään velkaantumista. Nyt kriisin aikana on velkaa jouduttu ottamaan markkinoilta todella vapaalla kädellä. Kalliit ratkaisut on nuijittu pikavauhtia läpi kuluja liiemmin miettimättä ja rahoituksen ainoa keino on velka. Ja kun maailmanmarkkinoilla kaikki kansantaloudet ovat samalla velkakukkarolla, se nostaa myös rahan hintaa. Siis nyt ollaan otettu pikavauhtia enemmän ja kalliimpaa velkaa kuin aikoihin. Enkä syytä tästä hallitusta - näin on ollut pakko toimia.

Omalla harkinnalla

Me teimme omassa perheessä päätöksen, että pienin jää vielä kotiin, vaikka eskari alkoikin. Parin viikon takia on turha laittaa lasta riskialttiiseen paikkaan. Lisäksi eskarilaisten arki oli monin tavoin niin rajattua, että se vaikuttaisi väkisin opiskelumukavuuteen. Ja kolmantena syynä oli se, että parin viikon lisäpoissaolo ei lapsen oppimisen kannalta olisi mitenkään merkityksellistä. Onneksi asiassa sai käyttää omaa harkintaa.

Eniten päätöksessä harmitti lapsen puolesta. Hän ei näkisi koko kevätlukukaudella koulukavereitaan, joihin oli kiintynyt ja luonut kaverisuhteita. Olisi ollut reilua saada heipatella kaverit ja kiittää opettajia hyvästä työstä, jota he ovat tynkävuoden aikana tehneet. 



Lepolomalla

Viisas ihminen nai itseään viisaamman puolison. Toissa viikolla vaimo puhalsi kotona pelin poikki ja puki päälleen erotuomarin paidan. Kuulemma minun ja pienimmän välinen kymmenen viikon symbioosi alkaa näkyä kummassakin - eikä hyvässä mielessä. Pientä riitaa ja sanomista tulee vähän joka asiasta ja sietokyky toiseen nähden on samoissa lukemissa kuin Vorkutan lämpötila kesäkuussa.

Ja olen samaa mieltä, liika on liikaa. Päivät samoissa nurkissa samoja asioita toistaen käy pidemmän päälle kaikkien sielun kulmaan. Teimme ratkaisun, että minä lähden viikonlopuksi käymään Uimaharjussa ja lapsi saa olla kotona äidin helmoissa. 

Viikonloppu omassa rauhassa tekikin hyvää. Siivosin, tein pihatöitä ja tyhjentelin taas taloa. Olen kyllä kiitollinen nykyajan kierrätysmahdollisuuksista. Metallit, pahvit, paperit ja turhat vaatteet sain osin menemään kierrätysastioihin. Kävin tekemässä perinteisen retken hautausmaalle ja viemässä isälle 70-vuotiskukat. 

Ihmisen pahin vihollinen on 80-luvun tietosanakirjasarja. Niin kiehtova kuin Spectrum olikin lapsena, niin hävitettäessä se on yksi saatana. Toivottavasti tein hommat oikein - eli kansipaperit energiajätteeseen, kannet irti ja pahvinkierrätykseen. Ja sivut menivät puolestaan paperinkierrätykseen. Tuollainen 80-luvun laadukas kotimainen kirjapainotyö on melkoisen työlästä purkaa osiin. No nyt se manuaaligoogle on pois mielestä.

Lopputulos tyhjennyksestä kuitenkin oli fiilis, että vanhaa taloa on mahdotonta saada tyhjäksi. Kun yhden nurkan saat putsattua, sen alla odottaa toinen. Tavaraa on talon jokainen huone täynnä - on tietenkin, koska sitä on joku 70-luvulta saakka sinne kerännyt. Ja kun talon alkuperäinen omistaja oli sodan aikaista sukupolvea, niin jokainen keppi ja tikku tallennettiin visusti talteen - "jos sitä vielä joskus sattuisi tarvitsemaa".

Rakastan tuota paikkaamme maalla. Olen edelleen sitä mieltä, että siellä on oma jäljittelemätön tunnelmansa. Rakastan sen hiljaisuutta ja rauhaa. Harvassa ovat paikat, joissa voit istua illalla juomassa etupihalla tunnin verran olutta ilman, että näet ketään - mutta silti olet ruutukaavalla ja sivistyksen keskellä. 

Pienen "Hermoloman" jälkeen taas jaksaa aivan uudella sykkeellä.


Pikku bisnekset koko ajan mielessä

Parin kuukauden pakkoloma hieronnoista on selkeyttänyt omiakin ajatuksia. Kaipaan sitä työtä ja haluaisin tehdä sitä enemmän. Sen takia olen nyt pikkuhiljaa katsellut mahdollisuuksia alkaa rakentaa asiasta myös pikku bisnestä. Lappeenrannan sopivat toimitilat ovat melko kiven alla - ehkä olen kranttu tai sitten liian varovainen. Mutta vähän kerrallaan.

Edes kamala korona ei karkoittanut omia yrittäjyyshaaveita. Palkkatöitä aion tehdä niin kauan kuin niitä riittää - koska viihdyn ja tykkään työstäni. Mutta siihen sivuun mahtuisi hyvin myös pala pientä yrittäjyyttä. 

Näen oman haaveeni kehon hyvinvoinnin tienä, joka kehittyy pikkuhiljaa. Nyt olen hankkinut vasta ensimmäisen osan koulutuksista, joita lopulta tavoittelen. Tietyllä tapaa unelmoin, että tekisin työtä, oppisin siitä ja lisäksi opettelisin lisää myös uusien koulutusten kautta. Kokemuksesta ja koulutuksesta rakentuisi monipuolinen osaamispankki ja hyvinvoinnin tavaratalo, jossa asiakkaiden ongelmat ratkeaisivat yhdellä pöydällä. 

Uskon eräänlaiseen fuusiohoitoon - eli siihen, etten toimi vain yhden nimikkeen alla, vaan hoidan asiakkaan ongelmaa niillä keinoilla, joita se vaatii. 


"Metsolat"  - 90-luvun helmi

Karanteeniaikana otimme urakaksi kahlata läpi Yle Areenan kautta näkyvän Metsolat-sarjan. Muistan, kun katsoin sarjaa alkuperäisenä esittämisaikana ja kyseessähän oli oman aikansa jättituotanto - sekä valtava  yleisömenestys. Jotkin kohdat ja etenkin hahmot olivat jääneet aika hyvin mieleen. Enemmän oli kuitenkin painunut muistojen unholaan ja kokemus oli, kuin katsoisi uutta sarjaa. 

Nyt Metsoloita katsoi uusin silmin. Siitä erottaa helpommin, kuinka hyvä ajankuva sarja oli. Siinä käsiteltiin Metsolan perheen lisäksi myös koko sen aikaista suomalaista yhteiskuntaa ongelmineen ja oireineen. Lama oli yhtenä pääosan esittäjänä ja toi mukanaan devalvaation, valuuttalainat sekä keskikaljakuppilat. Hyvän sarjan tunnusmerkki oli se, että monessa kohtaa huokaisin mielessäni - tai ääneen, että "Oi, muistan muuten ton!!"

Sarja toimii edelleen- yllättävän hyvin. Henkilöhahmot ovat uskottavia, normaaleja ja samaistuttavia. Elämä on tavallista ja juuri sen vuoksi epätavallisen kiinnostavaa. Metsolat oli varmaan ensimmäinen sarja, jossa yrittäjyys nousi tapetille sarjan päähahmojen kautta. Yleensähän sarjoja tehdään enemmän tai vähemmän menestyjistä. Tosin minään yrittäjyyden markkinointikeinona tuo sarja ei toimi - raakarealismi enemmän karkottaa kuin houkuttelee yrittämään. 

Ihmetystä aiheutti sarjan hidastempoisuus ja tyhjäkäynti. On nykypäivänä erikoista, että sarjan jaksoissa on kohtauksia, jotka eivät liity juonenkulkuun mitenkään. Niissä tehdään jotain arkista ja tylsää. Tuollaisia kahvinkeittokohtauksia katsoessa mietin koko ajan, että mihin ihmeeseen tämä liittyy - ymmärtämättä, että ennen ilmeisesti tehtiin sarjaan täytettä, jotta saadaan aika täyteen - tai sitten ei vaan ollut kiire juoksuttaa juonta koko ajan eteenpäin. Nykypäivänä koko Metsoloiden tarina kuvattaisiin todennäköisesti niin, että sarjan pituus olisi alle puolet alkuperäisestä.

Sarjassa on hyvää se, että se uskoo perihyvyyteen. Sarjan hyville hahmoille käy hyvin ja pahoille huonosti. Voin kuvitella, mitä palautetta Kari Kaukovaaran esittäjä Juha Hyppönen on saanut kaupan kassalla tempuistaan. Ihmiset ovat inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Se auttaa katsojaa antamaan myös itselleen anteeksi omat pikkuviat. Ei se ihme ole, että ihmiset juo, jos kerta Erkkikin.

Suosittelen sarjaa - en vain nostalgian takia, vaan siksi, että siitä näkee, millainen Suomi oli silloin, kun se oli Suomi. Äkkiä huomaa, kuinka paljon on muuttunut - ihmisissä ja yhteiskunnassa. Oikeasti tällaisia sarjoja pitäisi tehdä enemmän. Hyvänmielen ohjelmia, joissa syke ei ole koko ajan sata, vaan katsojalla on fiilis kuin olisi joidenkin tuttujen elämässä sivustaseuraajana. Aina ei ole tarvetta heittää juonta överiksi ja rakentaa liian monimutkaisia juonikuvia. Joskus tekee hyvää katsoa matalatempoista ja perihyvää ohjelmaa.

Karanteeni kulkee ja koirat haukkuu - koetetaan pysyä kyydissä!