On täss vähän jo yritettykin

Puutyö Hjerppen tekemä puinen logokyltti. Upeaa eteläkarjalaista puuosaamista.

 

Viimeksi kirjoittelin, että hyppään pienin askelin kohti itsenäisen yrittäjän elämää. Nyt tätä ”hästäg uutta elämää” on takana pari vauhdikasta kuukautta ja on aika pistää taas asioita paperille. Kun yrittäminen on alussa enemmän tunnetta kuin taitoa ja nyt mennään enemmän vaistojen kuin osaamisen varassa, on syytä pistää juttuja etenkin itselle talteen. Kun tästä taivalletaan vuosia eteenpäin (ja toivottavasti teen samaa sittenkin), ovat tunteet taittuneet taidoksi ja päätökset tehdään toivottavasti enemmän kokemuksen kuin vaiston varaisesti. Tekeminen voi olla varmempaa, mutta luultavasti myös tylsempää.

Syys- ja lokakuun olen leikkinyt yrittäjää turvallisesti palkkatyön tuomien tulojen turvin – ja hyvä niin. Olisi saattanut leipä kaveta turhan laihaksi, jos olisin takinnapit röyhyten aloittanut pelkästään oman työn varassa. 

Toki vastavuoroisesti työpäivät levähtivät melkein kellonympyräisiksi. Toisaalta homma ei kyllä väsyttänyt, koska tekemisen muotoa vaihtoi toiseen kesken päivän. Tuollainen rupeama yhdessä työssä olisi saattanut jopa puuduttaa. Ensi kuusta alkaen tuohon ajankäyttöön tulee kuitenkin helpotusta.

Kaiken kaikkiaan olen kyllä omalle työnantajalleni todella kiitollinen. Kaikki asiat on saatu sovittua parhain päin. Hyvät työnantajat - ainakaan näin hyvät - ovat nykypäivänä harvassa.

No mitäs, mitäs

Alku on ollut enemmän kuin positiivinen ja itselle monella tapaa yllätyksellinen. Asiakkaita on pöydällä riittänyt ja olen saanut tunnit myytyä melko lailla täyteen jo toisen toimintakuun aikana. Työn tekeminen itselle on osoittautunut vieläkin hauskemmaksi kuin alunperin ajattelin. Jokaisen asiakkaan eteen tekee taatusti parhaansa, koska haluaa jättää hyvän mielikuvan itsestään. Iso osa hierojien asiakaskunnasta perustuu jatkuvuuteen ja pitkiin hoitosuhteisiin. Ja ne eivät huonolla työllä synny. Ja uutena toimijana markkinassa tietää olevansa muihin verrattuna takaa-ajo-asemassa.

Paikan valinta yritykselle osui nappiin. Sitä ovat kehuneet itseni lisäksi asiakkaat. Kuten etukäteen ajattelin – helposti tunnistettava paikka, jossa ilmaiset parkkipaikat ovat lähellä, on hyvä valtti. Ja tila itsessään on tarkoitukseen juuri passeli. Kaukaan Mutteri on paikallisille eräänlainen maamerkki, joka antaa myös tilalle pientä prestiisiä.

Ja yksi iso kiitos lähtee myös siitä, että olen oppinut nykyisessä työssäni sähköisen markkinoinnin työkalujen käyttöä. Ne taidot ovat osoittautuneet vähintään kullan arvoisiksi. Köyhälle sähköinen markkinointi optimoi rahankäyttöä tehokkaasti ja hukkaa syntyy vähemmän. Sähköiset alustat tarjoavat myös mahdollisuuden kokeilla eri kampanja-tyyppejä ja löytää sen "oman äänen".

Nyt noita iltapäivän tunteja, jolloin otan asiakkaita vastaan, odottaa innolla. Seuraan varauskalenteria taajaan ja katson varaukset läpi. Sähköinen varauskalenteri on tähän työhön kerrassaan huippukeksintö. Kun katsoo varausten tekemistä, niin iso osa niistä tehdään toimistoajan ulkopuolella. Jokainen sähköisesti tehty varaus on poissa siitä, että minä vastaisin puhelimeen ja ne ajat, jotka olisin puhelimessa kirjaamassa varauksia, olisivat poissa jostain muualta. Myös asiakkaiden kommentit kertovat, että itse verkossa tehtävät varaukset ovat tätä päivää. Niin – ja toistaiseksi ainakin - no-show-tapauksia on ollut pyöreät nolla.

Työkaluni kotimaista laatutyötä - Lojer Capre F5

Opit ja opetukset

Byrokratian puoli yrityksen toiminnasta on tällä hetkellä minulle vielä täyttä hepreaa. Onneksi apuna on kirjanpitäjä, joka neuvoo ja opastaa. Ilman häntä olisin totaalisen hukassa. Yrittämisen yksi merkittävä osa onkin se, että pelkkä tekeminen ei riitä kovinkaan pitkälle. Oman työn lisäksi on osattava myydä, markkinoida, hoitaa firman arkeen liittyvät asiat – ja tietenkin hoitaa vielä oma elämä siihen päälle. 

Myynnin ja markkinoinnin arvoa en tajunnut lainkaan ennen kuin tähän ralliin läksin. Tänä päivänä ilman aktiivista markkinointia, saisi asiakkaita odotella aivan rauhassa. Minun luokseni asiakkaat löytävät pääasiassa sähköisten kanavien kautta. Olen markkinoinut itseäni sosiaalisessa mediassa sekä hakukoneissa. Perusmarkkinoinnin lisäksi olen pitänyt firman verkkosivuilla pienimuotoista blogia. Ja ainakin osa asiakkaista väittää jopa lukeneensa raapustuksiani. Markkinoinnin osuus työssä on myös yllättänyt minut ehkä eniten - sehän on loppujen lopuksi aika nastaa puuhaa.

Alan ymmärtää paremmin heitä, jotka tituleeraavat itseään elämäntapayrittäjiksi. Itseäni en sellaiseksi, ainakaan vielä, koe. Olen vasta tällainen vaatimaton oppipoika uuden tien ensimmäisessä risteyksessä miettimässä, mihin hittoon sitä on päänsä laittanut.

Oma näkemykseni on, että yrittäminen on palkkatyöhön verrattuna sitä, että sietää paremmin jatkuvaa epävarmuutta. Nytkin katson ensi viikon varauskalenteria, joka ammottaa vielä sunnuntai-iltana tyhjyyttään. Mutta kun huominen valkenee, luulisin sen täyttyneen sopivilta osin valmiiksi. Eniten varauksia tehdään alkuviikosta ja omat aikani ovat normaalisti keskiviikkoon mennessä täyttyneet melkein täysin. 

Lisäksi koen yrittämisen sellaisena, että siinä ei helppoja päiviä varsinaisesti olekaan. Joka päivä joudut myymään oman työsi uudestaan ja saavuttamaan asiakkaiden luottamuksen. Kukaan ei tule luoksesi ilman, että joutuisit tekemään sen eteen työtä. Se on toki raskasta, mutta samalla myös kummallisen palkitsevaa. Yrittäminen voi olla myös todella yksinäistä. Minulla on onneksi hyvää tukiverkostoa kollegoista, joiden kanssa vaihdan ajatuksia niin työn arjesta kuin markkinoinnin saloistakin.

Onnistumisen mittarit

Vanhana talouden taitajana on työtä pakko jollain tapaa mitata. Eihän sitä muuten tiedä, meneekö hommat oikein vai oikein väärin. Omat mittarini ovat tietenkin tulovirta, mutta myös tuntien täyttöaste sekä palaavien asiakkaiden prosentti. 

Tulovirta on yrityksen toiminnan kannalta kriittinen mittari. Minimitavoite on, että tuloja täytyy tulla enemmän kuin on menoja. Kaikki sen päälle kertyy yrityksen tulokseen ja jonain päivänä siitä rahasta kertyy kuulemma itselle tuloakin. Minimitavoite on onneksi täyttynyt kirkkaasti kumpanakin kuukautena. Palkaksi on tosin tähän saakka jäänyt se tekemisen ilo. 

Tuntien täyttöaste on mielenkiintoisempi mittari. Siinä katsotaan, paljonko tarjolla olevista tunneista menee myyntiin. Kun toimitaan sähköisen kalenterin kautta, asiakkaalla on vapaus valita aikansa oman toiveen mukaan vapaana olevista ajoista. Silloin kalenteriin voi syntyä kiusallisia aukkoja, joihin ei mahdu toiminnallista aikaa ollenkaan. Puhelinvarauksilla toimivat saavat kalenterinsa paremmin täyteen, koska jokainen asiakas sovitetaan vapaisiin aikoihin ja turhia aukkoja ei synny. Mutta nykyiselläkin systeemillä olen saanut ajat menemään lähes 70% - ja siihen on laskettu mukaan lauantait, joiden myynti on ainakin aluksi vähän vaikeampaa. Korkeampi hinta ehkä karkottaa asiakkaita, vaikka sekään hinta ei alueen tasoon nähden ole ylimitoitettu.

Palaavien asiakkaiden määrä kertoo toiminnan laadusta. Mitä enemmän palaavia asiakkaita on sitä parempaa työtä tunnen itse tehneeni. Ja mitä enemmän on palaavia asiakkaita sitä vähemmän tarvitsee markkinointia tehdä. Ideaalitilanteessa koko systeemi pyörisi niin, että vakioasiakkaat varaavat kalenterin täyteen ja markkinointipanos uusille asiakkaille on todella pieni. Mutta sellaisen tilanteen kehittyminen vie aikaa. Tälläkin hetkellä palaavat asiakkaat ovat erittäin merkittävä osa myydyistä ajoista. Se on asia, joka tekee minut iloiseksi. Tehty työ kantaa hedelmää ja tuottaa tyytyväisiä asiakkaita.

Mitäs sitten?

Nyt jatketaan yrityksen painamista vielä parempaan vauhtiin. Edessä on isänpäivän ja joulun sesongit, jotka toivottavasti tuottavat lahjakorttimyyntiä. Lisäksi marraskuu on vuoden pimeintä aikaa, jolloin ainakin itse kaipaan omaan hyvinvointiini buustausta. Toivottavasti myös asiakkaani ajattelevat samoin.

Oppimista tässä yrittämisessä riittää, mutta juuri se pitää mielen virkeänä. Jokainen toimenpide ja jokainen tehty tunti kerryttää omaa osaamista ja sataa lopulta myös omaan laariin. Joka kerta, kun kalenteriin kilahtaa varaus, tuntuu minusta yhtä ihmeelliseltä ja olen todella kiitollinen siitä, että asiakkaat ovat Studion oven löytäneet. Kiitos siitä heille jokaiselle.

Karanteeni kulkee, koirat haukkuu

Koronakaranteenissa alkaa näkyä pieniä valonpilkahduksia. Paikkoja avataan vähän kerrallaan varovasti tutkaillen. Kun tilanne on kaikille uusi ja erilainen, on eri vaihtoehtoja testattava. Uskon, että valtiovallan on käytännössä mahdotonta tehdä oikeita päätöksiä. Jokainen päätös on kumarrus jollekin ja pyllistys toiselle - ihan kuin maailmassa ylipäätäänkin. Tavallista mikään ei edelleenkään oli - kävimme viime viikolla kirjastossa, joka teoriassa oli auki, mutta meno oli kuin Ilmestyskirjasta. Kirjoja saa vain varausten kautta ja varaushyllyllä kävellessä on fiilis kuin koko ajan joutuisi varomaan kanssalainaajia. Minulle hommasta jäi hieman makaaberi fiilis, vaikka olenkin todella iloinen, että kirjastot avautuivat ensimmäisten paikkojen joukossa.

Koko yhteiskunta taiteilee kahden pahan välillä. Jos maata ei aleta avaamaan, rahatalous menee niin kuralle, että nousu menee päivä päivältä mahdottomammaksi. Käytännössä raha on saatava liikkumaan ja ihmiset töihin. Ja jotta yhteiskuntaan saadaan liikettä, se tarkoittaa, että on pakko saada ihmiset liikkumaan ja kuluttamaan.

Toisaalta taas - jos liikettä tulee kerralla liikaa, on vaarana, että virus saa happea hiiliin ja alkaa loimuta taas täydellä liekillä. Sen lopputulos on lisää vainajia - ja lopulta se, että tiukat rajoitukset tulevat arkeemme uudelleen. Se olisi sosiaalisen ja taloudellisen elämän katastrofi.

Eniten pelkään velkaantumista. Nyt kriisin aikana on velkaa jouduttu ottamaan markkinoilta todella vapaalla kädellä. Kalliit ratkaisut on nuijittu pikavauhtia läpi kuluja liiemmin miettimättä ja rahoituksen ainoa keino on velka. Ja kun maailmanmarkkinoilla kaikki kansantaloudet ovat samalla velkakukkarolla, se nostaa myös rahan hintaa. Siis nyt ollaan otettu pikavauhtia enemmän ja kalliimpaa velkaa kuin aikoihin. Enkä syytä tästä hallitusta - näin on ollut pakko toimia.

Omalla harkinnalla

Me teimme omassa perheessä päätöksen, että pienin jää vielä kotiin, vaikka eskari alkoikin. Parin viikon takia on turha laittaa lasta riskialttiiseen paikkaan. Lisäksi eskarilaisten arki oli monin tavoin niin rajattua, että se vaikuttaisi väkisin opiskelumukavuuteen. Ja kolmantena syynä oli se, että parin viikon lisäpoissaolo ei lapsen oppimisen kannalta olisi mitenkään merkityksellistä. Onneksi asiassa sai käyttää omaa harkintaa.

Eniten päätöksessä harmitti lapsen puolesta. Hän ei näkisi koko kevätlukukaudella koulukavereitaan, joihin oli kiintynyt ja luonut kaverisuhteita. Olisi ollut reilua saada heipatella kaverit ja kiittää opettajia hyvästä työstä, jota he ovat tynkävuoden aikana tehneet. 

Lepolomalla

Viisas ihminen nai itseään viisaamman puolison. Toissa viikolla vaimo puhalsi kotona pelin poikki ja puki päälleen erotuomarin paidan. Kuulemma minun ja pienimmän välinen kymmenen viikon symbioosi alkaa näkyä kummassakin - eikä hyvässä mielessä. Pientä riitaa ja sanomista tulee vähän joka asiasta ja sietokyky toiseen nähden on samoissa lukemissa kuin Vorkutan lämpötila kesäkuussa.

Ja olen samaa mieltä, liika on liikaa. Päivät samoissa nurkissa samoja asioita toistaen käy pidemmän päälle kaikkien sielun kulmaan. Teimme ratkaisun, että minä lähden viikonlopuksi käymään Uimaharjussa ja lapsi saa olla kotona äidin helmoissa. 

Viikonloppu omassa rauhassa tekikin hyvää. Siivosin, tein pihatöitä ja tyhjentelin taas taloa. Olen kyllä kiitollinen nykyajan kierrätysmahdollisuuksista. Metallit, pahvit, paperit ja turhat vaatteet sain osin menemään kierrätysastioihin. Kävin tekemässä perinteisen retken hautausmaalle ja viemässä isälle 70-vuotiskukat. 

Ihmisen pahin vihollinen on 80-luvun tietosanakirjasarja. Niin kiehtova kuin Spectrum olikin lapsena, niin hävitettäessä se on yksi saatana. Toivottavasti tein hommat oikein - eli kansipaperit energiajätteeseen, kannet irti ja pahvinkierrätykseen. Ja sivut menivät puolestaan paperinkierrätykseen. Tuollainen 80-luvun laadukas kotimainen kirjapainotyö on melkoisen työlästä purkaa osiin. No nyt se manuaaligoogle on pois mielestä.

Lopputulos tyhjennyksestä kuitenkin oli fiilis, että vanhaa taloa on mahdotonta saada tyhjäksi. Kun yhden nurkan saat putsattua, sen alla odottaa toinen. Tavaraa on talon jokainen huone täynnä - on tietenkin, koska sitä on joku 70-luvulta saakka sinne kerännyt. Ja kun talon alkuperäinen omistaja oli sodan aikaista sukupolvea, niin jokainen keppi ja tikku tallennettiin visusti talteen - "jos sitä vielä joskus sattuisi tarvitsemaa".

Rakastan tuota paikkaamme maalla. Olen edelleen sitä mieltä, että siellä on oma jäljittelemätön tunnelmansa. Rakastan sen hiljaisuutta ja rauhaa. Harvassa ovat paikat, joissa voit istua illalla juomassa etupihalla tunnin verran olutta ilman, että näet ketään - mutta silti olet ruutukaavalla ja sivistyksen keskellä. 

Pienen "Hermoloman" jälkeen taas jaksaa aivan uudella sykkeellä.

Pikku bisnekset koko ajan mielessä

Parin kuukauden pakkoloma hieronnoista on selkeyttänyt omiakin ajatuksia. Kaipaan sitä työtä ja haluaisin tehdä sitä enemmän. Sen takia olen nyt pikkuhiljaa katsellut mahdollisuuksia alkaa rakentaa asiasta myös pikku bisnestä. Lappeenrannan sopivat toimitilat ovat melko kiven alla - ehkä olen kranttu tai sitten liian varovainen. Mutta vähän kerrallaan.

Edes kamala korona ei karkoittanut omia yrittäjyyshaaveita. Palkkatöitä aion tehdä niin kauan kuin niitä riittää - koska viihdyn ja tykkään työstäni. Mutta siihen sivuun mahtuisi hyvin myös pala pientä yrittäjyyttä. 

Näen oman haaveeni kehon hyvinvoinnin tienä, joka kehittyy pikkuhiljaa. Nyt olen hankkinut vasta ensimmäisen osan koulutuksista, joita lopulta tavoittelen. Tietyllä tapaa unelmoin, että tekisin työtä, oppisin siitä ja lisäksi opettelisin lisää myös uusien koulutusten kautta. Kokemuksesta ja koulutuksesta rakentuisi monipuolinen osaamispankki ja hyvinvoinnin tavaratalo, jossa asiakkaiden ongelmat ratkeaisivat yhdellä pöydällä. 

Uskon eräänlaiseen fuusiohoitoon - eli siihen, etten toimi vain yhden nimikkeen alla, vaan hoidan asiakkaan ongelmaa niillä keinoilla, joita se vaatii. 

"Metsolat"  - 90-luvun helmi

Karanteeniaikana otimme urakaksi kahlata läpi Yle Areenan kautta näkyvän Metsolat-sarjan. Muistan, kun katsoin sarjaa alkuperäisenä esittämisaikana ja kyseessähän oli oman aikansa jättituotanto - sekä valtava  yleisömenestys. Jotkin kohdat ja etenkin hahmot olivat jääneet aika hyvin mieleen. Enemmän oli kuitenkin painunut muistojen unholaan ja kokemus oli, kuin katsoisi uutta sarjaa. 

Nyt Metsoloita katsoi uusin silmin. Siitä erottaa helpommin, kuinka hyvä ajankuva sarja oli. Siinä käsiteltiin Metsolan perheen lisäksi myös koko sen aikaista suomalaista yhteiskuntaa ongelmineen ja oireineen. Lama oli yhtenä pääosan esittäjänä ja toi mukanaan devalvaation, valuuttalainat sekä keskikaljakuppilat. Hyvän sarjan tunnusmerkki oli se, että monessa kohtaa huokaisin mielessäni - tai ääneen, että "Oi, muistan muuten ton!!"

Sarja toimii edelleen- yllättävän hyvin. Henkilöhahmot ovat uskottavia, normaaleja ja samaistuttavia. Elämä on tavallista ja juuri sen vuoksi epätavallisen kiinnostavaa. Metsolat oli varmaan ensimmäinen sarja, jossa yrittäjyys nousi tapetille sarjan päähahmojen kautta. Yleensähän sarjoja tehdään enemmän tai vähemmän menestyjistä. Tosin minään yrittäjyyden markkinointikeinona tuo sarja ei toimi - raakarealismi enemmän karkottaa kuin houkuttelee yrittämään. 

Ihmetystä aiheutti sarjan hidastempoisuus ja tyhjäkäynti. On nykypäivänä erikoista, että sarjan jaksoissa on kohtauksia, jotka eivät liity juonenkulkuun mitenkään. Niissä tehdään jotain arkista ja tylsää. Tuollaisia kahvinkeittokohtauksia katsoessa mietin koko ajan, että mihin ihmeeseen tämä liittyy - ymmärtämättä, että ennen ilmeisesti tehtiin sarjaan täytettä, jotta saadaan aika täyteen - tai sitten ei vaan ollut kiire juoksuttaa juonta koko ajan eteenpäin. Nykypäivänä koko Metsoloiden tarina kuvattaisiin todennäköisesti niin, että sarjan pituus olisi alle puolet alkuperäisestä.

Sarjassa on hyvää se, että se uskoo perihyvyyteen. Sarjan hyville hahmoille käy hyvin ja pahoille huonosti. Voin kuvitella, mitä palautetta Kari Kaukovaaran esittäjä Juha Hyppönen on saanut kaupan kassalla tempuistaan. Ihmiset ovat inhimillisiä vikoineen ja virheineen. Se auttaa katsojaa antamaan myös itselleen anteeksi omat pikkuviat. Ei se ihme ole, että ihmiset juo, jos kerta Erkkikin.

Suosittelen sarjaa - en vain nostalgian takia, vaan siksi, että siitä näkee, millainen Suomi oli silloin, kun se oli Suomi. Äkkiä huomaa, kuinka paljon on muuttunut - ihmisissä ja yhteiskunnassa. Oikeasti tällaisia sarjoja pitäisi tehdä enemmän. Hyvänmielen ohjelmia, joissa syke ei ole koko ajan sata, vaan katsojalla on fiilis kuin olisi joidenkin tuttujen elämässä sivustaseuraajana. Aina ei ole tarvetta heittää juonta överiksi ja rakentaa liian monimutkaisia juonikuvia. Joskus tekee hyvää katsoa matalatempoista ja perihyvää ohjelmaa.

Karanteeni kulkee ja koirat haukkuu - koetetaan pysyä kyydissä!